Häiriö

Kesän lopulla huomasin, että vaikka suljin silmäni, saatoin edelleen nähdä. Pian luomien lisäksi saatoin nähdä kattojen läpi suoraan kirkkaalle tähtitaivaalle. Mennessäni nukkumaan, katselin tähtiä kuin olisin ollut makuuhuoneen sijaan jollakin metsäisellä aukealla, silmät kohti taivasta avattuina.

Luen toisinaan neurotieteellistä tutkimusta ja tiedän, että aivot tuottavat alati todellisuutta koskevaa tulkintaa, simulaatiota. Me olemme aivojemme tuottaman simulaation varassa, joka elokuvan tai sinfonian tavoin täyttää tietoisuutemme, muodostaa sen. Selitin merkillisiä oireitani sillä, että aivoni tuottivat virheellistä simulaatiota, ja että asia korjautuisi pian. Kaikelle on luonnollinen ja arkinen selitys, tämä menee ohi, ei pidä säikähtää, kerroin itselleni tuijotellessani sängystäni Otavan tähtikuviota.

Eräänä aamuna heräsin päänsärkyyn. Otin särkylääkkeen, sitten toisen ja kolmannen. Käsieni etsiessä purkkia yhä uudelleen pohdin, kuinka monta pilleriä ihminen saa syödä päivässä. Oli vastaus mikä tahansa, särky ei väistynyt lääkkeiden tieltä lainkaan vaan jatkoi jyskytystään ensin ohimolla, sitten päälaella ja viimein pään takaosissa. Pian laimeana alkanut kipu muuttui kiristäväksi paineeksi, joka tuntui itseään ennakoivalta räjähdykseltä. Samalla havaintoni muuttuivat merkillisemmiksi. Heti, kun suljin silmäni, lentelin suurten, sykkivien, kaleidoskooppimaisten kuvioiden keskellä ympäri avaruutta niin, että minua huimasi ja vatsanpohjaani sattui. Simulaatio oli muuttunut, aivoni tuottivat tuntematonta rakennelmaa, jonka sisälle aloin eksyä.

Olen hyvä normalisoimaan epänormaaleja asioita. Olin tehnyt kyvystäni nähdä silmäluomien ja kattojen läpi normaalin, elämääni kuuluvan kuriositeetin, jolle löytyisi harmiton neurologinen selitys. Otin myös päänsäryn elämääni kuin ikävän kumppanin, jota on vain pakko toistaiseksi sietää. Kun kuun pinta alkoi pyöriä silmäluomieni sisäpinnoilla niin, että saatoin ojentaa käteni kohti sen tomua, nojauduin jälleen normalisointiin. Häkeltymisen tai huolen sijaan mietin, miten parhaiten saisin unen päästä kiinni keskellä omituiseksi loikannutta mieltäni ja sen tuottamia visuaalisia spektaakkeleita.

En kertonut tilastani kenellekään – en edes itselleni. Koetin puhua, toimia ja kirjoittaa kuten ennenkin. ”On vähän päänsärkyä”, saatoin sanoa piilottaen sitä, että minusta tuntui kuin kalloani moukaroitaisiin sisältäpäin rikki. Tämä menee aivan kohta ohi!

Keskityin kirjoittamiseen, luin tutkimuksia, kävin juoksulenkeillä ja joogassa, kuuntelin tiedepodcasteja, jutustelin koirilleni, näin ystäviäni, en pysähtynyt. Mitä vain, mutta ei pysähtymistä. Eräänä iltana olin äkisti väsähtänyt ja jokainen askel tärähdytti kipeästi aivojani. Päänsärky yltyi ja herätti minut yöllä. Etsin pimeässä keittiössä lisää särkylääkkeitä, jotka polttivat vatsaani. Kuinka monta niitä saikaan syödä? En jaksanut miettiä vastausta, sillä en enää välittänyt. Halusin helvetillisen kivun, paineen ja jyskytyksen pois, halusin nukahtaa ja nukkua sikeästi, halusin kuvioiden ja kuunpinnan katoavan makuuhuoneen ikkunasta ulos.

Normalisoimani matka pois normaalista jatkui vaiheittain. Kun valo alkoi sattua silmiin kuin lyönti, himmensin ruutuja tai pidin silmäni kiinni. Kun arkiset äänet alkoivat kuulua niin voimakkaina, että nekin sattuivat, käytin päällekkäisiä kuulosuojaimia. Viimein normalisoinnista tuli haasteellista. Kun aloin nähdä ajatukset loputtomina kuvasarjoina tai haistaa ne tuoksuina, ei uupunut, hämmentynyt mieleni enää keksinyt suojautumiskeinoa. Havaintoni oli revitty auki ja sekoitettu, mieleni oli myllättyä maata, jossa kasvoi outoja asioita.

