Akrasia, eli miksi ihmiset syövät lihaa?

Hän tietää kaikki argumentit. Hän on kuullut eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista, nähnyt videoita siitä, mitä eläimille tapahtuu, kun ”kuluttaja” ei ole katsomassa. Hän on kuullut ympäristökysymyksistä ja siitä kuinka lihansyönti nopeuttaa ilmastonmuutosta. Hän on kuullut kolmansien maiden nälänhädästä ja vilkaissut raportteja tavasta, jolla eläintuotteiden kulutus nakertaa leipää pois maailman köyhimmiltä. Ja silti: hänen ostoskassiinsa ja pian ruoansulatusjärjestelmäänsä ilmestyy juuri niitä asioita, joiden kulutusta hän ei kykene rationaalisesti puoltamaan. Steriilillä kielellä ilmaistuna makkaraa, maitoa ja munia. Biologisella kielellä kerrottuna lihaksia, eritteitä ja munasoluja.

Suuri osa ihmisistä syö lihaa siksi, että uskoo sen olevan oikeutettua. Monet heistä eivät osaa tuota oikeutusta selkeästi tarjota tai nimetä, ja kenties siksi he ärähtävät turhautuneena itsepäisen kriitikon, usein ”ituhipiksi” parjatun vegaanin, sitä heiltä kysyessä. ”Se nyt vain on niin!”, ilmoittaa turhautunut taho varmana siitä, että vaikka hän itse saattaa upota ärtyneen pökerryksen suohon kyseenalaistavien kysymysten edessä, on universumin moraalikirjassa tarkempi argumentti selkeäsanaisesti kirjattuna. Kaikkihan sen tietävät. Joku kyllä osaisi kertoa. ”Älä hulluja kysy.” ”Tietysti se on niin.”

Näiden turhautuneiden tahojen rinnalla kulkee kuitenkin nopeasti kasvava joukko niitä, jotka ovat huomanneet, että puoltavaa argumenttia ei löydy. Universumin moraalikirja on typötyhjä. He ovat väitelleet asian halki ja puhki, poikki ja rikki, vain huomatakseen, etteivät pysty tarjoamaan järjellistä, kestävää syytä eläintuotteiden kuluttamiselle. Ja silti, monet heistä edelleen työntävät suuhunsa haarukallisia maksalaatikkoa. He toimivat siis järkensä vastaisesti, usein surutta, toisinaan taas epämukavan, sanoja kaihtavan syyllisyyden saattelemina. He myös usein vaativat, että heitä ei ”syyllistettäisi”, jotta epämukavuus ei rikkoisi siedettävyyden rajoja. ”Älä paasaa”.

Brain

Länsimainen ihmiskuva perustuu rationaalisuuden varaan. Ihminen on järjellinen, rationaalinen olento, joka lähestyy maailmaa tunteiden tai intuitioiden sijaan analyyttisesti, loogisesti, tieteellisesti. Juuri tätä ihmiskuvaa on käytetty perusteena ihmisen erottamiselle muista eläimistä: siinä, missä ihminen hahmottaa todellisuutta aivojen rationaalinen koneisto ajatuksia uhmakkaasti hehkuen, hahmottavat muut eläimet maailmaa toisin (tunteiden, viettien, aistien kautta). Kyseistä erottelua voisi helposti rusikoida alas, mutta jääköön se tuonnemas. Tärkeää tässä kohden on kysyä: eikö ole paradoksaalista, mikäli juuri se tekijä, jolla on pyritty oikeuttamaan eläinten hyväksikäyttöä (ihmisen rationaalisuus), on seikka, jonka ihminen tuossa hyväksikäytössä sivuuttaa? Toisin sanoen, jos me olemme huikean rationaalisia, aivomassan ja neuronien määrittämiä otuksia, miten me voimme sivuuttaa tuon rationaalisuuden silloin, kun pohdimme eläinten kohtelua?

Epärationaalisuus puhutti jo antiikin filosofeja. Sokrates pohti epärationaalisten, jopa irrationaalisten valintojen tekemistä ja pyhässä uskossaan ihmisen haluun keskittyä totuudelliseen elämään väitti niiden olevan lopulta mahdottomia. Jos joku toimii epärationaalisesti, hän ei vielä ole oppinut tuntemaan totuutta. Eläinoikeusliike ja eläinetiikka vaikuttavat uskovan samaan teesiin. Mikäli ihminen syö lihaa, hän ei ole vielä kuullut vaadittuja, rationaalisia syitä valita toisin. Maailma muuttuu vegaaniseksi, jos sille vain tarjotaan kylliksi järjellisiä argumentteja tai loogista todistusaineistoa. Ehkä myös eläinoikeusliike ja eläinetiikka syyllistyvät tässä paradoksiin: vaikka ne pyrkivät kyseenalaistamaan rationaaliseen erinomaisuuteen perustuvaa ihmiskuvaa ja asemoimaan ihmisen yhdeksi lajiksi muiden eläinten joukossa, nojaavat ne samalla vahvasti juuri tuohon samaiseen kuvaan pyrkiessään ajamaan muutosta. Ihminen ryhtyy vegaaniksi, sillä ihminen on rationaalinen.

