Visioita eläimistä

emakkoKesäkuun alussa kävi ilmi, että valmisteilla olevasta uudesta eläinsuojelulaista ei tulekaan eläinsuojelullinen. Monien muiden valtioiden kehittäessä eläinsuojeluaan, Suomi on päättänyt jättäytyä edistyksestä pois ja siten antaa ymmärtää, ettei eläinten hyvinvoinnilla ole väliä. Emakot joutuvat edelleen elämään kääntymisen estävissä porsitushäkeissä, vailla mitään mahdollisuutta hoitaa porsaitaan, ja lehmät pysyvät tulevaisuudessakin päästään parteen sidottuina. Räikeiden epäkohtien lista on pitkä.

 

Lähtökohtana on raha. Nykyinen hallitus linjasi, ettei eläinsuojelu saa lisätä kustannuksia. Koska eläinten hyvinvointia ei voida parantaa ilman investointeja, ei hyvinvointia siten oteta lukuun. Eläinteollisuuden voitot ohittavat painoarvossaan eläinten näkökulman.

 

Eläinsuojelulailla onkin varsin vähän tekemistä eläinten hyvinvoinnin suojelun kanssa. Se ei perustu eettiseen huomiointiin, vaan liiketoiminnan mahdollistamiseen. Oleellisen tiivistää se, ettei nykyisessä laissa edelleenkään haluta puhua eläinten itseisarvosta. Lain valmistelijat eivät siten usko, että eläin olisi itsessään arvokas olento, jonka kohtelun tulee perustua myös moraalin varaan.

 

Ideologia eläinsuojelun esteenä

 

Filosofi Christopher Hamilton kirjoittaa teoksessaan Philosophy of Tragedy tavasta, jolla ajattelu palautuu visioihin, maailmankuviin. Me aloitamme visiosta koskien sitä, mitä maailma, sen olennot ja arvot ovat – mitä on ihminen, miten tulisi elää, mikä on merkityksellistä, mikä on oikein. Vasta tämän jälkeen tulee ajatustyö, eli halu tietää miksi ja millä perusteella. Meillä on siten ensin maailmankuva, ja vasta sitten pohdinta.

 

Ongelma on, että vision ensisijaisuus tarkoittaa, ettei pohdinta yleensä ulotu siihen. Se muodostaa lähtökohtamme, emmekä osaa suhtautua siihen kriittisesti. Hamilton väittääkin, että ihmisillä on taipumus hyväksyä vain ne argumentit ja tosiasiat, jotka tukevat hänen visiotaan. Koska me aloitamme nurinkurisesti johtopäätöksestä, on seurauksena, että se, mikä ei tue tuota johtopäätöstä, sivuutetaan. Ideologiat ja ennakkoluulot tulevat ennen kriittistä arviointia.

 

Tämä on Hamilton mukaan yksi ihmiselämän tragedia. Me olemme kyvyttömiä olemaan niitä rationaalisia olentoja, joita haluaisimme olla, ja joina itseämme usein pidämme. Tämä osoittaa ihmisen banaalin rajallisuuden: me luulemme olevamme älyn kyvyissämme häikäiseviä, mutta todellisuudessa vain tallaamme ennakkokäsitystemme polkuja huomaamatta, että teemme niin.

 

Myös eläinkuvassa näkyy vastaava tragedia. Se on usein voimakkaan ideologinen, lähtien liikkeelle siitä oletuksesta, että eläin on lihaa. Tälle visiolle löytyy pitkä historiallinen ja kulttuurinen juuristo, onhan eläimiä hyödynnetty lajihistoriassamme vuosituhannesta toiseen. Yksiulotteiseksi tuo visio kuitenkin muuttui vasta modernilla aikakaudella, jolloin eläimet imaistiin osaksi teollistuvaa yhteiskuntaa. Sian ja lehmän nielaisi taloudellista tehokkuutta ensisijaistava eläintuotanto, joka 1900-luvulla päästäessä alkoi tyystin sivuuttaa niiden olentojen mielen, tarpeet ja arvot, joiden lihaa ja maitoa se sylki ulos.

 

Samalla muodostui moderni ihmiskeskeisyyden ideologia. Tässä ideologiassa eläin on ainoastaan resurssi, joka on tarkoitettu ihmisen käyttöä varten. Ihmiskeskeisen ”vision” keskiössä on ihminen, ja kaiken muun asemana on olla hänelle hyödyksi. Me siis näemme todellisuuden heijastaen sen ylle omia tarpeitamme: me havaitsemme lehmässä vain sen, miten lehmästä voi olla meille itsellemme etua. Samalla tuo todellisuus sinällään alkaa hälventyä pois tietoisuudestamme. Lehmän mieli ja hyvinvointi muuttuvat asioiksi, joita ei enää huomioida, ja joihin saatetaan suhtautua jopa humoristisella halveksunnalla tai karkealla vähättelyllä.

 

lehma-4Jos metsästäjä-keräilijä oli osannut vielä nähdä yksilöllisyyttä ja arvoa niissä eläimissä, joita hyödynsi, kadotti eläinteollisuuden aikakausi näkymän siihen, että myös eläimellä itsellään on väliä. Tuosta näkymästä tuli korkeintaan mainoskieltä, ”hyvinvointipesua”, joka koettaa väittää maitolitran ostajalle, että suurimman osan elämästään paikoilleen pakotettu lehmä eli oikein mainion ja vapaan elämän. Taloudellinen voitto heitti eläimet kanvaasiin.

 

Tämä ideologia pursuilee esille kaikkialta. Se näkyy markkinoinnissa, kauppojen valikoimissa, ja poliitikkojen päätöksissä. Samoin se näkyy siinä, mitä kaupoista ostetaan, ja mitä juhannusgrilliin laitetaan. Sitä tuetaan sivuuttamalla uuvuttavan pitkä lista tosiasioita, aina eläinten kognitiivisista kyvyistä siihen, miten teollisuuden rutiininomaiset ja lainsuojaamat käytänteet pirstaloivat pois eläinten mahdollisuuden hyvään elämään.

 

Eläinsuhteen tragediat

 

Tähän liittyy useita tragedioita. Ensimmäinen tragedia on se, mitä tapahtuu niille 60 miljoonalle tuotantoeläimelle, jotka vuosittain Suomessa tapetaan. Ne eivät voi elää eläimellisesti: sika ei saa olla sika. Toinen tragedian aihe on, Hamiltonia mukaillen, ihmisen ideologiasokeus ja se, että eläinkuvaa määrittää aivan jokin muu kuin laaja-alaiseen tietoon perustuva ja moraalin huomioiva pohdinta.

 

Kolmas tragedia syntyy siitä, että toista vaihtoehtoa ei havaita – sellaista, joka mahdollistaisi sekä ihmisten että muiden eläinten hyvinvoinnin. Ihmiskeskeinen visio ei huomioi, että meidän ei ole pakko valita ihmisen ja eläimen välillä, asettaen edellinen kuninkaaksi ja jälkimmäinen resurssiksi. On mahdollista elää siten, että valitsee molemmat. Tällaisen vaihtoehdon todellisuudessa lajien selviytyminen ja kunkin hyvä elämä lepää rinnakkaiselon, ei armottoman, seuraukset unohtavan hyödyntämisen varassa. Kuudennen lajien massasukupuuton keskellä on viimeinen mahdollisuus pysähtyä katsomaan, mihin hyödyntämisen ideologia on johtanut ja oppia uudenlaisia tapoja suhtautua ympäröivään maailmaan.

 

Tuossa uudessa suhtautumisessa avainsana on ”huolehtiminen”, ei ”hyöty”. Ihminen on kapasiteeteiltaan eläin, joka pystyy aiheuttamaan sekä ennennäkemätöntä tuhoa että toimimaan muita ja ympäristöään tukien. Erityisen traagista on, että hän on valinnut aivan liian usein ensimmäisen vaihtoehdon. Jälkimmäinen, huolehtimisen etiikka, on kuitenkin täysin mahdollinen.

 

Hamiltonin mukaan kukaan ei ole täysin turvassa visioiden voimalta. Me kaikki sivuutamme tosiasioita halussamme pitää kiinni ennakko-oletuksista. Silti on mahdollista laajentaa oman ymmärryksen kenttiä huomioimalla, miten, miksi ja millä seurauksilla uskoo. Tällöin tragedia hellittää otteensa. Tähän voisi lisätä, että elämä muuttuu vähemmän traagiseksi, kun havaitsemme, että emme ole täällä yksin, ja että myös muissa on sitä arvoa, minkä tunnistamme itsessämme. Tämä yksinkertainen toteamus mahdollistaa huolen ja huolehtimisen – sen, että pyrimme tukemaan, emme tukahduttamaan muiden hyvinvointia.

 

Huolehtimisen etiikka

 

Juuri tähän perustuu myös se voimistuva kritiikki, mikä on viime vuosikymmeninä osoittanut kyseenalaistavia lamppujaan kohti ihmiskeskeistä tapaa määritellä maailma. Visio onkin muuttumassa ja laajenemassa. Se sallii sisälleen enemmän tosiasioita koskien eläinten mieltä, kykyjä, tarpeita ja arvoa. Tuossa visiossa ihminen ei enää ole keskellä vaatimassa itselleen kohtuuttomia, ja yhä useampi hahmottaa, että myös muulla ja muilla on merkitystä.

 

Yksi uusista perusväitteistä on helppo hyväksyä: Taloudellinen voitto ei ole tärkeämpää kuin hyvä elämä. Tämä pätee ihmisiin, ja se pätee myös muihin eläimiin.

 

Meiltä ei vaadita paljoa, vain kykyä elää muiden rinnalla, myös noiden muiden hyvinvointia tukien. Tähän pieneen periaatteeseen sisältyy mahdollisuus muuttaa radikaalisti suuntaa. Se on pelastusreitti, jonka moni on jo omaksunut, ja joka on avoin kaikille. Se sallii lempeämmän, näkevämmän tulevaisuuden.

 

Kun käsissäsi on laki, joka tulee pysymään voimassa kenties 15 vuotta ja siten määrittämään noin miljardin eläimen elämän ehdot, onko tärkeämpää huolehtiminen vai taloudellinen voitto? Valitsetko hyvän elämän kaikille, vai tragedian?

 

16722756_10209468402360550_7209136766424103685_o

Aika, kirja ja kokemus

Luin juuri peräkkäin kaksi kirjaa, joissa keskeiseksi nousi aika. Ensin käsissäni oli Katarina Baerin teos He olivat natseja, jossa Baer taidokkaasti kuvaa isovanhempiensa innokasta, sileäliikkeistä mukautumista osaksi Natsi-Saksaa. Sitä seurasi Patty Smithin M Train, jossa punkrock-runouden suorakatseinen kuningatar etsii mennyttä aikaa itsestään.

 

Niiden eriävä käsitys yksilön ja ajan suhteesta palautti minut aikaan ympärilläni ja itsessäni, ja lopulta filosofi Henri Bergsonin omaleimaisiin ajatuksiin, joita aikoinaan kritisoivat suurnimet kuten Bernard Russell, ja jotka joutuivat riitasointuihin jopa Einsteinin kanssa. Bergsonin kuollessa jokseenkin unohdettuna vuonna 1941, jäi jotain hänen aikakäsityksistään huoahtamaan nuottejaan siihen, mikä on ”nyt”. Ne avaavat tavan lukea myös Baeria ja Smithiä.

 

Yksilö ajassa

 

Baerin isoisä oli kuollut natsiuniformu yllään, toisen maailmansodan viimeisinä hetkinä. Isoäiti puolestaan oli kulkenut lastenrattaiden kera läpi Berliinin ja Puolan, joissa juutalaisia pakotettiin kadulle ja sieltä jymiseviin, häpäiseviin kuolemanjuniin. Mitä nuo isovanhemmat olivat tehneet kristalliyönä? Oliko natsiuniformuinen Gerhard tuuppinut juutalaisia, ampunut heitä, ottanut heidän omaisuutensa, tehnyt tätä kaikkea kenties hymyillen ja omaan oikeutukseensa uskoen? Oliko pommisuojiin paennut Ortrud ollut tyytyväinen todistaessaan juutalaisten katoa, väärinä pidettyjen ihmisten häviämistä niistä kortteleista, joita asutti, entä oliko hänkin hymyillyt ottaessaan omakseen teloitettujen elintiloja ja posliiniastioita, oliko hänkin uskonut siihen, että vallan ideologia oli hyvyyttä?

