Vuosi sitten kirjoittamani susiblogi lähti muutama päivä sitten uudelleen kiertoon. Huomasin asian sähköpostini täyttyessä kymmenistä raivoviesteistä, jotka oli tarkoitettu kommenteiksi. Viesteissä tytöteltiin, haukuttiin ja udeltiin henkilötietoja. Niissä myös maalattiin tolkuttomia näkemyksiä Suomen susikannan koosta, alleviivattiin uhkia ja syitä suunnattomiin pelkoihin. Synkin osuus oli kuitenkin tämä: joissakin viesteissä vaadittiin susia kokonaan hävitettäväksi. ”Susi ei kuulu Suomeen”, totesi eräs mies biologian perustiedot unohtaneena. Rivien välistä oli helppoa nähdä, että valtaosa kirjoittajista oli metsästäjiä. Olin saanut otannan suomalaisen sudenmetsästäjän psyykeen, eikä se otanta ollut lupaava.

Viha velloo edelleen. Huhujen mukaan susia jahdataan monin paikoin alati. Hajotettuaan laumoja tappamalla, metsästäjät vierittävät syyn tappamiselle niiden yksinäisten, laumansa menettäneiden susien niskaan, jotka ovat pakotettuja lähemmäs ihmisasutusta. Samat huhut kertovat, että susille jätetään haaskoja metsästyksen helpottamiseksi ja jopa niiden houkuttelemiseksi lähemmäs ihmistä, jotta metsästystä voitaisiin jälleen oikeuttaa. Samat tahot, jotka tappavat susia, myös tuottavat niistä keinotekoisesti kuvan vaarallisina petoina, jotka tuleekin tappaa. Tilanne on absurdi.

Absurdiutta lisää joidenkin halu ”poistaa” susi Suomesta. Ylen uutisten mukaan suomalaiset metsästäjät ovat maksaneet venäläisille kanssaveljilleen jopa rajan toisella puolella olevien susien tuhoamisesta. Sudella ei tunnu olevan oikeutta elää ja olla enää missään. Jälleen pelkoa käytetään motiivina, ja sen tarkoitushakuinen lietsonta toimii. Jopa toimittajat kuuntelevat mieluummin tarinoita pelosta kuin ottavat selvää siitä, mitä todella tapahtuu ja miksi.

 
Maailma on uhkia täynnä. On huomattavasti todennäköisempää jäädä auton alle tai tulla naapurin ampumaksi kuin tuntea koskaan suden hampaita lihassaan. Itse asiassa lähes mikä tahansa käytännössä mahdollinen kuolinsyy on todennäköisempi kuin susi. Esimerkit maailmalta kertovat, että vaikka susipopulaatio kasvaisi, ei pelolle edelleenkään olisi syytä (asukaslukuun suhteutettuna moni maa sietää suurempia susitiheyksiä kuin Suomi – ilman ihmisuhreja). Pelko ei olekaan rationaalista. Varovaisuus on viisasta, pelko ei. Pelko on liioiteltua, heikkohermoista. Sitä tuotetaan ja lisätään tahallaan, kunnes ihmiset omaksuvat sen kyseenalaistamatta ja todella alkavat pelätä niitä itse tuottamiaan kummajaiskuvia, joiden mukaan susi on Merkittävä Vaara.

Miksi sitten pelkoja tuotetaan? Syy on yksinkertainen. Susi on vihattu. Se kilpailee saaliseläimistä. Se on itsellinen otus, ei ihmisen tahtoon alistettu. Se jopa kehtaa tulla tänne rajan toiselta puolen kuin venäläinen 80 vuotta sitten. Sudesta on helppo rakentaa ”toinen”, suuri paha vihollinen, jota jahdata kiväärien kanssa. Aikana, jolloin aivan liian moni tuottaa identiteettiään vihan kautta, on näin syntyvä susiviha oiva tapa tukea omaa tunnetta vallasta ja minuudesta. Se on myös tragikoominen keino, sillä vihatessaan sutta metsästäjät vihaavat itse tuottamaansa ja vinoutunutta kuvaa, katteetonta karikatyyriä, illuusiota.

Todellisuuden susi on arka, älykäs, tunteikas olento, joka oli täällä ennen meitä, ja joka ansaitsee tappamisen sijaan kunnioitusta. Susi kuuluu Suomen luontoon – ehkä enemmän kuin yksikään meistä. Sudessa kiteytyy paljon, sillä sen kohtelu kertoo myös yleisemmin luontosuhteestamme ja kyvystämme ottaa huomioon omien egoististen halujemme lisäksi myös muut olennot sekä lopulta ympäristön. Aikana, jolloin ympäristöllä menee katastrofaalisen huonosti ja meneillään on kuudes lajien massasukupuutto, ei liene sattumaa, että myös suteen suhtaudutaan vihollisena, joka tulee itsekkäästi sivuuttaa ja ”poistaa”. Juuri tämä aika vaatii radikaalia asennemuutosta. Egoismi vihoineen on hylättävä, ja luonto lajeineen otettava vakavasti, arvostavasti huomioon. Susi on oiva tapa haastaa oma luontosuhde ja aloittaa alusta kysyen: Voisimmeko elää muiden lajien olemassaoloa tukien eikä tuhoten?

Hiljattain levisi huhu, että kylälläni oli havaittu susilauma. Joku oli nähnyt sudet pellon laidassa, toinen raportoi jäljistä metsässä. Somessa kerrottiin asiasta, mutta hyväntahtoisesti. ”Ei kannata turhaan pelätä”, joku totesi. Näin sen tulisi tapahtua kaikilla paikkakunnilla: rauhallisesti, pelkäämättä, kunnioittaen. Myöhään yöllä kävin lenkillä. Kaurislauma kohahti eteeni metsästä, takaa kuului ääniä. Kauriit jäivät hetkeksi paikoilleen kuin tietämättä, mitä tehdä, käyttäytyen epätavallisesti, kunnes äkisti pokkuroivat tien yli ja katosivat pimeään. Oli hyvin hiljaista. ”Susia?”, ajattelin ja jäin katsomaan suuntaan, mistä kauriit olivat tulleet, pellon ja metsän hämärää rajaa. Pelkissä lenkkivaatteissa, vailla ensimmäistäkään asetta ja kaukana taloista, en ole koskaan niin toivonut voivani nähdä susilauman. Kenties se oli siellä jossakin, ihmisen vaistonneena, paikoilleen jähmettyneenä harmaiden turkkien katveena; luultavammin se oli kavahtanut heti karkuun. Kenties sitä ei ollut lähelläkään, kenties haluni nähdä susia sai kuvittelemaan niiden läsnäolon.

Mikä tahansa noista vaihtoehdoista olikaan totta, toivotan susia vihaavat metsästäjät vastaaviin hetkiin – pelkäämättä ja tuhoamatta.