Median ja katujen mainostilat ovat viime aikoina täyttyneet varsin onnellisista ja vapaista lehmistä, joiden elämä on Valion lupausten mukaan autuuden täyttämää.  Niitä katsellessa voisi lähes toivoa olevansa lehmä – jollei muistaisi, että suurin osa elämästä tulisi kenties vietettyä pää parteen sidottuna, jatkuvassa raskauskierteessä, erotettuna omista jälkeläisistä, kunnes tuotannon laskiessa noin neljän vuoden iässä edessä olisi matka teurastamolle. ”Lehmät tekevät, mitä tykkäävät”, antaa Valio ymmärtää ja samalla herättää kysymyksen siitä kuinka paljon mainonnassa saa valehdella. Mainokset kertovat kuitenkin enemmästä kuin silkasta markkinoinnin läpivärjäämästä propagandasta. Ne kertovat siitä, miten meidän tulisi suhtautua eläinten mieleen.

Muutama vuosi sitten minua haastateltiin johonkin maatalouslehteen. Puhuin lehmien kognitiivisista kyvyistä. Päätoimittaja kiukustui, ja kiukkunsa innoittamana parahti: ”Ei lehmän mielessä mitään tapahdu!”. Juttua ei koskaan julkaistu. Vielä tuolloin tämän tyyppinen vastaus eläinten hyvinvointia käsittelevään keskusteluun oli yleinen ja tuottajanäkökulmasta eläinten mielestä tai kognitiosta puhuminen absurdia höpinää. Naiivia, sentimentaalista satua. Jotakin merkittävää on liikahtanut eteenpäin, sillä tällainen skeptismi on yhä harvinaisempaa. Sen sijaan, että tuottajatahot kiistäisivät eläinten mielen, vetoavat he yhä useammin siihen, että tuo mieli on navetoiden, sikaloiden ja broilerhallien ammoniakinhajuisessa tungoksessa onnellinen. Lehmällä onkin mieli – sangen tyytyväinen sellainen.

Kysymys ei enää olekaan, onko lehmällä mieltä tai voiko sen sarvien takaista maailmaa laisinkaan tuntea, vaan pikemminkin kenellä on valta tai auktoriteettiasema kertoa, mitä tuossa mielessä tapahtuu. Tuottajien ja tuotannon takaisten suuryritysten uusi suojamuuri rakentuu väitteestä, jonka mukaan nimenomaan tuottaja tietää, mitä lehmän, sian tai kanan päässä välkehtii. Sian paras tuntija – ja mainonnan mukaan myös paras ystävä – on sikafarmari tai sian lihaa muovikalvojen alle paketoiva konserni, muut vaietkoon.

Väite on erikoinen jo siksi, että yleensä tiedon tuottamisessa tärkeänä pidetään vapautta taloudellisista intresseistä. Tästä syystä öljyteollisuus ei ole luotettavin lähde ilmastoa koskevalle ymmärrykselle, eikä vaateteollisuus paras taho kuvaamaan alipalkattujen työntekijöidensä hyvinvointia. Ovatko
 siis eläimistä voittonsa saavat taatuin lähde noiden samaisten eläinten elämän laatua arvioitaessa? Eikö olisi jopa perusteltua väittää, että he ovat viimeinen instanssi, jonka sanaan aiheen kohdalla tulisi luottaa? Tämä ei tarkoita, että jokainen yksittäinen tuottaja olisi valmis vääristelemään ymmärrystään voiton nimissä – yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä, että heistä moni on assimiloitunut, sisäistänyt, tietyn eläimiä koskevan maailmankuvan, jonka puitteissa on ”ilmiselvää”, että eläin voi hyvin liikkumisen estävässä porsitushäkissä tai pää parteen pakotettuna. Toisin sanoen, tuotannon realiteetteja pidetään eläinten hyvinvoinnin ilmeisinä turvaajina, ikään kuin ne olisivat varsin hiljattaisen, teolliskaupallisen ilmiön sijaan osa ”luonnollisuutta”. Kriittiselle pohdinnalle, epämukaville kysymyksille, ei jää sijaa.

