Muutoksia

Blogini on ollut viime kuukausina rauhallinen. Tämä johtuu siitä, että olen luonut sosiaalisen median tilit, joissa käsittelen eläin- ja ympäristöaiheita. Suurin osa kommentoinnista ja keskustelusta tapahtuukin somen kanavilla. Aion silti edelleen julkaista blogissa pidempiä tekstejä, jotka sallivat asioiden hiukan syvällisemmän käsittelyn. Myös podcastit ilmestyvät edelleen blogin kautta.

Siirtymä ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olen ihminen, joka pitää kirjojen fyysisestä tunnusta, hiljaisuudesta, sosiaalisen metelin siirtämisestä sivuun. Tunnistan itsessäni annoksen sellaista primitivismiä, joka tahtoisi takaisin aikaan ennen yltiöpäistä teknistymistä ja teollistumista. Miksi joku haluaisi mennä sosiaaliseen mediaan, kun hän voi astella risukkoon ja istua kannon päällä ja ihmetellä, että mitä?

Osittain näistä syistä minulla ei ollut televisiota liki 20 vuoteen. Kun ihmiset innostuivat sarjoista, oli minun vaiettava (mikä ”The Wire”?) ja palattava kirjojeni ääreen. Puolet tästä ajasta asuin maalla, suurimmaksi osaksi yksin koirieni kanssa. Pitkään en katsonut lainkaan sarjoja tai edes elokuvia. Sosiaalista mediaa käytin vähän ja pääsääntöisesti innostumatta. Niin kovasanaista riitelyä tai pintapölinää somaksi filtteröidyn ”minän” ympärillä! Niin paljon kirjoja luettavana! Muistan illat, jolloin tuli rätisi kakluuniuunissa ja istuin sohvaksi muuttamani ikivanhan puusängyn päällä artikkeleita, kirjoja, tekstiä sylissäni ja mielessäni.

Jossain vaiheessa en tahtonut lukea edes uutisia. Kuvittelin, miltä tuntuisi irrottautua yhteiskunnasta. Halusin leikata hirsitupani ajasta ulos ja jäädä sen rauhaan lukemaan ja kirjoittamaan. Ulkomaailma vaikutti tuovan mukanaan vain tietoa katastrofeista, konflikteista, typerryttävästä ja tylsistyttävästä julkkisviihteestä – asioista, jotka eivät kuuluneet hirsiseinieni sisälle saatikka huoneeseen, jossa koirat kuorsasivat vieressäni samalla, kun käänsin sivua. Pois!, halusin ilmoittaa ulkomaailmalle. Täällä luetaan!

Silti olen työlläni koettanut myös vaikuttaa ulkomaailmaan edes hitusen. Toivoisin saavani ihmiset pohtimaan eläin- ja luontosuhdettaan sekä tapaansa elää, toimia, ostaa, tuntea suhteessa ei-inhimilliseen maailmaan. Blogini on ollut yksi keino, kirjani ja artikkelini toinen. Pitkään ajattelin, että ne riittävät – kunnes aloin havahtua siihen, että hirsitupani ulkopuolinen maailma oli muuttunut.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat koettaneet pysytellä uusien teknologioiden ulottumattomissa. Heillä on vanhanaikaiset kännykät, joilla näpytellään tekstiviestejä vanhaan tyyliin, stoalaisesti ja vaivalloisesti. Heillä ei ole Netflixiä tai televisiota. Erityisen tarkkoja he ovat siitä, että heillä ei ole tilejä sosiaalisessa mediassa. Ihailen heitä, ja oikeastaan haluaisin olla aivan kuten he. Joskus ajattelen, että he pysäyttivät ajan omalla tavallaan: he jäivät 1990-luvulle. He käyttävät nettiä, mutta Facebookia ei ole vielä lanseerattu Twitteristä, suoratoistopalveluista, Instagramista ja älypuhelimista puhumattakaan.

Minäkin tahtoisin elää 1990-luvulla – ja itse asiassa veisin meidät kaikki sinne takaisin, jos vain voisin. Berliinin muuri olisi juuri murrettu, Margaret Thatcher olisi luopumassa vallassa ja utopiat olisivat äkisti lähellä (ennen kuin sitten loittonisivat, mutta sitä me emme vielä tuolloin tietäisi).

Samalla olen kuitenkin tietoinen siitä, että osa ihmisistä on aina suhtautunut vieroksuen teknisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Luddiitit paiskoivat koneita palasiksi ja vähemmän radikaalit ihmiset yksinkertaisesti välttelivät uusia vempeleitä. Kulttuuriteknologioista jopa elokuvat herättivät kummastusta, pelkoa ja vieroksuntaa. Mitä tapahtuu kirjoille ja näytelmille!, saattoivat kriitikot parahtaa ja viiden vuoden takainen Elisa hirsituvasta nyökkää heille ymmärtävästi. Kun elokuviin totuttiin, sai television saapuminen monet takajaloilleen. Kun televisioon totuttiin, sanoi joku jossain vaiheessa sanat ”world wide web” ja jälleen osa ihmiskunnasta veti kauhistuneena henkeään.

Muistan itsekin, miten nuorena päätin, että siihen hullutukseen en lähde mukaan. Rajansa kaikella! Kirjoitin ensimmäisen opintoesseeni kirjoituskoneella (”varhaisen neuvostoelokuvan estetiikka” nak nak nak nakutettuna) ja tietokoneen hankkiminen tuntui kuin olisin ottanut askeleen kuuhun.

Kun vuonna 1995 ystäväni raahasi minut puolipakolla Turun yliopiston ATK-luokkaan ja esitteli asian nimeltä ”internet”, olin hölmistynyt. Mitä tällä nyt sitten pitäisi tehdä? Ystäväni avasi hakukoneen (Yahoo!) ja supisi, että voisin kirjoittaa siihen ihan mitä vain. Hänen silmänsä hehkuivat. Mitä tahansa! En ymmärtänyt. Miksi minä tahtoisin kirjoittaa tähän ihan mitä vain? Mitä hyötyä siitä olisi? Mikä herrankeli tämän kaiken tarkoitus on?

Nyt julkaisen tämän blogin netin välityksellä ja milleniaalit eivät edes tiedä, mitä on elää ilman world wide webiä. Tai älypuhelinta. Tai Facebookia. Kun itse olin lapsi, saattoivat vanhemmat sukulaiset kertoa nostalgisesti hymyillen ajasta, jolloin ei ollut televisiota. Te uusi sukupolvi olette tottuneet aivan merkilliseen elämäntyyliin!, he päivittelivät ja alkoivat muistella, minä vuonna televisio kaikessa mustavalkoisuudessaan lopulta saapui heidän omaan elämäänsä.

Ajat muuttuvat. Teknologiat ja niihin liittyvät kulttuurit muuttuvat. Keskustelut muuttuvat. Ja keskusteluissa on hyvä pysyä perässä.

Vieroksunta voi olla tervettä – onhan esimerkiksi sosiaalisen median kova käyttö liitoksissa keskittymishäiriöihin ja jopa addiktioon, joka pakottaa tarkistamaan nyt ja nyt ja nyt, sanoiko joku jossain jotain. Joskus vieroksunta voi kuitenkin olla myös elitististä. Frankfurtin koulukunta jyrisi muistutuksia siitä, että ”massamedian” vieroksuminen sen massaisuuden vuoksi on porvarillinen keino ylläpitää erontekoa ylempien ja alempien luokkien välillä. Nykykontekstin läpi ilmaistuna, ylemmän luokan edustaja lukee venäläistä kirjallisuutta ja käy teatterissa, alempien luokkien edustajat puolestaan sähläävät somen ja Netflixin kanssa.

Frankfurtin ajattelijat olivat oikeassa. Se, että yleisiksi muuttuneet teknologiat ja kulttuurinmuodot tuomitaan vain niiden yleisyyden vuoksi, on elitismiä. Koko eronteko matalan ja korkean kulttuurin välillä näyttäytyy kyseenalaisena. Tv-sarjat voivat sisältää syväluotaavaa kommentaaria, ja somessa käydään vakavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Jälkimmäinen asia on kiinnittänyt myös minut someen. Huomaan, että henkilöt, jotka eivät siellä ole, jäävät usein keskusteluista ulkopuolelle – he eivät aina tiedä, mistä puhutaan ja miten. Jos ihmisellä on halua seurata yhteiskuntaa, on sosiaalinen media lähes välttämätön paha. En voi suositella sitä. Olen vakuuttunut siitä, että se tekee ihmismielelle ja elämänrauhalle enemmän huonoa kuin hyvää, ja on algoritmeineen yksi perkeleen perkele. Silti, keskustelut ja ihmiset ovat siellä. Oma lähtökohtani on tämä: jos haluan herättää eläin- ja ympäristöasioihin liittyvää keskustelua, on minun pakko olla sosiaalisessa mediassa. Kompromissiratkaisuni on koettaa samalla minimoida sen haittavaikutuksia.

En voi kiistää, ettenkö tässä kohtaa pohtisi myös lukijakunnan kokoa. Akateemiset artikkelit saavat keskimäärin joitakin kymmeniä lukijoita. Akateemisia kirjoja luetaan joitakin satoja tai tuhansia kertoja – jos hyvin käy. Kun aloitin tämän blogin, olin äimistynyt: ensimmäinen blogini keräsi 6000 lukijaa yhdessä päivässä. Suosituimmat blogitekstini on luettu 60 000 kertaa. Maailmanparantamisen (kyllä!) kannalta blogi vaikutti järkevältä ratkaisulta. Sosiaalisessa mediassa lukijamäärät ovat parhaimmillaan vielä monin kerroin suuremmat. En halua ajatella asioita pelkästään lukumäärinä tai optimoida vaikutusmahdollisuuksia, mutta en myöskään voi täysin ummistaa itseäni siltä tiedolta, että someteksti tavoittaa huomattavasti suuremman yleisön kuin sen akateeminen sisar.

Toki olen edelleen ennen kaikkea akateeminen filosofi. Käytän aikani pääsääntöisesti akateemisiin teksteihin – tutkimustyöhöni. Vaikka artikkelin lukisi vain pieni joukko ihmisiä, voi se joukko silti olla arvokas ja kuljettaa väitteitäni eteenpäin kritisoimalla, kommentoimalla, opettamalla. Kun haluan ottaa osaa suoraan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, on minun kuitenkin kuljettava myös muita väyliä, joilla kirjoitan lyhyemmin ja yleistajuisemmin. Nuorempana olin tutkijan lisäksi aktivisti, ja huomaan tämän roolin palanneen luokseni sosiaalisen median myötä. Blogi ja sosiaalisen median kanavat ovat minulle sopivaa filosofin aktivismia. Niissä yhdistyy filosofinen tutkimus ja halu laajempaan, julkisempaan keskusteluun.

Toisinaan sosiaalinen media puraisee. Saatan myös tuntea itseni likaiseksi mainostettuani toistuvasti omia näkemyksiäni. Katsokaa, mitä sanoin! Tulkaa tänne ja lukekaa! Joskus tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja silloin haluaisin oksentaa somen itsestäni ulos sekä nukahtaa jälleen kirjan äärelle, vasaralla rikki hakattu älypuhelin vierelläni.

Silti tämä on tutkijan uutta arkea. Tutkijat mainostavat somessa hankkeitaan, tutkimuksiaan, tekstejään, haastatteluitaan – kaikkea sitä, mikä aiemmin vain merkattiin yliopiston tietokantoihin olettaen, ettei niitä sieltä kukaan jaksa lukea. Yliopistolliset tahot jopa velvoittavat ihmisiä hankkimaan twitter-tilejä – asia, mistä itse olen kieltäytynyt, sillä rajansa kaikella (kuiskasi 1990-luku). Vaikuttaa, että tämä on myös monien muiden arkea. Kirjailijat mainostavat somessa itseään, samoin kuin muut taiteilijat. Perinteinen ”korkea kulttuuri” markkinoi itseään siellä, mitä moni pitää hyvin matalana. Tämä ei ole mielestäni hyvä suuntaus, mutta jos sitä ei seuraa, on vaarassa menettää äänensä.

Sosiaalisessa mediassa on myös hyvät puolensa. Tekstien lyhyt pituus tarkoittaa, että on aikaa julkaista useampia pohdintoja. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa on mutkattomampaa (joskin myös huomattavasti ikävämpää silloin, kun huomaat jonkun joukkion maalittaneen sivusi sadoilla raivokommenteilla, joiden avainsanat ovat ”ituhippi perkele!!!!!”). Jakaminen on helpompaa. Kaikki tapahtuu siellä, missä muukin yhteiskunnallinen keskustelu.

Silti myös tunnistan vaarat ja hamuan kirjoja käsiini sekä rauhaa ympärilleni. Joskus saatan kuulla kaakeliuunin ritinän, vaikka nykyään asun kerrostalossa ja kaupungissa. Elämäni on muuttunut, mutta kaipaan maalaishirsitupani hiljaisuutta sekä ajatusta aikakapselista, joka täyttyy koirista, teksteistä, teestä ja rauhasta. Haluan pysyä muutoksen mukana, mutta en mukisematta tai miten vain.

Tätä blogiakin kaipaan. Jos vain olisi määrättömästi aikaa kirjoittaa! Kirjojen ja artikkelien työstäminen vie valtaosan ajastani, ja hyvä niin. Nyt oman osuutensa vie myös sosiaalisen ja muun median kannanotot. Kuten sanottua, aion kuitenkin edelleen jatkaa myös täällä.

Hermiandhounds kiittää mutta ei kuittaa.

(Facebook: Elisa Aaltola, Instagram: Elisa_aaltola)

Uhan alla

Susiasiat ovat Suomen villi länsi.

Saan paljon susiasioihin liittyviä viestejä. Toistuva teema on huoli siitä, että pihojen laidoille jätetään susia houkuttelevia haaskoja, minkä jälkeen raportoidaan susihavaintoja ja haetaan poikkeuslupia. Toinen yleinen teema on, että koiria ja muita kotieläimiä jätetään yöksi pihalle ilman kunnollista suojaa, vaikka asutaan susireviirillä. Kun susi sitten käy viemässä koiran tai lampaan, vaaditaan kyläkokousten voimalla tappolupia. Ihmisen oma rooli, oma vastuu, unohtuu.

Riistakeskus, eli entinen metsästäjien keskusjärjestö, myöntää varsin vapaasti susien tappamisen sallivia poikkeuslupia. Susia voi häätää asutuksen läheltä karkottamalla, mutta lupahakemuksia selaamalla käy selväksi, että monille karkotukset ovat nimellinen keino saada tappolupa. Lehtihaastattelussa eräs useita hyväksyttyjä poikkeuslupahakemuksia tehnyt taho kertookin, että ”karkotuksia on tehtävä, jotta voi hakea tappolupaa”. Viimeisimmässä hakemuksessaan hän ei edes mainitse karkotustapaa tai muista sen ajankohtaa. Syntyy vaikutelma, että karkotuksia ei kunnolla edes yritetä, sillä tavoitteena ei ole rinnakkaiselo vaan lupa tappaa.

Mediassa susihavainnoista puhuvat merkillisen usein sellaiset ihmiset, jotka somessa hääräävät susivihaa nostattavissa ryhmissä. Kovin puolueettomina ei heidän havaintojaan voi pitää. Kommenttiosioissa puolestaan usutetaan aivan liian usein salametsästykseen, joko myrkyttämällä tai ampumalla. Ihminen menettää ihmisyytensä – inhimillisyytensä.

Suden yleisin kuolinsyy lieneekin edelleen salametsästys. Uutisotsikoiden mukaan susien päälle myös ajetaan sekä autoilla että moottorikelkoilla, mikä herättää kysymyksiä tahallisuudesta. Suomeen on lisäksi pesiytynyt uusi ja outo ilmiö: kolmijalkaisia susia tupsahtelee esille entistä enemmän. Syytä miettiessä voi ajatella esim. tätä: haavoitetun suden tappamiselle on helppoa saada lupa.

Viha siis velloo. Jotkut jopa vaativat, että susi pitäisi ”poistaa” Suomesta täysin. Tähän kohtaan kannattaa hetkeksi pysähtyä: jotkut ajavat sitä, että susi tapettaisiin maastamme sukupuuttoon – että erittäin uhanalaista lajia ei tuettaisi, vaan se tuhottaisiin. Ihmiskeskeisen egoismin määrä räjähtää taivaalle ja sataa sieltä luontoa tyhjentävänä väkivaltana alas.