 

Näitä kysymyksiä Baer kartoittaa yksityiskohtien kautta, korostamatta liiaksi niitä moraalisia opetuksia, jotka meidän kaikkien tulisi tietää. Hän selaa arkistoja, vierailee paikoissa, joissa hänen isovanhempansa olivat kulkeneet, lähettää viestejä vanhoille, jotka voisivat tietää. Häntä vaikuttaa ajavan syyllisyyden toteaminen, sekä sen taustalla halu löytää lupa ehkä sittenkin rakastaa heitä, jotka on asetettu ihmisyyden tuolle puolen, demonien kipuisaan, kiusaavaan valtakuntaan. Saako natsia rakastaa? Kaivata?

 

Etsiessään syyllisyyttä, Baer löytää kaksi ihmistä, jotka aika muovasi. Gerhard ja Ortrud vaelsivat läpi aikakauden, jonka maisemat horjuivat ensimmäisen maailmansodan turhasta massatuhosta, menetystä taloudellisesta asemasta, häpeällisestä häviöstä, riepaleiseksi rikotusta kansallisidentiteetistä, pankkiromahduksesta, kurjuudesta, oman paikan kadottamisesta, sekä kaikkea tuota hyödyntävästä, valtaa hapuilevasta ja silti tyystin keskinkertaisesta mielipuolisuudesta, joka osasi valehdella niin hyvin, että uskoi itsekin sanoihinsa.

 

Baer löytää samoja syitä sille, mitä Hannah Arendt kutsuu pahan banaalisuudeksi, kuin monet historioitsijat. Kysymys ”Miten tavallisesta yksilöstä tulee naapurinsa tappaja?” raottuu ja saa vastauksen aikakauden kulun kautta, sen tapahtumia ylös merkitsemällä ja vetämällä viivoja tapahtumien välille. Silti hänen kirjassaan on jotakin oleellisesti enemmän, sillä se löytää ihmisen tuon kaiken keskeltä – ihmisen, joka oli joku. Ajan muutosten pirstoen ronkkivissa kourissa eivät kuljekaan kasvottomat massat, ”ne natsit”, vaan juuri nämä kaksi natsia, jotka katsoivat ja hengittivät sitä kaikkea, mikä on jo poissa, ja joka silti muovasi myös meidän aikamme. Hänen isovanhempansa ovat keskellä historiaa ja aikaa, ihmisiä epookkien liikkeessä, ja heidän spesifien tarinoidensa kautta voi nähdä toisaalle.

 

Juuri toisaalle kirja liikautti. Siirtelin sitä sylistäni lukeakseni enemmän tietyistä tapahtumista, paikoista sekä ihmisistä, ja ihmettelin aikaa. Aikakaudet, jolloin edessä on ollut radikaalisti toisenlaisia uskomuksia, haluja, haasteita ja tunteita. Kaoottisempi maailma, ja sen keskellä erityisen voimakkaita tarpeita löytää järjestystä ja järjestyksen kautta jotakin lujuutta sekä merkitystä. Aika, joka muuttuu ja unohtuu, mutta silti vaikuttaa myös nyt. Aika, jota ei saa kiinni, jota koskevista tarinoista jokainen on väritetty, ja joka siksi on näennäisen helppoa sivuuttaa äänensä menettäneenä tulkintana. Ojensin itseäni kohti keisareiden Eurooppaa, miljoonien kuolleiden maatuvia röykkiöitä, uudelleen piirrettyjä rajoja, sähköstä innostuneita saksalaisia, Berliinin jugend-huviloita, kasvavan keskiluokan iloisia kahviloita ja ihmisiä, jotka herätettiin unestaan siihen, etteivät enää koskaan näkisi perheitään. Kuljin historiaan, kauemmas itsestäni.

 

Ensimmäinen maailmansota, toinen maailmansota, sypressien peittämät kujat ja juuri tietyn ihmisen askeleet jonakin tiettynä iltana, kun pommit laskeutuivat tai pörssi romahti. Miltä aurinko näytti?

 

 

Aika ihmisessä

 

Siinä, missä Baer asemoi ihmisen maailman ajan vellontaan, keskelle historiaa, suhteessa mihin yksi ihminen on lopulta epätarkka, helposti unohdettava pilkahdus, asemoi Smith ajan ihmiseen. Baerin etsiessä isovanhempiaan aikakausien karheasta jylinästä, etsii Smith ajanjaksoja itsestään. Historia ei ole Yleistä Historiaa, vaan yksittäisen olennon muistikuvia, jotka on irrotettu yhteiskunnan liikahduksista. Täällä ei ole Vietnamin sotaa. Täällä yleinen historia on pieneksi pysähtyvää, vaille mainintaa jäävää taustaa, jonka edessä merkityksellisempää on ihmisen kokemus. Baerin teoksessa aika selittää ihmistä, Smithin kirjassa aika puolestaan avautuu ainoastaan ihmisen kautta. Edellisessä ihminen liikkuu ajassa, jälkimmäisessä aika liikkuu ihmisessä.

 

Aika saa myös toisen muodon. Baerin aika on lineaarista, se kulkee eteenpäin ja päätyy seikasta x seikkaan y. Juuri näin historiaa kirjoitetaan, alusta loppuun, menneestä nykyiseen. Syyt tuottavat seurauksia, tapahtumien kausaaliketjut piirtävät sitä suoraa viivaa, minkä me miellämme ajaksi. Natseilla oli syynsä, ja ne syyt löytyvät seuraamalla viivaa ajassa taaksepäin. Smithin aika puolestaan on koukeroa, jossa mennyt on nyt, ja jossa ”nyt” ei etene suoraan minnekään. Suurta kertomusta ei löydy. On vain hetkiä, muistikuvia, palautumia, jotka sekoittuvat tämänhetkiseen, ja joissa myös tulevaisuus palaa preesensiin. Viivan korvaa piste, joka suurennuslasin alla koostuu yhteen limittyvistä kiemuroista. Samalla selityksiä ei ole, on vain kokemus, jota Smith omien sanojensa mukaan koettaa tehdä lukijalle eläväksi.

 

Smith kertoo etsivänsä portaalia, jotakin kohtaa, josta päästä eri paikkaan. Hän ottaa mustavalkoisia kuvia kivisistä, pyöreäreunaisista pöydänkansista, jotka kuvittelee reiteiksi toisiin todellisuuksiin ja lukee japanilaisia kirjoja, joissa kaivot ovat matkoja muualle. Lopulta portaali on muistikuvassa, jossa hän pienen tytön sormin sitoo veljensä luistimia, ja josta tulee se portaali, minkä läpi hän luistelee vanhan naisen jaloin. Smithin kirjassa muisti onkin se reitti, mitä hän etsii – muisti ja kokemus, jotka voivat halkoa aikaa ja tilaa.

 

Juuri portaaleissa aika kadottaa lineaarisen logiikkansa. M Train koostuu kokemuksista, jotka hyppivät ja kyseenalaistavat aikaa. Vuosia aiemmin kuollut rakkaus on läsnä Smithin juodessa kahvia jonakin nimeämättömänä päivänä New Yorkin räntäsateessa – he ovat jälleen häämatkalla, Smith katsoo tämän haaleita silmiä, koskettaa tämän flanellipaitaa. Pieni, kysymyksiä heittelevä tyttö juoksee tekstin halki, ja sen rinnalla koettavat pysyä perässä Frida Kahlosta unelmoiva, runoileva nuori Smith, lesken suruun runnottu keski-ikäinen Smith, sekä hotellihuoneisiin nukahtava vanha Smith, kaikki yhdessä, kaikki nyt, kaikki hieman poukkoillen, paikkaa vaihdellen ja ennen kaikkea etsien. Samalla myös nyt-hetki on määrittämätön. Se sekoittuu, juuttuu paikoilleen ja on välillä unta menneisyyden korvatessa nykyisyyttä ja unen sijaistaessa realismia.

 

Teksti kyseenalaistaakin tapaa, jolla historiaa, aikaa ja todellisuutta usein kerrotaan. Kirjallisuuden saralla, tai ylipäätään taiteessa, tässä ei ole mitään uutta. Marcel Proust lienee tunnetuin taho, joka leikkasi aikaa lonkeroiksi ja teoksessaan Mennyttä aikaa etsimässä toi menneen nykyisyyteen. Virginia Woolfin tuotanto on toinen merkkipaalu aikaa ja kokemusta moniulotteistavasta kirjallisuudesta. Siinä mennyt on tulvavettä, joka alati syöksyy nyt-hetkeen, ja nyt-hetki moniulotteisia haarakkeita, jotka harhailevat ajassa ja kokemuksissa ilman suurta, eheää tarinaa tai lineaarisuutta. Silti minulle juuri nyt, omassa ajassani, juuri Smithin kirja oli muistutus, menneen paluu kahdella tasolla.

 

Jos Baerin teos veti minut kadotettujen epookkien repaleisiin vieremiin sekä siten kuljetti kohti suuria kuvioita, joiden siimeksessä ihminen on pieni, kiskoi M Train kohti henkilökohtaista aikaa, jonka rinnalla suuret kuviot menettävät merkitystään. Mennyt oli minussa nyt ja kokemus purkautui ulos suhteessa jo elettyyn.

 

Olin Lancasterissa sijaitsevassa kivitalossa keskellä entistä olohuonettani, allani humalluttavakuvioinen kokolattiamatto ja vierelläni keittiö täynnä kirkasta valoa sekä hylättyjä paperipinoja. Koirat huohottivat ikkunoihin, kuuma ilma liekkui kiviaidalla, pian astuisin ulos ja kulkisin teinien sylkemää katua kohti bussipysäkkiä. Toimisin kuten olin jo toiminut, ”nyt” oli menneessä, valmis ja silti läsnä kuin kuoriutuisi itsestään ulos vasta aivan kohta. Oli aamu vuonna 2005, kaikki oli mahdollista, ja matkalla yliopistolle korvissani soi Patty Smithin levy, josta en pitänyt. Yöllä nukahdin Smithin kirjan äärelle ja olin jälleen opiskelija Lancasterissa, liikuin kevyesti, etsin kampukselta kioskia, ihmettelin kuppeja, joihin ei mahtunut lainkaan kahvia, heräsin auditoriumista vilttiin kääriytyneenä, keskeltä tenttiä, pahoittelin asiaa ja nukahdin uudelleen, sitten heräsin toisen kerran, tällä kertaa 41-vuotiaan kehossa.

 

Mennyt ja nyt, uni ja todellisuus, näiden mutkaisista muodostelmista löytyy M-Trainin kokeva ”minä” ja sen alati muuttuvat kerrokset sekä kertomukset.

 

 

Kantista Bergsoniin

 

Filosofi Immanuel Kant väitti, että vapaa tahto on näennäistä kausaalisessa, tilan ja ajan todellisuudessa. Determinisminä tunnetun näkemyksen mukaan kaikella on syynsä, ja siten menneisyys paitsi selittää meidät ja tekomme, myös määrittää niitä. Juuri tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa elävä, juuri tiettyjä asioita kokenut ja tietynlaisen neuroneiden liikkeen omaava yksilö ei voi tehdä mitään muuta kuin juuri sen teon, minkä hän tekee. Me olemme ilmaan heitettyjä lumipalloja, jotka lentävät ennalta määritetysti. Historia ohjaa meitä, mennyt sysää liikkeelle nykyisyyden.

 

Tämä ajatusmalli toistuu usein historiankirjoituksessa ja poliittisessa analyysissä. Me olemme aikakautemme tuotteita, natsi ei olisi voinut valita toisin. Katso yhteiskunnallisia ilmiöitä tai neuronien toimintaa ja osaat selittää, jopa ennustaa yksilön toiminnan. Determinismi rajaa meidät lopulta menneisyyden tuottamiksi koneistoiksi vailla luovuutta ja vapautta. Samalla se poistaa vastuun mahdollisuuden. Kuka voisi syyttää lumipalloa siitä, että se lentää? Me olemme kaikki syyntakeettomia, kädet ilmaan nostavia olentoja, joiden elämänkulku oli määritetty jo universumin syntyessä.