Mutta eikö kokemus eläimistä ole välttämätöntä niiden ymmärtämiseksi? Tämä on jo parempi väite. Monet kognitiivisen eläintutkimuksen huiput korostavat eläimiä koskevia kokemuksia – hetkiä, jolloin ihminen asettautuu osaksi paviaanien tai susien laumaa, tai astuu tasavertaisena ketun, sian tai koiran eteen. ”Eläimet ovat tapa tietää”, toteaa mainetta niittänyt etologi Marc Bekoff ja on toteamuksessaan oikeassa. Kokemukseen täytyy tällöin kuitenkin sisältyä toissuuntautuneisuutta ja avoimuutta: sitä, että me aidosti suuntaamme intentiomme, huomiomme ja myös moraalisen huolemme kohti eläintä, ja sitä, että me olemme avoimia eläimen erilaisuudelle, sen mielen usein erikoisille tavoille tulla esille. Nämä molemmat jäävät tuotannossa puuttumaan. Eläintä lähestytään minäsuuntautuneesti, pohtien mitä tuottaja saa eläimestä irti – eläin edustaa tuotantovolyymiä, maitolitroja, pihviksi muuttuvan lihaksen kasvunopeutta, markkinalukuja, elinkeinoa. Eläimet usein myös kohdataan sulkeutuneena ihmisen tapaan olla, pitäen vaikkapa lehmän vähäeleisyyttä osoituksena raivostuttavasta typeryydestä, kirjaimellisesta mielettömyydestä. Kun huomio keskittyy ihmiseen, voi koko ikänsä navetoissa viettänyt olla eläimestä täysin vieraantunut. Tuottaja, joka ei tiedä, tunne lehmiä laisinkaan.

Tuotantoon keskittyvä eläinten mieltä koskeva ”tieto” saa perustansa kognitiivisesta empatiasta. Kognitiivinen empatia on kykyä etäisesti, neutraalisti arvioida tai suoraan havaita tunnetiloja muissa. Toisin kuin moniin muihin empatian muotoihin, siihen ei siis sinällään sisälly tunteiden
jakamista. Kognitiivisen empatian kourissa voin kliinisesti tunnistaa toisen olennon olevan peloissaan, tuntematta mitään tuon pelon kanssa tai sitä kohtaan. Meistä lähes jokainen käyttää kognitiivista empatiaa – ilman sitä olisimme muiden mielten edessä kompassia vailla, kykenemättömiä ennakoimaan muiden mielentiloja. Se itsessään, yksinään, ei kuitenkaan riitä. Moraalipsykologiassa väitetään yhä useammin, että vasta silloin, kun kliinisen, etäisen asenteen rinnalle astuu myös tunteiden jakaminen, muiden tunnetilojen kanssa resonointi, mahdollistuu toista olentoa koskeva syvällinen ymmärrys. Tällöin puhutaankin kognitiivisen empatian sijaan affektiivisesta empatiasta, kyvystä myötäelää muiden kokemuksia, kyvystä sisäisesti liikehtiä noiden kokemusten kanssa kuin kaislat, jotka liikkuvat aaltojen vuolaudessa.

Ilman affektiivista empatiaa, ilman halua suuntautua kohti toista, avautua sen erilaisuudelle ja resonoida sen tunnetilojen kanssa, olemme toivottomasti eksyksissä. Muista tulee etäisiä olentoja, joiden hyvinvoinnilla ei ole meille pienintäkään merkitystä. Perusesimerkki ihmistyypistä, joka on etevä kognitiivisessa empatiassa mutta kyvytön affektiiviseen empatiaan, on psykopaatti (ja tämän vähemmän vaarallinen henkiserkku, narsisti). Hypoteesina on, että nimenomaan affektiivisuuden, tunnetason puute yhdistettynä taidokkaaseen kognitiiviseen kykyyn arvioida muiden mielen liikkeitä, luo perustan psykopaatin taidolle manipuloida ja hallita muita. Kun ihminen ei tunne mitään toisen pelkoa, hätää tai kipua kohtaan, kun hän pystyy sen sijaan etäisesti vain tunnistamaan näiden tunnetilojen olemassaolon, tulee muiden kontrolloimisesta samettisen sujuvaa, kevyttä, helppoa tanssia toisen mielenmaailman pinnalla.

