Emoja ja pentuja: syitä supikoirien pesimärauhalle

Eläinten tappokisat vs. elämän kunnioitus

 

Talviunilta herätetyt mäyrät

Nokialla ja Häijäässä järjestettiin viime viikonloppuna eläinten tappamisen joukkuekilpailu. Kyllä. Kuulit oikein.

Kyseessä oli paikallisen metsästäjän innovoima tapahtuma, jossa tapettujen eläinten määrällä kilpailtiin. Pisteitä sai mäyrästä, ketusta, minkistä, supikoirasta, variksesta, naakasta, harmaalokista, harakasta ja näädästä. Metsään lähti kolmesataa intomielistä eläinten tappajaa koirineen. He liikkuivat varsin mittavalla alueella ja koettivat halki viikonlopun tappaa mahdollisimman monta eläinyksilöä. Lähi-Tapiola toimi tämän tappotilaisuuden sponsorina.

Hunting

On hyvin oletettavaa, että monet eläimet pakenivat metsästäjiä tunti- tai jopa päiväkausia, joutuen lopulta joka puolelta saarretuksi. Nämä ovat tietoisia ja älykkäitä olentoja. Pelko ja ahdistus ovat tunteita, jotka evoluutio on kehittänyt niihin aivan kuten ihmiseenkin. Esimerkiksi varislintujen on myös osoitettu kaipaavan ja surevan menetettyjä lajikumppaneitaan, ja sama hyvin todennäköisesti pätee kaikkiin sosiaalisiin eläimiin.

Loppusaldo? Metsään aseineen ja luokkoineen lähteneet metsästäjät tappoivat lähes kuusisataa eläintä. Joukkoon mahtui muun muassa kymmeniä kettuja ja 93 talviunilta herätettyä mäyrää, jotka todennäköisesti revittiin ja hätistettiin koirien avulla pesätunneleistaan ulos ammuttavaksi.

Tämän jälkeen kyseiset metsästäjät keräsivät tappamansa eläimet suuriin kasoihin ja asettuivat ryhmäkuvaan, joissa makaa kymmenittäin kuolleita koiraeläimiä hymyilevät miehet takanaan. Näkymä vaikutti perverssiltä: tätä on sadismi eläimiä kohtaan; tätä on täydellinen kyvyttömyys kunnioittaa tietoista elämää ja muita lajeja. Yksi kuva voi kertoa enemmän kuin 100 000 sanaa.

Tätäkö todella on suomalaisen metsästäjän mielenmaisema?

Irvokkuus ei loppunut tähän. Somekeskustelua seuratessa oli hämmentävää havaita, millainen valikoima eläimistä erittäin alentavasti puhuvia kommentoijia saapui puolustamaan tapahtumaa. Huoli eläimistä sai osakseen alakoulumaisia huutonauruhymiöitä ja tunnelma oli kuin ilkeämielisessä, henkisesti taantuneessa sirkuksessa. Tätäkö todella on suomalaisen metsästäjän mielenmaisema?

 

Rinnakkaiselämä?

Kyseiset metsästäjät hokivat, että pienpedot aiheuttavat haittaa lintukannoille, joten ne on ”poistettava”. Niin. Tuota. Kun on tämä luonnon kiertokulku, missä lajit syövät toisiaan. On saaliseläimiä, petoeläimiä, ja niin edelleen. Niitä petoeläimiä ei tarvitse ”poistaa”. Ne ovat osa luontoa.

Tutkimuksessa onkin osoitettu, että supikoirien väitetty riski ”riistalinnuille” on oletettua paljon pienempi; lähinnä supikoira saattaa vähentää sammakoiden määrää.