 

Juuri determinoitu aika on lineaarista: se on viiva, joka etenee menneestä tulevaisuuteen. Ajan voi siten piirtää paperille, ”tuosta tuohon”, se on asetettavissa tilan muotoon. Bergson kritisoi tätä näkemystä väittämällä, että aika ei ole tilallista. Sitä ei voi piirtää viivaksi, vaan se on liikettä, jota ei voi edes sanallistaa, ja joka tempoilee meissä alati, pysähtymättä. Aika on viivan sijaan ”kestoa”, joka aukeaa esille kokemuksissa. Meistä jokainen kokee herkeämättä muuttuvia tiloja, yksikään kokemus ei ole sama kuin aiempi, jokainen tunne on erilainen, eikä mitään tästä kaikesta voi suoraan kuvata tai kertoa niin, että sen todella tavoittaisi. Kokemus kimpoilee eri suuntiin, limittyy muihin kokemuksiin ja on Bergsonin mukaan lopulta kuin sävelmää, jossa sävelet muodostavat loputtomasti vaihtelevia kokonaisuuksia. Yksilö on musiikkia, joka muuttuu.

 

Tilan sijaan oleellista on liike. Aika ei ole tilallinen viiva, vaan liikettä, muutosta. Se koostuu kokemuksista – palautuvista, rönsyilevistä, toisiinsa kietoutuvista ”laaduista”, joita ei voi tavoittaa tai vangita, saatikka mekaanisesti selittää, ja jotka eivät seuraa tiukan kausaalisia malleja. Tämä tarjoaa mahdollisuuden myös vapaudelle sekä ennen kaikkea luovuudelle, mitä Bergson piti elämän ytimenä. Meissä on vitaalista iloa, elan vitalia, juuri siksi, että me voimme astua ennalta määritetyn ulkopuolelle ja tanssia viivojen sekä laatikoiden tuolle puolen, olla muuttuvaa liikettä, luovuuden pyrähtelyä. Tästä koostuu evoluutio, kaikki luonnon eteneminen.

 

Bergsonin ymmärtäminen vaatii mielikuvitusta. Hän kuvailee asioita, joita ei voi kuvailla, ja hänen filosofiansa rikkoo mekaanista tiedettä, joka keskittyy kausaalisuuksiin. Se johtaa vapaaseen joksikin tulemiseen, uudistumiseen ja lentoon, mitä myöhempi filosofi Gilles Deleuze piti yhtenä ”bergsonismiksi” kutsumansa koulukunnan piirteenä. Mielikuvitus ei kuitenkaan ole haaste, vaan jotakin Bergsonin filosofialle hyvin keskeistä: eletty aika, kokemus, avautuu mielikuvituksen kautta. Lopulta reitti ymmärrykseen löytyy intuitiosta.

 

Oleellista on kokemuksiin avautuminen. Bergson uskoi, että sieltä löytyy reitti uudenlaiseen todellisuuden ymmärrykseen. Hänen mukaansa ajan suhteellistaminen kokemukseen oli jopa tie uudenlaiseen fysiikkaan, ja hänessä on nähty kvanttifysiikan alkuvaloja. Putoa kokemuksiisi, sanoisi Bergson. Liiku niiden mukana ja mene syvemmälle ilman halua selittää.

 

 

Kirja ja kausaliteetti

 

Historiankirjoitus on kausaalista kerrontaa, ajan linearisointia. Sille on paikkansa. On ravitsevaa nähdä aikakausia toisia ennen ja tunnistaa syitä. Baerin natsi-isovanhempien kulku epookkien keskellä ansaitsee huomiota, ja Baer kuvaa sitä reflektiivisellä tarkkuudella, johon tärkeällä tavalla sisältyy yksilöperspektiivi. Silti kausaalisuus ei ole kaikki. Aika on myös elettyä, ja elettynä saa muotonsa vain kokemuksissa, joiden kulku repeilee ja palaa yhteen. Sellaista aikaa kirjoittaa Smith, runoilija, jolle aika on kokemusta, ja kokemus mielikuvituksellista, hyppivää, moniulotteista sekä yhdistävää. Vitaliteetti etenee liikkeenä, sääntöjä ei ole.

 

Smithin kerronnassa voi aistia Bergsonin filosofiaa. M Train on monisyistä liikettä – se todella on juna, joka huokailee kokemusta myös lukijaan. Samalla aika on suhteellista kokemukseen nähden, eikä suuria selityksiä ole. Kaikkea vierittää eteenpäin jokin ilo, jota Smith tapailee itseensä halki kirjan. Poukkoillessaan ilman kausaalista aikaa, Smith kirjaa näkymiä siihen luovuuteen, runoilijan elinehtoon, mitä Bergson piti ajan varsinaisena muotona. M Train onkin vapautta kausaalisessa maailmassa, jatkuvaa joksikin tulemista determinismin vierellä.

 

Toisinaan Smith kritisoi perinteistä aikakäsitystä suoraan, kuin aavistaen Bergsonin perinnön. Rakkaus kuvastuu kirjassa kellona vailla viisareita. Etsiessään portaalia vielä kirjan viimeisillä sivuilla, sekoittaen unta ja todellisuutta, Smith kuvaa, että: ”Sirpale sirpaleelta me vapaudumme niin kutsutun ajan tyranniasta”. Jos portaali on kokemuksessa, on se myös lineaarisesta ajasta vapautumisessa.

 

Bergson oli naimisissa Proustin serkun kanssa, ja hänen filosofiansa vaikutti Proustin tuotantoon. Sama pätee moneen muuhun aikaa suhteellistavaan kirjailijaan, myös Smithiin. M Train sisältää monia lyhyitä hypähdyksiä historian hahmoihin, kirjailijoihin, ajattelijoihin, jotka kaikki ovat olleet osa Smithin kokemusvirtaa. Niihin olisi voinut sisällyttää myös Bergsonin, vaikka Smith ei kenties ole tästä koskaan kuullutkaan. Tässä kausaliteetti palaa ”kestoon” ja luovuuteen: Bergsonin ajattelun jälkiaallot ovat vahvistaneet aikaa suhteellistavaa kirjallisuutta. Hän, joka kritisoi kausaliteettia, vaikutti kausaalisesti ja näkyy myös M Trainissa.

 

 

Aikaa kantava vastuu

 

Vaikka yksilö kulkee ajassa, on aika myös yksilössä, ja jälkimmäinen taso mahdollistaa vapaata liikettä. Täältä löytyy luovuuden lisäksi jotakin muutakin oleellista: vastuu. Ajassa kausaalisesti kulkevat, viivoja seuraavat yksilöt eivät ole teoistaan vastuussa. Viivoitettu natsi on aikakautensa muotoilema. On kuitenkin myös muita mahdollisuuksia.

 

Jos kausaliteetin rinnalla tai takana kulkee kokemus, joka sisältää mahdollisuuden vapaasta liikkeestä, löytyy tästä perusta myös vastuulle. Oleelliseksi nousee kysymys siitä, herkistimmekö itsemme kokemukselle, koetimmeko tavoittaa sen itsessämme, vai annoimmeko sen valua ohi, olimmeko hieman turtuneita, paljon apaattisia, emmekö enää huomanneet, jätimmekö pois mahdollisuuden kuoriutua kokemukseen. Koimmeko asioita tunnistamatta? Näitäkin valintoja voi ohjata kausaalisuus, mennyt meissä, mutta kun astuu kyllin syvälle kokemukseen, voi ympärillä valahtaa esille myös jotakin muuta.

 

Kokemuksiaan tunnustelevat kirjailijat ovat silloin ensiluokkainen moraalireititin. Ehkä tulisi avautua pidemmälle kokemukseen, jotta voi myös päättää, mitä on hyvä kokea. Valtaa? Rakkautta? Iloa? Jospa vastuu aukeaa siten silloin, kun aika on yksilössä. ”Silmänräpäyksessä koko elämä, me kuljemme äänettömän alkusoiton äärettömien liikkeiden läpi”, sanoo Smith.

 

Me kuljemme ajassa, mutta me myös vaikutamme aikaan sitä selkeämmin, mitä syvemmin tunnistamme sen kokemuksena itsessämme.

 

images

 

Luonto, kieli ja kokemus

Luonto voi havahduttaa, tempaista toiselle tasolle, jolta asiat vaikuttavat tuoreilta, erilaisilta ja helpottavilta. Se vetää arvioimaan omaa itseä – maailmaa liian suljetuin katsein ja haluavin käsin hamuavaa ihmiseläintä – luovin tavoin. Se pyöräyttää meidät ympäri ja pysäyttää sitten uuteen asentoon. Erityisesti se houkuttelee arvioimaan ihmiseläimen sijaintia luonnon kartastossa, jossa insinöörimielten suunnittelemien katulinjojen sijaan kohoilee juurina mutkitteleva ja alati jatkuva muutos. Hengästyneenä voi vain pysähtyä ja ymmärtää jotakin toisin.

Luontokokemuksia on tutkittu myös psykologiassa. Tutkijat ovat vieneet luontoon tottumattomia viikkojen vaelluksille ja seuranneet vaikutuksia. Kaupunkien hallittuun ja säännönmukaiseen toistoon taipuneet ovat joutuneet riisumaan itsensä totutuista kaavioista, viihteen viestitulvista, jopa puheesta, sekä vain kulkemaan joen vartta voimatta kääntyä pois itsestään ja ympäristöstään. Seuraukset voivat olla radikaaleja ja uudistaa ympäristömoraalia.

Kokeellisia kokemuksia

Matthew McDonald, J. Hinds ja Peter Ashley ovat tutkimusryhmiensä kanssa dokumentoineet kuinka luontoon meneminen voi veistää esille selkeyden ja kirkkauden kokemuksia, ydinkerrostemme unohdettua huminaa. Siihen liittyy tunne siitä, että valuu osaksi jotakin suurempaa ja suuruudessaan sekä aivan tuttua että kokonaisvaltaisesti käsittämätöntä. Samalla sitä värittävät erikoiset tunteet, joita ei saa mahdutettua totuttuihin kansioihin ja jotka siten jäävät vaille nimilappuja – tunteet, jotka ovat sanallisen sijaan visuaalisia, toden tunnistavia välähdyksiä.

Eräs kokeeseen osallistunut kertoo kokeneensa kuin olisi nostanut päänsä vedestä ja viimein katsonut maailmaa. Joki, vuori, tai tuulen riipimä sade valaisevat reittejä näkemiselle ja hetken maailma hohtaa, piilotetusta ja sivuutetusta tulee havaittua. Samalla luonnossa on kokemus elossa olemisesta, autenttisuudesta.

Nämä kokemukset ovat totutun ylittäviä, filosofian sanastossa transsendentaaleja, omien tuttujen ajatusmallien ulottumattomissa kulkevia, kulttuurin peruskielen ohittavia. Joen varrella yön leviämistä ja heräävien lepakkojen tummia kahahduksia seuraava voi tuntea yön ja kahahdukset lihassaan, sekä niiden kautta nousta näkemään toisella tapaa. Raadollisuus – se, että kuoleminen on kaikkialla – yhdistyy käsitteitä uhmaavaan kauneuteen, elämän kykyyn sulkea meidät itseensä. Kuten Ashley toteaa, materiaaliseen biologiaan putoaminen avartaa eteemme ymmärryksen ei-materiaalisesta.

Yksi selitys luontokokemuksille on ”uskonnollinen kokemus”, filosofi William Jamesin nimeämä tapahtuma. James kuvaa kuinka uskonnollisissa kokemuksissa kieli hälvenee ja sen korvaa intensiivinen oivallus ikään kuin äkisti viimein tietäisimme maailmaan. James itse hakeutui aktiivisesti luontoon, ja kenties juuri luonnossa oleminen avasi hänelle suuntia myös uskonnollisuuteen. Ympäristöfilosofi Piers Stephens on kuitenkin halunnut tulkita Jamesin filosofiaa myös ei-uskonnollisella tavalla, jolloin voidaan puhua vain ”hiljaisista kokemuksista”. Tunturin laella havahtuu hiljaisuuteen, sanojen loppuun, ja juuri tämä tuottaa kirkkautta. Jamesia seuraten nämä kokemukset ovat todellisempia kuin ”todelliseksi” väitetty.

