Minulle kerrottiin keskustelusta koskien Viikissä nähtyä supikoirapesuetta. Pesueen nähnyt henkilö aikoi ilmoittaa löydöstään metsästäjille, ja lopulta otti yhteyttä Helsingin kaupunkiin. Kiinnostuin siitä, tappaako Helsingin kaupunki supikoiria pesimäaikaan ja esitin kysymykseni suoraan heille. Vastaus oli ”kyllä”. Pysyin yleisellä tasolla ja kysyin, loukuttavatko he myös emoja tapauksissa, joissa pennut tulevat kenties kärsimään hitaan nälkäkuoleman, ja jälleen vastaus oli myöntävä.
Näissä keskusteluissa korostuu alati sana ”populaatio”. Samoin puhutaan lintukannoista, vieraslajeista ja lukumääristä. Eläinyksilö ja sen hyvinvointi häipyvät taustalle, jotenkin epäolennaisiksi. Jopa lajiensuojelusta tulee yksisilmäistä: niitä yksilöitä, joista lajit ja populaatiot koostuvat, ei enää muisteta. Puita ei havaita metsältä. Itse ajattelen, että kokonaisvaltainen luonnon kunnioitus vaatii sekä suurten kokonaisuuksien että yksilöiden merkityksen tunnistamista. Populaatioita on suojeltava, kyllä. Mutta myös yksilön kokemuksilla on moraalista merkitystä, ja eläinyksilöitä tulisi suojella ihmisen aiheuttamalta turhalta kärsimykseltä. (Itse asiassa, juuri yksilön kokemuksista koko moraaliajattelu alkaa. Kärsimys on ”pahaa” ja ilo tai nautinto ”hyvää”, ja johdonmukainen ihminen pystyy ymmärtämään, että hänen omien kokemustensa lisäksi myös muiden kokemuksilla on väliä – olivat nämä sitten ihmisiä tai muita eläimiä.)
Valitettavasti Suomessa on myös pienpetohysteriaa, johon osa metsästäjistä osallistuu. Erityisesti supikoirasta on alettu välittää kuvaa hurjana metsästäjänä, vaikka se on metsästäjänä kömpelö ja syö lähinnä kasvikunnan tuotteita, myyriä, etanoita, yms. Myös tautivaaroista on alettu puhua huomaamatta, että moni ihan kotoinen laji (sekä lemmikeistä koirat ja kissat) kantavat aivan samoja, usein hyvin pieniksi jääviä riskejä. Supikoirista tuotettu kuva on siis liioiteltu ja monin paikoin fiktiivinen. Itse uskon, että hysterian taustalla on jokin psykologinen tahto käydä sotaa milloin mitäkin eläintä kohtaan, oli kyseessä sitten susi, karhu tai supikoira. Tällöin luodaan kuvitteellisia vihollisia, joita vastaan hyökätään yhtenä ryhmänä. Syntyy sotanäytelmä, joka palvelee tietynlaisen psykologisen mielenmaiseman tarpeita elämässä vallitsevien oikeiden ”vihollisten” (esim. työttömyyden, yksinäisyyden, riittämättömyyden kokemusten, tms.) ollessa liian suuria vastaantaisteltaviksi. Erittäin surullista on, että tämän näytelmän kohteena ovat puolustuskyvyttömät eläimet, jotka maksavat siitä usein erittäin karun, kuolemasta ja kärsimyksestä koostuvan hinnan. ”Sodan” vastapuolena onkin eteenpäin lyllertävä, älykäs ja sympaattinen supikoira, joka vain tahtoisi jatkaa kulkuaan rauhassa eteenpäin ja joka itse ei tiedä ”sodasta” tuon taivaallista.
Olen kriittinen metsästystä kohtaan monista syistä, joista keskeisin on se, että se usein nostaa ihmisen edun parrasvaloihin tunnistamatta myös muiden lajien ja eläinten intressejä. Usein populaatioiden ja kantojen suojelu onkin lopulta ihmisen saamien saalismäärien suojelua; kantoja suojellaan muilta pedoilta samalla, kun ihminen pyydystää niiden antimia syksyllä lautaselleen (kuinka monta metsäkana- ja vesilintua tappavat ne metsästäjät, jotka syyttävät pienpetoja kantojen verotuksesta?). Olen kuitenkin avoin sille keskustelulle, että aina metsästys ei koostu egoismista saatikka kuvitteellisista vihollisista. Olen myös myönteinen lajien- ja populaatioiden suojelupyrkimyksille – kunhan niiden lopullinen tavoite ei ole liha omassa pakastamessa. Ajattelenkin, että luonnon- ja eläinsuojelun on huomioitava toisensa ja parhaimmassa tapauksessa yhdistyttävä toisiinsa. Kun siis sanon, että eläinyksilöillä on väliä, en sano, ettei lajeilla tai populaatioilla sitä olisi.
