Ihmisvihaa vai elämänsuojelua? Ympäristösyihin perustuva lapsettomuus

Olen viime aikoina lukenut hurjia tekstinpätkiä koskien lisääntymistä. Nämä tekstinpätkät eivät ole syntyneet lisääntymisen rajoittamisesta puhuneiden kynästä, vaan niiden tuttavieni näppäimiltä, joita lisääntymispohdinta on tuohduttanut. Tuon pohdinnan ydin on tämä: ihmispopulaatio on varsin suuri ja kasvaa hurjaa vauhtia. Elämme ilmastonmuutoksen ja kuudennen lajien massasukupuuton aikaa. Olisi hyvä, jos myös länsimaissa, joissa kulutustaso on korkea, pyrittäisiin hillitsemään lisääntymistahtia. Näin voitaisiin tuottaa hiukan vähemmän haittaa luonnolle ja muille lajeille.

Väite on vanha. Syväekologisen ympäristöfilosofian yksi keskeinen periaate on ihmispopulaation pienentäminen. Rajoittamalla lajinsa edustajien määrää, voi paitsi muu luonto, myös ihminen itse paremmin. Syväekologien tunnetuin edustaja lienee norjalais-filosofi Arne Naess, joka painotti hyvän elämän merkitystä. Tuo hyvä elämä on mahdollisempaa, jos huomioimme, ettei suuri lukumäärä aina korreloi elämänlaadun kanssa. Ihmiset saattaisivat kukoistaa aivan toisella tapaa, jos heitä olisi vähemmän, ja (mikä tärkeintä) samalla muille eliöille jäisi enemmän tilaa omanlaiseensa kukoistukseen.

Väite on siis lopulta lempeä. Lisääntyminen sinällään ei ole ”väärin”, mutta nopeasti kasvavaa lisääntymistä olisi hyvä rajoittaa sekä itsemme että muiden olentojen nimissä. (Toisinaan tätä ajatusta kritisoidaan ehdottamalla, että jos ihminen vain tuottaisi ravintonsa energiatehokkaammin ja eläisi muutoinkin ympäristöystävällisemmin, voisi meitä olla maapallolla jopa reippaasti enemmän. Kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin vakuuta, sillä reaalitasolla tällaisia ideaalisia muutoksia ei tunnu tapahtuvan. Samalla sitä yksinkertaista logiikkaa, että rajallinen pallo ei voi tukea rajatonta kasvua, on mahdotonta kiistää.)

Jo nyt olemme ahtaneet luonnonvaraisten eläinten elinmahdollisuudet minimiin, aiheuttaneet ilmaston nopeaa lämpenemistä ja tuhonneet huimia määriä lajeja. Asiaan täytyisi puuttua nopeasti ja monella rintamalla – myös henkilökohtaisissa valinnoissa. Tässä kuviossa myös ihmisten määrällä on merkitystä. On surkeaa, että jälkimmäinen teesi hyväksytään suhteessa niihin köyhiin maihin, joissa lisääntymisvauhti on kova ja että samalla sen soveltaminen myös länsimaihin herättää voimakkaita vastareaktioita.

 

Ihmisvihaiset kapitalistit?

Mikä väitteessä sitten kohottaa kiukkua? Monessa ulostulossa on korostettu ihmisvihaa: lisääntymisestä ympäristösyiden vuoksi kieltäytyvä kerta kaikkiaan vihaa ihmisiä ja ehkäpä erityisesti lapsia. Näissä ulostuloissa muutoin harkitsevat, älykkäät ja empaattiset ihmiset tuntuvat menettävän arvio- ja harkintakyvyn täysin. Rakennetut olkinuket ovat isoja.

Ihmismäärän rajoittaminen syntyvyyden kautta ei ole synonyymi ihmis- tai lapsivihalle. Määrä ja laatu ovat eri asioita. Voin rakastaa koiriani toivomatta, että maailmassa olisi mahdollisimman paljon koiria. Voin rakastaa kumppaniani toivomatta, että hänestä olisi 10 kopiota. Voin rakastaa sekä koiriani että kumppaniani samalla, kun pidän hyvänä sitä, että maailmassa olisi itse asiassa vähemmän koiria ja ihmisiä. Kriitiikki ei siten vakuuta.

Toinen kritiikin kohde on ollut se, että termi ”lasten hankkiminen” on jo lähtökohtaisesti väärä, koska se perustuu kuluttajuuteen ja kapitalistiseen ajattelutapaan. Kun siis mietin, hankinko lapsen, lähestyn asiaa aivan kuten auton tai television hankkimista, mikä redusoi lapset kulutushyödykkeiksi. Autoja hankitaan. Lapsia ei hankita, lapset vain tulevat.

Tämäkään ei kuitenkaan vakuuta. Sanan ”hankinta” voi helposti korvata, eivätkä kaikki lisääntymisen ongelmakohtia koluavat käytä sitä lainkaan. Kriitikki tuntuu myös jossain määrin termisaivartelulta. Jos puhuisimme ”lasten teosta”, saattaisi tämäkin johtaa kiukkuun, joka ilmoittaisi, että: ”Ei lapsia ’tehdä’ kuin tavaroita; se, joka puhuu lasten ’tekemisestä’ on sisäistänyt teollistuneen aikakauden tehdaskuvaston”, ja niin edelleen.

Toisaalta yhtä lailla myös lapsia tehneet voivat kieltäytyä uusien lasten ”hankkimisesta” ko. termiä käyttäen. Itse asiassa kaikki hedelmälliset, nelikymppiset ja heteroseksuaalisesti aktiiviset naiset omaisivat 15 lasta, jos eivät olisi päättäneet jossakin vaiheessa olla ”hankkimatta” lisää. Ovatko hekin surkeita kapitalisteja, jotka lähestyvät lapsia hankittavina tuotteina tai tavaroina? Onko väärin päättää olla tekemättä toista lasta? Jos ei, miksi se, että joku kieltäytyy ensimmäisenkin lapsen hankkimisesta ympäristösyin, johtaa kiukkuun?

Kolmas toistuva kriittikki on lukumäärien korostaminen. Ihmisistä ja elämästä ei saisi puhua määrällisesti, ainoastaan laadullisesti. Tämä olisikin suotavaa, jos meillä ei olisi edessämme varsin määrällisiä ja akuutteja ongelmia. Lajien massasukupuutto on paitsi laadullista, myös määrällistä. Ilmastonmuutos on määrällistä. Populaatioiden tapa vaikuttaa elämän mahdollisuuksiin on laadullisen lisäksi määrällistä. Tätä ei voi kiertää ja niin kauan, kun asiaa ei kohdata, ovat ongelmat tuossa, sysäämässä yhä uusia lajeja sukupuuttoon ja yhä uusia ihmisiä ja muita eläimiä tulevaisuuden ilmastokurjuuteen. Ympäristöongelmien kohdalla määrällisyyttä ei voi sivuuttaa. Siksi on vaikea niellä väitettä siitä, että määrällisyys olisi juuri ihmispopulaation kohdalla lähtökohtaisesti tuomittava termi.

 
Luonnollinen lisääntyminen?

Tuohtumuksen alla näyttää toisinaan pilkottavan ajatus siitä, että ihmiselämä on jollakin tapaa pyhää ja lisääntyminen siinä määrin ”luonnollista”, että se vain ”tapahtuu”. Lapset vain ”tulevat”. Monissa ulostuloissa esille tullut kritiikki onkin, ettei lisääntymistä ylipäätään tulisi pohtia rationaalisesti, sillä se on meihin sisäänkirjattu osa elämää. Ihminen lisääntyy, uusien ihmisalkujen maailmaantulo on valtaisan kaunista, tämä kaikki on osa elämän upeaa prosessia. Se, joka kajoaa siihen järjellisillä päätöksillä, on vieraantunut elämästä ja luonnollisuudesta.

Tässä ajatuksessa tavoitetaan jotakin oleellista. Elämä ei ole pelkkää rationaalista valintaa. Vanhemmuuteen saattaa liittyä voimakkaita kokemuksia, jopa pyhyyden tuntemuksia. Rakkaus lapsiin on vahvaa ja moraalisesti elintärkeää. Mutta voiko väittää, ettei rationaalisilla valinnoilla saisi olla mitään sijaa? Tai että valinta olla ympäristösyistä lapseton olisi vain järkeen, eikä vaikkapa myös empatiaan, huoleen tai luontokokemuksiin perustuvaa? Onko huoli muita lajeja kohtaan ”epäluonnollisia”? Tulisiko meidän vain liukua eteenpäin osana elämän prosesseja, koskaan miettimättä, mikä olisi kaikkien kannalta kestävin tapa toimia?

Jälleen eteen nousee myös tämä: valintoja tehdään koko ajan. Yleensä lapset eivät vain ”tule”. Myös yhden tai kaksi lasta tehneet tekevät valintoja koskien sitä, haluavatko tulevaisuudessa lisää lapsia. Olisi karmeaa ajatella, että näiden valintojen ei saisi olla millään tapaa järjellisiä, ja että ylipäätään ihminen ei saisi ”valita” asiaa. Tällainen luonnollisuusajattelu johtaisi jonkinlaiseen aabrahamiseen imperatiiviin ”lisääntykää ja täyttäkää maa”, ja samalla tuhoaisi moraaliseen toimijuuteen liittyviä oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia. Valinnat ovat tärkeitä, ja meidän tulee valita hyvin. Rationaalisesti, empaattisesti, rakkaudella, tietoon perustuen. Vaikuttaa pelottavalta ja merkilliseltä, että lisääntymistä ei saisi valita, ja että erityisesti ympäristösyyt valintakriteerinä olisivat merkki jonkinlaisesta epäluonnollisuudesta tai elämävastaisuudesta. Eivätkö ne juuri ole elämämyönteisyyttä?

Erityisen merkilliseksi tämä kritiikki muodostuu, kun katsotaan lajimme menneisyyttä. Yuval Harari on ihmislajin historiaa popularisoineessa teoksessaan Sapiens kuvannut tapaa, jolla jo metsästäjä-keräilijät hyvin luultavasti rajoittivat lisääntymistä eri keinoin. Syy oli funktionaalinen: metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaista väkeä, ja suuren ihmismäärän jatkuva mukana kuljettaminen ei ollut mielekästä. Heiltä puuttui myös syy tehdä suuria lapsimääriä – miksi tuoda lisää suita ruokittavaksi, jos elämä oli laadukasta pienessä ryhmässä? Lisääntymistahti ponnahti äkilliseen kasvuun vasta maatalouskulttuurin myötä, sillä pelloille tarvittiin uurastajia. Ehkä tuolloin syntyi myös ajatus siitä, että ”mitä enemmän, sen parempi” on ”luonnollista”.

Lapsimäärän rajoittaminen ei siis ole moderni keksintö, vaan osa niitä elämän prosesseja, jotka vaikuttivat jo varhaisimmissa esivanhemmissamme. Sen nimeäminen ”epäluonnolliseksi” ei toimi. Päinvastoin, lisääntymisen harkitseva säännöstely voi tukea yhteisöjen ja näiden elinympäristöjen hyvinvointia, ja siten olla evolutiivisesti varsin ”luonnollinen” ratkaisu – turvaahan se pitkällä aikatähtäimellä myös ihmisen omaa selviytymistä.

Tällä hetkellä elämän moninaisuuden mahdollisuudet ovat uhattuina. Eri eläinlajien tulevaisuus on synkkä. Jopa ihmisen tulevaisuutta värittää katastrofien mahdollisuus. On tehtävä hyviä valintoja. Valintoja.

