Ihmiseläinluonto

Viimeisin blogini johti moniin yhteydenottoihin, joista joissakin kyseltiin, missä aiheesta voisi lukea lisää, ja käsittelenkö ihmismielen ja luonnon suhdetta kirjoissani. Olen ehkä unohtanut mainostaa kylliksi tuoreinta kirjaani (huomasin, etten ollut edes merkinnyt sitä ”Julkaisuihini”, gulp), joten tässä pieni esittely! Kyseessä siis ”Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto” (Into, 2019). Tutkin ihmismielen kiemuroiden ja ilmastokriisin suhdetta paraikaa, ja myös uutta tekstiä on myöhemmin luvassa. Kiitos kaikille mielenkiinnosta!

Mitä tulee ilmastokriisin kiistäviin kommentteihin, joita myös sain osakseni (ja joista osa, ironista kyllä, koostui linkeistä Youtube-videoihin), ne jäivät armotta blogini sensuuriin. Tässä maailmassa on jo aivan liikaa tahallista tietämättömyyttä, jotta antaisin sille ”omalla kanavallani” tilaa.

https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/

Palava planeetta ja narsismin kulttuuri

Todellisuus sellaisena kuin sen tiedämme on katoamassa. Lajit kuolevat, ilmasto on rajussa kriisissä. Juuri tällä hetkellä Australian miljoonia vuosia vanhat ikimetsät ovat tulessa ja sadat miljoonat liekkejä epätoivoisesti paenneet eläimet ovat palaneet elävältä. Orgaaninen planeetta on syöksykierteessä ja myös ihmislajin tulevaisuus uhattuna. Silti moni elää kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtumassa. Mikä pirullinen järjen katkos heitä riivaa?

Ilmastokriisikeskustelu keskittyy usein politiikkaan ja talouteen ikään kuin nämä olisivat ihmismielestä irrallisia voimia. Ja kyllä: niillä on valtava vaikutus siihen, miten me täällä elämme. Ne ohjaavat maailmankuvaamme, arkielämäämme, valintojamme. Mutta niiden nykymuodot ovat lähtöisin ihmislajin surkeammista ja alkeellisimmista puolista – ne perustuvat ahneuteen, egoismiin, valtahakuisuuteen. Siksi ilmastokriisiä ei ratkaista katsomatta, mitä ”ihminen” on ja kasvamatta pois niistä puolista, jotka aiheuttavat tuhoa. Moni välittää ja tekee parhaansa. Mutta miksi moni kääntää kasvonsa pois?

 
Kolme ryhmää

Yksi ryhmä ihmisiä asettaa kädet korville ja silmille ja mesoaa, että tiede nyt vain on väärässä ja asiat ihan kuten ennenkin. Jossakin ideologian värjäämässä hurmoksen tilassa he jaksavat inttää, että maailman tutkijat eivät ymmärrä, mistä puhuvat, ja että Youtube-videot salaliittoteorioineen ovat luotettava tiedonlähde. Toinen ryhmä tietää, mutta ei halua muistaa tietoaan ja siten suuntaa lastenrattaiden kanssa supermarkettiin aivan kuten ennenkin, etelän lomamatkoista ja uudesta autosta unelmoiden. He harmittelevat ilmastokatastrofia ja lajien sukupuuttoa, lukevat aihetta koskevia uutisiakin, mutta unohtavat nopeasti, jotta voivat jatkaa arkeaan. He jäävät hiljaiseksi enemmistöksi, joka ei ryhtynyt toimiin kyllin aikaisin.

Näiden kahden ryhmän takeltelu kriisiytyneen luonnon edessä on ihmispsykologialle tyypillistä. Sitä selitetään termeillä kuten ”tahallinen tietämättömyys”, ”itsepetos” tai ”kognitiivinen dissonanssi”. Oli termi mikä hyvänsä, tässä tilassa ihminen pakenee järkeään ja tietoaan; hänestä tulee päänsä syvälle saaviin upottanut otus, joka ei halua tunnistaa tosiasioita. Motiivi voi olla hyvin ymmärrettävä. Halu uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki jatkuu, kuten ennenkin, voi tuupata haluun kiistää realiteetit nykyhetkessä.

Kolmas ryhmä tietää, mutta ei halua muiden tietävän. He hyödyntävät kriisiä ja tulevia konflikteja oman etunsa turvaamiseen. He järjestävät tehokkaita pr-kampanjoita, joilla puhdistetaan teollisuuden ja fossiilisten polttoaineiden mainetta; he vakuuttavat kerta toiseensa jälkeen tietämättömille, että kyseessä on vihreä salaliitto, ”ilmastokultti”, ja että tieteeseen ei kannata luottaa. He ovat manipuloineet suuren määrän väestöstä hylkäämään järjen ja tiedon. Heille kyseessä on egoistisen elämäntavan loppunäytös, viimeinen mahdollisuus kerätä omaisuutta, poliittista valtaa ja kansan ihailua omahyväiseen syliinsä.

Tähän ryhmään kuuluvat monet nykypoliitikot ja yritysjohtajat. Eivät he ole niin yksinkertaisia, etteivätkö he tietäisi, mitä tapahtuu. Sen sijaan he ovat niin häikäilemättömiä, että haluavat käyttää luonnon ja eläinkunnan laajamittaista tuhoa omaksi hyödykseen. Surullisen kuuluisasta esimerkistä käyvät ne öljyteollisuuden edustajat, jotka jo 1980-luvulla rahoittivat ilmastotutkimusta ja saivat kuulla synkistä ennustuksista, ja jotka päättivät alkaa aktiivisesti piilottamaan tietoa, vähättelemään tutkijoita, pilkkaamaan tiedettä ja lobbaamaan öljyn puolesta entistäkin suureleisemmin – vain, jotta heidän omat pankkitilinsä kasvaisivat.

Tämä ryhmä on ihmisyyden alhaisin otos. Sillekin voi antaa erilaisia psykologisia termejä, kuten ”narsismi”, ”psykopatia” tai ”macchiavellilainen persoonallisuus”. Termistä riippumatta sen edustajia ohjaa kyvyttömyys tunnistaa arvoa itsen ulkopuolella, kyvyttömyys empatiaan ja syyllisyyteen, taito manipuloida, halu valtaan, ja voimakkaan egoistinen maailmankuva. Tutkimusten mukaan heitä on paljon, ja heitä löytyy erityisesti yritysmaailman ja politiikan johdosta. Heitä polttaa halu olla ihailtuja, omata valtaa, ja saada itselle mahdollisimman paljon nautintoa sekä taloudellista etua. He eivät välitä tuon taivaallista siitä, mitä eläinkunnalle, planeetalle tai tuleville sukupolville tapahtuu – tärkeintä on oma ”minä”. Mikä synkintä, he ohjaavat tätä laivaa suoraan kohti maanpäällistä helvettiä.