Luontokokemukset voivat kuulostaa esoteeriselta hippi-mystiikalta, sillä länsimainen ihmiseläin kaipaa konkretiaa, mutta Jamesille ja Stephensille ne ovat mystiikan sijaan keino tietää. Keskeistä on niiden tapa paeta ja väistää kieltä. Luonto tuottaa kielen ulkopuolista ymmärrystä ja juuri siksi on havahduttavaa.

Nukkuva hyöty

Pintakulttuurin tylsistyttäviin merkkijonoihin kääriytynyt voi nukahtaa, kulkea horteessa, juoda aamukahvinsa, tehdä työnsä ja kuolla huomaamatta mitään. Muovisessa maailmassa meistä tulee muovisia: me hymyilemme, vihaamme, rakastamme ja suremme tavoilla, jotka olemme oppineet viihteen ja mainosten tarinoista koskien sitä, mitä on olla ”ihminen”. Totutut ajatusmallit toistavat itseään, kunnes me yökimme ulos tunkkaista ja turtaa samuutta. Liian usein sanat toistavat itseään ja tekevät todellisuudesta näköisensä. Silti ne ovat myös turvallisia. Totutusta tulee totuus, eikä ulos enää pääse.

Yksi totuttu tapa hahmottaa todellisuus on hyötyarvo: mistä saada rahaa, rakkautta, suosiota, statusta, onnea? Kun kuvaamme ympäristöä kielen kautta, keskitymme usein hyötyyn. Miten hyötyä maailmasta sekä itsessäni että ulkopuolellani? Hyödystä tulee kaava, ja kaavasta nukuttava paino, joka peittää mielen. Tätä ei tulisi kaihtaa, tämä tulisi hyväksyä, asiasta valittaminen on lapsellista, sillä tätä me olemme – vai olemmeko?

Kun istuu virtaavan joen vierellä, kulkee joki lopulta oman itsen läpi ja läsnä on ”tämä”, joka paiskaa kehon hereille. Luontokokemukset uhmaavat kieltä – tammen tai kiven voi hahmottaa vain ilman biologiankirjojen selitysmalleja tai sanallisten kuvausten litanioita. Samalla luontokokemukset haastavat hyötyä. Kuten Stephens toteaa, ne ovat tapa purkaa totuttua ja havaita todellisuus itsessään, ilman välineellisyyttä. Metsä ei ole enää instrumentti.

Ihmetys ja itseisarvo

Joen vartta kulkeminen saattaakin avata eteen jotakin hyvin ilmeistä: luonnon olennoilla ja asioilla on arvoa itsessään, tunturin moraalinen merkitys on muuta kuin hiihtohissejä ja porolaitumia. Luontokokemuksiin liittyy siten moraalinen kunnioitus, joka ei kuitenkaan synny ympäristöetiikan pitkistä, akateemisista, sähkövalon alla kirjatuista argumenteista, vaan jostakin, jonka nykyhetken ihmiseläimet halussaan etsiä helppoutta ovat usein unohtaneet: ihmetyksestä. Kuntosalien ja kokkiohjelmien todellisuus tarjoaa asioita valmiina, ”tässä, ota”. Se kertoo, väittää ja tyrkyttää. Jäkälä ei tyrkytä vaan imee ihmetykseen, luonto ei tarjoa vaan kutsuu. Ympäristön olentojen ja asioiden itseisarvo todellistuu ihmetyksen kautta.

Ihmetys limittyy yhteen kirkkauden kanssa. Joessa kahlaava sekä tietää selvästi että ihmettelee vahvemmin kuin koskaan. Asiat ovat ilmeisiä, esillä, auki, ja juuri siksi hämmentäviä. Samalla esille työntyy nöyryys. Minä en omista tätä. Minä en ole tämän yläpuolella, ulkopuolella tai keskiössä. Minä olen yksi kuolevista, en jumalan kuva. Minun rinnallani kulkevat vedet, kuoriaiset, ilmaa nielevä naava ja huohottavien hirvien laumat, minussa on tuulien virtaus ja solujen syntymä. Minä olen luonnossa ja se minussa, eikä luonto siten ole välineeni tai minä sen auktoriteetti.

Käsitys itseisarvosta lehahtaa siis aktuaaliseksi kohtaamalla luonto hyötykeskeisyyden ulkopuolella. Luontokokemuksia ei synnykään helposti silloin, kun luontoa lähestytään ensisijaisesti hyödyn kautta. Kun metsässä kulkeva kantaa kivääriä, on päämääränä palkkio ja huomio on vain metsäautoteiden montuissa ja tapetun lihan halussa. Yhtä usein kuin olen nähnyt metsässä metsästäjiä olen ihmetellyt tapaa, millä he siellä ovat: autoilla on ajettu aivan hirvitornin juurelle ja metsä kohdataan tuijottamalla ruudulta gps:ää. Yhtä lailla marjoilla sankonsa täyttävä tai kalaa joesta hakeva saattaa keskittyä vain palkintoon. Luonto jää sivurooliin, hyödyn hakemisen näyttämöksi, joka saattaa hetkellisesti rauhoittaa, mutta jota silti ei varsinaisesti huomata. Ihminen peittää luonnon haluillaan, eikä metsä tällöin voi täyttää aistiverkostoja. Hyöty vaimentaa kyvyn havaita.

Luontokokemukset vaativatkin välineellisyyden unohtamista, metsään astumista ilman ensimmäistäkään ajatusta sen praktisesta hyödyntämisestä. Ne vaativat myös aikaa sekä yrittämättömyyttä. Kokemus ei saavu sitä odottavalle. Itselleni vahvimmat hetket ovat tapahtuneet pitkillä vaelluksilla, päivien ja öiden vuorotellessa ilman digitaalinäyttöjä ja ajan hävitessä kiertokulkuihin. Luontokokemus voi silti tapahtua milloin tahansa, jopa puiston laidalla katseen keskittyessä kädessä olevan ruudun sijaan tammen runkoa tarkistaviin muurahaisiin tai valon kulkuun kaarnalla. Ainut ehto on: älä pyydä luonnolta mitään, älä vaadi palkkioita.

Hyödyn korvaa itseisarvo, jonka luo ihmetys ohjaa. Koivu on arvokas muunakin kuin halkoina, suon arvo ei ole turpeessa, jäniksen arvo ei ole lihassa. Moraalia opitaan luonnosta, sillä luontoa kokemalla meihin asettuu oivallus itseisarvosta – siitä, että ulkopuolellamme on jotakin suunnatonta, kaikkeudessaan kaunista, sinällään merkityksellistä.

Avoin

Lopulta luonto itsessään on radikaali kritiikki, joka kohdistuu kaikkialla vyöryävään, välineellistävään maailmankuvaan ja sitä kautta unessaoloon. ”Tässä”, liekehtii pilvien valumissa ja peuran kylkien varjoissa. Avoin korvaa suljetun. Ennen kaikkea se on kritiikki sitä öljyä syövää ja kaasuja oksentavaa koneistoa vastaan, joka on tuhoamassa ympäristön olioiden ja ilmiöiden mahdollisuudet jatkaa olemassaolonsa merkillisiä maastoja.

Syväekologi Arne Naess totesi, että moraaliseen muutokseen ei tarvita teoriaa, vaan pelkästään käsityskyvyn kehittämistä. Käsityskyky syntyy luonnossa, luonnon kautta, olemalla luontoa. Narsistinen ihmiskeskeisyys näyttäytyy absurdina häpeän pisteenä, ja sen yli leviää oivallus arvosta, jolle omamme on alisteinen.

Luonto on tässä, meissä, kaikkialla ja aukeaa hyödyn ja valmiiksi annetun hylkäämällä. Se on toisin käännetyissä asioissa, kielettömän kokemuksen kouraisuissa. Se on itseisarvo, elämän ensimmäisen nykäyksen arvokkain alkuperä, joka tarvitsee huomiomme akuutimmin kuin koskaan.

bull-moose-in-fog-tim-grams

Maailmat jään läpi

Vesi ja jää, ja parhaimmillaan molempien yhdistelmä, vetävät kohti. Talvisin kuljen järven jäällä, riisun hansikkaat, ja koirien juostessa valkoisessa, läähättävässä riemussa, asetan kädet karikoiden yli kurottuneille jäälohkareille, jotka ovat kumpuilevaa, reunatonta liukkautta ja äkisti rikkonaisia reunoja kuin kirkaisu tai hiljainen, liikkumaton räjähdys. Kun iho kulkee jäätä pitkin, on vain nyt, ja kaikkialta kimpoava valo on tietoa ilman selvityksiä. Silloin voi pysähtyä keskelle jäätä, sulkea silmät ja kuunnella vaihtelevien lämpötilojen ja toisiaan vasten liikkuvien elementtien aiheuttamaa jään ujellusta sekä toivoa, että seuraava railo ja pamahdus olisi aivan tuossa tai tässä, nyt.

Kesäisin istun rannoille ja katson veden läpi kohti pohjaa, jossa menneiden aikojen oksat ja lehdet muuttuvat kuoleman kautta tummaksi, hauraaksi elämäksi. Toisinaan riisuudun ja uin silmät vedenpinnan tasolla, katsoen kohti liukuvia aaltoja, ollen lopulta yksi niistä, niiden löytämä. Syksyllä kuljen puisen niemen rantakiville ja näen uneliaita lintuja, sekä niiden rinnalla herääviä lintuja, jotka ponnistavat taivaalle viimojen viileyttä valittaen. Muuttavien eläinten siipieniskut toistavat veden kiertoa. Oli kesä, oli pesä, oli auringon lämmittämä ruovikko, ja nyt pesän poikanen ihmettelee haluaan nousta ja lentää kauas, ihmettelee kykyään sukeltaa ja sitten kohota, kehonsa täyttä ja virtaavaa vahvuutta.

Kaiken läpi kulkee vesi, ja lintu kulkee veden läpi, vuodesta toiseen, elämän alusta kuolemaan saakka ja sieltä uudelleen elämään. Ei ihme, että Kalevalan maailman loi lintu veden äärellä, huokaiseva, yksinäinen alkusotka.

 

ice_cave_blue_104138_3840x2400Keväät ovat paras ajankohta. Se tapahtuu ennen kuin ehtii muodostaa ajatusta siitä, mitä tapahtuu. Viime viikolla huomasin pysähtyneeni metsälenkillä kohtaan, jossa jäästä vapautunut vesi peitti jääksi jäänyttä vettä. Olin kumartunut, riisunut hansikkaat, ja asettanut kädet kylmään kuin näin olisi väistämätöntä ja ilmeistä, sekä löysin itseni paikoiltani vailla aikaa. Pieni, nimeämätön toukka kiemurteli veden alaisen jään pinnalla, ja me olimme äkisti ja sulavasti rinnakkain, kaksi tyystin toisilleen tuntematonta kummajaista, kaksi vedestä elävää.

Koirat nousivat kivilohkareiden päälle, sitten jälleen katosivat etsimään asioita, joista vain ne tietävät. Lohkareet oli kuljettanut ja vapauttanut vetäytyvä jäätikkö tuhansien vuosien takaa. Joskus oli ollut se päivä, jokin tietty päivä ja hetki, jolloin nuo nimenomaiset lohkareet olivat sulaneet jäästä irti ja jääneet paikoilleen törröttämään, ja nyt oli tämä tietty päivä, tuhansia vuosia myöhemmin, jolloin niiden vierellä vapautui vettä jäästä sallien sisäänsä elävän toukan ja minun elävät käteni.

Pitäisi hämmästyä sitä, että maailma on, totesi filosofi Wittgenstein. Mystistä ei ole se, miksi maailma on, vaan se, että se on, neuvoi hänen klasikkonsa Tractatus ja tuo lause on hionut tiensä mieleeni vahvemmin kuin yksikään toinen. Tulisi pysähtyä ja ihmetellä. Parhaimmillaan ei muista, että tulisi tehdä niin, vaan löytää itsensä kädet vasten jään ja veden jatkuvaa liikettä, ihmetyksessä. Että maailma on, että jäätä on, ja lohkareita, toukkia, koiria sekä kädet, juuri tällaiset kädet. Wittgensteinin mukaan metafyysiset asiat kuuluvat mystisen piiriin: ne voidaan tunnistaa, mutta kieli ei voi niitä tavoittaa. Ne täytyy kokea, ja mystinen kokemus on kokonaisuuden havaitsemista. Kieli, ajattelu johtavat vain tiettyyn pisteeseen, ja sen jälkeen on valittava hiljaisuus.