 
Ihmisyys ja identiteetti

Ihminen on voimakkaan kulttuurinen olento. Se, mitä pidämme ”luonnollisena”, perustuu itse asiassa usein kulttuurisiin oletuksiin ja tarinoihin. Erityisen innokkaasti ihminen tuottaa käsityksiä ihmisyydestä, hyväksytystä identiteetistä. Muodostuu ”itsestäänselvyyksiä”, joiden pohja on lopulta fiktiossa. Juuri tällöin saatetaan kommentoida, että ”on luonnollista, että lapset vain tapahtuvat, koska ainahan niin on ollut”, vaikka todellisuudessa lajimme on koettanut rajoittaa asiaa jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka myös monet eläimet vähentävät lisääntymistä huonoina aikoina.

Länsimaissa hyvin yleinen tarina vaikuttaa olevan, että ”luonnolliseen”, normatiivisesti hyväksyttyyn ihmiselämään ja -identiteettiin kuuluu kaksi lasta. Harva pysähtyy miettimään, miksi tämä olisi jokaisen kohdalla ”luonnollista”, tai miksi juuri kaksi lasta – miksi ei nolla tai kymmenen lasta? Miksi ylipäätään kysymys vanhemmuudesta määrittää niin monen ajatuksia oman identiteetin sosiaalisesta hyväksyttävyydestä? Miksi ei lisääntyä vähemmän silloin, kun ajat ovat surkeat? Miksi ei huomioida luonnon ja eläinkunnan hyvää omissa lisääntymisratkaisuissa? Miksi sivuuttaa samalla myös tulevaisuuden ihmisten hyvä?

Lisääntymispolitiikka, kulttuuriset oletukset ”luonnollisuudesta” ja ihmiskuva kietoutuvatkin usein tiukasti yhteen. Ehkä juuri tämä nostattaa kiukkua. Jotkut saattavat pitää ympäristösyihin perustuvaa lapsettomuutta hyökkäyksenä heidän omaa identiteettiään kohtaan. Tällöin tosiasiat unohtuvat yhä vahvempien luonnollisuus-kertomusten alle. Itse kaipaisin näiden kertomusten rehellistä avaamista ja muuttamista suuntaan, joka tunnistaa tosiasioita ja edessämme olevat konkreettiset, akuutit haasteet.

 

Henkilökohtainen epilogi

Oma lapsettomuuteni ei perustu ensisijaisesti ympäristösyihin. Vaikka haluaisin sanoa muuta, en siten ole niin pyyteetön kuin moni ympäristöperustein lapsista kieltäytynyt. Silti nuo syyt ovat aina olleet läsnä – eivät pääroolissa, mutta tärkeällä sijalla. Jotakin muuttui, kun tulin kaksi vuotta sitten vahingossa raskaaksi ja kävin läpi keskenmenon. Tuon raskauden aikana ehdin kokea hyvin vahvaa rakkautta lastani kohtaan ja piirtää eteemme tulevaisuutta. Hetken ymmärsin, mitä lisääntymiseen (raskauteen, lapseen, vanhemmuuteen) liittyvä ”pyhyyden” kokemus voi tarkoittaa. Tuskaisaa menetystä seurasi kaikennielevä halu uuteen lapseen, vaikka en raskautta heti yrittänytkään.

Olen itse siten jossakin välimaastossa. Vaikka pidän ympäristösyitä hyvin painokkaina, olen lyhyen ajan elämästäni halunnut lasta. Mietin tätä kysymystä usein. Kummankaan näiden lähtökohtien tärkeyttä ei voi kiistää. Olisi äärimmäisen julmaa ilmoittaa lasta syvästi haluavalle, että: ”Sinä et saa hankkia ainuttakaan”. Samoin on kuitenkin varsin julmaa ja kylmän kohtuutonta haukkua ja sättiä ympäristösyistä lapsettomuuden valitsevia.

Yksi ratkaisu löytyy tästä: ihmispopulaation pienentäminen on hyvä asia, mutta samoin on ihmislajin säilyminen. Onkin totta kai suotuisaa, että ne, jotka todella haluavat lapsen, voivat lisääntyä (tämä on niin itsestäänselvää, että sen kirjoittaminen tuntuu hiukan koomiselta). Kun ihmisen solut kuhisevat lapsenkaipuuta, on kaipuun seuraaminen toisinaan kuin hengittämistä – välttämätöntä. Lisääntyminen ei aina onnistu, mutta yrittämättä jättäminen olisi vieläkin kivuliaampaa. Kukaan ei ole poistamassa oikeutta lisääntymiseen.

Samalla on kuitenkin suotuisaa, että valinnanmahdollisuutta kasvatetaan vaihtoehtoja ja tietoa lisäämällä, jolloin yhä useampi kokee myös lapsettoman elämän mielekkääksi ja yhteistä hyvää tukevaksi. Jos asiasta keskusteltaisiin avoimesti ja ilman kiukkua, avautuisi eteen uudenlaisia tarinoita ihmisyydestä. Vapaaehtoisesta, ympäristösyihin nojaavasta lapsettomuudesta voisi tulla hyväksytympää ja yleisempää. Luonnon ja muiden eläinten tukemisesta tulisi vahvempi osa ihmiskuvaamme.

He, jotka valitsevat lapsettomuuden ympäristösyistä, pystyvät sellaiseen tapaan olla, mitä tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän – siihen, että kaikessa ei olekaan kyse ”minusta”, ”ihmisestä” tai ”minun lapsestani”, vaan yleisemmin elämän sekä myös muiden lajien kunnioittamisesta. He ansaitsevat vihan sijaan tukea. He saattavat tehdä myös sinun lapsesi tulevaisuudesta paremman.

 

images20QTUQCP

Mainokset

Kun politiikka unohti etiikan: Lainsuojattomuus, kärsimys ja väärinsyytetyt supikoirat

Maa- ja metsätalousministeriö on purkamassa supikoiraa, piisamia, rämemajavaa ja pesukarhua koskevaa rauhoitusta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että myös henkilöt ilman metsästystutkintoa tai minkäänlaista taitoa tappaa eläin kivuttomasti voivat ottaa esimerkiksi supikoiran hengiltä. Myös käytettyjen tappomenetelmien määrä kasvaa huolestuttavaan, kärsimystä lisäävään suuntaan. Erityisen ongelmallista on, että näitä eläimiä voi tappaa myös lisääntymisaikana. Emon voi tappaa pentuineen, tai vanhemmat voi tappaa erikseen ja jättää pennut nääntymään nälkään. Ehdotus tuleekin lisäämään eläinten kärsimystä huomattavasti.

Keskityn tässä blogissa edellämainituista lajeista runsaslukuisimpaan – supikoiraan.

 
Väärinsyytetty supikoira

Supikoirien asettamista rauhoittamattomien eläinten listalle on perusteltu niiden aiheuttamalla vahingolla. Selkeää tutkimusnäyttöä asiasta ei kuitenkaan löydy. Päinvastoin, tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että supikoirien määrä voi vaikuttaa jopa myönteisesti riistalintujen määrään. Tämä saattaa johtua esimerkiksi siitä, että supikoira voi tietyllä alueella pitää kauempana muita, tehokkaampia pienpetoja. Kun supikoiraa syytetään metsäkanalintuihin vaikuttamisesta, onkin mielenkiintoista havaita, että metsäkanalintujen määrät ovat Riistakeskuksen mukaan olleet viime aikoina itse asiassa voimakkaassa nousussa.

Supikoira syö pääasiassa piensaalista tai kasvimaailman antimia, eli etanoita, marjoja, viljaa, hyönteisiä, hiiriä ja sammakoita. Jo tästä näkökulmasta on erikoista väittää, että supikoira verottaisi liiaksi lintukantoja tai aiheuttaisi muuta, selkeää ”haittaa”. Maa- ja metsätalousministeriön suunnitelmia on aiheellisesti kritisoitu myös siitä, että ne eivät edes noudata ”vieraslajien” minimointia koskevaa tieteellistä tietoa ja tulevat siten olemaan todennäköisesti pitkällä aikatähtäimellä hyödyttömiä.

Samoin on ilmeistä, että supikoiriin liitetyt tautiriskit ovat varsin liioiteltuja. Koska supikoirat syövät pääsääntöisesti hiiriä ja myyriä, ne ovat itse asiassa ihmisen perspektiivistä hyödyllisiä, sillä samalla ne estävät toukkavaiheessa olevian punkkien leviämistä. Supikoiraa voi tästäkin näkökulmasta pitää jopa hyötylajina.

Supikoiriin kohdistuu siis kohtuutonta ja älyllisesti perusteetonta vihamielisyyttä. Mistä sitten on kyse?

 

Fiktiiviset mielikuvat

Pääroolia supikoiravastaisuudessa vaikuttaa näyttelevän ”vieraslaji” -termin herättämät, värittyneet ja toistuvasti virheelliset mielikuvat. Toinen tärkeä rooli on pienpetoihin kohdistetuissa negatiivisissa asenteissa, jotka vaikuttavat usein juontavan juurensa metsästäjien halusta pitää saaliseläimet itsellään. Petoeläimistä tulee tuolloin ”kilpailijoita”, jotka metsästäjä haluaa hävittää, ja siten kantojensäätelyä alkaa määrittää ihmis- ja itsekeskeisyys. Huomioitavaa onkin, että siinä, missä supikoira elättää itseään pääsääntöisesti jollain aivan muulla kuin linnuilla, tappavat suomalaiset metsästäjät joka vuosi satoja tuhansia ”riistaksi” nimettyjä lintuja. Ihminen siten kahmii itselleen ehdottoman valtaosan – ja silti kadehtii niitä murusia, joita muille eläimille jää.

Supikoiriin liittyy jopa sadistisista vihaa. Netissä on kiertänyt Suomessa kuvattuja videoita, joissa ilmeisen tasapainottomat ja ongelmiaan eläimiin purkavat ihmiset usuttavat koiriaan repimään supikoiria kappaleiksi. Tällainen tasottomuus kertoo siitä, että supikoiran ympärille on koottu fiktiivinen, eläintä myös metaforisesti retuuttava kuvasto, johon jotkut alkavat uskoa samalle hyläten järjellisen, myötätuntoisen eläinsuhteen.

 

Supikoiran mieli ja hyvinvointi

Suurin ongelma rauhoittamattomien lajien listassa on se, että eläin tietoisena, ajattelevana ja kokevana yksilönä unohtuu. Eläimiä lähestytään vain lajien tai populaatioiden kasvottomina edustajina, lukumäärinä, joita arvioidaan etupäässä ihmisen edun kautta. Eläin ei kuitenkaan ole pelkkä numero populaatiossa tai lajissa. Edes holistinen, ekosysteemejä ja lajien suhteita korostava ympäristöfilosofia ei tarjoa perusteita sille, että eläinten hyvinvoinnilla ei olisi mitään merkitystä. Vaikka taustalla olisi kuinka lajipainotteinen käsitys luonnosta, ei eläintä mielellisenä yksilönä voi sivuuttaa.

Nykytiede on tarjonnut kasapäin todisteita siitä, että ”mieli” ulottuu laajalti eläinkuntaan. Myös luonnonvaraiset eläimet ovat olentoja, joilla on näkökulma todellisuuteen. Siten myös ne ja niiden hyvän elämän edellytykset ansaitsevat huomiota. Jos me emme haluaisi nähdä, että koiraa tai hevosta revitään kappaleiksi tai jahdataan amatöörien harjoittaman viihdemetsästyksen nimissä, millä perusteella tätä voi tehdä luonnonvaraisille eläimille?

