Eläinkuva ja simuloitu todellisuus

Ihmiset usein olettavat, että he pystyvät havaitsemaan todellisuuden sellaisena kuin se on. Se, miten minä näen metsän tai hirven kuvastaa sitä, minkälainen metsä tai hirvi on. Tämän ajatuksen mukaan meillä on suora pääsy maailmaan: aistimme ottavat vastaan ärsykkeitä, joista ymmärryksemme sitten koostuu. Asiat sujuvat mutkattomasti, välittömästi ja neutraalisti. Ajatus on lohdullinen sekä turvallinen, sillä sen katveessa me voimme luottaa tietoomme. Maailmasta tulee itsestäänselvä – ”totta kai” metsä on tietynlainen, ja ”totta kai” hirvi on juuri tuollainen olento.

 

Simuloitu maailma

Ongelmana vain on, ettei ylläoleva pidä paikkaansa. Tällä on radikaaleja seurauksia eläinkuvamme kannalta. Ennen niitä täytyy hiukan kahlata läpi tutkimusta.

Jo jotkut menneiden vuosisatojen filosofit huomauttivat, että kenties meillä ei olekaan suoraa pääsyä todellisuuteen ja että kenties havaintomme perustuvat mielemme käsitteisiin, eivät niinkään siihen, miten asiat varsinaisesti ovat. Siten Immanuel Kant tuli tunnetuksi väitteestään, että ”asiat itsessään” pakenevat ymmärrystämme. Me emme voi tietää, mitä maailma sinällään on, sillä mielemme heijastaa sen ylle omia käsitteitään. Myöhemmin päärooliin astui kieli, ja siten Ludwig Wittgensteinin teesinä oli, että kieli tuottaa maailmaa. Maailma ei näyttäydy meille neutraalisti, vaan me tiedämme sen kielessä, kielen tuottamana.

Enää kysymystä siitä, voimmeko oikeastaan tietää maailmasta sinällään mitään, eivät esitä pelkästään filosofit. Viime vuosina tällaista pohdintaa ovat vieneet omaan suuntaansa neuropsykologit ja kognitiotutkijat, jotka korostavat ns. konstruktionismia eli ajatusta sitä, että ihminen tuottaa maailmaa käsitteiden avulla. Suoraa, neutraalia pääsyä metsän tai hirven ymmärtämiseen ei ole, vaan käsitteemme tuovat ne mielemme sisälle: käsitteet siten rakentavat metsän ja hirven sellaisina kuin ne meille näyttäytyvät. Mikä merkillisintä, ihmisillä ei ole suoraa pääsyä edes oman kehonsa tapahtumiin, vaan nekin tulevat tietoisuuteemme vasta käsitteellistämisen kautta. Nälkä tapahtuu siten vasta silloin, kun aivot ovat tuottaneet sitä koskevan käsitteen.

Tällaisen väitteen seuraukset ovat huimia. Monet tutkijat, kuten Lawrence Barsalou, Lisa Barrett ja Christine Wilson-Mendenhall, korostavat, että me kaikki elämme omien mieltemme simulaatiossa. Meidän aivomme ja aistimme rekisteröivät valtavasta ärsyketulvasta vain sen, mikä osuu yhteen käsitteidemme kanssa. Nämä käsitteet ovat yleistyksiä, joiden alle luokittelemme asioita ja siten ikään kuin laatikoita, joita sovittelemme ärsyketulvan ylle etsien yhteensopivuuksia. Se, mikä ei noudata käsitteitämme, jää pelkäksi meluksi, absurdiksi suhinaksi ja kolinaksi, ja usein me emme tietoisesti huomaa sitä lainkaan. Me sinkoilemme siten elämässä eteenpäin nähden vain sen, mikä on meille ennestään jollakin tavalla tuttua, ja mikä sopii yhteen vaikkapa maailmankuvamme kanssa. Koska me luomme omat käsitteemme, ja koska tunnistamme kaiken noiden käsitteiden kautta, on myös kohtaamamme maailma siten oma luomuksemme.