Sallasta paljastui hiljattain törkeä eläinrääkkäystapaus, joka oli kohdistunut susiin. Susiviha tuottaa yhä synkempää, ankeampaa tuhon mentaliteettia. Pahimmassa tapauksessa aikuiset ihmiset rääkkäävät luonnonvaraisia eläimiä hengiltä. Adjektiivit ovat riittämättömiä. Häiriintynyttä, lapsellista, häpeällistä – sanat eivät tavoita tällaisten tapahtumien äärimmäistä vastenmielisyyttä.

Palataan ihmiseen. Miksi ihminen jättää eläimiä valvomatta? Miksi raatoja jätetään pihojen laitoihin? Miksi karkotuksiin ei suhtauduta vakavasti? Miksi tappolupia myönnetään niin avokätisesti? Miksi jotkut eivät osaa hyväksyä sitä, että myös susilla on oikeus olemassaoloon? Miksi susien aiheuttamaa vahinkoa pidetään perusteena niiden tappamiselle – aiheuttaahan ihminen itse valtavaa vahinkoa muulle luonnolle? Ihmisen, jos kenen, on kohtuutonta valittaa siitä, että joku toinenkin laji joskus ottaa omansa. Ihmisen, jos kenen, olisi moraalisena olentona aika kantaa vastuuta muusta luonnosta ja eläimistä.

Susivastaisuutta tuotetaan myös puoluepoliittisesti. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä häärää sen puolesta, että susien metsästys jälleen sallittaisiin. Tähänkin on hyvä pysähtyä: maassamme on ministeri, joka käyttää valtion resursseja siihen, että erittäin uhanalaista lajia voitaisiin metsästää. Toinen Keskustan kasvatti, Juha Sipilä, ehdotti taannoin, että ”nappi otsaan” vaan. Tätä on yhden valtapuolueemme eläin- ja luontosuhde. Sillä houkutellaan äänestäjiä niiden riveistä, jotka ovat mesoten lähteneet vihan maastoihin mukaan.

Miksi rinnakkaiselo on joillekin niin vaikeaa? Mistä viha? Pelot ovat varmasti paikoittain todellisia, mutta eivät realistisia. Susi on ihmiselle äärimmäisen pieni uhka, ja jos vaikkapa lasten hyvinvointi huolettaa, on aiheellista keskittyä ihan muihin vaaroihin. On kurjaa pelätä ja sitäkin tärkeämpää vapautua peloista, jotka eivät ole aiheellisia. Onneksi moni susialueella elävä osaakin pyyhkiä turhat pelot pois ja ymmärtää myös sen, että noiden pelkojen istuttaminen omiin lapsiin voi olla henkisen väkivallan muoto.

Itse ajattelen, että susiviha ei lopulta kohdistu susiin. Norjalaisen tutkimuksen mukaan susivihaa motivoi kiukku Norjan keskushallintoa kohtaan. Suomessa tuo kiukku liittyy EU:hun, Helsinkiin (”Kehäkolmonen!”), päättäjiin, tutkijoihin – heihin, jotka voivat näyttää syrjäseudun asukkaiden näkökulmasta kaukaisilta kummajaisilta. Oma vaikutelmani on, että moni susivihaan osallistuva vihaa myös liberaaleja arvoja ja ihmisiä, jotka puhuvat noiden arvojen puolesta (nim. Kokemusta on). Harkitsematon konservatismi ja halu vastustaa sekä muutosta että kaukaiseksi koettuja tahoja kukkii susivihan ytimessä. Susiviha on tässä mielessä lopulta ihmisvihaa – tai ainakin vihaa tietynlaisia ihmisiä kohtaan.

Kyse onkin identiteetistä ja ihmisten välisestä konfliktista, jonka syyttömäksi kohteeksi sudet ovat joutuneet. Tätä konfliktia tuntuvat käyvän erityisesti he, jotka vieroksuvat muuttuvaa maailmaa ja ajatusta siitä, että ihmisen tulisi nopeasti vaihtaa suuntaa. Tämä totuus ei kuitenkaan vihalla poistu: ihmisen on jo omankin selviytymisensä nimissä aika kohdella muuta luontoa ja eläimiä huomattavasti paremmin.

Kun yksilö puskee susivihaa somen kommenttiriveille, ei hän lopulta kenties vihaa sutta lainkaan – ei ainakaan, jos istuisi rauhassa alas ja pohtisi toimintansa motiiveja. Harkinta vapauttaa vihasta. Siksi myös moni maalainen on susille myötämielinen. Siksi myös konservatiivisesti ajatteleva voi haluta suojella sutta.

Oma toiveeni olisi, että jokainen jäsentäisi identiteettiään siten, että siihen sisältyy kyky arvostaa ja kunnioittaa tämän planeetan elämää. Myötätunto, realismi, nöyryys, tiedon lisääminen ja halu kanssaelää muiden lajien rinnalla ovat rikkaan ja vahvan ihmiselämän lähtökohta.

Konflikti on turhaa. Viha on typerää. Muutos on elintärkeää. Aikaa on vähän.

Susien mailla

Valoja-podcastin uudessa jaksossa on haastateltavana tietokirjailija Mia Takula. Hän telttaili ja retkeili pitkiä aikoja susireviirien sydämessä. Miltä tuntuu oleilla susien mailla ilman neljän seinän tai kiväärin suojaa? Minkälaisia olentoja sudet ovat? Miten luontokato näkyy Suomessa? Entä mitä suhde susiin kertoo ihmisestä itsestään ja tämän suhteesta muuhun luontoon? Mian kirja ”Susien mailla” on hyvä esimerkki siitä, että susien läheisyys voi herättää pelon ja vihan sijaan halua suojella tätä erittäin uhanalaista lajia.

Epikriisi

Häiriö

Kesän lopulla huomasin, että vaikka suljin silmäni, saatoin edelleen nähdä. Pian luomien lisäksi saatoin nähdä kattojen läpi suoraan kirkkaalle tähtitaivaalle. Mennessäni nukkumaan, katselin tähtiä kuin olisin ollut makuuhuoneen sijaan jollakin metsäisellä aukealla, silmät kohti taivasta avattuina.

Luen toisinaan neurotieteellistä tutkimusta ja tiedän, että aivot tuottavat alati todellisuutta koskevaa tulkintaa, simulaatiota. Me olemme aivojemme tuottaman simulaation varassa, joka elokuvan tai sinfonian tavoin täyttää tietoisuutemme, muodostaa sen. Selitin merkillisiä oireitani sillä, että aivoni tuottivat virheellistä simulaatiota, ja että asia korjautuisi pian. Kaikelle on luonnollinen ja arkinen selitys, tämä menee ohi, ei pidä säikähtää, kerroin itselleni tuijotellessani sängystäni Otavan tähtikuviota.

Eräänä aamuna heräsin päänsärkyyn. Otin särkylääkkeen, sitten toisen ja kolmannen. Käsieni etsiessä purkkia yhä uudelleen pohdin, kuinka monta pilleriä ihminen saa syödä päivässä. Oli vastaus mikä tahansa, särky ei väistynyt lääkkeiden tieltä lainkaan vaan jatkoi jyskytystään ensin ohimolla, sitten päälaella ja viimein pään takaosissa. Pian laimeana alkanut kipu muuttui kiristäväksi paineeksi, joka tuntui itseään ennakoivalta räjähdykseltä. Samalla havaintoni muuttuivat merkillisemmiksi. Heti, kun suljin silmäni, lentelin suurten, sykkivien, kaleidoskooppimaisten kuvioiden keskellä ympäri avaruutta niin, että minua huimasi ja vatsanpohjaani sattui. Simulaatio oli muuttunut, aivoni tuottivat tuntematonta rakennelmaa, jonka sisälle aloin eksyä.

Olen hyvä normalisoimaan epänormaaleja asioita. Olin tehnyt kyvystäni nähdä silmäluomien ja kattojen läpi normaalin, elämääni kuuluvan kuriositeetin, jolle löytyisi harmiton neurologinen selitys. Otin myös päänsäryn elämääni kuin ikävän kumppanin, jota on vain pakko toistaiseksi sietää. Kun kuun pinta alkoi pyöriä silmäluomieni sisäpinnoilla niin, että saatoin ojentaa käteni kohti sen tomua, nojauduin jälleen normalisointiin. Häkeltymisen tai huolen sijaan mietin, miten parhaiten saisin unen päästä kiinni keskellä omituiseksi loikannutta mieltäni ja sen tuottamia visuaalisia spektaakkeleita.

En kertonut tilastani kenellekään – en edes itselleni. Koetin puhua, toimia ja kirjoittaa kuten ennenkin. ”On vähän päänsärkyä”, saatoin sanoa piilottaen sitä, että minusta tuntui kuin kalloani moukaroitaisiin sisältäpäin rikki. Tämä menee aivan kohta ohi!

Keskityin kirjoittamiseen, luin tutkimuksia, kävin juoksulenkeillä ja joogassa, kuuntelin tiedepodcasteja, jutustelin koirilleni, näin ystäviäni, en pysähtynyt. Mitä vain, mutta ei pysähtymistä. Eräänä iltana olin äkisti väsähtänyt ja jokainen askel tärähdytti kipeästi aivojani. Päänsärky yltyi ja herätti minut yöllä. Etsin pimeässä keittiössä lisää särkylääkkeitä, jotka polttivat vatsaani. Kuinka monta niitä saikaan syödä? En jaksanut miettiä vastausta, sillä en enää välittänyt. Halusin helvetillisen kivun, paineen ja jyskytyksen pois, halusin nukahtaa ja nukkua sikeästi, halusin kuvioiden ja kuunpinnan katoavan makuuhuoneen ikkunasta ulos.

Normalisoimani matka pois normaalista jatkui vaiheittain. Kun valo alkoi sattua silmiin kuin lyönti, himmensin ruutuja tai pidin silmäni kiinni. Kun arkiset äänet alkoivat kuulua niin voimakkaina, että nekin sattuivat, käytin päällekkäisiä kuulosuojaimia. Viimein normalisoinnista tuli haasteellista. Kun aloin nähdä ajatukset loputtomina kuvasarjoina tai haistaa ne tuoksuina, ei uupunut, hämmentynyt mieleni enää keksinyt suojautumiskeinoa. Havaintoni oli revitty auki ja sekoitettu, mieleni oli myllättyä maata, jossa kasvoi outoja asioita.

Viimein särky puski normaliteetin muurien läpi kuin hyökkäysvaunu, joka oli niin suuri, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Varasin itselleni työterveydestä ajan.

Sairaala

”Ei mitään hätää! Kaikki johtuu tietokonetyöskentelystä ja jäykästä niskasta!”, kertoi nuori lääkäri minulle innokkaana. Hän teki neurologisia testejä, joista selvisin sujuvasti. Nolostuin. Tämä on vain päänsärkyä. Enkö pientä päänsärkyä kestä?

Nielaisin minulle määrätyn lihasrelaksantin ja vahvan kipulääkkeen. Yöllä heräsin siihen, että hyökkäysvaunu ajoi edestakaisin kalloni yli luuainesta hitaasti murskaten. Tunsin keinuvani, halusin oksentaa. Koetin ehtiä vessaan, mutta oksennus purskahti hallitsemattomana lattialle. Tärisin, en voinut lopettaa oksentamista – ja mitä enemmän oksensin, sitä rajummin hyökkäysvaunu painoi otsaani, ohimoitani, niskaani.

Aamulla vein koiria ulos hikoillen, täristen, oksennellen, rakennusten seinistä kiinni pitäen. Kotiin vaivalloisesti palattuani löysin viimein asennon, jossa kipu lakkasi ja nukahdin. En ollut nukkunut kunnolla moneen vuorokauteen ja uni tuntui pesältä, jonne käpertyä – se oli pehmeää ja sankkaa. Kun heräsin, oli aamu vaihtunut hämäräksi iltapäiväksi. Liu’uin valveillaolon ja tiedottomuuden välillä kuin keinussa. En enää normalisoinut asioita, sillä en enää jaksanut ajatella, vaan ainoastaan keinua.

Lopulta kehoni ja tietoisuuteni halki kulki hälytys, joka säikäytti minut ylös, hereille, etsimään apua. En löytänyt valokatkaisijoita, en enää hahmottanut asuntoani, hapuilin käsiini vadin, johon oksentelin taukoamatta samalla, kun koetin muistaa, missä puhelimeni voisi olla. Asiat olivat sumeita, tahmaisia ja mahdottomia. Puhelimen näytön valo paiskautui vasten verkkokalvojani, kunnes viimein sain soittoajan toiselle lääkärille. Koetin pysyä hereillä, pidin puhelinta kädessäni, aika tippui otsalleni pisaroina, joihin yritin keskittyä.

Sinun on mentävä heti ensiapuun, lääkäri kertoi minulle vain pari lausetta kuultuaan. Ehkä olin puhunut epäselvästi tai kuulostanut ihmiseltä, joka keinuu kahden todellisuuden välillä. Ehkä hän vain oli asianmukaisen varovainen, riskejä välttävä. Miten vain, tulen myöhemmin olemaan tuolle lääkärille ikikiitollinen, sillä hänen kehotuksensa luultavasti pelasti henkeni.

Ensiavusta lähtien muistini on hatara. Muistan, että pääsin lähes heti ”sisälle”. Muistan, että puristin oksennuspussia käsissäni hoitajan työntäessä minua pyörätuolilla eteenpäin. Muistan nuorten lääkäreiden kasvoja ja kysymyksiä. Pystytkö koskettamaan nenänpäätäsi? Muistan, että kyynärtaipeeseen ilmestyi kanyyli ja minulle sanottiin ”migreenitippa”. Muistan senkin, että ajattelin yhtä, suunnatonta tippaa, joka aivan kohta täyttäisi kehoni ja valuisi sen yli muuttuen valtamereksi, jolla kellua. Aiempien päivien psykedeeliset kuviot ja avaruudelliset näkymät olivat villiintyneet railakkaaseen juhlintaan, ja minä pyörin, pyörin, pyörin niiden mukana. Silti edelleen salasin suuren osan mielen sisäisistä oireista kuin siten voisin poistaa ne, pysäyttää juhlat, ja komentaa kaikki kotiin.

Juhlat kuitenkin jatkuivat ja avasivat ovensa mitä erilaisimmille lajeille. Aina, kun suljin silmäni, ilmestyi eteeni esihistoriallisia eläimiä, jotka juoksivat uhmakkaasti, riemukkaasti eteenpäin ja muuttuivat toisikseen. Minäkin muutuin eläimestä toiseksi. Välillä olin parven mukana uiva kala, välillä lensin lintujen vierellä, välillä olin lisko, joka tuijottaa puunlehtiä syövää dinosaurusta. Näkyihin alkaa yhdistyä melodia, joka oli kuin orgaanisen olemisen perussäie, jokin elämää tuottava rytmi, ehkä (varmasti) itse elämä. Melodia kulki korvissani kuten evoluutio, joka ei koskaan pysähtyisi, ja minä hyppäsin alati uudelleen ilmaan löytäen kylkiini siivet, jotka lensivät kivun ja pelon yli.  

Näyissä, unissa tapahtui asioita ja esiintyi olentoja, joista en pysty puhumaan. Olin enemmän elossa kuin koskaan, unet olivat todellisempia kuin mikään kokemani. Aina, kun palasin tähän todellisuuteen, vaikutti se kapealta, kalpealta kaistaleelta, joka rajoittaa havaintokykyämme ja estää tunnistamasta muita maailmoja. Unet kuljettivat minut ajassa taakse- ja eteenpäin, kunnes leijuin avaruudessa ja huomasin olevani syttyvä ja sammuva, universumin kaasujen keskellä tanssiva partikkeli. Olin kulkenut hyvin kauas ja alkanut unohtaa oman olemiseni realiteetit.

