Vuosia sitten kävelin ystävieni kanssa englantilaisella maaseudulla, kun läheltä alkoi kuulua pauketta ja huutoa. Laskeuduimme kukkulan takana olevalle lammelle, jossa vastaan iski riipova näky. Kourallinen miehiä ampui suurta sorsaparvea, jonka oli yllättänyt. Haulien tuoksu täytti ilman, korvamme lukkiutuivat paukkeesta, ja lintuja putosi maahan edessämme, takanamme, sivullamme. Viimein, meidät nähtyään, yksi miehistä komensi hiljaisuuden. Pauke lakkasi ja sen korvasi korkea vihellys ja ujellus – ääni, jota vahingoittuneet ja maassa räpiköivät sorsat päästivät. Maassa makasi ja ryömi noin 20 vielä elossa olevaa sorsaa kuolleitten parvitovereidensa rinnalla. Ne pyrkivät hätääntyneinä eteenpäin, siivet tai selkä verta valuen; ne koettivat levittää siipensä lentääkseen mutta kellahtivat maahan.

Lamaannuimme, sitten huusimme luoksemme kävelleille miehille, että näiden tulee lopettaa kituvat linnut. Miehet olivat vihaisia, olimmehan keskeyttäneet heidän metsästysoperaationsa, ja joku heistä nauroi ylimielisenä: ”Lopettakaa itse, saakelin kaupunkilaiset!”. Yksi keräsi lintuja: noukki jaloista, kokosi kimpuksi monta ja roikotti pää alaspäin räpiköiviä lintuja yhteen kasaan. Kasasta muodostui tokkuraisten, viimeisillä voimillaan eteenpäin liikahtelevien tai vain tärisevien lintujen röykkiö, kuin elävien olentojen roskis. Kun muut riitelivät miesten kanssa tai koettivat itse ottaa sorsia hengiltä, jähmetyin katsomaan kauempana tapahtuvaa näytelmää. Purossa ui vahingoittunut ja kimeästi uikuttava naarassorsa epätoivoisesti, hätääntyneenä edestakaisin. Rannalla vaakkui ehjäksi jäänyt koiraslintu, yhtä lailla hätääntyneenä, naaraan liikkeitä seuraten ja sen perässä juosten. Naaraan kannoilla, vedessä, oli metsästyskoira, jolle omistaja huuteli rennosti, piippu suussaan, ohjeita.

Metsästys jakaa. Yhdellä puolella seisovat ne, joiden mukaan metsästys on luontainen tapa kohdata eläin ja kenties se kaikkein alkukantaisin ihmisyyden muoto. Heidän väitteissään metsiin kiväärien kanssa lompsivat toteuttavat jonkinlaista alkuperäistä ihmisyyttä ja antavat esivanhempien veren pulputa suonissaan – metsästyksestä tulee ikään kuin biologinen, ihmisolemukseen liittyvä tarve, joka kaikessa biologisuudessaan yhdistää ihmisen historiaan. Toisella puolella taas seisovat ne, joiden mukaan metsästys on, pitkästä historiastaan riippumatta, vain yksi tapa hankkia ravintoa – se ei siis ole biologinen, essentiaalinen osa ihmisyyttä, vaan valinta, joka tietyissä tilanteissa tehdään ravinnonsaannin täyttämiseksi. Koska nykypäivänä metsästys on aniharvoin ja harvoissa paikoissa välttämätön keino hankkia ravintoa, on siitä tullut jotakin varsin erilaista verrattuna tuhansien vuosien
takaisiin esivanhempiemme toimiin: se on harrastus, ja sitä kautta ylellisyyttä. Siinä, missä esivanhempamme tappoivat
selviytyäkseen, tapetaan nyt virkistyksen
vuoksi, omaksi iloksi, porukassa kokoontumisen nimissä, urheiluksi. Funktio on muuttunut, ja samalla metsästyksen luonne sekä oikeutus ovat muuttaneet täysin asuaan.

