Maailmat jään läpi

Vesi ja jää, ja parhaimmillaan molempien yhdistelmä, vetävät kohti. Talvisin kuljen järven jäällä, riisun hansikkaat, ja koirien juostessa valkoisessa, läähättävässä riemussa, asetan kädet karikoiden yli kurottuneille jäälohkareille, jotka ovat kumpuilevaa, reunatonta liukkautta ja äkisti rikkonaisia reunoja kuin kirkaisu tai hiljainen, liikkumaton räjähdys. Kun iho kulkee jäätä pitkin, on vain nyt, ja kaikkialta kimpoava valo on tietoa ilman selvityksiä. Silloin voi pysähtyä keskelle jäätä, sulkea silmät ja kuunnella vaihtelevien lämpötilojen ja toisiaan vasten liikkuvien elementtien aiheuttamaa jään ujellusta sekä toivoa, että seuraava railo ja pamahdus olisi aivan tuossa tai tässä, nyt.

Kesäisin istun rannoille ja katson veden läpi kohti pohjaa, jossa menneiden aikojen oksat ja lehdet muuttuvat kuoleman kautta tummaksi, hauraaksi elämäksi. Toisinaan riisuudun ja uin silmät vedenpinnan tasolla, katsoen kohti liukuvia aaltoja, ollen lopulta yksi niistä, niiden löytämä. Syksyllä kuljen puisen niemen rantakiville ja näen uneliaita lintuja, sekä niiden rinnalla herääviä lintuja, jotka ponnistavat taivaalle viimojen viileyttä valittaen. Muuttavien eläinten siipieniskut toistavat veden kiertoa. Oli kesä, oli pesä, oli auringon lämmittämä ruovikko, ja nyt pesän poikanen ihmettelee haluaan nousta ja lentää kauas, ihmettelee kykyään sukeltaa ja sitten kohota, kehonsa täyttä ja virtaavaa vahvuutta.

Kaiken läpi kulkee vesi, ja lintu kulkee veden läpi, vuodesta toiseen, elämän alusta kuolemaan saakka ja sieltä uudelleen elämään. Ei ihme, että Kalevalan maailman loi lintu veden äärellä, huokaiseva, yksinäinen alkusotka.

 

ice_cave_blue_104138_3840x2400Keväät ovat paras ajankohta. Se tapahtuu ennen kuin ehtii muodostaa ajatusta siitä, mitä tapahtuu. Viime viikolla huomasin pysähtyneeni metsälenkillä kohtaan, jossa jäästä vapautunut vesi peitti jääksi jäänyttä vettä. Olin kumartunut, riisunut hansikkaat, ja asettanut kädet kylmään kuin näin olisi väistämätöntä ja ilmeistä, sekä löysin itseni paikoiltani vailla aikaa. Pieni, nimeämätön toukka kiemurteli veden alaisen jään pinnalla, ja me olimme äkisti ja sulavasti rinnakkain, kaksi tyystin toisilleen tuntematonta kummajaista, kaksi vedestä elävää.

Koirat nousivat kivilohkareiden päälle, sitten jälleen katosivat etsimään asioita, joista vain ne tietävät. Lohkareet oli kuljettanut ja vapauttanut vetäytyvä jäätikkö tuhansien vuosien takaa. Joskus oli ollut se päivä, jokin tietty päivä ja hetki, jolloin nuo nimenomaiset lohkareet olivat sulaneet jäästä irti ja jääneet paikoilleen törröttämään, ja nyt oli tämä tietty päivä, tuhansia vuosia myöhemmin, jolloin niiden vierellä vapautui vettä jäästä sallien sisäänsä elävän toukan ja minun elävät käteni.

Pitäisi hämmästyä sitä, että maailma on, totesi filosofi Wittgenstein. Mystistä ei ole se, miksi maailma on, vaan se, että se on, neuvoi hänen klasikkonsa Tractatus ja tuo lause on hionut tiensä mieleeni vahvemmin kuin yksikään toinen. Tulisi pysähtyä ja ihmetellä. Parhaimmillaan ei muista, että tulisi tehdä niin, vaan löytää itsensä kädet vasten jään ja veden jatkuvaa liikettä, ihmetyksessä. Että maailma on, että jäätä on, ja lohkareita, toukkia, koiria sekä kädet, juuri tällaiset kädet. Wittgensteinin mukaan metafyysiset asiat kuuluvat mystisen piiriin: ne voidaan tunnistaa, mutta kieli ei voi niitä tavoittaa. Ne täytyy kokea, ja mystinen kokemus on kokonaisuuden havaitsemista. Kieli, ajattelu johtavat vain tiettyyn pisteeseen, ja sen jälkeen on valittava hiljaisuus.

”Sub specie aeternitatis”, totesi Wittgenstein myös. Elämä, taide, moraali tulisi nähdä ”ikuisuuden näkökulmasta”. Vaikeita aiheita, jotka saattaa hahmottaa vain ihmetyksen kautta. Häntä aiemmin Baruch Spinoza oli käyttänyt samaa termiä etsiessään totuutta, joka ulottuu nähdystä ei-nähtyyn. Jäässä ja vedessä on totuuksia, jos vain löytää itsensä niiden ääreltä, ajattelun tuolta puolen, sanoista luopuneena.

Annie Dillard julkaisi vuonna 1974 kirjan nimeltä Pilgrim at Tinker Creek. Se on pyhiinvaellus luontoon keskiössään joki, sammakot, alkueläimet, hyönteiset, vesi. Dillard summer-rocks-trees-riverkulkee lähiympäristössään ja kuvaa kokemaansa. Teosta on pidetty amerikkalaisen luontoromantikko Henry Thoreaun Walden -teoksen uudistajana. Thoreaukin kulki luontoon ja kirjasi ylös näkemänsä. Pois kaupungeista, pois ajatusten jatkuvasta itsetietoisuudesta, pois ennalta määritetyistä kaavioista elämälle, kohti havahtumista aiemmin huomaamattomien asioiden merkilliseen valtavuuteen, on molempien kehotus. Dillard kuvaa pieniä asioita, sellaisia, joita yhteiskunta ei kehota havaitsemaan. Hetkiä, jolloin varjot ovat sinisiä, ja linnun sininen varjo kulkee jäällä kuin lähettiläs toisesta ulottuvuudesta, kikattavien lasten luistinten läpi, yli ja ali. Hetkiä, jolloin puu on äkisti värejä sekä valoja, ja Dillard varma siitä, että materiaalisen tällä ja tuolla puolen on asioita, joita ihmetellä.

Ja juuri ihmetellä Dillard osaa, odottamatta tai antamatta ainuttakaan vastausta. Hän havahtuu siihen, että yhtä hyvin varjojen ja heijastusten todellisuus voisi olla se aito: kun jotakin heijastuu vettä vasten, onko muodostunut kuva harhaa? Missä alkaa aito maailma, missä on raja aidon ja kuvitellun välillä, eikö kaikki ole vain aistien tanssia vailla ratkaisuja? Nämä olivat jo Platonin kysymyksiä, ja Dillard palaa niihin. Silti kuten Platon, myös Dillard kokee tietävänsä jotakin. Se jokin vain kavahtaa sanoja, se pitää havaita juuri silloin, kun lintuparvet ovat sinisiä varjoja tai lehahtavia ääniä, jotka voi kuulla vain yllätetty.

Luettuani yön Dillardia kuljin päivällä jälleen rannalle, tällä kertaa pitkän laiturin päähän. Koirien kohottaessa kuononsa kohti palaavien lintujen siivekkäitä ääniä, hajuja ja aavistuksia, kuuntelin jäätä. Kauempana vapaa ulappa solisi rannan jään alla kuin vuorien kivistä pintaa murtumaan pakottava puro. Muutaman päivän päästä olisi vuoden paras hetki, jolloin rannan jää on rikkoutunut pieniksi kimpaleiksi ja aallot nostattavat kimpaleet lasiseen helinään, joka jatkuu öiden läpi heltymättömänä energiana, kielettömänä ilmeisyytenä. Istuin laiturin reunalle ja katsoin alas. Vedessä on tasoja. Jälkiä menneestä. Jää sulaa vaiheittain, ja sen sulaessa paljastuu historia. Kymmenen senttiä vapaan veden alla oli kerros jäätä täynnä ilmakuplia ja valkoisia railoja kantaen merkkejä äkillisistä marraskuun pakkaspäivistä, jolloin viimeisetkin muuttajat lähtivät.

Jossain kohden makasi lehtipuun kerkkä, joka oli pudonnut juuri tiettynä hetkenä, kenenkään huomaamatta. Mietin, oliko silloin satanut lunta tai räntää, oliko tuullut, olinko itse kulkenut silloin metsässä tai punonut ajatuksiani epäselviksi vyyhdeiksi tavalla, mihin vain kirottu itsetietoisuus pystyy. Mietin, mistä puusta kerkkä oli tullut, milloin se oli kasvanut, mistä sen DNA oli syntynyt, mitä sen esivanhemmat, puiden esipuut, olivat tehneet silloin, kun kaikkea tätä peittivät vielä lohkareita kantavat jäämassat.

ice_veils3Jää vaikutti epäsymmetriseltä harsolta, tai valkoiselta kartastolta maailmankaikkeuteen, tai itse linnunradalta pimeää pohjaa vasten. Se katkeili, siinä oli aukkoja, kerroksia, takautumia, muutoksia, sysäyksiä. Viimeisen kerroksen alla välkehti pieniä kaloja, jotka olivat tulleet etsimään lähitähden valoa. Ne liikahtelivat, hopeiset kipinät. Elämä jään alla. Kaikkina niinä päivinä, jolloin itse kuljin jään päällä vaimennetussa, kylmän pysäyttämässä maailmassa, oli jään alla odottavaa elämää, olentoja täynnä happea ja verta, toisen valtakunnan viitseliäitä valmiina pyrähtämään kohti kevään ensimmäistä tähden valaisua.