Mielemme siis tuottaa simulaatioita, laatikoita, jotka saavat meidät hahmottamaan asiat tietyllä tavalla. Nuo käsitteet tai simulaatiot voivat olla uskomuksia, tunteita, asenteita – mitä vain mielen sisältöjä, jotka luokittelevat todellisuutta. Me pidämme näitä simulaatioita itsestäänselvinä reaktioina ja ”oikeina”, totuudenmukaisina katsauksina, mutta ne ovat yksi tulkinta lukemattomien muiden joukossa. Ja nuo tulkinnat puolestaan rakentuvat paitsi oman historiamme varaan, myös kulttuurin ja sosiaalisen ympäristön kautta.

Aivomme koettavat alati ennustaa sitä, mitä tulee tapahtumaan. Elolliset, mielelliset otukset ovat tällaisia: me pyrimme ennakoimaan tulevaa, jotta voisimme hyvin ja selviytyisimme hengissä. Ennustuksia tuotetaan aiemman kokemuksen kautta, ja ne tapahtuvat nopeammin kuin ensimmäinenkään tietoinen ajatus. Aivot ikään kuin käyvät arkistoja läpi, paperit lentelevät ympäri neuronikonttoreita, yhdessä sekunnissa plarataan tuhansia ja taas tuhansia ennustuksia, kunnes mieli valitsee juuri tietyn käsitepatteriston parhaimmaksi. Henkilöhistoria värittää ja määrittää ennustuksia: kylmyydessä kasvaneet tulkitsevat maailmaa todennäköisemmin kylmäksi, lempeydellä kasvatetut luovat lempeämpiä ennustuksia, ja niin edelleen. Ennustukset eivät olekaan rationaalisia, vaan rakentuvat totutun varaan.

Myös kulttuuri opettaa simulaatioita – me saamme suuren osan käsitteistämme ympäröivästä sosiaalisesta maailmasta. Halu olla sosiaalisesti hyväksytty ja osa ryhmää selittää, miksi ihmisillä on taipumuksena olla jopa toivottoman, turhauttavan epärationaalisia. Jos meidän on valittava, ollako pidetty vai uskaltaako ajatella toisin kuin muut mikäli järki niin vaatii, monet valitsevat ensimmäisen. Aihetta hartaasti kartoittanut psykologi Harriet Over onkin korostanut, että sosiaalinen hyväksyntä on yksi keskeisimpiä ihmismielen määrittäjiä. Samalla se myös siirtää meihin jaettuja tapoja simuloida maailmaa. Mikäli ympärilläni olevat ihmiset sanovat, että hirvi on saalista tai metsä lautaa, seuraa mieleni (liian) helposti perässä.

Simuloinnin kääntöpuoli on, että maailma itsessään todella katoaa näköpiiristä. Immanuel Kantin tavoin jäämme turhaan kädet ojennettuina odottamaan, että se sinällään näyttäytyisi meille. Kaikki on simulaatiota. Moraalimme, arvomme, ajatuksemme – kaikki. Asiat sinällään, todellisuuden alati jatkuva kausaalinen kulku, ei sisällä hyvää tai pahaa, kaunista tai rumaa – se ei ole sinällään mitään muuta kuin tulvaa, liikettä, vyöryä, meteliä. Se aukeaa meille vasta käsitteiden kautta, jotka merkityksellistävät tapahtumia: me olemme olentoja, jotka heijastavat luokkia, käsitteitä ja merkityksiä maailman ylle.

 

Kuviteltu eläin

Vastaava prosessi vaikuttaa myös eläinkuvaamme. Jo lapsuudessa meitä pommitetaan eläimiä koskevilla käsityksillä; meitä opetetaan simuloimaan eläintä. Tämä voi tapahtua sekä suoraan (”nauta on lihaa”) että epäsuorasti (lapsen lautaselle mäiskäistään maksalaatikkoa). Miten vain, eläintä kerrotaan meille elämämme alusta saakka, ja pikkuhiljaa tämän kerronnan kautta meille muodostuu käsitys siitä, mitä hirven lisäksi sika, hauki, karhu tai lokki ovat. Eri eläimistä kerrotaan eri tarinoita – tarina karhusta tai lokista on hyvin erilainen kuin tarina perheen koirasta – ja siten eläinkäsitteemme ovat tolkuttoman moninaisia ja usein ristiriitaisia. Käärme ei useinkaan herätä empatiaa, eikä naudan tappaminen yleensä kuumenna tunteita; kissojen tai koirien kohdalla tilanne on toinen. Meitä opetetaan jo varhain simuloimaan eläimiä, ja pian simulaatiomme ovat epämukavia kysymyksiä herättävä sekasortoinen vyyhti, jonka avaaminen on vaikeaa.