Heiltä, jotka eivät halua tietää tai muistaa, puuttuu rohkeutta ja vahvuutta katsoa tosiasioita suoraan ja kohdata vastuu toimia. Heiltä, jotka hyödyntävät muiden tietämättömyyttä omaksi edukseen, puuttuu moraalinen selkäranka – taito olla ”ihminen” sanan parhaassa merkityksessä.

firefront

Narsismin kulttuuri

David Brooks väittää kirjassaan The Road to Character (2015), että länsimainen mentaliteetti muuttui rajusti 1900-luvulla. Hän tarjoaa havainnollistavan esimerkin. Amerikan kansalle välitetty, toisen maailmansodan loppua juhlistava radiolähetys korosti nöyryyden merkitystä. Vaikka Yhdysvallat oli voittanut sodan, muistutettiin lähetyksessä alati siitä, että kyseessä oli yhteistyö ja että myös voiton hetkellä oli muistettava oma vajavaisuus. 1940-luvulla leuhkiminen, omilla voitoilla brassailu ja niistä kylillä huutelu oli moukkamaista – hyveellisyys oli ainakin tässä suhteessa vielä kunniassa. Nykypäivänä taas leuhkimisesta on tullut normi. Brooks kuvailee, miten yhdysvaltalaiset urheiluvoittajat juoksevat ympäri areenaa rintaansa pullistellen ja ilmoittaen olevansa kerta kaikkisen loistavia yksilöitä. Myös Donald Trump ylisti itseään vuolaasti vaalivoiton jälkeen, eikä loppua hänen ällistyttävälle itsekehulleen ole näkyvissä (”Olen älykkäin!”, ”Olen rikkain!”, ”Olen paras!”, ”Olen suosituin!”).

Itsekorostus on korvannut hyveet, moukkamaisuus on kohonnut ansioksi, asiat ovat käännähtäneet ympäri. Brooksin mukaan tämä kertoo narsismin leviämisestä kansantaudiksi. Hän toteaa erilaisten otantojen osoittavankin, että narsistiset piirteet on yleistyneet räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa. Tilastot myös kertovat, että ”minä” ja siihen liittyvät sanat ovat netin puhetulvissa suosituimpia, kun taas empatiaan ja muihin hyveisiin liittyvät sanat jäävät käyttämättä. Yhä useampi amerikkalainen nuori haluaa olla kuuluisa, etsiä helppoa rahaa, omata valtaa ja olla viihdytetty, ja samalla moni takeltelee empatian ja moraalin kohdalla, pitäen niitä jopa tyystin tarpeettomina asioina.

Brooks sitoo tämän ”Ison minän” kulttiin, joka keskittää kaiken huomion itseen. ”Olet erityinen”, ”sinut tulee hyväksyä sellaisena kuin olet”, ”seuraa sisäistä ääntäsi”, ”olet paras”, ovat sloganeita, joita populaarikulttuuri ja self help -kirjallisuus työntävät ihmisten mieliin, kunnes nämä alkavat vaatia, että maailma huomaa heidän suurenmoisen erityisyytensä. Hyveet, kuten nöyryys, uhrautuminen ja vastuullisuus, on heitetty roskalavalle ja nimetty jopa heikkouden merkiksi. Oma, iso minä on raahattu parrasvalojen alle, eikä muulla tai muilla ole enää väliä. Parhaimmillaankin moraali on vain kivojen fiilisten seuraamista. Jos jokin tuntuu hyvältä, on se moraalista, ilmoittavat egoistiset mielet. Kaikki epämukava sullotaan arkkuun ja upotetaan näkymättömiin.

trump

Juuri narsistinen kulttuuri mahdollistaa sen, että yritysten ja valtioiden johdossa istuu egoistisia megalomaaneja valmiina uskottelemaan vedätettävissä olevalle kansanosalle, ettei ilmastokriisi ole todellinen. Ison minän kultille altistuneet ihmiset hyväksyvät valtaapitävien narsistiset piirteet ja jopa äänestävät heitä niiden vuoksi. He pitävät leuhkivaa itsekorostusta mainiona luonteenpiirteenä, ovathan he itsekin maailman paras yksilö – tai, jos epävarmuus leijuu sielussa, he vähintäänkin haluavat etäältä samastua maailman parhaaseen yksilöön ja äänestää tätä. Egoismista, moukkamaisuudesta ja vastuuta kiertävästä öykkäröinnistä on tullut arvostettua. Kun Trump mölisee, ihmiset ostavat MAGA-hattuja ja kääntävät selkänsä luonnolle ja eläinkunnalle ymmärtämättä, että narsistinen politiikka tulee tuhoamaan myös heidän ja heidän lastensa elinmahdollisuudet. ”Mitä sitten!”, he saattavat miettiä, ”ainakin oli kiva fiilis!”

Myös tunnettu politiikan tutkija Mark Lilla väittää teoksessaan The Once and Future Liberal (2018), että nykyhetkeä riivaa kasvava narsismi. Jokainen ajaa omaa tai oman ryhmänsä etua muistamatta muun maailman merkitystä. Sosiaalinen media sysää meidät tykkäyksiä limaisin kourin etsivään itsekorostukseen, ja ”yhteisen hyvän” – oli kyseessä sitten ihmiskunta tai koko planeetta – painoarvo on kadonnut yksilön itsekeskeiseen mekkalointiin. Yhä useammat haluavat olla Suuria Yksilöitä, jotka menestyvät, saavat lautaselleen enemmän kuin tarvitsevat, ovat huomattuja ja pidettyjä, ja joiden tahtoa noudatetaan ilman vastalauseita. He karjuvat omien oikeuksiensa perään välittämättä siitä, millä hinnalla nuo oikeudet toteutuvat. Pahimmat heistä etsivät itselleen sellaista taloudellista ja poliittista valtaa, joka kaivaa yhä syvempää kuoppaa muulle luonnolle, eläimille ja ihmiskunnalle.

greed

Lilla toteaa, että tällaiset Suuret Yksilöt eivät enää tunnista kanssakulkijuuden, avunannon ja vastuun merkitystä. Itselleen, puolueelleen tai yritykselleen massoittain seuraajia, äänestäjiä tai ostajia etsivät tahot eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä he itse voisivat tehdä muiden hyväksi. Suunta on yksipuolinen: maailma on heitä varten, eivätkä he ole maailmalle mitään velkaa. Lilla puhuu ”Facebookin identiteettimallista”, jonka monet ovat imaisseet osaksi mielensä perusrakenteita, ja joka ensisijaistaa sen, miten paljon saamme huomiota vahvasti filtteröidylle kuvalle itsestämme. Facebookin tuottama yksilö on obsessoitunut itsestään ja tullut sokeaksi ulkoiselle todellisuudelle, mikä johtaa ennen näkemättömän egoistiseen ja radikaaliin individualismiin.