Monia maailmoja, kerroksittain. Ihmisen ja koiran, lehtipuiden, kalojen, sotkien, jääkausien, galaksien maailmat jään harsoisissa kartoissa, kaikki siinä jatkuvassa liikkeessä, josta jo esisokraattinen filosofi Herakleitos puhui väittäessään kaiken olevan vain liikettä, virtaa kuin vesi, kaikki toisiinsa vaikuttaen, limittyneenä, liian usein huomaamatta.

Dillard kuvaa kuinka kalojen liike on aina ohi juuri, kun se voisi huomata. Hopeiset kipinät ovat poissa sillä hetkellä, kun silmä koettaa tavoittaa ne. Hän myös zen-filosofiaa mukaillen kuvaa kuinka tämä hetki on alati poissa ja katoaa ennen kuin sanat voivat tavoittaa sitä. Yrittämällä ei löydä, viittovat kädet osoittavat vääriin suuntiin. Hän pyytää siirtymään pois itsetietoisuuden kehikoista, kohti täydellistä tyhjentymistä siten, että todellisuus voi astua meihin. Itsetietoisuutta ei voi sammuttaa, ajattelua ei voi pyyhkiä pois pakottamalla. Kommentaattori on alati paikalla, ja mielemme koettaa etsiä selityksiä ja malleja, joiden kautta jäsentää todellisuus. Kieltä, ajatuksia, oletuksia, kulttuurien kylläisiä hahmotuksia ei voi padota pois, muistuttaa Dillard. On kuitenkin mahdollista seurata veden liikettä tietoisuuden laidoille, yrittämättä, antautuen ja avautuen, kunnes kieli ja hahmot väistävät välähdyksittäin. ”Kun näen tällä tavalla, todella näen”, toteaa Dillard. Tämä on ”täydellinen lahja, ja täydellinen yllätys”.

Se, että maailmat ovat – veden molekyylit kiteinä kämmeniä vasten.

20170319_132725_HDR

Frankenstein ja osattomat romantikot

 

Nuoret, vihaiset, rakastavat miehet

Kesällä keskityin hetkeksi 1800-luvun alun Britannian suuriin romantikkoihin. Luin teoksia täynnä tarinoita heidän heittelehtivistä valinnoistaan, impulsiivisesta tunnepauhusta, poliittisesta intensiteetistä, sekä ideaaleista koskien yksinäisyyttä ja rakkautta. Noissa tarinoissa välähtelevät itsemurhat tai muutoin ennenaikaiset kuolemat, hylkäämisten autioittamat lapsuudet, taistelu dominoivia poliittisia näkemyksiä vastaan ja jatkuva jonkin sellaisen hakeminen, jonka luonne jää kuvasta ulos.

percy-bysshe-shelley-001Kirjoja lukiessani vierellä kulki kaunis ja hintelä Percy Shelley, josta tuli yksi romantiikan ajan tunnetuimmista runoilijoista. Aatelistaustainen Shelley oli oppinut piiloutumaan rajulta koulukiusaamiselta kirjoihin ja kirjoittamiseen. Hänen mielensä hapuili öisin voimakkaiden unien ja päivisin yhtä vahvojen tunteiden sekä poliittisten ideaalien välissä, jotka sysäsivät häntä eri suuntiin. Yksi näistä suunnista oli rakkaus Harriet Westbrookia kohtaan, joka johti karkaamiseen, avioliittoon, lapsiin, sekä lopulta hylätyn Harrietin itsetuhoon. Toinen suunnista oli anarkismi, joka kuljetti nuoren Shelleyn koputtamaan tunnetun anarkistifilosofi William Godwinin ovea ja jota koskevia pamfletteja, julistuksia ja runoja Shelley heitteli sääydyllisen brittiyhteiskunnan ylle.

Kolmas sekä tärkein suunnista oli runous, joka helli ja piinasi romantikon mieltä ja kehotti häntä kirjoittamaan paitsi luonnosta, yksinäisyydestä ja kaipaavasta tuskasta, myös rajuista, sääntöjä rikkovista teemoista, jopa insestistä. Runoissa erityisesti luonto ja vavahteleva, usein melankolinen tunne limittyvät:

Tuuli, sa tuskan voihkija,
laulajatta jäänen,
sade, jok yhtä vuolaana
yön kaiken itket ääneen,
myrsky kyynelin murheisiin,
puu paljas oksin alastomin,
suon silmä, meri vaahtopää –
maan vääryyttä itkekää.

Jos Shelley kirjoitti rajuista teemoista, Lordi Byron eli rajusti. Byronin isä oli ollut ”Hullun Jackin” lempinimeä kantava kapteeni, joka eli veloissa, kohteli vaimojaan julmasti ja hyödynsi näiden omaisuutta. Äitinsä kasvattama Byron toteutti samaa sadistisen lord-byron-21124525-1-402egoismin kaavaa monissa valinnoissaan, muun muassa naiden ja sittemmin nöyryyttäen nuoren aatelisnaisen vain nähdäkseen, saisiko tämän vihille kanssaan. Byronin seksielämä oli levotonta, oikullista ja runsasta, sisältäen molemman sukupuolen edustajia, monia epätoivoisesti Byroniin rakastuneita naisia, sekä jopa Byronin sisarpuolen, jonka kanssa Byron asui yhdessä onnettoman vaimonsa kanssa. Byronin lemmen vuoksi uhattiin ja haluttiin tehdä itsemurhia samalla, kun Byron itse vetäytyi leikkivään välinpitämättömyyteen. Samalla julmuus tiuskahteli Byronin teoissa, ja hän muun muassa riisti aviottoman lapsensa tätä suuresti rakastaneelta äidiltä vain laittaakseen lapsen ankeaoloiseen luostariin, jossa lapsi kuoli.

Byronin ympärille kehkeytyi paheellisuuden kuvasto, johon kohdistui sekä rankkasanaista tuomitsemista että salaista eksotisointia ja ihailua. Häntä kuvattiin lauseella ”hullu, paha, ja vaarallinen” – lause, joka konkretisoitui tapauksessa, jossa obsessiivisesti Byroniin rakastuneen hienostonaisen viiltäessä juhlaillallisella rannettaan, piti Byron tilannetta mitä erinomaisimpana näytelmänä. Kiihdyttävän komea Byron omasi kuitenkin myös lempeämpiä piirteitä, joita hän osoitti muun muassa palvomaansa koiraa kohtaan ja halussaan edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Kenties nämä mahdollistivat sen, että hänestä muotoutui romanttisen sankarin esikuva, joka uhmaa uskaliaisuudellaan, eristäytyvyydellään, yksilöllisyydellään ja laajalla tunnekavalkadillaan. Jälleen luonto ja vieraantuneisuus ihmismaailmasta limittyivät yhteen:

There is pleasure in the pathless woods,
there is rapture in the lonely shore,
there is society where none intrudes,
by the deep sea, and music in its roar;
I love not Man the less, but Nature more.

Suurista romantikoista usein lahjakkaimmaksi nimetty oli John Keats, jota vaivasi masentuvaisuus, vetäytyvyys, sekä tunne arvostuksen puutteesta. Onneton rakkaus nostatti synkkyyttä sekä epätoivoa, yksinäisyys ja kuolema kietoutuivat osaksi runojen teemoja, ja vasta 25-vuotiaana Keats kuoli tuberkuloosiin pitkällisen, kohtuuttoman kituliaan odotuksen jälkeen. Myös Shelley ja Byron kuolivat nuorina. Shelley hukkui purjehdusonnettomuudessa 29-vuotiaana seilatessaan Byronin nimeämällä Don Juan -veneellä. Byron taas kuoli kuumeeseen Kreikassa, matkalla sotaan ottomaaneja vastaan. Hän oli 36-vuotias.

Näitä romantikkoja määritti halu irrottautua sovinnaisuudesta ja hiivuttavista yhteiskunnan säännöistä. He kaipasivat jotakin radikaalia ja uutta, esittivät anarkistisia näkemyksiä säännöt alas ajavasta oikeudenmukaisuudesta ja taiteista, joissa esillä olisi peittelemätön tunne. He eivät halunneet olla prototyyppejä niistä kasvottomista olioista, joita yhteiskunnan odotukset sekä roolit tuottivat ja sen sijaan he pyrkivät olemaan Itsellisiä Yksilöitä. Kuten 1960-luvun radikaaleissa, heissä eli rääväsuinen kapina, joka vastusti sekä kritisoi ja he toteuttivat tuota kapinaa omassa elämässään heittäytyessään soveliaisuuden säännöt sivuuttaviin rakkauksiin, seksiin, mielipiteisiin tai elämäntapoihin.
Heitä kaikkia yhdisti se, että he pakenivat kotimaataan Iso-Britanniaa ja etsiytyivät Italiaan. He olivat siten karkureita ja irrottautujia, itse valittuun maanpakoon lähteneitä olentoja, jotka eivät kokeneet perinteistä yhteiskuntaa kodikseen. Romantikot olivatkin ulkopuolisia. Tämä ulkopuolisuus kiteytyi Byronin vaunuleegioon, joka matkasi mukanaan apinoita ja eksoottisia lintuja läpi Euroopan etsien paikkaa, jotakin paikkaa.