Metsästyksen oiketuksesta voi olla montaa mieltä, mutta jos sitä harjoitetaan, tulisi sen perustua edes jonkinlaiseen metsästysetiikkaan: siihen, että eläimet tapetaan mahdollisimman kivuttomasti ja aiheuttaen mahdollisimman vähän haittaa. Eläinten tappaminen ilman metsästystutkintoa ja lisääntymisaikana on näiden minimiehtojen räikeää rikkomista. Tällaisen tekeminen mielellisille olennoille ei löydä moraalista oikeutusta, vaikka koluaisi jokaisen laatikon ja mapin läpi.

Onkin surullista havaita, että Suomessa on edelleen päättäviä poliitikkoja ja metsästäjiä, jotka eivät tunnista eläinten oikeutta edes minimaaliseen hyvinvointiin. Tämä ilmentää vanhaa jäännettä eläinkuvassa – sitä, joka ei tunnista mieltä, tarpeita tai arvoa muussa kuin ihmisessä.

 

Toisin tekeminen

Supikoirat pysyvät parisuskollisina ja yhdessä kantavat jälkikasvustaan huolta. Ne ovat uteliaita, leikkisiä, laajan tunnerepertuaarin omaavia, tuntevia, älykkäitä, koiraeläinten sukuun kuuluvia eläimiä. Yhtä lailla esimerkiksi piisamit ovat nokkelia ja tietoisia otuksia. Kaikki mielelliset eläimet ansaitsevat järjellistä, myötätuntoista kohtelua, eivät mielivaltaisuutta. Juuri tällainen kohtelu on kehittyneen eläinasenteen ensiaskel – myös lainsäädännössä ja poliittisessa päätöksenteossa.

Supikoiria tapetaan jo nyt vuosittain 210 000 yksilöä. 210 000 koiran sukulaista. 210 000 älykästä, tuntevaa, oman näkökulmansa omaavaa olentoa. Voisimmeko valita kohdella eläimiä toisin?

 

dn23766-1_800

Lähteet:

https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population

https://riista.fi/metsakanalintujen-metsastys-alkaa-metsastysaikoja-uudistettu/

Rakkaus ja eläimet

Veikkauksen verkkojulkaisu Inhimmillisiä uutisia julkaisi viime viikonloppuna jutun, jossa haastateltiin sekä minua että lampuria. Toimittaja oli tehnyt laadukasta, tasapainoista työtä: sekä myönteinen että kriittinen näkökulma eläintuotantoon tulivat esille. Lampuri kertoi omasta ammatistaan ja empatiasta eläimiä kohtaan, ja minä puolestani toin esille eläinsuhteen mahdollisia ongelmakohtia. Näin hyvät lehtijutut usein syntyvät.

Juttu kuitenkin poistettiin netistä pian sen jälkeen, kun joku oli näin sosiaalisessa mediassa vaatinut. Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion. Hiukan ihmettelen tuota reaktiota. Itse toivoisin, että erilaisia, perusteltuja näkemyksiä tulee voida esittää – silloinkin, kun ne ovat kriittisiä. Lisätietoja voi pyytää, keskustelu on suotavaa, eri mieltä voi olla äänekkäästi ja voimalla, mutta sen vaatiminen, että perusteltavissa olevat kannat tulee yksinkertaisesti poistaa netistä, johtaa harvoin hyvään.

Olen pitkään kritisoinut eläintuotantoa ja puhunut eläinten hyvän elämän sekä arvon puolesta. Osa tätä on ollut se, että en kohdista niinkään huomiota yksittäisiin tahoihin, vaan hahmotan asiaa laajempana ilmiönä. Olenkin usein keskittynyt ihmis- tai eläinkuvaan, poliittiseen ohjaukseen, talouden ylikorostukseen sekä kulttuurisiin uskomuksiin ja tottumuksiin. Tarkoitukseni ei ole ollut syyttää ”pahoja tuottajia” kaiken taustapiruna – päin vastoin, yleensä huomion kohteena on ollut enemmänkin kuluttaja. Myös tuottajien eläinsuhteesta on kuitenkin voitava esittää näkemyksiä, jos niitä kysytään.

 
Eläintuotannon empatia?

Mitä sitten tapahtui? Jutun keskiössä olivat asenteet eläimiä kohtaan, ja minulta kysyttiin empatian mahdollisuudesta osana eläintuotantoa. Viittasin tutkittuun väitteeseen, jonka mukaan eläintuottajien empatia eläimiä kohtaan on alhaisempi kuin vaikkapa kaupunkilaisten. En kieltänyt, että eläintuottaja voisi olla empaattinen – totesin ainoastaan, että heidän keskuudessaan eläinempatia on tutkimusten mukaan vähemmän yleistä.

Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään.

Australialaistutkija Adelma Hillsin 1990-luvulla tekemät asennekartoitukset ovat tällä saralla tunnetuimpia (Hills 1993; 1995). Niiden perusteella eläintuottajien eläinempatia on eläinaktivisteja sekä suurta yleisöä alhaisempaa: eläintuottajat lähestyvät eläimiä korostetummin välinearvon kautta, kun taas empatia jää todennäköisesti muita tutkittuja ryhmiä pienemmäksi. Hillsin kehittämän mallin mukaan eläinten hyötykäyttö laskee eläinempatiaa sekä vaikuttaa eläimiä koskeviin uskomuksiin. Tämä näkemys on saanut runsaasti tukea ja Hillsin tutkimuksiin on viitattu paljon.

Esimerkiksi tunnettu eläintutkija James Serpell (2004) on väittänyt, että positiiviset tunteet (kuten empatia) ovat usein ristiriidassa hyötykäytön kanssa: mikäli yksilö siis orientoituu eläimiin ensisijaisesti hyötykäytön kautta, empatia vaikeutuu. Tuoreen saksalaistutkimuksen (Heise & Theuvsen 2018) mukaan eläintuottajien asenteet eläinten hyvinvoinnin parantamista kohtaan liittyvätkin usein taloudellisiin näkökulmiin: sitä, halutaanko eläinten olosuhteita kohentaa, hahmotetaan taloudellisen edun kautta. Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään. Hyödyn korostaminen voi johtaa myös eläinten mielen kiistäminen ja sitä kautta alentaa empatian mahdollisuutta. (Bastian et al. 2011.)

Hyötynäkökulma voi toki värittää myös tavallisen kuluttajan eläinkuvaa. Jos lehmä on pelkkää pihviä, kaventuu empatia. Siksi pelkästään tuottajia ei voi osoittaa sormella, vaan kritiikin ensisijaiseksi kohteeksi on asettava hyötykeskeisyys sinällään. Empatian ja hyötykäytön välinen ristiriita korostuu useissa tutkimuksissa ja sitä voi tarkastella myös käänteisesti. Esimerkiksi Ann C. Eckardt Erlanger ja Sergei Tsytsare (2012) ovat osoittaneet, että korkean empatian omaavat ihmiset suhtautuvat eläinten välineellistämiseen kielteisemmin. Empatian noustessa halu hyödyntää toista laskee. Kenties tästä syystä Tanya Signal ja Nik Taylor (2007; 2005) ovat todenneet, että eläinten hyvinvoinnin parissa työskentelevien eläinasenteet ovat tavallista huomattavasti positiivisempia ja empatia korkeampaa – kun tavoitteena on hyödyntämisen sijaan eläinten hyvinvoinnin nostaminen, on empatia helppoa.

Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

Myös suomalaistuottajien asenteita on kartoitettu. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan eläintuotantotaustan omaavat ovat vähemmän huolissaan eläinten hyvinvoinnista muihin mukana olleisiin ryhmiin verrattuna. He myös pitävät eläinten vapautta lajiominaiseen käyttäytymiseen vähemmän tärkeänä, ja eläimen elämä on heille vähemmän arvokas. (Kupsala et al. 2015.) Siten tuotantotaustaiset ihmiset saattoivat pitää vähemmän tärkeänä esimerkiksi vasikan mahdollisuutta saada kylliksi tilaa leikkimiseen ja pitää hyväksyttävänä sitä, että lehmä tai emakko tapetaan heti tuotantotason laskiessa. Toisen suomalaistutkimuksen mukaan myös täällä eläinten hyödyntäminen voi johtaa eläinten mielen aliarviointiin. (Kupsala et al. 2016.) Nämä kaikki ovat suoraan empatiaan vaikuttavia tekijöitä. Moraalia tukevan empatian alkupilareita on toisen mielen, tarpeiden, elämän ja hyvinvoinnin sekä niihin liittyvän arvon tunnistaminen.

Se, että eläintuottajien eläinempatia on alhaisempaa ei tarkoita, että kukaan tuottaja ei empatiaa kokisi. Tietenkin kokee. Erot muihin ryhmiin voivat olla tilastollisesti merkittäviä mutta eivät aina suuria. Myös sukupuoli vaikuttaa. Monissa tutkimuksissa toistuu se, että tuotantotaustan omaavista naiset ovat useammin empaattisia eläimiä kohtaan. Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

 

”Eläinrakkaus” ja moraali

Väitin myös, että eläintuottajien eläinrakkaus on harvinaista. Tämä väite perustui osaltaan empatiaa ja muita eläinasenteita koskevaan tutkimukseen. Ennen kaikkea se kuitenkin nojasi ”rakkautta” koskevaan filosofiseen tutkimukseen. Mitä ”rakkaus” tarkoittaa? Voiko rakkaus perustua hyötykäyttöön?

Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

Moraalisen rakkauden eri muodot sekä myös eläimiin kohdistuva rakkaus ovat yksi tutkimuskohteistani ja kantani on selvä. Rakkaus ei voi rakentua sellaisen hyödyntämisen varaan, joka etsii itselle etua ja samalla estää toisen kukoistusta, perustarpeiden täyttymistä ja hyvän elämän toteutumista. On itse asiassa hyvin vaikeaa löytää filosofista kantaa, jonka mukaan rakkauteen kuuluisi paitsi rakkauden kohteen hyväksikäyttö, myös tämän hyvän elämän lähes kokonaisvaltainen estäminen tai lopettaminen. Seuraan muun muassa Iris Murdochin sekä Simone Weilin filosofiaa, jossa painottuu se, että rakkaus on toisen olennon totuuden tunnistamista – sen hahmottamista, että toisellakin on oma näkökulmansa, joka on aivan yhtä oleellinen kuin omani. Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

On varmasti tuottajia, jotka ovat lempeitä eläimille ja kantavat näiden kunnosta huolta. Ajattelen kuitenkin, että rakkaus vaatii myös itsekriittisyyttä ja sitä, että ”rakkauden” merkitykseen syvennytään. Tuottaja voi kokea olevansa eläinrakas, mutta ovatko tuotannossa yleiset teot rakastavia? Kysymyksen voi kohdistaa myös muihin kuin tuottajiin. Pihviä syövä voi kokea olevansa eläinrakas, mutta onko pihvin tuottaminen ja ostaminen rakkautta? Filosofin yksi tehtävä on kyseenalaistaa, tarkentaa ja herätellä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että heitän pohdittavaksi, mitä ”eläinrakkaus” tarkoittaa ja miten sitä voisi kehittää.