”Sub specie aeternitatis”, totesi Wittgenstein myös. Elämä, taide, moraali tulisi nähdä ”ikuisuuden näkökulmasta”. Vaikeita aiheita, jotka saattaa hahmottaa vain ihmetyksen kautta. Häntä aiemmin Baruch Spinoza oli käyttänyt samaa termiä etsiessään totuutta, joka ulottuu nähdystä ei-nähtyyn. Jäässä ja vedessä on totuuksia, jos vain löytää itsensä niiden ääreltä, ajattelun tuolta puolen, sanoista luopuneena.

Annie Dillard julkaisi vuonna 1974 kirjan nimeltä Pilgrim at Tinker Creek. Se on pyhiinvaellus luontoon keskiössään joki, sammakot, alkueläimet, hyönteiset, vesi. Dillard summer-rocks-trees-riverkulkee lähiympäristössään ja kuvaa kokemaansa. Teosta on pidetty amerikkalaisen luontoromantikko Henry Thoreaun Walden -teoksen uudistajana. Thoreaukin kulki luontoon ja kirjasi ylös näkemänsä. Pois kaupungeista, pois ajatusten jatkuvasta itsetietoisuudesta, pois ennalta määritetyistä kaavioista elämälle, kohti havahtumista aiemmin huomaamattomien asioiden merkilliseen valtavuuteen, on molempien kehotus. Dillard kuvaa pieniä asioita, sellaisia, joita yhteiskunta ei kehota havaitsemaan. Hetkiä, jolloin varjot ovat sinisiä, ja linnun sininen varjo kulkee jäällä kuin lähettiläs toisesta ulottuvuudesta, kikattavien lasten luistinten läpi, yli ja ali. Hetkiä, jolloin puu on äkisti värejä sekä valoja, ja Dillard varma siitä, että materiaalisen tällä ja tuolla puolen on asioita, joita ihmetellä.

Ja juuri ihmetellä Dillard osaa, odottamatta tai antamatta ainuttakaan vastausta. Hän havahtuu siihen, että yhtä hyvin varjojen ja heijastusten todellisuus voisi olla se aito: kun jotakin heijastuu vettä vasten, onko muodostunut kuva harhaa? Missä alkaa aito maailma, missä on raja aidon ja kuvitellun välillä, eikö kaikki ole vain aistien tanssia vailla ratkaisuja? Nämä olivat jo Platonin kysymyksiä, ja Dillard palaa niihin. Silti kuten Platon, myös Dillard kokee tietävänsä jotakin. Se jokin vain kavahtaa sanoja, se pitää havaita juuri silloin, kun lintuparvet ovat sinisiä varjoja tai lehahtavia ääniä, jotka voi kuulla vain yllätetty.

Luettuani yön Dillardia kuljin päivällä jälleen rannalle, tällä kertaa pitkän laiturin päähän. Koirien kohottaessa kuononsa kohti palaavien lintujen siivekkäitä ääniä, hajuja ja aavistuksia, kuuntelin jäätä. Kauempana vapaa ulappa solisi rannan jään alla kuin vuorien kivistä pintaa murtumaan pakottava puro. Muutaman päivän päästä olisi vuoden paras hetki, jolloin rannan jää on rikkoutunut pieniksi kimpaleiksi ja aallot nostattavat kimpaleet lasiseen helinään, joka jatkuu öiden läpi heltymättömänä energiana, kielettömänä ilmeisyytenä. Istuin laiturin reunalle ja katsoin alas. Vedessä on tasoja. Jälkiä menneestä. Jää sulaa vaiheittain, ja sen sulaessa paljastuu historia. Kymmenen senttiä vapaan veden alla oli kerros jäätä täynnä ilmakuplia ja valkoisia railoja kantaen merkkejä äkillisistä marraskuun pakkaspäivistä, jolloin viimeisetkin muuttajat lähtivät.

Jossain kohden makasi lehtipuun kerkkä, joka oli pudonnut juuri tiettynä hetkenä, kenenkään huomaamatta. Mietin, oliko silloin satanut lunta tai räntää, oliko tuullut, olinko itse kulkenut silloin metsässä tai punonut ajatuksiani epäselviksi vyyhdeiksi tavalla, mihin vain kirottu itsetietoisuus pystyy. Mietin, mistä puusta kerkkä oli tullut, milloin se oli kasvanut, mistä sen DNA oli syntynyt, mitä sen esivanhemmat, puiden esipuut, olivat tehneet silloin, kun kaikkea tätä peittivät vielä lohkareita kantavat jäämassat.

ice_veils3Jää vaikutti epäsymmetriseltä harsolta, tai valkoiselta kartastolta maailmankaikkeuteen, tai itse linnunradalta pimeää pohjaa vasten. Se katkeili, siinä oli aukkoja, kerroksia, takautumia, muutoksia, sysäyksiä. Viimeisen kerroksen alla välkehti pieniä kaloja, jotka olivat tulleet etsimään lähitähden valoa. Ne liikahtelivat, hopeiset kipinät. Elämä jään alla. Kaikkina niinä päivinä, jolloin itse kuljin jään päällä vaimennetussa, kylmän pysäyttämässä maailmassa, oli jään alla odottavaa elämää, olentoja täynnä happea ja verta, toisen valtakunnan viitseliäitä valmiina pyrähtämään kohti kevään ensimmäistä tähden valaisua.

Monia maailmoja, kerroksittain. Ihmisen ja koiran, lehtipuiden, kalojen, sotkien, jääkausien, galaksien maailmat jään harsoisissa kartoissa, kaikki siinä jatkuvassa liikkeessä, josta jo esisokraattinen filosofi Herakleitos puhui väittäessään kaiken olevan vain liikettä, virtaa kuin vesi, kaikki toisiinsa vaikuttaen, limittyneenä, liian usein huomaamatta.

Dillard kuvaa kuinka kalojen liike on aina ohi juuri, kun se voisi huomata. Hopeiset kipinät ovat poissa sillä hetkellä, kun silmä koettaa tavoittaa ne. Hän myös zen-filosofiaa mukaillen kuvaa kuinka tämä hetki on alati poissa ja katoaa ennen kuin sanat voivat tavoittaa sitä. Yrittämällä ei löydä, viittovat kädet osoittavat vääriin suuntiin. Hän pyytää siirtymään pois itsetietoisuuden kehikoista, kohti täydellistä tyhjentymistä siten, että todellisuus voi astua meihin. Itsetietoisuutta ei voi sammuttaa, ajattelua ei voi pyyhkiä pois pakottamalla. Kommentaattori on alati paikalla, ja mielemme koettaa etsiä selityksiä ja malleja, joiden kautta jäsentää todellisuus. Kieltä, ajatuksia, oletuksia, kulttuurien kylläisiä hahmotuksia ei voi padota pois, muistuttaa Dillard. On kuitenkin mahdollista seurata veden liikettä tietoisuuden laidoille, yrittämättä, antautuen ja avautuen, kunnes kieli ja hahmot väistävät välähdyksittäin. ”Kun näen tällä tavalla, todella näen”, toteaa Dillard. Tämä on ”täydellinen lahja, ja täydellinen yllätys”.

Se, että maailmat ovat – veden molekyylit kiteinä kämmeniä vasten.

20170319_132725_HDR

Frankenstein ja osattomat romantikot

 

Nuoret, vihaiset, rakastavat miehet

Kesällä keskityin hetkeksi 1800-luvun alun Britannian suuriin romantikkoihin. Luin teoksia täynnä tarinoita heidän heittelehtivistä valinnoistaan, impulsiivisesta tunnepauhusta, poliittisesta intensiteetistä, sekä ideaaleista koskien yksinäisyyttä ja rakkautta. Noissa tarinoissa välähtelevät itsemurhat tai muutoin ennenaikaiset kuolemat, hylkäämisten autioittamat lapsuudet, taistelu dominoivia poliittisia näkemyksiä vastaan ja jatkuva jonkin sellaisen hakeminen, jonka luonne jää kuvasta ulos.

percy-bysshe-shelley-001Kirjoja lukiessani vierellä kulki kaunis ja hintelä Percy Shelley, josta tuli yksi romantiikan ajan tunnetuimmista runoilijoista. Aatelistaustainen Shelley oli oppinut piiloutumaan rajulta koulukiusaamiselta kirjoihin ja kirjoittamiseen. Hänen mielensä hapuili öisin voimakkaiden unien ja päivisin yhtä vahvojen tunteiden sekä poliittisten ideaalien välissä, jotka sysäsivät häntä eri suuntiin. Yksi näistä suunnista oli rakkaus Harriet Westbrookia kohtaan, joka johti karkaamiseen, avioliittoon, lapsiin, sekä lopulta hylätyn Harrietin itsetuhoon. Toinen suunnista oli anarkismi, joka kuljetti nuoren Shelleyn koputtamaan tunnetun anarkistifilosofi William Godwinin ovea ja jota koskevia pamfletteja, julistuksia ja runoja Shelley heitteli sääydyllisen brittiyhteiskunnan ylle.

Kolmas sekä tärkein suunnista oli runous, joka helli ja piinasi romantikon mieltä ja kehotti häntä kirjoittamaan paitsi luonnosta, yksinäisyydestä ja kaipaavasta tuskasta, myös rajuista, sääntöjä rikkovista teemoista, jopa insestistä. Runoissa erityisesti luonto ja vavahteleva, usein melankolinen tunne limittyvät:

Tuuli, sa tuskan voihkija,
laulajatta jäänen,
sade, jok yhtä vuolaana
yön kaiken itket ääneen,
myrsky kyynelin murheisiin,
puu paljas oksin alastomin,
suon silmä, meri vaahtopää –
maan vääryyttä itkekää.

Jos Shelley kirjoitti rajuista teemoista, Lordi Byron eli rajusti. Byronin isä oli ollut ”Hullun Jackin” lempinimeä kantava kapteeni, joka eli veloissa, kohteli vaimojaan julmasti ja hyödynsi näiden omaisuutta. Äitinsä kasvattama Byron toteutti samaa sadistisen lord-byron-21124525-1-402egoismin kaavaa monissa valinnoissaan, muun muassa naiden ja sittemmin nöyryyttäen nuoren aatelisnaisen vain nähdäkseen, saisiko tämän vihille kanssaan. Byronin seksielämä oli levotonta, oikullista ja runsasta, sisältäen molemman sukupuolen edustajia, monia epätoivoisesti Byroniin rakastuneita naisia, sekä jopa Byronin sisarpuolen, jonka kanssa Byron asui yhdessä onnettoman vaimonsa kanssa. Byronin lemmen vuoksi uhattiin ja haluttiin tehdä itsemurhia samalla, kun Byron itse vetäytyi leikkivään välinpitämättömyyteen. Samalla julmuus tiuskahteli Byronin teoissa, ja hän muun muassa riisti aviottoman lapsensa tätä suuresti rakastaneelta äidiltä vain laittaakseen lapsen ankeaoloiseen luostariin, jossa lapsi kuoli.

Byronin ympärille kehkeytyi paheellisuuden kuvasto, johon kohdistui sekä rankkasanaista tuomitsemista että salaista eksotisointia ja ihailua. Häntä kuvattiin lauseella ”hullu, paha, ja vaarallinen” – lause, joka konkretisoitui tapauksessa, jossa obsessiivisesti Byroniin rakastuneen hienostonaisen viiltäessä juhlaillallisella rannettaan, piti Byron tilannetta mitä erinomaisimpana näytelmänä. Kiihdyttävän komea Byron omasi kuitenkin myös lempeämpiä piirteitä, joita hän osoitti muun muassa palvomaansa koiraa kohtaan ja halussaan edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Kenties nämä mahdollistivat sen, että hänestä muotoutui romanttisen sankarin esikuva, joka uhmaa uskaliaisuudellaan, eristäytyvyydellään, yksilöllisyydellään ja laajalla tunnekavalkadillaan. Jälleen luonto ja vieraantuneisuus ihmismaailmasta limittyivät yhteen:

There is pleasure in the pathless woods,
there is rapture in the lonely shore,
there is society where none intrudes,
by the deep sea, and music in its roar;
I love not Man the less, but Nature more.