Kun ihminen toimii vastoin parhainta ymmärrystään, syyllistyy hän ”akrasiaan”. Akrasia on yksi filosofian perusongelma: miten on mahdollista, että rationaalinen ihminen toimii vastoin järkeään? Ja silti, toisin kuin Sokrates halusi uskoa, tuo mahdollisuus tulee toteen kaikkialla ympärillämme. Ongelma on tosi. Me toikkaroimme halki elämän toimien tavoilla, joiden tiedämme olevan typeriä. Me elämme epäterveellisesti, käyttäydymme lyhytnäköisesti, poltamme siipiämme – ja jotkut meistä ostavat sitä makkaraa vastoin parasta ymmärrystään.

Rationalistit, kuten Spinoza ja Descartes, tarjosivat akrasialle selkeän selityksen: tunteet saavat ihmisen tolkuttomuuden tilaan, jossa he eivät enää osaa seurata järkeään. Tunteisiin liittyy halu ja hedonismi, jolloin me näemme järjellisesti pahat tai huonot asiat äkisti hyvässä valossa ja kuljemme niitä kohti kourat kurollaan, välittämättä muusta. Ovatko lihansyöjät siis hedonismin sokaisemia? Ne vegaanit, jotka saavat tyrmistyneiltä lihansyöjiltä kuulla vuolaita selvityksiä siitä kuinka ”pekoni on vaan niin hyvää”, voinevat nyökätä. Halut ja niihin liittyvät tunteet tarpovat jatkuvasti järjen edelle ja saavat meidät perin holtittomiksi, itsekkäiksi, hölmöiksi. Halut liittyvät erityisen voimakkaasti kulutusyhteiskuntaan, joka perustuu halun tuottamisen varaan. Meille kerrotaan median ja mainonnan kautta alati, mikä meille tekisi hyvää, mikä olisi burger-537x386tavoiteltavaa, ja samalla sielumme perukoille iskostuu sinnikkäitä haluja ostaa tämä tai tuo seikka, toimia noin tai näin. Haluista ja niihin liittyvistä tunteista tulee lopulta identiteetin muoto: me olemme, mitä me haluamme, ja me tunnemme vahvasti, että juuri näin meidän tuleekin haluta.

Yksi selitys onkin, että akraattiset lihansyöjät ovat kulinarismin sokaisemia, ja aivan liian valmiita seuraamaan halujaan lihatiskin äärelle. Halu, maku, jopa mässäily menee järjen ja lopulta moraalin edelle. He eivät halua ajatella rationaalisia perusteita sen enempää, he siirtävät ne syrjään, keskittyvät haluun, seuraavat markkinoinnin viestejä siitä kuinka ”kunnon ihminen” syö palvia. Jotkut heistä lipuvat haluun liittyvien tunteiden mukana vieläkin pidemmälle. He kiukustuvat kritiikistä vereslihalle ja tiuskivat niille, jotka pyrkivät muistuttamaan heitä syrjään siirretystä. Mitä siinä iniset! ”Pihvi on hyvää!”

Hedonismi, halujen perässä haparointi, on seikka, jota ei kuitenkaan voi täysin sysätä yksilön vastuulle. Jo Aristoteles painotti, että akrasia on yhteiskunnallisesti, poliittisesti tuotettu seikka. Yhteiskunnan tulisi tuottaa rakenteita, aina koulutuksesta talousjärjestelmään, jotka tukevat yksilön moraalista kasvua ja samalla poistavat akrasian mahdollisuutta. Nykyinen yhteiskunta kuitenkin perustuu akrasian varaan – huima kulutuksen tahti mahdollistuu vain sitä kautta, että yksilöt tekevät jatkuvasti hedonistisia, järjen ja moraalin vastaisia valintoja. Samainen yhteiskunta myös mahdollistaa sen, että me emme joudu kohtaamaan tätä ristiriitaista tilaa, sillä se jatkuvalla mainonnan ja median virralla kertoo meille, että me toimimme oikein. Että kaikkihan näin toimivat. Kai sinä haluat olla aivan kuten kaikki muutkin? Älä siis ajattele liikoja!