En väitä mitään kovinkaan radikaalia. Vain tämän: rakkaus tekona ei sulje sikoja kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin tai sullo kanoja häkkeihin, joissa niillä on reilun paperiarkin verran tilaa yksilöä kohti. Se ei pakota emoja jatkuvaan tiineyteen vain, jotta jälkikasvu voitaisiin ottaa pois pian syntymän jälkeen tai tapa noita emoja, kun niiden tuotantokyky laskee. Rakkaus ei myöskään ahda kettuja häkkeihin tai anna satakiloiselle lihasialle alle neliömetrin liikkumatilaa yksilöä kohti.

Nykyihminen voisi valita toisin ja olla käyttämättä tietoisia, mielellisiä eläimiä ruoakseen. Olemme tulleet sellaiseen lajihistorian kohtaan, jolloin meillä on runsaasti uudenlaisia valinnanmahdollisuuksia. Juuri nyt olisi valtavan tärkeää muokata ihmisyyttä suuntaan, joka sallii sisäänsä myötätunnon ja moraalisen rakkauden myös eläinkuntaa sekä luontoa kohtaan. Planeetta voi huonosti. Eläimet voivat huonosti. Ihminen itsekin voi usein huonosti. Asioiden ei tarvitse olla näin.

 

Hyvät tuottajat

Sain jutun vuoksi runsaasti yhteydenottoja. Mukana oli myös niitä tuottajia tai tuottajien puolisoita, jotka pahoittelivat tapahtunutta ja puhuivat vuolaasti paitsi eläinempatiastaan myös niistä kollegoista, jotka ovat kovakätisiä tai jopa armottomia. Juuri he taisivat olla se ”harvinaisuus”, josta mainitsin. He kokivat itse välittävänsä eläimistä ja olivat samalla huolissaan niistä tuottajista, jotka eivät näin tee. Onkin vielä korostettava, että tuottajien joukossa on heitä, jotka todella kokevat myötätuntoa sian tai lehmän äärellä. Nämä ihmiset ovat varmasti monella tapaa valveutuneita ja he elävät valtavan vaikeassa, ristiriitaisessa tilanteessa. En tiedä, miten he selviytyvät arjesta: miltä tuntuu kokea lempeyttä itselle tuttua lehmää kohtaan ja silti ohjata se teurasautoon. Itse toivon tulevaisuutta, jossa näin ei enää tarvitse kenenkään tehdä.

Eläimiin kohdistuvan empatian ja moraalisen rakkauden kehittäminen koskettaa aivan jokaista – sekä tuottajaa, eläintuotteiden kuluttajaa että vegaania (myös minä lukeuden tähän joukkoon). Jokaisella on varaa kehittyä kyvyssään huomioida muiden eläinten näkökulmia. Ihmiset ovat vasta aloittamassa tämän taidon. Jokainen voi tehdä ajatuskokeen: jos jokin erityisen empaattinen avaruuden olio laskeutuisi maapallolle ja näkisi, miten ihminen kohtelee eläintä, mitä hän ajattelisi?

Filosofi Martha Nussbaum on väittänyt, että rakkaus muuttaa meitä, sillä sen kautta alamme kertoa itseämme toisin: kertomuksessa oman minän rinnalle tulee toinen olento. Tämä on vaikeaa. Oma etu näyttäytyy usein suurimpana. Silti ei-tappava, toisen hyvää elämää tukeva rakkaus on myös mahdollista. Toivottavasti vuosi 2019 vie meidät lähemmäs uutta, lempeämpää tapaa elää.

Valoisaa joulua, aivan kaikki lukijat.

 

(Kuva: Dana Ellyn)

 

Lähteitä

Hills, Adelma M. 1993. “The Motivational Bases of Attitudes Toward Animals”. Society & Animals 1 (2).

Hills, Adelma. 1995. “Empathy and Belief in the Mental Experience of Animals”. Anthrozoos 8(3).

Eckardt Erlanger, Ann C. & Tsytsare, Sergei V. 2012. “The Relationship between Empathy and Personality in Undergraduate Students’ Attitudes toward Nonhuman Animals”. Society & Animals, 21-38.

Heise, Heinke & Theuvsen, Ludwig. 2018. “German dairy farmers’ attitudes toward farm animal welfare and their willingness to participate in animal welfare programs: a cluster analysis”. International Food and Agribusiness Management Review 21 (8).

Kupsala, Saara; Vinnari, Markus; Jokinen, Pekka & Räsänen, Pekka. 2015. ”Citizen Attitudes to Farm Animals in Finland: A Population-Based Study”. Journal of Agricultural and Environmental Ethics 28 (4).

Kupsala, S., Vinnari, M., Jokinen, P. & Räsänen, P. 2016. ”Public Perceptions of Mental Capacities of Nonhuman Animals: Finnish Population Survey. Society & Animals 24 (5).

Murdoch, Iris. 2003. Metaphysics as a guide to morals. London: Vintage.

Nussbaum, Martha. 1990. Love’s Knowledge. New York: Oxford University Press.

Serpell, James. 2004. ”Factors Influencing Human Attitudes to Animals and Their Welfare”. Universities Federation for Animal Welfare.

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2007. “Attitude to Animals and Empathy: Comparing Animal Protection and General Community Samples”. Anthrozoos 20 (2).

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2005. “Empathy and attitudes to animals”. Anthrozoos. 18 (1).

Weil, Simone. 2002. Gravity and Grace. London: Routledge.

Susirauhan aika

Kun järki sivuutettiin

Sudet saavat säännöllisesti osakseen kohtuutonta, kummastuttavaa hysteriaa. Hysteriaa tuotetaan voimakkaan väritetyillä tarinoilla, joita hoetaan erityisen aktiivisesti metsästyspiiressä, ja joita valitettavan usein myös viranomaiset ja media toistavat.

Hyvänä esimerkkinä toimii heinäkuulta oleva uutinen, jossa kerrottiin, kuinka Kokemäellä susi oli käynyt pihapiireissä ja murahtanut koiralle. Seuraus: tappolupa. Viranomaisten kanta vaikuttaa siten olevan, että koiraa pelästynyt susi ei saa ärähtää koiralle, ja että mikäli susi käy lähelläkään ihmisasutusta, on se ammuttava. Arvoitukseksi jää, miten ihmeessä susi voisi tietää näitä ihmisen asettamia, mielivaltaisia sääntöjä, sekä miten noihin sääntöihin on kukaan edes päätynyt. Neutraalimpi kertomus olisi kuulunut seuraavasti: susi oli käynyt pihojen lähettyvillä, ihmetellyt, säikähtänyt ja luikkinut pois, minkä jälkeen se oli tapettu.

Hiljattaisempi esimerkki löytyy Siilinjärveltä 29.9.2018, jolloin poliisi ampui pienikokoisen, vain vuoden ikäisen naarassuden. Syy? Joku oli havainnut suden, asian tiimoilta oltiin julistettu jostakin perin merkillisestä syystä hätätila, ja poliisi oli – käsittämätöntä kyllä – päättänyt tarttua liipasimeen. Jo se, että joku näkee suden ihmisasutuksen lähettyvillä on tämän logiikan mukaan riittävä peruste paniikille ja tappoluville. Tilanteen karmaisevan hinnan maksoi tässä tapauksessa teini-ikäinen susi, joka yksinkertaisesti koetti löytää itselleen paikkaa maailmassa.

Asenteet ovatkin sekä metaforisesti että kirjaimellisesti liipasinherkkiä. Kun ihminen kohtaa suden lenkkipolulla (kuten kävi lokakuun alussa Laihialla), kirjoitetaan aiheesta uutisia aivan kuin olisi tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta. Absurdien reaktioiden lista ei jää tähän. 8.10. Mustasaaressa ihmiset osallistuivat mielenosoitukseen, jossa susille toivottiin kuolemaa (vieläpä lasten kanssa ja siten päätöntä susivihaa myös uuteen sukupolveen levittäen). Syynä oli niinkin hirvittävä asia, että Mustasaaren liepeillä oltiin nähty susia. Onko todella niin, että suden näkeminen on mediatapaus? Syy soittaa poliisille? Syy tappovaatimuksiin? Peruste mielenosoituksiin? Peruste pelkoon, vihaan ja yleiseen hysteriaan?

Jotkut viranomaiset ovat ehdottaneet, että susien metsästyksen laillistaminen poistaa susivainoa. Ehdotukselle ei kuitenkaan löydy empiiristä tukea. Susien metsästyksen laillistaminen ei lievitä negatiivisia asenteita – päinvastoin, hiljattaisen yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan laillistettu metsästys lisää susiin kohdistuvia aggressioita. Juuri näin näyttää tapahtuneen myös Suomessa. Lupia susien tappamiseen alettiin myöntää joitakin vuosia sitten lisää ja samalla myös järjenvastaiset paniikit sekä susivihamielisyys näyttävät kasvaneen.

Kaikissa näissä tapauksissa suteen olisi voinut suhtautua realistisesti, rauhallisin mielinsusi 2 ja armollisesti. Nuori eläin kuljeskelee reviiriä, laumaa sekä ruokaa etsien ja toisinaan se saattaa käväistä myös ihmisasutuksen lähellä – sitä kun on kovin vaikea välttää. Ei siinä sen kummempaa. Ei syytä tunnekuohuihin, hätäpuheluihin, mediarummutukseen tai kivääreihin. Susi kuuluu Suomen luontoon, mikä tarkoittaa, että toisinaan joku havaitsee suden – siinä kaikki. Tämä ei ole hetki, jolloin ottaa yhteyttä hätäkeskukseen tai iltapäivälehtiin, vaan hetki, jonka harvinaisuudesta kannattaisi nauttia. Suden kohtaava on onnekas: hän saa nähdä tämän ainutlaatuisen, erittäin uhanalaiseksi luokitellun ja upean metsiemme asukin, joka yleensä karttaa ihmistä.

Susi ei ole ihmisille uhka, ja myös kotieläinvahingot on helppoa minioida. Tätä olisi syytä toistaa uudestaan ja uudestaan: susi ei ole uhka. Suden kohdalla olisi hyvä seurata ennakkoluulojen sijaan tietoa. Tutkijoiden mukaan positiiviset susiasenteet korreloivatkin tiedon ja koulutuksen kanssa. Tieto ei tässä tapauksessa lisää tuskaa, vaan on reitti pois susivihasta sekä turhista peloista. Vastaavasti susihysteria kertoo usein tiedon ja järjen sivuuttamisesta.

 

Tarkoitushakuinen hysteria

Väritettyjä, eläimen perspektiivin unohtavia ja turhaa paniikkia ruokkivia tarinoita tuotetaan myös tarkoitushakuisesti. Syy tälle viheliäiselle susivainolle on selvä: susille halutaan tappolupia, sillä niiden katsotaan kilpailevan saaliseläimistä. Susiasenteita Yhdysvalloissa tutkinut Adrian Treves kollegoineen väittääkin, että pelon lietsonta, kilpailu saaliseläimistä ja salametsästys limittyvät usein toisiinsa. Kun siis joku agitoi ympärilleen susipelkoja, on hän todennäköisemmin myös taho, joka pitää susia kilpailijoina ja kannattaa salametsästystä.