Kaiken tämän keskellä koetin puhua lääkäreille ja hoitajille normaalilla äänellä, itseäni jälleen normalisoiden. Vaikenin unistani, jatkoin piilottamista, koetin kuulostaa aivan tavalliselta. Unissa lensin keskellä niin voimakasta aistitodellisuutta, että aiempi elämäni tuntui siihen verrattuna haalealta täplältä keskellä valtavia väriroiskeita. Kun olin hereillä, mukauduin haaleaan täplään ja yritin olla, kuten ennenkin, vaikka viidakkokasvit kohosivat peittämään näkökenttäni.  

Jossain vaiheessa löysin itseni MRI-koneesta, jonka massiiviset äänet takoivat jo muutenkin rikkinäiseltä tuntuvan kalloni pintaa, kunnes aivoni tuntuivat pursuavan luun läpi ulos. Seuraavassa hetkessä nuori lääkäri kertoi, että aivoissani oli ”löydös”. Sana kimposi mielestäni pois absurdina asiana, joka oli parasta unohtaa. Ajattelin äkisti kaupassa käyntiä ja aloin tehdä lähtöä. Kerroin, että minun pitäisi mennä kotiin, koska koirani odottavat. Halusin pikaisesti palata osaksi normaliteettiani, mennä lähikauppaan hakemaan linssisipsejä, sitten rapsuttaa koiriani ja avata tietokoneen ja

ja

tässä on tapahtunut jokin erehdys!

Koetin hahmottaa, missä takkini on ja ponnistin ylös. Lääkäri ohjasi minut pehmeästi takaisin makuuasentoon ja tunnusteli selkärankaani. Jos nyt lähtisin kuitenkin kotiin? Hän ei vastannut, vaan otti minusta selkäydinnäytettä samalla, kun ehdotin, että tulisin aamulla uudestaan käymään. Olin neuvoton, tahdoin vain kotiin, ja samalla leijuin jälleen avaruuden äärilaidalle. Viimein lähetin viestin sosiaaliseen mediaan toivoen, että jos kerron tapahtuneesta, joku tarjoutuu koiravahdiksi ja samalla tuo jotakin tuttua, ehkä jopa turvallista vieraaksi muuttuneeseen tilanteeseen. Olen huono pyytämään suoraan apua, mahdottoman huono. Pian kuitenkin sain tukea; se, että olen huono pyytämään apua ei tarkoita, että ystäväni olisivat huonoja antamaan sitä.

Selitys

Aivoissani oli tulehduspesäke, joka leikattiin. Kaulalaskimooni asennettiin kanyyli, jonka kautta sain suuria määriä antibiootteja suoraan verenkiertooni. Todennäköisesti sen kautta kehooni kulki myös uusi bakteeri, sillä joitakin viikkoja myöhemmin sairastuin otaksuttuun sepsikseen. Vietin aikaa neurokirurgisella osastolla, sitten infektio-osastolla, välissä sain kotona kotisairaanhoitoa. Hetken olin myös teho-osastolla, jolta muistan itkua, laitteiden piippaavia ääniä, jatkuvan janon – ja lempeältä vaikuttavan aivokirurgin kasvot, kun hän pyysi minua leikkauksen jälkeen liikuttamaan käsiäni.

Vietin kaksikymmentä tuntia ylipainehappihoitotankissa. Makasin MRI-laitteen ahtaudessa vielä useita kertoja kikattaen mielessäni sen erikoisille äänikokeiluille. Minusta otettiin useita viipalekuvia, röntgenkuvia, jokapäiväisiä verikokeita, sydänkäyriä – ”minä” oli poissa ja sen tilalla oli mitattava keho, johon suhtauduttiin ennen kaikkea biologisena materiana, organismina. Minua itketti paljon, nauratti paljon, nukutti paljon. Kotiin päästyäni luonani kävi viikkojen ajan sairaanhoitaja useita kertoja päivässä ja antibiootti kulki laskimooni kahden kuukauden ajan. Koskettelin jyskyttävää leikkaushaavaa pääni takaosassa, ihmettelin sen niittejä, hämmästyin elämän potentiaalista katkeamista ja aktuaalista jatkuvuutta.

Joitakin päiviä leikkauksen jälkeen näyt katosivat ja tämä kapea todellisuus oli ainut, johon minulla oli pääsy. Palasin Maahan, tähän aikaan, ihmiskehooni. Viidakkokasvit väistyivät, melodia lakkasi.  Tulehduspesäke oli tuottanut aivoihin painetta, ja myöhemmin luin, että se oli sijainnut osittain havaintoihin liittyvällä alueella. Tulehduksen aiheuttama paine oli siis sekoittanut havaintojani, pyörryttänyt ne avaruudellisen sävelmän sisään, saanut mieleni juoksemaan, lentämään, uimaan kohti mahdollisia maailmoja. Todennäköisesti näkyjen intensiteettiä olivat lisänneet voimakkaat kipulääkkeet, joita sain sairaalassa. Asiat löysivät luonnollisen, soluista ja kemikaaleista koostuvan, konkreettisen selityksen – epänormaali selittyi normaalien kausaliteettien kautta.

Huokaisin sekä huojentuneena että melankolisena kuten ihminen, joka on juuri kuullut jotakin äärimmäisen kaunista. Olin nähnyt asioita, joita en saanut mielestäni, tervehtyneiden aivojeni neuronipoluilta, pois.

Toipilasaikana luin neurologi Oliver Sacksin kirjaa ”A Leg to Stand On” (1984), missä hän kuvaa vakavaa loukkaantumistaan ja aikaa sairaalassa. Sacks kertoo, kuinka muutokset aivojen tuottamassa kehokuvassa ovat joissakin shokkitiloissa yleisiä. Hän itsekin alkoi pitää omaa jalkaansa vieraalle ihmiselle kuuluvana. Itse hyppäsin ihmiskehostani muiden lajien kehoihin. Silti ollessani kala, koin viimein olevani olemassa, aito – olin palannut ”todellisuuteen”, koin heränneeni unesta. Osa minusta haluaa edelleen kysyä: mistä tiedämme, mikä simulaatioista on ”oikea”? Kumpi todellisuuksista on unta? Se osa kaipaa kalaparvea ja kuulee edelleen etäisesti musiikin, joka rytmitti eläinlajien muutosta, liikettä, evoluutiota.

Ristiriitoja

Aluksi kävelin hitaasti, puhuin hitaasti, ajattelin hitaasti. Silti kävelin, puhuin ja ajattelin. Olin onnekas. Tulehduspesäkkeet voivat puhjeta. Niihin voi kuolla. Ne voivat myös viedä liikuntakyvyn, kenties myös kyvyn muodostaa sanoja. Jälkeenpäin olen lukenut aiheesta tutkimuksia, joita maallikkoymmärrykselläni olen koettanut suhteuttaa omaan tilanteeseeni. Kun luin omakohtaisen reportaasin toimittajasta, jolla oli vastaava pesäke vastaavassa osassa aivoja, ja jonka kuntoutuminen käveleväksi, sujuvasti puhuvaksi olennoksi kesti vuoden, olin ihmeissäni ja epäuskoinen. Kuin luin sepsiksen syistä ja seurauksista, asunto ympärilläni katosi jättäen jäljelle tyhjän kohdan, jolla seisoin hiljaa, hämmästellen.

Epäuskoisuus oli seurannut minua sairauden alusta saakka. Kun näin omituisia asioita, en halunnut tunnistaa tekeväni niin. Kun tärisin ja oksensin, en halunnut tunnistaa sitäkään. Kun minulle kerrottiin ”löydöksestä”, näyttäytyi asia epätodellisena. Kun aivokirurgi esittäytyi aivokirurgiksi, joka aikoo leikata minut, minua nauratti. Älä nyt viitsi!, halusin kiljahtaa. Mikään tästä ei voi (ei saa) olla totta! Nyt, kun katson käsiäni, jalkojani, sanoja, joita tuotan ruudulle, olen yhtä epäuskoinen. Vaikka pystyn rationaalisesti jäsentämään tapahtuneen, on sen koettu ymmärtäminen hitaampaa ja vaikeampaa.

Epäuskoon sisältyy paradoksi. Äkillinen muutos, kuoleman lähellä käynti, sekä tuottaa että poistaa luottamusta monella eri tasolla. Aluksi se työntää luottamaan siihen, mitä oli. Shokki saa uskomaan, että se, mikä oli aiemmin ”normaalia”, on edelleen vallitseva asiaintila. Se saa tarttumaan tuohon ”normaaliin” tiukin sormin, vimmaisesti. Se pakottaa katteettomaan uskoon ja sitä ylläpitävään itsepetokseen, lamaannuttavaan tarpeeseen normalisoida epänormaalia, kunnes ihminen kiitää pitkin avaruuksia ollen kaukana itsestään enemmän kuin yhdessä merkityksessä. Samalla epäusko, kauhu sen edessä, että ”normaaliin” ei voikaan luottaa, sanelee tätä kaikkea. Shokin alku onkin sekä naiivia luottamusta että kauhunsekaista epäluottamusta.

Myös sen loppu on ristiriitainen. Shokki poistaa luottamusta maailmaan ja omaan kehoon, sillä se on väkivalloin pakottanut koettuun, elettyyn tietoisuuteen yhden vaikeimmista tiedon muodoista: sen, että kaikki todella voi olla ohi milloin vain. Samalla se voi tuoda uudenlaisen luottamuksen. Juuri siksi, että oleminen on muutosta ja kehoni kuolevainen, on tuo muutos todellista, oma kehoni todellinen. Minä luotan kehooni sen kuolevaisuuden vuoksi, sillä vain kuolevaiset kehot ovat aitoja ja eläviä.

Luottamuksen ja epäluottamuksen välistä avautuu ymmärrystä. Kehollinen, materiaalinen oleminen on muutosta, syklejä elämän ja kuoleman välillä, eri suuntiin jatkuvaa liikettä, mahdottomuuksia ja mahdollisuuksia. Ajattelen jälleen kuulemaani melodiaa, joka rummutti lajeja eteenpäin kaikuen omaa iloaan – olevaisen läpi hajaantuvaa epäuskon ja uskon naurua.

Myös kuolevaisuuteen liittyy ristiriitaisuus. Olisin mieluusti jäänyt avaruuksien päähän tai osaksi kalaparven kiiltävää vilinää. Totta puhuen halusin palata reaalitodellisuuteen vain siksi, että yksi koiristani vaikutti työntävän kuononsa uneni läpi kuin sanoen: Siellähän sinä olet, tule takaisin! Minulla oli velvollisuuksia, tekemätöntä työtä, olentoja joista huolehtia. Tämä todellisuus vaikuttaa edelleen kapealta siivulta, vaikka se onkin ainut, mihin minulla on pääsy. Tästä todellisuudesta poistuminen ei enää vaikuta pelottavalta, vaikka täältä ei poistuttaisikaan kohti mitään muuta paikkaa, ainuttakaan toista maailmaa – vaikka poistuminen olisi vain mielen loppua, paluuta materiaksi.

Tästä huolimatta olen helpottunut ja kiitollinen siitä, että olen edelleen täällä. Kun katson koiriani, kun kosketan puun pintaa, kun haistan metsän, tulvii lempeys minusta ja minuun. Kuolevaisuuden muistamisen myötä ajattelen: tämä maailma on kaunis.

Biologia

Sacks ehdottaa, että sairaalassa ihminen ei ole enää vapaa toimija, vaan vanki, jonka on noudatettava tarkkoja sääntöjä. ”Kapteeni ei ole enää kapteeni”, hän parahtaa. Sacks kuvaa tätä tilaa sanoilla ”pimeä yö”, ”kuilu”, ”tyhjyys”. Kykenen samaistumaan näihin sanoihin. Sairaalassa aktiivinen subjektiviteettini juoksi säikähtäneenä pois paikalta ja jäljelle jäi apua tarvitseva keho, jolle tuotiin ruokaa ja jota mittailtiin. Minua kiellettiin lähtemästä, minua työnnettiin metallisängyssä pitkin sairaalan käytäviä tutkimuksesta toiseen ilman, että kukaan olisi kysynyt mielipidettäni tai aina edes muistanut kertoa, minne olen matkalla. Välillä minusta puhuttiin kuin tietoinen mieleni ei olisi ollut lainkaan paikalla. Olin asiantuntijoiden armoilla, tehokkaalta koneistolta vaikuttavan sairaalajärjestelmän sisällä. Tällainen voimattomuus voi olla kauhistuttava kokemus, sillä se riisuu ja sitten riistää toimijuuden.

Silti tämä kaikki on myös hyvää, lempeää, armollista: koneisto on suunniteltu parantamaan. Asiantuntijoiden, mittausten, hoitajien tavoitteena oli pitää minut elossa – asia, joka vieläkin saa minut uppoamaan kiitollisuuteen. Myös subjektiviteetin pako sinällään voi olla tervehdyttävää. Mahdollisuuksien, suunnitelmien ja aikeiden rajat ovat äkisti kuroutuneet kiinni, oma toimijuus on kohdannut seinän. On vain odotettava, maattava, palattava kehoon, kuunneltava sitä ja antauduttava sille samalla, kun partikkelit syöksyvät verenkierron mukana kohti päämääränsä. ”Minän” takana on biologiaa, jonka ensisijaisuus voi milloin vain pysäyttää ”minän” ja muistuttaa tätä mahdollisuuksien rajoista, toimijuuden lopusta. Tämän seurauksena ihminen voi löytää itsensä uudesta kohdasta, näkemässä itsensä ja aikeensa toisin. On terapeuttista havaita itsensä voimattomana kehona ja paikantaa itsensä apua tarvitsevana, haavoittuvaisena, kyvyttömänä.

Toimijuuden estymiseen liittyy paluu kehoon, ja toisaalta paluu eläimeen. Kehoni ei ollut enää vain ihmiskeho, vaan se todellakin ui kalana kalojen joukossa, lensi lintuna lintujen vierellä. Tulehduspesäke sijaitsi pikkuaivoissa, ja oli kuin jokin niihin iskostunut geneettinen muisti olisi aktivoitunut; minusta tuntui kuin olisin asettunut osaksi toislajisia esivanhempiani tai esisisaruksiani. Ihmiskeho vaikutti vain yhdeltä osalta pitkiä, alati eteenpäin jatkuvia, jo kaukaa alkaneita ketjuja, jotka imaisivat minut mukaansa niin, että hetken en enää ollutkaan ihmiseläin vaan toislajinen olento. Kehossani kasvoi sulkia, suomuja, tiheää turkkia, ja tuo ei-inhimillinen keho tuntui alulta, jonne sain palata kuin kotiin.

Se, mikä Sacksille oli ”pimeä yö” tai ”tyhjä”, oli minulle lopulta tiheä ja täysi päivä. Se muistutti minua rajoistani ja siitä, että liiaksi eteenpäin juokseva toimijuus voi unohtaa huolehtia siitä kehosta, kuunnella sitä biologiaa, joka sen tuottaa. Toimijuuden rajojen löytäminen oli myös helpotus ja huojennus, sillä ne osoittavat: kenenkään ei tarvitse ylittää itseään, olla Erittäin Vahva tai Erittäin Kykenevä. En tunnistanut Sacksin nimeämää ”kuilua”, vaan enemmänkin sillan kuilujen yli, suoran reitin kohti paitsi kehoa, myös eläintä – ja tätä kautta kohti toimijuuden, subjektiviteetin erilaisia mahdollisuuksia.

Huomaan merkillisten unien tehneet kokemustasolla selväksi sen, että ihminen on sekä ihmiskehoinen subjekti, että osa muiden eläinten laumoja, parvia, oksia hamuavia dinosauruksia. Unien todellisuus ei ole kaukainen, vaan täällä. Toimijuus on kaikkialla ja alati muuttuva. Lopulta myös haavoitettu keho on toimijuutta, ja ihmistoimijuuden läpi kulkee huikaiseva kirjo eläintoimijuuksia, jotka muuttavat meitä, tekevät meidät.

Me muutumme tämän maailman verkostoissa asioista ja olennoista toisiksi. Kuolleista olennoista tulee osa eläviä olentoja, he palautuvat niiksi syttyviksi ja sammuviksi partikkeleiksi, joista todellisuus rakentuu. Ihminen ruokkii eläinlaumoja mullasta kasvavana ruohona, tai valuu tuhkatusta kehosta hiukkasina järveen tullen viimein kalaparven nielaisemaksi. Yksi olento, yksi laji muuttuu toiseksi ja tämä muutos tuottaa olemassaoloa, joka sen kautta synnyttää itseään. Me tulemme liskoista, kaloista, puissa juoksevista kädellisistä. Me jaamme DNA:ta mitä erilaisimpien olentojen kanssa, me kuljemme lintujen, tiikereiden ja hirvien rinnalla. Muut eläimet ovat tehneet meidät, ja me muutumme osaksi niitä, osaksi luontoa, joka jo nyt kulkee soluissamme.