Kun innokas pihvimies ilmoittaa, että on päivänselvää, että eläin on lihaa, hän suoltaa ilmoille käsitelaatikoita, joita hän on sattunut oppimaan ja haalimaan varastoonsa. Ajatus, että ”eläin on lihaa” on sekin vain simulaatio. Itsestäänselvyyksiä ei ole. Me voisimme hahmottaa eläintä myös aivan toisin, vaikkapa hämmästymällä sen erilaisen mielen edessä ja haluamalla tarjota myös sille tilaa elää. Me voisimme siten valita tyystin toisenlaisia simulaatioita koskien muita eläimiä ja muuta luontoa kuin ne, joiden keskiössä on hyötykäyttö.

Sosiaalinen yhteenkuuluvuus kuitenkin työntää ja puristaa eläinkäsityksiä yhdenmukaiseksi. Jos yhteiskunnassamme eläin kohdataan lähinnä syötävänä ruumiinpalana, tarttuu taustalla oleva eläinsimulaatio mieliimme ja leviää sukupolvesta toisen järkähtämättömänä totuutena. Me haluamme ajatella, kuten muut. Me etsimme sosiaalisia joukkoja, jotka hyväksyvät meidät. Jos hyväksyntää saa syömällä lihaa, eläin simuloidaan lihaksi.

Tilanne vaikuttaisi toivottamalta, jollei sama mekanismi voisi myös tukea eläinten huomioimista: jos yhä useampi huomauttaa, että eläimen voisi jättää henkiinkin, että eläimen voisi nähdä toisin, leviää myös tämä tapa kertoa ja käsitteellistää eläimellisiä kanssakulkijoitamme. Kun riittävän moni toteaa, että myös eläimillä on mieli, että myös niiden elämän voi havaita arvokkaana, aukeaa reittejä uuden eläinkuvan aikakauteen.

 

Päämäärä ja järki: Kohti eläinten selviytymistä

Mutta jos me emme voi tietää eläintä itsessään, miksi muuttaa käsitteitä? Jos eläin siis aina näyttäytyy meille simulaationa, eikä eläintodellisuuteen sinällään ole pääsyä, eikö mikä vain käy? Ennen kuin heittää hanskat tiskiin ja antautuu nihilistisesti simulaatioiden vietäväksi, kannattaa hetkeksi palata simulaatioteorian periaatteisiin.

Ensinnäkin, myös käsityksemme itsestämme on lopulta vain, no, käsitys. Olento, jonka miellän ”minuksi”, on sekin tavoittamaton. Mieleni luo simulaatioita elimistöni tilasta, kokemuksistani, kaikesta, eikä suoraa yhteyttä johonkin simulaatioiden ulkopuoliseen ”minään” ole – itse asiassa tuota ”minää” ei sinällään ole olemassakaan. On vain biologiaa ja tietoisuutta, joista mielemme rakentaa käsityksen ”minusta”. Toisekseen, tämä ei tarkoita, että mikä vain käy. On parempia ja huonompia tapoja käsitteellistää sekä simuloida.

Nämä kriteerit löytyvät niistä päämääristä, jotka ohjaavat käsitteitämme. Edellä mainittujen mielentutkijoiden mukaan käsitteitä ohjaa aina tavoite. Jos tavoitteeni on kokea rakkautta, muodostan aivan erilaisia käsityksiä muista olennoista kuin jos tavoitteeni on saada rahaa tai kokea valtaa. Simulaatiot muodostuvat päämäärien ympärille. Juuri noissa päämäärissä on ratkaisu siihen, miten simulaatioita voi arvioida: kannattaa kiinnittää huomiota siihen, minkälainen päämäärä on mielekäs ja mahdollistava. Onko päämäärämme siten vaikkapa ymmärtää eläinten näkökulmaa paremmin? Onko käsitteiden tavoitteena myötäelävä suhde eläimiin? Vai onko niiden päämääränä vain syödä eläin, mahdollisimman halvalla ja tehokkaasti? Se, mikä näistä päämääristä on rakentavin vaihtoehto, ei ole vaikea kysymys.