Ei ihme, että planeetta on kuolemassa. Narsismin kulttuurissa elävä ihminen keskittyy paranneltuihin selfieihin, ei realistiseen peiliin. Hän näkee, mitä haluaa nähdä ja hamuaa itselleen yhä enemmän hyötyä ja etua. Hänelle muu luonto ja eläimet ovat resurssia, joka on olemassa häntä varten. Velvollisuudet muita lajeja kohtaan, ajatus kanssakulkijuudesta muiden eläinten kanssa, halu turvata yhteinen elämä jaetulla pallolla, ovat muuttuneet monille vieraiksi ajatuksiksi. Ihminen on jäänyt jumiin itseensä ja ympäröivän todellisuuden on korvannut virtuaalinen maailma, jolloin lajien, eläinten, metsien ja merten kuolema voi alkaa vaikuttaa epätodelliselta ja merkityksettömältä.

 

if-you-put-an-inspirational-quote-under-your-selfie-no-64241653 (2)

Kun narsistinen yksilö selaa Facebookista kuvia, joissa Australian metsät ja eläimet ovat tulessa, hän saattaa nopeasti kyllästyä ja keskittyä sen sijaan jälleen uuden naamakuvan ottamiseen – ja jos joku ehdottaa hänelle, että planeetta on SOS-tilassa ja että hänen täytyy kantaa vastuuta ja muuttaa elämäntapaansa, hän vaatii, ettei saa ”syyllistää”, ja kasvattaa hiilijalanjälkensä yhä valtavammaksi.

 
Myytti sisäisestä hyvyydestä

Brooks paikantaa yhdeksi narsistisen kulttuurin kehdoksi uskon ”autenttiseen ihmiseen” ja siihen, että jokainen on sisimmältään ja syntyjään hyvä. Tämän uskon mukaan meillä on loistava sisin, joka täytyy vain löytää – ja keino löytää tämä loistavuus on itserakkaus ja rajaton itsehyväksyntä. Jos vain uskot upeaan ytimeesi, on kaikki mahdollista ja jos asiat eivät onnistu, on se ulkomaailman vika. Usko loistavaan sisimpään on kuitenkin fiktiota. Ihmisillä ei ole ydintä tai sisintä – essentialismi on satua. Me emme ole mitään muuta kuin valintojemme summa. Jos käyttäydyt itsekkäästi ja ahneesti, olet itsekäs ja ahne. Tässä eivät vaikerrukset siitä, että salattu sisimpäsi on hyvä, auta. Me olemme omat tekomme.

Halu uskoa ihmisten luontaiseen hyvyyteen on ehkä suurin virheemme. Juuri se tekee realistisen ymmärryksen ihmisestä ja itsestä mahdottomaksi, jolloin karmaisevat teot peitetään loputtoman ymmärryksen ja ihmisuskon alle. ”No niin, tuli tehtyä huonosti, mutta täytyy sivuuttaa tämä, koska oikeasti olemme hyviä…”. Usko syntyjään hyvään ihmiseen on väistämätön antiteesi halulle muuttua paremmaksi: miksi luontaisesti sisimmältään hyvän täytyisi kehittyä? Sokea ihmisusko on jopa antiteesi moraalille, sillä se ottaa annettuna jotain, mikä todellisuudessa vaatii jatkuvaa harjoittelua. Me emme ole syntyjään sen enempää pahoja kuin hyviäkään, vaan otuksia, joiden on aktiivisesti mietittävä, mihin suuntaan haluamme kasvaa.

Ihminen on mokannut rajusti, tehnyt valtavan määrän erittäin huonoja valintoja ja tuhonnut teoillaan luontoa ja eläinkuntaa. Erityisesti länsimainen ihminen on ollut järjetön, itsekeskeinen, saatanallinen tunari aivan liian usein. Hän on yhtä kuin nämä teot, ja jos hän (me) aikoo muuttua, on teot nostettava siihen valokeilaan, minkä ”minä” on aiemmin vaatinut itselleen. On kohdattava ihmisen virheet ja tehtävä asialle jotain. Ja jotta motivoidumme kehittämään itseämme ja lajiamme, on lakattava uskomasta myytteihin luontaisesta hyvyydestä.

Tämä tarkoittaa myös liiallisesta ymmärtämisestä luopumista. Maailman trumpeista ei tarvitse koettaa etsiä hyviä puolia, joiden nimissä antaa heidän tekonsa anteeksi. Maailman trumppien edessä ei myöskään tarvitse hyssytellä tai säästellä sanojaan. Sen sijaan heidän tekojensa karmaiseva moraalikato on tuotava esille, nostettava pöydälle, ja tuomittava äänekkäästi. Ihmislajin kehittäminen moraalisemmaksi vaatii sitä, että puhumme avoimesti ihmisyyden alkeellisemmista kohdista ja heitämme viemäriin ne piirteet ja päättäjät, jotka puhaltavat maailman tuleen.

strength.jpg

 

Luonteen kysymys

Brooks ehdottaa, että nykyihminen on unohtanut luonteen jalostamisen merkityksen. Samaa ehdotti jo 1980-luvulla filosofi Alasdair MacIntyre, joka klassikkoteoksessaan After Virtue kuvasi tapaa, jolla nykykulttuuri ei muista antiikin filosofian tärkeintä opetusta: sitä, että meidän tulee kehittää itseämme moraalisiksi. Kukaan ei ole syntyessään valmis, ja hyvä ihmiselämä vaatii oman luonteen vahvistamista, hyveelliseksi opettelua. On harjoiteltava järkeä, viisautta, sinnikkyyttä, myötätuntoa – on lujitettava moraalista selkärankaa.

Nykyinen, länsimainen ihminen on aivan liian usein hemmoteltu lapsi, joka tärvelee ja tuhoaa ympäröivää maailmaa, sulloo kitaansa kuolevat lajit ja repii vuoret louhoksiksi saadakseen ainesosat niihin älypuhelimiin, joiden kautta etsiä lisää suosiota. Moraalista on tullut jopa tylsää, pitkäveteistä. Hektiseen some-todellisuuteen tottunut ihminen ei osaa istua aloillaan, hiljaa ja ilman näyttöruutuja kyllin kauan ymmärtääkseen, mihin moraalia edes tarvitaan. Hän haluaa viihdettä ja huomiota, ei vastuuta. Moraalisen selkärangan kehittäminen on jäänyt sivuun, työnnetty pois huomion yhä kaventuvasta kentästä. Ei ihme, ettei nykyihminen siten myöskään osaa kantaa vastuuta muusta luonnosta tai eläimistä, vaan jatkaa samaa ahnasta mielettömyyttä, vaikka kaikki on romahtamassa.