Tähän väliin metsästäjät huusivat, että supikoira ja minkki ovat ”vieraslajeja”. Herää kysymys, miksi he sitten tappoivat ison liudan kotikutoisia lajeja? Ennen kaikkea, eikö supikoiran kanssa voisi yksinkertaisesti oppia elämään rinnakkain? Kyseessä on metsästystaidoiltaan onneton olento, joka lähinnä syö kasvikunnan tuotteita, sammakoita ja jyrsijöitä. Tutkimuksessa onkin osoitettu, että supikoirien väitetty riski ”riistalinnuille” on oletettua paljon pienempi; lähinnä supikoira saattaa vähentää sammakoiden määrää. Tämä ei ole suomalaisen luonnon uhka numero yksi, vaan päinvastoin rauhallinen koiraeläin, joka mennä lyllertää metsissä ollen pariuskollinen ja erinomainen vanhempi poikasilleen. Supikoira on koiran tavoin älykäs, tunteita omaava olento, ei vihollinen. Miksi ei siis suhtautua siihen myötätunnolla? Miksi ei hyväksyä, että myös muut lajit saattavat hiukan verottaa ”riistakantaa”? Miksi ei elää rinta rinnan myös pienpetojen kanssa?

c9a3b3a976aeb9019a48c23052e6ee72

Tiivistäen: miksi ei kunnioittaa muiden eläinten näkökulmaa, elämää ja arvoa? Yksikään tietoinen eläin ei ole kasvotonta biologiaa, vaan ”joku”. Yksikään eläin ei ole vihollinen, vaan olento, joka koettaa meidän kaikkien tavoin elää omaa elämäänsä. Näitä olentoja ei tarvitse räiskiä hengiltä, vaan niihin voi suhtautua myötätunnolla.

 

Itsekkyyden hauta

Joillekin metsästys on vallan hakemista: sitä, että pistetään alas täysin puolustuskyvyttömiä eläimiä oman ”mahtavuuden” nimissä. Nämä tyypit työntävät ihon alla myllertävää pahaa oloaan muiden eläinten tappamiseen. Joillekin metsästys taas on dopamiinipiikkien hakemista, palkitsevathan aivot onnistumisista hyvänolon tuntemuksilla.  Molemmissa tapauksissa unohtuu jotain. Muita alistamalla ei osoita mahtavuutta, vaan selkärangattomuutta ja pienuutta, ja täysin turha väkivalta puolustuskyvyttömiä kohtaan on aina vain ja ainoastaan raukkamaisuutta. Dopamiinia ja hyvää oloa puolestaan saa ihan vain luonnossa liikkumisesta, tai jalkapallosta, tai salilla käynnistä – lista on loputon, eikä ketään tarvitse tappaa.

Tähän kaikki kiteytyy: itsekkyyteen.

Lopulta perimmäinen syy pienpetojen ja muiden petoeläinten, kuten susien, jatkuvalle mustamaalaamiselle on hyvin yksinkertainen. Monet metsästäjät vaikuttavat suhtautuvan vihamielisesti kaikkiin lajeihin, jotka syövät niitä riistaeläimiä, jotka he itse haluavat kiväärinsä eteen. Tähän kaikki kiteytyy: itsekkyyteen.

Juuri ihmiskeskeinen itsekkyys on ajanut muun luonnon ja eläinkunnan kriisiin. Se tuhoaa myös meitä itseämme. Onneksi siitä voi luopua. Metsästyksen voi lopettaa, eläinten voi antaa elää. Ihminen itse voi elää vihan, itsekkyyden ja vallan sijaan armollisuudessa, myötätunnossa, vahvuudessa, viisaudessa – ja rakkaudessa.

 

Valinta

Viikonloppuun sisältyi myös eläinten kannalta positiivinen asia. Näyttelijä Joaquin Phoenix piti tyylikkään, eläinoikeuksia käsittelevän puheen Oscar-gaalassa. Puheen olisi voinut suunnata suoraan Häijään metsästäjille. Viitaten muiden eläinten kohteluun, Phoenix totesi: ”Me olemme irtaantuneet luonnosta. Monet meistä ovat syyllisiä itsekeskeiseen maailmankuvaan, ja me uskomme olevamme todellisuuden keskipiste”. Phonexilla oli vaihtoehto: rakkaus.