Taustalla värisee raadollinen motiivi: status ja identiteetti. Luonnollisuus-ajattelusta on tullut modernissa yhteiskunnassa yksi identiteetin muoto. Luolamiesten maskuliniteettiä etsivät miehet vaeltavat metsiin tappamaan, ollakseen biologisia selviytyjiä, leijonia leijonien joukossa. Heidän vierelleen on ilmestynyt yhä enemmän myös naisia, jotka samalla tapaa vankistavat metsästyksen kautta identiteettiään ”selviytyjinä”, vahvoina verentuoksuisina olentona, jotka pystyvät tappamaan elääkseen. Kaiken takana leijuu tietty armottomuuden mentaliteetti: olet vahva, olet selviytyjä, jos voit heittää kiväärin olallesi ja tappaa. Lopulta metsästys kertookin myös statuksesta – siitä, minkälainen ihminen tässä yhteiskunnassa olet. Oletko verta juova selviytyjä, ravintoketjun huipulle nouseva voittaja, kilpailun kuningas tai kuningatar, vai jotakin muuta? Ei kenties olekaan sattumaa, että monissa maissa juuri rikas eliitti maksaa hulppeita summia metsästysviikonlopuista, ampuakseen mitä erilaisimpia, heidän eteensä raahattuja eläimiä; eikä myöskään se, että ”alemmissa luokissa” lymyää oma, yhtä innokas mutta eri sävyjä saava metsästysmentaliteetti. Ne, joilla on valtaa, osoittavat sitä myös kyvyssään tappaa ja ne, joilla ei yhteiskunnassa valtaa nimettävästi ole, osoittavat sitä edes suhteessa muihin eläimiin.

Ovatko metsästäjät siis verenhimoisia hulluja, luolamiehiä- ja naisia, jotka alkukantaisuuden yksinkertaisuus suonissaan janoavat valtaa lymytessään pusikoiden piiloissa aseet hikisissä kourissaan? Eivät tietenkään. Jotkut heistä näkevät asian varsin mutkattomasti: eläimiä syödään joka tapauksessa, joten on parempi syödä niitä eläimiä, jotka ovat eläneet vapaasti, monotonisten eläintehtaiden ulkopuolella. He eivät halua eläinten kituvan, ja he luultavasti olisivat toimineet toisin kuin nuo englantilaismiehet, jotka nauraa röhöttivät sorsien kituvalle rimpuilulle. He nauttivat metsissä kulkemisesta ja kokevat ottavansa osaa johonkin viattomaan luonnollisuuteen, joka on valta-kysymysten tuolla puolen. Identiteettien, ja erityisesti luonnollisuuteen sekä valtaan liittyvien identiteettien, hakeminen on kuitenkin harvoin tietoista. Sitä tuotetaan kulttuurisesti, ja metsästykseen nivoutuvat oletukset ihmisyydestä sekä statuksesta ovat rivien väliin kirjoitettuja. Se, mikä yksilötasolla on viatonta, voikin kulttuurisesti olla jotakin muuta, ja (lähes) tiedostamattaan myös yksilö voi hakea, haluta ja toisintaa tuota ”muuta”.

Metsästystä tulisikin arvioida kulttuurisena käytänteenä, ei pelkästään yksilön valintana. Mitä kertoo ihmisyydestä ja ihmiskuvastamme se, että koemme tappamisen oikeutetuksi ”harrastukseksi”? Voidaanko metsästyksen nykymuotoja pitää verrannollisina esivanhempien elinkamppailuihin? Onko jahtaaminen ja tappaminen oikeutettua, kun se ei ole selviytymisen kannalta välttämätöntä? Minkälaista ihmiskuvaa, ihmisidentiteettiä, metsästys tuottaa? Minkälaista eläinkuvaa tuottaa käytänne, joka asemoi eläimen silkaksi ammuttavaksi resurssiksi?

Nämä kysymykset ovat tärkeitä, elämäntärkeitä, sillä metsästyksellä on kohteensa. Nuo kohteet ovat tietoisia, ajattelevia, kokevia olentoja, jotka tuntevat haulit, luodit ja ansat nahoissaan, ja jotka tekisivät mitä vain saadakseen säilyä elossa. Monet menneiden aikojen metsästäjät eri kulttuureissa tunnistivat tämän ja pitivät metsästystä moraalisesti merkityksellisenä seikkana – eivät neutraalina harrasteena. He lepyttivät eläinten henkiä peijaisilla ja koettivat ottaa vain sen, mikä välttämätöntä oli. Eläinten mielen ja arvon näkeminen saattoi siis limittyä osaksi metsästystä – ja niiden rikkominen oli seikka, jonka tuli perustua välttämättömyyden, selviytymisen, varaan. Nykypäivänä moni vähättelee eläinten mieltä ja arvoa. Hirvistä ja jäniksistä tulee biologista resurssia, populaatioiden ja kantojen edustajia, jotka voidaan tappaa välttämättömyyden sijaan harrastuksen nimissä. Kunnioitus on kadonnut, ja sen korvaa useissa yhteyksissä – erityisesti pedoista puhuttaessa – jopa halveksunta ja viha.

