Eeva Kilven eläin (sekä hieman Toisesta luonnosta)

Olin pari vuotta sitten ostanut Eeva Kilven teoksen Kuolema ja nuori rakastaja (1986) ja sitten katsellut sitä hyllyssäni vetämättä sitä esille. Nyt, haastavan elämänvaiheen aikana ollessani hiukan haljennut, se ajautui käsiini kuin olisi tietäen kuljettanut sivunsa luokseni. Joskus todellisuus tuntuu ohjaavan eteemme juuri sen, mitä sillä hetkellä tarvitsemme – koputtaa hartialle ja näyttää.

Teoksessa on kolme novellia. Jokaisen päähenkilönä on eläinten sekä luonnon mukana kulkeva ja niiden kautta näkevä nainen, joka tekee irtiottoja ihmismaailmasta sitä kuitenkaan kokonaan hylkäämättä. Ihmisillä on kaksinainen asema. He elävät novelleissa parhaimmillaan läheisinä – lapsina, vanhempina ja rakastettuina – joiden lempeys on hiljaista ja hellittämätöntä. Samalla ihmisen luomat maailmankuvat ja instituutiot, tavat hyödyntää ja ottaa itselle, näyttäytyvät tuhona, josta tulee irtaantua. Ihminen yhtenä, tiettynä olentona ei ole kaukana, mutta ihminen kollektiivina ja yhteiskuntana on, ja päähenkilöt ottavat askeleita näiden kahden vaihtoehdon välillä toivoen sellaista ihmismaailmaa, joka mahdollistaisi ja suojelisi alistamisen sekä rikkomisen sijaan.

 

Kysymyksiä

Novellien naiset ovat löytäneet reittinsä muiden lajien katveeseen. He esittävät kysymyksiä, jotka näyttäytyvät absurdeina sen ihmiskeskeisen kulttuurin sisällä, joka alati haluaa hyödyntää ympäristöään sekä muita lajeja enemmän ja tehokkaammin.

Ensimmäinen heistä havahtuu pohtimaan sitä hyönteisten määrää, jonka yksi automatka liiskaa ja tapaa, jolla liikenne on pilkkonut eläinten elinalueet vaaran piireiksi. Hyönteisten siivet repeytyvät autojen pakokaasuisiin ilmapyörteisiin ja hirvien sukupolvesta toiseen käyttämät polut katkeavat uusien teiden alle. Eläimillä tulisi olla turva-alueensa ja turva-aikansa, niiden kulku olisi huomioitava. ”Millä oikeudella me…? Vastaus: ei millään oikeudella”, Kilpi kirjoittaa.

Tunnistin näistä ajatuksista sen syyllisyyden, jota koen autoiluista. Pysähdyn usein varmistamaan, ettei joku (toisen yliajama lintu, sammakko, jänis tai kettu) ole jäänyt kitumaan ja kavahdan kuolemaa, jonka merkit ovat kaikkialla. Mielikuvissani on yhä supikoira, jonka nahka oli irronnut auton töytäisyn seurauksena, ja joka verisenä täristen nosti päätään minun tultua paikalle. Samoin niissä on kyykäärme, joka viime kesänä heittelehti keskellä tietä, ja jota epätoivoisesti koetin lopettaa, kuten myös peura, jonka viimeiset hetket, katkenneet raajat ja kauhusta vilkkuvat silmät näin. Jokaisen jälkeen sammutin moottorin ja halusin huutaa. Vihaan autoani, silti ajan. Minäkin olen syyllinen.

Tällainen syyllisyys näyttäytyy yleisten normien puitteissa mielipuolisuutena: autoilu on tosiasia, väistämättömyys, itsestäänselvyys, eikä autoilussa lasketa eläinruumiita. Autolla ajetaan. Ajamista ei mietitä eläinten kannalta. Se, että matka kauppaan tappaa 50 perhosta, viisi sammakkoa ja 30 kuoriaista on merkityksetöntä, ja asian esille nostaminen merkillisyyttä – ”tällaisia ei pohdita”, kertoo itsestäänselvyyksiä tuottava kulttuurimme, joka ei osaa kysyä, miksi tuhoisuus olisi itsestäänselvää. Kilven tapa kirjoittaa asiasta oli helpotus: nämä ovat kysymyksiä ja vastauksia, joita tulee esittää, tunnistamisia, joista ei tulisi kääntää huomiota pois.

Kiusalliset, absurdeilta vaikuttavat kysymykset johdattavat maailmankuvan avaamiseen. Kilpi esittää tekstissään, että ihminen on verrattain uusi tulokas lajien keskuudessa. Tämän tulisi siksi käyttäytyä kuin myöhään kutsuille tullut vieras: kohteliaasti ja muita kunnioittaen. Sen sijaan ihminen on tullut kutsuille ”kuin raivopää, kuin humalassa riehuja, mieleltään sairas, saattanut kaikki kauhun valtaan, häirinnyt ja pilannut”. Nämä ovat kovia sanoja, ja silti ne tavoittavat jotain hyvin oleellista. Kulutusyhteiskunnan kasvatti todella on usein kuin humalassa: hän rellestää ja häiritsee, kahmii lautaselleen liikaa ja oksentaa siivoamatta jälkiään, ja kaiken tämän hän tekee kuin huomaamattaan, muistamatta mitään, havahtumatta pohtimaan, mitä ja miksi.

Samalla vastuu unohtuu. Se, että me emme ole päätähtiä näyttämöllä, joilla on oikeus repiä ja haalia itselleen mahdollisimman paljon, vaan olentoja, joiden vastuulla on edistää sitä, että myös muut olennot ja luonto ympärillämme voisivat elää sekä kasvaa. Tätä vastuuta Kilven novellit kutsuvat esille niiden päähenkilöiden kulkiessa eteenpäin melankolisen, hiukan epätoivoisen ihmetyksen vallassa. Miksi kukaan ei huomaa? Herää? Välitä? Juuri tämä ajaa heitä kauemmas ihmismaailmasta kohti syrjäisiä hiekkateitä tai vanhaa, metsän keskellä olevaa torppaa, jossa vain eläinten poluilla, hyönteisillä, kasvien huminalla, auringonvalolla, sumulla ja vuodenajoilla on merkitystä. He eivät halua olla meuhaavia, itsesuuntautuneita ottajia – he kaipaavat sellaiseen rauhaan, jonka voi jakaa muiden lajien ja olemassaolon kanssa.

Tunnistin tämän kaipuun. Uskon, että useat meistä voivat pahoin siinä kirkkaiden valojen ja kiiltävien mainosten markkinamelussa, missä tulisi tuijottaa ruutuja, etsiä viihdettä, ostaa ja kuluttaa, ja muuttua yhä etäisemmäksi suhteessa itseensä, muihin olioihin ja luonnon liikahduksiin. Ihmismaailma perustuu liian usein optimointiin ja on sitä kautta kadottanut yhteyden johonkin alkuperäisempään – siihen, että vain olemme, hengitämme ja havaitsemme haluamatta itsellemme mitään. Kilven naiset ovat lakanneet haluamasta ja siten tunnistavat arvoa siinä, millä ei ole hintaa. He etsivät eläimiä ja metsää ympäriltään sekä itsestään, ja maailma on auennut heille tuoreella tavalla.

Maailman aukeaminen perustuu osaltaan ihmiskeskeisyyden murenemiseen. Ihmiskeskeisyys on Kilven teoksessa rinnastettu harhaan siitä, että maapallo on universumin keskus. Me luulemme olevamme kaiken keskiö, ainut olento, jolla on merkitystä tai arvoa, ja tässä oletuksessa olemme aivan yhtä harhaisia kuin ne, jotka pitivät maata kappaleena, jota aurinko kiertää. Ihminen liimaa korostetuin värein todellisuuden päälle väitteitä omasta erityisarvostaan ja juhlistaen heijastaa itseään niihin kohtiin, joissa tulisi tunnistaa suon, mäyrän, kanan tai joen arvo.

Kilpi nimeää ihmiskeskeisyyden ”itserakkauden harhaksi”, joka aiheuttaa sekä meidän itsemme että muiden eläinten jatkuvaa tuhoa ja kipua. Ainut toivo on tämä: kuten kopernikaaninen vallankumous osoitti, ettei maa ole universumin ydin, tullaan ihmiskeskeisyys osoittamaan vääräksi. Kilpi ennakoikin uutta vallankumousta, jolloin ihminen huomaa, ettei itsen tai lajitovereiden rakastaminen riitä, vaan että rakkaus tulee kohdistaa järviin, muurahaisiin, korpiin, perhosiin, kettuihin – kaikkiin eläimiin, kaikkeen elämään, kaikkeen luontoon.

 

Murros

Vallankumous alkaa eläimen arvon tunnistamisesta. ”Me emme ymmärrä eläimiä oikein, me aliarvioimme niiden kykyjä, mittaamme niitä ihmisen epäluulojen mukaan eläytymättä niiden lahjakkuuteen lähemmin, paneutumatta niiden asemaan”, eräs henkilöhahmoista valittaa ja lisää, että eläinten aseman huomiointi olisi ”ensimmäinen todellinen vallankumous”. Kiinnostavalla tavalla Kilpi tuokin esille väitteen, jonka myöhemmin esitti filosofi Jacques Derrida: eläin-ihminen –suhteen uudelleenhahmottaminen on vallankumous, joka muuttaa maailmankuvamme perustoja, ja joka mukailee kopernikaanista mullistusta.

Kokoelmassa henkilöhahmot uneksivat muuttuvansa eläimiksi ja synnyttävänsä joutsenia tai sammakoita. Näissä unissa näkyy ymmärrys ihmisen eläimyydestä – siitä, että me emme ole lajina muista erillinen saareke, joka voi nimetä itsensä korkeimman kontrollin pitäjäksi, vaan yksi eläin muiden rinnalla, jonka historiassa, kehossa ja nykyisyydessä ne toiset eläimet ovat läsnä. Meitä ei olisi ilman eläimiä, ne ovat muodostaneet meidät, ja me itsekin olemme niitä. Samalla henkilöhahmot vaativat muutosta, toivovat radikaalia siirtymää yhteiskuntaan, joka ottaa siat, lehmät ja sudet vakavasti.

Novelleissa eläinten riepoteltu asema – niiden mielen ja hyvinvoinnin raju sivuuttaminen, niiden pakottaminen mielivaltaisiin tuotanto-olosuhteisiin ja niiden luontaisten elinalueiden paloittelu teiksi ja mökkitonteiksi – onkin etusijalla. Eläin voi huonosti sekä ihmisen tuotantotiloilla ja laboratorioissa että siinä luonnossa, mitä ihminen kaavoittaa, kaivaa ja kaataa. Ihminen ei havaitse eläimiä, kuule niiden tapaa puhua tai tunnista niiden mielten kykyjä, ja samalla hän syrjäyttää niiden arvon sekä aiheuttaa rajat ylittävää piinaa. ”Kuka saattoi enää panna suuhunsa lihaa, jossa asusti sellainen määrä kaipausta ja tuskaa?”, Kilpi kysyy.

Teoksen henkilöhahmoissa onkin eläimyyden lisäksi tieto hävityksestä ja kuolemasta. ”Minä en selviä tästä, minä en selviä tästä koskaan, oli Saara ajatellut nähdessään kuolevan eläimen katseen”, kuvaa Kilpi. Kyseessä on tiellä viruva emo, jonka poikanen on vielä hengissä. Henkilöhahmo tunnistaa muuttuneensa, olevansa kuolevan eläimen merkitsemä, pysyvästi haavautunut. Tuhon resonoiva havaitseminen, toisen tuskan läsnäoleva todistaminen, jää ihmiseen ja muuttaa tätä, mullistaa tapaa aistia ja orientoitua.