Valitettavasti tällaisia tahoja löytyy metsästäjien piiristä. S. Dressell ja tutkijakumppanit ovat havainneet, että metsästäjät suhtautuvat susiin usein negatiivisemmin kuin muut. Metsästäjien keskuudessa elääkin mikrokulttuuri, joka kannustaa susivihaan. Kaikki metsästäjät eivät siihen tietenkään ota osaa, mutta yksikin susivainoaja on liikaa. Tältä osin metsästäjien olisikin syytä katsoa peiliin ja puhdistaa joukkojaan. Petoeläinten nimeäminen kilpailijoiksi, jotka tulee lahdata, ei voi olla osa järjellistä, tietoon ja edes jonkinlaiseen luontokunnioitukseen perustuvaa metsästyskulttuuria.

Lopulta kaikki palautuu luontosuhteeseemme: kykyyn ymmärtää luonnon ilmiöitä ja olioita, ja taitoon elää tavalla, joka mahdollistaa myös muun luonnon ja eläinten selviytymistä. Susiraivoon ja -vainoon liittyy luonnosta vieraantuneisuus, jolloin ihminen olettaa olevansa luonnon yläpuolella. Muista eläimistä tulee kontrolloitavaa omaisuutta, jolle ihminen kokee saavansa tehdä mitä haluaa. Ihminen ei enää eläkään luonnon lainalaisuuksia ymmärtäen ja tukien, vaan alkaa sotia noita lainalaisuuksia vastaan sekä samalla tuhota muiden lajien selviytymismahdollisuuksia. Seuraukset ovat surullisia. Luonnosta tulee kuin ihmisen virkistyskäyttöä varten kyhätty leikkikenttä, missä muilla lajeilla ei ole arvoa tai oikeuksia.

Egoismi – halu tappaa muut petoeläimet ja pitää peurat itsellä – kulkee käsi kädessä vieraantuneisuuden kanssa. Juuri tällainen räikeä egoismi on johtanut kuudenteen lajien massasukupuuttoon, ympäristöongelmiin ja ilmastomuutokseen. Kun ihminen hamuaa kaiken itselleen kuin ahne pikkulapsi, ei muille lajeille jää tilaa.

 

Se rakentavampi vaihtoehto

Psykologisissa tutkimuksissa on ilmennyt, että vihamielistä eläinsuhdetta määrittää usein valtahakuisuus. Tällöin yksilöt mieltävät eläimen kilpailijaksi, joka halutaan nujertaa. Ajattelutapa vaikuttaa olevan valitettavan yleinen ennen kaikkea rajattuun maskuliinisuuskäsitykseen uskovien miesten ja metsästäjien keskuudessa. Antropologi Matt Cartmill onkin kirjassaan A View to a Death in the Morning: Hunting and Nature Through History väittänyt, että nykyiset, länsimaiset metsästysasenteet perustuvat usein haluun osoittaa miehistä valtaa. Epämiellyttävää kyllä, myös susivihamielisyys voi liittyä joitakin miehiä riivaavaan valtahakuisuuteen.

Valtahaluissa on kaikki vialla. Valta romahduttaa kyvyn havaita maailmaa – se pakottaa hyvin kapeaan perspektiiviin, jossa ei ole tilaa muiden olentojen elämän arvon tai kauneuden tunnistamiselle. Valta, kilpailu tai toisten nujertaminen eivät ole mitään – eivät yhtään mitään. Elämä on lyhyt sekä hauras. Sen kuluessa olisi hyvä kehittyä kyvyssä ottaa muut huomioon sen sijaan, että viettäisi tuon elämän tuhoten, valtaa etsien ja raivoa puuskuttaen. Merkityksellisen elämän yksi peruspilari löytyykin taidosta kannatella ja mahdollistaa myös muiden yksilöiden – ihmisten ja eläinten – elämää. Onneksi miehisyyteen liitetään yhä useammin taito elää muiden rinnalla, luontoa sekä eläimiä arvostaen, ja siten myös maskuliininen mies voi olla innokas susiensuojelija. Vika ei olekaan mieheydessä sinällään, vaan vääränlaisessa, liian kapeassa ja tunkkaisessa mieheyden mallissa.

Luontoa kestävästib45d6d779b86ff3e176827d272fc68bf87913114978ea02de90b315c49266fb7 hyödyntävissä kulttuureissa ihminen ei ole luonnon yläpuolella, eikä hän voi siten tyhjentää tuota luontoa petoeläimistä sekä raivata sitä omaksi harrastealueekseen. Victoria Shelley yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa havaitsikin, että Yhdysvalloissa alkuperäiskansojen edustajat suhtautuvat susiin huomattavasti muuta väestöä myönteisemmin. Muun muassa Wisconsinissa asuva Ojibwe-heimo on kriittinen susien metsästystä kohtaan ja kannattaa susien suojelua – tuolle heimolle susi ei ole kilpailija, vaan kumppani.

Tällainen rakentava, terveeseen järkeen, tietoon sekä lajien väliseen kumppanuuteen perustuva luonto- ja susikäsitys ansaitsee uudenlaista tilaa myös Nyky-Suomessa. Kykymme elää ja selviytyä tällä planeetalla riippuu siitä, pystymmekö omaksumaan realistisen luontokuvan, joka tunnistaa muiden lajien arvon. On helppoa mellastaa ja öykkäröidä. Paljon merkityksellisempää on elää tavalla, joka tukee myös muiden elämän mahdollisuuksia.

Susi ei ole kilpailija vaan mielellinen, huikea olento, joka ansaitsee tilaa elää. Susivainon sijaan tarvitaan susirauhaa. Oikea kysymys ei olekaan ”susi vai ihminen?” vaan ”miten elää suden rinnalla, sutta kunnioittaen?”. Jälkimmäisen kysymyksen voisi kääntää myös muotoon ”Miten viimein oppia olemaan ihmisiksi?”.

 

WAT-16908 Grey / Timber Wolf - with pups

 

Lähteitä

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna. 2018. ”Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals”. Appetite 123: 280-288.

Dressel, S.; Sandström, C. & Ericsson, G. 2014. “A meta‐analysis of studies on attitudes toward bears and wolves across Europe 1976–2012”. Conservation Biology 29:2.

Hogberg, Jamie; Treves, Adrian; Shaw, Bret & Naughton-Treves, Lisa. 2016. “Changes in attitudes toward wolves before and after an inaugural public hunting and trapping season: early evidence from Wisconsin’s wolf range”. Environmental Conservation 43:1.

Shelley, Victoria; Treves, Adrian & Naughton, Lisa. 2011. “Attitudes to Wolves and Wolf Policy Among Ojibwe Tribal Members and Non-tribal Residents of Wisconsin’s Wolf Range”. Human Dimensions of Wildlife 16:6.

Treves, Adrian; Naughton-Treves, Lisa & Shelley, Victoria. 2013. “Longitudinal Analysis of Attitudes Toward Wolves”. Conservation Biology 27:2.

Lihaparadoksi: Kun eläin katosi lihasta

Länsimaissa huoli eläinten hyvinvoinnista on kasvanut voimakkaasti. Samalla lihaa kulutetaan yhä enemmän. Tutkijat puhuvatkin ”lihaparadoksista”, jonka pyörteessä sama henkilö sekä paheksuu tehotuotantoa että tukee sitä ostopäätöksillään.

Dissonanssi ja eläimen unohtaminen

Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että lihaparadoksia ylläpitää kognitiivinen dissonanssi, jolloin moraalinen arvo (eläinten hyvinvointi) ja tekojen seuraukset (lihansyönti) pidetään toisistaan irrallaan. Lihan kulutus siten ikään kuin leijuu omassa kammiossaan, missä eläimiin kytkeytyviä eettisiä kysymyksiä ei muisteta.

Tutkijoiden mukaan tällaiseen jaotteluun liittyy läheisesti dissosiaatio, jolloin liha erotetaan sen alkuperästä. Eläimen hyvinvoinnista huolta kantava ei siten muista sitä elänyttä eläintä, josta liha otettiin. Eläimestä ja lihasta tulee eri käsitetodellisuuksia: yhdessä todellisuudessa on elävä eläin ja halu suojella sitä, ja toisessa puolestaan valmis tuote sekä sen syöminen. Nämä todellisuudet eivät kohtaa ja niitä pidetään aktiivisesti erillään.

Prosessi edesauttaa sitä, että lihansyönnin hetkellä empatia eläimiä kohtaan laskee. Kun henkilö siis ahmii työpäivän päätteeksi kyljystä, ei hän tuolla hetkellä mieti lihan alkuperää tai eläinyksilöiden perspektiiviä. Mitä hanakammin henkilö unohtaa lihan alkuperän, sitä mieluummin hän myös pitäytyy kyljysaterioissa. Mainonta tukee dissosiaatiota, ja siten eläintuotepakkaukset eivät yleensä sisällä jälkiä eläinyksilöistä. Kyljysmuovissa ei ole kuvaa lehmästä, eikä jauhelihassa ole jäljellä merkkejä eläneestä eläimestä.

Samalla saatetaan harjoittaa ”tarkoituksellista tietämättömyyttä”, joka aktiivisesti aliarvioi vaikkapa eläinten mielen kykyjä ja välttää eläinten hyvinvointiongelmia koskevaa tietoa. Tutkimukset kertovat, että erityisesti eläinten toimijuutta – sitä, että sikakin on ajatteleva otus – vähätellään tarkoituksellisesti. Mitä enemmän eläintä syödään, sen alhaisempana sen mielenkykyjä pidetään. Saara Kupsala, Markus Vinnari et al. ovat osoittaneet, että myös Suomessa kanojen, eli eniten käytetyn tuotantoeläinryhmän, mieli arvioidaan muita alemmaksi.

Hyvä uutinen tässä kehnossa tilanteessa on se, että lihaparadoksia voi poistaa. Yksi suora reitti löytyy dissosiaation heikentämisestä, jolloin ihmisiä muistutetaan niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Siten jo eläimiä koskevien kuvien lisäämisen liharesepteihin on todettu vähentävän ihmisten halua syödä eläintä. Eläin-liha -yhteyden esille kirjaaminen – lihan taustalla olevan eläinyksilön korostaminen – onkin hyvin tehokas tapa välttää lihaparadoksia.

Kun eläimestä tulee ”joku”, eli yksilö, jolla on mieli, voi alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se ole ruokaa. Tutkimusten mukaan eläimestä muistuttaminen nostattaakin empatiaa ja samalla inhoa itse teurastusta ja lihaa kohtaan. Aivan, kuten inhoaisimme ajatusta ihmisen kankusta lautasella, alkaa ajattelevan, kokevan eläimen syönti vaikuttaa vieraalta.

Valta

Kaikkia eläimen esille tuonti ei kuitenkaan vakuuta. Miehet liittävät lihansyönnin usein maskuliiniseen identiteettiin. Tästä syystä siinä, missä naiset reagoivat eläimistä muistuttamiseen lisääntyvällä empatialla ja halulla kokeilla kasviruokavaihtoehtoja, jotkut miehistä jopa lisäävät lihankulutushalujaan. Tutkijat uumoilevat tämän johtuvan siitä, että miehiä kasvatetaan useammin hierarkkiseen, kilpailua ja valtaa korostavaan ajattelutapaan. Erilainen yksilö ei olekaan empatian kohde vaan olento, joka täytyy haalia oman vallan alle. Näissä tapauksissa lihansyöjä tietää, että eläin on ”joku”, ja juuri siksi pyrkii osoittamaan valtaa eläintä kohtaan. Pihvinpureskelusta tulee tapa sanoa ”Minä olen pomo”.