Brooks ehdottaa, että nimenomaan kriisi testaa ja osoittaa luonteemme. Mitä teet, kun kaikki hajoaa? Seisotko selkäranka suorassa vai luovutatko? Kohtaatko tosiasiat vai pakenetko niitä? Päätätkö kehittää itseäsi vai taannutko yhä syvemmälle itsekkyyteen? Brooksin mukaan kriisi testaa lopulta sitä, miten hyvin osaamme taistella itsessämme olevia varjoakohtia, kuten egoismia ja ahneutta, vastaan. Osaammeko hiljentää ”ison minän” älämölön ja viimein elää viisaudessa? Luonne ei tule itsestään. Se on kasvua, joka alkaa, kun kriisin aikana katsomme itseämme ja mietimme, miten voisimme toimia paremmin.

Ilmastokriisi on ihmisten luonteen testi. Pystyykö ihminen tunnistamaan myös ahdistavat tosiasiat, katsomaan itseään peilistä, kehittymään, seisomaan suorassa tekojensa takana, kohtaamaan vastuun? Ihmislaji on ehkä viimeisen koetuksensa edessä, joka osoittaa, mihin kukin meistä yltää tai kaatuu.

 
Lopuksi

Luonteen kehittäminen johtaa rakkaudelliseen, älylliseen, hallittuun elämään, joka ei anna periksi hajottavan itsekkäille impulsseille, ottaa tiedon vastaan silloinkin, kun se on epämukavaa ja pyrkii auttamaan ympäröivää todellisuutta metsineen, merineen ja eläimineen. Luonteen kehittäminen on moraalista vahvuutta ja ihmislajin upeinta maastoa.

Brooks väittää, että ”heikkouden voittaminen vaatii minän hiljentämistä”. Heikkous viittaa itsekkyyteen, valtahakuisuuteen, ahneuteen – kaikkeen siihen, mikä on johtanut ympäristökatastrofiin ja eläimiä liiskaavaan elämäntapaan. On hiljennettävä ihmisen Suuri minä ja sen narsistisena ammottava nielu, joka on valmis syömään koko planeetan. On kasvettava ihmiseläiminä aikuiseksi ja vahvaksi, nyt.

 

palava

Ecce homo

Monelle syyllisyys ja häpeä ovat vaikeita sanoja. Niiden luota halutaan astella nopeasti pois ja sulkea ovi perässä kiinni. Vaihtoehdoksi niille tarjotaan mukavia tunteita, kivoja fiiliksiä, positiivista kannustinta. Ei tule syyttää, ei saa osoittaa ongelmia, vaan on kehuttava, palkittava, tarjottava epämukavuuden sijaan mukavuutta.

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen kohdalla tulisi luopua vikojen etsimisestä ja sen sijaan keskittyä kannustamiseen. Yritysmaailmaa, politiikkaa ja kuluttajia olisi kehuttava silloin, kun hyviä juttuja tapahtuu, eikä ongelmien osoittamiselle tai syyttelylle ole sijaa. Eikö niin?

Ei niin, sillä ilman syyllisyyttä ja häpeää tulee ilmastonmuutos tuhoamaan meidät ja suuren osan muusta planeetamme elämästä.

 

Kivojen fiilisten unimaailma

Positiiviset tunteet ovat elintärkeitä. Jos meitä vain syytettäisiin, jos joku seuraisi perässämme osoittaen ärjyvällä äänellä kaikki vikamme ja toruisi meitä hetkestä toiseen tuomarinnuija kädessään, olisi tilanne sietämätön ja sohisi mielemme rikki. Kannustaminen auttaa meitä pysymään eheinä ja uskomaan omaan itseemme ja mahdollisuuksiimme – se on psykologista hunajaa.

Silti myös syyllisyyttä ja häpeää tarvitaan. Jatkuva vikojen osoittelu murtaa, mutta yhtä lailla pelkkä kehuminen johtaa umpikujaan, sillä se tuottaa harhan täydellisyydestä. iloveme-800x480.jpgMiksi yrittää kehittyä, oppia ja muuttua moraalisemmaksi, jos joka tapauksessa on jo perin hyvä? Miksi tehdä ilmaston kannalta suotuisampia ratkaisuja ja muuttaa omaa elämää, jos on jo ”hyvä ihminen”? Empiirinen tutkimus paljastaa, että itseään ”hyvänä ihmisenä” pitävät tekevät vähemmän moraalisia tekoja kuin itseään vähemmän upeaksi kuvaavat. Paradoksaalisesti kivat fiilikset voivatkin passivoida, saada meidät olemaan vähemmän valppaina suurten moraalisten kysymysten edessä ja tuudittaa meidät omahyväisyyden uneen.

Moraalinen kehitys vaatii itsetuntemusta, ja itsetuntemus tarvitsee tuekseen myös vikojen tunnistamista. Jos haluamme pitää kiinni vain positiivisista näkökulmista itseen, kutistuu ymmärrys itsestä ruusunpunaiseksi saduksi, jossa tärkeintä on kehittymisen sijaan saavuttaa itselle onnellinen loppu – usein muista tai planeetasta piittaamatta. Realistisempi reitti itseymmärrykseen havaitsee viat ja on valmis kokemaan myös häpeää ja syyllisyyttä. Filosofi Gabrielle Taylor on jopa väittänyt, että ilman häpeää ja syyllisyyttä, ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta tuntea itseään. Tuollainen ihminen näkee peilissä vain hyvän, ei huonoa, ja siten kuvasta tulee yksiulotteinen, harhaanjohtava.

Jokaisessa on vikoja, meissä kaikissa on parannettavaa, ja tämän ymmärtäminen on myös moraalisen kasvun maaperä. Tästä kaikki alkaa: ymmärryksestä, että olemme tehneet virheitä ja että meissä on kohtia, joita voisi kehittää. Siksi syyllisyys ja häpeä ovat välttämätön osa myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen moraalista kohtaamista. Ne eivät tunnu kivalta, eikä se ole niiden tarkoituskaan. Ne opettavat meille ”hyvää” ja ”huonoa” juuri siksi, että ne ovat rosoisia ja haastavia.

tB1O6Dvd_400x400.png

 

Kehittävä häpeä

Häpeän yksi funktio on opettaa yhteisölle keskeisiä arvoja ja periaatteita, jolloin yksilöt eivät tee mitä ikinä heitä sattuu huvittamaan, vaan säätelevät käyttäytymistään yhteisön mukaiseksi. Jos olisimme ultraindividualisteja, jotka toteuttavat itseään muiden näkemyksille keskisormea näyttäen, yhteisöt romahtaisivat. Itse asiassa, ultraindividualistit olisivat kuolleet savannille jo vuosituhansia sitten, sillä kukaan ei olisi tullut auttamaan heitä leijonan väijyessä pusikossa. Häpeä onkin yhteisöjä koossa pitävä tunne, jaetun sosiaalisen todellisuuden kulmakivi, ja yksilön oman selviytymisen mahdollistaja.