Suurista romantikoista usein lahjakkaimmaksi nimetty oli John Keats, jota vaivasi masentuvaisuus, vetäytyvyys, sekä tunne arvostuksen puutteesta. Onneton rakkaus nostatti synkkyyttä sekä epätoivoa, yksinäisyys ja kuolema kietoutuivat osaksi runojen teemoja, ja vasta 25-vuotiaana Keats kuoli tuberkuloosiin pitkällisen, kohtuuttoman kituliaan odotuksen jälkeen. Myös Shelley ja Byron kuolivat nuorina. Shelley hukkui purjehdusonnettomuudessa 29-vuotiaana seilatessaan Byronin nimeämällä Don Juan -veneellä. Byron taas kuoli kuumeeseen Kreikassa, matkalla sotaan ottomaaneja vastaan. Hän oli 36-vuotias.

Näitä romantikkoja määritti halu irrottautua sovinnaisuudesta ja hiivuttavista yhteiskunnan säännöistä. He kaipasivat jotakin radikaalia ja uutta, esittivät anarkistisia näkemyksiä säännöt alas ajavasta oikeudenmukaisuudesta ja taiteista, joissa esillä olisi peittelemätön tunne. He eivät halunneet olla prototyyppejä niistä kasvottomista olioista, joita yhteiskunnan odotukset sekä roolit tuottivat ja sen sijaan he pyrkivät olemaan Itsellisiä Yksilöitä. Kuten 1960-luvun radikaaleissa, heissä eli rääväsuinen kapina, joka vastusti sekä kritisoi ja he toteuttivat tuota kapinaa omassa elämässään heittäytyessään soveliaisuuden säännöt sivuuttaviin rakkauksiin, seksiin, mielipiteisiin tai elämäntapoihin.
Heitä kaikkia yhdisti se, että he pakenivat kotimaataan Iso-Britanniaa ja etsiytyivät Italiaan. He olivat siten karkureita ja irrottautujia, itse valittuun maanpakoon lähteneitä olentoja, jotka eivät kokeneet perinteistä yhteiskuntaa kodikseen. Romantikot olivatkin ulkopuolisia. Tämä ulkopuolisuus kiteytyi Byronin vaunuleegioon, joka matkasi mukanaan apinoita ja eksoottisia lintuja läpi Euroopan etsien paikkaa, jotakin paikkaa.

 

Mary Shelley ja Frankensteinin Olento

Usein suurten romantikkojen suuri kertomus ilmaistaan keskittyen miehiin, ja heidän rakkautensa sekä vaimonsa jäävät sivuhenkilöiksi. Tämä on kuitenkin hävettävä virhe, sillä monet noista naisista paitsi elivät uudistaen ja sisällökkäästi, myös julkaisivat itse vahvaa tekstiä. Omasta mielestäni romantikoista kiinnostavin onkin Mary Shelley.

Kun Percy Shelley saapui Godwinin ovelle, oli tuon oven takana myös Godwinin tytär Mary. d7d87116673f1ea1bee9f8152b49c4a0Mary Shelley oli feministisen ajattelun kumouksellisen uranuurtajan Mary Wollstonecraftin tytär. Wollstonecraft oli kuollut lapsivuoteeseen, eikä Mary ollut saanut tuntea äitiään – sen sijaan hän oli joutunut elämään taloudessa, jota määrittivät vaativa äitipuoli, etäinen isä, sekä tunne kaipaavasta paikattomuudesta. Herkkyyttä kimaltavat nuoret kietoutuivat yhteen ja karkasivat manner-Eurooppaan, missä he yhdessä Maryn siskopuolen kera vaelsivat vuoristoissa vailla rahaa tai kunnollisia kenkiä. Rakkaus Percyn sekä Maryn kanssa oli ilmeistä ja kestävää, mutta samalla sitä lohkoi osiin Percyn levottomuus, joka johti muun muassa suhteeseen mukana kulkevan siskon kanssa.

Vielä suurempia lohkoja aiheuttivat pienten lasten kuolemat sekä omaisten itsemurhat, joiden edessä Marystä tuli hiljaisempi ja eristäytyvämpi. Mikäli Percy Shelleyä väritti intensiteetti, oli Mary Shelley reunoille jäänyt tarkkailija, jonkinlaiseen osattomuuteen pakotettu ja tuossa osattomuudessaan itsensä piilottava, hiljainen yksilö.

Vuosien harhailun jälkeen Shelleyt viettivät aikaa Byronin huvilalla Italiassa. Eräänä iltana romantikkojen ryhmä päätti pitää kilpailun siitä, kuka keksisi parhaan kummitustarinan. Muut kirjasivat omansa nopeasti ylös, mutta vasta 18-vuotias Mary Shelley jäi miettimään ja mietti, kunnes oli kirjoittanut Frankensteinin hirviön, joka nykypäivänä on kaikista romantikkojen tuotoksista tunnetuin.

Merete Mazzarella on havainnoivasti kuvannut tätä prosessia ja sen jälkiseurauksia kirjassaan Sielun pimeä puoli. Alkuperäisessä Frankensteinin hirviössä ei ole hirviötä, vaan ”Olento”. Edistykseen ja rajattomaan empiiriseen kokeiluun uskovaa rationaalisuutta edustava tohtori Frankenstein päättää kokeilla, mitä tuohon aikaan mystisiä ulottuvuuksia saanut sähkö voisikaan tehdä ja tulee luoneeksi uuden elämän. Näin syntynyt Olento ei kuitenkaan osaa olla, kuten soveliaisuus vaatisi. Olento ei ymmärrä ihmisten luomia sääntöjä eikä osaa kommunikoida itseään – samalla sitä kammoksutaan sekä vieroksutaan. Sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin piiloutuminen.

Hirviömäisyyden sijaan Olento on lempeyttä, rakkautta ja empaattista hyvyyttä, ja se paitsi on uhrautuvainen myös valitsee (kuten monet romantikoista, Shelleyt mukaan lukien, tekivät) kasvisruoan halussaan välttää väkivaltaa. Koska Olento on torjuttu, on sen piilotettava olemassaolonsa, ja jopa hyvät teot se suorittaa salaa. Viimein se uskaltaa tulla esille arasti toivoen, että se hyväksyttäisiin. Hyväksynnän sijaan Olento torjutaan kauhulla.

Olento onkin ulkopuolinen, rakkautta osaava ja haluava yksilö, joka ei kuitenkaan kykene ilmaisemaan itseään ja jonka muut työntävät pois, kauemmas. Siihen kohdistuu aggressiivista epäluuloa ja torjuntaa, joka painaa Olentoa alas ja pois. Vasta tällöin syntyy väkivalta. Olento tiedostaa, että ei voi olla rakastettu. Rakkaus on revitty Olennosta ulos ja sen tilalle liikahtaa halu kostaa sekä tappaa – halu, joka lopulta kohdistuu Olennon luoneeseen tohtoriin. Mazzarellan luennassa Olento on tunne, ja Olento on hyvä, kun taas tohtori on järki, joka ei näe aiheuttamaansa pahaa.

Tunne lähtee järjen kintereillä napajäälle, ajaa tätä valjakoin ja vihalla, vaikka todellisuudessa haluaisi, että juuri järki näkisi Olennon ja hyväksyisi tämän rujon sekä silti lempeän ytimen. Olento kertoo: ”Jos saisin yhden olennon myötätunnon, haluaisin rauhaa kaikkien kanssa. Minussa on rakkautta, mitä tuskin voit kuvitella ja raivoa, mitä et voisi uskoa. Jos en voi tyydyttää yhtä, seuraan toista.”

 

Osaton olento

Kirjaa on analysoitu paljon. Romantikot elivät tieteellisen edistyksen aikaa, ja yhden tulkinnan mukaan heidän halunsa huutaa tunnetta oli osaltaan vastareaktio järjen korostukselle. Frankensteinin hirviö käsittelee myös pahan sekä hyvän suhdetta ja niiden sekoittumista tavoilla, joita sovinnainen yhteiskunta ei tunnista: pahan ytimessä voi olla kidutettu hyvyys, ja yhteiskunnan ”hyväksi” nimeämä voi puolestaan olla julmaa näennäisyyttä. Kerronnan kohteena on myös pahan synty. Paha seuraa rakkaudettomuutta: ”Näen kaikkialla iloa, josta vain minä olen peruuttamattomasti poissuljettu. Olin lempeä ja hyvä; onnettomuus teki minusta pahan. Tee minusta onnellinen, ja olen jälleen hyveellinen”.

Syvemmällä Frankensteinin hirviössä on kuitenkin rikkinäisten yksilöiden piilotteleva piina. Se on kertomus osattomista olennoista – juuri sellaisista, joita romantikot itse monessa mielessä olivat. Yhteiskuntaan sopimaton ja sitä pakeneva Olento rinnastuu vaivattomasti maanpakoon heittäytyneisiin romantikkoihin, joita riivasi tunne ymmärretyksi tulemisen puutteesta. Järki edustaa järjestelmällistä yhteiskuntaa, joka ei osaa hahmottaa salattuja tunteita, erilaisuutta ja kaaosta kantavaa yksilöä.

Romaanin voi lukea myös kuvauksena yhden tietyn yksilön osattomuudesta. Olennossa on paljon osia Mary Shelleystä itsestään. Mazzarellan kirjan ohella Daisy Hayn teos Young Romantics: The tumblr_mv3j35nwzw1snvd8eo1_500Shelleys, Byron and Other Tangled Lives kirjaa auki sen piiloutumisen, johon Mary turvautui rakkaittensa kuolemien sekä puolisonsa arvaamattomuuden keskellä. Kenties Mary Shelley oli jo lapsena oppinut kätkemään itsensä ymmärtämättömältä, etäiseltä kodilta, jossa ainut rakkauden mahdollisuus löytyi kuolleesta, idealisoidusta äidistä. Jos psykologisointia jatkaa, kenties Mary oli piilottanut myös itseltään paljon, sillä kuten Dayn kirjasta käy ilmi, hän saattoi olla liikahtamaton pahimpienkin tragedioiden edessä. Mary Shelley eli osittain kuin patsas, pysyen taustalla, näyttämättä liiaksi ja ollen tunne-elämältään peitossa sekä muilta että itseltään.

Silti Olento oli siellä jossakin, odottaen pääsyä ulos ja tietäen, että jos niin kävisi, sitä ei ymmärrettäisi: ”Olen epäonnekas ja hylätty olento; katson ympärilleni, eikä minulla ole läheistä tai ystävää koko maailmassa. Nämä miellyttävät ihmiset, joiden luo pyrin, eivät ole koskaan nähneet minua eivätkä tiedä minusta. Olen täynnä pelkoja, koska jos epäonnistun heidän kanssaan, olen ikuisesti maailman hylkäämä”.

Tohtori Frankensteinin hahmossa vilkkuvat Mary Shelleyn rationaalinen isä, rakkaudeton, menetysten merkitsemä lapsuus ja lopulta se koko sosiaalisten odotusten kenttä, jonka edessä Mary voi vain muuttua patsaaksi – kenties siinä häilyvät myös Maryn omat kriittiset odotukset siitä, miten tulisi olla ja tuntea. Osattomuus, etäisyys muista, kiteytyy kirjan viimeiseen lauseeseen, jossa Olento hyppää napajäätiköllä jäälautalle ja katoaa ”kaukaisuuksiin”. Osuva viimeinen sana romantiikan ajan klassikolle.
Mary Shelley kipuili Percyn menettämisen jälkeen, mutta jatkoi laadukkaana kirjailijana ja oikeudenmukaisuuden ajajana. Romantikkojen vieraantunut yksinäisyys ei kuitenkaan jättänyt häntä, kuten eivät myöskään ne onnettomat rakkaustarinat, joita sekä romantikkojen elämät että tekstit loimusivat. Romantikkojen jälkeen eksistentialistit käsittelevät vieraantumista filosofian näkökulmasta, pienemmällä tunneliekillä. Silti vaikkapa myös Soren Kierkegaardin teoksissa voi nähdä vilahduksia Olennosta. Olento liikahtelee myös Kafkan tapaisissa kirjailijoissa, jotka ihmettelevät omaa olemassaoloaan merkillisessä maailmassa.