Joka päivä ihminen tekee valinnan hyvän ja huonon, elämän ja kuoleman välillä.

Meillä ihmiseläimillä on harvinainen kyky miettiä moraalisia kysymyksiä ja tehdä valintoja, jotka palvelevat joko elämää tai kuolemaa. Elämän valitseminen tarkoittaa sitä, että tuottaa muille lajeille ja yksilöille mahdollisimman vähän haittaa ja elää rinnakkain muun luonnon ja eläinkunnan kanssa, niitä kunnioittaen ja arvostaen. Joka päivä ihminen tekee valinnan hyvän ja huonon, elämän ja kuoleman välillä. Tee valintasi tarkasti, sillä sinä olet niiden summa.

 

Kettu

Lähde: Kaarina Kauhala, Rafal Kowalczyk, Invasion of the raccoon dog Nyctereutes procyonoides in Europe: History of colonization, features behind its success, and threats to native fauna, Current Zoology, Volume 57, Issue 5, 1 October 2011, Pages 584–598, https://doi.org/10.1093/czoolo/57.5.584)

 

EDIT: Kommentointi on suljettu kirjoittajaan kohdistuneiden uhkausten takia. Malttia, ihmiset.

 

Pienpetometsästyksen vino eläinkuva

Jahdatut koiraeläimet

Suomessa on koiraeläimiä, jotka hakeutuvat lajitovereidensa joukkoon etsimään kumppania. Suomessa on kuitenkin myös metsästäjiä, jotka pannoittavat osan noista koiraeläimistä siten, että aina niiden löytäessä kumppanin, tämä tapetaan. Riistakameroita hyödyntämällä tehdään selvää myös mahdollisesti syntyneistä pentueista rauhoitusajan loputtua. Tämän tarinan voi ilmaista kliinisesti, kuten tehtiin Ylen sivuilla 6.2. julkaistussa jutussa, jossa näiden koiraeläinten tappamisen elämäntehtäväkseen valinnut metsästäjä kertoo kuinka käy ”poistamassa” pantaa kantavien kumppanit, lajitoverit sekä oletettavasti pennut. Sen voi myös ilmaista rehellisemmin, peittelemättä sitä, mistä on kyse.

Nämä sosiaaliset koiraeläimet hakevat sopivaa partneria pitkienkin välimatkojen päästä ja ovat pariuskollisia. Kumppanuus on niiden elämän keskiössä. Ne tuovat pentuja hoitaville kumppaneilleen ruokaa, ovat esimerkillisiä vanhempia (sekä uros että naaras huolehtivat jälkikasvusta tunnollisesti sekä hellästi) ja muodostavat vahvoja sosiaalisia siteitä. Tämä on niiden luonto, tätä ne tarvitsevat. Ne myös osaavat pelon, hädän, stressin sekä kiintymyksen. Kun tällaiselta eläimeltä riistetään vuodesta toiseen sille arvokkain, ovat seuraukset väistämättä synkät sekä niille, jotka tapetaan että itse pannoitetulle eläimelle. Niille elämä on jatkuvaa stressiä, sillä se on kroonisen menetyksen värittämää; näitä eläimiä kiusataan ja turhautetaan.

Yhteensä kyseenomaisia koiraeläimiä tapetaan vuosittain 170 000 yksilöä. Aina se ei tapahdu pantayksilöitä hyödyntämällä, mutta jälki ei ole koskaan kaunista. Niiden kohtalo ansaitsee hieman kartoitusta, sillä siihen kiteytyy ihmisen eläinsuhteen ongelmallisuus.