Eläimiä koskeva ”tieto”, joka ei ole toissuuntautunutta ja avointa, joka ei sisällä affektiivista tasoa, onkin sisältä onttoa, niin pelkistettyä, että jotakin hyvin oleellista kadotetaan. Samalla tapaa kuin psykopaatti ei ymmärrä kanssaihmisen arvoa, yksilöllisyyttä tai ihmisyyttä, on pelkästään kognitiivista empatiaa eläimiin soveltava kykenemätön tavoittamaan sitä, mitä on olla sika tai lehmä eläinteollisuuden karuissa, monotonisissa ja betonisissa puitteissa. Hän osaa arvioida eläinten tunnetiloja halutessaan manipuloida näitä, pyrkiessään ennustamaan eläinten liikkeitä, mutta hän ei näe itse eläintä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että eläintuottajat olisivat psykopaatteja. Suuri osa heistä on ”normikansalaisia”, ystävällisiä otuksia, ja jotkut heistä saattavat kokea aitoa huolta eläimiä kohtaan. Pikemminkin se tarkoittaa, että eläinasenteessaan, nähdessään lehmän ensisijaisesti tuotantolukuna, he saattavat menettää jotakin hyvin ainutlaatuista. Itse eläin jää pimentoon, tuntemattomaksi. Tällöin jopa itseään eläinystävällisenä pitävä tuottaja saattaa omata täysin vääristyneen, karikatyyrimäisen eläinkuvan, joka ei tavoita lehmän tai sian maailmaa.

Samalla on syytä kysyä, mitä tapahtuisi eläinsuhteellemme, ihmiskeskeiselle maailmankuvalle, jos se asetettaisiin persoonallisuustestiin. Narsimiin ja psykopatiaan liittyvät kriteerit, aina muiden manipulaatiosta ja  välineellistämisestä vallankäyttöön, väkivaltaan, moraalisen harkinnan hylkäämiseen, oman minän erinomaisuuden korostamiseen sekä affektiivisen empatian puutteeseen täyttyisivät. Tätä on ihmiskeskeinen ideologia: muiden eläinten yhä konkreettisempaa, eläinteollisuudessa huippunsa saavaa hallintaa, manipulaatiota, ja väkivaltaista, kuolemasta elävää välineellistämistä samalla, kun moraalinen harkinta sysätään turhana ”piipertämisenä” sivuun ja ihmisyyden erinomaisuuden toitotetaan voitonriemuisesti olevan universumin häikäisevimpiä ilmiöitä. Jossakin kohtaa historiaa on kadonnut kyky myötäelää suhteessa – ei ainoastaan alastomiin ihmisapinoihin – vaan myös karvaisiin, höyhenikkäisiin, suomuisiin olentoihin. Yksittäinen tuottaja, yksittäinen lihansyöjä, yksittäinen ihmiskeskeistä maailmaa juhlavasti esiinrummuttava kanssaihminen, ei ole psykopaatti tai narsisti – ei tietenkään. Mutta kollektiivisella tasolla eläinasenteemme itsessään saattaa sitä olla.

Vaihtoehto on selvä: tuoda affektiivista empatiaa esille, asettaa se osaksi tapaa, jolla ihminen lähestyy muita eläimiä. Vasta sen varaan tuotettua tietoa voisi oikeutetusti jakaa mainostolppiin ja sanomalehtien etusivuille. Paitsi niin – affektiivisen empatian maailmassa teollista eläintuotantoa ei olisi olemassakaan.