Viimein särky puski normaliteetin muurien läpi kuin hyökkäysvaunu, joka oli niin suuri, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Varasin itselleni työterveydestä ajan.

Sairaala

”Ei mitään hätää! Kaikki johtuu tietokonetyöskentelystä ja jäykästä niskasta!”, kertoi nuori lääkäri minulle innokkaana. Hän teki neurologisia testejä, joista selvisin sujuvasti. Nolostuin. Tämä on vain päänsärkyä. Enkö pientä päänsärkyä kestä?

Nielaisin minulle määrätyn lihasrelaksantin ja vahvan kipulääkkeen. Yöllä heräsin siihen, että hyökkäysvaunu ajoi edestakaisin kalloni yli luuainesta hitaasti murskaten. Tunsin keinuvani, halusin oksentaa. Koetin ehtiä vessaan, mutta oksennus purskahti hallitsemattomana lattialle. Tärisin, en voinut lopettaa oksentamista – ja mitä enemmän oksensin, sitä rajummin hyökkäysvaunu painoi otsaani, ohimoitani, niskaani.

Aamulla vein koiria ulos hikoillen, täristen, oksennellen, rakennusten seinistä kiinni pitäen. Kotiin vaivalloisesti palattuani löysin viimein asennon, jossa kipu lakkasi ja nukahdin. En ollut nukkunut kunnolla moneen vuorokauteen ja uni tuntui pesältä, jonne käpertyä – se oli pehmeää ja sankkaa. Kun heräsin, oli aamu vaihtunut hämäräksi iltapäiväksi. Liu’uin valveillaolon ja tiedottomuuden välillä kuin keinussa. En enää normalisoinut asioita, sillä en enää jaksanut ajatella, vaan ainoastaan keinua.

Lopulta kehoni ja tietoisuuteni halki kulki hälytys, joka säikäytti minut ylös, hereille, etsimään apua. En löytänyt valokatkaisijoita, en enää hahmottanut asuntoani, hapuilin käsiini vadin, johon oksentelin taukoamatta samalla, kun koetin muistaa, missä puhelimeni voisi olla. Asiat olivat sumeita, tahmaisia ja mahdottomia. Puhelimen näytön valo paiskautui vasten verkkokalvojani, kunnes viimein sain soittoajan toiselle lääkärille. Koetin pysyä hereillä, pidin puhelinta kädessäni, aika tippui otsalleni pisaroina, joihin yritin keskittyä.

Sinun on mentävä heti ensiapuun, lääkäri kertoi minulle vain pari lausetta kuultuaan. Ehkä olin puhunut epäselvästi tai kuulostanut ihmiseltä, joka keinuu kahden todellisuuden välillä. Ehkä hän vain oli asianmukaisen varovainen, riskejä välttävä. Miten vain, tulen myöhemmin olemaan tuolle lääkärille ikikiitollinen, sillä hänen kehotuksensa luultavasti pelasti henkeni.

Ensiavusta lähtien muistini on hatara. Muistan, että pääsin lähes heti ”sisälle”. Muistan, että puristin oksennuspussia käsissäni hoitajan työntäessä minua pyörätuolilla eteenpäin. Muistan nuorten lääkäreiden kasvoja ja kysymyksiä. Pystytkö koskettamaan nenänpäätäsi? Muistan, että kyynärtaipeeseen ilmestyi kanyyli ja minulle sanottiin ”migreenitippa”. Muistan senkin, että ajattelin yhtä, suunnatonta tippaa, joka aivan kohta täyttäisi kehoni ja valuisi sen yli muuttuen valtamereksi, jolla kellua. Aiempien päivien psykedeeliset kuviot ja avaruudelliset näkymät olivat villiintyneet railakkaaseen juhlintaan, ja minä pyörin, pyörin, pyörin niiden mukana. Silti edelleen salasin suuren osan mielen sisäisistä oireista kuin siten voisin poistaa ne, pysäyttää juhlat, ja komentaa kaikki kotiin.

Juhlat kuitenkin jatkuivat ja avasivat ovensa mitä erilaisimmille lajeille. Aina, kun suljin silmäni, ilmestyi eteeni esihistoriallisia eläimiä, jotka juoksivat uhmakkaasti, riemukkaasti eteenpäin ja muuttuivat toisikseen. Minäkin muutuin eläimestä toiseksi. Välillä olin parven mukana uiva kala, välillä lensin lintujen vierellä, välillä olin lisko, joka tuijottaa puunlehtiä syövää dinosaurusta. Näkyihin alkaa yhdistyä melodia, joka oli kuin orgaanisen olemisen perussäie, jokin elämää tuottava rytmi, ehkä (varmasti) itse elämä. Melodia kulki korvissani kuten evoluutio, joka ei koskaan pysähtyisi, ja minä hyppäsin alati uudelleen ilmaan löytäen kylkiini siivet, jotka lensivät kivun ja pelon yli.  