Tältä osin Kilpi tuo mieleen nobel-kirjailija J. M. Coetzeen, joka on käynyt tuotannossaan samoja teemoja läpi, ja jonka takkuinen, haavautunut ja hämmentynyt henkilöhahmo Elizabeth Costello (samannimisestä teoksesta, 2003) on altistunut eläinten kivulle siinä määrin, ettei osaa enää asettua ihmismaailmaan tai edes käyttää sen kieltä. Costello koettaa puhua akateemiselle yleisölle eläinten arvosta, mutta argumentit katkeilevat. Hän on altistumisen myötä muuttunut, hänelle eläinten hätä ja arvo ovat ilmeisiä – niitä ei voi kyseenalaistaa, eikä niistä tulisi siten edes tuottaa argumentteja tai käydä väittelyä. Lopulta Costello voi skeptisen yleisön edessä vain muuttua eläimeksi ja kokea epätoivoa tavasta, jolla ihmiset vaikuttavat elävän mielivaltaisessa, tietoisen elämän arvon kiistävässä todellisuudessa.

Eläinten arvon tuntemiseen liittyy sekä Kilven että Coetzeen tuotannossa vieraantuneisuutta niistä normeista, joita kulttuuri ja yhteiskunta työstävät sekä pakottavat eläinasenteisiin. Heidän teksteissään eläimiin havahdutaan, niiden kivulle altistutaan, ja tämän jälkeen mikään ei ole ennallaan – ympäröivän sosiaalisen maailman tuotteellistava eläinkuva näyttäytyy ajattelemattomuudessaan ahdistavana ja jopa kauhua aiheuttavana. ”Miten tämä on mahdollista?”, on ilmeisin kysymys, ja sen esittäjä alkaa puhua paitsi eläinten puolesta, myös jossain määrin eläinten kielellä, sillä tavanomainen ihmiskieli ei yllä hahmottamaan hirvien, haukien tai supikoirien mielen sekä maailman sävyjä. Päähenkilöt kantavat eläinten kipua itsessään, he ovat ruhjottuja ja itsekin eläimiä, ja he vaativat muutosta siihen ihmistodellisuuteen, jonka normeista ovat irrottautuneet.

Tällainen ihmettelevä, eläimille altistunut vieraantuneisuus on osaltaan johtanut eläinkysymyksen uudenlaiseen esillenousuun. Novellikokoelman naiset toivovat yhteiskuntaa, jossa eläimistä ja luonnosta viimein puhuttaisiin vakavasti. Tuo yhteiskunta on alkanut muodostua. Eläinten asemaa pohditaan viimein taiteissa, tieteissä, kauppahalleissa ja hieman politiikassakin. Kilven tuotanto on omalta osaltaan ollut työstämässä väylää tähän muutokseen. Vallankumous on tapahtumassa.

Samana päivänä, kun sain Kilven teoksen luettua, kävin katsomassa näytelmän Den andra naturen (Toinen luonto, Viirus-teatteri). Näytelmä koostuu tuotteellistavan, mekanisoivan eläinkuvan monikerroksisesta kyseenalaistamisesta ja purkaa lajien välisiä rajoja kutsumalla katsojaa samastumaan myös muihin kuin ihmiseläimiin. Teuraslinja ja eläimen katse johdattavat näkemään ihmisen eläimen kautta ja lopulta löytämään arvon eläimestä sekä eläimen ihmisestä. Yhteiskuntamme hämmentävä tapa sivuuttaa eläinten mieli ja elämä viiltävät näytelmän kuluessa haavoja – katsoja altistuu, eläimen jälki siirtyy häneen, eikä hän voi kuin havahtua. Pipsa Lonkalan käsikirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama näytelmä on kuin nykyajan vastine Kilven kokoelmalle, ja samalla siihen liittyy jotakin hyvin lohdullista: viimein eläimistä todella puhutaan, viimein ne ovat esillä, viimein on näytelmiä, jotka älykkäästi ja taidolla kyseenalaistavat niiden runnottua asemaa.

Vieraantuneisuus on itsellenikin tuttu ilmiö. Maaseudulla kasvamiseen liittyi lapsuuden ihmetys siitä, että samat eläimet, joita hoidettiin, tapettiin. Että sika oli elävä ja ruokittu, sitten tapettu ja ruokaa. Altistuin, eläin heräsi. Toisinaan koen epätoivoa siitä, miten moni on sulkenut aistinsa ja moraalisen huomionsa eläimiltä, ja miten ”hyvät ihmiset” voivat asettaa lautasilleen sellaisten lihaa, jotka ajattelevat, tuntevat ja haluavat. Sitten muistan: eläinten puolesta toimivia on yhä enemmän. Muutos tapahtuu. ”Kohta tämä ei enää ole mahdollista”, kuiskaa tulevaisuus, ja Kilven teos muistuttaa siitä, miksi tulee uurastaa.

 

Kiitollisena

Kilpi puhuu ”kokonaistajunnasta”, joka on kasveissa, eläimissä, kaikkialla, ja jonka ihminen on itsekeskeisyyden myötä vaimentanut tullen kuuroksi sen äänille. Kilpi ehdottaa henkilöhahmon suulla, että luonto on kaikki, ja että se on koettanut kertoa meille itsestään eri väylin jo pitkään. ”Ihmisajatus on täynnä luonnon viestintää, luonnon yritystä tulla tajutuksi, oikeinymmärretyksi. Kokonaisuus viestii itseään osaselleen”. Vertauspintana välkähtelee Baruch Spinozan filosofia, jossa kokonaisuus elää osissaan, ja joka kehottaa huomioimaan tuon kokonaisuuden perspektiivin tarjoten siten aineksia myös uudenlaiselle ympäristösuhteelle. Jos vain havaitsisimme asioita kauempaa ja laajemmin, keskittymättä siihen yhteen pisteeseen, jonka minäkeskeisyys tuottaa – kenties sitten myös ympäristöarvot avautuisivat eteemme toisin.

Kuolema ja nuori rakastaja kuvaa kuinka luonto elää ihmisessä ja ihminen luonnossa. Me olemme alati luonnon ilmiöiden vaikutuksen alaisena, aina auringonvalosta siihen, että autiomaiden tai napajäätiköiden tuulet voivat aiheuttaa sateet lähimetsissämme. Me tarvitsemme mikrobeja, kasveja, ilmaa, ja ne kaikki kokoavat meidät yhteen – me olemme niiden kudelmaa, osia olevaisesta, joka hengittää ja elää sisällämme, vierellämme ja kauttamme. Myös ihmismieli kerrostuu parhaimmillaan luonnon kautta: ”Mudasta tuntui kasvavan myös ihmisen mielikuvamaailma kuin lumpeenlehti kellumaan suoveden päälle, päivänkorentojen tukikohdaksi, vierellään kukka joka avautui ja sulkeutui vuorokauden rytmissä, taivaankappaleiden keskinäisen suhteen mukaisesti.”

Kenties tämä oli se muistutus, jota eniten tarvitsin juuri nyt. Vaikeina hetkinä metsä ja eläimet palauttavat asiat paikoilleen. Kun asettaa käden puunrunkoa vasten tai painautuu sammaleelle, tai kun kuuntelee korpin kiekaisuja korkealla ilmassa, latvojen takana, kiepahtaa todellisuus ympäri ja ojentuu kohti. ”Tässä”, se sanoo ja työstää mieltä uudeksi, muistuttaa oleellisimmasta. Eläin ihmisessä terävöittää aistejaan ja kuuset, kivet, valo sekä vesi osoittavat kokonaisuuteen.

Samaa sanoi Kuolema ja nuori rakastaja. Kiitos, Eeva Kilpi. Tuhat, tuhat kiitosta.

 

2afdf5dde7dee9e02487faea0845e582

 

(Artikkelikuva: Nunzio Paci)

Mainokset

Kodittomat koirat ja rinnakkain elämisen taito

 

Löytökoiriin kohdistuu ajoittain kritiikkiä, jonka edessä voi vain hämmentyä. Miksi jotkut suhtautuvat juuri niihin koiriin, jotka kaipaavat eniten ihmisen apua, suurimmalla varauksella?

Rasismia eläinkuvastossa

Viimeaikaisessa keskustelussa on väläytelty muun muassa sitä, että pienellä osalla löytökoirista on todettu resistenttejä bakteereita. Kertomatta jää, että samoja bakteereita löytyy kosolti myös suomalaisista ihmisistä, että todennäköisin paikka sellaisen saamiseen on terveyskeskus, sairaala, vanhustentalo tai ulkomaanreissu, ja että yleisin oire on virtsatieinfektio. Mediassa on luotu liioiteltua uhkakuvaa, joka unohtaa konkretian: näiden bakteereiden saanti koirasta on epätodennäköistä, ja suurin tartuttaja on itse ihminen.

Miksi tällaista merkillistä vääristymää tapahtuu? Miksi löytökoiria jopa demonisoidaan? Kritiikki on osa jatkumoa, jota kovaääninen vähemmistö ylläpitää, ja joka on ehdottanut katukoirienInSSriUfkVokIsB-800x450-noPad jättämistä oman (huonon) onnensa nojaan milloin mistäkin syistä. Toisinaan koirien väitetään olevan arvaamattomia, toisinaan taas jopa ehdotetaan, että ”hyvää tarkoittavat” ihmiset tekevät tyystin turhaa työtä niitä auttaessaan. Ei ole vaikea hahmottaa taustalla olevaa, laajempaa kulttuurista kuvastoa. Mielikuva on tämä: romanialaiset ja venäläiset, köyhyyttä edustavat olennot kantavat tauteja, ovat arvaamattomia tai vaarallisia, ja itse asiassa liittyvät jollakin tapaa hyvää tarkoittavien suomalaisten huiputtamiseen. Ihmisiä koskevat, rasistiset mielikuvat liitetään kuin huomaamatta koiriin, ja siten poliittisesti latautuneet ennakkoluulot leviävät myös eläinasenteisiin. Tilalle ehdotetaan suomalaisia koiria: puhtaita, kotimaisia rotuja (siitäkin huolimatta, että usein juuri ne omaavat liiallisen jalostuksen vuoksi eniten hyvinvointia alentavia sairauksia).

Rasistiset kuvastot ovat aina epärealistista, moraalisesti katteetonta yksioikoisuutta. Kun niitä sovelletaan eläimiin, ja kun koiria arvioidaan niiden lähtömaan perusteella, päädytään jo tahattoman parodian maastoihin. Koirilla ei ole kansalaisuutta tai ihmisetnistä taustaa. Koirat ovat koiria. Romanilainen koira on aivan sama otus kuin suomalainen koira – koirien DNA ei noudata valtioiden rajoja.

Myöskään eläinten hyvinvointi ei katso maan rajoja. Bukarestissa, Barcelonassa tai Moskovassa olevan koiran oikeus hyvään elämään sekä vapauteen kivusta, pelosta ja hädästä on täsmälleen yhtä oleellinen seikka kuin Suomen maaperällä olevan koiran. Eläin itsessään on moraalisesti arvokas otus, oli sen asema ihmisen kulttuurisissa jaotteluissa tai maantieteessä mikä tahansa. Sian kärsimyksellä on merkitystä riippumatta siitä, onko se jaoteltu tuotantoeläimeksi ja koiran hätää tulee lievittää riippumatta siitä, elääkö se ”Romania” vai ”Suomi” –nimisen valtion sisällä.