 

Mary Shelley ja Frankensteinin Olento

Usein suurten romantikkojen suuri kertomus ilmaistaan keskittyen miehiin, ja heidän rakkautensa sekä vaimonsa jäävät sivuhenkilöiksi. Tämä on kuitenkin hävettävä virhe, sillä monet noista naisista paitsi elivät uudistaen ja sisällökkäästi, myös julkaisivat itse vahvaa tekstiä. Omasta mielestäni romantikoista kiinnostavin onkin Mary Shelley.

Kun Percy Shelley saapui Godwinin ovelle, oli tuon oven takana myös Godwinin tytär Mary. d7d87116673f1ea1bee9f8152b49c4a0Mary Shelley oli feministisen ajattelun kumouksellisen uranuurtajan Mary Wollstonecraftin tytär. Wollstonecraft oli kuollut lapsivuoteeseen, eikä Mary ollut saanut tuntea äitiään – sen sijaan hän oli joutunut elämään taloudessa, jota määrittivät vaativa äitipuoli, etäinen isä, sekä tunne kaipaavasta paikattomuudesta. Herkkyyttä kimaltavat nuoret kietoutuivat yhteen ja karkasivat manner-Eurooppaan, missä he yhdessä Maryn siskopuolen kera vaelsivat vuoristoissa vailla rahaa tai kunnollisia kenkiä. Rakkaus Percyn sekä Maryn kanssa oli ilmeistä ja kestävää, mutta samalla sitä lohkoi osiin Percyn levottomuus, joka johti muun muassa suhteeseen mukana kulkevan siskon kanssa.

Vielä suurempia lohkoja aiheuttivat pienten lasten kuolemat sekä omaisten itsemurhat, joiden edessä Marystä tuli hiljaisempi ja eristäytyvämpi. Mikäli Percy Shelleyä väritti intensiteetti, oli Mary Shelley reunoille jäänyt tarkkailija, jonkinlaiseen osattomuuteen pakotettu ja tuossa osattomuudessaan itsensä piilottava, hiljainen yksilö.

Vuosien harhailun jälkeen Shelleyt viettivät aikaa Byronin huvilalla Italiassa. Eräänä iltana romantikkojen ryhmä päätti pitää kilpailun siitä, kuka keksisi parhaan kummitustarinan. Muut kirjasivat omansa nopeasti ylös, mutta vasta 18-vuotias Mary Shelley jäi miettimään ja mietti, kunnes oli kirjoittanut Frankensteinin hirviön, joka nykypäivänä on kaikista romantikkojen tuotoksista tunnetuin.

Merete Mazzarella on havainnoivasti kuvannut tätä prosessia ja sen jälkiseurauksia kirjassaan Sielun pimeä puoli. Alkuperäisessä Frankensteinin hirviössä ei ole hirviötä, vaan ”Olento”. Edistykseen ja rajattomaan empiiriseen kokeiluun uskovaa rationaalisuutta edustava tohtori Frankenstein päättää kokeilla, mitä tuohon aikaan mystisiä ulottuvuuksia saanut sähkö voisikaan tehdä ja tulee luoneeksi uuden elämän. Näin syntynyt Olento ei kuitenkaan osaa olla, kuten soveliaisuus vaatisi. Olento ei ymmärrä ihmisten luomia sääntöjä eikä osaa kommunikoida itseään – samalla sitä kammoksutaan sekä vieroksutaan. Sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin piiloutuminen.

Hirviömäisyyden sijaan Olento on lempeyttä, rakkautta ja empaattista hyvyyttä, ja se paitsi on uhrautuvainen myös valitsee (kuten monet romantikoista, Shelleyt mukaan lukien, tekivät) kasvisruoan halussaan välttää väkivaltaa. Koska Olento on torjuttu, on sen piilotettava olemassaolonsa, ja jopa hyvät teot se suorittaa salaa. Viimein se uskaltaa tulla esille arasti toivoen, että se hyväksyttäisiin. Hyväksynnän sijaan Olento torjutaan kauhulla.

Olento onkin ulkopuolinen, rakkautta osaava ja haluava yksilö, joka ei kuitenkaan kykene ilmaisemaan itseään ja jonka muut työntävät pois, kauemmas. Siihen kohdistuu aggressiivista epäluuloa ja torjuntaa, joka painaa Olentoa alas ja pois. Vasta tällöin syntyy väkivalta. Olento tiedostaa, että ei voi olla rakastettu. Rakkaus on revitty Olennosta ulos ja sen tilalle liikahtaa halu kostaa sekä tappaa – halu, joka lopulta kohdistuu Olennon luoneeseen tohtoriin. Mazzarellan luennassa Olento on tunne, ja Olento on hyvä, kun taas tohtori on järki, joka ei näe aiheuttamaansa pahaa.

Tunne lähtee järjen kintereillä napajäälle, ajaa tätä valjakoin ja vihalla, vaikka todellisuudessa haluaisi, että juuri järki näkisi Olennon ja hyväksyisi tämän rujon sekä silti lempeän ytimen. Olento kertoo: ”Jos saisin yhden olennon myötätunnon, haluaisin rauhaa kaikkien kanssa. Minussa on rakkautta, mitä tuskin voit kuvitella ja raivoa, mitä et voisi uskoa. Jos en voi tyydyttää yhtä, seuraan toista.”

 

Osaton olento

Kirjaa on analysoitu paljon. Romantikot elivät tieteellisen edistyksen aikaa, ja yhden tulkinnan mukaan heidän halunsa huutaa tunnetta oli osaltaan vastareaktio järjen korostukselle. Frankensteinin hirviö käsittelee myös pahan sekä hyvän suhdetta ja niiden sekoittumista tavoilla, joita sovinnainen yhteiskunta ei tunnista: pahan ytimessä voi olla kidutettu hyvyys, ja yhteiskunnan ”hyväksi” nimeämä voi puolestaan olla julmaa näennäisyyttä. Kerronnan kohteena on myös pahan synty. Paha seuraa rakkaudettomuutta: ”Näen kaikkialla iloa, josta vain minä olen peruuttamattomasti poissuljettu. Olin lempeä ja hyvä; onnettomuus teki minusta pahan. Tee minusta onnellinen, ja olen jälleen hyveellinen”.

Syvemmällä Frankensteinin hirviössä on kuitenkin rikkinäisten yksilöiden piilotteleva piina. Se on kertomus osattomista olennoista – juuri sellaisista, joita romantikot itse monessa mielessä olivat. Yhteiskuntaan sopimaton ja sitä pakeneva Olento rinnastuu vaivattomasti maanpakoon heittäytyneisiin romantikkoihin, joita riivasi tunne ymmärretyksi tulemisen puutteesta. Järki edustaa järjestelmällistä yhteiskuntaa, joka ei osaa hahmottaa salattuja tunteita, erilaisuutta ja kaaosta kantavaa yksilöä.

Romaanin voi lukea myös kuvauksena yhden tietyn yksilön osattomuudesta. Olennossa on paljon osia Mary Shelleystä itsestään. Mazzarellan kirjan ohella Daisy Hayn teos Young Romantics: The tumblr_mv3j35nwzw1snvd8eo1_500Shelleys, Byron and Other Tangled Lives kirjaa auki sen piiloutumisen, johon Mary turvautui rakkaittensa kuolemien sekä puolisonsa arvaamattomuuden keskellä. Kenties Mary Shelley oli jo lapsena oppinut kätkemään itsensä ymmärtämättömältä, etäiseltä kodilta, jossa ainut rakkauden mahdollisuus löytyi kuolleesta, idealisoidusta äidistä. Jos psykologisointia jatkaa, kenties Mary oli piilottanut myös itseltään paljon, sillä kuten Dayn kirjasta käy ilmi, hän saattoi olla liikahtamaton pahimpienkin tragedioiden edessä. Mary Shelley eli osittain kuin patsas, pysyen taustalla, näyttämättä liiaksi ja ollen tunne-elämältään peitossa sekä muilta että itseltään.

Silti Olento oli siellä jossakin, odottaen pääsyä ulos ja tietäen, että jos niin kävisi, sitä ei ymmärrettäisi: ”Olen epäonnekas ja hylätty olento; katson ympärilleni, eikä minulla ole läheistä tai ystävää koko maailmassa. Nämä miellyttävät ihmiset, joiden luo pyrin, eivät ole koskaan nähneet minua eivätkä tiedä minusta. Olen täynnä pelkoja, koska jos epäonnistun heidän kanssaan, olen ikuisesti maailman hylkäämä”.

Tohtori Frankensteinin hahmossa vilkkuvat Mary Shelleyn rationaalinen isä, rakkaudeton, menetysten merkitsemä lapsuus ja lopulta se koko sosiaalisten odotusten kenttä, jonka edessä Mary voi vain muuttua patsaaksi – kenties siinä häilyvät myös Maryn omat kriittiset odotukset siitä, miten tulisi olla ja tuntea. Osattomuus, etäisyys muista, kiteytyy kirjan viimeiseen lauseeseen, jossa Olento hyppää napajäätiköllä jäälautalle ja katoaa ”kaukaisuuksiin”. Osuva viimeinen sana romantiikan ajan klassikolle.
Mary Shelley kipuili Percyn menettämisen jälkeen, mutta jatkoi laadukkaana kirjailijana ja oikeudenmukaisuuden ajajana. Romantikkojen vieraantunut yksinäisyys ei kuitenkaan jättänyt häntä, kuten eivät myöskään ne onnettomat rakkaustarinat, joita sekä romantikkojen elämät että tekstit loimusivat. Romantikkojen jälkeen eksistentialistit käsittelevät vieraantumista filosofian näkökulmasta, pienemmällä tunneliekillä. Silti vaikkapa myös Soren Kierkegaardin teoksissa voi nähdä vilahduksia Olennosta. Olento liikahtelee myös Kafkan tapaisissa kirjailijoissa, jotka ihmettelevät omaa olemassaoloaan merkillisessä maailmassa.