Näyissä, unissa tapahtui asioita ja esiintyi olentoja, joista en pysty puhumaan. Olin enemmän elossa kuin koskaan, unet olivat todellisempia kuin mikään kokemani. Aina, kun palasin tähän todellisuuteen, vaikutti se kapealta, kalpealta kaistaleelta, joka rajoittaa havaintokykyämme ja estää tunnistamasta muita maailmoja. Unet kuljettivat minut ajassa taakse- ja eteenpäin, kunnes leijuin avaruudessa ja huomasin olevani syttyvä ja sammuva, universumin kaasujen keskellä tanssiva partikkeli. Olin kulkenut hyvin kauas ja alkanut unohtaa oman olemiseni realiteetit.

Kaiken tämän keskellä koetin puhua lääkäreille ja hoitajille normaalilla äänellä, itseäni jälleen normalisoiden. Vaikenin unistani, jatkoin piilottamista, koetin kuulostaa aivan tavalliselta. Unissa lensin keskellä niin voimakasta aistitodellisuutta, että aiempi elämäni tuntui siihen verrattuna haalealta täplältä keskellä valtavia väriroiskeita. Kun olin hereillä, mukauduin haaleaan täplään ja yritin olla, kuten ennenkin, vaikka viidakkokasvit kohosivat peittämään näkökenttäni.  

Jossain vaiheessa löysin itseni MRI-koneesta, jonka massiiviset äänet takoivat jo muutenkin rikkinäiseltä tuntuvan kalloni pintaa, kunnes aivoni tuntuivat pursuavan luun läpi ulos. Seuraavassa hetkessä nuori lääkäri kertoi, että aivoissani oli ”löydös”. Sana kimposi mielestäni pois absurdina asiana, joka oli parasta unohtaa. Ajattelin äkisti kaupassa käyntiä ja aloin tehdä lähtöä. Kerroin, että minun pitäisi mennä kotiin, koska koirani odottavat. Halusin pikaisesti palata osaksi normaliteettiani, mennä lähikauppaan hakemaan linssisipsejä, sitten rapsuttaa koiriani ja avata tietokoneen ja

ja

tässä on tapahtunut jokin erehdys!

Koetin hahmottaa, missä takkini on ja ponnistin ylös. Lääkäri ohjasi minut pehmeästi takaisin makuuasentoon ja tunnusteli selkärankaani. Jos nyt lähtisin kuitenkin kotiin? Hän ei vastannut, vaan otti minusta selkäydinnäytettä samalla, kun ehdotin, että tulisin aamulla uudestaan käymään. Olin neuvoton, tahdoin vain kotiin, ja samalla leijuin jälleen avaruuden äärilaidalle. Viimein lähetin viestin sosiaaliseen mediaan toivoen, että jos kerron tapahtuneesta, joku tarjoutuu koiravahdiksi ja samalla tuo jotakin tuttua, ehkä jopa turvallista vieraaksi muuttuneeseen tilanteeseen. Olen huono pyytämään suoraan apua, mahdottoman huono. Pian kuitenkin sain tukea; se, että olen huono pyytämään apua ei tarkoita, että ystäväni olisivat huonoja antamaan sitä.

Selitys

Aivoissani oli tulehduspesäke, joka leikattiin. Kaulalaskimooni asennettiin kanyyli, jonka kautta sain suuria määriä antibiootteja suoraan verenkiertooni. Todennäköisesti sen kautta kehooni kulki myös uusi bakteeri, sillä joitakin viikkoja myöhemmin sairastuin otaksuttuun sepsikseen. Vietin aikaa neurokirurgisella osastolla, sitten infektio-osastolla, välissä sain kotona kotisairaanhoitoa. Hetken olin myös teho-osastolla, jolta muistan itkua, laitteiden piippaavia ääniä, jatkuvan janon – ja lempeältä vaikuttavan aivokirurgin kasvot, kun hän pyysi minua leikkauksen jälkeen liikuttamaan käsiäni.

Vietin kaksikymmentä tuntia ylipainehappihoitotankissa. Makasin MRI-laitteen ahtaudessa vielä useita kertoja kikattaen mielessäni sen erikoisille äänikokeiluille. Minusta otettiin useita viipalekuvia, röntgenkuvia, jokapäiväisiä verikokeita, sydänkäyriä – ”minä” oli poissa ja sen tilalla oli mitattava keho, johon suhtauduttiin ennen kaikkea biologisena materiana, organismina. Minua itketti paljon, nauratti paljon, nukutti paljon. Kotiin päästyäni luonani kävi viikkojen ajan sairaanhoitaja useita kertoja päivässä ja antibiootti kulki laskimooni kahden kuukauden ajan. Koskettelin jyskyttävää leikkaushaavaa pääni takaosassa, ihmettelin sen niittejä, hämmästyin elämän potentiaalista katkeamista ja aktuaalista jatkuvuutta.