Eläinten arvon vakavasti ottaminen vaatii vastuun väistämisen sijaan niiden hyvinvoinnin tukemista – eläinten lähtömaasta riippumatta. Löytökoiria kohtaan ennakkoluuloja viljelevät tahot ovatkin valinneet vinon tavan lähestyä etiikkaa. He etsivät syitä olla auttamatta. Lähtökohdan tulisi olla päinvastainen. Eettisen toiminnan peruskysymys ei ole ”Mistä löytäisin perusteen olla tukematta muiden hyvää elämää?” vaan ”Miten auttaa muita parhaalla, kattavimmalla tavalla?”.

Vastuu ja välttämättömyys

Oleellinen haaste onkin, miten tukea myös löytökoirien terveyttä ja hyvinvointia. Miten suunnata resursseja siten, että koirien kotiuttaminen Suomeen sujuu sekä täällä jo olevien että tänne tulevien eläinten näkökulmasta parhaalla tavalla? Jos ongelmakohtia on, miten ne voi ratkaista siten, että kukaan ei jää heitteille, ja että kaikkein eniten apua tarvitsevien hätään vastataan?

Ihmisillä on löytökoirien kohdalla erityisen suuri vastuu. Me lajina olemme tuottaneet 997038_678349698918557_7619002796127030637_nnämä koirat maailmaan. Meidän lajimme on myös hylännyt ne kaduille näkemään nälkää, kohtaamaan usein jopa rajua fyysistä väkivaltaa, hoitamaan kuolevia pentujaan ojissa tai roskisten takana ja käymään jatkuvaa kamppailua hengestään läpi kroonisen nälän, pelon ja kivun. Nämä sanat eivät ole liioittelua. Kuka tahansa katukoirien arkeen tutustunut voi todentaa sen karun, kipuisan todellisuuden, jossa ne vaeltavat. Aineistoa tästä todellisuudesta on valtavasti – kuvamateriaalia hirtetyistä koirista, tappotarhojen häkeissä kauhuaan vapisevista eläimistä, kuolleen emonsa vierellä kyhjöttävistä, likaisista pennuista, lumeen paleltuneista koiravanhuksista. Harva pystyy katsomaan sitä aineistoa. Se ylittää jopa mielikuvituksen rajat. Sen piinaavat kuvat ja kertomukset polttavat merkkinsä pysyvästi mieleen.

Löytökoiria omasta helposta arjestaan käsin kritisoivien olisi hyvä tutustua tuohon aineistoon ja ennen kaikkea lähestyä aihetta moraalisen vastuun ja välttämättömyyden kautta. Vastuu tässä tarkoittaa sitä, että meillä ihmisinä on erityinen vastuu näistä olennoista, jotka kaltaisemme kaksijalkaiset tuottivat ja hylkäsivät. Välttämättömyys puolestaan tarkoittaa sitä, että hädässä olevaa ei jätetä. Tämä todella on näin yksinkertaista: Hädässä olevaa ei jätetä, vaan autetaan.

Filosofit Emmanuel Levinas ja Simone Weil korostivat, miten kärsimyksen tunnistaminen toisessa johtaa velvollisuuteen. Väliin ei tarvita muita syitä – ei teoriaa, argumentteja tai pohdintoja. Riittää, että kohtaamme toisen tämän riisutussa ahdingossa ja avaamme itsemme tälle hetkeksi. Avautuminen vaatii sitä, että asetamme sivuun ennakkoluulomme, verukkeemme, halumme väistää muiden tuskaa ja sen itsekeskeisen vellonnan, joka usein johdattaa mielemme kulkua ja sulkee muut huomiomme ulkopuolelle. Kohtaamisen ja tunnistamisen hetkellä olemme aukinaisia toisen kokemuksille, pakenematta. Tämä herättää äkillisen vastuun ja ymmärryksen siitä, että meidän on tuettava toista sekä oltava olemassa tälle. Weilin mukaan näin syntyvä moraalinen havahtuminen on välttämättömyyttä: jos todella olemme tunnistaneet toisen hädän, me emme enää voi tehdä muuta kuin auttaa.

Vain harva katukoirista selviytyy elossa, ja ne ansaitsevat kaiken apumme. Tälläkin hetkellä sadat tuhannet koirat käyvät läpi akuuttia kipua, pelkoa ja ahdinkoa. Niiden epätoivoiselle todellisuudelle tulee avautua sekä siten kohdata tämä yksinkertainen, eettinen välttämättömyys: ne tarvitsevat tukemme.

Miten auttaa?

Yksi usein kuultu väite on, että katukoiria tulisi auttaa niiden lähtömaassa. Tällaisen ehdottaminen tuntuu toki loogiselta. Samalla huomaamatta kuitenkin jää, että tätä 25498219_1587938864632205_788215659205805687_ntehdään jo. Monet suomalaiset löytökoirajärjestöt ja niiden ihailtavat, vastuussaan horjumattomat aktiivit ylläpitävät katukoirien sterilisaatioita eri maissa sekä pyrkivät valistamaan paikallisia ihmisiä koirien hyvästä kohtelusta. Erityisen kovasti töitä tekevät kyseenomaisten maiden paikalliset eläinsuojelijat, jotka usein mielenterveytensä sekä taloutensa uhraten käyvät väsymätöntä taistelua asenteiden muuttamiseksi ja koirien auttamiseksi. Olen itse seurannut romanialaista löytökoiratoimintaa vuosia ja todistanut paikallisten eläinsuojelijoiden sinnikästä sekä usein murskaavan stressaavaa taistelua koirien puolesta. Eläinten eteen työskentely vaatii heiltä valtavasti energiaa, toivottomia kiistoja paikallisviranomaisten kanssa, aikaa, kärsivällisyyttä ja rahaa. Resursseja ei ole lähimainkaan kylliksi, ja siksi valtaosa koirista ehtii kuolla ennen avunsaantia.

Kun suomalainen viranomainen ehdottaa koirien auttamista lähtömaassa, hän ei siis tiedä, mistä puhuu. Jos hän tietäisi, hän kehuisi sitä väsymätöntä työtä, jota jo tehdään usein täysin vapaaehtoisesti ja palkatta. Hän sanoisi: ”Tässä teille enemmän resursseja” ja hän puhuisi poliittisille tahoille siitä, miten katukoirakriisi on viimein ratkaistava koirien hyväksi. Hän ei kääntäisi selkäänsä ja viskoisi tiedon puutteeseen perustuvia, lopulta heitteillejättöä pyytäviä ehdotuksia.

Samalla on muistettava, että kaikkia koiria ei yksinkertaisesti voi auttaa niiden lähtömaassa. Romanian kaltaisten maiden koiratarhat pursuvat eläimiä, joille ei ole paikkaa. Kymmenen koiraa saattaa asuttaa samaa, betonipohjaista, puristavan ahdasta ja likaista häkkiä, ja satojen koirien tarhoilla heikoimmat kuolevat nopeasti joko nälkään15391181_1218810811545014_3347346516319234207_n tai vammoihin. Raskaina olevat nartut synnyttävät näissä sietämättömissä olosuhteissa pentujaan, jotka hyvin usein nääntyvät ensimmäisten päivien aikana. Korruptio johtaa eettisesti groteskeihin tilanteisiin, joiden keskellä koirat pelkäävät, murtuvat ja kuolevat. Vastaani on tullut tuhansia tarinoita, joilla oli tuskainen, lohduton loppu. Globaalilla tasolla vuosittain miljoonat koirat kuolevat mitä karmaisevimmissa olosuhteissa ilman, että kukaan kirjaa ylös niiden tarinoita. Vain harva koira selviää. Murto-osa saa uuden kodin, mutta koteja ei ole helppoa löytää. Osa uusista kodeista löytyy lähtömaasta, mutta lukumäärien vuoksi monelle tarvitaan apua myös ulkomailta. Miten näitä koiria, joilla ei ole paikkaa, minne mennä, tulisi auttaa? Lähettämällä niille kukkia tai hyviä ajatuksia?

Lukuisat Euroopan maat ottavat löytökoiria ilolla vastaan, ja onneksi Suomessa monet kokevat vastaavaa eläinmyönteisyyttä tarjoamalla kodin olennolle, joka on käynyt läpi helvetin. Tämä toiminta ansaitsee tukea, ei vihamielisyyttä.

Koiran armollisuus

Löytökoirien ongelmia liioitellaan usein räikein vedoin. Silti ehdoton valtaosa näistä koirista on terveitä, mallikkaasti käyttäytyviä olentoja. Ne harvalukuiset, joilla säröjä on, kaipaavat vain hoitoa ja johdonmukaista lämpöä. Terveyspulmia voi korjata, ja kun koira käyttäytyy säröillen, on taustalla aina lopulta pelko. Armollinen, moraalisen huolen valottama tapa lähestyä näitä olentoja on korjata pelko pois ja antaa rikotulle koiralle siten uusi, turvallinen todellisuus. Tämä vaatii paneutumista, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea myötäelävää halua elää toista tukien.

10372046_805244372832765_5897349353514692953_nMinulla itselläni on ollut lukuisia löytökoiria ja nytkin kotiani asuttaa kolme romanialaista koirakaunokkia. Heistä yksi oli jäänyt auton alle ja koettanut selvitä kadulla kolmella jalalla, kunnes tuli tuntemattoman tahon pahoinpitelemäksi. Toinen taas oli pyydetty kadulta tappotarhalle, jolla koiria kuolee säännöllisesti nälkään ja vammoihin. Kolmas pelastui pentuna lumen alta, lähes kuoliaaksi paleltuneena. Nyt he nukkuvat sängyssäni, kiertävät metsiä vierelläni ja hohtavat ilon kyllästämää elämää.

Mikään ei ole kauniimpi kuin se hetki, jolloin pelkäävästä, hermostuneesta, itseensä sulkeutuneesta ja vain kipuun tottuneesta koirasta tulee lopulta olento, joka osaa luottaa maailmaan ja jonka läpi virtaa hehkuva riemu. Kun sellainen olento katsoo lempeydellä ihmistä, tavoittaa hetken jotain siitä, mikä olemassaolossa on merkityksellisintä: kyky elää toisen rinnalla.

Koirat osaavat antaa lajillemme niin kovin paljon anteeksi. Antakaamme niille vastalahjaksi mahdollisuus hyvään elämään. Weil viittasi filosofiassaan Graalin maljaan, joka löytyy vain silloin, kun osaa kysyä vahingoitetulta: ”Miten sinä voit?”. Koirat kysyvät meiltä tätä alati. Ne tarkkailevat meitä, koettavat lukea liikkeitämme ja arvioivat tunteitamme. Kun me voimme huonosti, ne tulevat töykkimään nenällään tai makaamaan vierelle muistuttaakseen, että ovat luonamme. Me olemme läpikäyneet koirien kanssa yhteisevoluution, ja ne ovat lajeista vanhin ystävämme. Ne ansaitsevat, että myös me ihmiset osaamme joskus kääntyä niiden puoleen, tunnistaa hädän ja auttaa.

Kolmijalkainen koirani tuli minulle säikkynä, epävarmana ja vetäytyvänä. Kului viikkoja. Eräänä yönä heräsin ja äkisti näin sen tummien silmien katsovan itseäni ensimmäistä kertaa puhtaan lämmön ja luottamuksen kautta. Pelon tilalla kipunoi hellyys, joka sanoi: ”Me kuljemme rinnakkain”.

 

66933_648211151869422_1163562377_n100_9184

(Yllä Ida ja minä hiukan nuorempina, alla Ida ja artikkelikuvan pentu aikuisena)

 

Antisankareista armollisuuteen

Nykykulttuurissa leijuu taipumus mystifioida ”pahuutta”. Sarjamurhaajat, psykopaatit ja poliittiset joukkotuhot kuhisevat populaarikulttuurin aihepiireissä ja kiehtovat monia. Karikatyyrimäisen julmat hahmot tekevät viiltävän välinpitämättömiä tekoja ja räyhäävät kuvitteellisessa tai todessa historiassa sotaa esille piiskaten. Samalla katsoja tuijottaa heitä ihmeissään sekä kenties hiukan ihaillen. Perinteisestä antagonistista on tullut jopa hitusen samastuttava antisankari, ja tämä antisankari on monessa tapauksessa korvannut sankarin: psykopaatti on usein suoraselkäistä hyvän edustajaa kiinnostavampi.

