Ecce homo

Monelle syyllisyys ja häpeä ovat vaikeita sanoja. Niiden luota halutaan astella nopeasti pois ja sulkea ovi perässä kiinni. Vaihtoehdoksi niille tarjotaan mukavia tunteita, kivoja fiiliksiä, positiivista kannustinta. Ei tule syyttää, ei saa osoittaa ongelmia, vaan on kehuttava, palkittava, tarjottava epämukavuuden sijaan mukavuutta.

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen kohdalla tulisi luopua vikojen etsimisestä ja sen sijaan keskittyä kannustamiseen. Yritysmaailmaa, politiikkaa ja kuluttajia olisi kehuttava silloin, kun hyviä juttuja tapahtuu, eikä ongelmien osoittamiselle tai syyttelylle ole sijaa. Eikö niin?

Ei niin, sillä ilman syyllisyyttä ja häpeää tulee ilmastonmuutos tuhoamaan meidät ja suuren osan muusta planeetamme elämästä.

 

Kivojen fiilisten unimaailma

Positiiviset tunteet ovat elintärkeitä. Jos meitä vain syytettäisiin, jos joku seuraisi perässämme osoittaen ärjyvällä äänellä kaikki vikamme ja toruisi meitä hetkestä toiseen tuomarinnuija kädessään, olisi tilanne sietämätön ja sohisi mielemme rikki. Kannustaminen auttaa meitä pysymään eheinä ja uskomaan omaan itseemme ja mahdollisuuksiimme – se on psykologista hunajaa.

Silti myös syyllisyyttä ja häpeää tarvitaan. Jatkuva vikojen osoittelu murtaa, mutta yhtä lailla pelkkä kehuminen johtaa umpikujaan, sillä se tuottaa harhan täydellisyydestä. iloveme-800x480.jpgMiksi yrittää kehittyä, oppia ja muuttua moraalisemmaksi, jos joka tapauksessa on jo perin hyvä? Miksi tehdä ilmaston kannalta suotuisampia ratkaisuja ja muuttaa omaa elämää, jos on jo ”hyvä ihminen”? Empiirinen tutkimus paljastaa, että itseään ”hyvänä ihmisenä” pitävät tekevät vähemmän moraalisia tekoja kuin itseään vähemmän upeaksi kuvaavat. Paradoksaalisesti kivat fiilikset voivatkin passivoida, saada meidät olemaan vähemmän valppaina suurten moraalisten kysymysten edessä ja tuudittaa meidät omahyväisyyden uneen.

Moraalinen kehitys vaatii itsetuntemusta, ja itsetuntemus tarvitsee tuekseen myös vikojen tunnistamista. Jos haluamme pitää kiinni vain positiivisista näkökulmista itseen, kutistuu ymmärrys itsestä ruusunpunaiseksi saduksi, jossa tärkeintä on kehittymisen sijaan saavuttaa itselle onnellinen loppu – usein muista tai planeetasta piittaamatta. Realistisempi reitti itseymmärrykseen havaitsee viat ja on valmis kokemaan myös häpeää ja syyllisyyttä. Filosofi Gabrielle Taylor on jopa väittänyt, että ilman häpeää ja syyllisyyttä, ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta tuntea itseään. Tuollainen ihminen näkee peilissä vain hyvän, ei huonoa, ja siten kuvasta tulee yksiulotteinen, harhaanjohtava.

Jokaisessa on vikoja, meissä kaikissa on parannettavaa, ja tämän ymmärtäminen on myös moraalisen kasvun maaperä. Tästä kaikki alkaa: ymmärryksestä, että olemme tehneet virheitä ja että meissä on kohtia, joita voisi kehittää. Siksi syyllisyys ja häpeä ovat välttämätön osa myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen moraalista kohtaamista. Ne eivät tunnu kivalta, eikä se ole niiden tarkoituskaan. Ne opettavat meille ”hyvää” ja ”huonoa” juuri siksi, että ne ovat rosoisia ja haastavia.

tB1O6Dvd_400x400.png

 

Kehittävä häpeä

Häpeän yksi funktio on opettaa yhteisölle keskeisiä arvoja ja periaatteita, jolloin yksilöt eivät tee mitä ikinä heitä sattuu huvittamaan, vaan säätelevät käyttäytymistään yhteisön mukaiseksi. Jos olisimme ultraindividualisteja, jotka toteuttavat itseään muiden näkemyksille keskisormea näyttäen, yhteisöt romahtaisivat. Itse asiassa, ultraindividualistit olisivat kuolleet savannille jo vuosituhansia sitten, sillä kukaan ei olisi tullut auttamaan heitä leijonan väijyessä pusikossa. Häpeä onkin yhteisöjä koossa pitävä tunne, jaetun sosiaalisen todellisuuden kulmakivi, ja yksilön oman selviytymisen mahdollistaja.

Tokikaan ihmisen ei tarvitse sisäistää mitä tahansa yhteisön oppeja. Jos yhteisö kailottaa korvaamme moraalisesti vastenmielisiä sääntöjä, ei niihin tarvitse noin vain mukautua. Cheshire Calhoun onkin ehdottanut, että häpeä tulisi kohdata ”moraalisen kypsyyden” kautta, mihin liittyy taito reflektoida yhteisön arvoja ja sitä, mistä asioista on lopulta aihetta kokea häpeää. Jos kilpailuyhteiskunta sanoo, että ihmisen on oltava terve, kaunis, menestyvä ja armoton egoistinen kilpailija tai tällä on syytä rojahtaa häpeän monttuihin, voi yksilö pohtia, haluaako todella uskoa tuollaisiin normeihin ja kokea häpeää siitä, ettei täytä yhteisön standardeja.

Osa moraalista kypsyyttä on kuitenkin häpeän kokeminen silloin, kun sille on aihetta. Jos me törttöilemme ja toimimme itsekkäästi, muille haittaa tuottaen, on häpeä tarpeellista, kehittävää, jopa välttämätöntä. #metoo -kampanja on tästä loistava esimerkki. Se on julkisen tuomion kautta muistuttanut keskeisistä arvoista, kuten tasavertaisuudesta ja kunnioituksesta, sekä siten kommunikoinut naisten ahdistelijoille, että heidän on muututtava. Sen voima on nimenomaan häpeässä – siinä, että viat levitetään pöydälle ja tärkeät arvot upotetaan takaisin kollektiiviseen muistiin.

 
Ilmastosyyllisyys, lajihäpeä

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen aikakausi vaatii syyllisyyttä ja häpeää. Se tarvitsee oman #metoo-kampanjansa, jotta nykyihminen voisi viimein herätä siitä kivojen fiilisten unesta, joka estää häntä kohtaamasta todellisuutta. Lajit ovat kuolemassa. Eläimet miljardeittain kärsivät maailman tuotantohalleissa ja turkistarhoilla. Luonto sellaisena kuin sen tunnemme on katoamassa. Tulevaisuutemme on romahtamassa. Tämä on hätätila, katastrofeista suurin, eikä unelle ole enää sekuntiakaan aikaa.