Tuon maailman raatelemille romantikoille vapaus ja ilo löytyivät yksinäisistä unista. Tässä ”ilo” on keskeinen sana. Vieraantuneisuus ei ole ainoastaan kipua vaan myös helpotuksen lähde. Myöhemmällä iällä Mary Shelley palasi Frankensteinin hirviöön kirjoittaakseen siihen uuden johdannon. Tuo johdanto oli myös paluu lapsuuteen ja kykyyn paeta yksinäiseen mieleen: “Unelmani olivat vain minun; niistä en kertonut kenellekään; ne olivat pakopaikkani ärtymykseltä – minun rakkain onneni, kun olin vapaa”.

Caspar David Friedrich

 

 

Pienpetometsästyksen vino eläinkuva

Jahdatut koiraeläimet

Suomessa on koiraeläimiä, jotka hakeutuvat lajitovereidensa joukkoon etsimään kumppania. Suomessa on kuitenkin myös metsästäjiä, jotka pannoittavat osan noista koiraeläimistä siten, että aina niiden löytäessä kumppanin, tämä tapetaan. Riistakameroita hyödyntämällä tehdään selvää myös mahdollisesti syntyneistä pentueista rauhoitusajan loputtua. Tämän tarinan voi ilmaista kliinisesti, kuten tehtiin Ylen sivuilla 6.2. julkaistussa jutussa, jossa näiden koiraeläinten tappamisen elämäntehtäväkseen valinnut metsästäjä kertoo kuinka käy ”poistamassa” pantaa kantavien kumppanit, lajitoverit sekä oletettavasti pennut. Sen voi myös ilmaista rehellisemmin, peittelemättä sitä, mistä on kyse.

Nämä sosiaaliset koiraeläimet hakevat sopivaa partneria pitkienkin välimatkojen päästä ja ovat pariuskollisia. Kumppanuus on niiden elämän keskiössä. Ne tuovat pentuja hoitaville kumppaneilleen ruokaa, ovat esimerkillisiä vanhempia (sekä uros että naaras huolehtivat jälkikasvusta tunnollisesti sekä hellästi) ja muodostavat vahvoja sosiaalisia siteitä. Tämä on niiden luonto, tätä ne tarvitsevat. Ne myös osaavat pelon, hädän, stressin sekä kiintymyksen. Kun tällaiselta eläimeltä riistetään vuodesta toiseen sille arvokkain, ovat seuraukset väistämättä synkät sekä niille, jotka tapetaan että itse pannoitetulle eläimelle. Niille elämä on jatkuvaa stressiä, sillä se on kroonisen menetyksen värittämää; näitä eläimiä kiusataan ja turhautetaan.

Yhteensä kyseenomaisia koiraeläimiä tapetaan vuosittain 170 000 yksilöä. Aina se ei tapahdu pantayksilöitä hyödyntämällä, mutta jälki ei ole koskaan kaunista. Niiden kohtalo ansaitsee hieman kartoitusta, sillä siihen kiteytyy ihmisen eläinsuhteen ongelmallisuus.

Koiria, supikoiria ja raatokoiria
1289047489_laliko-nature-animalsss_05Jos edellä mainittu tarina koskisi koiria ja siinä kerrottaisiin, kuinka koiran annetaan kerta toisensa jälkeen löytää lajitovereita ja kiintyä niihin vain, jotta nämä voitaisiin tappaa, ihmiset parahtaisivat ja syyttäisivät tekoa sadistiseksi. Koira on meille yksilö, sillä me tunnistamme sen mentaalisen kyvykkyyden: meille on ilmeistä, että nämä tilanteet olisivat koiralle kiduttavia, ja että teko olisi jo siksi paitsi tuomittava myös kohtuuttoman raaka. Tarina ei kuitenkaan kerro koirista, vaan niiden sukulaisista supikoirista. Juuri siksi se on arkipäivää.

Eläimiä luokitellaan ja kohdellaan hyvin eri tavoin riippuen siitä, mihin hyötyluokkaan ihminen on ne asettanut. Jotkut – kuten koirat – saavat paremman osan, kun taas toiset joutuvat teilattujen kategoriaan olennoiksi, joilla ei ole itsenäistä arvoa ja joille voi tehdä lähes mitä tahansa. Tässä luokittelussa ei ole kohtuullisuutta tai oikeudenmukaisuutta. Se ei perustu sen varaan, mitä eläimet itsessään ovat tai tarvitsevat, vaan puhtaasti siihen, mitä hyötyä ihminen eläimistä etsii. Niitä eläimiä, jotka jollakin tapaa kilpailevat ihmisen kanssa resursseista, odottaa karu kohtalo. Tähän luokkaan kuuluvat muun muassa pienpedot kuten supikoirat.

Jossain tuolla mielemme taustalla me tiedämme, että tällainen tapa arvottaa eläimiä on absurdi. Kenties verikätisinkin metsästäjä tunnistaa, että myös supikoiralla on mieli, ja että sen nimeämisessä vain loukutettavaksi, arvottomaksi otukseksi on jotakin pahasti vinosti sekä vialla. Jotta tällainen epämukava tieto ei tulisi liiaksi pintaan, monet luovat sen tielle harhautuksia. Tehokkain harhautus on negatiivisten leimojen heitto. Tuo harhautus on aina toiminut muiden ihmisten kohdalla – kun jokin ihmisryhmä on haluttu marginalisoida tai teurastaa, on sitä alettu nimitellä termein, joiden kautta siitä tulee erilainen, epäilyttävä ja inhottava. Tällöin ihmisiä kutsutaan ”syöpäläisiksi”, ”taudinkantajiksi”, ”saastaisiksi” tai ”rotiksi”, ja heidän hyödyttömyyttään sekä vahingollisuuttaan korostetaan julkein kirjaimin. Sama toimii suhteessa eläimiin.

Ylen juttu on täynnä tällaista erikoista nimittelyä. Metsästäjä kuvaa siinä supikoiria ”raatokoiriksi” ja rinnastaa ne hämmentävällä tavalla rottiin vain siksi, että molemmat voivat tulla lähelle ihmisasutusta. Jutussa luodaan liioiteltuja uhkakuvia taudeista, joita supikoirat voisivat levittää. Mikä omituisinta, niiden metsästys rinnastetaan historialliseen sotaan itärajalla, ikään kuin kyseessä olisi taistelu vihollista vastaan. Kuvasto on selvä: supikoirat maalataan vääristynein värein edustamaan saastaisuutta, tuholaisia, tauteja ja (koomista kyllä) peräti Neuvostovenäjää.

56a902111f00005000216c53Nämä kaikki leimat ovat katteettomia. Todennäköisyys, jolla supikoira levittäisi hankalia tauteja, on erittäin pieni ja toisaalta samoja tauteja voivat levittää myös muut koiraeläimet kuten ketut – supikoiran asettaminen syntipukiksi on siten omituista. Supikoirat eivät ole ”raatokoiria”: ne saavat ravintonsa raatojen sijaan lähinnä kasvikunnasta, jyrsijöitä ja pienriistasta. Supikoirat eivät myöskään ole rottia, mikä biologian kirjoista on helpohkoa todeta (sikäli kuin rotissa ylipäätään olisi mitään vikaa), eivätkä ne ole venäläisiä sotilaita toisesta maailmansodasta. Negatiiviset leimat, joilla supikoirien lahtausta koetetaan oikeuttaa, törmäävät pienenkin pintatarkastelun jälkeen omaan omituisuuteensa.

Kone vai eläin

Ylen jutun käsitys eläimestä kilpistyy metsästäjän lausahdukseen, jonka mukaan ”Supikoiralla ei oikeastaan ole elämässä muuta merkitystä kuin syödä ja lisääntyä. Siitä ei ole mitään muuta hyötyä, kuin häviävän pieni turkishyöty”. Eläimestä kasataan yhteen animal-871612_1920-770x513kuva hyödyttömänä, syövänä ja lisääntyvänä koneistona, jolla ei ole mieltä tai arvoa. Itse eläinten näkökulma jää näistä kertomuksista täysin pois. Tyystin kuvaamatta jää, että supikoirat ovat varsin oppivaisia, älykkäitä, tuntevia otuksia, joilla on omat tarpeensa, hyvinvointinsa ja perspektiivinsä todellisuuteen. Kyky sopeutua ihmisasutuksen läheisyyteen on yksi esimerkki niiden nopeasta oppimis- ja ongelmanratkaisukyvystä – supikoira kykenee vaihtelemaan käyttäytymistään tarpeen mukaan ja päättelemään, miten toimia. (Supikoirien kyky oppia ja elää ihmisen rinnalla, niiden ”koiramaisuus”, on johtanut maailmalla jopa niiden yleistymiseen lemmikkieläiminä.)