Kun merkillisestä, epäuskottavasta tulee kokemuksen kautta uskottavaa, voi maailma eräänä ”täytenä päivänä” kierähtää ympäri ja avautua uutena. Lopulta siinä, että ihminen lentää lintujen mukana tai lajit muuttuvat toisiksi, ei ole mitään kummallista. Olen varma, että tämä todellisuus on kapea vain ihmisen rajallisessa kehossa, kognitiossa ja aistimaailmassa elävälle – ja että meillekin on toisinaan mahdollista havaita kauemmas taiteiden, tieteiden, luonnon, tanssivien kehojen, pakotettujen pysähtymisten, kuolevaisuuden kautta. Silloin kapeuden vierellä, aivan tuossa ja tässä, meissä, on olemassaoloa tuottava ja siitä riemuitseva lähes-rajattomuus, joka ei pysähdy.

Huuto

Vaadin päästä sairaalasta nopeammin kuin lääkärit olisivat suoneet minun lähtevän. Olin ahdistunut, kaipasin laumaani. Kun palasin kotiin, joutui uniini tullut koira hätäleikkaukseen kohtutulehduksen vuoksi. Hänkin kävi lähellä kuolemaa. Huusin odottaessani tietoa siitä, selviääkö koirani. Kun huusin, tiedostin selvemmin kuin koskaan, että kuolemassa ei ole kauheaa oma loppu vaan toisen menetys.

Silti kaikesta, paitsi kenties todellisuudesta itsestään, on lopulta luovuttava ja juuri tämä voi olla ajatuksista vaikein. Vaikeudessa on myös mahdollisuuksia. Kun tiedostaa toisen kuolevaisuuden, on rakkaus sitäkin eheämpää, ilmeisempää, minkä tahansa läpi kulkevaa. Yöllä nukuin Siirini vieressä lattialla, jotta hän ei sängylle hypätessään teloisi leikkaushaavaansa, ja Ida sekä Darla asettuivat vierellemme. Kuuntelin koirien syvää hengitystä, katsoin hämärän läpi heidän kohoilevia kylkiään, tunnustelin käsilläni lämpimiä tassuja, ja saatoin viimein – viimein – nukahtaa ilman levottomuutta.

Kun Sacksin jalka ruhjoutuu Norjan kukkuloilla, hänkin huomaa itsessään äkillisen halun huutaa. Hän ei huuda itsensä (”Oliver on loukkaantunut!”), vaan universaalin haavoittuneen olennon nimissä (”kärsivä, elävä olento tarvitsee apua!”). Hädässä, kivussa, kärsimyksessä on jotakin universaalia, jonka tieltä ”minuus” katoaa jättäen jäljelle elävän olennon välittömän tarpeen säilyä elossa. Sairastumisen myötä tunnistan tuon tarpeen selvemmin ja samalla olen yhä tietoisempi siitä, että jaan minua määrittävän haavoittuvaisuuden muiden olentojen kanssa. Minä olin haavoittunut, hädässä oleva eläin. Kun myöhemmin makasin toisen haavoittuneen, hädässä olleen eläimen vierellä, kun pidin kättäni tämän turkilla, nousi ”minän” tilalle yhtenäisyys, kumppanuus, halu auttaa tarvitsevaa, lajirajat vaivatta ylittävä rakkaus.

Kärsimys, alttius, kuolevaisuus yhdistää yhden ”minän” muihin. Tunnistan, että lapsuudessa kokemani hätä on avannut tien sille, että resonoin vahvasti muiden eläinten hädän kanssa, havaitsen sen niissä, haluan tehdä sille jotain. Se on myös himmentänyt ”minän” merkitystä siten, että pidän ”itseäni” enemmän tuntevana, aistivana, välittömänä eläimenä keskellä kaltaisiaan kuin selkeärajaisena saatikka puhtaan rationaalisena ”yksilönä”. Sacksin sanat ja oma kehoni, joka on muuttunut arpea kantavaksi biologiaksi, ovat tuoneet muut eläimet entistä voimakkaammin tietoisuuteeni. Äkisti mikään ei ole niin selvää kuin se, että haluan käyttää tämän rajallisen elämäni toislajisten entistä sinnikkäämpään auttamiseen. Haluan elää niitä olentoja varten, joiden omat elämät leikataan lihaksi. Hätä, kärsimys, haavat yhdistävät lopulta meitä kaikkia. Ne ovat universaali huuto, jonka alkulähde on tietoinen, omaa säilymistään toivova, rakkaitaan puolustava elämä.

Huudon rinnalla on äänettömyys. Sacks kuvaa, kuinka ennen kuolemaa asiat hiljenevät. Maailman äänet katoavat, jopa sisäinen ääni vaimenee. Tunnistan Sacksin väitteen. Kun henkilö ajattelee kenties kuolevansa aivan nyt tai seuraavina tunteina, lähipäivinä, lähiviikkoina, väistyy se ainainen, kiirehtivä meteli, jonka sisällä me arkisesti elämme. Sen takaa aukenee kohta, jolta käsin aiemmat valinnat voivat vaikuttaa merkityksettömiltä, ontoilta ja harkitsemattomilta. Jäljelle saattaa jäädä äänetön läsnäolo, jonka tunnistaa rakkaudeksi. Haavat ja kuolevaisuus yhdistävät paitsi muihin haavoittuviin ja kuolevaisiin, myös maailmaan itsessään. Hiljaisuudessa huomasin itkeväni ilosta, rakkaudesta olevaista kohtaan.

Muistan iltapäivän, jolloin katselin sairaalan kahvilan yläpuolella olevien kattoikkunoiden läpi hitaasti kulkevaa pilveä. Jos uskoisin jumalaan, sanoisin: silloin näin jumalan. Koska uskon luontoon, kosmoksen monitahoiseen ihmeellisyyteen, sanon: silloin ”minä” katosi hetkeksi osaksi kaikkeutta.

Uusi näkymä

Sacks päättää kirjansa T. S. Eliotin säkeeseen, jonka voi tiivistää näin: kaiken etsinnän päätteeksi päädymme kohtaan, josta aloitimme, ja jonka nyt tiedämme ensimmäisen kerran. Huomaan, että oma sairastumiseni on saanut minut arvioimaan aiempia lähtöpisteitäni uudestaan. ”Minä” ennen päänsärkyä näyttäytyy toisenlaisena. ”Minä” lapsena on sekin uusi. Näen syitä ja seurauksia, jotka ovat johtaneet alkupisteestä tähän hetkeen – hetkeen, josta käsin alkupiste avautuu tuoreella tavalla.

Sairastamiseen liittyvä shokki voi muuttaa näkymiä itseen ja maailmaan. Tämä on ollut oman toipumiseni suurin haaste: tottua uusiin näkymiin, tunnustella asiat toisin. Vanhat oletukset ja uskomukset saattavat osoittautua virheellisiksi. Tarina omasta elämästä, arvoista, kokemuksista ja tarpeista kirjautuu esille uusin sanoin, ehkä uusin tuntein. Olen huomannut, että tämä ei ole aivan helppo haaste. Eteen voi tulla kivuliaita kohtia ja myös surua. Kun vaihtaa näköalaa, voi havaita asioita, jotka aiemmin jäivät turvallisesti piiloon. Miten vain, edessä on uutta – uudesti havaittu maailma ja mahdollisuus. 

Sacks ehdottaa, että sairauden tuottaman ”pimeän yön” jälkeen tulee vapautus, oivallus, uusi sarastus. Hän rinnastaa sairastamisen pyhiinvaellukseen, jonka aikana ihminen kulkee tuskastuneena, väsyneenä, ehkä toivonsa menettäneenä vain huomatakseen löytäneensä jotakin pyhää. Minulle tuo ”pyhä” oli tapa, jolla ihminen auttaa toista. Kun kiireinen lääkäri katseli minua maskinsa takaa, kun hoitaja mittasi verenpainettani, kun eteeni tuotiin ruokaa, kun kirurgi avasi kalloani, minua autettiin. Kun ystäväni hoitivat koiriani, kun he lähettivät viestejä, kukkia, kortteja, sain apua. Kun hoitaja pysähtyi silittämään hiuksiani, kun sairaalan siivooja hymyili ja sanoi, että ”kaikki varmasti vielä kääntyy hyväksi”, sain apua. Kun toinen potilas, jonka kanssa en ollut lainkaan jutellut, lähtiessään jätti sänkyni päätyyn kannustavan kortin, koin ihmeen käyneen luonani. Kun minulle tarjottiin apua, kun ihminen oli ihmiselle kiireessä, stressissä, äkäisyydessäkin kannustava, huolta pitävä. Kun ihminen oli toiselle hyvä. Se tuntui ihmeeltä, se oli pyhää.

Siinä on myös se mahdollisuus, joka äkisti vaikuttaa tärkeimmältä – se on suunta liikkeelle, muoto muutokselle. ”Minän” rajojen ylittäminen, muille eläminen, itsestä antaminen, ”hyvä”. Yksinkertaisia ja oleellisia asioita. Olen näissä varsin vaillinainen, ja haluan kasvaa paremmaksi. Samalla toivon lähelleni ennen kaikkea ihmisiä, jotka haluavat omien rajoitteidensa läpi noudattaa ”hyvän” lainalaisuuksia.

Kun itse sairastuin, sairastui tuttavani minua vakavammin. Häneen ja moniin muihin verrattuna olivat omat ongelmani pieniä. He, jotka joutuvat käsittelemään lähenevää kuolemaansa ennen kuin tahtoisivat, ansaitsevat kaiken mahdollisen avun. Olkaa, ollaan, heille läsnä. Jos juuri sinä, joka tätä luet, lukeudut heihin, voin vain sanoa: olet sankarillinen.

”Asioiden totuus löytyy lopulta niiden elävästä täyteydestä”, totesi psykologi-filosofi William James. Totuus ei ole kliinistä. MRI-laite tai röntgenkone eivät löydä ”totuutta”, vaikka ne mahdollistavatkin tarpeellista tietoa. Totuus on niiden kohteessa – biologisessa, itseään ja maailmaa ihmettelevässä olennossa, joka huomaa itkevänsä vain siksi, että elämää on, että maailma on.

Salaa kuvattua: aktivistin näkökulma eläinteollisuuteen

Eläinaktivismiin liittyy monia mielikuvia. Mutta mitä eläinten asemasta, aktivismista ja salakuvaamisesta ajattelee itse eläinaktivisti? Valoja-podcastin uudessa jaksossa on vieraana Kristo Muurimaa Oikeutta eläimille -järjestöstä. Mitä suomalaisilla eläintiloilla tapahtuu silloin, kun kenenkään ulkopuolisen ei oleteta näkevän? Mitä eläinpolitiikka on ja miten siihen voi vaikuttaa?

Sysisynkkä maitoteollisuus

Emoja ja poikasia

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun lapsi kasvaa sisälläsi? Oletko koskaan kokenut sitä rakkauden biologista kohinaa, joka sitoo sinut jälkikasvuusi ja upottaa teidät esiaikaiseen lämpöön ja lempeyteen? Oletko koskaan pitänyt käsivarsillasi juuri synnyttämääsi lasta haluten suojella ja hoivata sitä jokaisella solullasi?

Entä voitko kuvitella, miltä tuntuisi, jos sinut kiinnitettäisiin kaulasta metallitankoon samalla, kun kohtusi pakotettaisiin raskaaksi kerran vuodessa, ja jälkikasvu vietäisiin sinulta heti tai pian syntymän jälkeen? Voitko kuvitella, mitä on huutaa tuon jälkikasvun perään toivoen, että juuri syntynyt palaisi äärellesi? Osaatko ajatella, mitä on käydä läpi raskauden säryt ja keholliset muutokset sekä synnytyksen monituntiset tukaluudet vain, jotta lapsesi voitaisiin riistää sinulta? Pystytkö ajattelemaan, mitä on olla biologinen olento, jonka miljoonien vuosien saatossa kehittynyt DNA ja sen viestit kehottavat hoivaamaan juuri syntynyttä, mutta jonka poikanen otetaan pois, uudestaan ja uudestaan?

Ja sitten vaikein kysymys. Osaatteko kuvitella, mitä on olla aivan pieni poikanen, joka ei koskaan tule saamaan emonsa hoivaa? Mitä on huutaa yksinäisyydessä emonsa perään ilman, että kukaan tulee luo?

Kielletty vanhemmuus

Ehkä synkin osa ihmiskeskeistä elämäntapaa on oletus siitä, että vain ihmisten vanhemmuudella ja erityisesti äitiydellä on merkitystä. Vain Homo sapiensin äitiys on pyhää. Muiden lajien vanhemmuus ja äitiys – ne rutistetaan pois näkyvistä sekä korvataan tiedottomalla, tunteettomalla biologialla, josta käytetään teknisiä termejä kuten ”tiineys” tai ”maidontuotanto”. Kun lehmä on raskaana tai nuolee juuri syntynyttä vasikkaansa, ei juuri kukaan puhu siitä, että aivan kuten ihmisen, myös sen keho kuhisee kiintymyksen välittäjäaineita, jotka valmistavat sitä jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen kaikkea harva jää miettimään, mitä tapahtuu, kun lehmä on synnyttänyt vasikkansa.

Varsinkin tuotannossa käytettyjen eläinten vanhemmuus piilotetaan, sillä se on äärimmäisen epämukava aihe. Sadattuhannet emot, joiden poikaset on otettu pois, tuottavat supermarkettien maito- ja jäätelölitrat. Maito tulee raskaana olevista eläimistä, joiden jälkikasvu riistetään heti tai pian syntymän jälkeen ja viedään usein lihankasvatukseen. Eläimistä, jotka on ruokinnalla ja jalostuksella pakotettu tuottamaan luonnottoman suuria maitomääriä luonnottomaksi kasvaneissa utareissaan, kunnes niiden särkyisät nivelet ja utareet tulehtuvat ja kehot väsyvät. Eläimistä, joiden elämä kuluu raskauskierteessä, kunnes niiden maidontuotanto hivenen hiipuu ja kiitoksena kaikesta ne raahataan teurastettavaksi niiden ollessa lehmien mittapuulla vasta nuoria aikuisia.

Nauta koettaa tutustua ihmiseen teurastamossa

Ymmärrettekö te, mitä tämä tarkoittaa? Tarinan kulku on seuraava: eläin pakotetaan elämään päästä parteen sidottuna tai ahtaasti pihatossa, saatetaan toistuvasti raskaaksi, ja sen jälkikasvu viedään siltä pian syntymän jälkeen pois, jotta sen maidon voi juoda tuon poikasen sijaan ihminen – sama ihminen, joka syö myös varastetun poikasen ja lopulta tappaa sen emon, jonka maitolitrat ja jälkikasvun hän vuosien ajan varasti. Tätä on maitoteollisuuden todellisuus. Tätä on elämän ja eläimen arvon irvokas sivuuttaminen.

Suomessa elää 270 000 lypsylehmää, joista jokainen poikii kerran vuodessa. Tämä tarkoittaa edellisen tarinan toistumista joka vuosi 270 000 kertaa. 270 000 surun tarinaa, joista jokainen on liikaa.

Maidonmakuinen itsepetos

Silti monet elävät kuin kaikki olisi mallikkaasti. Keskellä arjen tottumuksia maitoteollisuuden sysisynkkiä sävyjä ei huomata ja nautaeläimistä saatua kahvikermaa pidetään itsestäänselvyytenä. Syy löytyy markkinoinnista. Maitoteollisuus rakensi toisen maailmansodan aikoihin uuden idean siitä, että maitoa tulee juoda mahdollisimman paljon. Äkisti ihmiset myös kaupungeissa alkoivat kuluttaa maitotuotteita huimasti enemmän. Markkinointi synnytti fiktiivisen ajatuksen maidon luonnollisuudesta ja samalla pyyhki mielestämme sen, että jotain perin kummallista on meneillään, jos aikuiset olennot juovat toisen lajin poikasille tarkoitettuja nisäeritteitä. Ihminen ei tarvitse maitoa; itse asiassa, lajimme on juonut sitä historiaansa nähden vasta verrattain vähän aikaa.