1320_effects-image

Mitä nämä tunteet voivat sitten mahdollistaa? Syyllisyys kohdistuu tekoihin, se osoittaa kohtia huonoja päätöksiä ja puskee tajuntaamme, että väärät valinnat on korvattava hyvillä teoilla. Ilmastosyyllisyys työntää haluun muuttaa yksittäisiä tekoja – vähentämään lentämistä ja autoilua, syömään kasvipainotteisesti, kuluttamaan vähemmän, olemaan käyttämättä turkiskuoseja. Syyllisyys liittyy tutkitusti moraalisiin oivalluksiin, empatiaan ja korjaaviin tekoihin. Syyllinen yksilö haluaa tehdä paremmin, hyvittää aiemmat mokansa ja muuttaa käyttäytymistään. Tätä kaikkea tarvitaan kipeästi, akuutisti, jotta eläinkunta ja muu luonto voisivat selvitä ihmisen niille aiheuttamasta ahdingosta.

Häpeä on kokonaisvaltaisempi tunne ja keskittyy yksittäisten tekojen sijaan meihin ihmisinä. Kun häpeämme, häpeämme itseämme – sitä, millaisia olentoja olemme. Tästä syystä se voi pirstaloida ja upottaa epätoivoon. On haastavaa kohdata oma minä viallisena. On jopa sietämätöntä nähdä, ettei ”minä” olekaan sitä, mitä halusimme sen olevan. Yksi reitti ulos sietämättömyydestä ovat defenssit, jolloin alamme karjua muille ja hyökätä heidän kimppuunsa, tai vetäydymme mahdollisimman kauas siitä, mikä häpeää aiheuttaa.

DSCF4206jun19

Greta Thunbergin kohtaama merkillinen fiasko, jonka raameissa aikuiset miehet haukkuvat sylki leualla 16-vuotiasta tyttöä hulluksi, rumaksi, tyhmäksi, aivopestyksi ja epäseksikkääksi, kielii juuri häpeän defensseistä. Defensseistä kertoo myös se, miten moni aivan tavallinen ihminen ei halua kuulla eläinten kohtelun realiteeteista ja ilmastonmuutoksesta, vaan vetäytyy tiedon ääreltä pois. Häpeän mahdollisuus on liikaa, ihmisessä olevien vikojen tunnistaminen on tuskallisen vaikeaa, liian tukalaa. Kenties siksi niin moni haluaa jopa kiistää koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. On helpompi paeta ja kieltää kuin hyväksyä tarve muutokseen.

Häpeään voi kuitenkin suhtautua myös toisin. Jos sen kohtaa moraalisen kypsyyden kautta, avaa se eteen ihmiselämän ehkä tärkeimmät kysymykset. Minkälainen ihminen olen ollut? Minkälaiset ideologiat, arvot tai tottumukset ovat ohjanneet elämääni? Miten voisin muuttua?

 

Viimeinen hetki

On viimeinen hetki kysyä, minkälainen ihminen on ollut. Minkälaiset ideologiat, arvot ja tottumukset ovat ohjanneet ihmisten luonto- ja eläinsuhdetta, tapaamme elää ja olla tässä huikeassa, kauniissa maailmassa? Miten me voisimme muuttua, jotta meistä tulisi kykykkäitä ottamaan myös ulkopuolisen maailman tarpeet lukuun – ennen kuin se on peruuttamattomasti liian myöhäistä?

a57186769d4856dc9008214a58481e30

Tämä aikakausi enemmän kuin yksikään aiempi vaatii vikojen tunnistamista ja korjaamista. Ihminen on törttöillyt ahneuden ja vallan kulutusjuhlissaan ja tuhonnut samalla muiden eläinten hyvän elämän mahdollisuudet sekä syössyt planeettamme ilmastokatatrofiin. Me olemme mokanneet – rajusti, syvästi, romahduttavan laajasti. Jos me emme pysähdy nyt ja tunnista vikoja, on kaikki toivo mennyttä, sillä siinä tapauksessa uni jatkuu, eikä ihminen lajina havahdu ajoissa.

On osattava katsoa ihmistä realistisesti, tunnistaa ongelmat ja muuttua. Vaihtoehtoja ei ole. Muiden lajien tulevaisuus ja oman lajimme olemassaolo vaativat tätä. Panokset eivät voisi olla suurempia. Tämä on koetinkivemme: pystymmekö vastaanottamaan eläinten ja luonnon kohtelua koskevan syyllisyyden ja häpeän, vai emme.

Onneksi merkkejä paremmasta on nähtävillä. Thunbergin kaltaiset tahot ovat nostattaneet häpeää myös menestyksekkäästi. He ovat kritisoineet, osoittaneet kohti ongelmia ja vikoja, ja mobilisoineet ilmastotietoisuuden ennennäkemättömälle tasolle. Vaikka monet juoksevat heidän edessään defenssien taakse, monet osaavat kohdata kritiikin myös moraalisen kypsyyden kautta ja pysähtyä kysymään: kuka minä olen? Minkälainen ihminen minä olen tavassani kohdella ympäröivää maailmaa? Miten minä voisin muuttua niin, että sekä minä että maailma voisivat paremmin?

DsjXT2cWwAAX3Nx

 

Lopuksi

Osansa syyllisyydestä ja häpeästä kuuluu meille kaikille, sillä kukaan ei ole viaton. Myös minulla on syytä syyllisyyteen ja häpeään eläinkunnan ja ympäristön edessä. Toisinaan nuo tunteet voivat avautua eteen äkisti, ilman varoitusta. Silloin ne eivät synny niinkään muiden ihmisten kritiikistä vaan jostain paljon yksinkertaisemmasta.

Toisinaan, kun katson kuvia teurasautojen pelokkaista sioista tai muoviin kuolleista valaista, tai kun pysähdyn metsässä puiden äärelle ja muistan, että tuo hiljaiseksi jäänyt metsä oli aiemmin täynnä ääniä ja liikettä, se tapahtuu. Syyllisyys ja häpeä nousevat jokaiseen soluun, sillä eläinkunta ja luonto katsovat ihmistä takaisin, kertovat oman tarinansa, muistuttavat siitä ennennäkemättömästä tuhosta, jonka kourissa ne kamppailevat joka hetki.

16007688295_ddf1779c61_b

Silloin ei voi kuin pysähtyä tärkeimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa se sekä itselle että muille: ihminen, mitä sinä olet tehnyt? Ilman tuon kysymyksen esittämistä, ilman syyllisyyttä ja häpeää, ei tule tulevaisuutta, jona voimme vastata: niin, me teimme väärin, mutta sitten havahduimme korjaamaan tekomme ennen kuin oli liian myöhäistä.

 

Lisää aiheesta: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia

MTK ja eläintuottajien epätieteelliset tunnepurkaukset: mihin unohtui eläinten näkökulma?

Tällä viikolla MTK aloitti lehmäkampanjan, jonka tarkoituksena on ilmeisesti väittää, että jatkuvaan tiineyskierteeseen pakotettu parsilehmä, jolta vasikat viedään pian syntymän jälkeen, ovat varsin iloisia. Jossakin toisessa todellisuudessa kampanja olisi (huonoa) mustaa huumoria.

_DSC3971-3
Parressa makaava lehmä suomalaiselta tilalta.

Samaan aikaan eläinten asemasta edistyksellisellä tavalla puhunut Jenni Haukio sai eläintuottajilta julkisen kirjeen. Tuottajat kokivat joutuneensa kritiikin kohteeksi ja olivat tästä tuohtuneita. Kritiikin vastaanottaminen on taitolaji: jotkut kykenevät kuulemaan sitä ja pohtimaan, olisiko siitä jotakin opittavaa. Toiset sulkevat korvansa ja kiukustuvat. Jälkimmäistä tapahtuu erityisesti, kun ihmisellä on metaforinen tai  konkreettinen oma lehmä ojassa.