Mielen olemassaolo asettaa rajat sille, mitä muille olennoille voi tehdä. Sillä hetkellä, kun eläimellä on kyky tuntea, kokea ja ajatella, ei sen kohtelua pelkkänä bioresurssina voi oikeuttaa, eikä sitä voi nimetä syömiskoneeksi. On jonkinlaista olla supikoira, se on omanlaisensa subjekti, ja se ansaitsee huomattavasti parempaa kuin tulla leimatuksi yksinkertaisesti mekanismiksi, jonka voi surutta lahdata.

Kysymättä myös jää, eikö ihmistä voisi yhtä lailla kuvata olennoksi, joka syö ja lisääntyy – tai paremminkin, eikö tämä kuvaus sopisi mihinkä tahansa eliölajiin. Me kaikki syömme, suuri osa meistä lisääntyy, ja silti me olemme myös paljon muuta. Miksi siis tehdä supikoirasta yksiulotteinen karikatyyri, kun sen voisi tehdä meistä jokaisesta, ja kun se
lajista riippumatta on aina yhtä tökerö? Ennen kaikkea on kysyttävä, mikä ihmisen hyöty on. Mikäli supikoiria saa listiä hyödyttömyyteen vedoten, miten kävisi, jos samaa asennetta 20-shocking-photos-of-humans-slowly-destroying-planet-earth-17sovellettaisiin ihmiseen? Ympäristöfilosofi Paul Taylor on osuvasti väittänyt, että jos planeetan eliöitä tarkasteltaisiin universumin näkökulmasta, ihminen ei olisi ainoastaan hyödytön vaan pahin tuholainen, sillä se on onnistunut johtamaan planeetan kuudenteen lajien massasukupuuttoon sekä ympäristökriisiin. Me olemme painajainen sekä muille lajeille, ekosysteemeille että ympäristölle.

Kuvatessaan eläimiä hyödyttömiksi mekanismeiksi, juttu onkin kadottanut jotakin hyvin oleellista siitä, mitä on olla eläin, ja miten ongelmallista ”hyödyn” pohdinta on mietittäessä eliöiden arvoa.Se on myös kadottanut suhteellisuudentajun koskien sitä, minkälaisia lajeja nykytodellisuudessa voi pitää haitallisina, ja onko ihmisellä lajina ylipäätään enää mitään puheoikeutta asiassa.

Vieraantunut luonto- ja eläinsuhde

Lopulta supikoira-asenteet toistavat käsitystä, jonka mukaan luonnon ja eläinten arvo on vain siinä hyödyssä, mitä ne tuottavat ihmiselle. Täten niitä voi käyttää surutta ja rajoitta hyväksi sekä tuhota se, mikä ei hyötyä tuota. Juuri tämä asenne on johtanut nykytilanteeseen, jossa lajit kuolevat ympäriltämme ja ilmasto on lämpenemässä kauhua tuottavalla vauhdilla. Luonnon ja eläinten arvo sinällään – niiden itseisarvo riippumatta siitä hyödystä tai hyödyttömyydestä, mitä ne ihmiselle edustavat – on poistunut modernin länsimaisen ihmisen mielen horisonteista, ja jäljelle on jäänyt vääristynyt, lopulta vaarallisen tuhoisa asenne, jonka mukaan ihminen voi mielivaltaisesti hyödyntää, retuuttaa, säädellä ja hävittää luontoa sekä eläimiä omien egoististen etujensa nimissä.

Supikoirien lahtaamisen taustalta löytyykin vieraantunut eläin- ja luontosuhde, joka piilottaa alleen tappamisen yleisimmän motiivin: pienpedot kilpailevat riistalinnuista, ja täten ne ovat ”ongelma” joka tulee ”poistaa”. Ylen jutun metsästäjä haluaisikin hävittää ne Suomesta kokonaan, ikään kuin ihminen olisi luonnon ylijumala, joka oman triviaalin etunsa vuoksi voi tuhota kokonaisia populaatiota tai jopa lajeja.

Ylijumalaroolia tuetaan vetoamalla siihen, että supikoira on ”vieraslaji”. Ihminen olisi siten luonnon säätelijä, joka ylhäältä käsin päättää, kuka saa elää ja kuka ei. Vieraslaji-käsite on arkikielessä omaksuttu ongelmattomana, vaikka se on kaikkea muuta. Luonto muuttuu, lajit vaeltavat, ja joskus lajit saapuvat toisten lajien mukana uusille seuduille. Staattista luontoa ei olekaan. Ongelmaksi uusi tulokas muodostuu uhatessaan ekosysteemien kestävyyttä, mutta supikoira ei ole lähimainkaan tällainen uhka. Tutkimuksissa on itse asiassa havaittu, että supikoira syö varsin vähän riistalintuja, ja että riistalintukannat voivat jopa korreloida positiivisesti supikoirakantojen kanssa (1).

Supikoira on tullut alun perin Itä-Aasiasta. On kuitenkin myös toinen laji, joka on aikoinaan saapunut Suomeen kaukaa, ja osa sen edustajista juurikin idästä – ihminen. Sen sijaan, että päättäisimme teilata Suomeen hyvin sopeutuneita eläimiä hengiltä näiden alkuperään vedoten, olisi kenties hedelmällisempää viimein miettiä, miten taata sujuva, myös eläinten näkökulman ja arvon huomioiva yhteiselo kahden kaukaa tulleen lajin, ihmisen ja supikoiran, välillä.

js47408301

(Kuvassa lemmikkisupikoira. Tarkoituksena ei ole vihjata, että niiden pitäminen lemmikkeinä olisi hyvä idea, tai että ihmisten tulisi mennä metsiin supikoiria suukottelemaan, vaan pikemminkin muistuttaa siitä, että myös hieman lämpimämpi, huomioiva asenne supikoiriin on mahdollinen.)

 

(1) https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population

Keskenmenon muistokirjoitus

Shh

Se on piilossa tapahtunut kuolema. Kehon ytimeen herää elämä, jonka sydän lyö, ja jonka sydän eräänä päivänä lakkaa lyömästä. Elämä, jota ei voi koskettaa ja kuolema, joka tapahtui salaa.

Se on myös piilotettu kuolema, vaikenemisen syy, asia, jolle ei anneta sanoja. Ehkä siksi ihmiset pelkäävät kertoa raskaudestaan ennen 12 viikkoa – he eivät halua tilannetta, jossa joutuisivat kertomaan myös kuolemasta. ”Sain keskenmenon” on lause, jonka muodostus on kipuisaa. ”Olen sairaslomalla” korvaa sen, asettuu virkkeeksi, jonka taakse menetys vaivihkaa kirjataan. Me kerromme läheisten kuolemista jopa tuntemattomille, mutta kun tuo läheinen on syntymätön, hiljaisuus sitoo sanat sisäänsä.

lataus-2Viisitoista prosenttia raskauksista päätyy keskenmenoon. Meitä on paljon. Kaikki eivät tiedä, että edes olivat raskaana, toiset selittävät olkia kohottaen asian tavoilla, jotka väistävät surua ja kääntävät sen parhain päin, jotkut kohtaavat ja käsittelevät kaiken kuin eteen annetun hetkellisen haasteen kumppaneiden tai läheisten tuki hartioillaan. Jotkut vaimenevat piilotetun kuoleman kanssa yksinäisyyden pakopaikkoihin, joissa mykäksi pakotettu suru keihästää ja repii, sillä he kokevat, ettei kukaan voisi ymmärtää. Lähes kaikki sanovat ”keskenmeno” vain läheisimmille ja heillekin hiljaa, varoen.

Kenties se, että vasta aivan juuri eläväksi tullut kuolee, kauhistuttaa kokonaisia kulttuureita koodeihin, joiden mukaan asia on vaikenemista vaativa, jotakin niin henkilökohtaista, että se tulee jopa peittää valheisiin tai kiertoilmaisuihin. Kenties siihen liittyy häpeää, vääriä käsityksiä epäonnistumisesta. Tai kenties sille ei vain ole annettu reittejä tulla ulos: kenties se on surua, jolle ei ole rituaaleja, koska sen keskiössä on sellaisen olennon kuolema, joka ei vielä ollut maailmaa itseensä hengittävä, maailmaa koskettava yksilö. ”Ketä minä suren?” ovat ne sanat, jotka hapuilevat eteenpäin epätoivon juonteina, ja niiden takana kasvavat vielä suuremmat ja silti yhtä vaimennetut sanat: ”Saanko minä surra?”.

Kliininen molekyyli ja ihmeet

Eräänä päivänä makasin valkoisella tuolilla ja näin ruudulla aivan pienen olennon, jonka sydän ei vielä lyönyt. Toisena päivänä olin jälleen tuolla tuolilla ja kun ruutu käännettiin minua kohti, näin sydämen kiihkeän liikkeen, merkin todellisuuden kerroksien alaisesta ilosta, niistä räjähdyksistä, jotka ovat avaruuksien alkuperä ja solujen syttyminen elämäksi.

”Se on täysin abstraktia”, sanoi joku minulle nyt, kaiken jälkeen, kenties koettaen lohduttaa. ”Kukaan ei ole kuollut, se oli vain kooste soluja”, olisi hän voinut lisätä, sillä sitä hän tarkoitti, ”Se ei ollut yksilö, ei sitä voi surra”. Lääketiedekin muuttaa mielipidettään sillä hetkellä, kun olento sisällä on kuollut. Elävänä se on alkio tai sikiö, kuolleena se on kaavinnan kohde, veristä ”limaa” tai ”kudosta”, jonka alkuperästä ei puhuta. Nämä ovat puhtaan biologian valkotakkisia kertomuksia, jotka haluavat pestä epämukavan pois.