Jotta epämukavat kysymykset eivät ponnahtelisi mieleen, monet haluavat samalla uskoa, etteivät eläinemot osaa kaivata poikasiaan tai poikaset emojaan. ”Inhimillistämistä!”, jotkut saattavat sihistä tätäkin kirjoitusta lukiessaan – varsinkin, jos heillä on maitotila tai jääkaappi täynnä meijerijuustoja. ”Vain ihminen osaa kaivata tai tuntea kiintymystä!” Nämä väitteet kuitenkin sotivat räikeästi biologiaa ja evoluutiota vastaan.

Vanhempien ja jälkeläisten välinen kiintymyssuhde palvelee evolutiivista funktiota, eli selviytymistä. Kun emo kaipaa poikastaan ja poikanen emoaan, saa poikanen todennäköisemmin turvaa ja hoivaa, ja jää siten henkiin. On erittäin todennäköistä, että kaikkien sosiaalisten eläinlajien keskuudessa on vanhempi-jälkikasvu –kiintymyssuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset kiintymystä edesauttavat välittäjäaineet, kuten oksitosiini ja dopamiini, ovatkin sosiaalisilla eläimillä yleisiä. Tämä kaikki pätee myös tuotannossa käytettyihin eläimiin. Jos lehmä ei piittaisi vasikasta tai vasikka emosta tuon taivaallista, johtaisi tämä koko lajin kuolemaan. Jos lehmä taas haluaa kipeästi olla vasikan luona, nuolla, tuuppia ja hoivata tätä, tarjota tälle maitoaan, suojella tätä vaaroilta, toteutuu evoluution perusehto: elämän jatkuminen.

Nauta teurasjonossa

Lehmät kaipaavatkin vasikoitaan kipeästi. Ne huutavat näiden perään jopa useiden päivien ajan ja ovat fyysisesti levottomia kuten kuka tahansa lapsensa luo haluava emo. Niille on tehty pahin, niiden juuri synnyttämät olennot on viety niiden ääreltä. Myös vasikat kärsivät vieroituksesta rajusti ja jopa emoja enemmän. Ne huutavat emojensa luo, saattavat kieltäytyä ruoasta ja osoittavat voimakasta stressikäyttäytymistä. Ne myös osoittavat pessimismin ja ahdistuksen merkkejä – emonsa menettäneet yksinkertaisesti synkistyvät. Varhainen vieroitus jättääkin syviä psyykkisiä haavoja: varhain erotetut vasikat ovat tutkimuksen perusteella epävarmempia, sosiaalisesti taidottomampia ja stressiherkempiä. Pahimmillaan seurauksena on henkisesti rikottuja olentoja, sillä luonnon säännöt on sivuutettu.

Jotkut ovat koettaneet puoltaa varhaista vieroitusta eläinten terveydellä, mutta tutkimus paljastaa, että päinvastoin, emon kanssa kasvaminen lisää sekä emojen että vasikoiden terveyttä ja elinvoimaisuutta (vähentäen esimerkiksi muutoin maitoteollisuudessa kovin yleisiä utaretulehduksia). Jotkut puolestaan puolustavat heti syntymän jälkeen tapahtuvaa vieroitusta sillä, että tällöin kiintymystä ei pääse muodostumaan. Tämä on kuitenkin toiveajattelua. Toki kiintymyksen biologiset alkusävelet ovat emossa jo ennen syntymää, ja toki vastasyntynyt aina kaipaa emoaan. Ennen aikojaan tapahtuva vieroitus aiheuttaa eläimille väistämättä hätää ja stressiä, oli tarkempi ajankohta mikä hyvänsä. Hätä voi olla aivan alussa lievempää, mutta silti se on olemassaolevaa – pahan eri asteet eivät pyyhi pahaa pois.

On myös surullista ajatella teollisuuden muotoa, joka systemaattisesti pyrkii estämään yhden kauneimmista elämän ainesosista – emon ja poikasen välisen rakkauden – vain saadakseen poikaselle tarkoitetun maidon ihmisen nieluun. Muistakaa: lehmä saatetaan raskaaksi, jotta se tuottaisi maitoa ja vasikka viedään emolta vain, jotta tuottaja saisi maidon itselleen (tämä siitäkin huolimatta, että tutkimuksen perusteella varhainen vieroitus ei pitkällä aikatähtäimellä edistä maidontuotantoa). Voiko kierompaa ja itsekkäämpää kuviota keksiä?

Luontaisesti vieroitus tapahtuisi asteittain 7-14 kuukauden iässä, emon tuottaessa vasikalleen yhä vähemmän maitoa. Maitoteollisuuden toteuttamaa äkillistä, ennen aikojaan tapahtuvaa irtiriuhtaisua voikin pitää paitsi äärimmäisen väkivaltaisena, myös luonnottomana tekona. Ihminen, kuka antoi sinulle oikeuden?

Paikoilleen pakotetut lehmät

Maailma meijereiden jälkeen

Eläinsuhde on muuttunut viime vuosikymmeninä nopeassa tahdissa. Yhä useampi tiedostaa, että eläimiä ei tule kasvattaa niille täysin luonnottomissa olosuhteissa, eikä kärsimyksessä tai turhautuneisuudessa kasvaneiden eläinten kehonosia tai –eritteitä tarvitse syödä. Olen varma, että jonain tulevaisuuden päivänä ihmiset alkavat havahtua laajemmin myös maitoteollisuuden katastrofaaliseen surkeuteen. Se, mikä nyt vaikuttaa tuiki tavalliselta – märehtivä lehmä parressa – alkaa viimein näyttäytyä realistisemmin ja havaitsemme raskauksista väsyneen, jo monen vasikan perään huutaneen, päästään kahlitun emon, joka ei koskaan saanut elää lajilleen luontaista elämää ja joka itsekin oli joskus emoaan hätäisesti kutsuva, tästä väkisin erotettu poikanen.

Olen kasvanut maaseudulla. Olen todistanut vieroitusta ja nähnyt sen taistelun, minkä lehmäemo nostaa voidakseen pitää vasikan vierellään. Olen nähnyt kiroilevan eläintuottajan koettamassa saartaa säikähtynyttä vasikkaa haluttuun suuntaan ja emon pelosta vilkkuvat silmänvalkuaiset. Olen kuullut eläinten hätäiset huudot niiden yrittäessä epätoivoisesti päästä toistensa luo. Olen kuullut päiviä kestävän haikean ammunnan, joka kiirii lypsynavetan hämärästä ahtaudesta emon kaivatessa varastettua poikastaan. Olen nähnyt eristetyn vasikan yksinään karsinan kolkkoudessa, hamuilemassa apeaan suuhunsa nisän sijaan puisesta laudasta roikkuvaa narua.

Tähän kaikkeen voi tottua ja päättää olla välittämättä. Tämän kaiken voi koettaa sivuuttaa markettien maitohyllyillä, oman lapsen istuessa hymyillen rattaissa. Tai sitten: tästä kaikesta voi sanoutua irti ja päättää yhdessä monien muiden kanssa välittää niin kauan ja niin paljon, ettei tätä tehdä enää ainoallekaan eläimelle.

Parsielämän realiteetit

Viitteet

Beaver, Annabelle; Meagher, Rebecca K. et al. 2019. “Invited review: A systematic review of the effects of early separation on dairy cow and calf health”. Journal of Dairy Science 102 (7), 5784-5810.

Belluz, Julia. 2015. ”How we got duped into believing milk is necessary for healthy bones”. Vox 19.4.

Daros, R. R., Weary, D. M. et al. 2014. “Separation from the Dam Causes Negative Judgement Bias in Dairy Calves”. PLoS ONE 9(5).

Enríquez, D., Hötzel, M.J. & Ungerfeld, R. 2011. “Minimising the stress of weaning of beef calves: a review”. Acta Vet Scand 53 (28).

Poindron, P. 2005. “Mechanisms of activation of maternal behaviour in mammals”. Reprod Nutr Dev. 45: 341-351.

Wagner, Kathrin; Seitner, Daniel et al. 2015. “Effects of mother versus artificial rearing during the first 12 weeks of life on challenge responses of dairy cows”. Applied Animal Behaviour Science 164, 1-11.

Blogi on julkaistu alunperin Voiman Häiriköissä https://voima.fi/hairikot/artikkeli/parsinavetta-ja-kielletty-vanhemmuus/

Blogin kuvat ovat Suomesta (Oikeutta eläimille)

Empatia #2: tarkkaavaisuus, järki ja politiikka

Valoja-podcast jatkaa empatia-aiheella. Mitä tarkoittaa ”reflektiivinen empatia”? Entä miten empatiaa voi kehittää? Mitä ongelmia ja vaaroja (kuten puolueellisuus) empatiaan sisältyy ja miten niitä voi välttää? Entä miten tarkkaavaisuus ja järki liittyvät tähän kaikkeen? Mitä ovat empatian poliittiset ulottuvuudet; miten suojella empatiaa kovien arvojen kilpailuyhteiskunnassa?

 

 

Kuoleman karnevaalit

 

Satakunnan ja Pohjanmaan MTK-tuottajaliitot järjestävät 1.8.2020 naakkojen ja muiden ”haittalinnuiksi” määrittelemiensä eläinten lahtauspäivän. Syyksi kerrotaan esimerkiksi se, että naakat jättävät jälkeensä ulosteita ja rikkovat rehupaaleja. Naakan pesät taas tukkivat savupiippuja. MTK myös mainostaa arvontaa, johon naakkojen tappajat voivat osallistua, sekä toivoo sosiaaliseen mediaan tapahtumasta kuvia. Tavoitteena on naakkakannan raju pienentäminen. MTK jopa kannustaa siihen, että lintuja tapettaisiin erityisluvin rauhoitusaikana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että niitä ammuttaisiin pesintäaikaan, jolloin orvoksi jääneet poikaset nääntyvät nälkään.

Mitä ihmettä nyt taas? Onko se, että eläin pesii, ulostaa ja etsii ruokaa syy ottaa se hengiltä? Eikö eläin enää saa olla lainkaan olemassa? Minkälaisesta luontosuhteesta tämä kaikki kertoo? Onko luonnonvaraisia eläimiä todella oikeutettua tappaa eläintuotannon nimissä? Entä minkälaisia ovat ne linnut, joita jotkut tuottajat niin innolla haluavat tappaa?

naakka

 

Luonnosta vieraantunut ampuja

Aihetta koskevia uutisia lukiessa on vaikea välttyä tragikoomiselta tunnelmalta. Linnuista puhutaan kuin ne olisivat perin merkittävä riesa perustein, jotka sopisivat satiiriseen kuvaelmaan. Onko tosiaan niin, että pesät savupiipuissa tai linnunkakka navetan takana ovat niin valtava asia, että on syytä tarttua aseisiin? Kunnioittava luonto- ja eläinsuhde vaatii sitä, että ihminen näkee vaivaa ja etsii aktiivisesti kompromissiratkaisuja voidakseen huomioida myös muiden lajien näkökulman ja edun. Miksi ei siis tappamisen sijaan etsiä keino, jolla molemmat osapuolet – sekä ihminen että linnut – voivat jatkaa eloaan?

Jos naakka pesii savupiipun päälle, on syytä asentaa piippuun ritilä, joka estää pesinnän tulevaisuudessa. Jos paalien rikkominen on ongelma, voi ihminen hyödyntää teknistä taidokkuuttaan siihen, että kehittää sopivat, eläinystävälliset karkotusmenetelmät paalejaan suojelemaan. Delftin yliopiston ja EU:n yhteistyönä onkin kehitetty muun muassa laservalolaite, jonka on todettu olevan tehokas sekä eläinystävällinen tapa karkottaa lintuja, ja lisävaihtoehtoja löytyy esimerkiksi täältä: https://www.fwi.co.uk/machinery/guide-to-effective-bird-scaring-kits-for-farmers.

Jos taas linnun uloste maaseudulla alkaa harmittaa, voi tuotantotilallinen vetää syvään henkeä ja miettiä hetken seuraavaa lausetta: ”minua harmittaa, että luonnonvaraiset eläimet ulostavat maaseudulla”. Samoin hänen on hyvä muistaa, että salmonella, jota lintujen pelätään levittävän, liittyy usein enemmänkin eläintuotannon teollistumiseen ja suuriin eläintiheyksiin kuin naakkoihin. Sitä paitsi, on vaikea kuvitella eettisesti ontuvampaa syytä tappaa eläimiä kuin se, että näin voidaan turvata muiden eläinten tappaminen ruoaksi; ei luonnonvaraisia eläimiä ole oikeutettua hävittää jo sinällään kyseenalaisen eläintuotannon nimissä. Jos tuottaja on tämän jälkeen edelleen harmistuksen syvässä vimmassa, voi hän yksinkertaisesti suojata rehuvarastot ja ruokintalaitteet pelkäämiltään jätöksiltä – ei tähän lintujen ampumista tarvita.

Samoin voi hetken pohtia, minkälaisena paikkana maaseutua pitää: tulisiko sen olla läpensä desinfioitu golf-kenttä, jossa on tilaa vain ihmiselle ja tämän intresseille, vai voisiko ihminen omaksua maanläheisemmän asenteen ja hyväksyä, että hän ei ole ainut olemassaoloon oikeutettu olento ja että muutkin eläimet saavat tuottaa jätöksiä. Ajatuksen voi suoda myös sille saasteen ja jätteen määrälle, millä ihminen on tukkinut planeettamme meret, mantereet ja ilmakehän, sekä pysähtyä hetkeksi vertailemaan näitä kahta asiaa ihan rauhassa ja hiljaa. Homo sapiens on vihoviimeinen laji, joka on oikeutettu räiskimään muiden lajien edustajia hengiltä ”haitan” perusteella.

MTK ja muut naakoille kuolemaa vaativat tahot antavat ymmärtää, että eläimet eivät saa vaikuttaa millään tavalla ihmiseloon. Toisin sanoen tahot, jotka hankkivat elantonsa muun luonnon ja eläinten rajusta hyödyntämisestä vaativat, että muun luonnon ja eläinkunnan on oltava täysin passiivista materiaa, joka ei tuota pienintäkään jälkeä tai haittaa ihmisen arkeen. Ihmiskeskeistä maailmankuvaa mukaillen, vain ihmisellä on oikeuksia, kun taas muun eläinkunnan on jäätävä hiljaiseen, oikeudettomaan rooliin, jossa jo niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin pesimisestä tai ulostamisesta rangaistaan kuolemalla.

On kuin ihminen olisi jonkinlainen suurruhtinas, joka ei siedä ympärilleen muita eläimiä saatikka mitään sellaisia intressejä, jotka saattaisivat olla ristiriidassa hänen omiensa kanssa. Tällaisen suurruhtinaan näkökulmasta eläimiä on liikaa, kerta kaikkiaan mahdottomasti, ja ne tulee poistaa koska tilaa on vain ruhtinaan omalle egoismille. Aura Koivisto ja Risto Sauso kirjoittivatkin ansiokkaassa kolumnissaan ”Liikaa eläimiä” (Suomen luonto 10.6.2020) siitä, miten absurdiksi ihmisten eläinasenteen ovat kärjistyneet. Ihmiset valittavat hanhista, tiiroista, merimetsoista, lokeista, susista, pienpedoista, ja mitä moninaisimmista muista lajeista (jopa talitinteistä!) ”haittana”, joka on ratkaistava tappamisella.