Kirje ei olekaan asiallisen keskustelun avaus, vaan vaikuttaa valitettavasti vähemmän harkitulta purkaukselta, johon sisältyy tieteen vastaisia tai vailla perusteita olevia oletuksia.

 

Eläin koneena

Kirje väittää suomalaisen eläintuotannon tarjoavan eläimille peräti maailman parhaat olosuhteet. Tälle eläintuottajien usein toistamalle mantralle ei kuitenkaan tarjota mitään todistusaineistoa ja sitä voikin pitää realistisen havainnon sijaan harhaanjohtavana mainoslauseena. Lähes jokaisen maan eläintuottajat pitävät juuri omaa maataan eläinsuojelun ideaalina, vaikka eläintuotanto on lopulta teollistuneissa maissa varsin samankaltaista. Jokaisessa maassa eläimet asuvat ahtaasti ja vailla mahdollisuuksia elää lajilleen tyypillistä elämää. Olisi upeaa, jos suomalainen eläintuotanto poikkeaisi tästä, mutta sen sijaan se toistaa raadollisen eläinsuhteen kaaviota, joka on tämä: ”Eläin on olemassa ihmisen hyväksi, ja siitä on otettava mahdollisimman kustannustehokkaasti ja paljon irti”.

Eläinten halua elää pidettiin kirjeessä ”inhimillistämisenä”. Tuottajat myös väittivät, etteivät eläimet osaa suunnitella asioita. Juuri tämä asenne on yksi eläintuotannon ammottavista virheistä. Aivan liian usein eläintuottajat maalailevat käsitystä, jonka mukaan eläin on lähes koneen kaltainen, kehittynyttä mieltä vailla oleva, tylsästi ja kenties tyystin tiedostamattomien vaistojensa varassa tallustava olento. Valitettavasti eläintuottajat eivät usein olekaan perillä eläinten mielen tutkimuksesta ja sen hätkähdyttävistäkin tuloksista. Erittäin todennäköisesti suuri osa eläimistä on tietoisia olentoja, jotka kykenevät oppimaan, muistamaan, muodostamaan tunteita, toimimaan tarkoitushakuisesti ja suunnittelemaan myös tulevaa – todistusaineistoa kaikista näistä mielen taidoista löytyy useiden eri lajien kohdalta ja tutkimuksen määrä kasvaa vauhdilla.

_DSC4508
Vasikoita kytkettynä. Nuorelle eläimelle on tärkeää voida leikkiä ja olla emon läheisyydessä. Se ei tässä toteudu.

Tähän kaikkeen ei kuitenkaan vaadita tutkimusta. Jo terve järki ja kokemus eläimistä riittää sen todentamiseen, että eläin on mielellisesti kyvykäs otus. Kenen tahansa eläinten parissa työskentelevän soisi ymmärtävän, että kun sika tai kana koettaa rakentaa pesää, kun ne odottavat ruokaa tai kun ne piilottavat ruokaa muilta, on kyseessä tulevaan valmistautuminen. Terve järki ja kokemus vaativat tuekseen kuitenkin avointa mieltä – sitä, että ihminen on valmis ottamaan vastaan myös sellaista tietoa, mikä voi tehdä eläintuotannosta moraalisesti epämukavaa. Kenties tämän avoimuuden puute tekee monista eläintuottajista kehnoimpia eläintuntijoita.

Eläinten mieltä vähättelevät eläintuottajat nojaavatkin auttamatta virheelliseen ja vanhentuneeseen eläinkäsitykseen. Tämä ei ole ihme. Tutkimus on osoittanut, että monet pyrkivät oikeuttamaan eläinten käyttöä aliarvioimalla eläinten mielen kykyjä. On helpompaa kasvattaa, tappaa ja syödä otuksia, jotka ovat pelkkää biologiaa vailla kehittynyttä mieltä. Kun tuottaja vähättelee eläinten kykyjä, voi taustamotiivina olla paitsi omantunnon puhdistusoperaatio, myös markkinointi: tuottaja kertoo kuluttajalle, että ”ei se mitään, syö vain, eläin on lihaa, ei yksilö”.

Eläinten mielen vähättelyn seuraukset ovat romahduttavia. Niin kauan, kun eläintuottaja aliarvioi eläimiä, ei hänellä ole toivoakaan siitä, että hän pystyisi huolehtimaan eläinten monitahoisista tarpeista. Juuri tästä syystä tulisi hälytyskellojen soida, kun tuottaja puhuu ”inhimillistämisestä”, sillä tuo sana saattaa paljastaa jotain synkkää – sen, että eläimet kenties kasvavat sellaisten ihmisten armoilla, jotka eivät tiedä niistä kylliksi.

 

Lemmikit ja muut eläimet

Kirjeessään tuottajat myös väittivät, ettei ”eläinten ystävän sädekehän” alla kiinnitetä huomiota lemmikkieläinten kohteluun. Tässä kohden tuottajien tietämys eläinten hyvinvointia ja oikeuksia koskevasta keskustelusta on valitettavasti rajallista. Lemmikkien pidon etiikka on herättänyt keskustelua jo pitkään. Jotkut eläinoikeusajattelijat ovat kyseenalaistaneet kaiken lemmikkien pidon, osa taas on keskittynyt häkkieläinten pidon kritiikkiin. Aihe ei suinkaan ole jäänyt vaille huomiota.

Päinvastoin, eläinsuojelutoimet ovat usein kohdistuneet nimenomaan lemmikkeinä pidettäviin eläimiin tuotannossa käytettyjen sikojen, kanojen ja lehmien jäädessä sivuun. Kaltoin kohdeltu koira herättää voimakkaampia reaktioita kuin kaltoin kohdeltu sika, eikä jälkimmäisen kohtaloa usein muisteta lainkaan. Siksi on aika viimein kääntää valokeila tuotannon rattaissa kärsiviin ja kuoleviin olentoihin.

Jo lain tasolla lemmikkieläinten pidolle asetetaan huomattavasti kovemmat vaatimukset kuin tuotantoeläinten kasvattamiselle. Jos pistäisin koiran kääntymisen estävään häkkiin, tuottaisin sillä pentueita vuodesta toiseen, eristäisin pennut häkin toiselle puolelle niin, ettei emo pääse hoivaamaan niitä lainkaan, ja kasvattaisin ne sen jälkeen ahtaassa karsinassa ruoaksi, olisin joutunut oikeuden eteen ja yleisen, kauhusta parahtelevan tuomion kohteeksi alta aikayksikön. Tuotannossa tätä kaikkea tehdään miljoonille ja taas miljoonille sioille, vuodesta toiseen, arkipäiväisesti ja lain siunauksella, eikä juuri kukaan puutu asiaan. Tästä perspektiivistä onkin absurdia väittää, että eläintuotanto olisi kohtuuttoman tarkastelun kohteena – tilannehan on täysin päinvastainen.