Tuon maailman raatelemille romantikoille vapaus ja ilo löytyivät yksinäisistä unista. Tässä ”ilo” on keskeinen sana. Vieraantuneisuus ei ole ainoastaan kipua vaan myös helpotuksen lähde. Myöhemmällä iällä Mary Shelley palasi Frankensteinin hirviöön kirjoittaakseen siihen uuden johdannon. Tuo johdanto oli myös paluu lapsuuteen ja kykyyn paeta yksinäiseen mieleen: “Unelmani olivat vain minun; niistä en kertonut kenellekään; ne olivat pakopaikkani ärtymykseltä – minun rakkain onneni, kun olin vapaa”.

Caspar David Friedrich

 

 

Pienpetometsästyksen vino eläinkuva

Jahdatut koiraeläimet

Suomessa on koiraeläimiä, jotka hakeutuvat lajitovereidensa joukkoon etsimään kumppania. Suomessa on kuitenkin myös metsästäjiä, jotka pannoittavat osan noista koiraeläimistä siten, että aina niiden löytäessä kumppanin, tämä tapetaan. Riistakameroita hyödyntämällä tehdään selvää myös mahdollisesti syntyneistä pentueista rauhoitusajan loputtua. Tämän tarinan voi ilmaista kliinisesti, kuten tehtiin Ylen sivuilla 6.2. julkaistussa jutussa, jossa näiden koiraeläinten tappamisen elämäntehtäväkseen valinnut metsästäjä kertoo kuinka käy ”poistamassa” pantaa kantavien kumppanit, lajitoverit sekä oletettavasti pennut. Sen voi myös ilmaista rehellisemmin, peittelemättä sitä, mistä on kyse.

Nämä sosiaaliset koiraeläimet hakevat sopivaa partneria pitkienkin välimatkojen päästä ja ovat pariuskollisia. Kumppanuus on niiden elämän keskiössä. Ne tuovat pentuja hoitaville kumppaneilleen ruokaa, ovat esimerkillisiä vanhempia (sekä uros että naaras huolehtivat jälkikasvusta tunnollisesti sekä hellästi) ja muodostavat vahvoja sosiaalisia siteitä. Tämä on niiden luonto, tätä ne tarvitsevat. Ne myös osaavat pelon, hädän, stressin sekä kiintymyksen. Kun tällaiselta eläimeltä riistetään vuodesta toiseen sille arvokkain, ovat seuraukset väistämättä synkät sekä niille, jotka tapetaan että itse pannoitetulle eläimelle. Niille elämä on jatkuvaa stressiä, sillä se on kroonisen menetyksen värittämää; näitä eläimiä kiusataan ja turhautetaan.

Yhteensä kyseenomaisia koiraeläimiä tapetaan vuosittain 170 000 yksilöä. Aina se ei tapahdu pantayksilöitä hyödyntämällä, mutta jälki ei ole koskaan kaunista. Niiden kohtalo ansaitsee hieman kartoitusta, sillä siihen kiteytyy ihmisen eläinsuhteen ongelmallisuus.

Koiria, supikoiria ja raatokoiria
1289047489_laliko-nature-animalsss_05Jos edellä mainittu tarina koskisi koiria ja siinä kerrottaisiin, kuinka koiran annetaan kerta toisensa jälkeen löytää lajitovereita ja kiintyä niihin vain, jotta nämä voitaisiin tappaa, ihmiset parahtaisivat ja syyttäisivät tekoa sadistiseksi. Koira on meille yksilö, sillä me tunnistamme sen mentaalisen kyvykkyyden: meille on ilmeistä, että nämä tilanteet olisivat koiralle kiduttavia, ja että teko olisi jo siksi paitsi tuomittava myös kohtuuttoman raaka. Tarina ei kuitenkaan kerro koirista, vaan niiden sukulaisista supikoirista. Juuri siksi se on arkipäivää.

Eläimiä luokitellaan ja kohdellaan hyvin eri tavoin riippuen siitä, mihin hyötyluokkaan ihminen on ne asettanut. Jotkut – kuten koirat – saavat paremman osan, kun taas toiset joutuvat teilattujen kategoriaan olennoiksi, joilla ei ole itsenäistä arvoa ja joille voi tehdä lähes mitä tahansa. Tässä luokittelussa ei ole kohtuullisuutta tai oikeudenmukaisuutta. Se ei perustu sen varaan, mitä eläimet itsessään ovat tai tarvitsevat, vaan puhtaasti siihen, mitä hyötyä ihminen eläimistä etsii. Niitä eläimiä, jotka jollakin tapaa kilpailevat ihmisen kanssa resursseista, odottaa karu kohtalo. Tähän luokkaan kuuluvat muun muassa pienpedot kuten supikoirat.

Jossain tuolla mielemme taustalla me tiedämme, että tällainen tapa arvottaa eläimiä on absurdi. Kenties verikätisinkin metsästäjä tunnistaa, että myös supikoiralla on mieli, ja että sen nimeämisessä vain loukutettavaksi, arvottomaksi otukseksi on jotakin pahasti vinosti sekä vialla. Jotta tällainen epämukava tieto ei tulisi liiaksi pintaan, monet luovat sen tielle harhautuksia. Tehokkain harhautus on negatiivisten leimojen heitto. Tuo harhautus on aina toiminut muiden ihmisten kohdalla – kun jokin ihmisryhmä on haluttu marginalisoida tai teurastaa, on sitä alettu nimitellä termein, joiden kautta siitä tulee erilainen, epäilyttävä ja inhottava. Tällöin ihmisiä kutsutaan ”syöpäläisiksi”, ”taudinkantajiksi”, ”saastaisiksi” tai ”rotiksi”, ja heidän hyödyttömyyttään sekä vahingollisuuttaan korostetaan julkein kirjaimin. Sama toimii suhteessa eläimiin.

Ylen juttu on täynnä tällaista erikoista nimittelyä. Metsästäjä kuvaa siinä supikoiria ”raatokoiriksi” ja rinnastaa ne hämmentävällä tavalla rottiin vain siksi, että molemmat voivat tulla lähelle ihmisasutusta. Jutussa luodaan liioiteltuja uhkakuvia taudeista, joita supikoirat voisivat levittää. Mikä omituisinta, niiden metsästys rinnastetaan historialliseen sotaan itärajalla, ikään kuin kyseessä olisi taistelu vihollista vastaan. Kuvasto on selvä: supikoirat maalataan vääristynein värein edustamaan saastaisuutta, tuholaisia, tauteja ja (koomista kyllä) peräti Neuvostovenäjää.

56a902111f00005000216c53Nämä kaikki leimat ovat katteettomia. Todennäköisyys, jolla supikoira levittäisi hankalia tauteja, on erittäin pieni ja toisaalta samoja tauteja voivat levittää myös muut koiraeläimet kuten ketut – supikoiran asettaminen syntipukiksi on siten omituista. Supikoirat eivät ole ”raatokoiria”: ne saavat ravintonsa raatojen sijaan lähinnä kasvikunnasta, jyrsijöitä ja pienriistasta. Supikoirat eivät myöskään ole rottia, mikä biologian kirjoista on helpohkoa todeta (sikäli kuin rotissa ylipäätään olisi mitään vikaa), eivätkä ne ole venäläisiä sotilaita toisesta maailmansodasta. Negatiiviset leimat, joilla supikoirien lahtausta koetetaan oikeuttaa, törmäävät pienenkin pintatarkastelun jälkeen omaan omituisuuteensa.

Kone vai eläin

Ylen jutun käsitys eläimestä kilpistyy metsästäjän lausahdukseen, jonka mukaan ”Supikoiralla ei oikeastaan ole elämässä muuta merkitystä kuin syödä ja lisääntyä. Siitä ei ole mitään muuta hyötyä, kuin häviävän pieni turkishyöty”. Eläimestä kasataan yhteen animal-871612_1920-770x513kuva hyödyttömänä, syövänä ja lisääntyvänä koneistona, jolla ei ole mieltä tai arvoa. Itse eläinten näkökulma jää näistä kertomuksista täysin pois. Tyystin kuvaamatta jää, että supikoirat ovat varsin oppivaisia, älykkäitä, tuntevia otuksia, joilla on omat tarpeensa, hyvinvointinsa ja perspektiivinsä todellisuuteen. Kyky sopeutua ihmisasutuksen läheisyyteen on yksi esimerkki niiden nopeasta oppimis- ja ongelmanratkaisukyvystä – supikoira kykenee vaihtelemaan käyttäytymistään tarpeen mukaan ja päättelemään, miten toimia. (Supikoirien kyky oppia ja elää ihmisen rinnalla, niiden ”koiramaisuus”, on johtanut maailmalla jopa niiden yleistymiseen lemmikkieläiminä.)

Mielen olemassaolo asettaa rajat sille, mitä muille olennoille voi tehdä. Sillä hetkellä, kun eläimellä on kyky tuntea, kokea ja ajatella, ei sen kohtelua pelkkänä bioresurssina voi oikeuttaa, eikä sitä voi nimetä syömiskoneeksi. On jonkinlaista olla supikoira, se on omanlaisensa subjekti, ja se ansaitsee huomattavasti parempaa kuin tulla leimatuksi yksinkertaisesti mekanismiksi, jonka voi surutta lahdata.

Kysymättä myös jää, eikö ihmistä voisi yhtä lailla kuvata olennoksi, joka syö ja lisääntyy – tai paremminkin, eikö tämä kuvaus sopisi mihinkä tahansa eliölajiin. Me kaikki syömme, suuri osa meistä lisääntyy, ja silti me olemme myös paljon muuta. Miksi siis tehdä supikoirasta yksiulotteinen karikatyyri, kun sen voisi tehdä meistä jokaisesta, ja kun se
lajista riippumatta on aina yhtä tökerö? Ennen kaikkea on kysyttävä, mikä ihmisen hyöty on. Mikäli supikoiria saa listiä hyödyttömyyteen vedoten, miten kävisi, jos samaa asennetta 20-shocking-photos-of-humans-slowly-destroying-planet-earth-17sovellettaisiin ihmiseen? Ympäristöfilosofi Paul Taylor on osuvasti väittänyt, että jos planeetan eliöitä tarkasteltaisiin universumin näkökulmasta, ihminen ei olisi ainoastaan hyödytön vaan pahin tuholainen, sillä se on onnistunut johtamaan planeetan kuudenteen lajien massasukupuuttoon sekä ympäristökriisiin. Me olemme painajainen sekä muille lajeille, ekosysteemeille että ympäristölle.

Kuvatessaan eläimiä hyödyttömiksi mekanismeiksi, juttu onkin kadottanut jotakin hyvin oleellista siitä, mitä on olla eläin, ja miten ongelmallista ”hyödyn” pohdinta on mietittäessä eliöiden arvoa.Se on myös kadottanut suhteellisuudentajun koskien sitä, minkälaisia lajeja nykytodellisuudessa voi pitää haitallisina, ja onko ihmisellä lajina ylipäätään enää mitään puheoikeutta asiassa.

Vieraantunut luonto- ja eläinsuhde

Lopulta supikoira-asenteet toistavat käsitystä, jonka mukaan luonnon ja eläinten arvo on vain siinä hyödyssä, mitä ne tuottavat ihmiselle. Täten niitä voi käyttää surutta ja rajoitta hyväksi sekä tuhota se, mikä ei hyötyä tuota. Juuri tämä asenne on johtanut nykytilanteeseen, jossa lajit kuolevat ympäriltämme ja ilmasto on lämpenemässä kauhua tuottavalla vauhdilla. Luonnon ja eläinten arvo sinällään – niiden itseisarvo riippumatta siitä hyödystä tai hyödyttömyydestä, mitä ne ihmiselle edustavat – on poistunut modernin länsimaisen ihmisen mielen horisonteista, ja jäljelle on jäänyt vääristynyt, lopulta vaarallisen tuhoisa asenne, jonka mukaan ihminen voi mielivaltaisesti hyödyntää, retuuttaa, säädellä ja hävittää luontoa sekä eläimiä omien egoististen etujensa nimissä.