Realistinen ja eettinen luonto- ja eläinsuhde loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on luonnosta tuhannen mailin päähän vieraantunut ihminen, joka vaatii itselleen kaiken antamatta muille lajeille mitään. Juuri luonnosta vieraantunut ihminen voi parahtaa, ettei eläin saa ulostaa tai pesiä tai oikeastaan olla lainkaan olemassa. Hänelle ei juolahda mieleen, että hän on muiden eläinten alueella; että hänen navettansa ja rehupaalinsa ovat luonnonvaraisten eläinten reviirillä, ja että noilla eläimillä on yhtäläinen oikeus olemassaoloon kuin hänellä itsellään. Jos ihminen rakentaa piippunsa ja kokoaa paalinsa naakkojen elinalueille, eikö hänen tulisi olla ymmärtävä sen suhteen, että nuo naakat saattavat pesiä kyseisiin piippuihin ja välillä nokkia paaleja?

naakka 5

Jo termi ”haittalintu” herättää liudan kysymyksiä. Eikö tämä ole tahallisen leimaava termi, joka kalskahtaa varsin tarkoitushakuiselta ja tappamisen näennäiseen oikeuttamiseen suunnitellulta? Onko lintu, joka elää elämäänsä oman luontonsa mukaisesti, ”haitta”? Ovatko kaikki lajit, jotka aiheuttavat ihmisille mitään epämukavuutta, ”haittaeläimiä”? Eikö pikemminkin olisi syytä sanoa, että ihminen on luonnon kannalta mennen tullen merkittävin haittaeläin, varsinainen parasiitti, joka tolkuttoman egoistisesti hyödyntää muita lajeja ja luonnonresursseja jättäen jälkeensä mittavaa tuhoa?

 

Älykkäitä lintuja, ajattelemattomia ihmisiä

Minkälaisia lintuja naakat oikeastaan ovat? Tutkimus osoittaa varislintujen olevan monissa mielen taidoissa yhtä kehittyneitä kuin ihmisapinat, kuten simpanssit tai ihmiset. Niillä on erinomainen muisti ja kyky suunnitella tulevaa. Esimerkiksi harakat myös läpäisevät itsetietoisuuden ”peilitestin”, eli ne tunnistavat itsensä peilikuvastaan, ja vastaava itsetietoisuuden taito löytyy luultavasti muistakin varislinnuista. Ne muistavat toisensa useiden vuosien päähän, samoin kuin sen, keiden aiemmin tapaamiensa yksilöiden kanssa ne tulevat toimeen. Ne voivat muistaa myös tapaamansa ihmiset useiden vuosien ajan sekä sen, olivatko nuo ihmiset niille ystävällisiä vai eivät.

 

naakka 3

 

Samoin varislinnut hallitsevat työkalujen käytön, eli ne pystyvät hyödyntämään vaikkapa kiviä tai keppejä ruoanhankinnassa sekä suorittamaan monimutkaisia tehtäviä työkalujen kera saadakseen kokeissa ruokapalkkion. Varislinnut jopa päihittävät simpanssit monissa ongelmanratkaisutehtävissä. Ne pystyvät myös hyödyntämään ”mielen teoriaa” eli ymmärtämään, että toisella yksilöllä on omanlaisensa mieli ja päättelemään, mitä tuo toinen yksilö kenties tahtoo tai aikoo.

Naakat ovat yksi varislintujen edustaja. Muiden sisarlajiensa tavoin ne ovat hyvin älykkäitä eläimiä. Naakat osaavat koetilanteissa käyttää työkaluja ja pärjäävät muutoinkin kognitiivisia kykyjä mittaavissa kokeissa mainiosti. Esimerkiksi niiden oppimiskyky on loistava, ja ne myös jakavat oppimaansa tietoa eteenpäin. Myös naakkojen itsekontrolli ja päättelytaito ovat erittäin kehittyneitä. Itsekontrollissa, eli välittömien halujen hillitsemisessä pitkäaikaisen hyödyn nimissä, naakat päihittävät bonobot ja gorillat (ja oletettavasti myös monen elämässään hapuilevan ihmisolennon). Taitojen lista on pitkä. Tiesitkö, että naakat osaavat esimerkiksi laskea ja pystyvät siten päättelemään lajikumppaneiden äänistä, kuinka monta näitä on?

Naakat osaavat myös ennustaa lajitovereidensa käyttäytymistä ja luultavasti jopa kokea empatiaa näitä kohtaan. Ne myös osoittavat merkkejä altruismista eli kyvystä tehdä pyyteettömiä uhrauksia muiden hyväksi esimerkiksi ruoan jakamisen muodossa – naakat ovatkin kädellisiä innokkaampia ruoan lahjoittajia. Samoin ne pystyvät vastavuoroiseen eli molemminpuoliseen auttamiseen. Naakat ovatkin hyvin yhteisöllisiä ja sosiaalisia lintuja. Ne auttavat ja puolustavat toisiaan, sekä kommunikoivat keskenään – ne muun muassa viestittävät äänisignaalein toisilleen, kuinka merkittävä vaara on edessä.

Naakkojen yhteisöllisyys on itse asiassa niin monimutkaista, että se on jo pitkään herättänyt tutkijoiden kiinnostusta. Ne osaavat tunnistaa toisensa äänen perusteella, luovat monimutkaisia vuorovaikutusverkostoja, ja muodostavat pitkiä kiintymyssuhteita. Jälkimmäisestä kertoo se, että naakat ovat yksiavioisia lintuja. Ne etsivät elämänkumppaninsa jo nuorena ja pysyvät tälle visusti uskollisina. Naakat ovat myös erinomaisia vanhempia, joista molemmat huolehtivat jälkeläisistään pitkään. Ei olekaan ihme, että naakkojen sosiaalisia taitoja on verrattu kädellisten ja delfiinien vastaaviin. Niiden sosiaalisuus ulottuu myös ihmisiin. Ne osaavat tulkita ihmisten kasvonilmeitä ja erityisesti katsetta, sekä päätellä, onko ihminen aggressiivinen vai ystävällinen.

Naakat ovat siis hämmästyttävän älykkäitä, nokkelia, oppivaisia, sosiaalisia eläimiä, jotka osaavat käyttää työkaluja, muodostavat lujia kiintymyssuhteita ja pitävät toisistaan huolta. Tällaiset eläimet ansaitsevat kunnioitusta, ihailua ja empatiaa – eivät vihaa tai vainoa.

naakka 6

 

Naakkarauha

Naakka on oppinut pitkän rauhoitusjakson aikana luottamaan ihmiseen. Nyt ihminen pettää tuon luottamuksen. Tilanne on omiaan herättämään melankoliaa ihmislajin edessä. On vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen olemaan niin keskittynyt omiin intresseihinsä, että kunnioitus muita lajeja ja niiden edustajia kohtaan katkeilee näin kolkosti. Miksi halu elää muiden olentojen rinnalla, sekä ihmisen että niiden intressejä tukien, unohtuu ja peittyy ainaiseen itsekkyyteen? Eikö jälkimmäistä ole nähty jo aivan kylliksi, ja eikö olisi aika jo keksiä jotain uutta?

Toimittaja Jami Jokinen on osuvassa kommentissaan (Länsi-Suomi 15.7.2020) huomauttanut, että maassamme leviää eläinviha, joka paitsi tekee eläinten tappamisesta viihdettä ja sirkusta, myös haluaa mitä erilaisimpia eläimiä tapettavaksi. Tämä vaikuttaa olevan valitettavan totta. Samalla, kun osa väestöstä on kehittynyt eläimille myötämielisempään ja eettisesti kestävämpään suuntaan, osa on jumittunut päälakea myöden itse- ja ihmiskeskeiseen kuoppaan sekä siten jatkaa vieraantumistaan siitä luonnosta ja eläinkunnasta, joka ihmisenkin on synnyttänyt. Seurauksena on tulevan perjantain kaltaisia tapahtumia, jonka tiimoille MTK on koettanut luoda jokseenkin irvokasta karnevaalihenkeä ikään kuin älykkäiden eläinten joukkolahtaaminen olisi perin lystikästä hupia.

Varislinnut reagoivat voimakkaasti nähdessään kuolleita lajikumppaneitaan ja niiden on todettu osoittavan stressin merkkejä, jos niille läheinen lintu menehtyy. Jopa varislintujen harjoittamista ”hautajaisista” on puhuttu. Perjantaina tulee kuolemaan monen linnun pitkäaikainen elämänkumppani, toveri tai emoaan yhä seuraava jälkeläinen. Kun metsästäjät laskevat saaliitaan, jossain on surevia lintuja, jotka ovat nähneet ihmisen huonoimmillaan. Samalla maailmasta poistuu liuta älykkäitä yksilöitä, joilla oli oma näkökulmansa, kokemuksensa, muistonsa ja aikomuksensa.

Monissa kulttuureissa – myös suomalaisessa perinteessä – niiden tappamisen on uskottu johtavan huonoon onneen ja jopa kuolemaan. Tästä syystä naakka on aiemmin nimetty jopa ”kuoleman linnuksi”, jota on kohdeltava hyvin surkean kohtalon välttämiseksi. Taikauskoa ei tarvitse seurata, mutta tässä legendassa on jotain perää. Kun kohtelemme muita lajeja itsekeskeisesti ja piittaamattoman väkivaltaisesti, on sillä lopulta seurauksia myös ihmisen itsensä kannalta. Onneksi osa tilallisista on ilmoittanut, ettei tahdo osallistua tapahtumaan – on myös heitä, jotka ymmärtävät, että itsekkyyden ajan on viimein oltava ohi.

 

naakka 2

 

Lähteitä

https://www.fwi.co.uk/machinery/guide-to-effective-bird-scaring-kits-for-farmers

Bayern, Auguste M.P. von & Emery, Nathan J. (2009). “Jackdaws Respond to Human Attentional States and Communicative Cues in Different Contexts”. Current Biology 19 (7): 602-606.

Coomes Jenny R., McIvor Guillam E. & Thornton Alex (2019). “Evidence for individual discrimination     and numerical assessment in collective antipredator behaviour in wild jackdaws (Corvus monedula)”. Biol. Lett. 15:20190380.

Emery, Nathan J. (2006). “Cognitive Ornithology: The Evolution of Avian Intelligence.” Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences 361, no. 1465: 23–43.

Henderson, I.G., Hart, P.J.B. and Burke, T. (2000). “Strict monogamy in a semi‐colonial passerine: the   Jackdaw Corvus monedula. Journal of Avian Biology 31: 177-182.

Henderson IG, Hart PJB (1993). “Provisioning, parental investment and reproductive success in Jackdaws Corvus monedula.” Ornis Scandinavica 24: 142–148.

Kabadayi Can, Taylor Lucy A., von Bayern Auguste M. P. and Osvath Mathias (2016). “Ravens, New Caledonian crows and jackdaws parallel great apes in motor self-regulation despite smaller brains”. R. Soc. open sci. 3:160104.

Kort, Selvino R. de et al. (2006). “Food sharing in jackdaws, Corvus monedula: what, why and with whom?”.  Animal Behaviour 72 (2): 297-304.

Schwab C, Swoboda R, Kotrschal K, Bugnyar T (2012). “Recipients Affect Prosocial and Altruistic Choices in Jackdaws, Corvus monedula.” PLOS ONE 7(4): e34922.

Taylor, A.H. (2014). “Corvid cognition”. WIREs Cogn Sci, 5: 361-372.

Woods, Richard David (2016). Collective responses to acoustic threat information in jackdaws. University of Exeter.

 

 

Emoja ja pentuja: syitä supikoirien pesimärauhalle

Ystävä vai ”häiriötekijä”?

Sosiaalinen eristäytyminen on uutisten mukaan johtanut koirien kysynnän lisääntymiseen. Koira on kuitenkin muuta kuin ajanvietettä tai harrastusmahdollisuus, ja koiraan sitoutuminen vaatii enemmän kuin moni haluaa antaa. Itse ajattelen, että koirien olemassaolo on ihmiselon manna, hunaja ja kulta – mutta vain, jos koiria kohdellaan tasavertaisina, itsessään arvokkaina ystävinä.

 

Koiran kadotettu perspektiivi

Näen ikkunastani päivittäin saman näyn. Suurikokoinen, innosta loikkiva koira vetää omistajaansa hihnassa pihamaan poikki haluten tutustua kaikkiin ja kaikkeen. Se asuu kivenheiton päässä naapuritalossa ja vaikuttaa saavan päivittäin kolme pikaista pissareissua korttelin ympäri. Arviolta nelikymmenkiloisen koiran päivittäiseksi kävelysaldoksi tulee siis yhteensä kenties kilometri. Sitä ulkoiluttavat ihmiset vaikuttavat kovasti tykästyneiltä koiraansa. He eivät kuitenkaan näytä erityisen hullaantuneilta liikuntaan, vaan pysähtyvät pihan reunaan kuin kävely olisi tappava tapa ja imevät poissaolevina savukkeitaan samalla, kun koira koettaa ottaa kymmenen minuutin ulkoilusta kaiken sen irti, mitä kymmenen minuutin ulkoilusta ei millään voi saada.

Ystäväni kertoi näkevänsä omasta ikkunastaan vastaavaa. Naapuritalon koiranpennun on tyydyttävä pissalenkkeihin takapihalle. Kasvava eläin haluaisi viipottaa nenä edellä ja sydän innosta hyppien suureen maailmaan, mutta on pakotettu nuuhkimaan samaa, piskuista nurmikkoa päivästä toiseen. Omistajat antavat koiralle ulkoiluaikaa yhden tupakkatauon verran, sitten leikkisä pentu kiskotaan pihalta takaisin sisälle. Joillakin koirien haltijoilla vaikuttaakin olevan asenteena se, että jo pieni pissalenkki on signaali merkittävästä altruismista toislajista karvaolentoa kohtaan, vaikka todellisuudessa se ei riitä  oikein mihinkään.

Koira 6

Ihmisten joukkoon mahtuu myös heitä, jotka pitävät kaikkia niitä piirteitä koirissa, jotka hankaloittavat heidän omaa elämäänsä, ”häiriökäyttäytymisenä”. Usein nämä piirteet ovat elimellinen osa koiramaisuutta. Koira on laumaeläin, joka yleensä ei tahdo olla yksin, joten esimerkiksi ”eroahdistus” on tyystin luonnollista. Kun koira pistää kengät ja tyynyt silpuksi, on joidenkin ensireaktio kuitenkin se, että koirassa on jotain vialla, vaikka se on yksinkertaisesti yksinäinen. Koira järsii asioita, haukkuu välillä vimmatusti, saattaa ahdistettuna näyttää hampaitaan ja jopa näykätä; nämäkin ovat luontaisia juttuja, eivät ”häiriökäytöstä”.

Hiljattain kohtasin puistossa naisen, joka ilmoitti, ettei kerta kaikkiaan enää kestä koiranpentuaan, sillä siinä on jotakin ”vikaa”. Kun kyselin, mihin vikaan hän mahtaa viitata, oli vastauksena se, että koira haukkuu eikä lopeta naisen sitä pyytäessä, mikä oli tämän katsantokannassa pöyristyttävä signaali luonnevikaisuudesta. (Kyllä, raportoikaa tämä ylemmille virkamiehille ja pysäyttäkää maailmaan tehtaat: koira haukkuu!) Katsoin jaloissani pyörivää intomielistä pentua, joka haukahteli omille koirilleni, ja koetin kertoa naiselle, että kun koirat haukkuvat. Ja järsivät. Ja tekevät kaikenlaista sellaista, mikä voi olla välillä ärsyttävää, ja että siitä huolimatta (ja välillä ihan vain sen takia) niitä rakastetaan ja niiden näkökulmaa kunnioitetaan.

Ystäväni puolestaan kuvaili hiljattain kohtaamaansa parivaljakkoa: harteikas mies rempoi ärtynein ottein energistä mäyräkoiranpentua hihnasta niin, että pentu lensi kaarena ilmassa. Miehelle kasvavan koiran ilo oli kerrassaan liikaa ja koiran koiramaisuus häiriötekijä, joka oli laitettava ruotuun väkivaltaisin ja pienelle olennolle hengenvaarallisin ottein.

Koirien sosiaalisuuteenkin suhtaudutaan toisinaan kuin häiriöön, joka on eliminoitava. Näen päivittäin koiralenkeilläni ihmisiä, jotka kiskovat silminnähden ystävällisiä ja tutustumishaluisia koiriaan muiden koirien ääreltä pois. Näky on kuin kahta vankia kuljetettaisiin toistensa ohi jokaista kontaktin mahdollisuutta välttäen. Erityisesti suren vailla lajitoverin seuraa asuvia koiria, joiden ei anneta tervehtiä kaltaisiaan edes ulkona. Koirien pyrkiessä keho riemusta kiemuralla toistensa luokse omistajat ohjaavat niitä makupaloin, maanitteluin, komennoin tai kovin hihnaottein pysymään erillään. ”Ohittamisesta” onkin tullut koulutustrendi, joka palvelee ihmisen mukavuutta koirien kulkiessa toistensa ohi kuin luovuttaneina. Ymmärrän, että rähisevälle koiralle on hyvä oppia rauhallisia ohituksia, mutta onko todella niin, että tavoitteena on koira, jonka sosiaalinen yhteys kaltaisiinsa on täysin katkaistu?