38390209554_615c878f4e_k

Myös kirjeen piruilevat sanakäänteet herättävät huomiota. Tarkoittaako eläinten aseman pohdinta tosiaan sitä, että henkilö pitää yllään ”sädekehää”? Eikö jokaista tulisi kiinnostaa, miten ja miksi eläimiä suomalaisilla tiloilla kohdellaan? Eikö tämän pitäisi olla kysymys, josta erityisesti eläintuottaja on kiinnostunut, jos hän välittää eläimistä rahtuakaan? Eikö eettisesti valveutuneen eläintuottajan tulisi ottaa avosylin vastaan kaikki keskustelu siitä, miten eläimiä tulisi kohdella? Miksi hän tämän sijaan hyökkää keskustelijoita vastaan, ja mitä niin tekeminen paljastaa?

 

Homo sapiens ja mihin ne eläimet nyt sitten laitetaan?

Kirjeessä jopa ihmisten aivojen kehitys liitetään lihansyöntiin ”kiistattomana tosiasiana”, ja liha nimetään asiaksi, mitä ihminen on syönyt ”miljoonien vuosien ajan”. Tässä kohden tietämys ihmiseläimestä on vähemmän valistunutta. Homo sapiens erkaantui Homo erectuksesta 350 000 vuotta sitten, eli hänellä ei ole ollut aikaa mässäillä lihalla ”miljoonia vuosia”.

Varhaisten ihmisapinoiden ruokailutottumuksista on verrattain vähän tietoa, ja variaatio on ollut luultavasti runsasta (myös nykyisten metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa on vaihtelua: jotkut ovat kasvispainoitteisia, toiset hyvin lihapainotteisia). Ruokavalio onkin luultavasti vaihdellut paikan, olosuhteiden ja populaation mukaan. Lihansyönnin ja aivojen koon suhdetta pohdittaessa kannattaa muistaa, että monet eläinlajit ovat lihansyöjiä ilman, että niiden aivorakenne olisi kokenut merkittäviä harppauksia. Toisaalta nykyihmisen sukulaislajeista (sekä jo kadonneista että nykyisistä) monet ovat pääasiallisia kasvissyöjiä, ja monet kasvissyöjälajit aina gorilloista norsuihin ovat varsin älykkäitä ja kantavat kompleksisia, suuria aivoja.

Ihmisaivojen koon kasvu onkin liitetty lihasyönnin sijaan tulen käyttöön: kun ihminen oppi kypsentämään ruokaa, ruoansulatuselimistö pieneni ja energiaa vapautui aivotyöskentelyyn. Ei olekaan millään tavoin ”kiistaton tosiasia”, että ihmisen aivot olisivat vaatineet nimenomaan lihaa kasvaakseen.

Lopulta tuottajat pohtivat, mihin tuotannossa käytetyt eläimet laitetaan, jollei niitä tapeta. Yksinkertaista: kun eläintuotteita ei enää kuluteta entisessä määrin, uusia eläimiä ei tuoteta samalla tahdilla. Eläimiä ei siis tarvitse ”laittaa” mihinkään, sillä niitä ei syntynyt. Ja kun eläintuotanto supistuu, vapautuu valtava määrä aiemmin rehunviljelyyn käytettyä maapinta-alaa, jolle luonto voi palata. Luonnonvaraiset kasvit ja eläimet voivat lisääntyä ja saada takaisin sitä tilaa, minkä tehomaatalouden monotonia on niiltä riistänyt. Tästä voisi alkaa uusi, moraalisesti eheämpi ja biologisesti huomattavasti monimuotoisempi aikakausi.

 

Miksi?

Eläintuotannon kritiikki ei tule tyhjästä. Sille on painava, konkreettinen, raadollinen, pohjattoman surullinen syy.

2015-01-28_03-28-33
Aivan nuori vasikka vailla emoa. Jossain emo kenties huutaa jälkikasvunsa perään.

Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonittain eläimiä, jotka on pakotettu elämään niiden kaikkein perustavimpia tarpeita ja kykyjä rikkovassa todellisuudessa. Emakoita, jotka on työnnetty kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin. Broilereita, jotka elävät valtavissa, stressitäyteisissä halleissa keskellä tuhansia muita lintuja, joista jokaiselle jää vain piskuisesti tilaa. Lehmiä, jotka on sidottu päästään parteen ja joiden mahdollisuus niinkin perustavanlaatuiseen asiaan kuin käyskentelyyn on pääosin estetty. Kanoja, jotka on ahdettu vieri viereen metallihäkin sisään keinovalojen alle. Taloudellisen tehokkuuden nimissä eläinten elintila on supistettu minimiin. Jalostuksella sekä ruokinnalla tähdätään siihen, että eläimet kasvaisivat teuras- tai tuotantokuntoon mahdollisimman nopeasti, mikä sysää niiden elimistöt jopa äärimmäiseen rasitukseen.

Näiltä eläimiltä on evätty elämän sisältö. Ne ovat elossa, mutta eivät elä. Ne eivät voi elää, sillä niitä kohdellaan biologisina koneistoina vailla omaa näkökulmaa.

IMG_3561-1

Eläinteollisuus on ilmiönä varsin tuore. Se on teollistuneen aikakauden karmaiseva keksintö. Tässä ei ole mitään luonnollista. Muinainen metsästäjä-keräilijä olisi kavahtanut sitä, että eläimiä kohdellaan kuin ne eivät olisi ajattelevia, kokevia, tuntevia, aistivia, tahtovia, tarvitsevia olentoja. Nykyihmisen rakentama eläinteollisuus aiheuttaa muille eläimille ennennäkemättömän mittakaavan haittaa ja kärsimystä.

Ajatelkaa tätä: miltä tuntuu olla pakotettu häkkiin, jossa ei voi kääntyä ympäri? Häkkiin, jossa ei voi liikkua? Miltä tuntuu viettää siellä kuukausia? Eikö tämä olisi helvetti? Entä miltä tuntuisi elää kuukaudesta toiseen pää seinään kiinni kytkettynä? Ajatelkaa tätäkin: miltä tuntuisi olla emo, jonka keho valmistautuu tulevaan syntymään ja jossa kohisee tarve rakentaa pesä tai vetäytyä rauhaan? Emo, jonka aivoissa välittäjäaineiden virrat herättävät valtavan kiintymyksen, hellyyden ja huolen tuntemuksia. Emo, joka kuumeisesti haluaa hoitaa poikastaan. Tuo kaikki on kaunista, biologista, tärkeää.

IMG_6926-1
Vasikan eristysvankeus.

Ja sitten tapahtuu jotakin pimeää ja mielivaltaista: noilta emoilta viedään niiden poikaset heti tai pian syntymän jälkeen. Ne eivät voi rakentaa pesiä, ne eivät voi hoivata, ne eivät voi tehdä muuta kuin jäädä häkin klaustrofobiseen helvettiin tai päästä paikoilleen sidottuna samalla, kun niiden poikaset varastetaan saman kolkon systeemin rattaisiin vaille emon läheisyyttä, ja myös niiden mahdollisuus elää (ei vain olla elossa) tuhotaan.

MTK:n lehmäkampanja koettaa sanoa, että tämä kaikki on ok. Eläintuottajien kirje Haukiolle pyrkii vakuuttamaan samaa. Itselle tulee halu kysyä: Todellako?  Aivanko todella te ajattelette näin? Todella?

2014-08-26_02-47-20-1
Tämän vasikan emonmaidon juo ihminen.