Kysymys ei rajaudu sukupuoleen. Myös nainen voi omata hierarkkisen, valtaa hakevan identiteetin. Tällöin nainen saattaa lähteä metsästysreissulle siksi, että vallankäyttö suhteessa eläimiin on keino toteuttaa identiteettiä – jahtaaminen sekä tappaminen muodostuvat väyliksi osoittaa valta-asemaa tietynlaisena ihmisenä. Pahimmassa tapauksessa eläimen näkökulmasta muistuttaminen herättää uhmakkaita defenssejä, jolloin henkilö metsästää entistäkin enemmän.

Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallan varaan on kuitenkin hutera teko. Identiteetin tai minuuden tuottaminen on toki helpointa osoittamalla valtaa suhteessa muihin, mutta helppous on usein rohkeuden vastakohta. On haastavampaa ottaa muut huomioon – ja samalla juuri niin tekeminen on rakentavin vaihtoehto. Mitä jos valitsisi sekä ihmiset että muut eläimet? Entä, jos ei enää etsisi valtaa vaan taitoa edesauttaa myös muiden eläinten elämää? Mitä, jos paikantaisi ihmisen erityislaatuisuuden tähän – kykyyn valita sellainen ruokavalio ja elämäntapa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa muille?

Olen pohtinut tätä teemaa myös aiemmassa akrasia-blogissani. Akrasia on vanha filosofian termi, jolla viitataan tilaan, missä käyttäydymme arvojemme vastaisesti. Klassikkofilosofeilta voikin löytää kelpoja keinoja myös lihaparadoksin ratkaisemiseksi. Rene Descartes tarjosi akrasiaan vastaukseksi anteliaisuutta: sitä, että noudatamme hyvää tahtoa suhteessa muihin sekä pyrimme antamaan heille tekojemme kautta tukea.

Descartesin vastaus sopii hyvin valtakysymykseen. Siinä, missä valtaa hakeva kokee, että muiden tukeminen on itseltä pois, keskittyy anteliaisuus siihen, että muiden hyvän elämän tukeminen on osa myös omaa kehitystä. Hyvän tahdon toteuttaminen, itsestä antaminen, on lopulta kaikkien etu. Tämä pätee myös eläinsuhteeseen. Anteliaisuus eläinten elämää kohtaan edesauttaa kaikkia.

Jos dissonanssia voi poistaa tuomalla eläimen perspektiivi esille, voikin valtahakuisuutta poistaa muistuttamalla siitä, että vallan sijaan keskeistä elämässä on hyvä tahto, anteliaisuus muiden edessä. Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallankäytön sijaan hyvän tahdon varaan on ehkä hedelmällisin askel, mitä ihminen voi ottaa.

Kun liha ei enää tarvitse eläintä

Viime aikoina on otettu nopeita harppauksia suuntaan, jossa lihaa voidaan tuottaa myös ilman eläinalkuperää. Asiaa koskevissa kommentaareissa on esiintynyt helpottava ajatus: teknologian kehittyessä ruoantuotanto voi kohentua siten, että eläintuotanto jää turhaksi. Matka kasviproteiinista yhä maukkaammaksi pihviksi tapahtuu ilman sitä kivuliasta välivaihetta, jossa tuo proteiini kulkee eläinkehon läpi. Tämä on ilmastoystävällistä ja edullista myös terveydelle. Ennen kaikkea se on ystävällistä eläimiä kohtaan.

Tulevaisuudessa eläin ei jääkään lihasta pois siksi, että lihan alkuperä unohdetaan, vaan siksi, että liha ei ole enää eläintä. Jotta tuonne tulevaisuuteen pääsee, täytyy vapautua lihaparadoksin otteesta sekä muistaa, että eläin on mielellinen, ajatteleva yksilö – sellainen, jonka paikka ei ole lautasella.

cow-and-calf

 

Lähteitä

Bilewicz, M.; Imhoff, R. & Drogosz, M. (2011) The humanity of what we eat: conceptions of human uniqueness among vegetarians and omnivores. European Journal of Social Psychology 41 (2): 201-209.

Bratanova, Boyka; Loughnan, Steve and Bastian, Brock (2011) The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals. Appetite 57(1): 193–196.

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna (2018) Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals. Appetite 123: 280-288.

Kunst J.R. & Hohle, S. (2016) Meat eaters by disassociation: How we present, prepare and talk about meat increases willingness to eat meat by reducing empathy and disgust. Appetite 105: 758-774.

Kunst, J.R. & Haugestad, C. (2018) The effects of dissociation on willingness to eat meat are moderated by exposure to unprocessed meat: A cross-cultural demonstration. Appetite 120: 356-366.

Kupsala, Saara, Vinnari, Markus, Jokinen, Pekka and Räsänen, Pekka (2016) Public perceptions of mental capacities of nonhuman animals: Finnish population survey. Society & Animals 24 (5): 445¬–466.

Kupsala, Saara (2018) Contesting the meat–animal link and the visibility of animals killed for food: a focus group study in Finland. Food, Culture & Society 21(2): 196–213.

Loughnan, Steve; Bastian, Brock and Haslam, Nick (2014) The Psychology of Eating Animals. Current Directions in Psychological Science 23(2): 104-108.

Loughnan, Steve; Haslam, Nick & Bastian, Brok. (2010) The role of meat consumption in the denial of moral status and mind to meat animals. Appetite 55: 156-159.

Onwezen, Marleen & van der Weele, Cor (2016) When indifference is ambivalence: Strategic ignorance about meat consumption. Food Quality and Preferance 52: 96-105.

 

Kana vai ateria?

Kuulin taannoin miehen tilaavan puhelimen välityksellä ateriaa perheelleen. Kaksi lasta seisoi vieressä lippalakit päässä, nainen hymyili, aurinko paistoi, maassa kaikki hyvin. ”Ja sitten kolmekymmentä siipeä”, mies ilmoitti. Avasin autoni oven ja laskin. Viisitoista kanaa yhteen ateriaan. Viisitoista sellaista olentoa, jotka osaavat muodostaa käsitteitä, ajatella, tuntea, ja kokea sitä aivan samaa auringon valoa kehollaan kuin mikä nyt paistoi yllemme. Viisitoista. Kauanko ateria kestäisi? Kenties kahdenkymmenen minuutin ohimenevä ruokatuokio. Ja mitä kanoille oli sitä ennen tapahtunut, jotta niistä tulisi tuo nopeasti vietetty ja vielä nopeammin unohdettu ateria?

He olivat varmasti mukava perhe, monin tasoin hyviä, rakastavia ihmisiä. He olivat itse asiassa kaikesta päätellen sellainen perhe, joka olisi järkyttynyt sekä soittanut poliisin, jos olisin istunut parkkipaikalla mukanani 23 ontuvaa broileria sullottuna neliömetrin sisälle (tila, johon broilerit eläintuotannossa ahdetaan). Eritoten he olisivat puuttuneen toimiini, jos olisin repinyt linnut roikkumaan jaloistaan pää ylösalaisin niin, että niiden nivelet olisivat niksahtaneet sijoiltaan, pakottanut niiden päät sähköä sisältävään altaaseen ja leikannut niiden kurkut auki. Sellaiset näyt ja kivut eivät kuulu mukavien ihmisten arkeen. Silti juuri noita näkyjä ja kipuja tapahtuu, jotta aivan miellyttävä perheenisä voisi syödä kolmekymmentä siipeä.

Kun teot ovat rutinoituneita – kun ne liittyvät kokonaiseen elinkeinoon ja ruokavalioon – niistä tulee kyseenalaistamatonta normaliteettia. Niihin liittyvät kärsimyksen roiskeet sekä moraalisesti epämiellyttävät kysymykset piilotetaan mainosidylliin sekä unohdetaan barbique-kastikkeiden alle. Näin ihmiset toimivat: me olemme yksinkertaisia olentoja, jotka harvoin haluamme tunnistaa virheitä teoissamme. Me voimme kuitenkin valita myös toisin, sillä siipien alla on tarina.

 

Älykäs kana

Etologi Lesley Rogers on käyttänyt pitkän uransa kanojen mielenkykyjen tutkimiseen. Hänen mukaansa kaikista linnuista juuri kanojen kyvyt kiinnostavat ihmisiä vähiten, vaikka juuri ne ansaitsisivat eniten huomiota. Ansaitsevuus johtuu siitä, että niiden käytön mittaluokka on käsittämättömän suuri – suurempi kuin lähes minkään eläinryhmän. Globaalisti kymmenet miljardit kanat kasvavatkin halleissa ja kuolevat pika-aterioiksi ilman, että kukaan tunnistaa niiden kykyjä. Hyvin moni tietää, mitä kanansiipiateria mausteineen sisältää. Hyvin harva tietää, minkälainen olento itse kana on.

Eläimiin erikoistunut neurotutkija Lori Marino on tuonut esille saman huomion. Kanoja ei lähestytä mielellisinä olentoina tai edes elävinä, ”aitoina” lintuina, vaan teollisen tuotannon raaka-aineena, ruokana. Kana kuvataan linnun sijaan siipikoriksi tai rintapalaksi. Tutkimuksissa onkin havaittu, että ihmisillä on taipumus rajusti aliarvioida kanoja. Eläin, jota maailmassa syödään eniten, on myös eläin, jonka mieli halutaan unohtaa. Tämä ei liene sattumaa: onhan helpompaa olla havaitsematta ajattelua tai tunteita siinä olennossa, jonka toivoo lautaselleen.

74Kanojen mielestä on kuitenkin kertynyt mittavasti vaikuttavaa todistusaineistoa. Kanat kykenevät varautumaan tuleviin tapahtumiin eli tiedostavat ajallisuutta, ja muistitesteissä ne pärjäävät yhtä hyvin kuin kädelliset kyeten yksilöimään parvensa jäsenet sekä muistamaan nämä tarkasti ulkonäöltä jopa valokuvista. Kanat hallitsevat myös itsekontrollin taidon, eli ne pystyvät hillitsemään käytöstään saavuttaakseen pitkän aikatähtäimen etuja (kuten suuremman ruokapalkkion). Kanat osoittavat jopa itsetietoisuutta – kyky, joka on varsin pitkälle kehittynyt.

Entä tiesitkö, että jo viiden päivän ikäiset tiput osaavat suorittaa yksinkertaisia laskutoimituksia? Vieläkin hätkähdyttävämpää on, että kanoilla on valmius loogiseen, abstraktiin päättelyyn: ne voivat esimerkiksi päätellä, että mikäli A on B:tä voimakkaampi ja B C:tä väkevämpi, päihittää A C:n tappelussa. Samoin kanat ovat taitureita oppimaan muilta, eli ne pystyvät päättelemään sekä sisäistämään asioita seuraamalla muiden käyttäytymistä; näin ne oppivat, miten päästä ruoan äärelle, miten tehdä pesiä ja kenen seurassa kannattaa majailla. Ne kykenevät myös tunnistamaan muiden kanojen mielensisältöjä, eli huomioimaan toisen näkökulman. Tätä kautta kanat hallitsevat jopa huiputtamisen taidon (esimerkiksi kukot saattavat huijata naaraita paikalle päästämällä tekaistun ”ruokakutsun”).

Lisäksi kanat ovat eteviä kommunikoinnissa: niillä on 24 selvää merkkiääntä ja ne myös käyttävät monimutkaisia visuaalisia signaaleja. Nämä äänet ja signaalit eivät ole pelkkiä tunteiden (kuten aggression) ilmaisuja, vaan sisältävät tilanteeseen sidottua tietoa eli viestittävät jotakin tiettyä informaatiosisältöä toisille kanoille. Täten kanoilla on esimerkiksi erilainen varoitusääni ylhäältä tulevalle vaaralle verrattuna alhaalta tulevaan, ja varoitusäänien pituus riippuu siitä, ovatko paikallaolijat ystäviä vai kilpailijoita. Kanojen kommunikaatiotaitoja pidetäänkin erinomaisina.

