Minulle kerrottiin keskustelusta koskien Viikissä nähtyä supikoirapesuetta. Pesueen nähnyt henkilö aikoi ilmoittaa löydöstään metsästäjille, ja lopulta otti yhteyttä Helsingin kaupunkiin. Kiinnostuin siitä, tappaako Helsingin kaupunki supikoiria pesimäaikaan ja esitin kysymykseni suoraan heille. Vastaus oli ”kyllä”. Pysyin yleisellä tasolla ja kysyin, loukuttavatko he myös emoja tapauksissa, joissa pennut tulevat kenties kärsimään hitaan nälkäkuoleman, ja jälleen vastaus oli myöntävä.
Näissä keskusteluissa korostuu alati sana ”populaatio”. Samoin puhutaan lintukannoista, vieraslajeista ja lukumääristä. Eläinyksilö ja sen hyvinvointi häipyvät taustalle, jotenkin epäolennaisiksi. Jopa lajiensuojelusta tulee yksisilmäistä: niitä yksilöitä, joista lajit ja populaatiot koostuvat, ei enää muisteta. Puita ei havaita metsältä. Itse ajattelen, että kokonaisvaltainen luonnon kunnioitus vaatii sekä suurten kokonaisuuksien että yksilöiden merkityksen tunnistamista. Populaatioita on suojeltava, kyllä. Mutta myös yksilön kokemuksilla on moraalista merkitystä, ja eläinyksilöitä tulisi suojella ihmisen aiheuttamalta turhalta kärsimykseltä. (Itse asiassa, juuri yksilön kokemuksista koko moraaliajattelu alkaa. Kärsimys on ”pahaa” ja ilo tai nautinto ”hyvää”, ja johdonmukainen ihminen pystyy ymmärtämään, että hänen omien kokemustensa lisäksi myös muiden kokemuksilla on väliä – olivat nämä sitten ihmisiä tai muita eläimiä.)
Valitettavasti Suomessa on myös pienpetohysteriaa, johon osa metsästäjistä osallistuu. Erityisesti supikoirasta on alettu välittää kuvaa hurjana metsästäjänä, vaikka se on metsästäjänä kömpelö ja syö lähinnä kasvikunnan tuotteita, myyriä, etanoita, yms. Myös tautivaaroista on alettu puhua huomaamatta, että moni ihan kotoinen laji (sekä lemmikeistä koirat ja kissat) kantavat aivan samoja, usein hyvin pieniksi jääviä riskejä. Supikoirista tuotettu kuva on siis liioiteltu ja monin paikoin fiktiivinen. Itse uskon, että hysterian taustalla on jokin psykologinen tahto käydä sotaa milloin mitäkin eläintä kohtaan, oli kyseessä sitten susi, karhu tai supikoira. Tällöin luodaan kuvitteellisia vihollisia, joita vastaan hyökätään yhtenä ryhmänä. Syntyy sotanäytelmä, joka palvelee tietynlaisen psykologisen mielenmaiseman tarpeita elämässä vallitsevien oikeiden ”vihollisten” (esim. työttömyyden, yksinäisyyden, riittämättömyyden kokemusten, tms.) ollessa liian suuria vastaantaisteltaviksi. Erittäin surullista on, että tämän näytelmän kohteena ovat puolustuskyvyttömät eläimet, jotka maksavat siitä usein erittäin karun, kuolemasta ja kärsimyksestä koostuvan hinnan. ”Sodan” vastapuolena onkin eteenpäin lyllertävä, älykäs ja sympaattinen supikoira, joka vain tahtoisi jatkaa kulkuaan rauhassa eteenpäin ja joka itse ei tiedä ”sodasta” tuon taivaallista.
Olen kriittinen metsästystä kohtaan monista syistä, joista keskeisin on se, että se usein nostaa ihmisen edun parrasvaloihin tunnistamatta myös muiden lajien ja eläinten intressejä. Usein populaatioiden ja kantojen suojelu onkin lopulta ihmisen saamien saalismäärien suojelua; kantoja suojellaan muilta pedoilta samalla, kun ihminen pyydystää niiden antimia syksyllä lautaselleen (kuinka monta metsäkana- ja vesilintua tappavat ne metsästäjät, jotka syyttävät pienpetoja kantojen verotuksesta?). Olen kuitenkin avoin sille keskustelulle, että aina metsästys ei koostu egoismista saatikka kuvitteellisista vihollisista. Olen myös myönteinen lajien- ja populaatioiden suojelupyrkimyksille – kunhan niiden lopullinen tavoite ei ole liha omassa pakastamessa. Ajattelenkin, että luonnon- ja eläinsuojelun on huomioitava toisensa ja parhaimmassa tapauksessa yhdistyttävä toisiinsa. Kun siis sanon, että eläinyksilöillä on väliä, en sano, ettei lajeilla tai populaatioilla sitä olisi.
Tämä kokonaisvaltaisuus, joka huomioi sekä lajit että yksilöt, ei kuitenkaan useinkaan toteudu esimerkiksi vieraslajikeskustelussa. Supikoirista puhuttaessa painotetaan vain numeroita, ei yksilöitä. Juuri tämä mahdollistaa sitä, että ”haitallisia vieraslajeja” koskevan uuden asetuksen myötä, joka vapautti mm. supikoirien metsästyksen, on otettu (kirjamellisen metaforan mukaisesti) kaikki aseet käyttöön. Ehkä surullisin esimerkki tästä on se, että eläimiä tapetaan pesimäaikaan. Asetuksen astuessa voimaan moni metsästäjä lupasi, ettei pesiviä eläimiä ja pentuja tulla tappamaan, ja että metsästys keskitetään suositusten mukaisesti erityisesti alkukevääseen, mutta toisin kävi.