Tuottajien kirjeessä eläimet nimetään ”työkavereiksi”. Sanavalinta tuo mieleen hirtehishuumorin. Harva tunkee työkavereitaan pieneen karsinaan tai häkkiin, estää heiltä käyttäytymisen vapauden, riistää heiltä jälkikasvun ja lopuksi kiikuttaa teurastamolle. Me emme tee näin ihmiskavereille, sillä me ymmärrämme, että heillä on näkökulma, mieli ja arvoa, ja että he kärsivät, jos heitä kohdellaan huonosti. Miksi ei siis kohdistaa sama ymmärrys muihin lajeihin? Miksi ei kohdella sikoja, lehmiä ja kanoja hyväntahtoisesti ja tavalla, joka huomioi niiden näkökulman ja tarpeet? Miksi aiheuttaa kärsimystä, kun voi valita toisin? Jos eläin todella olisi ”työkaveri” muutoin kuin kolkon ironisesti tulkittuna, näihin kysymyksiin olisi vastattava tarkasti ja harkiten.

Maailma on muutoksessa. Ihmisen on mietittävä suhdettaan muuhun luontoon ja eläinkuntaan kokonaisvaltaisella tavalla uusiksi. On pystyttävä kehittymään, elämään toisin ja paremmin. Eläintuotteiden vaihtoehdot maistuvatkin yhä useammalle. Olen varma, että jonakin päivänä tulevat sukupolvet ihmettelevät, miten oli mahdollista, että joskus eläimiä kohdeltiin kuin koneita ja ahdettiin häkkeihin vain, jotta ne ja niiden jälkikasvu voitiin syödä. ”Miten näin saattoi tapahtua? Mitä ihminen oikein ajatteli?”, he luultavasti kysyvät. Tuon sukupolven näkökulmasta he, jotka kunnioittavat ihmisen lisäksi myös muita lajeja, ovat edelläkävijöitä – eivät kiukun kohteita.

74312609_730379850764043_7273014034687852544_n
Emostaan eristetty vastasyntynyt vasikka. Tämä ja kaikki muut artikkelin kuvat ovat suomalaisilta eläintiloilta.

Merkillinen mieli: hyppy psykologiaan

Valoja-podcastin neljännessä osassa kognitiivisen psykologian dosentti ja tutkija Johanna Kaakinen kertoo mielen ilmiöistä. Keskustelun aiheet liikkuivat sarkasmin ymmärtämisestä synestasiaan, suggestioon, silmänliiketutkimukseen, huomion kohdistamiseen, erotiikkaan ja kauhuun. Mukana myös psykologian tutkijan näkökulma siihen, miten ilmastonmuutokseen voisi reagoida ”tuuppailun” kautta. Enjoy!

 

Susivihan lohduton järjettömyys

Vainotut sudet

Maaseudun tulevaisuus uutisoi 10.10.2019, että metsästyskoiraharrastajien joukkio oli käynyt eduskunnassa puhumassa ”susiongelmasta”. Tukensa se oli löytänyt Keski-Suomen Kennelpiirin arviosta, jonka mukaan susikanta on virallisia arvioita huomattavasti suurempi. Metsästäjät menivät niin pitkälle, että väittivät Luonnonvarakeskuksen vääristävän kanta-arvioita. He myös valittivat, etteivät uskalla laskea koiriaan metsiin, koska hukat vievät nämä omiin suihinsa.

Huomionarvoista uutisoinnissa on termin ”susiongelma” käyttäminen. Se jo sinällään ohjaa lukijaa uskomaan, että susissa on jotain vialla. On kuitenkin kysyttävä, mikä ihmeen ”susiongelma”? Sudet ovat erittäin uhanalaiseksi luokiteltu laji, joka on Suomessa ajettu varsin ahtaalle, ja jota osa metsästäjistä on vainonnut kiväärein, myrkkysyötein, saartoketjuin ja moottorikelkoin jo pitkään. Eikö siis voisi puhua pikemminkin ”susivihaongelmasta”, eli siitä, että tietyissä metsästäjäpiireissä systemaattisesti agitoidaan susivihaa joka vuosi ennen metsästyskauden alkua, jotta tappokiintiöitä voitaisiin nostaa?

Screen-Shot-2017-09-18-at-2.20.23-am-1upf16w

Luonnosta vieraantumiseen kuuluu oletus siitä, että ihminen on luonnosta irrallinen olento, joka saa itsevaltiaan tavoin kaukaa hallita muita lajeja joutumatta koskaan itse luonnon lakien alaiseksi. Ihminen saa ottaa itselleen, muut lajit eivät. Metsän on oltava ihmisen harrastuskenttä, jossa ei ole ainuttakaan riskiä tai uhkaa. Jos joku laji aiheuttaa ihmiselle pienintäkään harmia, se tapetaan. Metsästyskoiraharrastajien ulostulossa silmiinpistävää on juuri tällainen vieraantuminen. Voisi olettaa, että luonnon ehdoilla elävä ja itseään luonnon osana pitävä ihminen ymmärtäisi, että jos hän itse ottaa saalista luonnosta, voi tuo luonto myös ottaa osansa häneltä. Jos siis menet koiran kanssa metsään tappamaan muita eläimiä, miksi oletat, ettei toinen eläinlaji saa tulla metsästämään sinun koiraasi?

Vielä tärkeämpi kysymys on, missä määrin metsästäjien raportteihin koiravahingoista ja susihavainnoista voi luottaa. On merkillistä, että juuri metsästäjät näkevät susia kaikkialla ja että juuri heidän koiransa joutuvat susien suuhun. Realistisen ihmisen mieleen saattaa jopa herätä kysymys siitä, voisiko tilanteeseen liittyä tarkoitushakuinen liioittelu tai jymäyttäminen.

Liioittelusta viitteitä antaa se, että samaan aikaan monet muut metsissä kulkevat tarjoavat tilanteesta hyvin erilaisia raportteja. Yhdestä esimerkistä käy susista kirjaa kirjoittava tuttavani, joka on viime aikoina viettänyt useita kuukausia telttailemassa koiransa kanssa susialueilla. Mitään ikävää ei ole tapahtunut ja koira on pysynyt turvassa. Tuttavaa ei ole lainkaan pelottanut nukkua teltassa vaikka hän tietää olevansa susilaumojen mailla – päinvastoin, hän on toivonut voivansa nähdä susia, jotka kuitenkin ovat pysyneet lähes täysin piilossa.

Toisesta esimerkistä käy mies, jonka tapasin susia koskevassa seminaarissa pari vuotta sitten. Mies kertoi hiihtävänsä talvisin läpi ne oman lähitienoonsa alueet, joilla on tehty susihavaintoja. Usein jälkiä ei löydy, vaikka niistä on juuri ilmoitettu. Moni susihavainto perustuukin hänen näkemyksensä mukaan kuvitelmiin tai suoranaisiin valheisiin.

Mietitäänpä siis hetki. Metsästäjät – se ryhmä, joka aivan liian usein mieltää suden kilpailijakseen ja haluaa siksi ottaa sudet hengiltä – tekee runsain määrin susihavaintoja ja pitää viranomaisten sekä tutkijoiden kanta-arvioita liian pieninä. Luonnossa muuten liikkuvat näkevät susia erittäin harvoin ja koiratkin pysyvät turvassa. Hmm.