Eläinkuvaa voikin lähestyä miettimällä, mikä tavoitteemme on. Tässä kannattaa aloittaa aivan alusta, eli palata siihen päämäärään, joka on jollakin tavalla läsnä jokaisessa käsitteessämme. Aivan käsitteidemme ytimessä on tavoite selvitä hengissä. Mielemme luo siis sellaisia ennustuksia ja simulaatioita, jotka ovat henkilöhistoriamme ja kulttuurimme perusteella paras keino säilyä elossa. Tämä on evoluution ohjenuora – selviytyminen. Usein me keskitymme vain omaan selviytymiseemme, mutta entä jos päämääränä olisi myös muiden kukoistaminen ja pärjääminen? Entä, jos loisimme sellaisia käsitteitä, kertomuksia ja simulaatioita, jotka edesauttavat myös toisten (ihmisten ja muiden eläinten) olemassaoloa?

Eläinkäsitykset voisikin rakentaa tyystin toisin aloittaen siitä, että myös eläinten selviytyminen on kelpo tavoite. Tämä voisi mullistaa eläinkuvaamme radikaalisti, sillä sen keskiössä olisi eläinten kukoistus. Me siten tuottaisimme niitä simulointeja, jotka parhaiten palvelevat myös eläinten etua. Hyvä tapa määritellä lehmä tai susi olisi siis sellainen, joka edesauttaa niidenkin hyvinvointia ja hengissä säilymistä. Näin syntyvä uusi eläinkuva palvelisi paitsi eläinten, myös elävän planeettamme etua, sillä massasukupuuton keskellä tarvitaan juurikin sellaisia käsitteitä, jotka tukevat muita lajeja. Se palvelisi myös ihmistä itseään. Todellisuus on hyvin yksinäinen paikka, mikäli huomio on vain omassa edussa, ja siitä tulee huomattavasti rikkaampi, kun tuo huomio kiinnittyy myös muihin.

Tällaista muutosta tukee se, että jotkin simulaatiot toimivat paremmin kuin toiset. Totuutta ”sinällään” ei löydä kukaan, mutta yksi tulkinta selittää asioita tehokkaammin toiseen verrattuna. Vaikkapa eläinten mielen tunnistava kertomus toimii käytännössä huomattavasti paremmin kuin mielen kiistävä – me pystymme ennustamaan eläinten liikkeitä ja tarpeita eksponentaalisesti tehokkaammin, jos havaitsemme, että niitäkin ohjaa mieli eikä pelkkä biologinen raakamateriaali. Jos kuuntelisimme tässä kohden myös järkemme johdatusta, emmekä vain sosiaalista painetta, paljastaisi tämä varsin erilaisen katsauksen eläimiin kuin mihin ihmiskeskeinen, pihviperustainen kulttuuri on tottunut.

Molemmat reitit – se, että rakennamme eläinkuvaamme päämääränä myös muiden lajien hyvinvointi, sekä se, että korostamme niitä käsitteitä, jotka rationaalisesti toimivat parhaiten – vaativat rohkeutta. Laatikoista tulee kirjaimellisesti hypätä pois: jos vanhat laatikot, joilla eläimiä olemme selittäneet, ovat käyneet ahtaiksi, on aika loikata niiden reunojen yli vapaampaan tilaan. Tällaiset loikat tarkoittavat, että emme aina seuraa sosiaalista hyväksyntää ja ota asioita annettuina, vaan uskallamme myös ajatella toisin sekä uusin.

Olisiko siten mahdollista käsitteellistää myös eläimiä tavalla, jonka päämääränä on niiden selviytymisen ja hyvinvoinnin edistäminen?

 

street_trash_animals_1

 

 

 

Mainokset