Tämä kokonaisvaltaisuus, joka huomioi sekä lajit että yksilöt, ei kuitenkaan useinkaan toteudu esimerkiksi vieraslajikeskustelussa. Supikoirista puhuttaessa painotetaan vain numeroita, ei yksilöitä. Juuri tämä mahdollistaa sitä, että ”haitallisia vieraslajeja” koskevan uuden asetuksen myötä, joka vapautti mm. supikoirien metsästyksen, on otettu (kirjamellisen metaforan mukaisesti) kaikki aseet käyttöön. Ehkä surullisin esimerkki tästä on se, että eläimiä tapetaan pesimäaikaan. Asetuksen astuessa voimaan moni metsästäjä lupasi, ettei pesiviä eläimiä ja pentuja tulla tappamaan, ja että metsästys keskitetään suositusten mukaisesti erityisesti alkukevääseen, mutta toisin kävi.
…
Pesimäaikainen metsästys aiheuttaa eläimille tyystin turhaa ja usein merkittävää kärsimystä. Supikoirat ovat erittäin omistautuneita vanhempia, jotka vuorotellen vahtivat pesää ja hoitavat huolella pesuettaan. Loukutetuilla emoilla on vahva biologinen tarve päästä takaisin pesälle, mikä lisää loukutuksen eläimille aiheuttamaa stressiä ja hätää selvästi (ihmisemot: miltä teistä tuntuisi istua vuorokausi loukussa pääsemättä kauempana kutsuvan poikasenne luo?).
Metsästyskoirien lähettäminen luolastoon pentujen perään on sekin asia, joka on herättänyt hyvin paljon kritiikkiä, ja minkä laillisuudesta tällä hetkellä keskustellaan mm. Ruotsissa. Ongelmana on, että koirat pääsevät helposti repimään eläviä eläimiä riekaleiksi. Maanalaiset taistelut saattavat kestää jopa tunteja, joiden aikana hätääntyneet emot puolustavat poikasiaan, tai yksinolevat poikaset tulevat terriereiden retuuttamiksi. Sana ”eläinrääkkäys” ei ole tässä kohtaa lainkaan liioiteltu.
Surkeaa on myös emojen loukuttaminen ja poikasten jättäminen orvoiksi, jolloin ne kokevat hitaan nälkäkuoleman. Tämä kuoliaaksi nääntyminen voi kestää useita päiviä. Kohtasin viime kesänä supikoirapentueen, joka oli nääntymässä nälkään (aihe, josta kirjoitin myös blogitekstin). Asuin tuolloin maalla ja kuulin, että metsässä oltiin nähty yksinäisiä pentuja. Lähdin etsimään ja löysin ne viimein kutsuhuutojen perusteella. Pennut ”vihelsivät” viimeisillä voimillaan ja raahautuivat pitkin mättäitä. Ne luulivat askeleitani luultavasti emokseen, sillä lähestyessäni niitä ne huusivat ja ryömivät entistä kovemmin. Löysin ne liian myöhään ja ne ehtivät kuolla ennen kuin ehdin puuttua asiaan; osa oli kuollut jo ennen paikallesaapumistani. Myöhempien keskusteluiden perusteella kävi ilmi, että pennut oltiin nähty yksinään jo useita päiviä aiemmin ja että alueella oli aktiivista loukutusta. Nälkäkuolema oli siis kestänyt hyvin pitkään ja johtui todennäköisesti loukuttajasta. En varmasti koskaan tule unohtamaan sitä näkyä; pennut kärsivät äärimmäisellä tavalla, jolle on mahdotonta löytää oikeutusta.
Noiden pentujen kohtaaminen on motivoinut minua puhumaan supikoirien puolesta ja erityisesti niiden pesintäaikaista metsästystä vastaan. Usein metsästäjät ovat reagoineet kertomaani väittämällä, että emot luultavasti jäivät auton alle, sillä kukaan itseään kunnioittava metsästäjä ei tapa eläimiä pesintäviikkoina. Tänä kesänä on esille noussut kuitenkin useita esimerkkejä tahoista, jotka julkisesti tappavat sekä supikoirien emoja että niiden pentuja. Viimeisin osoitus siitä, että eläinten hyvinvointi on unohtunut täysin, on Helsingin kaupungin päätös tappaa supikoiria pesintäaikana ja loukuttaa emoja, vaikka näiden poikaset tulevat todennäköisesti nääntymään hitaasti nälkään.