Tokikaan ihmisen ei tarvitse sisäistää mitä tahansa yhteisön oppeja. Jos yhteisö kailottaa korvaamme moraalisesti vastenmielisiä sääntöjä, ei niihin tarvitse noin vain mukautua. Cheshire Calhoun onkin ehdottanut, että häpeä tulisi kohdata ”moraalisen kypsyyden” kautta, mihin liittyy taito reflektoida yhteisön arvoja ja sitä, mistä asioista on lopulta aihetta kokea häpeää. Jos kilpailuyhteiskunta sanoo, että ihmisen on oltava terve, kaunis, menestyvä ja armoton egoistinen kilpailija tai tällä on syytä rojahtaa häpeän monttuihin, voi yksilö pohtia, haluaako todella uskoa tuollaisiin normeihin ja kokea häpeää siitä, ettei täytä yhteisön standardeja.

Osa moraalista kypsyyttä on kuitenkin häpeän kokeminen silloin, kun sille on aihetta. Jos me törttöilemme ja toimimme itsekkäästi, muille haittaa tuottaen, on häpeä tarpeellista, kehittävää, jopa välttämätöntä. #metoo -kampanja on tästä loistava esimerkki. Se on julkisen tuomion kautta muistuttanut keskeisistä arvoista, kuten tasavertaisuudesta ja kunnioituksesta, sekä siten kommunikoinut naisten ahdistelijoille, että heidän on muututtava. Sen voima on nimenomaan häpeässä – siinä, että viat levitetään pöydälle ja tärkeät arvot upotetaan takaisin kollektiiviseen muistiin.

 
Ilmastosyyllisyys, lajihäpeä

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen aikakausi vaatii syyllisyyttä ja häpeää. Se tarvitsee oman #metoo-kampanjansa, jotta nykyihminen voisi viimein herätä siitä kivojen fiilisten unesta, joka estää häntä kohtaamasta todellisuutta. Lajit ovat kuolemassa. Eläimet miljardeittain kärsivät maailman tuotantohalleissa ja turkistarhoilla. Luonto sellaisena kuin sen tunnemme on katoamassa. Tulevaisuutemme on romahtamassa. Tämä on hätätila, katastrofeista suurin, eikä unelle ole enää sekuntiakaan aikaa.

1320_effects-image

Mitä nämä tunteet voivat sitten mahdollistaa? Syyllisyys kohdistuu tekoihin, se osoittaa kohtia huonoja päätöksiä ja puskee tajuntaamme, että väärät valinnat on korvattava hyvillä teoilla. Ilmastosyyllisyys työntää haluun muuttaa yksittäisiä tekoja – vähentämään lentämistä ja autoilua, syömään kasvipainotteisesti, kuluttamaan vähemmän, olemaan käyttämättä turkiskuoseja. Syyllisyys liittyy tutkitusti moraalisiin oivalluksiin, empatiaan ja korjaaviin tekoihin. Syyllinen yksilö haluaa tehdä paremmin, hyvittää aiemmat mokansa ja muuttaa käyttäytymistään. Tätä kaikkea tarvitaan kipeästi, akuutisti, jotta eläinkunta ja muu luonto voisivat selvitä ihmisen niille aiheuttamasta ahdingosta.

Häpeä on kokonaisvaltaisempi tunne ja keskittyy yksittäisten tekojen sijaan meihin ihmisinä. Kun häpeämme, häpeämme itseämme – sitä, millaisia olentoja olemme. Tästä syystä se voi pirstaloida ja upottaa epätoivoon. On haastavaa kohdata oma minä viallisena. On jopa sietämätöntä nähdä, ettei ”minä” olekaan sitä, mitä halusimme sen olevan. Yksi reitti ulos sietämättömyydestä ovat defenssit, jolloin alamme karjua muille ja hyökätä heidän kimppuunsa, tai vetäydymme mahdollisimman kauas siitä, mikä häpeää aiheuttaa.

DSCF4206jun19

Greta Thunbergin kohtaama merkillinen fiasko, jonka raameissa aikuiset miehet haukkuvat sylki leualla 16-vuotiasta tyttöä hulluksi, rumaksi, tyhmäksi, aivopestyksi ja epäseksikkääksi, kielii juuri häpeän defensseistä. Defensseistä kertoo myös se, miten moni aivan tavallinen ihminen ei halua kuulla eläinten kohtelun realiteeteista ja ilmastonmuutoksesta, vaan vetäytyy tiedon ääreltä pois. Häpeän mahdollisuus on liikaa, ihmisessä olevien vikojen tunnistaminen on tuskallisen vaikeaa, liian tukalaa. Kenties siksi niin moni haluaa jopa kiistää koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. On helpompi paeta ja kieltää kuin hyväksyä tarve muutokseen.

Häpeään voi kuitenkin suhtautua myös toisin. Jos sen kohtaa moraalisen kypsyyden kautta, avaa se eteen ihmiselämän ehkä tärkeimmät kysymykset. Minkälainen ihminen olen ollut? Minkälaiset ideologiat, arvot tai tottumukset ovat ohjanneet elämääni? Miten voisin muuttua?

 

Viimeinen hetki

On viimeinen hetki kysyä, minkälainen ihminen on ollut. Minkälaiset ideologiat, arvot ja tottumukset ovat ohjanneet ihmisten luonto- ja eläinsuhdetta, tapaamme elää ja olla tässä huikeassa, kauniissa maailmassa? Miten me voisimme muuttua, jotta meistä tulisi kykykkäitä ottamaan myös ulkopuolisen maailman tarpeet lukuun – ennen kuin se on peruuttamattomasti liian myöhäistä?

a57186769d4856dc9008214a58481e30

Tämä aikakausi enemmän kuin yksikään aiempi vaatii vikojen tunnistamista ja korjaamista. Ihminen on törttöillyt ahneuden ja vallan kulutusjuhlissaan ja tuhonnut samalla muiden eläinten hyvän elämän mahdollisuudet sekä syössyt planeettamme ilmastokatatrofiin. Me olemme mokanneet – rajusti, syvästi, romahduttavan laajasti. Jos me emme pysähdy nyt ja tunnista vikoja, on kaikki toivo mennyttä, sillä siinä tapauksessa uni jatkuu, eikä ihminen lajina havahdu ajoissa.

On osattava katsoa ihmistä realistisesti, tunnistaa ongelmat ja muuttua. Vaihtoehtoja ei ole. Muiden lajien tulevaisuus ja oman lajimme olemassaolo vaativat tätä. Panokset eivät voisi olla suurempia. Tämä on koetinkivemme: pystymmekö vastaanottamaan eläinten ja luonnon kohtelua koskevan syyllisyyden ja häpeän, vai emme.