Kielellisen taituruuden lisäksi kanoilla on laaja tunneskaala, ja esimerkiksi pelko sekä mielihyvä kuuluvat niiden repertuaariin. Mikä hätkähdyttävää, niiden on todettu osoittavan merkkejä jopa empatiasta eli myötäelämisestä, mikä tulee esille tavassa, jolla ne vaikuttavat huolestuvan läheistensä hyvinvoinnista. Myös kiintymys on osa kanaelämää: kanaemot, jotka havaitsevat tipujensa olevan uhattuina, osoittavat selkeitä hädän ja ahdistuksen merkkejä.

Kuten Marino huomauttaa, monet pitävät eläimiä kasvottomina lajinsa edustajina. Juuri tällöin on helppoa sivuuttaa myös kanan mieli ja kokemukset, sekä kutistaa elävä lintu lihaksi. Jos kuitenkin olemme älyllisesti rehellisiä – jos uskallamme tunnistaa tosiasiat – on myös kanojen mieli viimein piirrettävä kartallemme. Mieli puolestaan tekee kanoista yksilöitä – Marinon sanoin jokainen kana onkin oma persoonansa. Siipipalan takana on ollut muistava, oppiva, kommunikoiva, tunteva ja itsetietoinen ”joku”.

 

Runnottu kana

Kesällä 2018 MOT paljasti suomalaisen, kanoihin erikoistuneen teurastamon törkeitä laiminlyöntejä. Pelokkaita broilereita, jotka koettivat elämänsä viime metreillä pelastaa henkensä, oli lyöty. Harjoittelijoita oli laitettu murskaamaan lintujen niskoja ilman, että näillä oli asiaan vaadittua kokemusta. Jopa viidesosa linnuista oli jäänyt tainnuttamatta ja osa oli päätynyt kuumaan kalttaussammioon elävänä. Raatojen joukosta oli löytynyt vielä elossa olevia lintuja. Eräässä tapauksessa teuraslinjalta karannut lintu oli löydetty vasta kahden vuorokauden kuluttua piilottelemassa nälkiintyneenä ja janoisena teurastamon sisällä.

14255875946_89c197ac3aJo ennen teurastusta asiat ovat hälyttävän huonolla tolalla. Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan suomalaisista broileriemoista 64% omaa teurasikään mennessä vakavia terveysvaurioita. Broilereiden yleisiä ongelmia ovat liian nopean kasvun mukanaan tuomat luusto- ja nivelongelmat, sekä sydän- ja hengitystiesairaudet. Nämä linnut on jalostettu kasvamaan niin tehokkaalla tahdilla ja niin epäsuhtaisiksi, että lopulta niiden on vaikea kävellä tai edes pysyä pystyssä. Hallien ammoniakkipitoisuudet tärvelevät keuhkoja, eikä sydän jaksa pumpata sairaaksi jalostettuun, ylisuureen kehoon verta. Broilerit tapetaankin, kun ne ovat vasta aivan nuoria – siivet lautasilla tulevat muutaman viikon ikäisistä poikasista.

Ylisuurissa, tuhansien lintujen halleissa vallitsee broilereiden lajihistoriaan nähden absurdit olosuhteet. Pienissä parvissa viihtyvä, vanhemmilta kanoilta oppiva nuori lintu pakotetaan kasvamaan luonnottoman valtavissa joukkioissa, jotka koostuvat vain samanikäisistä, yhtä hukassa olevista ja stressatuista linnuista. Kaikki se, mihin evoluutio on ne valmentanut – ympäristön moninaisuus, liikkumavapaus, puut, joiden oksille hypähtää, vapaus kuopsutella, rakentaa pesiä ja nauttia luonnon elementeistä sekä mahdollisuus muodostaa luontaisia parvia – ovat poissa ja tilalla on teollinen halli, monotonia, meteli, hätä ja kivulias keho. Tämä kaikki tapahtuu Suomessa vuosittain lähes 60 miljoonalle linnulle.

 

Onnellinen loppu?

Sen, että mielen omaaville eläimille tapahtuu rutiininomaisesti, hävettävän valtaisalla asteikolla, jotakin näin piinallista, tulisi pysäyttää aivan jokaisen. Mitä ihmettä ihminen on oikein mennyt tekemään? Ja ennen kaikkea: miten tilanteen voi muuttaa?

Ratkaisu muutokseen on yksinkertainen ja jokaisen saatavilla. Kenenkään ei täydy tilata siipiä. Kanaa ei tarvitse jalostaa teollisten yksiköiden painajaismaailmaan tai asettaa teurastamojen hihnoille roikkumaan. Me voimme syödä muutakin ravintoa kuin ajattelevia, tuntevia, toivovia eläimiä ja niin tekemällä tuotamme maailmaa, jossa ympäristön sekä aivan jokaisen mielen omaavan olennon on huomattavasti keveämpi ja parempi olla. Myös kohtaamani perheenisä on siten lopulta onnellisempi, kun hän astuu uuteen aikakauteen, jättää siivet pois aterioistaan ja tukee tätä kautta muiden eläinten sekä lopulta koko elävän planeetan hyvinvointia.

Syödäkö siis eläin, joka toivoi, suunnitteli, päätteli, oppi, muisti, tunsi ja kiintyi tovereihinsa, ja jonka tie lihaksi koostui kivuista, stressistä ja pelosta, vai kuluttaako aivan toisenlaista ravintoa? Helppo valinta.

 

14092334469_7cf3edb782_z

Tuotantokuvat: Oikeutta eläimille

 

Lähteet:

Evans C., & Evans L. 1999. “Chicken food calls are functionally referential”. Animal Behaviour 58, 307–319.

Hazel SJ, O’Dwyer L, Ryan T. 2015. “’Chickens are a lot smarter than I originally thought’: changes in student attitudes to chickens following a chicken training class”. Animals 5, 821–837.

Eija Kaukonen. 2017. Housing conditions and broiler and broiler breeder welfare : the effect of litter condition on contact dermatitis in broilers and breeders, and the effect of elevated structures on broiler leg health. Helsingin yliopisto.

Lori Marino. 2017. “Thinking chickens: a review of cognition, emotion, and behavior in the domestic chicken”. Animal Cognition 20 (2), 127–147.

Kati Pehkonen. 2018. “Tajuissaan teuraalle”. Yle 11.7.

Lesley Rogers. 1998. Minds of Their Own: Thinking and Awareness in Animals. Westview Press.

Christine Nicol, 2015. The behavioural biology of chickens. CABI Publishing.

Eläinkuva ja simuloitu todellisuus

Ihmiset usein olettavat, että he pystyvät havaitsemaan todellisuuden sellaisena kuin se on. Se, miten minä näen metsän tai hirven kuvastaa sitä, minkälainen metsä tai hirvi on. Tämän ajatuksen mukaan meillä on suora pääsy maailmaan: aistimme ottavat vastaan ärsykkeitä, joista ymmärryksemme sitten koostuu. Asiat sujuvat mutkattomasti, välittömästi ja neutraalisti. Ajatus on lohdullinen sekä turvallinen, sillä sen katveessa me voimme luottaa tietoomme. Maailmasta tulee itsestäänselvä – ”totta kai” metsä on tietynlainen, ja ”totta kai” hirvi on juuri tuollainen olento.

 

Simuloitu maailma

Ongelmana vain on, ettei ylläoleva pidä paikkaansa. Tällä on radikaaleja seurauksia eläinkuvamme kannalta. Ennen niitä täytyy hiukan kahlata läpi tutkimusta.

Jo jotkut menneiden vuosisatojen filosofit huomauttivat, että kenties meillä ei olekaan suoraa pääsyä todellisuuteen ja että kenties havaintomme perustuvat mielemme käsitteisiin, eivät niinkään siihen, miten asiat varsinaisesti ovat. Siten Immanuel Kant tuli tunnetuksi väitteestään, että ”asiat itsessään” pakenevat ymmärrystämme. Me emme voi tietää, mitä maailma sinällään on, sillä mielemme heijastaa sen ylle omia käsitteitään. Myöhemmin päärooliin astui kieli, ja siten Ludwig Wittgensteinin teesinä oli, että kieli tuottaa maailmaa. Maailma ei näyttäydy meille neutraalisti, vaan me tiedämme sen kielessä, kielen tuottamana.

Enää kysymystä siitä, voimmeko oikeastaan tietää maailmasta sinällään mitään, eivät esitä pelkästään filosofit. Viime vuosina tällaista pohdintaa ovat vieneet omaan suuntaansa neuropsykologit ja kognitiotutkijat, jotka korostavat ns. konstruktionismia eli ajatusta sitä, että ihminen tuottaa maailmaa käsitteiden avulla. Suoraa, neutraalia pääsyä metsän tai hirven ymmärtämiseen ei ole, vaan käsitteemme tuovat ne mielemme sisälle: käsitteet siten rakentavat metsän ja hirven sellaisina kuin ne meille näyttäytyvät. Mikä merkillisintä, ihmisillä ei ole suoraa pääsyä edes oman kehonsa tapahtumiin, vaan nekin tulevat tietoisuuteemme vasta käsitteellistämisen kautta. Nälkä tapahtuu siten vasta silloin, kun aivot ovat tuottaneet sitä koskevan käsitteen.

Tällaisen väitteen seuraukset ovat huimia. Monet tutkijat, kuten Lawrence Barsalou, Lisa Barrett ja Christine Wilson-Mendenhall, korostavat, että me kaikki elämme omien mieltemme simulaatiossa. Meidän aivomme ja aistimme rekisteröivät valtavasta ärsyketulvasta vain sen, mikä osuu yhteen käsitteidemme kanssa. Nämä käsitteet ovat yleistyksiä, joiden alle luokittelemme asioita ja siten ikään kuin laatikoita, joita sovittelemme ärsyketulvan ylle etsien yhteensopivuuksia. Se, mikä ei noudata käsitteitämme, jää pelkäksi meluksi, absurdiksi suhinaksi ja kolinaksi, ja usein me emme tietoisesti huomaa sitä lainkaan. Me sinkoilemme siten elämässä eteenpäin nähden vain sen, mikä on meille ennestään jollakin tavalla tuttua, ja mikä sopii yhteen vaikkapa maailmankuvamme kanssa. Koska me luomme omat käsitteemme, ja koska tunnistamme kaiken noiden käsitteiden kautta, on myös kohtaamamme maailma siten oma luomuksemme.

Mielemme siis tuottaa simulaatioita, laatikoita, jotka saavat meidät hahmottamaan asiat tietyllä tavalla. Nuo käsitteet tai simulaatiot voivat olla uskomuksia, tunteita, asenteita – mitä vain mielen sisältöjä, jotka luokittelevat todellisuutta. Me pidämme näitä simulaatioita itsestäänselvinä reaktioina ja ”oikeina”, totuudenmukaisina katsauksina, mutta ne ovat yksi tulkinta lukemattomien muiden joukossa. Ja nuo tulkinnat puolestaan rakentuvat paitsi oman historiamme varaan, myös kulttuurin ja sosiaalisen ympäristön kautta.