Mistä tässä erikoisessa tilanteessa on kyse? Vastaus voi löytyä ihmisen peruspaheesta: itsekkyydestä. Susien lahtaaminen on metsästäjien intresseissä, viehän susi osan saaliseläimistä suuhunsa. Tuo osa on häviävän pieni verrattuna siihen hervottoman räiskynnän määrään, mitä Suomen metsissä joka syksy kuuluu (metsästäjät tappavat vuodesta riippuen yli satatuhatta hirvieläintä, minkä rinnalla susien hirvikaadot jäävät kuin pienen pieneksi hiekanjyväksi valtavan kallion pinnalla). Asialla vaikuttaa kuitenkin olevan symbolista merkitystä – luonnosta irtaantuneen itsekkyyden nimissä kaikki kuuluu ihmiselle. Muruakaan ei saa jäädä muille keinotekoisen itsevaltiaan löntystäessä ahneutensa polulla eteenpäin.

munching-on-the-planetSiksi susikantaa ajetaan tietyissä piireissä minimiin: metsästäjä haluaa hirven reisilihaksen omalle lautaselleen. Avainsana on egoismi, halu ottaa luonnosta kaikki itselle ja ihmiselle, muista lajeista piittaamatta. Tämä kuvio jököttää virtahepona olohuoneessa. Siitä vaietaan, vaikka luultavasti varsin moni susikeskusteluun osaaottavat tietää sen vähintäänkin jollain tasolla. Erään susikeskustelun jälkeen itse metsästystä harrastava mutta susiin myönteisesti suhtautuva mies puuskahtikin, ”Kaikkihan tämän tietävät, mutta kukaan ei uskalla sanoa”.

 

Punahilkan paluu

Samaan aikaan, kun virtahepo jää mainitsematta, medialla on susivihaongelman ylläpitämisessä tuttu roolinsa. Polarisoivat ja uhkakuvia etsivät uutisjutut edesauttavat susivihan ja kohtuuttomien pelkojen kasvua. Iltasanomat uutisoi 10.10.2019, tätä juttua kirjoittaessani, susihavainnosta seuraavalla otsikolla: ”Aviopari havahtui hyytävään näkyyn Kemiönsaarella – pihaan tunkeutui kahdeksan sutta”. Jo sananvalinta on omiaan luomaan kauhua, onhan susi toimittajan mukaan ”hyytävä” olento (miksi ihmeessä?).

Tunteiden tutkimuksessa puhutaan ”kehystämisestä” (engl. framing), millä voidaan wolf-conservation-Denaliesimerkiksi sanavalintojen kautta kehystää tietty tilanne tai asia tavalla, joka on omiaan kutsumaan juuri tietynlaisia tunteita. Suomessa toimittajat tekevät susiin liittyvää kehystämistä valitettavan usein ja sysäävät ihmiset siten turhiin kauhuskenaarioihin tai suoranaiseen vihaan. Seurauksena on hysteerisiä vanhempia, jotka haluavat sudet pois metsistä ja merkillisen arkoja ihmisiä, jotka ilmoittavat, etteivät uskalla mennä pihalle, jos lähistöllä on edes vilaukselta nähty susia.

Jostain kummallisesta syystä monet soittavat iltapäivälehteen heti suden nähdessään – Suomen luontoon ennen ihmistä kuulunut laji on siis nykypäivänä jonkinlainen sensaatio jo silkalla olemassaolollaan. Susista on tullut aivan tavallisen, omaa elämäänsä eteenpäin tallustavan eläimen sijaan ”tapaus” ja ”uutinen”, joka verhotaan negatiivisiin mielikuviin ja jota tämän jälkeen kauhistellaan, pelätään ja vaaditaan tapettavaksi ilman, että järki saa pienintäkään äänensijaa.

Ne metsästäjät, jotka suhtautuvat susiin pelkkä ampuminen mielessään, voivat samalla hykerrellä taustalla. Media ei kuitenkaan välttämättä tietoisesti pyri edistämään susien lahtaamista – vaikka paikallismedioissa ehkä tätäkin saattaa tapahtua. Nykyisellä click-bait –aikakaudella ihmisten huomioita kerätään enenevissä määrin raflaavilla otsikoilla. Pelko ja viha myyvät. Samalla jo muutoinkin nurkkaan ajettu eläin – susi – joutuu kärsimään yhä useampia luoteja nahoissaan.

 
Susi, joka ei saanut syödä hirveä

Samaan aikaan, kun metsästäjät vaativat susia tapettavaksi, on vuosittainen hirvenmetsästyskausi alkamassa. Hirvenmetsästystä oikeutetaan usein sillä, että ilman hirvien tappamista olisi enemmän hirvikolareita ja hirvet juoksisivat ikkunoista sekä savupiipuista sisälle, täyttäen lopulta koko maan. Logiikassa on kuitenkin kolme ammottavaa aukkoa.

AdobeStock_190647518-copie.jpgEnsinnäkin, luonto on selvinnyt mainiosti miljardien vuosien ajan ennen hirvenmetsästäjän pamahtamista oransseissa liiveissään paikalle. Hirvet, peurat tahi jänikset eivät täyttäneet maata ennen ihmisen saapumista. Luonto ei tarvitse ihmisen harjoittamaa hallintaa – sitä tarvitsee vain ihminen halutessaan ajaa omaa etuaan muun luonnon kustannuksella.

Toiseksi, hirvikolareita sattuu eniten juuri metsästysaikaan, kauhistuneiden hirvien juostessa henkensä puolesta minne sattuu.

Kolmanneksi. Niin. Kolmanneksi samat metsästäjät, jotka tappavat hirviä sen verukkeen nimissä, että jonkun niitä on tapettava, tappavat susia siksi, että sudet syövät heidän hirvensä. Ihminen siis tappaa hirviä, jotta niitä ei olisi ”liikaa” ja susia, koska ne verottavat hirvikantaa. Huomaako kukaan tässä mitään omituista? Tuleeko kenellekään mieleen parahtaa, että pyhä isä sentään tätä touhua?

 
Kohti uutta eläinsuhdetta

cc4768ff048fbe9a0d42715a07be3d4bTiesitkö, että susia vuosikymmenien ajan tutkineen, maailmalla mainetta niittäneen Marc Bekoffin mukaan sudet leikkivät, osoittavat iloa, kiintyvät vahvasti toisiinsa ja surevat menetettyjä lajikumppaneitaan? Sudet ovat älykkäitä, tuntevia olentoja, joissa virtaa aivan samoja perustarpeita ja -tunteita kuin ihmisessä. Ne pelkäävät ja kärsivät, kun niitä jahdataan ja niiden tovereita tapetaan, ja ne ansaitsevat huomattavasti parempaa kuin se sukupuutto, mihin ihminen on niitä ajamassa. Näillä koirien esivanhemmilla on mieli, tunteita ja perspektiivi, ja niitä on opittava kohtelemaan tämä tiedostaen.

Metsästäjien joukossa on heitä, jotka ymmärtävät asian. Moni metsästäjä myös käsittää, että susiviha on epärationaalista vouhkaamista ja osa heistä haluaa pohtia myös metsästyksen eettisiä kysymyksiä, asennoituen aiheeseen vakavuudella (ja toivottavasti korvaamalla jonakin päivänä kiväärin kameralla). Myös yhä useampi toimittaja osaa kirjoittaa susista positiiviseen sävyyn. Aamulehti uutisoi 6.10.2019 otsikolla: ”’Suden näkemisestä tulee onnellinen fiilis’ – Susialueella elävä perhe tapaa petoeläimiä kotinsa lähellä jopa viikoittain”. Juttu kertoo pariskunnasta, joka asuu susialueella susia pelkäämättä ja niiden seurasta päinvastoin nauttien. Juttua voi pitää sävyltään edistyksellisenä – kerrankin sudet kuvataan myönteisin sanoin.