Koiria, supikoiria ja raatokoiria
1289047489_laliko-nature-animalsss_05Jos edellä mainittu tarina koskisi koiria ja siinä kerrottaisiin, kuinka koiran annetaan kerta toisensa jälkeen löytää lajitovereita ja kiintyä niihin vain, jotta nämä voitaisiin tappaa, ihmiset parahtaisivat ja syyttäisivät tekoa sadistiseksi. Koira on meille yksilö, sillä me tunnistamme sen mentaalisen kyvykkyyden: meille on ilmeistä, että nämä tilanteet olisivat koiralle kiduttavia, ja että teko olisi jo siksi paitsi tuomittava myös kohtuuttoman raaka. Tarina ei kuitenkaan kerro koirista, vaan niiden sukulaisista supikoirista. Juuri siksi se on arkipäivää.

Eläimiä luokitellaan ja kohdellaan hyvin eri tavoin riippuen siitä, mihin hyötyluokkaan ihminen on ne asettanut. Jotkut – kuten koirat – saavat paremman osan, kun taas toiset joutuvat teilattujen kategoriaan olennoiksi, joilla ei ole itsenäistä arvoa ja joille voi tehdä lähes mitä tahansa. Tässä luokittelussa ei ole kohtuullisuutta tai oikeudenmukaisuutta. Se ei perustu sen varaan, mitä eläimet itsessään ovat tai tarvitsevat, vaan puhtaasti siihen, mitä hyötyä ihminen eläimistä etsii. Niitä eläimiä, jotka jollakin tapaa kilpailevat ihmisen kanssa resursseista, odottaa karu kohtalo. Tähän luokkaan kuuluvat muun muassa pienpedot kuten supikoirat.

Jossain tuolla mielemme taustalla me tiedämme, että tällainen tapa arvottaa eläimiä on absurdi. Kenties verikätisinkin metsästäjä tunnistaa, että myös supikoiralla on mieli, ja että sen nimeämisessä vain loukutettavaksi, arvottomaksi otukseksi on jotakin pahasti vinosti sekä vialla. Jotta tällainen epämukava tieto ei tulisi liiaksi pintaan, monet luovat sen tielle harhautuksia. Tehokkain harhautus on negatiivisten leimojen heitto. Tuo harhautus on aina toiminut muiden ihmisten kohdalla – kun jokin ihmisryhmä on haluttu marginalisoida tai teurastaa, on sitä alettu nimitellä termein, joiden kautta siitä tulee erilainen, epäilyttävä ja inhottava. Tällöin ihmisiä kutsutaan ”syöpäläisiksi”, ”taudinkantajiksi”, ”saastaisiksi” tai ”rotiksi”, ja heidän hyödyttömyyttään sekä vahingollisuuttaan korostetaan julkein kirjaimin. Sama toimii suhteessa eläimiin.

Ylen juttu on täynnä tällaista erikoista nimittelyä. Metsästäjä kuvaa siinä supikoiria ”raatokoiriksi” ja rinnastaa ne hämmentävällä tavalla rottiin vain siksi, että molemmat voivat tulla lähelle ihmisasutusta. Jutussa luodaan liioiteltuja uhkakuvia taudeista, joita supikoirat voisivat levittää. Mikä omituisinta, niiden metsästys rinnastetaan historialliseen sotaan itärajalla, ikään kuin kyseessä olisi taistelu vihollista vastaan. Kuvasto on selvä: supikoirat maalataan vääristynein värein edustamaan saastaisuutta, tuholaisia, tauteja ja (koomista kyllä) peräti Neuvostovenäjää.