Onneksi merkkejä paremmasta on nähtävillä. Thunbergin kaltaiset tahot ovat nostattaneet häpeää myös menestyksekkäästi. He ovat kritisoineet, osoittaneet kohti ongelmia ja vikoja, ja mobilisoineet ilmastotietoisuuden ennennäkemättömälle tasolle. Vaikka monet juoksevat heidän edessään defenssien taakse, monet osaavat kohdata kritiikin myös moraalisen kypsyyden kautta ja pysähtyä kysymään: kuka minä olen? Minkälainen ihminen minä olen tavassani kohdella ympäröivää maailmaa? Miten minä voisin muuttua niin, että sekä minä että maailma voisivat paremmin?

DsjXT2cWwAAX3Nx

 

Lopuksi

Osansa syyllisyydestä ja häpeästä kuuluu meille kaikille, sillä kukaan ei ole viaton. Myös minulla on syytä syyllisyyteen ja häpeään eläinkunnan ja ympäristön edessä. Toisinaan nuo tunteet voivat avautua eteen äkisti, ilman varoitusta. Silloin ne eivät synny niinkään muiden ihmisten kritiikistä vaan jostain paljon yksinkertaisemmasta.

Toisinaan, kun katson kuvia teurasautojen pelokkaista sioista tai muoviin kuolleista valaista, tai kun pysähdyn metsässä puiden äärelle ja muistan, että tuo hiljaiseksi jäänyt metsä oli aiemmin täynnä ääniä ja liikettä, se tapahtuu. Syyllisyys ja häpeä nousevat jokaiseen soluun, sillä eläinkunta ja luonto katsovat ihmistä takaisin, kertovat oman tarinansa, muistuttavat siitä ennennäkemättömästä tuhosta, jonka kourissa ne kamppailevat joka hetki.

16007688295_ddf1779c61_b

Silloin ei voi kuin pysähtyä tärkeimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa se sekä itselle että muille: ihminen, mitä sinä olet tehnyt? Ilman tuon kysymyksen esittämistä, ilman syyllisyyttä ja häpeää, ei tule tulevaisuutta, jona voimme vastata: niin, me teimme väärin, mutta sitten havahduimme korjaamaan tekomme ennen kuin oli liian myöhäistä.

 

Lisää aiheesta: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia

MTK ja eläintuottajien epätieteelliset tunnepurkaukset: mihin unohtui eläinten näkökulma?

Tällä viikolla MTK aloitti lehmäkampanjan, jonka tarkoituksena on ilmeisesti väittää, että jatkuvaan tiineyskierteeseen pakotettu parsilehmä, jolta vasikat viedään pian syntymän jälkeen, ovat varsin iloisia. Jossakin toisessa todellisuudessa kampanja olisi (huonoa) mustaa huumoria.

_DSC3971-3
Parressa makaava lehmä suomalaiselta tilalta.

Samaan aikaan eläinten asemasta edistyksellisellä tavalla puhunut Jenni Haukio sai eläintuottajilta julkisen kirjeen. Tuottajat kokivat joutuneensa kritiikin kohteeksi ja olivat tästä tuohtuneita. Kritiikin vastaanottaminen on taitolaji: jotkut kykenevät kuulemaan sitä ja pohtimaan, olisiko siitä jotakin opittavaa. Toiset sulkevat korvansa ja kiukustuvat. Jälkimmäistä tapahtuu erityisesti, kun ihmisellä on metaforinen tai  konkreettinen oma lehmä ojassa.

Kirje ei olekaan asiallisen keskustelun avaus, vaan vaikuttaa valitettavasti vähemmän harkitulta purkaukselta, johon sisältyy tieteen vastaisia tai vailla perusteita olevia oletuksia.

 

Eläin koneena

Kirje väittää suomalaisen eläintuotannon tarjoavan eläimille peräti maailman parhaat olosuhteet. Tälle eläintuottajien usein toistamalle mantralle ei kuitenkaan tarjota mitään todistusaineistoa ja sitä voikin pitää realistisen havainnon sijaan harhaanjohtavana mainoslauseena. Lähes jokaisen maan eläintuottajat pitävät juuri omaa maataan eläinsuojelun ideaalina, vaikka eläintuotanto on lopulta teollistuneissa maissa varsin samankaltaista. Jokaisessa maassa eläimet asuvat ahtaasti ja vailla mahdollisuuksia elää lajilleen tyypillistä elämää. Olisi upeaa, jos suomalainen eläintuotanto poikkeaisi tästä, mutta sen sijaan se toistaa raadollisen eläinsuhteen kaaviota, joka on tämä: ”Eläin on olemassa ihmisen hyväksi, ja siitä on otettava mahdollisimman kustannustehokkaasti ja paljon irti”.

Eläinten halua elää pidettiin kirjeessä ”inhimillistämisenä”. Tuottajat myös väittivät, etteivät eläimet osaa suunnitella asioita. Juuri tämä asenne on yksi eläintuotannon ammottavista virheistä. Aivan liian usein eläintuottajat maalailevat käsitystä, jonka mukaan eläin on lähes koneen kaltainen, kehittynyttä mieltä vailla oleva, tylsästi ja kenties tyystin tiedostamattomien vaistojensa varassa tallustava olento. Valitettavasti eläintuottajat eivät usein olekaan perillä eläinten mielen tutkimuksesta ja sen hätkähdyttävistäkin tuloksista. Erittäin todennäköisesti suuri osa eläimistä on tietoisia olentoja, jotka kykenevät oppimaan, muistamaan, muodostamaan tunteita, toimimaan tarkoitushakuisesti ja suunnittelemaan myös tulevaa – todistusaineistoa kaikista näistä mielen taidoista löytyy useiden eri lajien kohdalta ja tutkimuksen määrä kasvaa vauhdilla.

_DSC4508
Vasikoita kytkettynä. Nuorelle eläimelle on tärkeää voida leikkiä ja olla emon läheisyydessä. Se ei tässä toteudu.

Tähän kaikkeen ei kuitenkaan vaadita tutkimusta. Jo terve järki ja kokemus eläimistä riittää sen todentamiseen, että eläin on mielellisesti kyvykäs otus. Kenen tahansa eläinten parissa työskentelevän soisi ymmärtävän, että kun sika tai kana koettaa rakentaa pesää, kun ne odottavat ruokaa tai kun ne piilottavat ruokaa muilta, on kyseessä tulevaan valmistautuminen. Terve järki ja kokemus vaativat tuekseen kuitenkin avointa mieltä – sitä, että ihminen on valmis ottamaan vastaan myös sellaista tietoa, mikä voi tehdä eläintuotannosta moraalisesti epämukavaa. Kenties tämän avoimuuden puute tekee monista eläintuottajista kehnoimpia eläintuntijoita.