Joitakin päiviä leikkauksen jälkeen näyt katosivat ja tämä kapea todellisuus oli ainut, johon minulla oli pääsy. Palasin Maahan, tähän aikaan, ihmiskehooni. Viidakkokasvit väistyivät, melodia lakkasi.  Tulehduspesäke oli tuottanut aivoihin painetta, ja myöhemmin luin, että se oli sijainnut osittain havaintoihin liittyvällä alueella. Tulehduksen aiheuttama paine oli siis sekoittanut havaintojani, pyörryttänyt ne avaruudellisen sävelmän sisään, saanut mieleni juoksemaan, lentämään, uimaan kohti mahdollisia maailmoja. Todennäköisesti näkyjen intensiteettiä olivat lisänneet voimakkaat kipulääkkeet, joita sain sairaalassa. Asiat löysivät luonnollisen, soluista ja kemikaaleista koostuvan, konkreettisen selityksen – epänormaali selittyi normaalien kausaliteettien kautta.

Huokaisin sekä huojentuneena että melankolisena kuten ihminen, joka on juuri kuullut jotakin äärimmäisen kaunista. Olin nähnyt asioita, joita en saanut mielestäni, tervehtyneiden aivojeni neuronipoluilta, pois.

Toipilasaikana luin neurologi Oliver Sacksin kirjaa ”A Leg to Stand On” (1984), missä hän kuvaa vakavaa loukkaantumistaan ja aikaa sairaalassa. Sacks kertoo, kuinka muutokset aivojen tuottamassa kehokuvassa ovat joissakin shokkitiloissa yleisiä. Hän itsekin alkoi pitää omaa jalkaansa vieraalle ihmiselle kuuluvana. Itse hyppäsin ihmiskehostani muiden lajien kehoihin. Silti ollessani kala, koin viimein olevani olemassa, aito – olin palannut ”todellisuuteen”, koin heränneeni unesta. Osa minusta haluaa edelleen kysyä: mistä tiedämme, mikä simulaatioista on ”oikea”? Kumpi todellisuuksista on unta? Se osa kaipaa kalaparvea ja kuulee edelleen etäisesti musiikin, joka rytmitti eläinlajien muutosta, liikettä, evoluutiota.

Ristiriitoja

Aluksi kävelin hitaasti, puhuin hitaasti, ajattelin hitaasti. Silti kävelin, puhuin ja ajattelin. Olin onnekas. Tulehduspesäkkeet voivat puhjeta. Niihin voi kuolla. Ne voivat myös viedä liikuntakyvyn, kenties myös kyvyn muodostaa sanoja. Jälkeenpäin olen lukenut aiheesta tutkimuksia, joita maallikkoymmärrykselläni olen koettanut suhteuttaa omaan tilanteeseeni. Kun luin omakohtaisen reportaasin toimittajasta, jolla oli vastaava pesäke vastaavassa osassa aivoja, ja jonka kuntoutuminen käveleväksi, sujuvasti puhuvaksi olennoksi kesti vuoden, olin ihmeissäni ja epäuskoinen. Kuin luin sepsiksen syistä ja seurauksista, asunto ympärilläni katosi jättäen jäljelle tyhjän kohdan, jolla seisoin hiljaa, hämmästellen.

Epäuskoisuus oli seurannut minua sairauden alusta saakka. Kun näin omituisia asioita, en halunnut tunnistaa tekeväni niin. Kun tärisin ja oksensin, en halunnut tunnistaa sitäkään. Kun minulle kerrottiin ”löydöksestä”, näyttäytyi asia epätodellisena. Kun aivokirurgi esittäytyi aivokirurgiksi, joka aikoo leikata minut, minua nauratti. Älä nyt viitsi!, halusin kiljahtaa. Mikään tästä ei voi (ei saa) olla totta! Nyt, kun katson käsiäni, jalkojani, sanoja, joita tuotan ruudulle, olen yhtä epäuskoinen. Vaikka pystyn rationaalisesti jäsentämään tapahtuneen, on sen koettu ymmärtäminen hitaampaa ja vaikeampaa.