56a902111f00005000216c53Nämä kaikki leimat ovat katteettomia. Todennäköisyys, jolla supikoira levittäisi hankalia tauteja, on erittäin pieni ja toisaalta samoja tauteja voivat levittää myös muut koiraeläimet kuten ketut – supikoiran asettaminen syntipukiksi on siten omituista. Supikoirat eivät ole ”raatokoiria”: ne saavat ravintonsa raatojen sijaan lähinnä kasvikunnasta, jyrsijöitä ja pienriistasta. Supikoirat eivät myöskään ole rottia, mikä biologian kirjoista on helpohkoa todeta (sikäli kuin rotissa ylipäätään olisi mitään vikaa), eivätkä ne ole venäläisiä sotilaita toisesta maailmansodasta. Negatiiviset leimat, joilla supikoirien lahtausta koetetaan oikeuttaa, törmäävät pienenkin pintatarkastelun jälkeen omaan omituisuuteensa.

Kone vai eläin

Ylen jutun käsitys eläimestä kilpistyy metsästäjän lausahdukseen, jonka mukaan ”Supikoiralla ei oikeastaan ole elämässä muuta merkitystä kuin syödä ja lisääntyä. Siitä ei ole mitään muuta hyötyä, kuin häviävän pieni turkishyöty”. Eläimestä kasataan yhteen animal-871612_1920-770x513kuva hyödyttömänä, syövänä ja lisääntyvänä koneistona, jolla ei ole mieltä tai arvoa. Itse eläinten näkökulma jää näistä kertomuksista täysin pois. Tyystin kuvaamatta jää, että supikoirat ovat varsin oppivaisia, älykkäitä, tuntevia otuksia, joilla on omat tarpeensa, hyvinvointinsa ja perspektiivinsä todellisuuteen. Kyky sopeutua ihmisasutuksen läheisyyteen on yksi esimerkki niiden nopeasta oppimis- ja ongelmanratkaisukyvystä – supikoira kykenee vaihtelemaan käyttäytymistään tarpeen mukaan ja päättelemään, miten toimia. (Supikoirien kyky oppia ja elää ihmisen rinnalla, niiden ”koiramaisuus”, on johtanut maailmalla jopa niiden yleistymiseen lemmikkieläiminä.)

Mielen olemassaolo asettaa rajat sille, mitä muille olennoille voi tehdä. Sillä hetkellä, kun eläimellä on kyky tuntea, kokea ja ajatella, ei sen kohtelua pelkkänä bioresurssina voi oikeuttaa, eikä sitä voi nimetä syömiskoneeksi. On jonkinlaista olla supikoira, se on omanlaisensa subjekti, ja se ansaitsee huomattavasti parempaa kuin tulla leimatuksi yksinkertaisesti mekanismiksi, jonka voi surutta lahdata.

Kysymättä myös jää, eikö ihmistä voisi yhtä lailla kuvata olennoksi, joka syö ja lisääntyy – tai paremminkin, eikö tämä kuvaus sopisi mihinkä tahansa eliölajiin. Me kaikki syömme, suuri osa meistä lisääntyy, ja silti me olemme myös paljon muuta. Miksi siis tehdä supikoirasta yksiulotteinen karikatyyri, kun sen voisi tehdä meistä jokaisesta, ja kun se
lajista riippumatta on aina yhtä tökerö? Ennen kaikkea on kysyttävä, mikä ihmisen hyöty on. Mikäli supikoiria saa listiä hyödyttömyyteen vedoten, miten kävisi, jos samaa asennetta 20-shocking-photos-of-humans-slowly-destroying-planet-earth-17sovellettaisiin ihmiseen? Ympäristöfilosofi Paul Taylor on osuvasti väittänyt, että jos planeetan eliöitä tarkasteltaisiin universumin näkökulmasta, ihminen ei olisi ainoastaan hyödytön vaan pahin tuholainen, sillä se on onnistunut johtamaan planeetan kuudenteen lajien massasukupuuttoon sekä ympäristökriisiin. Me olemme painajainen sekä muille lajeille, ekosysteemeille että ympäristölle.