Eläinten mieltä vähättelevät eläintuottajat nojaavatkin auttamatta virheelliseen ja vanhentuneeseen eläinkäsitykseen. Tämä ei ole ihme. Tutkimus on osoittanut, että monet pyrkivät oikeuttamaan eläinten käyttöä aliarvioimalla eläinten mielen kykyjä. On helpompaa kasvattaa, tappaa ja syödä otuksia, jotka ovat pelkkää biologiaa vailla kehittynyttä mieltä. Kun tuottaja vähättelee eläinten kykyjä, voi taustamotiivina olla paitsi omantunnon puhdistusoperaatio, myös markkinointi: tuottaja kertoo kuluttajalle, että ”ei se mitään, syö vain, eläin on lihaa, ei yksilö”.

Eläinten mielen vähättelyn seuraukset ovat romahduttavia. Niin kauan, kun eläintuottaja aliarvioi eläimiä, ei hänellä ole toivoakaan siitä, että hän pystyisi huolehtimaan eläinten monitahoisista tarpeista. Juuri tästä syystä tulisi hälytyskellojen soida, kun tuottaja puhuu ”inhimillistämisestä”, sillä tuo sana saattaa paljastaa jotain synkkää – sen, että eläimet kenties kasvavat sellaisten ihmisten armoilla, jotka eivät tiedä niistä kylliksi.

 

Lemmikit ja muut eläimet

Kirjeessään tuottajat myös väittivät, ettei ”eläinten ystävän sädekehän” alla kiinnitetä huomiota lemmikkieläinten kohteluun. Tässä kohden tuottajien tietämys eläinten hyvinvointia ja oikeuksia koskevasta keskustelusta on valitettavasti rajallista. Lemmikkien pidon etiikka on herättänyt keskustelua jo pitkään. Jotkut eläinoikeusajattelijat ovat kyseenalaistaneet kaiken lemmikkien pidon, osa taas on keskittynyt häkkieläinten pidon kritiikkiin. Aihe ei suinkaan ole jäänyt vaille huomiota.

Päinvastoin, eläinsuojelutoimet ovat usein kohdistuneet nimenomaan lemmikkeinä pidettäviin eläimiin tuotannossa käytettyjen sikojen, kanojen ja lehmien jäädessä sivuun. Kaltoin kohdeltu koira herättää voimakkaampia reaktioita kuin kaltoin kohdeltu sika, eikä jälkimmäisen kohtaloa usein muisteta lainkaan. Siksi on aika viimein kääntää valokeila tuotannon rattaissa kärsiviin ja kuoleviin olentoihin.

Jo lain tasolla lemmikkieläinten pidolle asetetaan huomattavasti kovemmat vaatimukset kuin tuotantoeläinten kasvattamiselle. Jos pistäisin koiran kääntymisen estävään häkkiin, tuottaisin sillä pentueita vuodesta toiseen, eristäisin pennut häkin toiselle puolelle niin, ettei emo pääse hoivaamaan niitä lainkaan, ja kasvattaisin ne sen jälkeen ahtaassa karsinassa ruoaksi, olisin joutunut oikeuden eteen ja yleisen, kauhusta parahtelevan tuomion kohteeksi alta aikayksikön. Tuotannossa tätä kaikkea tehdään miljoonille ja taas miljoonille sioille, vuodesta toiseen, arkipäiväisesti ja lain siunauksella, eikä juuri kukaan puutu asiaan. Tästä perspektiivistä onkin absurdia väittää, että eläintuotanto olisi kohtuuttoman tarkastelun kohteena – tilannehan on täysin päinvastainen.

38390209554_615c878f4e_k

Myös kirjeen piruilevat sanakäänteet herättävät huomiota. Tarkoittaako eläinten aseman pohdinta tosiaan sitä, että henkilö pitää yllään ”sädekehää”? Eikö jokaista tulisi kiinnostaa, miten ja miksi eläimiä suomalaisilla tiloilla kohdellaan? Eikö tämän pitäisi olla kysymys, josta erityisesti eläintuottaja on kiinnostunut, jos hän välittää eläimistä rahtuakaan? Eikö eettisesti valveutuneen eläintuottajan tulisi ottaa avosylin vastaan kaikki keskustelu siitä, miten eläimiä tulisi kohdella? Miksi hän tämän sijaan hyökkää keskustelijoita vastaan, ja mitä niin tekeminen paljastaa?

 

Homo sapiens ja mihin ne eläimet nyt sitten laitetaan?

Kirjeessä jopa ihmisten aivojen kehitys liitetään lihansyöntiin ”kiistattomana tosiasiana”, ja liha nimetään asiaksi, mitä ihminen on syönyt ”miljoonien vuosien ajan”. Tässä kohden tietämys ihmiseläimestä on vähemmän valistunutta. Homo sapiens erkaantui Homo erectuksesta 350 000 vuotta sitten, eli hänellä ei ole ollut aikaa mässäillä lihalla ”miljoonia vuosia”.

Varhaisten ihmisapinoiden ruokailutottumuksista on verrattain vähän tietoa, ja variaatio on ollut luultavasti runsasta (myös nykyisten metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa on vaihtelua: jotkut ovat kasvispainoitteisia, toiset hyvin lihapainotteisia). Ruokavalio onkin luultavasti vaihdellut paikan, olosuhteiden ja populaation mukaan. Lihansyönnin ja aivojen koon suhdetta pohdittaessa kannattaa muistaa, että monet eläinlajit ovat lihansyöjiä ilman, että niiden aivorakenne olisi kokenut merkittäviä harppauksia. Toisaalta nykyihmisen sukulaislajeista (sekä jo kadonneista että nykyisistä) monet ovat pääasiallisia kasvissyöjiä, ja monet kasvissyöjälajit aina gorilloista norsuihin ovat varsin älykkäitä ja kantavat kompleksisia, suuria aivoja.

Ihmisaivojen koon kasvu onkin liitetty lihasyönnin sijaan tulen käyttöön: kun ihminen oppi kypsentämään ruokaa, ruoansulatuselimistö pieneni ja energiaa vapautui aivotyöskentelyyn. Ei olekaan millään tavoin ”kiistaton tosiasia”, että ihmisen aivot olisivat vaatineet nimenomaan lihaa kasvaakseen.

Lopulta tuottajat pohtivat, mihin tuotannossa käytetyt eläimet laitetaan, jollei niitä tapeta. Yksinkertaista: kun eläintuotteita ei enää kuluteta entisessä määrin, uusia eläimiä ei tuoteta samalla tahdilla. Eläimiä ei siis tarvitse ”laittaa” mihinkään, sillä niitä ei syntynyt. Ja kun eläintuotanto supistuu, vapautuu valtava määrä aiemmin rehunviljelyyn käytettyä maapinta-alaa, jolle luonto voi palata. Luonnonvaraiset kasvit ja eläimet voivat lisääntyä ja saada takaisin sitä tilaa, minkä tehomaatalouden monotonia on niiltä riistänyt. Tästä voisi alkaa uusi, moraalisesti eheämpi ja biologisesti huomattavasti monimuotoisempi aikakausi.