Koira 4

Oma lukunsa ovat juoksijat, joille koiralenkki on pikemminkin ihmislenkki ja ihmisen liikunnalle pyhitetty. Kun koira haluaisi tutkia rauhassa maastoa, kiskovat nämä trikoisiin pukeutuneet ihmisolennot niitä ärtyneinä eteenpäin pulssimittareiden tehdessä ennätyksiä. Keskustellessani hiljattain tällaisen ihmisen kanssa (koiramme päättivät itsepäisesti tutustua toisiinsa naisen vastusteluista huolimatta), ilmoitti hän, että hänen tavoitteenaan on kasvattaa koirasta sellainen, joka ei pysähtele lainkaan. ”Lenkkeily on liikuntaa varten!”, hän ilmoitti etsien minulta ymmärrystä sille, miten turhauttavaa on, kun armoitettu hölkkä ei etenekään karvapallon nuuhkiessa yhdeksättä tolppaa.

Jäin miettimään tuota lausetta. Onko koirasta tullut jokin kuntoväline, jonka tulee ravata hikoilevan omistajansa vierellä luopuen kaikesta siitä, mitä se itse haluaisi tehdä? Harrastin joitakin vuosia pitkän matkan juoksua ja koetin toisinaan viedä koiria mukaani, kunnes luovutin ja aloin yksinkertaisesti kävellä. Oman kokemukseni mukaan suurinta osaa koirista ei huvita juosta monotonisesti eteenpäin. Koiria huvittaa rynniä, saada hepuleita ja kirmata kahjona ympyrää, ja sen lisäksi niitä huvittaa pysähdellä, nuuhkia, tutkia, tutustua, olla välillä ihan vain paikoillaan ja aistia asioita niillä koirien keinoilla, jotka jäävät ihmisen ulottumattomiin.

 

Neljä kysymystä

Monelle koira on seuralainen, jonka oma näkökulma jää katvealueen ulkopuolelle. Sitä saatetaan pusutella ja halia, sitä saatetaan rakastaa rintakehän syvyydeltä ja enemmän, mutta silti sen oma todellisuus jää usein sivuun, eikä rakkaus siten konkretisoidu teoiksi, jotka todella kunnioittaisivat eläimen omaa hyvää. Liian moni koirallinen ihminen tietää koirien taidoista, kyvyistä ja tarpeista lopulta vähän, ja liian usea ummistaa mielensä siltä, että edes yrittäisi pohtia, miltä tuntuu olla koira ihmisten maailmassa. Koiran funktioksi jää palvella ihmisen toiveita lähes telepaattisella taidolla, ja nukkua sohvan tai olohuoneen nurkassa silloin, kun siitä ei tahdota mitään.

Ja toki: välillä koiraa on pakko vetää mukaan, jotta ehtii töihin, tms. Välillä on pakko pitää hihnaa kireällä, jotta lenkillä ei tapahtuisi yllättäviä koirien vapaaotteluita. Minäkin olen vetänyt hihnasta ja toisinaan turhautunut, kun rakkaat karvaolentoni haluavat huudella uhkauksia kadun toisella puolella kulkevalle puudelille tai pysähtyä tutkimaan ojanpohjaa puoleksi tunniksi. En ole tässä kohtaa virheetön. Silti on tehtävä parhaansa, jotta nämä vetämisten ja tiukkojen hihnojen hetket olisivat poikkeus eivätkä sääntö.

Koiralle on varattava aikaa olla koira ja tehdä koiramaisia asioita ilman, että ihminen hihnan toisessa päässä alati estää koiran onnellisten hetkien toteutumista. Joka päivä pitäisi lenkkeihin sisältyä pysähtelyä, odottelua, koiran mieltymysten seuraamista – sitä, että välillä yhden puskan kohdalla seisotaan vartti oravaa ihmettelemässä ja toisinaan sinne ojanpohjalle todella jäädään puoleksi tunniksi.

koira 7

 

Tässä koiran hankintaa pohtivalle kysymyksiä:

 

  1. Jaksatko ulkoilla aivan joka päivä parisen tuntia, oli sää tai henkinen happi mikä hyvänsä? Koirat tutkitusti masentuvat liikunnan ja stimulaation puutteesta. Olen varma, että Suomestakin löytyy kasapäin koiria, jotka ovat menettäneet elämän iloa sekä astuneet nukkumisen ja syömisen horteiseen rytmiin, sillä ne eivät saa tutkia maailmaa tarpeeksi ja välillä juosta niin, että hiekka ja kuola lentävät.

 

  1. Jaksatko kävellä myös koiran ehdoilla, eli pysähtyä joka toisen tolpan kohdalle ja antaa koiran haistella pitkään ja hartaasti sitä tienoota, mikä sitä kiinnostaa? Lenkit ovat koirien päivän huipentuma, ne ovat niiden some, kirjat, sali, Netflix, ystävätapaamiset, työ ja Zoom yhdistettynä – lenkit ovat koiran fyysinen ja henkinen valoaukko, joiden odottamisesta niiden muu elämä pääsääntöisesti koostuu. Joten voisiko välillä tehdä niin, että todella antaa koiran olla lenkeillä koira vaikka se olisi hitusen tylsää? Kannattaa muistaa: koirista on tylsää, kun ihmiset tuijottavat maagisia näyttöpäätteitään puolet elämästään ja lopun aikaa ovat poissa kotoa. Koirilla on luultavasti ihmisen kanssa usein pohjattoman, turhauttavan tylsää. Eikö siis voisi kääntää asetelman toisinaan toisinpäin ja edetä koiran ehdoilla?

 

  1. Jaksatko miettiä koiran näkökulmaa, ihan arkipäiväisesti ja vakavasti? Jaksatko tunnistaa, milloin koirasi on iloinen, peloissaan, turhautunut, kaipaava, kyllästynyt, utelias, turhautunut, seuranhaluinen, rauhankaipuinen, leikkisä tai riemusta suunniltaan? Jaksatko ottaa nämä ja muut tunteet lukuun ja toimia koiraa kuunnellen ja sen hyväksi? Koirien mieltä koskeva tieteellinen tutkimus osoittaa, että ihmisen vanhin toislajinen kumppani on eksponentiaalisesti enemmän kuin sohvankulmassa makaava karvakasa. Miksi ei siis tutustua siihen paremmin?

 

  1. Jaksatko rakastaa? Pystytkö huolehtimaan koirasta niin, että sen etu menee usein oman etusi edelle? Haluatko sallia sille tilaa elämässäsi yksilönä, joka ajattelee, tuntee, tarvitsee ja on itsessään arvokas? Oletko valmis hellimään sitä silloin, kun se kaipaa yhdessäoloa ja päästämään sen asunnossasi sinnekin, minne karva ja kuola jättävät jälkiä? Oletko valmis rakastamaan silloinkin, kun koira on mielestäsi ”vaikea” ja tehnyt silmälaseistasi tai sohvastasi selvää? Oletko valmis rakastamaan koiraa edelleen silloin, kun perheeseesi syntyy lapsia? Entä silloin, kun koirasta tulee sairas tai vanha, ja se tarvitsee hoivaa jopa vuorokauden ympäri?

 

Koirat koettavat alati ymmärtää ihmistä ja ovat tässä lajissa taitavampia kuin me itse. Tutkimuksen mukaan ne myös kokevat empatiaa ihmisiä kohtaan ja tekevät parhaansa, jotta yhteiselomme olisi molemminpuolisesti auvoista. Koirat antavat meille valtavasti ja siitä vielä kymmenen kilometriä enemmän. Voisimmeko me siis yrittää välillä myös ymmärtää koiria, muistaa niiden perspektiivin ja tarpeet, sekä rakastaa tekojen tasolla?

Koira 3

 

Yhteisevoluutiosta empatiaan

Ihminen on käynyt läpi pitkän yhteisevoluution koiran kanssa. Lajiemme yhteinen historia ulottuu jopa 40 000 vuoden taakse. Ihminen on vaikuttanut koiraan ja koira ihmiseen. Kulttuuriteoreetikko Donna Haraway onkin ehdottanut ”seuraeläinmanifestissaan” (The Companion Species Manifesto 2003), että ilman koiraa ihminen olisi hyvin erilainen olento. Itse ajattelen, että koira on opettanut ihmiselle empatiaa, sillä toisen lajin kanssa menestyksekkäästi eläminen haastaa ja kehittää kykyä ymmärtää muita. Kenties ilman koiraa, ihminen olisi nykyistä(kin) huomattavasti itsekkäämpi ja raadollisempi olento.

Empatian kehitystyö on kuitenkin vielä puolitiessä. Monet osaavat kohdella koiriaan taidolla ja rakkaudella. Silti meillä kaikilla on vielä avaruuden verran opittavaa muista lajeista, koira mukaan lukien. Joten jos tänään kuljetit koiraasi kuin vankia, annoit sille liikuntaa vain murusen verran tai ärähdit sen omille haluille, pysähdy, vaihda näkökulmaa, ja aloita uudestaan. Ja jos harkitset koiran ottamista, katso itseäsi ja sitä, mitä olet valmis antamaan.

Sinä olet koirasi universumin keskiö. Jos teet koiralle tilaa omaan universumiisi ja kohtelet häntä huomioiden sekä rakkaudella, saattaa olemassaolo aueta uutena siinä leikin, luottamuksen ja lempeyden valossa, jonka vain koira voi ihmisen elämään tuoda.

 

Koira 5

 

Lähteitä

Arden, R., Bensky, M. K., & Adams, M. J. (2016). A Review of Cognitive Abilities in Dogs, 1911 Through 2016: More Individual Differences, Please! Current Directions in Psychological Science, 25(5): 307–312.

Miklósi Á, Kubinyi E. (2016). “Current Trends in Canine Problem-Solving and Cognition”. Curr Dir Psychol Sci. 25(5): 300‐306.

“How Smart Is a Dog Really? The Secrets of a Canine Mind”, Time 19.5.2017. https://time.com/4775436/how-smart-is-a-dog-really/

 

 

Miksei jeesata sutta tai karhua?

Kärsämäellä tapettiin 16.4. loukkaantunut susi. Kävi ilmi, että sitä oli ammuttu laittomasti joitakin päiviä aiemmin. Kyseessä oli laumansa mukana kulkenut nuori susipoika, kenties viime kesän pentuja. Se kuoli synnyinsijoilleen. 20.4. tapettiin toinen kolmella jalalla liikkunut nuori susi Uudellamaalla. Sudet saivat osakseen tuplavääryyden, sillä ensin ne rampautuivat ihmisen toimesta ja sitten joutuivat rampautuneina ihmisen tappamiksi.

22.4. Lappeenrannassa puolestaan tapettiin loukkaantunut karhu. Karhu oli astunut majavan pyyntirautoihin, jotka olivat juuttuneet sen käpälään. Kaikessa viisauden puutteessa päätettiin, että karhu on ammuttava sen sijaan, että se nukutettaisiin, ansa otettaisiin pois, tassu hoidettaisiin asianmukaisesti ja karhu vapautettaisiin takaisin metsiin ryskäämään. Myös karhun kohdalla tapahtui kaksinainen vääryys. Ensin se astui ihmisen jättämiin rautoihin, joita ei metsässä olisi saanut olla lainkaan.* Toiseksi, sen sijaan, että ihminen olisi kantanut asiasta vastuuta ja koettanut auttaa karhua, hän ampui tämän.

Karhu 4

 

Auttaminen vs. ampuminen

Miksi loukkaantuneet luonnonvaraiset eläimet (lintuja lukuun ottamatta) lähes aina tapetaan, ikään kuin tämä olisi jokin universumin ehdoton laki?

Tein lyhyen kyselykierroksen, ja Suomesta löytyisi villieläinhoitoloita, jotka ottavat vastaan minkä tahansa lajin edustajia sudet ja karhut mukaanlukien. Kyse ei olekaan siitä, etteikö hoitajia ja hoitoloita löytyisi. Vika on viranomaisten, metsästäjien ja muiden asiasta päättävien ihmisten asenteissa. Tuntemani eläinlääkäri kertoikin, että usein päätökset tehdään helppouden nimissä. On itselle helpompaa noudattaa vanhaa tottumusta ja ampua eläin hengiltä kuin nukuttaa se ja kuljettaa hoitoon. Hän myös vihjasi, että monet ovat lihan ja nahkojen perään, mikä tekee tappamisesta entistä motivoivampaa.

On myös heitä, joiden mielestä ajatus luonnonvaraisten eläinten auttamisesta on perin merkillinen. Törmäsin tähän ilmiöön ollessani mukana kapisen ketun pyydysoperaatiossa, joka päättyi onnellisesti. Ketun kuntoon hoitanut Turun eläinsuojeluyhdistys sai runsain määrin erittäin positiivista palautetta, mutta myös joitakin soraääniä. Jotkut pitivät eläinten auttamista naurettavana ja lisäilivät kommentteihinsa älyllisen kehityksen perustavanlaatuisen osoituksen, eli riveittäin huutonauruhymiöitä; he myös toivottelivat ketulle pikaista kuolemaa. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten ihmisten sielunelämää riivaa. Ehkä heillä on niin mittavia pahanolon tunteita, että niitä täytyy paeta teinimäiseen ja luonnosta vieraantuneeseen eläinvihaan. Tai ehkä he vain ovat ihmiskeskeisen kulttuurin ääriseuraus – osoitus siitä, mitä ihmiselle pahimmillaan tapahtuu, kun hänelle hoetaan, että hänen oma lajinsa on maailmannapa muiden eläinten ollessa vailla mitään itsellistä arvoa.

Eläinten ampuminen auttamisen sijaan perustuukin usein helppouden, egoismin, ihmiskeskeisyyden ja pahimmillaan eläinvihamielisyyden varaan. Tähän tarvitaan muutos. Sen sijaan, että ihmettelisimme, miksi eläimiä pitäisi auttaa, on kysyttävä, miksi ihmeessä luonnonvaraisia eläimiä ei jeesattaisi?

Ihminen aiheuttaa valtavaa haittaa luonnonvaraisille eläimille halki maapallon. Voisiko hän joskus tehdä niille myös jotain hyvää? Sitä paitsi: voin luvata, että auttaminen on kymmenen aurinkokunnan verran miellyttävämpää touhua kuin turha tuhoaminen ja tappaminen.

 

Vastuu

Itse asiassa, jo eläinsuojelulaki velvoittaa auttamiseen. Kyse ei olekaan ulkoavaruudellisesta keksinnöstä vaan ihan tavallisesta ymmärryksestä koskien sitä, että muiden lajien edustajat tarvitsevat ja ansaitsevat välillä apua. Jos haluamme heittää ihmiskeskeisyyden sinne, minne se kuuluu – eli maailmankuvien jätelavalle – ei ole mitään syytä olla auttamatta silloin, kun siihen on mahdollisuus. Kuten espanjalainen filosofi Oscar Horta on pitkään väittänyt, meillä on moraalinen velvollisuus auttaa myös pinteessä olevia luonnonvaraisia eläimiä – eikä eutanasia ole se ensisijainen ratkaisu.

Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi kulkea metsissä päivät pitkät kärsiviä eläimiä hartaana etsien vaan yksinkertaisesti sitä, että autamme silloin, kun eteen tulee siihen tilaisuus. (Ihmisesimerkki: minulla on moraalinen velvollisuus auttaa edessäni olevaa, hätää kärsivää ihmistä, vaikka en olekaan velvoitettu matkustamaan köyhään maahan etsimään ja auttamaan nälkäänäkeviä.) Luonnossa on paljon kärsimystä, mutta me voimme lieventää sitä edes hitusen omalla toiminnallamme.

