Turussa kierteli tammikuussa pahasti kapinen kettu. Sen takapäästä ja selästä puuttui karva lähes täysin ja silmät olivat turvonneet kapeiksi viivoiksi. Kettu näytti laihalta varjolta kulkiessaan kaupungin kaduilla ruokaa etsien. Siitä otettiin kuvia paikallisiin sanomalehtiin ja moni toivoi, että joku päästäisi sen pian tuskistaan.

 

Usein kapisten eläinten kohtalo on surkea. Ensin kapi tekee niiden elämästä kaikessa kutinassaan piinallista, minkä jälkeen ratkaisuksi tarjotaan kuolemaa, ikään kuin vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan olisi.

 

Suuri kettujahti

Asuin useita vuosia Englannissa, jossa asenne oli toinen. Kapisille ketuille annettiin joko suoraan luontoon tarvitut kapilääkkeet tai (jos ne olivat pahassa kunnossa) ne loukutettiin ja haettiin hoitolaan toipumaan. Olin itsekin tällaisessa hoitoprosessissa siellä mukana ja ihastelin hoitoloiden asukkeja, joiden punainen puuhka oli palaamassa ja utelias kettukipinöinti noussut jälleen silmiin.

Ihmeteltyäni hetken, miksi Turun kapista kettua ei voisi hoitaa kuntoon, ryhdyin tuumasta toimeen. Ensin löytyi apu loukutukseen Turun eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopran sekä kumppaneiden muodossa, ja pian Turun eläinsuojeluyhdistys lupasi ottaa ketun hoiviinsa, jos vain saisimme sen kiinni. Tämän jälkeen elämä koostui hetken siitä, että kävimme tarkistamassa loukkuja monta kertaa päivässä, laittamassa niihin lisää apetta, ja toisinaan ajelemassa vihjeiden perässä ympäri kaupunkia.

Kului viikkoja ja olin jo luovuttamassa, kun eräänä sunnuntai-päivänä kettu juoksi suoraan edestäni pusikkoon. Se oli luuta ja nahkaa ja niin nälkäinen, ettei se välittänyt sen enempää ihmisistä, autoista kuin koiristakaan. Säntäsin sen perään ja seurasin epätodellista näkyä: heiveröinen kettu käveli viimein suoraan loukkuun ja luukku napsahti perässä kiinni. Halusin hyppiä puunrajaan saakka, sillä viimein tuo räsyinen ja riutunut, lähellä kalman maita oleva olento saisi jeesiä. Varisten raakkuessa ympärillä hälytin Heidin apuun ja hän vei ketun Turun eläinhoitolaan, joka mallikkaasti hoiti kettua seuraavat viikot (suuri kiitos kaikille asianosaisille ja erityisesti ketun hoitajille!).

Kävi ilmi, että nuhjuisen ulkomuodon alla olikin nuori naaraskettu, luultavasti edellisen kesän poikasia. Sitä katsellessa tuli selväksi, että kyseessä oli touhukas ja nokkela neiti, oman tiensä kulkija, juuri oikealla tavalla sisukas pieni repo. Pian kettu alkoi hoitajien mukaan mylläämään aitaustaan uuteen uskoon ja parantuminen alkoi.

 

Kettu kuntoon! Eli kapin hoidosta

Kapin hoito on lopulta helppoa. Kapi on ihossa elävä syyhypunkki, jonka voi häätää loislääkkeillä. Esimerkiksi reseptivapaata Frontline-lääkettä käytetään koirilla kapin hoitoon, jolloin muutama tippa niskan iholle voi riittää. Bravecto-nimistä, koirille tarkoitettua punkkilääkettä on käytetty ulkomailla menestyksekkäästi luonnonvaraisten koiraeläinten kapin hoitoon, ja sitä saa myös Suomesta eläinlääkärin määräyksellä – annokset vaihtelevat kerta-annoksesta kahteen käsittelykertaan. (Samalla on varmistuttava siitä, ettei lääke joudu toisen eläimen suihin, sillä siihen liittyy joidenkin lajien kohdalla riskinsä; eläineettisesti valveutuneen eläinlääkärin ohjeistus on muutenkin paikallaan.) Toisinaan kapiset eläimet voivat vaatia myös lisähoitoa, ja eläimistä välittävä asiantuntija osaa arvioida tilanteen parhaiten.

 

Suomessa on aiemminkin hoidettu kapisia luonnoneläimiä kuntoon. Toiminta ei kuitenkaan ole riittävän järjestäytynyttä, ja usein tavallisella ihmisellä ei ole tietoa, mistä apua voisi saada. Ilmaston lämpenemisen myötä kapi tulee luultavasti yleistymään, sillä se viihtyy viime talven kaltaisissa leudoissa olosuhteissa. Onkin selvää, että kapisten eläinten hoitoa täytyisi mahdollisimman pian alkaa järjestää laajemmin (muutoin meillä ei ole kohta kettuja enää lainkaan).

Olisi hienoa, jos Suomessa eläinlääkärit ja eläinsuojelutahot ottaisivat asian viimein pöydälle ja miettisivät, miten luonnossa olevia kapisia eläimiä voisi nykyistä tehokkaammin hoitaa – varsinkin, kun hoitoon mieluusti osaaottavia tavallisia kansalaisia löytyy kasapäin. Tahtoa ja tietoa on, ja nyt tarvitaan vain järjestäytyminen. Siihen saakka oma neuvoni heille, jotka kohtaavat kapisia eläimiä, on ottaa yhteyttä luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin tai eläinystävälliseen eläinlääkäriin, jotka voivat ohjata asiassa eteenpäin.

Kapi on eläimen kannalta viheliäinen vaiva: ihoa kutittaa alati ja karvaton, raavittu iho alkaa helposti myös tulehtua. Kutiseva eläin ei malta olla paikoillaan ja kuluttaa yhä enemmän energiaa, kunnes alkaa nääntyä. Lopulta edessä on usein kuolema. Tarina voi kuitenkin saada myös toisenlaisen lopun: sellaisen, jossa kadonneen turkin tilalle kasvaa uusi ja repolaiset tervehtyvät entiseen olomuotoonsa, joka koostuu terävästä, kirkkaasta katseesta, erittäin uteliaasta ja älykkäästä mielestä sekä vauhdikkaasta, myyriä jahtaavasta, luolia penkovasta kettumenosta.

Turun kettu palasi luontoon ja tämän kapitarinan loppu oli siis onnellinen. Tehdään niistä muistakin tarinoista parempia. Nämä tyypit ansaitsevat jeesiä, joten annetaan sitä niille. Ja Neiti Repo: onnea matkaan!

 

 

 

Lisää aiheesta:

 

http://foxproject.org.uk/fox-facts/sarcoptic-mange/

http://www.nfws.org.uk/mange/