Kuvatessaan eläimiä hyödyttömiksi mekanismeiksi, juttu onkin kadottanut jotakin hyvin oleellista siitä, mitä on olla eläin, ja miten ongelmallista ”hyödyn” pohdinta on mietittäessä eliöiden arvoa.Se on myös kadottanut suhteellisuudentajun koskien sitä, minkälaisia lajeja nykytodellisuudessa voi pitää haitallisina, ja onko ihmisellä lajina ylipäätään enää mitään puheoikeutta asiassa.

Vieraantunut luonto- ja eläinsuhde

Lopulta supikoira-asenteet toistavat käsitystä, jonka mukaan luonnon ja eläinten arvo on vain siinä hyödyssä, mitä ne tuottavat ihmiselle. Täten niitä voi käyttää surutta ja rajoitta hyväksi sekä tuhota se, mikä ei hyötyä tuota. Juuri tämä asenne on johtanut nykytilanteeseen, jossa lajit kuolevat ympäriltämme ja ilmasto on lämpenemässä kauhua tuottavalla vauhdilla. Luonnon ja eläinten arvo sinällään – niiden itseisarvo riippumatta siitä hyödystä tai hyödyttömyydestä, mitä ne ihmiselle edustavat – on poistunut modernin länsimaisen ihmisen mielen horisonteista, ja jäljelle on jäänyt vääristynyt, lopulta vaarallisen tuhoisa asenne, jonka mukaan ihminen voi mielivaltaisesti hyödyntää, retuuttaa, säädellä ja hävittää luontoa sekä eläimiä omien egoististen etujensa nimissä.

Supikoirien lahtaamisen taustalta löytyykin vieraantunut eläin- ja luontosuhde, joka piilottaa alleen tappamisen yleisimmän motiivin: pienpedot kilpailevat riistalinnuista, ja täten ne ovat ”ongelma” joka tulee ”poistaa”. Ylen jutun metsästäjä haluaisikin hävittää ne Suomesta kokonaan, ikään kuin ihminen olisi luonnon ylijumala, joka oman triviaalin etunsa vuoksi voi tuhota kokonaisia populaatiota tai jopa lajeja.

Ylijumalaroolia tuetaan vetoamalla siihen, että supikoira on ”vieraslaji”. Ihminen olisi siten luonnon säätelijä, joka ylhäältä käsin päättää, kuka saa elää ja kuka ei. Vieraslaji-käsite on arkikielessä omaksuttu ongelmattomana, vaikka se on kaikkea muuta. Luonto muuttuu, lajit vaeltavat, ja joskus lajit saapuvat toisten lajien mukana uusille seuduille. Staattista luontoa ei olekaan. Ongelmaksi uusi tulokas muodostuu uhatessaan ekosysteemien kestävyyttä, mutta supikoira ei ole lähimainkaan tällainen uhka. Tutkimuksissa on itse asiassa havaittu, että supikoira syö varsin vähän riistalintuja, ja että riistalintukannat voivat jopa korreloida positiivisesti supikoirakantojen kanssa (1).

Supikoira on tullut alun perin Itä-Aasiasta. On kuitenkin myös toinen laji, joka on aikoinaan saapunut Suomeen kaukaa, ja osa sen edustajista juurikin idästä – ihminen. Sen sijaan, että päättäisimme teilata Suomeen hyvin sopeutuneita eläimiä hengiltä näiden alkuperään vedoten, olisi kenties hedelmällisempää viimein miettiä, miten taata sujuva, myös eläinten näkökulman ja arvon huomioiva yhteiselo kahden kaukaa tulleen lajin, ihmisen ja supikoiran, välillä.

js47408301

(Kuvassa lemmikkisupikoira. Tarkoituksena ei ole vihjata, että niiden pitäminen lemmikkeinä olisi hyvä idea, tai että ihmisten tulisi mennä metsiin supikoiria suukottelemaan, vaan pikemminkin muistuttaa siitä, että myös hieman lämpimämpi, huomioiva asenne supikoiriin on mahdollinen.)

 

(1) https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population