Wolf

Erityisen painavaksi velvollisuus auttaa muuttuu silloin, kun ihmisen toiminta on alunperinkin johtanut eläimen ahdinkoon. Jos kolhin toista ihmistä, on minulla erityinen vastuu auttaa häntä. Samoin, jos ihminen kolhii muita eläimiä, on hänellä erityinen vastuu jeesata noita eläimiä. Tätä kollektiivista lajivastuuta noudattaa valitettavan harva, mutta siihen tulisi ottaa osaa jokaisen kynnelle kykenevän. Erityisesti sen tulisi olla viranomaisten ohjenuora silloin, kun telottujen eläinten kohtelusta päätetään.

Tapetut sudet olisivat ansainneet kuoleman sijaan jeesiä. Tapettu karhu olisi ansainnut luodin sijaan sen, että sen käpälä vapautetaan raudoista ja paikataan tarpeen mukaan. Tämän oivaltamiseen ei tarvita kuin kaksi sekuntia eläinmyönteistä pohdintaa. Joten viranomaiset poliiseja, eläinlääkäreitä ja luonnonvarakeskuksia myöten: voisiko seuraavalla kerralla valita toisin?

 

Kehitystarve

Ihmisellä on viimeinen hetki kasvaa luonto- ja eläinsuhteessaan aikuiseksi ja opetella kantamaan moraalista vastuuta myös muista lajeista. Olisikin upeaa, jos viranomaiset ja muut asianomaiset osoittaisivat enemmän halukkuutta tukea luonnonvaraisia eläimiä ja oivaltaisivat, että ampuminen – no, se on jo kuulkaa niin nähty. Suomeen myös kaivattaisiin sitä, että joku alkaisi ajaa uutta eri tahojen yhteistyötä näiden tilanteiden varalle, jotta viranomaisilla olisi yhtä nopea yhteys luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin kuin heillä tällä hetkellä on metsästysseuroihin.

”He, jotka opettavat meitä eniten ihmisyydestä, eivät aina ole ihmisiä”, kuuluu eräs sanonta. Tuskin mikään kehittää ihmisyyttä yhtä paljon kuin muiden auttaminen – lajirajoista riippumatta. Se, joka olisi poistanut raudat elävän karhun tassusta olisikin saattanut ymmärtää ihmisen potentiaalista, elämästä ja maailmasta jotain hyvin kaunista ja ainutlaatuista.

Karhu 2

*(Oma lukunsa on ylipäätään rautojen käyttö. On häpeällistä, että metsiin voi jättää avoimia rautoja, jotka aiheuttavat täysin turhaa kärsimystä muille lajeille. Erityisen häpeällistä on, että rautoja käytetään keväällä, eläinten lisääntymisaikaan. Valitettavasti uusi vieraslajiasetus, joka eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta on ollut täysi pommi, sallii tiettyjen eläinten, kuten majavien, tappamisen pesintäaikaan. Nämäkin raudat olisivat voineet ottaa päiviltä pesivän majavaemon. Metsästäjät: jätettäisiinkö ne eläimet edes pesintäaikaan rauhaan?)

Kapisen ketun onnellinen kohtalo

Turussa kierteli tammikuussa pahasti kapinen kettu. Sen takapäästä ja selästä puuttui karva lähes täysin ja silmät olivat turvonneet kapeiksi viivoiksi. Kettu näytti laihalta varjolta kulkiessaan kaupungin kaduilla ruokaa etsien. Siitä otettiin kuvia paikallisiin sanomalehtiin ja moni toivoi, että joku päästäisi sen pian tuskistaan.

kapi7

 

Usein kapisten eläinten kohtalo on surkea. Ensin kapi tekee niiden elämästä kaikessa kutinassaan piinallista, minkä jälkeen ratkaisuksi tarjotaan kuolemaa, ikään kuin vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan olisi.

 

Suuri kettujahti

Asuin useita vuosia Englannissa, jossa asenne oli toinen. Kapisille ketuille annettiin joko suoraan luontoon tarvitut kapilääkkeet tai (jos ne olivat pahassa kunnossa) ne loukutettiin ja haettiin hoitolaan toipumaan. Olin itsekin tällaisessa hoitoprosessissa siellä mukana ja ihastelin hoitoloiden asukkeja, joiden punainen puuhka oli palaamassa ja utelias kettukipinöinti noussut jälleen silmiin.

Ihmeteltyäni hetken, miksi Turun kapista kettua ei voisi hoitaa kuntoon, ryhdyin tuumasta toimeen. Ensin löytyi apu loukutukseen Turun eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopran sekä kumppaneiden muodossa, ja pian Turun eläinsuojeluyhdistys lupasi ottaa ketun hoiviinsa, jos vain saisimme sen kiinni. Tämän jälkeen elämä koostui hetken siitä, että kävimme tarkistamassa loukkuja monta kertaa päivässä, laittamassa niihin lisää apetta, ja toisinaan ajelemassa vihjeiden perässä ympäri kaupunkia.

Kului viikkoja ja olin jo luovuttamassa, kun eräänä sunnuntai-päivänä kettu juoksi suoraan edestäni pusikkoon. Se oli luuta ja nahkaa ja niin nälkäinen, ettei se välittänyt sen enempää ihmisistä, autoista kuin koiristakaan. Säntäsin sen perään ja seurasin epätodellista näkyä: heiveröinen kettu käveli viimein suoraan loukkuun ja luukku napsahti perässä kiinni. Halusin hyppiä puunrajaan saakka, sillä viimein tuo räsyinen ja riutunut, lähellä kalman maita oleva olento saisi jeesiä. Varisten raakkuessa ympärillä hälytin Heidin apuun ja hän vei ketun Turun eläinhoitolaan, joka mallikkaasti hoiti kettua seuraavat viikot (suuri kiitos kaikille asianosaisille ja erityisesti ketun hoitajille!).

Kapi3

Kävi ilmi, että nuhjuisen ulkomuodon alla olikin nuori naaraskettu, luultavasti edellisen kesän poikasia. Sitä katsellessa tuli selväksi, että kyseessä oli touhukas ja nokkela neiti, oman tiensä kulkija, juuri oikealla tavalla sisukas pieni repo. Pian kettu alkoi hoitajien mukaan mylläämään aitaustaan uuteen uskoon ja parantuminen alkoi.

 

Kettu kuntoon! Eli kapin hoidosta

Kapin hoito on lopulta helppoa. Kapi on ihossa elävä syyhypunkki, jonka voi häätää loislääkkeillä. Esimerkiksi reseptivapaata Frontline-lääkettä käytetään koirilla kapin hoitoon, jolloin muutama tippa niskan iholle voi riittää. Bravecto-nimistä, koirille tarkoitettua punkkilääkettä on käytetty ulkomailla menestyksekkäästi luonnonvaraisten koiraeläinten kapin hoitoon, ja sitä saa myös Suomesta eläinlääkärin määräyksellä – annokset vaihtelevat kerta-annoksesta kahteen käsittelykertaan. (Samalla on varmistuttava siitä, ettei lääke joudu toisen eläimen suihin, sillä siihen liittyy joidenkin lajien kohdalla riskinsä; eläineettisesti valveutuneen eläinlääkärin ohjeistus on muutenkin paikallaan.) Toisinaan kapiset eläimet voivat vaatia myös lisähoitoa, ja eläimistä välittävä asiantuntija osaa arvioida tilanteen parhaiten.

kapi5
Turkki kasvaa jo (kuvan ottanut Heidi Hakala)

 

Suomessa on aiemminkin hoidettu kapisia luonnoneläimiä kuntoon. Toiminta ei kuitenkaan ole riittävän järjestäytynyttä, ja usein tavallisella ihmisellä ei ole tietoa, mistä apua voisi saada. Ilmaston lämpenemisen myötä kapi tulee luultavasti yleistymään, sillä se viihtyy viime talven kaltaisissa leudoissa olosuhteissa. Onkin selvää, että kapisten eläinten hoitoa täytyisi mahdollisimman pian alkaa järjestää laajemmin (muutoin meillä ei ole kohta kettuja enää lainkaan).

Olisi hienoa, jos Suomessa eläinlääkärit ja eläinsuojelutahot ottaisivat asian viimein pöydälle ja miettisivät, miten luonnossa olevia kapisia eläimiä voisi nykyistä tehokkaammin hoitaa – varsinkin, kun hoitoon mieluusti osaaottavia tavallisia kansalaisia löytyy kasapäin. Tahtoa ja tietoa on, ja nyt tarvitaan vain järjestäytyminen. Siihen saakka oma neuvoni heille, jotka kohtaavat kapisia eläimiä, on ottaa yhteyttä luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin tai eläinystävälliseen eläinlääkäriin, jotka voivat ohjata asiassa eteenpäin.

Kapi on eläimen kannalta viheliäinen vaiva: ihoa kutittaa alati ja karvaton, raavittu iho alkaa helposti myös tulehtua. Kutiseva eläin ei malta olla paikoillaan ja kuluttaa yhä enemmän energiaa, kunnes alkaa nääntyä. Lopulta edessä on usein kuolema. Tarina voi kuitenkin saada myös toisenlaisen lopun: sellaisen, jossa kadonneen turkin tilalle kasvaa uusi ja repolaiset tervehtyvät entiseen olomuotoonsa, joka koostuu terävästä, kirkkaasta katseesta, erittäin uteliaasta ja älykkäästä mielestä sekä vauhdikkaasta, myyriä jahtaavasta, luolia penkovasta kettumenosta.

Turun kettu palasi luontoon ja tämän kapitarinan loppu oli siis onnellinen. Tehdään niistä muistakin tarinoista parempia. Nämä tyypit ansaitsevat jeesiä, joten annetaan sitä niille. Ja Neiti Repo: onnea matkaan!

 

kapi4
Kettu luontoon palaamisen hetkellä (kuva Heidi Hakala)

 

 

Lisää aiheesta:

 

http://foxproject.org.uk/fox-facts/sarcoptic-mange/

http://www.nfws.org.uk/mange/

 

 

Lihan tautiriskit eli mitä voimme oppia koronaviruksen alkuperästä

Koronaviruksen riehuminen ihmispopulaatiossa on kohdattu keskittymällä taudin leviämisen hillitsemiseen. Hyvä niin. Mutta tärkeää olisi myös oppia siitä jotain, jotta sama tai pahempi ei toistu tulevaisuudessa. Mistä virus tuli? Miten estää pandemiat tulevaisuudessa?

 

Virus lihassa

HIV, ebola, SARS, sikainfluenssa, lintuinfluenssa. Tässä esimerkkejä viruksista, jotka ovat siirtyneet ihmiseen lihansyönnin mukana. Nyt listaan voidaan lisätä koronavirus tai covid19, joka sekin kulkeutui ihmisen verenkiertoon torilla myydyn eläimen kudoksesta. Koronan tapauksessa kyseessä oli luonnonvaraisen eläimen, luultavasti sivettieläimen, käärmeen, lepakon tai vyötiäisen liha. Kiina toipuu paraikaa epidemiasta, mutta eläintorit, joilta virusliha tuli, tulevat luultavasti jatkamaan mitä erilaisimpien elävien eläinten myyntiä ruoaksi.

Kiinatori

Kuten sika- ja lintuinfluenssat osoittavat, myös tavallisessa eläintuotannossa muhii jatkuva tautivaara. Eläintuotannon tehostuttua eläintilojen koot ovat kasvaneet rajusti. Suomalaisellakin tilalla voi olla kymmeniä tuhansia eläimiä. Samalla eläintiheydet ovat kurvanneet nousuun, jolloin yhä suurempia määriä eläimiä ahdetaan yhä pienemmälle pinta-alalle. Ahtaus tarkoittaa, että eläimet ovat stressattuja ja siten niiden immuunijärjestelmät jäävät alhaalle. Maailmalla eläimille ruokitaankin rutiininomaisesti antibiootteja erilaisten sairauksien ehkäisemiseksi.

Mietitäänpä hetki. Valtava määrä immuniteetiltään heikkoja ja antibiootteihin tottuneita eläimiä pienellä alalla. Kilahtaako kenenkään hälytyskello? Teollistunutta eläintuotantoa onkin pidetty pelottavan oivallisena tautihautomona. Jo nyt isohko osa esimerkiksi aasialaisesta broilerinlihasta sisältää antibiooteille resistenttejä bakteereita. On vain ajan kysymys, milloin eläintiloilta pirskahtaa uudenlaisia bakteereita ja viruksia myös ihmispopulaatioihin.

On varsin mahdollista, että edessämme on jonakin päivänä koronavirustakin huomattavasti vakavampi pandemia – eläinteollisuuden tuottama, laajamittainen ihmiskatastrofi. Voisiko tähän puuttua nyt, ennen kuin pahin tapahtuu?

Korona 1
Suomalainen broileritila (kuva: Oikeutta eläimille)

 

Lihansyönti tappaa sivullisia

Lihansyönti on haitaksi ihmisen terveydelle. Me olemme jo pitkään tienneet, että liiallisina annoksina eläintuotteet voivat tukkia suonet, lisätä syöpäriskiä ja ajaa terveyden alas. Koronavirus muistuttaa siitä, että lihansyönti voi kuitenkin tappaa myös sivullisia. On turhauttavaa nähdä, miten jonkun halu sulloa kitaansa lihaa on johtanut siihen, että ihmisiä kuolee ja maailmantalous horjuu tavalla, joka johtaa kenties virustakin suurempaan inhimilliseen hätään.

Me tiedämme, että eläintuotanto on merkittävä ilmastonmuutoksen aiheuttaja ja sitä kautta uhka paitsi muulle eläinkunnalle, myös ihmiselle. Se on kutistanut muiden lajien elintilan minimiin ja syytänyt ilmakehään metaania, typpidioksidia ja hiilidioksidia voimistaen ilmaston lämpenemistä. Ympäristön kannalta nykyisen kaltainen eläinteollisuus ja lihan kulutus on yksinkertaisesti kestämätöntä ja samasta syystä eläintuotteiden kulutus tuhoaa myös ihmistä itseään – meillekin käy huonosti keskellä kuumenevaa planeettaa. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole ainut uhka.

Nyt viimeistään on opittava, että lihansyönti voi johtaa pandemioihin, jotka potentiaalisesti tappavat suuria ihmismääriä. Ideologisista syistä (siksi, että monelle lihansyönti on osa maailmankuvaa sekä identiteettiä) näitä uhkia ei haluta tunnistaa ja siksi niistä puhuminen helposti herättää ärtymystä. Mutta olisiko nyt aika ottaa ideologiset lasit silmiltä ja katsoa eläintorien ja -teollisuuden seurauksia realistisesti?

Korona 3
Suomalainen sikatila (kuva: Oikeutta eläimille)

Moni hokee, että lihansyönti on ”henkilökohtainen valinta”. Se ei ole sitä eläinten hyvinvoinnin ja arvon kannalta – eläinten surkea kohtelu ja tarpeeton tappaminen eivät ole ”mielipidekysymyksiä”. Koronavirus osoittaa, että lihansyönti ei ole henkilökohtainen valinta myöskään siksi, että se asettaa muut ihmiset vakavaan vaaraan. On särähtävän epäoikeudenmukaista, että myös ihmissivulliset joutuvat kärsimään eläintorien ja -teollisuuden seurauksena.

 

Ennen kuin

Jos haluamme auttaa muiden lajien ja Homo sapiensin selviytymistä, ei riitä, että pyrimme minimoimaan koronaviruksen aiheuttamia haittoja. Jotta tulevaisuudessa emme putoa vieläkin synkempään tautikierteeseen, on tilanteesta otettava oppia purkamalla niitä syitä, jotka viruksen mahdollistivat. Eläintorien ja -teollisuuden alasajaminen on kattavin ja suojaavin vaihtoehto – se on lahja luonnolle, muille eläimille, ja ihmisen omalle elämälle.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron totesi, että me olemme ”sodassa näkymätöntä vihollista” eli virusta vastaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Oikea sodankäynnin kohde ovat ne ihmisen ahneet ja lyhytnäköiset tottumukset, jotka viruksen siirtymisen lajiimme mahdollistivat. Meidän tulisi olla sodassa sitä tuhoisaa itsekkyyttä vastaan, jolla me muita lajeja olemme kohdelleet. Vain sen sodan voittaminen pelastaa lopulta myös meidät itsemme.

korona 4

 

 

 

Lisälukemista:

https://www.bbc.com/news/science-environment-51496830