Psykopatian instituutiot

Liberaali, markkinatalouden ohjastama yhteiskunta, joka korostaa yksilönoikeuksia velvollisuuksien sijaan, ja jolle individualismi, kilpailu, valta, oman edun tavoittelu ja taloudellinen hyöty ovat keskeisiä arvoja, on omiaan ihastumaan antisankareihin. Itse asiassa kilpailun yhteiskunta edustaa juuri niitä asioita, joita perinteisesti näihin hahmoihin liitetään.

Oikeustieteilijä ja ohjaaja Joel Bakan on esittänyt dokumenttielokuvassaan Corporation (2004) suuryritysten noudattavan psykopatian mallia. Ne eivät tunnista vastuuta yksilöitä kohtaan ja sen sijaan pyrkivät manipuloimaan sekä hallitsemaan ihmisiä tuottaakseen itselleen mahdollisimman suuren voiton. Samalla ne sivuuttavat moraaliset kysymykset ikään kuin merkitystä vailla olevina, eivätkä pysty siten tunnistamaan yksilöiden arvoa muutoin kuin saavuttamansa hyödyn kautta. Psykopatian kriteerit (manipulaatio, kontrollointi, moraalin sivuuttaminen, hedonismi, syyllisyyden kieltäminen ja kyvyttömyys havaita yksilöarvoa) täyttyvät huolestuttavan täsmällisesti.

Sama kaavio kaikuu myös maailmanpolitiikassa, jossa valtiot kilpailevat vallan areenalla kuin moraalia ymmärtämättömät lapset, ja jälleen välinpitämättömyyden arvot välittyvät tavalliselle katsojalle ”luonnollisina”. Sitä, että valtionjohtavat uhittelevat toisilleen joukkotuhoaseilla, rehvastelevat rikkauksillaan tai toimivat muutoin liioitellen sekä manipulatiivisesti, pidetään itsestäänselvyytenä. Samalla tarina ihmisyydestä – ihmiskuva – kääntyy vinoksi.

Vaarana on, että kuvasta tulee totta: tuottaessaan tiettyä tarinaa itsestään, ihminen alkaa noudattaa tuota tarinaa. Käsite muuttuu konkretiaksi. Neuropsykologi Andrea Glenn on muistuttanut siitä, että evoluutio ei löydy ainoastaan historiasta, vaan käymme sitä lajina alati läpi. Me muutumme koko ajan, ja ympäröivä yhteiskunta on yksi oleellinen muutoksen aiheuttaja. Ihmisen tuottama yhteiskunta alkaa siten muokata ihmislajin tulevaisuutta tavalla, josta emme välttämättä ole lainkaan tietoisia.

Glennin mukaan erityisesti kasvottomat massayhteiskunnat ovat omiaan ruokkimaan psykopatian kaltaisia tiloja, ja kaupungistunut, teollistunut ihmislaji saattaa siten jopa kehittyä psykopaattisemmaksi. Tällaisissa yhteiskunnissa on helppoa välttää vastuuta ja piilotella arveluttavia tekoja. Pienessä yhteisössä ihminen on paljaampi muiden edessä, kun taas suurissa yhdyskunnissa on helppoa piilottaa omia rikkeitä sekä väistää vastuuta opettavia yhteisöllisiä ihmissuhteita. Kasvottomuuden rinnalla kuitenkin myös kilpailua sekä egoismia painottavat yhteiskunnalliset ideologiat ja instituutiot ovat omiaan varmistamaan, että juuri välinpitämättömyyden, vallan, manipulaation ja egoismin logiikkaa seuraavat menestyvät evolutiivisesti parhaiten.

Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, että samalla meitä usein opetetaan välttämään altruismia, empatiaa ja moraalisesti kiusallisia kysymyksiä. Politiikasta on vaikea löytää tahoja, jotka tekojen tasolla toimisivat armollisesti ja myös uhrauksia tehden, ja erityisen haastavaa esimerkkien löytäminen on markkinavoimista. Hyvyydestä on tullut liian ”pehmeää”. Ei siten ihme, jos myös arkiyksilö oppii, että muiden huomiointi on ylimääräinen vaade.

Nykytodellisuuden arvot puskevatkin yllemme kollektiivista, jaettua itsekeskeisyyttä ja moraalista apatiaa. ”Pahuus” voi siten kiehtoa yksinkertaisesti siksi, että siihen kulminoituu kulutusyhteiskunnan ihmiskuva. Tuijottaessaan fiktiivistä psykopaattia, saattaa länsimainen yksilö siten tuijottaa sitä ihmisyyttä, mihin häntä vaivihkaa ja huomaamatta kannustetaan.

Tarina ”pahuuden” taustalla

Niiden antisankareiden, jotka edustavat aggressiota, mystisyyttä voi hälventää muistamalla, että ”pahaa” ei ole. Kristillisen perinteen värittämässä kulttuurissa pahuudesta on tehty itsenäinen voima, jokin demoninen kauhunpiste, joka saattaa ärjyen syöksyä määrittämään ihmistä. Tällainen voima on kuitenkin fiktiota. Rakentavampaa on puhua tekojen moraalista ja keskittyä siihen, miten edistää kykyä jakaa hyvinvointia ja tukea muiden hyvää elämää. Joidenkin kyky tähän on romahduttavan rajoittunut. Keskeistä ei kuitenkaan ole heidän tuomitsemisensa ”pahan” edustajiksi, vaan pikemminkin se, miten me muut pystymme suhtautumaan heihin tavalla, joka vaimentaa itsekeskeisyyttä ja avaa reittejä avarampaan tapaan olla.

Eino Leinon Aurinkolaulussa muistutetaan: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Nämä sanat löytävät tukea narsismi- ja psykopatiatutkimuksesta. ”Pahan” tarinat tuottavat harhaanjohtavaa käsitystä lähes yli-inhimillisestä kovuudesta, kun reaalimaailmassa julmimmatkin lajimme edustajat ovat itse asiassa hauraita yksilöitä – ehkä hauraampia kuin kukaan. Tutkimus kertoo, että persoonallisuushäiriöiden taustalla on voimakasta ahdistusta ja epäkelpouden kokemusta. Johonkin hyvin oleelliseen – hyväksyvään, rauhalliseen, johdonmukaiseen hoivaan – on jäänyt kasvutarinassa aukko, ja jopa silmitöntä tuhoa aiheuttavat voivat siten olla ytimeltään hajanaisia sekä kivuliaan epävarmoja. Psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö ovat mielen murtumia, eivät mustasilmäistä pahuutta.

Filosofi Jonathan Glover, joka vietti aikaa keskustellen englantilaisen vankimielisairaalan psykopaattien kanssa ja kirjoitti aiheesta teoksen Alien Landscapes: Interpreting Disordered Minds (2014), havaitsikin, että usein kammottavien tekojen taustalla on ihminen, joka ei lapsuudessa oppinut hyväksynnän tai lempeyden merkitystä ja joka hajanaisena edelleen etsii sitä. Gloverin yksi keskeinen väite on, että vain hahmottamalla, mikä hirvittävimpäänkin syyllistyvän henkilökohtainen tarina on, voi tapahtua muutosta parempaan. ”Pahaksi” mielletystä ei kannatakaan rakentaa demonia,  vaan hyödyllisempää on riisua hänet aseista ja katsoa niiden takaa löytyvää ihmistä, kuulla tätä, sekä ohjata tätä lempeämpään tapaan olla.

Pahuutta loimuavat hahmot eivät siten lopulta ole todellisia. On vain puutteita, joita voi korjata, ja korjaamiseen tarvitaan paitsi yhteiskunta, joka ei sano ”minulle” vaan ”meille”, myös ihmisen tunnistamista omaa tarinaansa kantavaksi olennoksi.

Armollisuus ja yhteys

Empatia kykynä myötäelää on taito, joka psykopatiassa sekä narsistisessa persoonallisuushäiriössä on hyvin rajoittunut. Tällainen antisankari ei osaakaan myötäelää muiden kokemuksia. Hän voi päätellä niitä, mutta ei kykene kylliksi resonoimaan niiden mukana. Jos ahtaaseen todellisuuteen haluaa väljyyttä sekä valoa, täytyy sinne tuoda edes hiukan empatiaa.

Empatian esillekutsuminen alkaa yllättävästä suunnasta: meistä, jotka emme ole psykopaattisia. Tärkeintä ei ole vaatia, että psykopaattikin kokisi empatiaa, vaan pikemminkin katsoa, miten me, joilla empatiaa on, suhtaudumme psykopaattiin. Jos haluamme nähdä ”pahuuden” takana olevan ihmisen, on meidän pystyttävä avaamaan tälle kokemustasomme.

Vaikka ”pahan” antisankarit kiehtovat, samalla meitä kannustetaan tuomitsemaan ”pahuus” (eihän se muutoin kiehtoisikaan). Seurauksena on, että ”hyviksi” ja empaattisiksi julistautuvat syyttävät ja jopa vihaavat virheiden tekijöitä. Ristiriita on ammottava ja silti harvoin tunnistettu: empatiaa korostavat saattavat olla vihlovan epäempaattisia juuri heitä kohtaan, jotka eniten myötäelämistä tarvitsisivat. Tuomitseminen ja viha ”pahaa” kohtaan kuitenkin vain kasvattaa kylmyyden logiikkaa. Jos haluamme muovata yhteiskunnasta sellaisen, joka opettaa armollisuutta, on ensimmäinen koetinkivi siinä, osaammeko olla empaattisia suhteessa kaikkiin – ei vain heihin, jotka ovat mielestämme ”hyviä”.

Armollisuuden ja empatian varaan rakennetut kulttuuriset arvot ja instituutiot näyttäisivät hyvin erilaisilta verrattuina nykyisiin. Kenties evoluutiommekin löytäisi tuoreita suuntia. Kilpailun yhteiskunnassa egoistisin saattaa voittaa, mutta tuo yhteiskunta on myös tuhoamassa ihmisen sekä muiden lajien mahdollisuutta selviytyä. Pitkäaikainen kukoistaminen vaatii kykyä elää myös altruistisesti sekä oman lajimme sisällä että sen ulkopuolella, ja empatia onkin evolutiivisen, yhteisöllisen selviytymisen kannalta kimpale kultaa: se on rakentavin navigaatiopiste lajin kehittymiselle.

Armollinen myötätunto ei tarkoita naiivia asennetta, joka projisoi hyvää sinne, mistä sitä ei löydy. Päinvastoin, siihen liittyy kyky tunnistaa myös ne rosoiset murtumat, jotka ajavat vääriin ratkaisuihin. Tämä on empatian vaikein ulottuvuus, joka vaatii reflektiota ja tarkkaavaisuutta: taito myötäeläen havaita se, mikä on hyvin erilaista omiin kokemuksiin tai arvoihin verrattuna. Kyky tunnistaa myös kylmät kohdat toisessa on ainut tapa löytää ihminen noiden kohtien alta. Gloverin halu kuulla antisankareiden tarinoita vaatiikin sitä, että asetamme heijastavat toiveemme sivuun, sekä kuuntelemme myös vieraita sanoja.