Eläimet kuitenkin ovat, tosiasiallisesti, mielen omaavia olentoja, ja niiden silkaksi resurssiksi nimeäminen on siten eläimellisyydestä vieraantunutta. Samalla etäännytään moraalista – seikasta, joka on kenties kaikkein ”luonnollisin” osa ihmislajin kehitystä. Kun eläin muuttuu ”luonnonresurssiksi” tai ”kannaksi”, jolla itsessään ei ole mieltä, merkitystä tai arvoa, kadotetaan myös oleellinen pala ihmisen moraalisesta potentiaalista. Kadotettu pala muuttuu vieläkin suuremmaksi, kun huomioidaan, miten ja minkälaisia kokemuksia metsästyksellä haetaan: metsästyslehdet ja nettifoorumit kertovat räikein kirjaimmin siitä nautinnosta, jota metsästäjä etsii ja saa jahtaamisesta sekä taposta. Herää aivan liian harvoin esitetty kysymys: onko jalostavaa etsiä nautintoa toisen olennon ahtaalle ajamisesta ja kuolemasta? Onko ihmismieltä ja moraalia edistävää, että kulttuurina ja yhteiskuntana pidämme tätä hyväksyttävänä mielihyvän lähteenä, ”kivana harrastuksena”?

Jää kaksi metsästystä puoltavaa väitettä. Ensiksi, eikö todellakin ole parempi syödä vapaan hirven kuin vangitun naudan lihaa? On totta, että hirven elämä on ollut hulppeasti parempi kuin tehotuotannon betonilattioilla elävän naudan. On kuitenkin myös yhtä totta, että hirven hyvä elämä loppuu luotiin, ja että jos ”hyvä elämä” on meille arvo, on irvokkaan epäloogista olla näkemättä myös sen säilymisessä, olemassaolossa, arvoa. Helpoin vastaus onkin tämä: meidän ei ole pakko syödä sen enempää hirveä kuin nautaakaan. Valinta on keinotekoinen. Mutta entä ekologia? Eivätkö hirvet tulisi ikkunoista sisään, jos niiden perään ei usutettaisi pystykorvia, ja eivätkö jänikset täyttäisi koko maan massallaan, jos niiden suotaisiin lisääntyä vapaasti? Eivätkö sudet juoksisi pitkin kyläteitä, pieniä lapsia hengiltä raadellen? Ihmiskeskeinen ideologia on toistanut absurdia ajatusta, jonka mukaan ihminen on muun luonnon valtias ja hallitsija, taho jota ilman tasapaino olisi menetettyä. Samalla luonnosta on tullut paikka, joka olisi anarkistinen, kaoottinen, raiteiltaan syöksyvä keidas ilman ihmiskuningasta. Yhteiskuntajärjestyksen idea on siirretty luonnonjärjestykseen. Tämä ideologinen näkemys on kuitenkin biologisesti erikoinen: ihmisen historia maapallolla on varsin lyhyt, ja luonto on selvinnyt ilman ihmistä mainiosti (sekä nykyisen massasukupuuttoaallon huomioiden, huomattavasti paremmin). Ennen ja jälkeen ihmisen eivät hirvet ylikansoita maata tai sudet heilauta maapalloa raiteiltaan silkalla populaatiopainollaan. Ihminen säännöstelee kantoja yleensä omia tarkoitusperiään varten, ei ekologisen tasapainon tuottamiseksi. Hän vaatii petojen päät seinälleen ja riistakannat suuriksi, siten pikemminkin vinouttaen ja rikkoen kuin tukien ekologiaa. Hän tuottaa ongelmia (esimerkiksi avohakkuita, jotka lisäävät hirvikantaa) ja vain harvoin tarjoaa ratkaisuksi muuta kuin kuolemaa.

Suomessa metsästyskausi on jälleen alkanut. Lähimetsäni paukkuvat säännöllisesti, läpi päivän. Sorsat, jotka uivat vierelläni koko kesän, ovat kadonneet. Toivon, että ne eivät päätyneet siipirikoiksi tai saaliiksi veneen pohjalle, vaan että niiden siivet piiskaavat ilmaa, tuolla jossakin.