Taitava kala

Tiesitkö, että kalat ovat varsin taitavia oppimaan ja muistamaan asioita? Ne osaavat esimerkiksi tarkkailla toisten kalojen käyttäytymistä ja omaksua näiltä tehokkaita saalistusmenetelmiä. Oppimiaan asioita ne siirtävät seuraaville sukupolville, mikä ihmiskielellä tarkoittaa jo kulttuurista kyvykkyyttä. Kalat myös muistavat lajitoverinsa ja viettävät mieluusti aikaa tiettyjen yksilöiden kanssa, osoittaen siten sosiaalisia kiintymyssuhteita. Samoin kalat kokevat positiivisia tunteita sekä nautintoa, ja niiden keskuudessa on jopa havaittu leikkisyyttä.

Nämä ovat vasta pintaraapaisua kalojen kyvyissä. Kalat nimittäin ovat taidokkaita myös loogisessa päättelyssä. Ne osaavat arvioida, että jos kala 1 on kalaa 2 voimakkaampi, ja kala 2 taas kyvykäs päihittämään kalan 3, tulee kala 1 luultavasti voittamaan myös kalan 3. Ne pystyvät siten päättelemään, kenen kanssa voi lähteä nujakoimaan, ja ketä puolestaan kannattaa väistää. Samalla tapaa ne osaavat soveltaa loogista hahmotusta ravinnonhankintaan. Logiikan ohella kalat taituroivat myös numeraalisessa hahmotuskyvyssä, eli ne pystyvät arvioimaan lukumääriä. Tällaiset kyvyt kertovat kehittyneen mielen olemassaolosta.

Tarina ei lopu vielä tähänkään. Pitkään oletuksena oli, että ainoastaan ihminen käyttää työkaluja. Sittemmin työkalun käyttötaitoa on löytynyt monista muista lajeista, ja myös kalojen joukossa on työkalutaitureita. Jotkut kalat esimerkiksi käyttävät teräviä reunoja tai kiviä simpukoiden avaamiseen tai kuorten rikkomiseen. Kaloihin kuuluu myös esteettisiä taitelijoita. Pallokalat ovat tunnettuja huimista, symmetrisistä hiekkakuvioistaan, joilla ne pyrkivät houkuttelemaan naaraita paikalle, ja joita ne ylläpitävät jopa viikkojen ajan, hioen tunnollisesti reunoja esille.

Veden kasvi vai yksilö?

Hyvin pitkään oletuksena oli, että kala on suomujen peittämä vaistokoneisto, jolla ei ole mieltä. Kalojen mielestä puhuminen saattaa edelleen kuulostaa joistakin absurdilta, sillä ”sehän on vain kala”. Tällainen oletus ei kuitenkaan perustu tietoon. Kalatutkimus on osoittanut, että kaloilla on mieli sekä kasapäin yllättävän kehittyneitä kykyjä, joissa ne eivät suinkaan aina häviä kädellisille. Kalakäsitykset onkin aika päivittää, ja seurata luulon sijaan tietoa.

Kaloihin perehtynyt biologi Jonathan Balcombe väittää, että kalat ovat piiloon jäänyt eläinryhmä, joilla on hämmästyttävän rikas mieli. Hänen teoksensa What a Fish Knows onkin pysäyttävä: veden alle on unohdettu valtava määrä eläimiä, joiden kyky kokea ja ajatella ei ole välttämättä lainkaan sen suppeampi kuin kotoa löytyvän koiran. Kansainväliseen keskusteluun on ottanut osaa monia Balcomben tavoin ajattelevia tutkijoita, joiden väitteissä tiivistyy tämä: yleinen käsitys kaloista vetten kasveina on väärä. (Suomeksi aiheesta on kirjoittanut Helena Telkänranta.)

Miksi kalojen mieltä on sitten epäilty? Kalat ovat fysiologisesti kovin erilaisia, ja ne elävät meille vieraissa ympäristöissä, joihin meillä ei ole kuin hetkellinen pääsy. Ihmisillä on valitettava taipumus olettaa, että erilaiselta näyttävät ja vieraissa paikoissa elävät eivät omaa heidän kanssaan mitään yhteistä. Kalat myös käyttäytyvät tavoilla, jotka eivät välttämättä ole ihmisille tuttuja. Kala ei kilju kivusta tai heiluta häntää; sillä ei ole söpöjä silmiä tai hellyttäviä piirteitä. Se ei vaikuta kylliksi samankaltaiselta, ja koska harva pääsee pinnan alle viettämään aikaa kalojen kanssa, kalojen mieli jää tunnistamatta. Siksi kaloihin ei suhtauduta yksilöinä, vaan lukumäärinä ja kiloina, pelkkänä biomassana.

Silti tuo mieli on olemassa. Eläimen ei tarvitse näyttää ihmiseltä tai söpöltä karvaturrilta omatakseen kyvyn kokea, suunnitella, oppia ja ajatella. Hyvin erilaiset fysiologiat ja ympäristöt voivat johtaa aivan samoihin lopputulemiin – mieleen.

Kalastus ja kipu

Eettisesti tärkein seikka, mitä kalatutkimus on tuonut esille, on kalojen kyky tuntea kipua. Monet tunnetut tutkijat, kuten Culum Brown ja Lynne Sneddon, ovat osoittaneet, että kala paitsi aistii kipua, myös omaa erilaisia tunteita. Kiputilassa oleva kala osoittaa käyttäytymisellään merkkejä stressistä, ahdistuksesta ja apatiasta. Kala voi siten myös kokea kärsimystä.

Joutuessaan vedestä ilmaan, kala ei saa happea ja alkaa tukehtua. Tukehtuminen voi kestää useita minuutteja, joiden aikana epätoivoisesti rimpuilevan kalan lihakset repeilevät, elimet alkavat tuhoutua ja sekä kipu että kärsimys voivat olla merkittäviä. Tutkimuksissa on ilmennyt, että jopa irtileikatussa kalanpäässä voi vielä olla aivotoimintaa. Kuoleman prosessi on siis hidas ja tuskallinen.

Leppoisalta vaikuttava onginta omaa siis varsin synkän puolen. On ymmärrettävää, että kalastusta on harrastettu, ja että teollisesti pyydettyä kalaa on lisätty soppaan, koska meillä ei ole ollut tietoa kalojen mielestä. Uusi tieto kuitenkin vaatii uudenlaista suhtautumista.

Pitäisitkö sopivana kesäpäivän harrastuksena sitä, että repisit koukulla koiran kidan auki ja tukehduttaisit sen kuoliaaksi? Jos tätä ei voi tehdä koirille, miksi tehdä niin olennoille, jotka koiran tavoin pystyvät tuntemaan, kokemaan ja ajattelemaan? Miksi vastustamme sitä, että sikoja piiskataan teurastamoissa, mutta sallimme yhtä lailla tuntokykyisten kalojen tukehduttamisen veneen pohjalle tai muoviämpäriin? Rinnastukset voivat tuntua karkeilta, mutta valitettavasti ne ovat myös perusteltuja. Jokainen tulee mainiosti toimeen myös ilman kalanlihaa, joten miksi aiheuttaa turhaa piinaa?

Onneksi ratkaisu on helppo. Kalat voi jättää veteen, ja ihminen voi nauttia järvistä sekä meristä myös ilman virveliä. Valoisaa, siimatonta juhannusta!