Armollinen myötätunto ei myöskään tarkoita alistumista julmien tekojen kohteeksi. Ruumiillinen tai henkinen väkivalta ei ole asia, jota tulee sietää, eikä niille nöyrtymistä voi selittää empatialla. Moraalissa heikko voi repiä ja runnella liiaksi, ja silloin täytyy astua kauemmas. Empatia suuntautuukin myös itseen ja voi vaatia eriytymistä sekä väkivallan piiristä poisastumista. Tuhoisaa tulee ohjata suotuisampiin tuuliin, mutta ei tavoilla, jotka rikkovat auttajan.

Altruistisen, realistisen ja tarkkaavaisen empatian kulttuurissa antisankari korvautuu ihmisellä. Hyvän häivähdykset – kyky kuulla, ymmärtää, rakentaa ja auttaa – poistavat tuhoa. Niiden kautta voi myös navigoida pois kipuisista syvänteistä kohti sellaista tulevaisuutta, missä kilpailevan egoismin tilalla on jaettu maailma.

Leinon Aurinkolaulu jatkuukin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

 

sunlight-through-trees-wallpaper-4

Laki eläinten pahoinvoinnista

Uusi eläinsuojelulaki on vaarassa jäädä työkaluksi, jolla estää eläinten hyvä elämä. Siinä on joitakin edistysaskeleita, jotka liittyvät esimerkiksi valvonnan tehostamiseen. Samalla se kuitenkin sisältää merkillistä pysähtyneisyyttä ajassa, jolloin eläinten kyvyistä ja tarpeista ei ollut vielä kylliksi tietoa.

Lakiehdotukseen sisältyy monia hämmentäviä puutteita, joiden puitteissa edes 10841994855_124a26e829_hminimaalisia hyvinvointiehtoja ei täytetä. Näitä puutteita ovat esimerkiksi porsitushäkkien ja parsinavetoiden salliminen. Emakkoa saa siis edelleen pitää sullottuna kääntymisen estävään, äärimmäisen ahtaaseen porsitushäkkiin erillään porsaistaan. Siten on sallittua estää paitsi aivan ehdottoman välttämätön tarve liikkua (tai edes kääntyä), myös luontainen tarve huolehtia jälkikasvusta. Lypsylehmää puolestaan voi edelleen pitää päästä parteen sidottuna, jolloin lehmä on pakotettu paikoilleen ja voi vain seisoa tai maata (samalla, kun sen jälkikasvu anastetaan pian syntymän jälkeen lihatuotantoon).

Myös turkistarhaus edelleen sallitaan, vaikka tutkimus kertoo sen rikkovan eläinten hyvinvointia räikeästi – lakiehdotus jopa esittää, että turkiseläimillä ei tarvitse edes olla vettä vapaasti saatavilla. Samoin broilereita voi edelleen kasvattaa tuhatpäisinä joukkioina valtavissa teollisuushalleissa, mikä tutkitusti sotii niiden keskeisiä, sosiaalisia kykyjä vastaan ja aiheuttaa pahimmillaan kuolemaan johtavaa stressiä. Lista lakiin jäävistä, silmiinpistävistä puutteista on pitkä.

Nämä eivät ole vaikeita kysymyksiä. Aivan jokainen eläin tarvitsee mahdollisuuden liikkua, huolehtia jälkeläisistään, toteuttaa uteliaisuuttaan ja seurata muita lajilleen 5451221556_cf8133b55b_o (1)_0tyypillisiä taipumuksia. Paikoilleen pakottaminen on eläimen näkökulmasta sietämätöntä. Evoluutio ei ole valmentanut sitä makaamaan tai seisomaan betonilattialla voimatta edes kääntyä tai kiertämään kehää ahtaassa metallihäkissä. Samalla tapaa on sietämätöntä jälkikasvusta erottaminen, tuhansien yksilöiden eläinryhmissä kasvattaminen ja monotoniseen, virikkeettömään ympäristöön pakottaminen. Eläinten kokeman kivun, stressin ja ahdistuksen määrän kuvitteluun ei tarvita muuta kuin realismia: kun aivan keskeisiä tarpeita rikotaan, on väistämättä seurauksena fyysistä ja psyykkistä piinaa.

Eläinten hyvinvointi vaatii sitä, että eläinten mieli ja siihen liittyvät kyvyt tunnistetaan. Tämä on aivan ehdoton alkuaskel eläinten hyvään kohteluun ja eläinetiikan aakkosten ensimmäinen kirjain. Siat, ketut ja lehmät todella ovat mielen omaavia olentoja: ne muistavat, kokevat, oppivat, kaipaavat, tarvitsevat ja ovat uteliaita sekä älykkäitä omilla tavoillaan. Tällaiset olennot eivät ole orgaanista raaka-materiaalia, mitä voi pakottaa, sulloa ja retuuttaa miten tahansa, vaan omia mielellisiä yksilöitään, jotka kokevat jokaisen teon, mikä niihin kohdistuu. Eläimet ansaitsevat paljon parempaa kuin mitä uusi lakiehdotus sallii.

Nykyinen eläintuotanto on teollisuutta, joka pakottaa eläimet niiden näkökulmasta hyvin epäluonnollisiin, väkivaltaisiin ja jopa mielipuolisiin olosuhteisiin. Eläinsuojelulain tehtävänä on tuoda esille tuota näkökulmaa ja ajaa eläinten etua. Suomen uuden lain kohdalla on käymässä toisin: eläinten etu on korvautunut eläinten käytöstä hyötyvän edulla.

Miksi uutta lakia valmistellut ohjausryhmä on valmis näin rajuihin hyvinvointirikkomuksiin? Vastaus on helppo: talous jyrää jälleen eläinten hyvinvoinnin. Ohjausryhmässä ovat olleet tuottajatahot ja elintarviketeollisuus hyvin edustettuina ja jälki näkyy. Eläinteollisuuden toivotaan olevan mahdollisimman kustannustehokasta, jolloin eläinten hyvinvointiin ei haluta panostaa. Mikäli on edullisempaa pitää emakkoa porsitushäkissä ja lehmää parressa, näin myös tehdään. Tärkeintä on saada eläimestä hyvä hinta ja myydä jauhelihaa, munia tai maitotölkkejä mahdollisimman halvalla.

14255875946_89c197ac3aLaki eläinten hyvinvoinnista jää ajastaan ja kansainvälisistä suuntauksista rajusti jälkeen. Siinä, missä monet maat ovat rohkeasti uudistaneet eläinsuojelupykäliään, jättää Suomen laki aidon uudistustarpeen huomiotta ja hidastelee vuosikymmenten takaisella tasolla. Suomi onkin jäämässä eläinsuojelun saralla yhä kauemmas Euroopan kärkimaista: suomalainen ei voi enää väittää, että sentään täällä eläimiä kohdellaan hyvin.

Ajat muuttuvat, tieto kasvaa, ja moraaliset asenteen kehittyvät. Eläinten mieltä koskeva tieto kulkee yhdessä sen yleistyvän ymmärryksen kanssa, että myös eläimillä on itseisarvoa. Kettu tai lehmä ovat siten sinällään arvokkaita otuksia riippumatta siitä, minkälaisiksi tuotteiksi ihminen voi ne pakottaa ja paketoida. Yhä useampi vaatiikin eläimille niiden kykyjen, tarpeiden ja arvon mukaista kohtelua.

Tilanteessa, missä laki ei pysty eläimiä kunnioittamaan tai suojelemaan, onkin paras vaihtoehto yksinkertaisesti välttää eläintuotteita. Suomalainen maito, munat, nahat ja liha eivät tule hyvinvoivista eläimistä vaan olennoista, joiden pahoinvoinnin laki takaa.

 

pic_5_824995_k825027_1200

Pandat: Rahalla kohti massasukupuuttoa

Muistan Ähtärin eläinpuiston lapsuudesta. Lintutalon katveessa oli haukka, joka istui mahdollisimman korkealla pylvään päässä, ja jonka ylle laskeutui ahdas verkko. Yksinäinen olento vailla mahdollisuutta lentää siihen luontoon, minkä se saattoi nähdä, oli vaikea näky. Nyt 30 vuotta myöhemmin on hankalaa ymmärtää, miten pandojen tuomista Suomeen koskaan hyväksyttiin.

Eristetty eläin

Kirjailija John Berger on esseessään ”Why look at animals?” väittänyt, että eläintarhat ovat lopulta aina pettymys. Eläimet eivät ole kyllin jännittäviä: ne ovat katseelta puoliksi piilossa ja passiivisia. Ne makoilevat tai syövät laiskasti, kaikki on hidasta. Lapset kyllästyvät ja haluavat juosta jo seuraavan häkin tai aitauksen äärelle, ja myös aikuiset kokevat pettymystä siitä, että eläimet eivät olleetkaan niitä aktiivisia otuksia, joita he olivat nähneet luontodokumenteissa.

Eläintarhan eläin on pettymys yhdestä yksinkertaisesta syystä: se on turhautunut, passiiviseksi pakotettu objekti, jonka elämä on puristettu minimiin. Vapaan luonnon, jossa toimia aktiivisesti, on korvannut pieni, monotoninen tila, jossa voi vain tylsistyneenä ruokailla ja nuokkua. Eläintarhan eläimeltä on otettu pois sen kyky elää eläimellisesti, ja juuri tästä syystä siitä tulee ikään kuin tyhjä kuva: karhu näyttää karhulta, mutta ei voi käyttäytyä karhumaisesti. Ei ihme, että lapset hämmentyvät ja haluavat löytää seuraavasta tai sitä seuraavasta aitauksesta viimein sen eläimen, joka kiinnittäisi heidän huomionsa ihmetykseen. Eläintarhan eläin on nujerrettua luontoa. Siitä on pyyhitty pois se vitaliteetti, jonka näkemistä ihminen kaipaa.

Kuten Berger korostaa, eläimestä on tullut olento, joka ei enää voi toimia itsellisesti. Eläintarhaan pakotettu eläin ei voi etsiä ravintoa, juosta ja lentää vapaasti, toteuttaa uteliaisuuttaan tai edes lisääntyä omien valintojensa kautta. Sen sijaan se voi vain istua ja odottaa, että ulkopuolelta tuleva hoitaja ohjaa sen elämän tylsistyneitä rutiineja. Nämä eläimet on eristetty niiden luontaisista ympäristöistä ja luontaisesta tavasta elää suhteessa muihin eläimiin. Lopulta ne on eristetty myös itsestään: evoluution niihin iskostamat tarpeet ja kyvyt pakotetaan näkymättömiin, eikä eläin saa enää olla eläin.

Bergerin mukaan eläintarhat syntyivät, kun kaupungistuvan ihmisen kosketus eläimiin oli katoamassa, ja kun luonnonvaraiset populaatiot oli ajatettu ahtaalle tai sukupuuttoon. Eläin oli työnnetty marginaaliin, maailman reunalta pois, ja eläintarhat olivat tapa pitää sitä vielä hetken esillä. Berger kuitenkin muistuttaa tilanteen irvokkuudesta: eläintarhat pitävät esillä nimenomaan marginalisoitua eläintä. Ne ovat teatteria, joka vahvistaa ajatusta siitä, että eläin on vain passiivinen möykky vaistoja ja lihaa, jonka voi surutta eristää luonnosta ja pakottaa olosuhteisiin, joissa se voi huonosti.

Samalla eläin on katoamassa. Se on katoamassa lajina luonnosta, eli populaatioina niistä elinympäristöistä, suhteessa mihin se kehittyi. Se on katoamassa myös ihmisen mielikuvituksesta kanssakulkijana, eli olentona, jonka rinnalla oma lajimme on vaeltanut historiansa alusta saakka. Erityisesti eläin on katoamassa omana, itsellisenä olentonaan, jolla on mieli ja arvoa.