…
Holistisen, suuria luonnon kokonaisuuksia kunnioitavan näkökulman voi yhdistää yksilöitä kunnioittavaan näkökulmaan. Lajien ja eläinyksilöiden samanaikainen kunnioitus ja suojelu on täysin mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että asetamme edes joitain rajoitteita sille, mitä luonnonvaraisille eläinyksilöille voi tehdä. Minimaalisin näistä rajoitteista on pesimärauha, joka tulisi suoda aivan jokaiselle eläimelle. Luonnossa on kuolemaa ja tappamista, mutta me ihmiset olemme vastuussa omista teoistamme ja siitä, että koetamme omalta osaltamme minimoida sen haitan ja kärsimyksen, mitä muille eläimille aiheutamme.
Toivonkin, että Helsingin kaupunki ja muut tahot, jotka metsästävät eläimiä pesimäaikaan, harkitsevat asiaa uudestaan, jättävät pennut ja emot toisilleen sekä kehittävät toimintaansa eläinystävällisempään ja -eettisempään suuntaan. Samaan hengenvetoon haluan kiittää kaikkia heitä (sekä virallisia että yksittäisiä tahoja), jotka eivät lähde mukaan supikoirien kohtuuttomaan mustamaalaamiseen, ja jotka ovat päättäneet olla tappamatta ”vieraslajeja” kesken pesinnän. Te annatte toivoa siitä, että kaikki metsästäjät eivät ole tyystin unohtaneet realismia ja eläinten hyvinvointia.
Ihmisillä on taito moraaliin, harkintaan, empatiaan ja armoonkin; käytetään sitä.
hermitandhounds 
Eläimiin kohdistuvat tuhotoimet ihmisten taholta löytävät koko ajan uusia tapoja, muotoja ja keinoja. En pysty edes sanoiksi pukemaan, miten pahalta tuntuu lukea ja tietää supikoiriinkiin kohdistuvista vainoista. MIten ihmisiin voi mahtua niin paljon vihaa ja halua tuottaa kipua ja kärsimystä eläimille.
Samaan aikaan kun lukemattomat eläimet Suomessakin joutuvat mitä erilaisten vainojen kohteeksi niin luonnossa kuin tehotuotannossa on järkyttävän absurdia tietää, miten täälläkin hallitus valkopesee historiaa uusimalla liikennemerkkejä sukupuolineutraaleiksi, käyttämällä rahaa sotun uudistamiseen jne. Vastaavia rasismin ja tasa-arvon nimissä tehtyjä kalliita ja järjettömiä uudistuksia tehdään esim. Tuulen Viemää elokuvan poistolla suoratoistopalveluista.
Ei jaksa käsittää, miksi tätäkin aikaa ja rahaa ei käytetä olemassaolevien kärsimysten vähentämiseen ja poistoon. Niitäkin (toivottavasti) tulevat sukupolvet tulevat kauhistelemaan järkyttyneinä.
Poistetaanko jotanin päivänä kaikki samaan tapaan kaikki eläintuotantoon ja metsästämisen ”epäkohtiin” viittavat asiat. Siinä riittääkin valkopesua. Miksi ei auteta nykyistä kärsimystä ja opita vanhoista.
TykkääTykkää
Kiitos, Elisa. Jaettu.
TykkääTykkää
Huh! Olipa heviä tekstiä ja aiheesta sanottu. Jaettu kaikilta osin.
TykkääTykkää
Haitalliset vieraslajit tulee pyrkiä poistamaan. Jos tästä on eriävää mieltä, ei ymmärrä populaatioekologian perusteita. Harmi, että tämä tuntuu olevan tosiasia myös eläinaktivismin auktoriteettien kohdalla.
TykkääTykkää
Minulle muodostuu kuva, että et tainnut lukea blogia. Oli ”vieraslajeista” ja niiden haitallisuudesta mitä mieltä hyvänsä, on kaikelle metsästykselle asetettava edes joitain eläinten hyvinvointia kunnioittavia sääntöjä, joista yksi on pesimärauha. Tässä blogissa ei puhuta siitä, saako supikoiria koskaan metsästää vaan siitä, tulisiko niitä metsästää pesintäaikaan.
TykkääTykkää
Miksi vieraslajit ovat lainausmerkeissä? Käsittääkseni olet tieteellinen ihminen mutta alasi ei ole ekologia. Millä perustein siis kyseenalaistat alan tutkimukseen perustuvat termit?