Epäuskoon sisältyy paradoksi. Äkillinen muutos, kuoleman lähellä käynti, sekä tuottaa että poistaa luottamusta monella eri tasolla. Aluksi se työntää luottamaan siihen, mitä oli. Shokki saa uskomaan, että se, mikä oli aiemmin ”normaalia”, on edelleen vallitseva asiaintila. Se saa tarttumaan tuohon ”normaaliin” tiukin sormin, vimmaisesti. Se pakottaa katteettomaan uskoon ja sitä ylläpitävään itsepetokseen, lamaannuttavaan tarpeeseen normalisoida epänormaalia, kunnes ihminen kiitää pitkin avaruuksia ollen kaukana itsestään enemmän kuin yhdessä merkityksessä. Samalla epäusko, kauhu sen edessä, että ”normaaliin” ei voikaan luottaa, sanelee tätä kaikkea. Shokin alku onkin sekä naiivia luottamusta että kauhunsekaista epäluottamusta.

Myös sen loppu on ristiriitainen. Shokki poistaa luottamusta maailmaan ja omaan kehoon, sillä se on väkivalloin pakottanut koettuun, elettyyn tietoisuuteen yhden vaikeimmista tiedon muodoista: sen, että kaikki todella voi olla ohi milloin vain. Samalla se voi tuoda uudenlaisen luottamuksen. Juuri siksi, että oleminen on muutosta ja kehoni kuolevainen, on tuo muutos todellista, oma kehoni todellinen. Minä luotan kehooni sen kuolevaisuuden vuoksi, sillä vain kuolevaiset kehot ovat aitoja ja eläviä.

Luottamuksen ja epäluottamuksen välistä avautuu ymmärrystä. Kehollinen, materiaalinen oleminen on muutosta, syklejä elämän ja kuoleman välillä, eri suuntiin jatkuvaa liikettä, mahdottomuuksia ja mahdollisuuksia. Ajattelen jälleen kuulemaani melodiaa, joka rummutti lajeja eteenpäin kaikuen omaa iloaan – olevaisen läpi hajaantuvaa epäuskon ja uskon naurua.

Myös kuolevaisuuteen liittyy ristiriitaisuus. Olisin mieluusti jäänyt avaruuksien päähän tai osaksi kalaparven kiiltävää vilinää. Totta puhuen halusin palata reaalitodellisuuteen vain siksi, että yksi koiristani vaikutti työntävän kuononsa uneni läpi kuin sanoen: Siellähän sinä olet, tule takaisin! Minulla oli velvollisuuksia, tekemätöntä työtä, olentoja joista huolehtia. Tämä todellisuus vaikuttaa edelleen kapealta siivulta, vaikka se onkin ainut, mihin minulla on pääsy. Tästä todellisuudesta poistuminen ei enää vaikuta pelottavalta, vaikka täältä ei poistuttaisikaan kohti mitään muuta paikkaa, ainuttakaan toista maailmaa – vaikka poistuminen olisi vain mielen loppua, paluuta materiaksi.

Tästä huolimatta olen helpottunut ja kiitollinen siitä, että olen edelleen täällä. Kun katson koiriani, kun kosketan puun pintaa, kun haistan metsän, tulvii lempeys minusta ja minuun. Kuolevaisuuden muistamisen myötä ajattelen: tämä maailma on kaunis.

Biologia

Sacks ehdottaa, että sairaalassa ihminen ei ole enää vapaa toimija, vaan vanki, jonka on noudatettava tarkkoja sääntöjä. ”Kapteeni ei ole enää kapteeni”, hän parahtaa. Sacks kuvaa tätä tilaa sanoilla ”pimeä yö”, ”kuilu”, ”tyhjyys”. Kykenen samaistumaan näihin sanoihin. Sairaalassa aktiivinen subjektiviteettini juoksi säikähtäneenä pois paikalta ja jäljelle jäi apua tarvitseva keho, jolle tuotiin ruokaa ja jota mittailtiin. Minua kiellettiin lähtemästä, minua työnnettiin metallisängyssä pitkin sairaalan käytäviä tutkimuksesta toiseen ilman, että kukaan olisi kysynyt mielipidettäni tai aina edes muistanut kertoa, minne olen matkalla. Välillä minusta puhuttiin kuin tietoinen mieleni ei olisi ollut lainkaan paikalla. Olin asiantuntijoiden armoilla, tehokkaalta koneistolta vaikuttavan sairaalajärjestelmän sisällä. Tällainen voimattomuus voi olla kauhistuttava kokemus, sillä se riisuu ja sitten riistää toimijuuden.

Silti tämä kaikki on myös hyvää, lempeää, armollista: koneisto on suunniteltu parantamaan. Asiantuntijoiden, mittausten, hoitajien tavoitteena oli pitää minut elossa – asia, joka vieläkin saa minut uppoamaan kiitollisuuteen. Myös subjektiviteetin pako sinällään voi olla tervehdyttävää. Mahdollisuuksien, suunnitelmien ja aikeiden rajat ovat äkisti kuroutuneet kiinni, oma toimijuus on kohdannut seinän. On vain odotettava, maattava, palattava kehoon, kuunneltava sitä ja antauduttava sille samalla, kun partikkelit syöksyvät verenkierron mukana kohti päämääränsä. ”Minän” takana on biologiaa, jonka ensisijaisuus voi milloin vain pysäyttää ”minän” ja muistuttaa tätä mahdollisuuksien rajoista, toimijuuden lopusta. Tämän seurauksena ihminen voi löytää itsensä uudesta kohdasta, näkemässä itsensä ja aikeensa toisin. On terapeuttista havaita itsensä voimattomana kehona ja paikantaa itsensä apua tarvitsevana, haavoittuvaisena, kyvyttömänä.