Lopulta akrasia liittyykin politiikkaan ja identitettiin. Eläintuotantoon vahvasti nojaava yhteiskunta tuottaa meille narratiiveja siitä, kuinka eläintuotteet ovat ”hyvää” ja kuinka niiden haluaminen on ”luonnollista”. Samalla se tuottaa identiteettiä, sillä suunnatessaan haluja, se myös kertoo, minkälaisia meidän tulee olla. Hyvä ihminen on ihminen, joka toimii markkinoinnin tarjoaman kuvaston mukaisesti: joka kuluttaa paljon, ostaa uusimman älypuhelimen, käy crossfitissä, hankkii kaksi ja puoli lasta, lentää rantalomille… sekä syö lihaa, juo maitoa, mutustaa kananmunia, pukeutuu nahkaan, haluaa turkiskauluksen huppuunsa. Tässä identiteetin tuottamisessa keskeistä on vaade mukautua, sekä sanktiot, jotka seuraavat ryppyilyä, kritiikkiä, sopeutumattomuutta. Jos toimit kulutusyhteiskunnan rakentamien ja suuntaamien halujen vastaisesti, olet epäilyttävä, ja saat olallesi kasan nimitteleviä stereotypioita, aina ”kettutytöistä” ”viherpiiperöihin”. Nämä stereotypiat toimivat varoituksena muille, kehotuksena mukautua. Ja ne todella toimivat: varmasti moni kaihtaa lihansyönnin lopettamista juuri siksi, että ei halua tulla pilkatuksi, leimatuksi, vähätellyksi, ”erilaiseksi”.

Akrasia siis kehittyy halujen ja identiteetin varaan. Se on yksilöllinen kysymys, sillä meistä jokainen on vastuullinen suuntaamaan omia tekojamme tavalla, joka mahdollistaa arvokkaan elämän ja hyvinvoinnin myös muille. Mutta se on myös yhteiskunnallinen kysymys, sillä lopulta yhteiskunta puskee meitä tietynlaisiin ratkaisuihin, tietynlaisiin tapoihin muodostaa käsityksiä omasta minästä ja kohdella muita.

Eläinkysymystä, vegaanisuutta ja eläintuotteiden kulutuksen kritiikkiä ei voidakaan erottaa yhteiskunnasta. Pelkkä eläineettinen argumentointi ei riitä. Tarvitaan myös kulutusyhteiskunnan kiiltäviä pintoja raapivaa kritiikkiä, sekä ehdotuksia siitä, minkälainen yhteiskunta tarjoaisi meille kylliksi eheyttä ja tasapainoista harkintaa, jotta akrasia muuttuisi yhä harvinaisemmaksi. Minkälainen koulutusjärjestelmä takaisi sen, että ihminen haluaisi elää muut huomioonottavalla tavalla? Minkälainen sosiaalijärjestelmä tukisi ihmistä kasvamaan kohti moraalisesti harkitsevaa suuntaa? Minkälainen talousjärjestelmä vakiinnuttaisi meihin sokaistuneiden halujen seuraamisen ja muut välineellistävän asenteen sijaan kyvyn etsiä tasavertaisuutta? Mitä rajoja tulisi asettaa mainonnalle ja markkinoinnille, jotta ne osoittaisivat edes jonkinlaista moraalista selkärankaa suhteessa maapalloon ja sen asukkaisiin?

Jokainen voi purkaa omaa akrasiaansa henkilökohtaisella tasolla, miettien tapoja, joilla haluja ja identiteettiä tuotetaan. Olemalla kyllin rohkea, jotta voi sanoa ”ei” valmiiksi annetulle. Samalla lihansyöntiin liittyvät paineet ja akrasia paljastavat, että eläinoikeuskysymys ei ole vastakkainen suhteessa muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Samat rakenteet, jotka tekevät eläimistä tuotteita, tekevät ympäristöstä silkkaa resurssia ja ihmisistä konemaisia, autenttisuuden kadottavia, itsekeskeisiä kuluttajia – tai tuon kulutuksen hinnan maksavia marginalisoituja köyhiä. Lopulta eläinkysymys onkin yhteiskunnallinen kysymys, ja palauttaa meidät filosofian alkujuurille: mitä on hyvä, muut huomioonottava elämä, ja miten sitä poliittisesti tuetaan sekä rakennetaan suhteessa muihin ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön? Akrasia voi kukoistaa vain yhteiskunnassa, joka ei näe arvoa itsekeskeisen hyödyn ja nautinnon ulkopuolella.

Kärsitkö siis akrasiasta? Avaa lihansyöntiin liittyvää identiteettiä ja tapoja, joilla yhteiskunnan eri tahot tuottavat käsitystä eläimistä ruumiinosina, tuotantokoneina, joiden haluaminen ja syöminen on hyvää, luonnollista. Etsi vaihtoehtoisia tapoja tuottaa käsitystä omasta minästä, sekä erilaisia näkökantoja siihen, mitä on olla sika tai kana. Älä pahastu meistä ”moralisoijista”, sillä meilläkin on vielä paljon opittavaa.

1293456.large