…
Pesimäaikainen metsästys aiheuttaa eläimille tyystin turhaa ja usein merkittävää kärsimystä. Supikoirat ovat erittäin omistautuneita vanhempia, jotka vuorotellen vahtivat pesää ja hoitavat huolella pesuettaan. Loukutetuilla emoilla on vahva biologinen tarve päästä takaisin pesälle, mikä lisää loukutuksen eläimille aiheuttamaa stressiä ja hätää selvästi (ihmisemot: miltä teistä tuntuisi istua vuorokausi loukussa pääsemättä kauempana kutsuvan poikasenne luo?).
Metsästyskoirien lähettäminen luolastoon pentujen perään on sekin asia, joka on herättänyt hyvin paljon kritiikkiä, ja minkä laillisuudesta tällä hetkellä keskustellaan mm. Ruotsissa. Ongelmana on, että koirat pääsevät helposti repimään eläviä eläimiä riekaleiksi. Maanalaiset taistelut saattavat kestää jopa tunteja, joiden aikana hätääntyneet emot puolustavat poikasiaan, tai yksinolevat poikaset tulevat terriereiden retuuttamiksi. Sana ”eläinrääkkäys” ei ole tässä kohtaa lainkaan liioiteltu.
Surkeaa on myös emojen loukuttaminen ja poikasten jättäminen orvoiksi, jolloin ne kokevat hitaan nälkäkuoleman. Tämä kuoliaaksi nääntyminen voi kestää useita päiviä. Kohtasin viime kesänä supikoirapentueen, joka oli nääntymässä nälkään (aihe, josta kirjoitin myös blogitekstin). Asuin tuolloin maalla ja kuulin, että metsässä oltiin nähty yksinäisiä pentuja. Lähdin etsimään ja löysin ne viimein kutsuhuutojen perusteella. Pennut ”vihelsivät” viimeisillä voimillaan ja raahautuivat pitkin mättäitä. Ne luulivat askeleitani luultavasti emokseen, sillä lähestyessäni niitä ne huusivat ja ryömivät entistä kovemmin. Löysin ne liian myöhään ja ne ehtivät kuolla ennen kuin ehdin puuttua asiaan; osa oli kuollut jo ennen paikallesaapumistani. Myöhempien keskusteluiden perusteella kävi ilmi, että pennut oltiin nähty yksinään jo useita päiviä aiemmin ja että alueella oli aktiivista loukutusta. Nälkäkuolema oli siis kestänyt hyvin pitkään ja johtui todennäköisesti loukuttajasta. En varmasti koskaan tule unohtamaan sitä näkyä; pennut kärsivät äärimmäisellä tavalla, jolle on mahdotonta löytää oikeutusta.
Noiden pentujen kohtaaminen on motivoinut minua puhumaan supikoirien puolesta ja erityisesti niiden pesintäaikaista metsästystä vastaan. Usein metsästäjät ovat reagoineet kertomaani väittämällä, että emot luultavasti jäivät auton alle, sillä kukaan itseään kunnioittava metsästäjä ei tapa eläimiä pesintäviikkoina. Tänä kesänä on esille noussut kuitenkin useita esimerkkejä tahoista, jotka julkisesti tappavat sekä supikoirien emoja että niiden pentuja. Viimeisin osoitus siitä, että eläinten hyvinvointi on unohtunut täysin, on Helsingin kaupungin päätös tappaa supikoiria pesintäaikana ja loukuttaa emoja, vaikka näiden poikaset tulevat todennäköisesti nääntymään hitaasti nälkään.
…
Holistisen, suuria luonnon kokonaisuuksia kunnioitavan näkökulman voi yhdistää yksilöitä kunnioittavaan näkökulmaan. Lajien ja eläinyksilöiden samanaikainen kunnioitus ja suojelu on täysin mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii sitä, että asetamme edes joitain rajoitteita sille, mitä luonnonvaraisille eläinyksilöille voi tehdä. Minimaalisin näistä rajoitteista on pesimärauha, joka tulisi suoda aivan jokaiselle eläimelle. Luonnossa on kuolemaa ja tappamista, mutta me ihmiset olemme vastuussa omista teoistamme ja siitä, että koetamme omalta osaltamme minimoida sen haitan ja kärsimyksen, mitä muille eläimille aiheutamme.
Toivonkin, että Helsingin kaupunki ja muut tahot, jotka metsästävät eläimiä pesimäaikaan, harkitsevat asiaa uudestaan, jättävät pennut ja emot toisilleen sekä kehittävät toimintaansa eläinystävällisempään ja -eettisempään suuntaan. Samaan hengenvetoon haluan kiittää kaikkia heitä (sekä virallisia että yksittäisiä tahoja), jotka eivät lähde mukaan supikoirien kohtuuttomaan mustamaalaamiseen, ja jotka ovat päättäneet olla tappamatta ”vieraslajeja” kesken pesinnän. Te annatte toivoa siitä, että kaikki metsästäjät eivät ole tyystin unohtaneet realismia ja eläinten hyvinvointia.
Ihmisillä on taito moraaliin, harkintaan, empatiaan ja armoonkin; käytetään sitä.