Aivomme koettavat alati ennustaa sitä, mitä tulee tapahtumaan. Elolliset, mielelliset otukset ovat tällaisia: me pyrimme ennakoimaan tulevaa, jotta voisimme hyvin ja selviytyisimme hengissä. Ennustuksia tuotetaan aiemman kokemuksen kautta, ja ne tapahtuvat nopeammin kuin ensimmäinenkään tietoinen ajatus. Aivot ikään kuin käyvät arkistoja läpi, paperit lentelevät ympäri neuronikonttoreita, yhdessä sekunnissa plarataan tuhansia ja taas tuhansia ennustuksia, kunnes mieli valitsee juuri tietyn käsitepatteriston parhaimmaksi. Henkilöhistoria värittää ja määrittää ennustuksia: kylmyydessä kasvaneet tulkitsevat maailmaa todennäköisemmin kylmäksi, lempeydellä kasvatetut luovat lempeämpiä ennustuksia, ja niin edelleen. Ennustukset eivät olekaan rationaalisia, vaan rakentuvat totutun varaan.

Myös kulttuuri opettaa simulaatioita – me saamme suuren osan käsitteistämme ympäröivästä sosiaalisesta maailmasta. Halu olla sosiaalisesti hyväksytty ja osa ryhmää selittää, miksi ihmisillä on taipumuksena olla jopa toivottoman, turhauttavan epärationaalisia. Jos meidän on valittava, ollako pidetty vai uskaltaako ajatella toisin kuin muut mikäli järki niin vaatii, monet valitsevat ensimmäisen. Aihetta hartaasti kartoittanut psykologi Harriet Over onkin korostanut, että sosiaalinen hyväksyntä on yksi keskeisimpiä ihmismielen määrittäjiä. Samalla se myös siirtää meihin jaettuja tapoja simuloida maailmaa. Mikäli ympärilläni olevat ihmiset sanovat, että hirvi on saalista tai metsä lautaa, seuraa mieleni (liian) helposti perässä.

Simuloinnin kääntöpuoli on, että maailma itsessään todella katoaa näköpiiristä. Immanuel Kantin tavoin jäämme turhaan kädet ojennettuina odottamaan, että se sinällään näyttäytyisi meille. Kaikki on simulaatiota. Moraalimme, arvomme, ajatuksemme – kaikki. Asiat sinällään, todellisuuden alati jatkuva kausaalinen kulku, ei sisällä hyvää tai pahaa, kaunista tai rumaa – se ei ole sinällään mitään muuta kuin tulvaa, liikettä, vyöryä, meteliä. Se aukeaa meille vasta käsitteiden kautta, jotka merkityksellistävät tapahtumia: me olemme olentoja, jotka heijastavat luokkia, käsitteitä ja merkityksiä maailman ylle.

 

Kuviteltu eläin

Vastaava prosessi vaikuttaa myös eläinkuvaamme. Jo lapsuudessa meitä pommitetaan eläimiä koskevilla käsityksillä; meitä opetetaan simuloimaan eläintä. Tämä voi tapahtua sekä suoraan (”nauta on lihaa”) että epäsuorasti (lapsen lautaselle mäiskäistään maksalaatikkoa). Miten vain, eläintä kerrotaan meille elämämme alusta saakka, ja pikkuhiljaa tämän kerronnan kautta meille muodostuu käsitys siitä, mitä hirven lisäksi sika, hauki, karhu tai lokki ovat. Eri eläimistä kerrotaan eri tarinoita – tarina karhusta tai lokista on hyvin erilainen kuin tarina perheen koirasta – ja siten eläinkäsitteemme ovat tolkuttoman moninaisia ja usein ristiriitaisia. Käärme ei useinkaan herätä empatiaa, eikä naudan tappaminen yleensä kuumenna tunteita; kissojen tai koirien kohdalla tilanne on toinen. Meitä opetetaan jo varhain simuloimaan eläimiä, ja pian simulaatiomme ovat epämukavia kysymyksiä herättävä sekasortoinen vyyhti, jonka avaaminen on vaikeaa.

Kun innokas pihvimies ilmoittaa, että on päivänselvää, että eläin on lihaa, hän suoltaa ilmoille käsitelaatikoita, joita hän on sattunut oppimaan ja haalimaan varastoonsa. Ajatus, että ”eläin on lihaa” on sekin vain simulaatio. Itsestäänselvyyksiä ei ole. Me voisimme hahmottaa eläintä myös aivan toisin, vaikkapa hämmästymällä sen erilaisen mielen edessä ja haluamalla tarjota myös sille tilaa elää. Me voisimme siten valita tyystin toisenlaisia simulaatioita koskien muita eläimiä ja muuta luontoa kuin ne, joiden keskiössä on hyötykäyttö.

Sosiaalinen yhteenkuuluvuus kuitenkin työntää ja puristaa eläinkäsityksiä yhdenmukaiseksi. Jos yhteiskunnassamme eläin kohdataan lähinnä syötävänä ruumiinpalana, tarttuu taustalla oleva eläinsimulaatio mieliimme ja leviää sukupolvesta toisen järkähtämättömänä totuutena. Me haluamme ajatella, kuten muut. Me etsimme sosiaalisia joukkoja, jotka hyväksyvät meidät. Jos hyväksyntää saa syömällä lihaa, eläin simuloidaan lihaksi.

Tilanne vaikuttaisi toivottamalta, jollei sama mekanismi voisi myös tukea eläinten huomioimista: jos yhä useampi huomauttaa, että eläimen voisi jättää henkiinkin, että eläimen voisi nähdä toisin, leviää myös tämä tapa kertoa ja käsitteellistää eläimellisiä kanssakulkijoitamme. Kun riittävän moni toteaa, että myös eläimillä on mieli, että myös niiden elämän voi havaita arvokkaana, aukeaa reittejä uuden eläinkuvan aikakauteen.

 

Päämäärä ja järki: Kohti eläinten selviytymistä

Mutta jos me emme voi tietää eläintä itsessään, miksi muuttaa käsitteitä? Jos eläin siis aina näyttäytyy meille simulaationa, eikä eläintodellisuuteen sinällään ole pääsyä, eikö mikä vain käy? Ennen kuin heittää hanskat tiskiin ja antautuu nihilistisesti simulaatioiden vietäväksi, kannattaa hetkeksi palata simulaatioteorian periaatteisiin.

Ensinnäkin, myös käsityksemme itsestämme on lopulta vain, no, käsitys. Olento, jonka miellän ”minuksi”, on sekin tavoittamaton. Mieleni luo simulaatioita elimistöni tilasta, kokemuksistani, kaikesta, eikä suoraa yhteyttä johonkin simulaatioiden ulkopuoliseen ”minään” ole – itse asiassa tuota ”minää” ei sinällään ole olemassakaan. On vain biologiaa ja tietoisuutta, joista mielemme rakentaa käsityksen ”minusta”. Toisekseen, tämä ei tarkoita, että mikä vain käy. On parempia ja huonompia tapoja käsitteellistää sekä simuloida.

Nämä kriteerit löytyvät niistä päämääristä, jotka ohjaavat käsitteitämme. Edellä mainittujen mielentutkijoiden mukaan käsitteitä ohjaa aina tavoite. Jos tavoitteeni on kokea rakkautta, muodostan aivan erilaisia käsityksiä muista olennoista kuin jos tavoitteeni on saada rahaa tai kokea valtaa. Simulaatiot muodostuvat päämäärien ympärille. Juuri noissa päämäärissä on ratkaisu siihen, miten simulaatioita voi arvioida: kannattaa kiinnittää huomiota siihen, minkälainen päämäärä on mielekäs ja mahdollistava. Onko päämäärämme siten vaikkapa ymmärtää eläinten näkökulmaa paremmin? Onko käsitteiden tavoitteena myötäelävä suhde eläimiin? Vai onko niiden päämääränä vain syödä eläin, mahdollisimman halvalla ja tehokkaasti? Se, mikä näistä päämääristä on rakentavin vaihtoehto, ei ole vaikea kysymys.

Eläinkuvaa voikin lähestyä miettimällä, mikä tavoitteemme on. Tässä kannattaa aloittaa aivan alusta, eli palata siihen päämäärään, joka on jollakin tavalla läsnä jokaisessa käsitteessämme. Aivan käsitteidemme ytimessä on tavoite selvitä hengissä. Mielemme luo siis sellaisia ennustuksia ja simulaatioita, jotka ovat henkilöhistoriamme ja kulttuurimme perusteella paras keino säilyä elossa. Tämä on evoluution ohjenuora – selviytyminen. Usein me keskitymme vain omaan selviytymiseemme, mutta entä jos päämääränä olisi myös muiden kukoistaminen ja pärjääminen? Entä, jos loisimme sellaisia käsitteitä, kertomuksia ja simulaatioita, jotka edesauttavat myös toisten (ihmisten ja muiden eläinten) olemassaoloa?

Eläinkäsitykset voisikin rakentaa tyystin toisin aloittaen siitä, että myös eläinten selviytyminen on kelpo tavoite. Tämä voisi mullistaa eläinkuvaamme radikaalisti, sillä sen keskiössä olisi eläinten kukoistus. Me siten tuottaisimme niitä simulointeja, jotka parhaiten palvelevat myös eläinten etua. Hyvä tapa määritellä lehmä tai susi olisi siis sellainen, joka edesauttaa niidenkin hyvinvointia ja hengissä säilymistä. Näin syntyvä uusi eläinkuva palvelisi paitsi eläinten, myös elävän planeettamme etua, sillä massasukupuuton keskellä tarvitaan juurikin sellaisia käsitteitä, jotka tukevat muita lajeja. Se palvelisi myös ihmistä itseään. Todellisuus on hyvin yksinäinen paikka, mikäli huomio on vain omassa edussa, ja siitä tulee huomattavasti rikkaampi, kun tuo huomio kiinnittyy myös muihin.

Tällaista muutosta tukee se, että jotkin simulaatiot toimivat paremmin kuin toiset. Totuutta ”sinällään” ei löydä kukaan, mutta yksi tulkinta selittää asioita tehokkaammin toiseen verrattuna. Vaikkapa eläinten mielen tunnistava kertomus toimii käytännössä huomattavasti paremmin kuin mielen kiistävä – me pystymme ennustamaan eläinten liikkeitä ja tarpeita eksponentaalisesti tehokkaammin, jos havaitsemme, että niitäkin ohjaa mieli eikä pelkkä biologinen raakamateriaali. Jos kuuntelisimme tässä kohden myös järkemme johdatusta, emmekä vain sosiaalista painetta, paljastaisi tämä varsin erilaisen katsauksen eläimiin kuin mihin ihmiskeskeinen, pihviperustainen kulttuuri on tottunut.

Molemmat reitit – se, että rakennamme eläinkuvaamme päämääränä myös muiden lajien hyvinvointi, sekä se, että korostamme niitä käsitteitä, jotka rationaalisesti toimivat parhaiten – vaativat rohkeutta. Laatikoista tulee kirjaimellisesti hypätä pois: jos vanhat laatikot, joilla eläimiä olemme selittäneet, ovat käyneet ahtaiksi, on aika loikata niiden reunojen yli vapaampaan tilaan. Tällaiset loikat tarkoittavat, että emme aina seuraa sosiaalista hyväksyntää ja ota asioita annettuina, vaan uskallamme myös ajatella toisin sekä uusin.

Olisiko siten mahdollista käsitteellistää myös eläimiä tavalla, jonka päämääränä on niiden selviytymisen ja hyvinvoinnin edistäminen?

 

street_trash_animals_1