Muutos onkin tapahtumassa. Vanhentunut eläinkäsitys jää karjumaan itselleen enemmän tappolupia, mutta monet valitsevat mieluummin realistisemman, rationaalisemman ja myötätuntoisemman eläinsuhteen. Tuon eläinsuhteen taustalla on yksinkertainen kysymys: miksi aiheuttaa pahaa, kun voi aiheuttaa hyvää?

Suomessa on 5,5 miljoonaa ihmistä ja parisataa sutta. Tuota epäsuhtaa on hyvä miettiä ja alleviivata yhä uudestaan. Parinsadan jo täällä ennen meitä eläneen eläimen vuoksi pidetään merkillistä meteliä. Pariasataa Suomen luontoon kunniakkaasti kuuluvaa, upeaa eläintä, joista meidän tulisi olla varsin ylpeitä, röykytetään kohtuuttomasti ja väkivaltaisesti vuodesta toiseen. Lopulta erittäin puolustuskyvytöntä eläintä vainotaan tuhansien ja taas tuhansien aseistautuneiden, verta vaativien ja uhoavien metsästäjien toimesta. Susi on joutunut häikäilemättömän ylivallan kiusaamaksi luonnonolennoksi, jota pahimmassa tapauksessa ei kohta ole enää olemassa. Kuinka paljon ihminen tappaakaan ja vihaakaan itsekkyytensä nimissä.

Näkeekö kukaan tässä mitään irvokasta?

 

Screen-Shot-2019-01-07-at-2.36.08-AM-1

Häpeä vai häpeilemättömyys?

 

Häpeä on vaikea aihe. Jo sana “häpeä” voi herättää halun käpertyä nurkkaan, piiloon, pois, maan uumeniin. Kenties häpeää tulisi siksi väistää ja välttää: sitä ei saisi aiheuttaa, eikä kenenkään tulisi joutua sitä kokemaan. Mutta onko tilanne aivan näin yksiselitteinen?

 

Rikkova, repivä häpeä

 

Psykologisessa kirjallisuudessa häpeä värittyy usein negatiivisilla sävyillä. Häpeää pitkään tutkinut June Tangney on huomauttanut, että häpeä todella voi luhistuttaa. Syypää häpeän tuhoisaan voimaan on tapa, jolla se pureutuu minuuden ytimeen. Häpeän tilassa meistä vaikuttaa siltä, että olemme kokonaisuudessaan epäkelpoja, huonoja ja viallisia. ”Minä” onkin äkisti kauttaaltaan epäonnistunut. Siinä, missä syyllisyys keskittyy tiettyihin tekoihin, järsii häpeä koko minuuttamme. Yhden teon voi muuttaa, mutta omaa ”minää” ei voi vaihtaa toiseksi, ja juuri siksi häpeä voi murskata. Tangney onkin todennut, että häpeä on syyllisyyttä huomattavasti tuskaisampi tila.

 

Häpeä on liitetty myös erilaisiin psyykkisiin ongelmiin. Psykologi Paul Gilbert on alleviivannut tapaa, jolla jokainen etsii positiivista vahvistusta ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta. Me haluamme olla rakastettuja ja hyväksyttyjä muiden silmissä, ja jo aivan ensimmäisistä henkäisyistämme alkaen etsimme muiden katseesta tai kosketusta merkkejä siitä, että maailma on meille lempeä ja suopea. Kun rakkauden ja hyväksynnän korvaa tuomio, säröilee ensin minuus ja sitten mieli. Häpeä onkin yhdistetty erilaisiin vakaviin tiloihin aina masennuksesta ja ahdistuksesta syömishäiriöihin, dissosiatiivisiin tiloihin, skitsofreniaan ja persoonallisuushäiriöihin.

 

Häpeää lapsuudessa kokenut voi kehittää myös häpeäalttiuden, jolloin häpeästä tulee tapa reagoida ympäristön tapahtumiin. Häpeäalttiit ihmiset luovat pessimistisiä, negatiivisia tulkintoja itsestään ja maailmasta, ja koska heillä on epävarma käsitys minuudestaan, on myös heidän toimijuutensa ja sitä myöden elämänhallintansa uhattuna. Häpeäalttiit henkilöt saattavatkin nähdä todellisuuden uhkaavana paikkana, vihata itseään ja tempoilla elämässä. Seurauksena on synkkä ja silti verrattain yleinen tragedia: jo lapsena huonoa kokeneet jäävät tahtomattaan kiinni negatiivisuuden verkkoihin, minkä vuoksi myös myöhempi elämä voi olla uhkakuvien ja kivun läpivalaisemaa.

 

Häpeäalttiutta voi herätä myös väkivallan seurauksena. Tutkimus osoittaa, että alistetuksi tuleminen havahduttaa häpeää. Kun joku raatelee meitä sanallisesti tai tyrkkii meitä fyysisesti, voi häpeä olla välitön seuraus. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta voikin nostattaa uhrissaan häpeän kokemuksia, joita tämän on vaikea selittää. Ironista kyllä, vaikka häpeä kuuluisi väkivallantekijälle, joutuu usein tämän uhri kantamaan sen. Hän saattaa alkaa häpeän kautta uskomaan omaan huonommuuteensa ja jopa siihen, että ansaitsee kammottavaa kohtelua. Väkivallan kokemisen ja häpeän välinen nurinkurinen suhde selittää myös sitä, miksi raiskauksen tai rasismin uhrit voivat valahtaa häpeään.

 

Äärimmillään häpeä johtaa väkivaltaan muita tai itseä kohtaan. Kun kipu on liikaa, jyskyttää se tiensä ulos ja raivoaa joko muille tai satuttaa itseä. Pahimmassa tapauksessa häpeä tappaa.

 

Häpeä piirtyykin helposti esille huonona, vältettävänä, jopa pahana asiana – tunteena, jonka ryöppyihin kenenkään ei tulisi joutua.

 

 

Opettava häpeä

 

Kaikki eivät kuitenkaan pidä häpeää hajottavana voimana. Antiikin ajan klassikkofilosofit Platon ja Aristoteles nimesivät häpeän moraalia kehittäväksi tunteeksi. Häpeän kautta ihminen oppii välttämään turmiollisia asioita ja sitä kautta kasvaa hyveelliseksi. Kukaan ei halua kokea häpeää ja juuri tähän perustuu sen opettava voima: lapsi oppii käyttäytymään hyvin ja hyveellisesti, jotta ei joutuisi häpeään.

 

Häpeän sosiologinen tutkimus todentaa antiikin ajattelijoiden väitteet. Oman sisäryhmän tuomio pudottaa ihmisen häpeään, ja halu tulla muiden hyväksymäksi puolestaan pitää meidät ruodussa. Me emme halua kokea häpeää muiden edessä ja siksi koetamme toimia mallikkaasti. Tämä kaikki voi kuulostaa kolkolta, tekeehän se ihmisistä toisiaan aina jossain määrin mielisteleviä laumasieluja. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, on laumasieluisuus kuitenkin osa meitä. Me emme elä tyhjiössä, johon muiden näkemykset ja mielipiteet eivät ulotu, vaan elämämme kulkee eteenpäin keskellä muiden katseita ja arvioita. Tämä altistaa meidät häpeälle, repii ihomme auki muiden kritiikille, mutta samalla on myös yksi reitti moraaliseen oppimiseen.