Minäkin tiedän molekyylit. Olen käsitellyt soveltavan etiikan kurssilla aborttikysymystä kymmeniä kertoja. Olen kirjoittanut taululle näkemyksiä siitä kuinka meistä tulee yksilöitä vasta sitten, kun ilma ihollamme tuntuu joltakin ja olemassaolo on aisteillemme auki. Voisin uhrata itsestäni ja elämästäni paljon, jos tietäisin, että niin tekemällä takaisin naisille oikeuden lopettaa juuri sellaisen olennon elämä, jonka kuolemaa nyt itse itken. Mitä nyt kuitenkin lisäisin, jos yhä noita kursseja opettaisin, olisi tämä: Elämä on ihmeellistä, elämän syntyminen eriskummallisen hohtavaa kuin tyhjyyteen ilmestyvä värähdys valoa, ja vaikka meillä voi toisinaan olla oikeus sen tuhoamiseen, ei sitä koskaan voi kääntää kliinisyyden kielelle menettämättä jotakin äärimmäisen tärkeää.

Ihme ei ole vain ihmisessä vaan kaikkialla. Se puskee atomeita yhteen soluiksi ja soluja yhteen molekyyleiksi ja molekyylejä yhteen kudoksiksi ja kuiduksi, joista tulee kiiltäväkylkisiä kaloja tai pistäväneulaisia puita. Se on vihreissä latvuksissa, se on mullassa, se on miljoonina elämän osina meissä ja ilmakehässä, kaikissa ja kaikkialla, se on olemassaolon merkityksellisin osa. Olen pitänyt kättäni puiden rungoilla tuhansia kertoja ajatellen, miten omituista, miten kaunista, miten ihmeellistä, että puu on, että olemassaolo valuu ja vyöryy lukemattomina ja käsittämättöminä koostelmina kaikkialla, minne aistini yltävät. Silti minulle sydämen liike oli läheisempi kuin muu, sillä se kertoi, että elämä oli minun lapseni. Sillä hetkellä ihmisen alkubiologiasta, ihmisen ensimmäisistä molekyyleistä, tuli jotakin, joka avasi ja muutti minut.

”Tämä on niin raskasta”, huokaavat pienten lasten vanhemmat ja uskon heitä. Arki peittää ihmeitä, univajeen vuorokaudet ja vaatien hakkaavat pienet nyrkit kasaavat esteitä tunteiden eteen ja voivat jopa hetkeksi padota pois rakkauksia. Tarinat lapsista eivät ole yksiselitteisiä tarinoita onnellisuudesta. Silti toivoisin, että he muistaisivat väsymyksen välitiloissa, että jossakin siellä lyö pieni sydän.

Suru, sillä rakkaus

Viime viikolla tuli päivä, jolloin maatessani tuolilla lääkäri oli hiljaa, hiljaisuus kesti kauemmin kuin vuodet, ja tiesin ennen kuin hän edes kertoi. Sitten lakkasin kuulemasta, mitä minulle sanottiin, ponnistelin läpi katujen koettaen pidättää jotakin, minkä tulisi saada näkyä, ja viimein auton kadotessa tunnelin suojaan aloin itkien kirkua. Huusin, kunnes tajusin ajaneeni 30 kilometriä väärään suuntaan muistamatta, missä olen ollut ja tietämättä, missä olin.

img_4820a-copy-300x300Pysähtynyt pieni olento pysyi edelleen sisälläni. Kehoni ei halunnut uskoa, kehoni ei vielä tiennyt, se ei halunnut antaa pois sitä, jota se edelleen puski minua rakastamaan enemmän kuin mitään. Hetket muuttuivat veren pelkoisaksi ennakoinniksi, sillä veri vahvistaisi tapahtuman, tekisi siitä peruuttamattoman. Kun veri tuli, siivilöin virtsaani varmistaakseni, ettei pieni olento joutuisi vahingossa viemäriin, kadotin ajatuksia yön loputtomiin taukoihin, juoksin lammen jäällä niin kovaa kuin pystyin toivoen, että se pysäyttäisi kaiken, ja makasin metsässä lumella itkien sitä, jonka menetin. Tätä on keskenmeno, ja tämän halusin asettaa lauseiksi todellisuudessa, jossa piilossa olevien kuolemalle ei ole rituaaleja. Sanoilla kirjaan se, mitä koen: ilo oli täällä.

Suru tulee negaatioista, antiteeseistä, poisottamisista. Kehoni oli kuiskinut minuun vahvimman koskaan kokemani tunteen: tätä elämää minä suojelen, tämän vuoksi minä kuolisin, tämän vuoksi minä tappaisin, tämän edessä minun olisi annettava itsestäni kaikki ja tekisin niin ilman ensimmäistäkään kysymystä. Niiden kuiskausten takana oli jotakin lempeää ja alkuaikaista, jotakin eheää ja tasaista, joka oli ehdoton rakkaus. Noita kuiskauksia, tuota rakkautta, tietoni kuolemasta työntää pois, koska olentoa ei enää ole. Rakkauteni on jokaisessa solussani, ja silti tietoni sanoo sille ”Sinulla ei ole enää kohdetta”.

On myös toinen poisottaminen. Olin nähnyt tulevaisuuksia. Pienen ruskeahiuksisen tytön, joka juoksee ympärilläni ja halaa kanssani elämää. Miten sanoa hyvästit jollekin, mitä ei vielä ollut, tarinoille, joita ei koskaan tapahtunut, mutta jotka silti kiemurtelivat mieleen hormonien sysäyksinä ja merkityksinä, joita merkityksillä olemassaolon kohtaava olento tuottaa?

Sille pienelle tytölle sanoisin, jos hän voisi kuulla: En ollut koskaan ajatellut tai suunnitellut tulevani äidiksi. Sitten rakkaus sekoitti kehoni, ja keho koosti itseensä uuden elämän. En tiedä, tuleeko minusta koskaan äitiä. Elämä on arvokasta, elämä on hyvää muutoinkin. Sinut, vahingoista kauneimman, olisin silti halunnut pitää.

Kiitos, että sain nähdä sydämesi sykkeen ja siinä ajan ensimmäisen värähdyksen.

img_7129a-940x480

Kun egoismi normalisoituu

Trumpien ja putineiden (sekä hieman sipilöidenkin) aikakausi on havahduttanut esille puhetta normalisaatiosta. Trumpin tapauksessa jo groteskeja mittasuhteita saanut lapsenomaisen itsekäs, valtaa hakeva, aggressioon nojaava sekä valheellinen toiminta on äkisti normalisoitumassa asiaksi, joka ”tulee vain hyväksyä”. Se, että sielunelämältään tunnekuohuisaa viisivuotiasta muistuttava taho pitää käsissään ydinohjuksia ja kansalaistensa hyvinvointia, ei nostata sitä ansaitsemaansa vastareaktiota, joka sanoisi kyllin äänekkäästi ”ei näin”. Pienemmässä mittakaavassa suomalainen yhteiskunta tuntuu avuttomassa hiljaisuudessa vain hyväksyvän sen, että kaikki ei tunnu olevan kohdallaan valtion johdon, taloudellisen esteettömyyden sekä lehdistönvapauden suhteen.

Hahmot, jotka toimivat egoistisesti sekä käyttävät valtaa väärin, eivät ole omituisuus. He ovat surkuteltavan yleinen ilmiö ihmislajin historiassa. Omituista on se, että heidän annetaan vapaasti edetä. Mistä normalisoituminen saa alkunsa?

Nykyfilosofi Adam Smith on korostanut sitä ilmeistä seikkaa, että yhteiskuntien perusrakenteet ja -arvot vaihtelevat psykologiamme mukaan. Yksilöt, jotka korostavat rationaalista oman edun optimointia ja muiden manipulointia tuon edun saavuttamiseksi, tuottavat yhteiskuntia, jotka perustuvat kilpailun, hierarkian, egoismin ja aggression varaan. Pahimmillaan nämä yhteiskunnat ovat machiavelliläisen raadollisia, ja niissä hallitsevat tahot tekevät mitä tahansa – maanittelevat, valehtelevat, uhkailevat, käyttävät väkivaltaa – säilyäkseen vallassa. Myös tavalliset yksilöt omaksuvat saman kaavion elämäänsä. Tärkeintä on oma onnellisuus, pyrkimys olla muita ”korkeammalla” vaikkapa statuksen tai materiaalisen varallisuuden suhteen, kilpailla itselle mahdollisimman paljon etuja ja olla valmiita jopa manipuloimaan muita tämän kaiken mahdollistamiseksi. Pysyvät sosiaaliset siteet ovat toissijaisia, pyyteetön muiden huomioonottaminen harvinaisuus, ja auttaminen ikävä taakka, josta pyritään kiemurrellen eroon. Tärkeintä on, että minulla on hyvä olla.

Logiikka on tämä: valtaa pitävien psykologia sanelee, minkälaisia arvoja yhteiskunta alkaa noudattaa, ja nämä arvot edelleen lipuvat osaksi tavallisten yksilöiden psykologiaa. Egoistinen tapa lähestyä todellisuutta siis siirtyy, yhteiskunnan mekanismien kautta, kaikkien raadollisimmilta yksilöiltä muille, kunnes sitä pidetään tyystin luonnollisena, itsestään selvänä asiana.