TykkääTykkää
Siksi, että käsite siten, kuten moni sitä viljelee, olettaa luonnon olevan stabiili ja muuttumaton. Onko lajien liikkuminen paikasta toiseen epäluonnollista? Onko ihmisen jälki luonnossa aina epäluonnollista, eli juuri hänen tuomansa laji jollakin tapaa luonnoton ja ”vieras”? Emmekö mekin lopulta ole täällä vieraslajeja, jos noudatamme tätä logiikkaa? En halua ottaa ko. käsitettä annettuna, vaan problematisoida niitä metatason oletuksia, joita siihen liittyy, ja joista ympäristöfilosofiassa on keskusteltu. Minua myös vaivaa tapa, jolla vieraslaji-käsite on politisoitunut, jolloin siihen liitetään kaikenlaisia konnotaatioita, jotka näkyvät myös ihmisiä koskevassa, vähemmän positiivisessa poliittisessa keskustelussa; esimerkiksi rasistiset kielikuvat ovat toisinaan olleet eksplisiittisesti läsnä arkisessa vieraslajikeskustelussa (samoin kuin ”ryssäviha” susikeskustelussa). Käsitteiden taustaoletusten ja myös poliittisten ulottuvuuksien avaaminen on tärkeää, ja lainausmerkeillä haluan muistuttaa ihmisiä siitä, ettei asioita tule ottaa annettuina tai itsestäänselvinä. Ja se, että en ota niitä annettuina, ja että näen asiat vähemmän mustavalkoisesti, ei tarkoita, ettenkö lainkaan hyväksyisi vieraslajiajatusta. Mutta tämä toki on oma keskustelunsa.
Tämä blogini käsittelee eläinsuojelullisia rajoituksia, joita kaikelle metsästykselle tulee asettaa – oli kyseessä supikoira tai ei. On surullista, jos koet nämä rajoitukset tarpeettomiksi, sillä juuri sellainen asenne kuvastaa sitä yksisilmäistä lähtökohtaa lajiensuojeluun, mitä blogissa kritisoin. Populaatioiden suojelu on tärkeää, mutta yksilöiden hyvinvointia ei tule unohtaa.
TykkääTykkää
Haluaisitko siis muuttaa vieraslaji-käsitteen joksikin muuksi? Tuottaisiko esimerkiksi ”ei-alkuperäinen-ihmisen siirtämä-laji” ongelmia (tai mikä tahansa muu)? Onko vieras-etuliite ongelma? Kyseessä on kuitenkin termi jonka avulla voidaan erottaa toisistaan tulokaslajit ja ”vieraslajit”. Ymmärtäisin kritiikon jos kyseessä olisi termi jolle on olemassa jokin toinen, virallinen vaihtoehto. Nyt sinusta tulee mielikuva tiedeskeptikkona, jolle myös ”ilmastonmuutos” voisi olla ongelmallinen sana.
Toivoisin, että vastaat itse omiin kysymyksiisi, sekä muutamiin lisäkysymyksiini. Minulla on vaikeaa nähdä kuinka tässä ei tule ristiriitaa ihmisen ja eläimen (eläinkunnan) erottelussa:
Onko vieraslajien liikkuminen paikasta toiseen epäluonnollista? Onko ihmisen jälki luonnossa aina epäluonnollista, eli juuri hänen tuomansa laji jollakin tapaa luonnoton ja ”vieras”? Emmekö mekin lopulta ole täällä vieraslajeja, jos noudatamme tätä logiikkaa? Onko ihminen eläin? Onko ihmisellä vapaa tahto? Onko eläimellä vapaa tahto? Onko (ja miksi ei/on) eläimellä kyky moraaliin?
TykkääTykkää
Kyselit, miksi kommenttiasi ei ole julkaistu. Jos aion vastata kommenttiin, julkaisen sen vasta silloin, kun minulla on vastaamiseen aikaa. Esitit varsin suuria kysymyksiä (onko ihmiselle vapaa tahto?), joihin ei vastata ihan lyhyessä kommentissa (tämä on vuosituhansia vanha keskustelu). Tiivistän siis ajatukseni mahdollisimman lyhyeen ja ymmärrettävään muotoon.