 

Me too –kampanja on esimerkki häpeän kyvystä muistuttaa yhteisön moraalista. Kun nuorempi sukupolvi näkee, että naisia väkivaltaisesti kohdelleet joutuvat julkisen ilmiannon ja häpeän kohteeksi, he luultavasti oppivat jotain siitä, miten yhteisössä tulee käyttäytyä. Tähän logiikkaan nojasi jo vanha häpeäpaalun perinne: kukaan ei halua joutua kirkon pihalle muiden tuijoteltavaksi pää ja kädet lankuissa kiinni, joten harva tekee niitä tekoja, joista paaluun joutuu.

 

Häpeän moraalinen kasvattavuus perustuukin osittain negatiiviseen vahvistamiseen. Häpeä on rangaistus väärintekijälle ja varoitus muille. Se opettaa meille moraalia kaihtamisen ja pelon keinoin. Häpeän negatiivinen lataus on kuin sähköpiiska, joka kurittaa lauman jäseniä kaidalle tielle. Kaikki eivät kuitenkaan halua oppia tai opettaa piiskojen ja pelkojen kautta, vaan positiivisin kannustimin. Tälle on perusteensa. Vaikka häpeä voi opettaa yhteisön normeja, voi se silti edelleen olla yksilön näkökulmasta musertavaa. Tästä syystä tuskin kukaan pitäisi nuoren julkista häväistystä suotavana kasvatuskeinona tai haluaisi kertoa koko maailmalle ystävänsä töpeksinnästä.

 

Mitä sitten tehdä – valita piiska ja julkinen tuomio, vai pitää moraaliset rikkomukset yksityisinä? Julkisella häpeällä on paikkansa silloin, kun moraalisten arvojen rikkomisesta on tullut tietyn sisäryhmän piirissä yleistä, ehkä jopa systemaattista. Jos naisten ahdistelusta on tullut vaiettu tapa, ei yksittäistapausten käsittely täysin yksityisinä asioina riitä. Sosiaaliset eläimet tarvitsevat julkisia muistutuksia – erityisesti silloin, kun väärintekijä on julkisessa ammatissa ja omaa siten erityistä vaikutusvaltaa muihin.

 

 

Häpeämättömyyden paradoksi

 

Häpeä onkin jännitteinen tunne. Se rikkoo ja opettaa, musertaa ja kasvattaa. Sitä on vaikea kohdata ja sen aiheuttamiseen liittyy epämukavia kysymyksiä. Silti ilman häpeää ihminen olisi hukassa.

 

Filosofi Martha Nussbaum on kysynyt, miltä näyttäisi häpeämättömien yhteiskunta. Mitä tapahtuisi, jos kaikki julistaisivat ylpeänä, metaforiset megafonit olallaan, että eivät häpeä mitään? Tuo yhteiskunta olisi kova, kilpaileva, narsistinen ja armoton. Moraaliset arvot olisivat marginaalissa, sillä niiden rikkomiseen ei liittyisi pienintäkään katumusta ja tämä söisi pois niiden painokkuutta. Tehdessään vääryyksiä ihmiset jatkaisivat leuka pystyssä jäämättä miettimään, mikä meni pieleen ja tunnistamatta vikaa itsessään. Kukin luultavasti takoisi ilmoille julistuksia omasta erinomaisuudestaan havaitsematta sitä, että jokaisella on vielä opittavaa ja että ihminen ei vielä ole täydellinen vaan vaatii kehitystä, kehittymistä.

 

Kuka haluaisi elää tuollaisessa yhteiskunnassa, kysyy Nussbaum. Vastaus on kiusallinen. Tämä yhteiskunta, jossa elämme, on jo suurelta osin näennäisen häpeämättömyyden valtakuntaa. Hyvin moni unohtaa mieluusti omat virheensä ja erityisesti sosiaalisen median vyöhykkeillä tuottaa itsestään mahdollisimman täydellistä tai vähintäänkin puhdasta kuvastoa. Oman ”minän” ympärille muodostettu identiteetti tarjotaan muille kiillotettuna ja samalla häpeää koetetaan väistää. Jotkut ilmoittavat ronskisti ja uhma ohimoillaan, että vähät välittävät siitä, mitä kukaan heistä tai heidän teoistaan ajattelee – ”aivan sama”! Ei liene sattumaa, että juuri tämä kilpailun ja itsekorostuksen aikakausi yltyy välillä häpeilemättömyyden ihannointiin.

 

Jotain vaikeaa ja rikkovaa on kuitenkin saattanut jäädä ytimiin. Häpeämättömyys on näennäistä siksi, että senkin taustalla kumpuilee usein häpeää. Itsensä ylpeästi ”häpeämättömäksi” julistava on kenties häpeän niskalenkissä muita enemmän. Julistus on yritystä välttää häpeää, päästä siitä irti, heittää piinallinen tunne harteilta, olla viallisuudesta vapaa. Paradoksaalisesti häpeämättömyys onkin yksi häpeän ilmenemismuoto – asu, johon häpeä pukeutuu.

 

Jos nykypäivä etsii häpeämättömyyttä, kertoo tämä siitä, että häpeä riivaa nykypäivää ehkä enemmän kuin yhtäkään aiempaa aikakautta. Ja meillä on paljon hävettävää. Ilmastonmuutos. Eläinten surkea kohtelu ennennäkemättömässä mittakaavassa, jota metsästäjä-keräilijä tuhansien vuosien takaa olisi kavahtanut. Ihmisten välinen armoton kilpailu, konfliktit ja itsekorostuksen nousu osaksi arkipäivää. Lajien kuudes sukupuuttoaalto, joka pysyvästi tuhoaa ympäriltämme tuhansia ja taas tuhansia lajeja.

 

Häpeä on täällä, meissä. Sitä voi vältellä ja paeta, mutta sen syyt eivät katoa ennen kuin ne on kohdattu. Juuri tällaisena kriisien aikakautena on opittava ymmärtämään häpeää ja sen syitä ja seurauksia. Mitä häpeä on? Miksi se romuttaa yhden ja opettaa toista? Miten ihminen voisi tunnistaa virheensä rikkoutumatta niiden alle ja sen sijaan oppien niistä?

 

Ja ennen kaikkea: miten me voisimme lajina kehittyä moraalisesti taidokkaammiksi olennoiksi, jotka osaavat tukea toisiamme ja muuta maailmaa? Kenties ihmislajin olisi aika asettua julkisen tarkastelun eteen rehellisesti ja peittelemättä, vikansa kohdaten, ja kasvuun tähdäten.

 

(Blogi liittyy juuri ilmestyneeseen kirjaani Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto. Lisätietoja löytyy täältä: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/)

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eläinten lakivallankumous

Valoja-podcastin kolmas osa käsittelee lain ja eläinten suhdetta. Haastateltavana VTT, julkisoikeuden yliopisto-opettaja Birgitta Wahlberg (Åbo Akademi), joka on urauurtaja eläinten oikeudellisen aseman tutkimuksessa. Miten tullaan eläimiä tutkivaksi oikeustieteilijäksi? Mitä on ”eläinoikeus”? Miten lainsäädäntö on unohtanut muiden lajien edustajat? Mitä voisi olla eläinten perustuslaillinen vallankumous?