Edetymcxdellä mainittu yhteiskunta voi kuulostaa etäiseltä. Silti se on jo täällä. Suuriyritysten – eli niiden tahojen, jotka mielikuviimme kaikkein eniten vaikuttavat – arvot ovat voitontavoittelu, kilpailu, sekä manipulaatio markkinoimalla kuluttajille tuotteita, joita nämä eivät tarvitse. Oleellisinta on pyrkimys kasvattaa omaa etua keinoja kaihtamatta ja muiden hyvinvointi sivuuttaen. Samalla kulutusyhteiskunta ja vapaana roihuava markkinatalous ovat iskostaneet meihin sen oletuksen, että elämä on egoistista, omaan onneen pyrkivää kilpailua. Kaiken keskiössä on voiton tekeminen, asioiden itselle saaminen, pyrkimys olla jotakin ”parempaa” suhteessa muihin, halu olla hedonistisesti onnellinen, pyrkimys olla muihin kohdistuvasta vastuusta vapaa.

Kuten kulttuuriteoreetikko Herbert Marcuse jo vuosikymmeniä sitten varoitti, yksilötasolla tämä on helppo imeä oman elämän ideologiaksi. Siten me haluamme luoda itsestämme brändejä, joita myydä vaikkapa sosiaalisessa mediassa kuuluttaen sitä, kuinka harmonista sekä onnellista elämämme on ja kuinka erityislahjakkaita lapsemmekin ovat. Siitä, mitä me olemme muiden silmissä, on tullut erityisen oleellista: me haluamme omistaa ja olla niitä asioita, mitkä ansaitsevat hyväksyntää ja kertovat, että olemme hyväksyttävyyden hierarkioissa statukseltamme vähintään hyvää keskitasoa. Samalla me kilpailemme suhteessa muihin – me podemme kateutta muiden koulutuksesta, varallisuudesta, rakkauksista, asemasta, kokemuksista – ja vajoamme ahdistuksen soihin heti, kun koemme, että emme ole onnistuneet siinä nimeämättömässä ja silti ilmeisessä kilpailussa, jota alati käymme.

Meissä vaikuttaa näkymättömiä voimia, halua olla jotakin sekä muiden silmissä että suhteessa muihin, ja nämä voimat me olemme omaksuneet suoraan yhteiskunnan taloudellisista rakenteista. Julkisesta on tullut yksityistä: kilpailun, statuksen ja hierarkioiden markkinataloudesta on tullut tavallisten yksilöiden mielenmaisema, jonka synnyttämää levottomuutta ja masennusta avataan terapiaklinikoilla.

Tämä yhteiskunnan mekanismien tapa tarttua yksilöiden mieliin on yksi syy sille, että trumpeista tulee normalisoituja. Me huudahtelemme oikeutettua epäuskoa karikatyyrimäisen narsistisesti käyttäytyvien edessä, mutta silti liian helposti hiljaisina hyväksymme, että näin asiat nyt vain ovat. Hyväksyntä syntyy osittain siksi, että narsismin karikatyyrit ovat vain ääri-ilmentymä siitä, mitä yhteiskuntamme jo muutoinkin edustaa. Trump on konkretisoituma egoismin, kilpailun ja aggression yhteiskunnasta. Hän on vapaa markkinatalous asetettuna henkilömuotoon. Sellaisena hän ei ole aivan niin kaukainen hahmo kuin haluamme uskoa, sillä vastaavat mekanismit näkyvät, vaikkakin huomattavasti pienemmällä asteella, myös meissä itsessämme.

Lopulta ei olekaan niin ihmeellistä, että vallan harjanteella seisoo lapsenomainen, omaa etuaan tavoitteleva, muita nöyryyttävä egoisti, sillä koko yhteiskuntamme perustuu yhä enenevässä määrin egoistisen, lyhytkatseisen, muita sivuuttavan kilpailun varaan. Trumpissa on jotakin tuttua, vaikka emme sitä haluaisikaan tunnistaa. Ja koska hänessä on jotakin tuttua – koska aivan liian moni meistä on jo sisäistänyt kilpailun, itsekeskeisyyden ja hierarkioiden ideologian – kukaan ei lopulta tunnu tekevän mitään sellaista, joka todella haastaisi trumpilaisen tavan nähdä maailma.

On kuitenkin myös vaihtoehtoja. Smithin mukaan yhteiskunta voi rakentua myös tunnesiteiden varaan. Tällöin me otamme muut tunnetasolla huomioon, ja itsekeskeisyyden sijaan kannatamme todellisuutta, jossa kaikilla olisi mahdollisuus voida hyvin. Tällaiset yhteiskunnat tuovat esille arvoja kuten tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus. Niissä sosiaaliset suhteet ovat pitkäjänteisiä, ja yksilöt valmiita tekemään uhrauksia muiden puolesta. Optimoinnin on korvannut halu tukea myös muiden hyvinvointia ja nähdä ”kukoistus” asiana, joka tulee turvata kaikille. Tällainen yhteiskunta uurtaisi mieliimme aivan toisenlaisia perusarvoja kuin kulutuksen ja kilpailun maailma. Sen raameissa trumpit eivät pääsisi valtaan ja silloinkin, kun näin kävisi, olisi edessä voimakas vastareaktio – sellainen, joka huutaisi, että suuntaa on vaihdettava välittömästi ja jyrkästi.

Tuollaisesta yhteiskunnasta on joitakin rajallisia jäänteitä meissä kaikissa. Lähes jokaisessa on se kohta, joka haluaa itselle lisää hamuamisen tilalle sitä, että olisimme kaikki valmiita pyyteettä panostamaan myös muiden hyvään elämään. Tuota kohtaa pitäisi tukea, jotta trumpit olisivat menneisyyden irtikuvia, eivät nykypäivää. Tämä vaatii sitä, että yhteiskunnan tulisi itsessään rakentua jonkin aivan muun kuin optimoivan egoismin varaan.

empathyMitä se muu on? Nykyfilosofin kaimalla, 1700-luvun Adam Smithillä on tähän tärkeä muistutus. Smith oli liberalismin merkittävimpiä taustahahmoja, ja osittain juuri hänen ajattelustaan kumpuaa usko vapaisiin markkinavoimiin. Smith uskoi vahvasti yksilön vapauteen ja antoi väitteillään siunauksen sille, että kaupan tulisi olla mahdollisimman vähän säännösteltyä. Tunnetuksi hän tuli ”näkymätön käsi” -ajattelusta, jonka mukaan talous ei tarvitse sääntöjä siksi, että sitä ohjaavat näkymättömät rajoitteet. Sitä, mikä noiden rajoitteiden alkuperä oli, ei yleensä muisteta kertoa. Vastaus on yksinkertainen: empatia.

Smith kirjoitti kokonaisen kirjan empatian (tai ”sympatian”, kuten hän sitä nimitti) merkityksestä ja väitti, että juurikin empaattinen ihminen ei tarvitse sääntöjä, sillä hän empatiansa vuoksi ottaa muut lukuun eikä anna kaupankäynninkään liukua epäoikeudenmukaisuuteen. Ideaalitilassa ihminen on empaattinen, ei egoistinen, ja juuri tuollainen yksilö voi huoleti toimia vapaasti, sillä vapaudessaankin hän kunnioittaa muita.

Tämä muistutus jäi kirjaamatta ylös vapaan markkinatalouden kehitystarinaan. Yhteiskunta unohti, että toimintamme ytimessä on oltava kyky huomioida myös muut. Juuri tämä kyky tulisi nyt maalata suurin kirjaimmin yhteiskunnan ylle, osaksi sen instituutioita ja sitä kautta osaksi myös omaa mieltämme. Vain silloin, kun empatia – muiden yksilöiden näkökulman vakava huomioonottaminen –  on kaiken lähtökohta, ei egoismi voi normalisoitua.

Hävettävä turkis (ja hieman kansanedustajista)

Sokoksen ilmoitettua, että se luopuu turkisten myynnistä, ovat jotkut keskustalaiset kansanedustajat jatkaneet jankuttavaa, lapsenomaista tilitystä. Sokos teki eettisesti valveutuneen päätöksen, joka on nykypäivää ja mukailee monien suurten eurooppalaisten vaateliikkeiden linjausta. Asiasta katkeroituneet kansanedustajat puolestaan pyrkivät miellyttämään turkisteollisuutta ja haluavat jäädä elämään siihen menneeseen aikakauteen, jolloin eläimen hyvinvoinnilla tai arvolla ei ollut merkitystä. Eläinten hyvinvoinnin ja taloudellisen edun ollessa vastakkain, he valitsevat talouden ja jälkimmäistä mielistellessään avautuvat kerta toisensa jälkeen siitä kuinka on kerrassaan pöyristyttävää, että eläintenkin etua ajatellaan.

parikkala3Turkistarhauksen etiikka ei ole neurotiedettä. Eläinten käytön moraaliin keskittynyt tutkimus on jo vuosikymmeniä pitänyt sitä kirkkaana esimerkkinä siitä, miten ainakaan ei tulisi toimia. Kysymys ei ole vaikea. Onko kognitiivisesti kyvykkäitä, mielen omaavia ja tuntevia otuksia oikeutettua ahtaa hävettävän pieniin häkkeihin, missä ne tutkitusti voivat pahoin, ja sen jälkeen tappaa ne johtamalla sähköä peräaukkoon ja suuhun – ja tämä kaikki vain, jotta äveriäät ihmiset voisivat vaatteillaan näyttää äveriäisyyttään? Onko koiraeläintä oikeutettua pitää 0,8 neliömetrin häkissä, pakottaa se elinolosuhteisiin, jotka ovat täysin sen tarpeita ja evoluutiohistoriaa vastoin, riistää siltä mahdollisuus hyvinvointiin ja hyvään elämään, sekä tämän jälkeen ottaa se hengiltä hihasomisteen saamiseksi? Ja pieni jatkokysymys: tekisitkö näin koiralle, ja jos et, miksi niin tekeminen on oikeutettua vastaavilla kyvyillä ja tarpeilla varustetulle koiran sukulaiselle?