Koetin jo sinulle selittää, miksi käytin vieraslajin kohdalla lainausmerkkejä, ja miksi pidän sitä käsitteenä, joka ei ole aivan ongelmaton. Lainausmerkkien käyttäminen on yleinen tapa osoittaa, että kyseessä on ihmisen konstruoima käsite. Käytin lainausmerkkejä myös ”ryssävihan” kohdalla, mutta et syytä minua siitä, että kiistäisin sen, että venäläisiin on kohdistunut vihamielisiä asenteita. Ihan sama lainausmerkkikäytöntö sopii vieraslaji-sanan kohdalle. Ymmärrän, että luonnontieteiden piirissä termien laajemmat taustat ja mahdolliset poliittiset ulottuvuudet eivät aina ole keskiössä, mutta filosofina ne kiinnostavat minua ja toivon, että kyseenalaistava perspektiivi löytäisi sijaa muualtakin.
Muihin kysymyksiisi tiivis vastaus: En pidä luonnollinen-epäluonnollinen -erottelua useinkaan hedelmällisenä (syy sille, miksi laitan usein myös ”luonnollisen” lainausmerkkeihin). Se perustuu tiettyyn dualistiseen perinteeseen, joka erottaa ihmisen muusta luonnosta ja luo muutoinkin tarpeettomia dikotomioita; jos noita termejä käytetään, toivon niiden olevan selkeästi perusteltuja niiden käyttökontekstissa. Ihminen on eläin muiden joukossa, eikä tällä ole vapaata tahtoa muuta kuin melko suppeassa mielessä (kannatan ns. kombatibilismia). Erityisen eläimen ihmisestä tekee se, että hänellä on kehittynyt kyky moraaliseen harkintaan, mikä asettaa hänelle myös erityisiä velvollisuuksia suhteessa siihen, miten hän itseään ja muuta maailmaa kohtelee. Moraalin mukana tulee siis sellainen vastuu, mitä muilla eläimillä ei ole. Yksi moraalin perustoista löytyy hyvin yksinkertaisesta affektiivisesta näkökannasta: kärsimys on ”huonoa” ja onnellisuus/tyytyväisyys ”hyvää” (tämä ajatus palautuu esim. Platonin filosofiaan, eli se ei ole mitenkään uusi tai outo). Johdonmukainen ihminen pystyy hahmottamaan, että sama koskee myös muita olentoja kuin häntä itseään, mikä antaa alkusysäyksen moraalille. Hyvin yksinkertainen ja perusteltu väite onkin, että meidän tulisi teoissamme minimoida aiheuttamamme kärsimys. Laji ei ole peruste muiden olentojen kärsimyksen sivuuttamiselle.
Olen suoraan sanottuna äimistynyt ja erittäin yllättynyt siitä, miksi tämä ajatus herättää joidenkin parissa näemmä kummastusta, ja miksi pyyntö siitä, että supikoiria ei tapettaisi lisääntymisaikaan, koska se johtaa poikasten hitaaseen nälkäkuolemaan, on heidän mielestään pöyristyttävä. Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärtää, että on hyvä juttu koettaa aiheuttaa muille mahdollisimman vähän kärsimystä ja elää myötätuntoisesti. Moraalipsykologina tiedän, että nämä asiat palautuvat usein ihmisten perusintuitioihin (kuten kulttuurista omaksuttuihin eläinasenteisiin, empatiataitoihin, jne.). Silloin asiasta jankkaaminen ei auta; voin vain koettaa osoittaa, miksi olisi johdonmukaista ja moraalisesti kestävää ottaa myös muut eläimet huomioon.
Tilanteessa, jossa ilmeisesti kyseenalaistetaan niinkin minimaalinen pyyntö kuin että poikasia ei jätettäisi nääntymään nälkään, koen keskustelun erittäin turhauttavaksi ja toivottamaksi. Päätänkin keskustelun kanssasi tähän ja toivotan sinulle eläinmyönteistä kesää.
TykkääTykkää
Kommentoin vieraslaji-käsitteen osalta, että valkohäntäkauris on vieraslaji, ihmisen tänne tuoma, ja joka aiheuttaa suurina yksilömäärinä (erityisesti eteläisimmässä Suomessa) haittaa mm. viljelyksille, liikennevakuutuskorvauksina ja -maksuina, metsien lehtipuustoa köyhdyttämällä ja muita luonnonvaraisia ruohovartisia kasveja (myös uhanalaisia lajeja) laiduntamalla. Tämän vieraslajin suhteen hiljaisuus on silmiinpistävä. En toivo kauriiden lahtausta mutta tämä kertoo myös ihmisen spesismistä. Mikä hyödyttää ihmistä, vaikka köyhdyttäisikin luontoa, sitä vaalitaan ympärivuotisin ruokinnoin ilman, että sen vieraslaji-statukseen kiinnitetään juurikaan huomiota.
TykkääTykkää