Berger väittääkin, että eläintarhojen eläin ei katso ihmistä energisesti takaisin, sillä siltä on riistetty kyky olla aktiivinen, itsellinen otus – sellainen, joka jaksaa innolla katsoa maailmaa. Eläintarhoissa katse on yksisuuntainen. Ihminen katsoo eläintä, mutta eläimen tapa vastata ihmisen katseeseen ei voi olla muuta kuin laiska ja luovuttanut. Ihminen jää katseensa kanssa yksin, ja siten lopulta myös hän eristyy: eristäessään eläimet näiden ympäristöistä ja tarpeista, eristää ihminen samalla itsensä eläimistä. Jäljelle jää yksinäinen laji keskelle hiljenevää, massasukupuuton runtelemaa maapalloa.

Vääristynyt valta

Berger ei ole ainut eläintarhojen kritisoija. Viimeisen 30 vuoden ajan eläintarhoihin on kohdistunut huikea määrä arvostelua. Esimerkiksi antropologi Garry Marvin on tutkimuksissaan havainnut, että eläintarhat vääristävät eläinasenteita. Ne eivät opeta meitä kunnioittamaan eläimiä, vaan tilanne on juurikin päinvastoin. Ne opettavat meitä ajatukseen, että eläimellä ja sen lajilla ei ole arvoa. Aitauksiin ja häkkeihin kirjattu viesti on tämä: eläinlajin voi erottaa sen ympäristöstä ja silti väittää, että kyseessä on ”lajisuojelua”, ja eläinyksilö on oikeutettua pakottaa olosuhteisiin, jotka eivät vastaa sen tarpeita. Eläintarhat kertovat, että kaltoinkohtelu on suojelua, ja että eläimiä voi kohdella pelkkinä töllisteltävinä objekteina, joiden hyvinvoinnilla ei lopulta ole suurempaa merkitystä.

Lajeja ei suojella tarhoissa, vaan niiden omissa ympäristöissä (samoissa, joita eläintarhoja perustava ihmislaji on alati tuhoamassa). Lajien suojelu ja eläinten kunnioittaminen vaatiikin yhteiskuntaa, joka ottaa viimein vakavasti sen, että myös muulla kuin ihmisen lyhytnäköisillä mielihaluilla ja taloudellisella voitolla on merkitystä. Sellaisen yhteiskunnan tuottaminen vaatii yhden seikan – vallanhalun – kyseenalaistamista.

Kuten Berger ja Marvin korostavat, eläintarhojen historia alkoi vallan osoittamisesta. Kolonialistiset kuningaskunnat halusivat näyttää kansalaisille mahtiaan tuomalla alusmaistaan mitä eksoottisimpia eläimiä näytille. Yhä edelleen eläintarhojen ytimessä on valta.

Valta kohdistuu luontoon ja eläimiin: eläintarhat ovat keino tuottaa ajatusta siitä, että luonto on ”hallinnassa”, että eläimiä voi kontrolloida, ja että jopa lajien katastrofaalinen katoaminen on estettävissä, jahka vain ihmiset maksavat pääsylipun kassalla. Valta näkyy eläintarhoissa myös toisella tapaa. Ne ovat kulutusyhteiskunnan yksi tuhoisa ilmentymä. Raha tulee ennen muita arvoja, ja kaikki (jopa uhanalaiset lajit) asetetaan kulutuksen kohteiksi. Myydessään lippuja ”lajisuojelun” perusteella, eläintarhat viherpesevät itseään ja samalla käyttävät epärehellistä valtaa suhteessa niihin ihmisiin, jotka niissä vierailevat. Valta tulee esille myös globaalimmin. Kuten uutiset ovat kertoneet, Kiina vuokraa pandojaan kovalla hinnalla niihin maihin, jotka eivät kritisoi sen katastrofaalisia ihmisoikeus- ja ympäristörikkomuksia. Groteskilla tavalla valtio, joka tuhoaa huimalla vauhdilla eläinlajien elinympäristöjä, käyttää pandaa kiiltokuvana, jonka alle piilottaa ongelmat. Panda on symboli, jonka taakse paeta ja jota myydä niille, jotka ovat valmiita ottamaan tuhoon osaa.

Pandojen tuonti Suomeen onkin ikävä merkki kyvyttömyydestä arvostaa ympäristöä, eri lajeja ja eläinten hyvinvointia. Samalla se tukee haitallista valtapolitiikkaa, joka tekee uhanalaisista lajeista rahan tekemisen välineen, ja joka piilottaa yhä yltyvää ympäristön tuhoamista tyystin nimellisen ja pinnallisen ”lajisuojelun” alle. Pandasta on tullut huiputtamisen keino.

Reitti rakentavaan ympäristö- ja eläinsuhteeseen – sellaiseen, mitä lajisukupuuton aikakausi akuutisti kaipaa – alkaa eläintarhojen kaltaisten jäänteiden purkamisesta, ja aivan uudenlaisen eläin- ja luontosuhteen kehittämisestä. Se reitti avautuu vasta, kun Suomen kaltaiset valtiot eivät enää sivuuta lajiensuojelua ja eläinten arvoa taloudellisen voiton nimissä. Kuolleella planeetalla ei rahalla tee enää mitään.

Bergsonin sanoihin palatakseni: ”Eläintarha voi olla vain pettymys”. Se on oire siitä logiikasta, joka tämän planeetan elämää on tuhoamassa.

 

blog_panda_mural_marg_spadina.jpg

Kuusi vai sika: Onko kasveilla mieli?

 

Viimeisen vuoden aikana ovat kasvit vilkkuneet yhä enemmän uutisissa. Erilaiset otsikot ovat ilmoittaneet, että kasvit osaavat tuntea kipua, ja että niillä on mieli. Nyt joulun alla uutiskynnyksen ylitti väite, jonka mukaan joulukuusi kärsii ja kaipaa tovereitaan. Äkisti ihmiset, jotka ovat tienneet sikojen kärsimyskyvystä jo pitkään mutta silti ostavat joulukinkun pöytäänsä, pohtivat, sopiiko joulukuusta hankkia. Vaarana on, että kuusen kadotessa kinkku pysyy.

Kasvien mieleen suhtaudutaankin jopa sallivammin kuin eläinten vastaavaan. Siinä, missä kaukaiseksi miellettyjen eläinten kuten kalojen mielestä puhuminen saattaa raivostuttaa kuulijat, herättävät väitteet puiden tunne-elämästä myönteistä vastakaikua. Tämä kertoo jotakin hyvin oleellista eläinkuvastamme. Puhuttaessa kasveista puhutaan usein itse asiassa siitä, miten orientoidumme (tai emme halua orientoitua) eläimiin.

 

Kasvien mieli?

Kasvien erilaisia reaktioita suhteessa ympäristöönsä on tutkittu yltyvällä tahdilla. Joutuessaan vahingoitetuksi, kasvit erittävät erilaisia kaasuja ja kemikaaleja. Nämä voivat suojella kasvia, jolloin sen maku muuttuu kitkerämmäksi tai tuoksu kutsuu paikalle kasvin kannalta suotuisia hyönteisiä. Kasvit myös ”kommunikoivat” keskenään. Ne saattavat lähettää kemiallisia yhdisteitä juuristonsa kautta, siten ikään kuin levittäen informaatiota, ja ne voivat tukea muiden kasvua syöttämällä näille ravinteita. Samoin kasvit pystyvät lähettämään sähköisiä signaaleja, jotka varoittavat vaaroista. Niiden kohdalla on jopa puhuttu välittäjäaineista, joita eläinkunnassa erittyy aivoissa. Helpommin havaittavia esimerkkejä kasvien kyvyistä on se, että kasvi myös kurottautuu kohti sille hyödyllisiä asioita, kuten valoa tai vettä, ylittäen matkalla esteitä ja vaikuttaen täten jopa suunnitelmalliselta, tarmokkaan tietoiselta oliolta.

Jotkut tahot ovat innostuneet tulkitsemaan kasvitutkimusta siten, että kasveilla on mieli. Journalisti Michael Pollan on tuonut kansainväliseen mediaan ajattelua, joka alleviivaa mahdollisuutta kasvien muistista, tunteista ja jopa tietoisuudesta. Toinen kasvien puolestapuhuja on Daniel Chamovitz, jonka vuonna 2012 julkaistu populaari teos What a Plant Knows väittää, että kasvit näkevät, kuulevat, haistavat ja tuntevat. Filosofi Chauncey Maher on niin ikään lähtenyt kasvihuumaan julkaisemalla teoksen Plant Minds (2017), jossa samalla tapaa ehdotetaan, että kasveillakin on mieli. Aiheesta on kirjoittanut populaaristi myös metsänhoitaja Peter Wohlleben kirjassaan Puiden salattu elämä, jota on siteerattu paljon myös suomalaisessa keskustelussa. Nykymuodossaan aihe sai huomiota jo 1970-luvulla, jolloin ilman sen kummempaa evidenssiä esitettiin ajatus siitä, että kasvit pitävät klassisesta musiikista.

Kun kasvien kohdalla käytetään termejä kuten ”mieli”, ”nähdä”, ”kuulla”, ”ajatella”, ”kärsiä” tai ”tuntea”, syyllistytään kuitenkin varsin voimakkaaseen tulkintaan, joka perustuu sanojen metaforisuuteen. Kun kasvit esimerkiksi ”näkevät”, on kyseessä yksinkertaisesti prosessi, jossa niiden solut reagoivat valoon, ja siten tapahtuman luonne on hyvin erilainen verrattuna eläinten näkökykyyn, johon liittyy myös kokemus (eräs lehtijuttu jopa väitti kasvien ”kirkuvan” niitä leikattaessa, vaikka todellisuudessa kyse on kaasujen erittämisestä, mikä mekanismina tuottaa vaimeita ääniä – termejä saatetaan heitellä siten varsin rennolla otteella, väärinkäsityksiä viljellen).

Jotta kasvien mielestä oli perusteltua puhua, täytyisi niiden täyttää kolme eri kriteeriä. Ensinnäkin tulisi olla selkeää, miksi mielen kehittyminen olisi ollut evolutiivisesti suotuisaa ja mahdollista. Onko esimerkiksi järkevää olettaa, että paikoilleen sidottu olio, jolla ei ole mahdollisuuksia paeta haitallisia ärsykkeitä, tuntisi kipua? Mitä evolutiivista etua kivusta tällöin olisi; eikö näin rajallisessa tilanteessa silkka yksinkertainen, fyysinen reagointi riittäisi? Toisekseen, kasvien fysiologian tulisi olla sellainen, että se kykenee tuottamaan mielen. Olemassa olevan tiedon mukaan mieli kuitenkin vaatii taustakseen hermosoluja, eikä näitä kasveista löydy. Kolmanneksi, kasvien tulisi käyttäytyä tavoilla, jotka kertovat mielen olemassaolosta – niiden tulisi esimerkiksi selkeästi osoittaa oppimista, intentionaalisuutta, luovuutta ja kykyä kokea. Vaikka esimerkiksi kasvien oppimiskyvystä on joitakin viitteitä, ovat nämä hyvin vähäisiä verrattuna eläinkuntaa koskevaan aineistoon, ja jälleen vaarana on hyvin yksinkertaisten prosessien kuvaaminen liian pitkälle menevillä termeillä.

Mieleen liittyvät termit eivät sovellu kasveihin siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ole mitään syytä olettaa, että niillä olisi tietoisuutta, eli kykyä kokea olemassaolo jonkinlaisena. Kun ne siis paikantavat vaikkapa ärsykkeen ympäristöstä, ei tähän nykytiedon perusteella liity kokemusta. Maailmasta ja myös ihmisestä löytyy huima määrä tiedotonta reagointia, mutta mieli vaatii tuekseen myös sen, että koemme tuon reagoinnin jollakin tapaa – vasta tällöin meillä on ikkuna omaan olemassaoloomme ja pystymme myös tietoisesti suuntaamaan toimintaamme. On jonkinlaista olla kana tai kala, mutta kasvien kohdalla vaikuttaa vahvasti siltä, että tämä taso jää puuttumaan.