Supikoirien lahtaamisen taustalta löytyykin vieraantunut eläin- ja luontosuhde, joka piilottaa alleen tappamisen yleisimmän motiivin: pienpedot kilpailevat riistalinnuista, ja täten ne ovat ”ongelma” joka tulee ”poistaa”. Ylen jutun metsästäjä haluaisikin hävittää ne Suomesta kokonaan, ikään kuin ihminen olisi luonnon ylijumala, joka oman triviaalin etunsa vuoksi voi tuhota kokonaisia populaatiota tai jopa lajeja.

Ylijumalaroolia tuetaan vetoamalla siihen, että supikoira on ”vieraslaji”. Ihminen olisi siten luonnon säätelijä, joka ylhäältä käsin päättää, kuka saa elää ja kuka ei. Vieraslaji-käsite on arkikielessä omaksuttu ongelmattomana, vaikka se on kaikkea muuta. Luonto muuttuu, lajit vaeltavat, ja joskus lajit saapuvat toisten lajien mukana uusille seuduille. Staattista luontoa ei olekaan. Ongelmaksi uusi tulokas muodostuu uhatessaan ekosysteemien kestävyyttä, mutta supikoira ei ole lähimainkaan tällainen uhka. Tutkimuksissa on itse asiassa havaittu, että supikoira syö varsin vähän riistalintuja, ja että riistalintukannat voivat jopa korreloida positiivisesti supikoirakantojen kanssa (1).

Supikoira on tullut alun perin Itä-Aasiasta. On kuitenkin myös toinen laji, joka on aikoinaan saapunut Suomeen kaukaa, ja osa sen edustajista juurikin idästä – ihminen. Sen sijaan, että päättäisimme teilata Suomeen hyvin sopeutuneita eläimiä hengiltä näiden alkuperään vedoten, olisi kenties hedelmällisempää viimein miettiä, miten taata sujuva, myös eläinten näkökulman ja arvon huomioiva yhteiselo kahden kaukaa tulleen lajin, ihmisen ja supikoiran, välillä.

js47408301

(Kuvassa lemmikkisupikoira. Tarkoituksena ei ole vihjata, että niiden pitäminen lemmikkeinä olisi hyvä idea, tai että ihmisten tulisi mennä metsiin supikoiria suukottelemaan, vaan pikemminkin muistuttaa siitä, että myös hieman lämpimämpi, huomioiva asenne supikoiriin on mahdollinen.)

 

(1) https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population

Keskenmenon muistokirjoitus

Shh

Se on piilossa tapahtunut kuolema. Kehon ytimeen herää elämä, jonka sydän lyö, ja jonka sydän eräänä päivänä lakkaa lyömästä. Elämä, jota ei voi koskettaa ja kuolema, joka tapahtui salaa.

Se on myös piilotettu kuolema, vaikenemisen syy, asia, jolle ei anneta sanoja. Ehkä siksi ihmiset pelkäävät kertoa raskaudestaan ennen 12 viikkoa – he eivät halua tilannetta, jossa joutuisivat kertomaan myös kuolemasta. ”Sain keskenmenon” on lause, jonka muodostus on kipuisaa. ”Olen sairaslomalla” korvaa sen, asettuu virkkeeksi, jonka taakse menetys vaivihkaa kirjataan. Me kerromme läheisten kuolemista jopa tuntemattomille, mutta kun tuo läheinen on syntymätön, hiljaisuus sitoo sanat sisäänsä.

lataus-2Viisitoista prosenttia raskauksista päätyy keskenmenoon. Meitä on paljon. Kaikki eivät tiedä, että edes olivat raskaana, toiset selittävät olkia kohottaen asian tavoilla, jotka väistävät surua ja kääntävät sen parhain päin, jotkut kohtaavat ja käsittelevät kaiken kuin eteen annetun hetkellisen haasteen kumppaneiden tai läheisten tuki hartioillaan. Jotkut vaimenevat piilotetun kuoleman kanssa yksinäisyyden pakopaikkoihin, joissa mykäksi pakotettu suru keihästää ja repii, sillä he kokevat, ettei kukaan voisi ymmärtää. Lähes kaikki sanovat ”keskenmeno” vain läheisimmille ja heillekin hiljaa, varoen.

Kenties se, että vasta aivan juuri eläväksi tullut kuolee, kauhistuttaa kokonaisia kulttuureita koodeihin, joiden mukaan asia on vaikenemista vaativa, jotakin niin henkilökohtaista, että se tulee jopa peittää valheisiin tai kiertoilmaisuihin. Kenties siihen liittyy häpeää, vääriä käsityksiä epäonnistumisesta. Tai kenties sille ei vain ole annettu reittejä tulla ulos: kenties se on surua, jolle ei ole rituaaleja, koska sen keskiössä on sellaisen olennon kuolema, joka ei vielä ollut maailmaa itseensä hengittävä, maailmaa koskettava yksilö. ”Ketä minä suren?” ovat ne sanat, jotka hapuilevat eteenpäin epätoivon juonteina, ja niiden takana kasvavat vielä suuremmat ja silti yhtä vaimennetut sanat: ”Saanko minä surra?”.

Kliininen molekyyli ja ihmeet

Eräänä päivänä makasin valkoisella tuolilla ja näin ruudulla aivan pienen olennon, jonka sydän ei vielä lyönyt. Toisena päivänä olin jälleen tuolla tuolilla ja kun ruutu käännettiin minua kohti, näin sydämen kiihkeän liikkeen, merkin todellisuuden kerroksien alaisesta ilosta, niistä räjähdyksistä, jotka ovat avaruuksien alkuperä ja solujen syttyminen elämäksi.

”Se on täysin abstraktia”, sanoi joku minulle nyt, kaiken jälkeen, kenties koettaen lohduttaa. ”Kukaan ei ole kuollut, se oli vain kooste soluja”, olisi hän voinut lisätä, sillä sitä hän tarkoitti, ”Se ei ollut yksilö, ei sitä voi surra”. Lääketiedekin muuttaa mielipidettään sillä hetkellä, kun olento sisällä on kuollut. Elävänä se on alkio tai sikiö, kuolleena se on kaavinnan kohde, veristä ”limaa” tai ”kudosta”, jonka alkuperästä ei puhuta. Nämä ovat puhtaan biologian valkotakkisia kertomuksia, jotka haluavat pestä epämukavan pois.

Minäkin tiedän molekyylit. Olen käsitellyt soveltavan etiikan kurssilla aborttikysymystä kymmeniä kertoja. Olen kirjoittanut taululle näkemyksiä siitä kuinka meistä tulee yksilöitä vasta sitten, kun ilma ihollamme tuntuu joltakin ja olemassaolo on aisteillemme auki. Voisin uhrata itsestäni ja elämästäni paljon, jos tietäisin, että niin tekemällä takaisin naisille oikeuden lopettaa juuri sellaisen olennon elämä, jonka kuolemaa nyt itse itken. Mitä nyt kuitenkin lisäisin, jos yhä noita kursseja opettaisin, olisi tämä: Elämä on ihmeellistä, elämän syntyminen eriskummallisen hohtavaa kuin tyhjyyteen ilmestyvä värähdys valoa, ja vaikka meillä voi toisinaan olla oikeus sen tuhoamiseen, ei sitä koskaan voi kääntää kliinisyyden kielelle menettämättä jotakin äärimmäisen tärkeää.

Ihme ei ole vain ihmisessä vaan kaikkialla. Se puskee atomeita yhteen soluiksi ja soluja yhteen molekyyleiksi ja molekyylejä yhteen kudoksiksi ja kuiduksi, joista tulee kiiltäväkylkisiä kaloja tai pistäväneulaisia puita. Se on vihreissä latvuksissa, se on mullassa, se on miljoonina elämän osina meissä ja ilmakehässä, kaikissa ja kaikkialla, se on olemassaolon merkityksellisin osa. Olen pitänyt kättäni puiden rungoilla tuhansia kertoja ajatellen, miten omituista, miten kaunista, miten ihmeellistä, että puu on, että olemassaolo valuu ja vyöryy lukemattomina ja käsittämättöminä koostelmina kaikkialla, minne aistini yltävät. Silti minulle sydämen liike oli läheisempi kuin muu, sillä se kertoi, että elämä oli minun lapseni. Sillä hetkellä ihmisen alkubiologiasta, ihmisen ensimmäisistä molekyyleistä, tuli jotakin, joka avasi ja muutti minut.

”Tämä on niin raskasta”, huokaavat pienten lasten vanhemmat ja uskon heitä. Arki peittää ihmeitä, univajeen vuorokaudet ja vaatien hakkaavat pienet nyrkit kasaavat esteitä tunteiden eteen ja voivat jopa hetkeksi padota pois rakkauksia. Tarinat lapsista eivät ole yksiselitteisiä tarinoita onnellisuudesta. Silti toivoisin, että he muistaisivat väsymyksen välitiloissa, että jossakin siellä lyö pieni sydän.

Suru, sillä rakkaus

Viime viikolla tuli päivä, jolloin maatessani tuolilla lääkäri oli hiljaa, hiljaisuus kesti kauemmin kuin vuodet, ja tiesin ennen kuin hän edes kertoi. Sitten lakkasin kuulemasta, mitä minulle sanottiin, ponnistelin läpi katujen koettaen pidättää jotakin, minkä tulisi saada näkyä, ja viimein auton kadotessa tunnelin suojaan aloin itkien kirkua. Huusin, kunnes tajusin ajaneeni 30 kilometriä väärään suuntaan muistamatta, missä olen ollut ja tietämättä, missä olin.

img_4820a-copy-300x300Pysähtynyt pieni olento pysyi edelleen sisälläni. Kehoni ei halunnut uskoa, kehoni ei vielä tiennyt, se ei halunnut antaa pois sitä, jota se edelleen puski minua rakastamaan enemmän kuin mitään. Hetket muuttuivat veren pelkoisaksi ennakoinniksi, sillä veri vahvistaisi tapahtuman, tekisi siitä peruuttamattoman. Kun veri tuli, siivilöin virtsaani varmistaakseni, ettei pieni olento joutuisi vahingossa viemäriin, kadotin ajatuksia yön loputtomiin taukoihin, juoksin lammen jäällä niin kovaa kuin pystyin toivoen, että se pysäyttäisi kaiken, ja makasin metsässä lumella itkien sitä, jonka menetin. Tätä on keskenmeno, ja tämän halusin asettaa lauseiksi todellisuudessa, jossa piilossa olevien kuolemalle ei ole rituaaleja. Sanoilla kirjaan se, mitä koen: ilo oli täällä.

Suru tulee negaatioista, antiteeseistä, poisottamisista. Kehoni oli kuiskinut minuun vahvimman koskaan kokemani tunteen: tätä elämää minä suojelen, tämän vuoksi minä kuolisin, tämän vuoksi minä tappaisin, tämän edessä minun olisi annettava itsestäni kaikki ja tekisin niin ilman ensimmäistäkään kysymystä. Niiden kuiskausten takana oli jotakin lempeää ja alkuaikaista, jotakin eheää ja tasaista, joka oli ehdoton rakkaus. Noita kuiskauksia, tuota rakkautta, tietoni kuolemasta työntää pois, koska olentoa ei enää ole. Rakkauteni on jokaisessa solussani, ja silti tietoni sanoo sille ”Sinulla ei ole enää kohdetta”.

On myös toinen poisottaminen. Olin nähnyt tulevaisuuksia. Pienen ruskeahiuksisen tytön, joka juoksee ympärilläni ja halaa kanssani elämää. Miten sanoa hyvästit jollekin, mitä ei vielä ollut, tarinoille, joita ei koskaan tapahtunut, mutta jotka silti kiemurtelivat mieleen hormonien sysäyksinä ja merkityksinä, joita merkityksillä olemassaolon kohtaava olento tuottaa?

Sille pienelle tytölle sanoisin, jos hän voisi kuulla: En ollut koskaan ajatellut tai suunnitellut tulevani äidiksi. Sitten rakkaus sekoitti kehoni, ja keho koosti itseensä uuden elämän. En tiedä, tuleeko minusta koskaan äitiä. Elämä on arvokasta, elämä on hyvää muutoinkin. Sinut, vahingoista kauneimman, olisin silti halunnut pitää.

Kiitos, että sain nähdä sydämesi sykkeen ja siinä ajan ensimmäisen värähdyksen.

img_7129a-940x480