Aiempina vuosikymmeninä ymmärrys eläinten kyvyistä oli vielä olematonta. Tuon ajannarpio_pirttikyla7 turkistarhaajille ja turkisten käyttäjille annettakoon siis anteeksi – samoin annettakoon anteeksi niille alkuaikojen esiäideille, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta paeta kylmää. Nykyään eläinten mielellisiä kykyjä koskevaa tietämystä on yhä enemmän, eikä yksikään suomalainen voi väittää, etteikö tietäisi kettujen ja minkkienkin olevan ajattelevia, tuntevia olentoja. Meillä on myös huima liuta muita, hulppeissa määrin ekologisesti ja eettisesti kestävämpiä mahdollisuuksia suojautua kylmältä. Emme elä enää pronssikaudella. Pystymme parempaan. Kysymys onkin jälleen yksinkertaisuudessaan hämmentävä: miksi tuomita minkki tai kettu kuukausien rääkkiin? Millä ihmeellisellä taikakeinolla näin tekemistä voisi koettaa oikeuttaa? Mikä merkillinen eettinen oikosulku turkisteollisuuden kannattajia oikein riivaa?

Eläinkuva on muutoksessa, ja tieto pakottaa vastuuseen: kun tiedämme, ettei kettu olekaan vain kasa biologiaa vaan mielellä varustettu olento, on meidän muutettava tapaamme kohdella kettua. Tässä muutoksessa Sokos osasi pysyä mukana, ja siitä muutoksesta turkisteollisuus sekä sitä tukevat kepu-poliitikot ovat jääneet auttamatta ulos.

Aiempina aikoina turkistarhaus oli valitettava inhimillisen ymmärryksen erehdys. Nykypäivänä ei voi välttyä siltä arviolta, että se on taantumuksellista, piittaamatonta, harvinaisen tolloa, absurdia ja hävettävää. Egoismissaan ja käsittämättömässä välinpitämättömyydessään se on valunut sinne, mitä ”moraaliseksi kuvottavuudeksi” voi kutsua. Inhimillinen otus ei vuonna 2016 halua nähdä toisen olennon kärsivän vain, jotta itse saisi taloudellista etua tai voisi somistaa piponsa karvoilla.

 

(Kuvat suomalaisilta turkistiloilta)

 

kauhava_bjorkholma_20123

Sudet ja absurdi viha

Vuosi sitten kirjoittamani susiblogi lähti muutama päivä sitten uudelleen kiertoon. Huomasin asian sähköpostini täyttyessä kymmenistä raivoviesteistä, jotka oli tarkoitettu kommenteiksi. Viesteissä tytöteltiin, haukuttiin ja udeltiin henkilötietoja. Niissä myös maalattiin tolkuttomia näkemyksiä Suomen susikannan koosta, alleviivattiin uhkia ja syitä suunnattomiin pelkoihin. Synkin osuus oli kuitenkin tämä: joissakin viesteissä vaadittiin susia kokonaan hävitettäväksi. ”Susi ei kuulu Suomeen”, totesi eräs mies biologian perustiedot unohtaneena. Rivien välistä oli helppoa nähdä, että valtaosa kirjoittajista oli metsästäjiä. Olin saanut otannan suomalaisen sudenmetsästäjän psyykeen, eikä se otanta ollut lupaava.

Viha velloo edelleen. Huhujen mukaan susia jahdataan monin paikoin alati. Hajotettuaan laumoja tappamalla, metsästäjät vierittävät syyn tappamiselle niiden yksinäisten, laumansa menettäneiden susien niskaan, jotka ovat pakotettuja lähemmäs ihmisasutusta. Samat huhut kertovat, että susille jätetään haaskoja metsästyksen helpottamiseksi ja jopa niiden houkuttelemiseksi lähemmäs ihmistä, jotta metsästystä voitaisiin jälleen oikeuttaa. Samat tahot, jotka tappavat susia, myös tuottavat niistä keinotekoisesti kuvan vaarallisina petoina, jotka tuleekin tappaa. Tilanne on absurdi.

Absurdiutta lisää joidenkin halu ”poistaa” susi Suomesta. Ylen uutisten mukaan suomalaiset metsästäjät ovat maksaneet venäläisille kanssaveljilleen jopa rajan toisella puolella olevien susien tuhoamisesta. Sudella ei tunnu olevan oikeutta elää ja olla enää missään. Jälleen pelkoa käytetään motiivina, ja sen tarkoitushakuinen lietsonta toimii. Jopa toimittajat kuuntelevat mieluummin tarinoita pelosta kuin ottavat selvää siitä, mitä todella tapahtuu ja miksi.

 
9844f06a3072ee4ec6f9a0aaab370a9fMaailma on uhkia täynnä. On huomattavasti todennäköisempää jäädä auton alle tai tulla naapurin ampumaksi kuin tuntea koskaan suden hampaita lihassaan. Itse asiassa lähes mikä tahansa käytännössä mahdollinen kuolinsyy on todennäköisempi kuin susi. Esimerkit maailmalta kertovat, että vaikka susipopulaatio kasvaisi, ei pelolle edelleenkään olisi syytä (asukaslukuun suhteutettuna moni maa sietää suurempia susitiheyksiä kuin Suomi – ilman ihmisuhreja). Pelko ei olekaan rationaalista. Varovaisuus on viisasta, pelko ei. Pelko on liioiteltua, heikkohermoista. Sitä tuotetaan ja lisätään tahallaan, kunnes ihmiset omaksuvat sen kyseenalaistamatta ja todella alkavat pelätä niitä itse tuottamiaan kummajaiskuvia, joiden mukaan susi on Merkittävä Vaara.

Miksi sitten pelkoja tuotetaan? Syy on yksinkertainen. Susi on vihattu. Se kilpailee saaliseläimistä. Se on itsellinen otus, ei ihmisen tahtoon alistettu. Se jopa kehtaa tulla tänne rajan toiselta puolen kuin venäläinen 80 vuotta sitten. Sudesta on helppo rakentaa ”toinen”, suuri paha vihollinen, jota jahdata kiväärien kanssa. Aikana, jolloin aivan liian moni tuottaa identiteettiään vihan kautta, on näin syntyvä susiviha oiva tapa tukea omaa tunnetta vallasta ja minuudesta. Se on myös tragikoominen keino, sillä vihatessaan sutta metsästäjät vihaavat itse tuottamaansa ja vinoutunutta kuvaa, katteetonta karikatyyriä, illuusiota.

Todellisuuden susi on arka, älykäs, tunteikas olento, joka oli täällä ennen meitä, ja joka ansaitsee tappamisen sijaan kunnioitusta. Susi kuuluu Suomen luontoon – ehkä enemmän kuin yksikään meistä. Sudessa kiteytyy paljon, sillä sen kohtelu kertoo myös yleisemmin luontosuhteestamme ja kyvystämme ottaa huomioon omien egoististen halujemme lisäksi myös muut olennot sekä lopulta ympäristön. Aikana, jolloin ympäristöllä menee katastrofaalisen huonosti ja meneillään on kuudes lajien massasukupuutto, ei liene sattumaa, että myös suteen suhtaudutaan vihollisena, joka tulee itsekkäästi sivuuttaa ja ”poistaa”. Juuri tämä aika vaatii radikaalia asennemuutosta. Egoismi vihoineen on hylättävä, ja luonto lajeineen otettava vakavasti, arvostavasti huomioon. Susi on oiva tapa haastaa oma luontosuhde ja aloittaa alusta kysyen: Voisimmeko elää muiden lajien olemassaoloa tukien eikä tuhoten?

Hiljattain levisi huhu, että kylälläni oli havaittu susilauma. Joku oli nähnyt sudet pellon laidassa, toinen raportoi jäljistä metsässä. Somessa kerrottiin asiasta, mutta hyväntahtoisesti. ”Ei kannata turhaan pelätä”, joku totesi. Näin sen tulisi tapahtua kaikilla paikkakunnilla: rauhallisesti, pelkäämättä, kunnioittaen. Myöhään yöllä kävin lenkillä. Kaurislauma kohahti eteeni metsästä, takaa kuului ääniä. Kauriit jäivät hetkeksi paikoilleen kuin tietämättä, mitä tehdä, käyttäytyen epätavallisesti, kunnes äkisti pokkuroivat tien yli ja katosivat pimeään. Oli hyvin hiljaista. ”Susia?”, ajattelin ja jäin katsomaan suuntaan, mistä kauriit olivat tulleet, pellon ja metsän hämärää rajaa. Pelkissä lenkkivaatteissa, vailla ensimmäistäkään asetta ja kaukana taloista, en ole koskaan niin toivonut voivani nähdä susilauman. Kenties se oli siellä jossakin, ihmisen vaistonneena, paikoilleen jähmettyneenä harmaiden turkkien katveena; luultavammin se oli kavahtanut heti karkuun. Kenties sitä ei ollut lähelläkään, kenties haluni nähdä susia sai kuvittelemaan niiden läsnäolon.

Mikä tahansa noista vaihtoehdoista olikaan totta, toivotan susia vihaavat metsästäjät vastaaviin hetkiin – pelkäämättä ja tuhoamatta.

109graj0013d001