Toimijuuden estymiseen liittyy paluu kehoon, ja toisaalta paluu eläimeen. Kehoni ei ollut enää vain ihmiskeho, vaan se todellakin ui kalana kalojen joukossa, lensi lintuna lintujen vierellä. Tulehduspesäke sijaitsi pikkuaivoissa, ja oli kuin jokin niihin iskostunut geneettinen muisti olisi aktivoitunut; minusta tuntui kuin olisin asettunut osaksi toislajisia esivanhempiani tai esisisaruksiani. Ihmiskeho vaikutti vain yhdeltä osalta pitkiä, alati eteenpäin jatkuvia, jo kaukaa alkaneita ketjuja, jotka imaisivat minut mukaansa niin, että hetken en enää ollutkaan ihmiseläin vaan toislajinen olento. Kehossani kasvoi sulkia, suomuja, tiheää turkkia, ja tuo ei-inhimillinen keho tuntui alulta, jonne sain palata kuin kotiin.

Se, mikä Sacksille oli ”pimeä yö” tai ”tyhjä”, oli minulle lopulta tiheä ja täysi päivä. Se muistutti minua rajoistani ja siitä, että liiaksi eteenpäin juokseva toimijuus voi unohtaa huolehtia siitä kehosta, kuunnella sitä biologiaa, joka sen tuottaa. Toimijuuden rajojen löytäminen oli myös helpotus ja huojennus, sillä ne osoittavat: kenenkään ei tarvitse ylittää itseään, olla Erittäin Vahva tai Erittäin Kykenevä. En tunnistanut Sacksin nimeämää ”kuilua”, vaan enemmänkin sillan kuilujen yli, suoran reitin kohti paitsi kehoa, myös eläintä – ja tätä kautta kohti toimijuuden, subjektiviteetin erilaisia mahdollisuuksia.

Huomaan merkillisten unien tehneet kokemustasolla selväksi sen, että ihminen on sekä ihmiskehoinen subjekti, että osa muiden eläinten laumoja, parvia, oksia hamuavia dinosauruksia. Unien todellisuus ei ole kaukainen, vaan täällä. Toimijuus on kaikkialla ja alati muuttuva. Lopulta myös haavoitettu keho on toimijuutta, ja ihmistoimijuuden läpi kulkee huikaiseva kirjo eläintoimijuuksia, jotka muuttavat meitä, tekevät meidät.

Me muutumme tämän maailman verkostoissa asioista ja olennoista toisiksi. Kuolleista olennoista tulee osa eläviä olentoja, he palautuvat niiksi syttyviksi ja sammuviksi partikkeleiksi, joista todellisuus rakentuu. Ihminen ruokkii eläinlaumoja mullasta kasvavana ruohona, tai valuu tuhkatusta kehosta hiukkasina järveen tullen viimein kalaparven nielaisemaksi. Yksi olento, yksi laji muuttuu toiseksi ja tämä muutos tuottaa olemassaoloa, joka sen kautta synnyttää itseään. Me tulemme liskoista, kaloista, puissa juoksevista kädellisistä. Me jaamme DNA:ta mitä erilaisimpien olentojen kanssa, me kuljemme lintujen, tiikereiden ja hirvien rinnalla. Muut eläimet ovat tehneet meidät, ja me muutumme osaksi niitä, osaksi luontoa, joka jo nyt kulkee soluissamme.

Kun merkillisestä, epäuskottavasta tulee kokemuksen kautta uskottavaa, voi maailma eräänä ”täytenä päivänä” kierähtää ympäri ja avautua uutena. Lopulta siinä, että ihminen lentää lintujen mukana tai lajit muuttuvat toisiksi, ei ole mitään kummallista. Olen varma, että tämä todellisuus on kapea vain ihmisen rajallisessa kehossa, kognitiossa ja aistimaailmassa elävälle – ja että meillekin on toisinaan mahdollista havaita kauemmas taiteiden, tieteiden, luonnon, tanssivien kehojen, pakotettujen pysähtymisten, kuolevaisuuden kautta. Silloin kapeuden vierellä, aivan tuossa ja tässä, meissä, on olemassaoloa tuottava ja siitä riemuitseva lähes-rajattomuus, joka ei pysähdy.