Monet kasvitutkijat itse pyytävätkin varovaisuutta termien kanssa ja korostavat sitä, että kasvien ”mieltä” ei ole todennettu, ja että tutkimustuloksia ei tulisi tulkita liian laveasti. Esimerkiksi kasvien välittäjäaineita tutkineen Matthew Gillihamin mukaan välittäjäaineet toimivat kasveissa varsin eri tavoin kuin eläimissä: siinä, missä eläinten välittäjäaineet liittyvät hermosolujen ja sitä kautta mielen toimintaan, kasveissa välittäjäaineet vaikuttavat tavallisten solujen proteiineihin ilman, että olisi syytä olettaa ”mielen” mitenkään astuvan kuvaan.

 

Reagoiva elämä

Kasvit reagoivat muutoksiin ympäristössään, mutta tähän ei tarvita mieltä sen enempää kuin älypuhelin tarvitsee mieltä reagoidakseen ohjelmoidulla tavalla ravisteluun tai kääntämiseen. Keinotekoista ”älyä” parempi rinnastus löytyy orgaanisesta maailmasta. Kasvien toiminta on hiukan vastaavaa elimistön toiminnan kanssa: meidän kehossamme solut reagoivat ympäristön muutoksiin ja kommunikoivat keskenään ilman, että niillä olisi mieltä. Tällaista kykyä paikantaa ympäristön tilaa, mukautua siihen ja kommunikoida siitä eteenpäin pidetään äärimmäisen vanhana, ja se on kehittynyt jo ennen kuin eläinkunta ja kasvikunta erkaantuivat toisistaan. On itse asiassa luultavaa, että se on lähes yhtä vanha kuin elämä itse. Mielestä tämä kyky ei kuitenkaan sinällään kerro.

Edellä mainittu Maherin teos on esimerkki siitä, miksi kasvien mielestä puhuttaessa kiinnittyy kriittisen lukijan huomio myös soluihin. Teos nojaa tiettyyn mielenfilosofian koulukuntaan, jonka mukaan mielen kriteeri on, että se rakentuu aktiivisesti suhteessa ympäristöönsä – kun kasvi siis mukauttaa itseään ympäristön muutoksiin, on silläkin ”mieli”. Tällainen lähestymistapa kuitenkin kärsii inflaatiosta, sillä kaikki elämä mukautuu ympäristöönsä: tästä evoluutio koostuu. Mieli pitäisi siten nähdä aivan kaikessa elämässä, myös vaikkapa soluissa, jolloin ihminen olisi kymmenien triljoonien yksittäisten mielten konstellaatio. Kestävämpi selitys mielestä on, että se vaatii tuekseen myös kokemustason representaatioita, eli kykyä käsitteellistää todellisuutta vaikkapa kielen, tunteiden tai visuaalisten assosiaatioiden kautta ja kykyä kokea nämä käsitteet jollakin tapaa.

Ehkä ongelma on siinä, että meillä on liian vähän sanoja, ja että kuvaamme asioita liian helposti ihmispainotteisin termein. Kun kasvit osoittavat kykyä tunnistaa muutoksia ympäristössään ja muuttaa toimintaansa, puhutaan ”älykkyydestä” tai ”mielestä” huomaamatta, että tilanne vaatisi aivan toisenlaisia (ja kenties aivan uusia) termejä. Uudet termit olisivat itse asiassa välttämättömiä, jotta kasvien häikäisevälle erilaisuudelle todella voitaisiin tehdä  oikeutusta. Ne paikantavat esimerkiksi valoa huomattavasti tehokkaammin kuin ihminen, joten ”näkemisestä” puhuminen saattaa piilottaa niiden evolutiivisesti lahjakasta omalaatuisuutta. Samalla tapaa kasvien selittäminen ”mielen” omaaviksi voi hukuttaa alleen sen, että niissä on ainutlaatuista ja eläimiin verrattuna hyvin erilaista, evoluution loihtimaa taidetta.

Tästä näkökulmasta kasvien kunnioittaminen jopa vaatisi sitä, että niistä ei puhuta ”tuntevina” ja ”mielellisinä” asioina, vaan omanlaisinaan olioina ja asioina, joiden opettelussa ihminen on vasta alkumetreillä, ja joiden ymmärtäminen vaatii uudenlaista kieltä. Kenties kasveissa on mieltä lähelle tulevia taitoja, jotka ylittävät rajalliset taitomme selittää todellisuutta. Tämänkin tunnistaminen kuitenkin vaatisi uudenlaista sanastoa, mikä puolestaan voisi viedä eteenpäin kykyämme hahmottaa myös mielen rakenteiden alkujuuria.

 

Kasvien alle haudattu eläin

Kasvien osakseen saama salliva huomio voi selittyä vähemmän sallivan eläinsuhteen kautta. Jo pitkään yksi tapa asettaa eläinten oikeudet absurdiin ja koomiseen valoon on ollut kasvien tuntokykyyn vetoaminen. Heittona on ollut, että jos sikaa ei saa tappaa, pian kielletään porkkanoidenkin syönti. Kasvien mahdollinen mieli on siten toiminut oikeutuksena olla ottamatta eläimiä vakavasti. Aiemmasta ironisesta arvailusta on tullut viime vuosina harrashenkinen väite: kasveilla on mieli, ja siten myös niiden käyttö herättää moraalikysymyksiä. Esimerkiksi filosofi Ralph Acampora onkin kirjassaan Corporal Compassion väittänyt, että kaikki elämä – myös kasvit – kuuluvat empatian ja moraalisen huomioonottamisen piiriin.

Vaikka jotkut (kuten Acampora) haluavat ulottaa moraalisen huolen sekä eläimiin että kasveihin, monet käyttävät kasvien mahdollista mieltä oikeutuksena olla pohtimatta eläinkysymystä lainkaan. Kasveista löytyy siten veruke pysyä voimakkaan hyötykäyttävässä eläinsuhteessa. Ajatus on tämä: jos moraalikysymyksiä herää kasvien kohdalla, eikö tämä tarkoita, että eläimiä koskevat moraalikysymykset ovat samalla viivalla? Eikö siis ole se ja sama, syömmekö kasveja vai eläimiä?

Kasvikunnan mentaalisten kykyjen arvailun kautta voikin puhdistaa eläinten käyttöön liittyvää vastuuta. Ehkä juuri tästä syystä väitteet kasvien mielistä on otettu jopa riemulla vastaan – ajatteleva puu tarjoaa helpottavan reitin pois siitä moraalisesti epämukavasta tiedosta, että ajattelevia sikoja syödään.

Kasvien mielestä puhuttaessa tulisikin kohdistaa huomiota eläinsuhteeseen: mitä kertoo eläinsuhteestamme se, että olentoja, joiden tutkimus osoittaa kiistatta olevan tuntokykyisiä ja mielellä varustettuja tapetaan samalla, kun oliot, joiden mikään tutkimus ei osoita tuntevan, saavat äkisti palstatilaa? Tämä kysymys paljastaa mielen kyvyttömyyttä ihmisessä itsessään: yhteiskunta ei edelleenkään ole kyvykäs kohtelemaan eläimiä kaloista kanoihin mielellisinä otuksina ja reagoimaan niihin vakavan, moraalisen harkinnan kautta.

 

Entä jos?

Mutta entäpä, jos puu sittenkin omaa mielen? Tätä ei voi poissulkea. Todellisuus pursuaa asioita, joista tiedämme mikroskooppisen vähän, ja mielen mekanismit ovat monin puolin edelleen tuntemattomia. Ehkäpä tulevaisuuden tutkimus tulee paljastamaan, että myös puu on tietoinen, ja kenties totuus lopulta on, että kasvit päihittävät meidät kaikki mentaalisuuden saralla. Tämäkään ei kuitenkaan oikeuta eläinten käyttöä – päinvastoin.

Paradoksaalista nimittäin on, että kasvien optimaalinen suojelu vaatii niiden syömistä. Eläinten kasvattaminen ruoaksi kuluttaa valtavasti kasvimaailman resursseja, ja mikäli ihmiskunta söisi suoraan kasvit kierrättämättä niitä eläinten kautta, kuluisi kasveja huomattavasti vähemmän. Kun siis yhden nautaproteiinikilon tuottamiseksi vaaditaan 10 kiloa kasviproteiinia, ei ole vaikea nähdä, miten rouheasti kasvimaailmaa voisi säästää kulutukselta luopumalla eläintuotannosta turhana väliportaana. (On myös muistettava, että kasveja voi usein käyttää ravinnoksi tuhoamatta niitä. Tomaatin syönti ei tapa tomaattipensasta; toisaalta kasviyksilön rajoja ei ole muutoinkaan yksiselitteisesti paikannettavissa.)

Ylipäätään kaiken elämän kunnioitus vaatisi sitä, että minimoimme aiheuttamaamme haittaa ja pyrimme elämään siten, että käytämme ja kulutamme muita eläviä olentoja maltillisesti. Yksi tärkeä osa tätä prosessia on turhan tuhoamisen välttäminen luopumalla resursseja ja myös muita kuin eläinelämiä haaskaavasta eläintuotannosta.

Liikun itse paljon metsissä kasvien merkillisyyttä ihmetellen ja uskon vakaasti, että niistä löytyy meille toistaiseksi tunnistamattomia puolia. Puut herättävät minussa pintojen alle ulottuvia kokemuksia ja olen varma, että ihmiskunta voisi paremmin, jos muistaisi pysähtyä useammin luonnon keskelle. Kotoani ei myöskään ole löytynyt joulukuusta sen jälkeen, kun lapsena parahdin tapaa, jolla kuusi tuodaan olohuoneeseen näivettymään. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että puu on hyvin erilainen olento kuin minä, korppi tai hirvi, ja että sen kuvaaminen mieleen liittyvin termein saattaa katteettomasti sivuuttaa tämän erilaisuuden. Elämää tulee kohdella kunnioituksella, ihmetystä, nöyryyttä ja kiitollisuutta unohtamatta, ja erityisesti luonnon katastrofaalisen ylikulutuksen aikana tulisi miettiä myös sitä, minkälaisiin tarkoituksiin ja miten kasvimaailmaa käytetään.  Voidaanko esimerkiksi metsien haaskuuta joulukuusiksi pitää millään muotoa osana kestävää luontosuhdetta? Tämä on kuitenkin aivan eri kysymys kuin mielen omaavien olentojen kohtelu.

Elämässä on moraalista itseisarvoa, mutta mielen omaavat, olemassaolonsa jonkinlaisena kokevat elävät olennot ansaitsevat aivan omanlaistaan suojelua – sellaista, mikä asettaa sian kuusen edelle.

 

2-cute-pigs

 

 

 

 

Tunteiden politiikka: kaaoksesta käsitteisiin ja empatiaan

Klassisen tunnekäsityksen mukaan tunteet ovat sisäsyntyisiä ja universaaleja. Ne ovat siis biologiaan kirjattuja, ja ne tulevat esille kaikissa samalla tavoin, kulttuurista riippumatta. Samalla yhteiskunnallinen ulottuvuus katoaa. Mitä tämä tarkoittaa empatian kannalta?