 

Miksi?

Eläintuotannon kritiikki ei tule tyhjästä. Sille on painava, konkreettinen, raadollinen, pohjattoman surullinen syy.

2015-01-28_03-28-33
Aivan nuori vasikka vailla emoa. Jossain emo kenties huutaa jälkikasvunsa perään.

Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonittain eläimiä, jotka on pakotettu elämään niiden kaikkein perustavimpia tarpeita ja kykyjä rikkovassa todellisuudessa. Emakoita, jotka on työnnetty kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin. Broilereita, jotka elävät valtavissa, stressitäyteisissä halleissa keskellä tuhansia muita lintuja, joista jokaiselle jää vain piskuisesti tilaa. Lehmiä, jotka on sidottu päästään parteen ja joiden mahdollisuus niinkin perustavanlaatuiseen asiaan kuin käyskentelyyn on pääosin estetty. Kanoja, jotka on ahdettu vieri viereen metallihäkin sisään keinovalojen alle. Taloudellisen tehokkuuden nimissä eläinten elintila on supistettu minimiin. Jalostuksella sekä ruokinnalla tähdätään siihen, että eläimet kasvaisivat teuras- tai tuotantokuntoon mahdollisimman nopeasti, mikä sysää niiden elimistöt jopa äärimmäiseen rasitukseen.

Näiltä eläimiltä on evätty elämän sisältö. Ne ovat elossa, mutta eivät elä. Ne eivät voi elää, sillä niitä kohdellaan biologisina koneistoina vailla omaa näkökulmaa.

IMG_3561-1

Eläinteollisuus on ilmiönä varsin tuore. Se on teollistuneen aikakauden karmaiseva keksintö. Tässä ei ole mitään luonnollista. Muinainen metsästäjä-keräilijä olisi kavahtanut sitä, että eläimiä kohdellaan kuin ne eivät olisi ajattelevia, kokevia, tuntevia, aistivia, tahtovia, tarvitsevia olentoja. Nykyihmisen rakentama eläinteollisuus aiheuttaa muille eläimille ennennäkemättömän mittakaavan haittaa ja kärsimystä.

Ajatelkaa tätä: miltä tuntuu olla pakotettu häkkiin, jossa ei voi kääntyä ympäri? Häkkiin, jossa ei voi liikkua? Miltä tuntuu viettää siellä kuukausia? Eikö tämä olisi helvetti? Entä miltä tuntuisi elää kuukaudesta toiseen pää seinään kiinni kytkettynä? Ajatelkaa tätäkin: miltä tuntuisi olla emo, jonka keho valmistautuu tulevaan syntymään ja jossa kohisee tarve rakentaa pesä tai vetäytyä rauhaan? Emo, jonka aivoissa välittäjäaineiden virrat herättävät valtavan kiintymyksen, hellyyden ja huolen tuntemuksia. Emo, joka kuumeisesti haluaa hoitaa poikastaan. Tuo kaikki on kaunista, biologista, tärkeää.

IMG_6926-1
Vasikan eristysvankeus.

Ja sitten tapahtuu jotakin pimeää ja mielivaltaista: noilta emoilta viedään niiden poikaset heti tai pian syntymän jälkeen. Ne eivät voi rakentaa pesiä, ne eivät voi hoivata, ne eivät voi tehdä muuta kuin jäädä häkin klaustrofobiseen helvettiin tai päästä paikoilleen sidottuna samalla, kun niiden poikaset varastetaan saman kolkon systeemin rattaisiin vaille emon läheisyyttä, ja myös niiden mahdollisuus elää (ei vain olla elossa) tuhotaan.

MTK:n lehmäkampanja koettaa sanoa, että tämä kaikki on ok. Eläintuottajien kirje Haukiolle pyrkii vakuuttamaan samaa. Itselle tulee halu kysyä: Todellako?  Aivanko todella te ajattelette näin? Todella?

2014-08-26_02-47-20-1
Tämän vasikan emonmaidon juo ihminen.

Tuottajien kirjeessä eläimet nimetään ”työkavereiksi”. Sanavalinta tuo mieleen hirtehishuumorin. Harva tunkee työkavereitaan pieneen karsinaan tai häkkiin, estää heiltä käyttäytymisen vapauden, riistää heiltä jälkikasvun ja lopuksi kiikuttaa teurastamolle. Me emme tee näin ihmiskavereille, sillä me ymmärrämme, että heillä on näkökulma, mieli ja arvoa, ja että he kärsivät, jos heitä kohdellaan huonosti. Miksi ei siis kohdistaa sama ymmärrys muihin lajeihin? Miksi ei kohdella sikoja, lehmiä ja kanoja hyväntahtoisesti ja tavalla, joka huomioi niiden näkökulman ja tarpeet? Miksi aiheuttaa kärsimystä, kun voi valita toisin? Jos eläin todella olisi ”työkaveri” muutoin kuin kolkon ironisesti tulkittuna, näihin kysymyksiin olisi vastattava tarkasti ja harkiten.

Maailma on muutoksessa. Ihmisen on mietittävä suhdettaan muuhun luontoon ja eläinkuntaan kokonaisvaltaisella tavalla uusiksi. On pystyttävä kehittymään, elämään toisin ja paremmin. Eläintuotteiden vaihtoehdot maistuvatkin yhä useammalle. Olen varma, että jonakin päivänä tulevat sukupolvet ihmettelevät, miten oli mahdollista, että joskus eläimiä kohdeltiin kuin koneita ja ahdettiin häkkeihin vain, jotta ne ja niiden jälkikasvu voitiin syödä. ”Miten näin saattoi tapahtua? Mitä ihminen oikein ajatteli?”, he luultavasti kysyvät. Tuon sukupolven näkökulmasta he, jotka kunnioittavat ihmisen lisäksi myös muita lajeja, ovat edelläkävijöitä – eivät kiukun kohteita.

74312609_730379850764043_7273014034687852544_n
Emostaan eristetty vastasyntynyt vasikka. Tämä ja kaikki muut artikkelin kuvat ovat suomalaisilta eläintiloilta.

Merkillinen mieli: hyppy psykologiaan

Valoja-podcastin neljännessä osassa kognitiivisen psykologian dosentti ja tutkija Johanna Kaakinen kertoo mielen ilmiöistä. Keskustelun aiheet liikkuivat sarkasmin ymmärtämisestä synestasiaan, suggestioon, silmänliiketutkimukseen, huomion kohdistamiseen, erotiikkaan ja kauhuun. Mukana myös psykologian tutkijan näkökulma siihen, miten ilmastonmuutokseen voisi reagoida ”tuuppailun” kautta. Enjoy!