Mielellisten, tuntevien yksilöiden tappaminen ei ole tervehenkinen saatikka eettisesti hyväksyttävä ”harrastus”. Tappamisen nimeäminen harrastukseksi on kulttuurimme synkimpiä piirteitä ja este ihmisen kehitykselle sekä kunnioittavalle eläin- ja luontosuhteelle. Mielellisten olentojen tappaminen harrasteen, huvin ja mielihyvän vuoksi on huonointa ihmisessä (ja kuulostaisi syvästi häiriintyneeltä muihin ihmisiin sovellettaessa).

Tappamisen tulisi perustua välttämättömyyteen (esim. oma hengissäselviytyminen), ei huviin. Silloinkin sen tulisi olla kunnioittava, oman traagisuutensa tunnistava tapahtuma. Tämä rajaisi valtaosan nykyisestä metsästyksestä ja kalastuksesta pois.

Metsästys tähtää usein ”riistan” määrän maksimointiin samalla, kun petoeläinten määrä pidetään minimissä. Siten esimerkiksi karhujen ennätyssuurta metsästyskiintiötä on oikeutettu sillä, että ne verottavat hirvikantaa. Ihminen onkin asettanut itsensä luonnon egoistiseksi keskipisteeksi. Asetelma on moraalisesti groteski. Me olemme vain yksi laji muiden joukkossa, jonka tulisi pystyä jatkuvan väkivallan sijaan kanssaelämiseen, kanssakulkijuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä saalis- että petoeläimille tulisi suoda huomattavasti enemmän tilaa.

Eläinten tappamista ei voi oikeuttaa sillä, että ihminen on menneisyydessäkin tappanut. Aivan kuten emme voi perustella ihmisten huonoa kohtelua sillä, että myös metsästäjäkeräilijät ovat olleet toisiaan kohtaan väkivaltaisia, ei metsästystä voi oikeuttaa sen pitkän historian perusteella. Elämä on parhaimmillaan kehitystä ja edistystä, ei väkivaltaisen historian toistamista.

Eläinten tappamista ei voi oikeuttaa myöskään sillä, että osa eläimistä tappaa toisiaan. Meillä ihmiseläimillä on lajiomainen kyky moraaliseen harkintaan ja myötätuntoon. Käytetään siis molempia. Mitä, jos tuhoamisen sijaan tuettaisiin muuta elämää? Paras ilo ja mielihyvä löytyy elävien eläinten arvostamisesta ja tarkkailusta – ei elämän tuhoamisesta.