Tunteiden kaaos ja järjellinen ohjastaja

Klassinen tunnekäsitys tekee yksilöistä tunteiden edessä passiivisia. Tunteet hypähtävät esille vääjäämättä ja retuuttavat meitä eri suuntiin – koska ne ovat osa biologiaa ja haukkovat henkeään jokaisessa, niille ei voi mitään. Kontrolli katoaa, ihmiset ilmaisevat ”triggeröityvänsä” mitä erinäisimmistä asioista ja menettävät tunteiden äärellä toimijuutensa. Tunteista tulee automaattisia reaktioita suhteessa ulkomaailmaan: samalla tapaa kuin polvemme liikahtaa vasaran osuessa siihen, liikahtaa rakkaus tai viha, jos vain saa ulkoisesta todellisuudesta kimmokkeen. Ihmisestä tulee tunteidensa armoilla oleva olento, joka voi pahimmassa tapauksessa vain nostaa kätensä pystyyn, kun ylpeys tai inho iskeytyvät liikkeelle.

Tätä perinteistä kertomusta tunteista toistetaan arkipäivässä ja myös monien tieteiden alalla, aina neurotutkimuksesta psykologiaan. Sen yleisyys on ymmärrettävää, vaikuttaahan se itsestäänselvältä. Tietysti tunteet ovat meissä kaikissa samanlaisina reaktioina, jotka löytyvät hermostomme sopukoista ja jotka voivat kiskoa mielemme mukaansa, jos emme ole varovaisia – tältähän tunteet ”tuntuvat”.

Tämän klassisen käsityksen yksi sivutuote on, paradoksaalista kyllä, rationalismi, joka haluaa ensisijaistaa järjellisen analyysin juuri siksi, että tunteet ovat niin voimakkaita ja passivoivia. Vain vaimentamalla tunteet älyn kerrosten alle ja taakse, voi ihminen löytää toimijuuden ja säästyä tunteiden melodraamalta.

Platonin Faidros-dialogi on kenties tunnetuimpia näytteitä väitteestä, jonka mukaan tunteet tarvitsevat järjen ohjaajakseen. Dialogin valjakkovertauksessa järjellinen sielu ohjastaa kahta hevosta, joista ensimmäinen edustaa energistä halua kohti totuutta ja hyvää, ja toinen puolestaan umpinaisia, harhauttavia tunteita ja himoja. Ensimmäiseen liittyvät positiiviset, moraalista ymmärrystä mahdollistavat tunteet, kuten rakkaus. Ne saattavat kohottaa meidät kohti ideoiden totuudellista tasoa, jolta maailma on mahdollista nähdä kirkkaana. Toisessa taas riekkuvat ne vihat, pelot ja katkeruudet, jotka estävät ymmärrystä ja painavat vaunuja alas, kunnes emme enää näe mitään.

Usein Platonin vertausta on luettu siten, että järjen tulee hallita tunnetta. Se onkin löytänyt tiensä klassisen tunnekäsityksen vierelle: tunteet laukkaavat sisältämme esille ja passivoivat ihmisen, mikäli niitä ei visusti pyri hallitsemaan, ohjakset kireinä.

Tunteet käsitteinä

Klassista tunnekäsitystä on kuitenkin herätty kritisoimaan. Esimerkiksi neuropsykologi Lisa Feldman Barrett rusikoi sitä hajalle kirjassaan How Emotions are Made. Perustuen niin biologisia kuin kulttuurisiakin näkökulmia hyödyntäviin tutkimuksiin, on Barrett havainnut, etteivät tunteet ole sisäsyntyisiä vaan opittuja. Me opimme tunteita kokemamme kautta, ja sosiaalinen ympäristö on yksi oppimisen tuki. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tunteet ovat usein kulttuurisidonnaisia ja saavat hyvin erilaisia muotoja eri yksilöissä.

Barrettin kaltaiset kriitikot korostavat sitä, että kyky kokea on sisäsyntyinen, ja siten meissä on taipumus mielihyvään ja kipuun, sekä rauhallisuuden ja intensiivisyyden välisiin astemuotoihin. Tunteet puolestaan ovat jotakin monitahoisempaa: ne ovat opittu tapa käsitteellistää todellisuutta. Ne eivät siten ole reaktioita, vaan pikemminkin hermostomme aktiivista, ei-kielellistä tulkintaa koskien sitä, mitä meille ja meissä tapahtuu, ja mikä on paras keino vastata kulloiseenkin tilanteeseen. Viha on tulkinta, tapa merkityksellistää kokemaamme, ja siihen ottavat osaa ne, jotka ovat oppineet vihan auttavan tai suojaavan.

Barrettin väitteet ovat mullistavia monesta syystä, mutta erityisesti siksi, että ne tuovat meille toimijuuden takaisin. Tunteet eivät tapahdu itsestään, vaan me tuotamme niitä: me rakennamme ja muokkaamme ne. Pelot, rakkaudet, ilot ja ahdistukset ovat itse tekemiämme käsitteitä, joiden avulla koetamme navigoida eteenpäin stimulantteja tauotta heittelevässä elämän tiheydessä. Vaikka tunne vaikuttaa ottavan meistä vallan, me itse olemme sen luojia. Vaunujen ohjaaja herättää hevosensa henkiin.

Tunteiden politiikka

Mikäli tunteet ovat tapa käsitteellistää asioita, niissä näkyy helposti myös kulttuurin ja politiikan jälki. Me opimme tunteita usein sosiaalisen ympäristön ojentamien mallien mukaisesti. Kun meille hoetaan kylliksi, että suhteessa ryhmään X pitäisi tuntea vihaa ja suhteessa ryhmään Y hellyyttä, me alamme sisäistää kuulemamme.

Sarah Ahmed ja Martha Nussbaum ovat esimerkkejä ajattelijoista, jotka ovat tuoneet tunteiden poliittisuutta esille. Tunteet eivät synny vain meissä, vaan myös ympäristössämme. Syrjivä, hierarkkinen yhteiskunta opettaa kadehtimaan, pelkäämään, halveksimaan ja vihaamaan, kun taas tasavertaisempi yhteiskunta saattaa kertoa, että hyväksyntä, armollisuus ja ilo ovat kestävämpiä tapoja kohdata muut. Tämä on tärkeä muistutus: tunteet eivät ole ainoastaan sisäisiä vaan myös ulkoisia. Me tuotamme niitä tietynlaisiksi, koska yhteiskunnan instituutiot aina puoluepolitiikasta koulutukseen ja markkinointiin kertovat meille, mikä on ”oikea” tapa tuntea mitäkin asiaa tai yksilöä kohtaan. Myös tunteiden vaikutukset ovat ulkoisia. Viha kohdistuu johonkin tai johonkuhun: sen hinnan maksaa usein myös joku muu kuin me itse.

Kun luulemme olevamme tunteiden orjia, saatammekin siis olla yhteiskuntamme passiivisia, epäkriittisiä seuraajia. Kun esimerkiksi mainonta kertoo, että onnellisuus syntyy kuluttamisesta, nuoruudesta ja kauneudesta, että onnellisuutta tulee tavoitella, ja että sen vastakohta on katkera melankolia, tyhjennymme me masennukseen heti, kun kyvyttömyytemme paljastuvat. Lopulta meissä saattaakin sinkoilla tunteiden sijaan mainonnan tuottama kuva siitä, miten tulee tuntea, ja siten me opimme hymyilemään ja itkemään juuri oikein. Hevosten ohjaajalla onkin oma ohjastajansa: talouden, politiikan ja yleisten normien ylivalta.

Vanhan tunnekäsityksen murtaminen avaa kuitenkin väyliä ulos myös poliittisten tunteiden passivoivasta efektistä. Mikäli me itse luomme tunteita, ja mikäli me tiedostamme, että luomiseen vaikuttavat ympäristön viestit, on tilanteelle mahdollista tehdä jotakin. Platonin ohjastaja voi huitoa ympäristön vaikuttimia hieman kauemmas tai ainakin valita tarkemmin, mitä niistä haluaa seurata. Hän voi päättää, ettei onnellisuus koostu kuluttamisesta, sosiaalisesta statuksesta tai vatsan kapeudesta, ja että kenties sitä tärkeämpää joka tapauksessa on kyky vakauteen, joka välillä muistuttaa niin ilon kuin tuskankin mahdollisuuksista.

Mitä ikinä hän päättääkään, hän voi vaikuttaa tunteisiinsa.

Empatia valintana

Myös empatia on tapa käsitteellistää todellisuutta. Meissä on moniin sen eri variaatioihin sisäsyntyinen taipumus, mutta sen sisältö – se, miten muita ymmärrämme – on aktiivista toisten yksilöiden tulkintaa. Empatia kanavoituukin usein sen kautta, mitä itse olemme kokeneet, ja siten me käsitteellistämme tai käännämme muita ”omalle kielellemme”.

Samalla valinta siitä, onko empatia oikea tapa lähestyä muita vai ei, on käsitteellistämistä. Kun siis valitsen empatian sijaan halveksunnan, olen käsitteellistänyt toisen olennoksi, joka ei ansaitse huomiota. Jos taas valitsen empatian, olen luokitellut toisen yksilöksi, jonka kokemuksilla on merkitystä. Se, päätämmekö seurata empatiaa, riippuu siten siitä, miten muut hahmotan – ovatko he sinällään arvokkaita otuksia vai kilpailijoita, jotka haluamme voittaa, vai kenties materiaa, mitä haluamme hyötykäyttää?

Myös empatiaan vaikuttaa ympäröivä yhteiskunta ja politiikka. Esimerkiksi markkinointi opettaa meille, milloin ja keitä kohtaan empatiaa tulee tuntea. Erityisen tehokkaasti se ja muut yhteiskunnan instanssit tekevät tätä kuvaamalla muita ryhmiksi, joilla joko on tai ei ole arvoa. Maahanmuuttaja, syrjäytynyt, vanhus tai tuotantoeläin voi joutua varsin erilaiseen asemaan kuin keskiluokkainen, keski-ikäinen pärjääjä, jonka kaulukset ovat terävät ja hiukset siististi leikatut. Muodostuu ryhmiä ”me” ja ”ne”, joista vain ensimmäiset ovat oikeutettuja empatian kohteita.

Empatian politiikkaa ei tulekaan unohtaa. Me aivan liian usein koemme eniten empatiaa niitä kohtaan, joiden katsomme olevan kyllin samankaltaisia itsemme kanssa ja samalla sivuutamme eri luokan, ihonvärin tai lajin edustajat. Koska empatia voi klassisen tunnekäsityksen mukaisesti tuntua itsestäänselvältä reaktiolta, harva kyseenalaistaa sitä, miksi ja keitä kohtaan empatiaa tuntee. Tätä kyseenalaistamista kuitenkin tarvitaan, jotta tunteiden politiikka ei ota ratsukosta valtaa, ja jotta me itse todella ohjaamme omaa empatiaamme aktiivisesti sekä mahdollisimman kattavasti.

Empatiaamme ansaitsevat kaikki ne, joilla on kyky kokea, aina muista eläimistä mitä kaukaisimpiin ihmisryhmiin. Jos se on tapa käsitteellistää todellisuutta, jonka kautta myös muiden koetut näkökulmat nousevat esille, pyrkii viisas ohjastaja antamaan sille mahdollisimman paljon tilaa, ja lopulta sallii sen ohjaavan omia valintojaan. Parhaimmillaan empatia onkin valjakon ohjastaja, järjen rinnalla ja takana.

Empatian kautta myös muut tunteet jäsentyvät selkeämmin. Se voi siten ohjata tapaa, jolla tunteemme käsitteellistävät maailmaa: muistuttamalla muiden perspektiivistä, se näyttää tuon maailman laajemmin, hieman korkeammalta askelmalta, ja äkisti kateudet, ylpeydet, inhot ja vihat voivat vaikuttaa kovin pieniltä tavoilta merkityksellistää tätä harvinaista, haurasta olemassaoloa.

 

Raymond-Salvatore-Harmon-Architectures-Liminal-Empathy