Huuto

Vaadin päästä sairaalasta nopeammin kuin lääkärit olisivat suoneet minun lähtevän. Olin ahdistunut, kaipasin laumaani. Kun palasin kotiin, joutui uniini tullut koira hätäleikkaukseen kohtutulehduksen vuoksi. Hänkin kävi lähellä kuolemaa. Huusin odottaessani tietoa siitä, selviääkö koirani. Kun huusin, tiedostin selvemmin kuin koskaan, että kuolemassa ei ole kauheaa oma loppu vaan toisen menetys.

Silti kaikesta, paitsi kenties todellisuudesta itsestään, on lopulta luovuttava ja juuri tämä voi olla ajatuksista vaikein. Vaikeudessa on myös mahdollisuuksia. Kun tiedostaa toisen kuolevaisuuden, on rakkaus sitäkin eheämpää, ilmeisempää, minkä tahansa läpi kulkevaa. Yöllä nukuin Siirini vieressä lattialla, jotta hän ei sängylle hypätessään teloisi leikkaushaavaansa, ja Ida sekä Darla asettuivat vierellemme. Kuuntelin koirien syvää hengitystä, katsoin hämärän läpi heidän kohoilevia kylkiään, tunnustelin käsilläni lämpimiä tassuja, ja saatoin viimein – viimein – nukahtaa ilman levottomuutta.

Kun Sacksin jalka ruhjoutuu Norjan kukkuloilla, hänkin huomaa itsessään äkillisen halun huutaa. Hän ei huuda itsensä (”Oliver on loukkaantunut!”), vaan universaalin haavoittuneen olennon nimissä (”kärsivä, elävä olento tarvitsee apua!”). Hädässä, kivussa, kärsimyksessä on jotakin universaalia, jonka tieltä ”minuus” katoaa jättäen jäljelle elävän olennon välittömän tarpeen säilyä elossa. Sairastumisen myötä tunnistan tuon tarpeen selvemmin ja samalla olen yhä tietoisempi siitä, että jaan minua määrittävän haavoittuvaisuuden muiden olentojen kanssa. Minä olin haavoittunut, hädässä oleva eläin. Kun myöhemmin makasin toisen haavoittuneen, hädässä olleen eläimen vierellä, kun pidin kättäni tämän turkilla, nousi ”minän” tilalle yhtenäisyys, kumppanuus, halu auttaa tarvitsevaa, lajirajat vaivatta ylittävä rakkaus.

Kärsimys, alttius, kuolevaisuus yhdistää yhden ”minän” muihin. Tunnistan, että lapsuudessa kokemani hätä on avannut tien sille, että resonoin vahvasti muiden eläinten hädän kanssa, havaitsen sen niissä, haluan tehdä sille jotain. Se on myös himmentänyt ”minän” merkitystä siten, että pidän ”itseäni” enemmän tuntevana, aistivana, välittömänä eläimenä keskellä kaltaisiaan kuin selkeärajaisena saatikka puhtaan rationaalisena ”yksilönä”. Sacksin sanat ja oma kehoni, joka on muuttunut arpea kantavaksi biologiaksi, ovat tuoneet muut eläimet entistä voimakkaammin tietoisuuteeni. Äkisti mikään ei ole niin selvää kuin se, että haluan käyttää tämän rajallisen elämäni toislajisten entistä sinnikkäämpään auttamiseen. Haluan elää niitä olentoja varten, joiden omat elämät leikataan lihaksi. Hätä, kärsimys, haavat yhdistävät lopulta meitä kaikkia. Ne ovat universaali huuto, jonka alkulähde on tietoinen, omaa säilymistään toivova, rakkaitaan puolustava elämä.

Huudon rinnalla on äänettömyys. Sacks kuvaa, kuinka ennen kuolemaa asiat hiljenevät. Maailman äänet katoavat, jopa sisäinen ääni vaimenee. Tunnistan Sacksin väitteen. Kun henkilö ajattelee kenties kuolevansa aivan nyt tai seuraavina tunteina, lähipäivinä, lähiviikkoina, väistyy se ainainen, kiirehtivä meteli, jonka sisällä me arkisesti elämme. Sen takaa aukenee kohta, jolta käsin aiemmat valinnat voivat vaikuttaa merkityksettömiltä, ontoilta ja harkitsemattomilta. Jäljelle saattaa jäädä äänetön läsnäolo, jonka tunnistaa rakkaudeksi. Haavat ja kuolevaisuus yhdistävät paitsi muihin haavoittuviin ja kuolevaisiin, myös maailmaan itsessään. Hiljaisuudessa huomasin itkeväni ilosta, rakkaudesta olevaista kohtaan.

Muistan iltapäivän, jolloin katselin sairaalan kahvilan yläpuolella olevien kattoikkunoiden läpi hitaasti kulkevaa pilveä. Jos uskoisin jumalaan, sanoisin: silloin näin jumalan. Koska uskon luontoon, kosmoksen monitahoiseen ihmeellisyyteen, sanon: silloin ”minä” katosi hetkeksi osaksi kaikkeutta.

Uusi näkymä

Sacks päättää kirjansa T. S. Eliotin säkeeseen, jonka voi tiivistää näin: kaiken etsinnän päätteeksi päädymme kohtaan, josta aloitimme, ja jonka nyt tiedämme ensimmäisen kerran. Huomaan, että oma sairastumiseni on saanut minut arvioimaan aiempia lähtöpisteitäni uudestaan. ”Minä” ennen päänsärkyä näyttäytyy toisenlaisena. ”Minä” lapsena on sekin uusi. Näen syitä ja seurauksia, jotka ovat johtaneet alkupisteestä tähän hetkeen – hetkeen, josta käsin alkupiste avautuu tuoreella tavalla.

Sairastamiseen liittyvä shokki voi muuttaa näkymiä itseen ja maailmaan. Tämä on ollut oman toipumiseni suurin haaste: tottua uusiin näkymiin, tunnustella asiat toisin. Vanhat oletukset ja uskomukset saattavat osoittautua virheellisiksi. Tarina omasta elämästä, arvoista, kokemuksista ja tarpeista kirjautuu esille uusin sanoin, ehkä uusin tuntein. Olen huomannut, että tämä ei ole aivan helppo haaste. Eteen voi tulla kivuliaita kohtia ja myös surua. Kun vaihtaa näköalaa, voi havaita asioita, jotka aiemmin jäivät turvallisesti piiloon. Miten vain, edessä on uutta – uudesti havaittu maailma ja mahdollisuus. 

Sacks ehdottaa, että sairauden tuottaman ”pimeän yön” jälkeen tulee vapautus, oivallus, uusi sarastus. Hän rinnastaa sairastamisen pyhiinvaellukseen, jonka aikana ihminen kulkee tuskastuneena, väsyneenä, ehkä toivonsa menettäneenä vain huomatakseen löytäneensä jotakin pyhää. Minulle tuo ”pyhä” oli tapa, jolla ihminen auttaa toista. Kun kiireinen lääkäri katseli minua maskinsa takaa, kun hoitaja mittasi verenpainettani, kun eteeni tuotiin ruokaa, kun kirurgi avasi kalloani, minua autettiin. Kun ystäväni hoitivat koiriani, kun he lähettivät viestejä, kukkia, kortteja, sain apua. Kun hoitaja pysähtyi silittämään hiuksiani, kun sairaalan siivooja hymyili ja sanoi, että ”kaikki varmasti vielä kääntyy hyväksi”, sain apua. Kun toinen potilas, jonka kanssa en ollut lainkaan jutellut, lähtiessään jätti sänkyni päätyyn kannustavan kortin, koin ihmeen käyneen luonani. Kun minulle tarjottiin apua, kun ihminen oli ihmiselle kiireessä, stressissä, äkäisyydessäkin kannustava, huolta pitävä. Kun ihminen oli toiselle hyvä. Se tuntui ihmeeltä, se oli pyhää.

Siinä on myös se mahdollisuus, joka äkisti vaikuttaa tärkeimmältä – se on suunta liikkeelle, muoto muutokselle. ”Minän” rajojen ylittäminen, muille eläminen, itsestä antaminen, ”hyvä”. Yksinkertaisia ja oleellisia asioita. Olen näissä varsin vaillinainen, ja haluan kasvaa paremmaksi. Samalla toivon lähelleni ennen kaikkea ihmisiä, jotka haluavat omien rajoitteidensa läpi noudattaa ”hyvän” lainalaisuuksia.

Kun itse sairastuin, sairastui tuttavani minua vakavammin. Häneen ja moniin muihin verrattuna olivat omat ongelmani pieniä. He, jotka joutuvat käsittelemään lähenevää kuolemaansa ennen kuin tahtoisivat, ansaitsevat kaiken mahdollisen avun. Olkaa, ollaan, heille läsnä. Jos juuri sinä, joka tätä luet, lukeudut heihin, voin vain sanoa: olet sankarillinen.

”Asioiden totuus löytyy lopulta niiden elävästä täyteydestä”, totesi psykologi-filosofi William James. Totuus ei ole kliinistä. MRI-laite tai röntgenkone eivät löydä ”totuutta”, vaikka ne mahdollistavatkin tarpeellista tietoa. Totuus on niiden kohteessa – biologisessa, itseään ja maailmaa ihmettelevässä olennossa, joka huomaa itkevänsä vain siksi, että elämää on, että maailma on.