Kaipaus on tunne, joka määrittää kulttuuria ja siihen limittyviä yksittäisiä mieliä. Se kutoo melankoliaansa kertosäkeissä, joissa kutsutaan rakkautta takaisin tai katsotaan sitä ylittämättömien kuilujen etäisyyksistä, ja se muistuttaa olemassaolostaan kirjallisuuden klassikoissa, joissa ihminen pyrkii aina kohti jotakin, tuulimyllyjen ja kuolemaa sinkoilevien sotakenttien yli. Nykykontekstissa se on jopa markkinoinnin muoto, sillä kaipaus uuteen, parempaan olemassaoloon herättää meidät ostamaan tuotteita, joilla tuota kuningaskuntaa tavoitella. Kaipaus on ihmisyyttä, kurottavakätinen tarve kohti jotakin sellaista, jolla ei ole vielä nimeä.

Mutta mitä me kaipaamme? Kaipaus on paradoksaalinen tila, sillä se suuntautuu ulkoiseen, johonkin, joka on oman itsen ulkopuolella – ihmisiin ja asioihin, jotka voivat tuottaa onnellisuutta ja punoa sitä harmoniaa, joka on aina juuri koskemattomissa – vaikka usein se koskettaa lopulta juuri tuota itseä. Kaipaus myös kohdistuu toiseen aikakauteen, se heittää kutsuhuutonsa menneisyyteen tai tulevaisuuteen, vaikka sen syntyperä sykkii meissä nyt, jokaisesta hetkestä toiseen.

Filosofi Soren Kierkegaardin ajattelun voi tulkita käsittelevän juuri kaipausta ja sen paradoksaalisuutta. Tässä tulkinnassa ihminen pakenee itseään kaipaukseen, hän sukeltaa etsimään välitöntä tyydytystä ympäröivästä todellisuudesta voidakseen unohtaa sen terähampaisen ahdistuksen, joka syntyy meidän katsoessamme itseämme etäältä ensimmäistä kertaa ja nähdessämme tuon itsen olemassaolon absurdiuden. Me olemme omituisia, hajareunaisia, pieniä pisteitä valtavassa maailmankaikkeudessa, väistämättä kaikessa epätäydellisiä ja tuomittuja haurauteen, ja merkitys tuolle olemassaololle saattaa livetä otteesta, muuttua tavoittamattomaksi. Miksi minä, tämä absurdi, monella tapaa kykenemätön ja käsittämätön olento olen täällä?

Kysymys on tuskallinen, ja tuskaa tukahdutetaan puuduttamalla huomio hedonistiseen tyydytykseen tai pyrkimyksiin olla muiden silmissä hyväksyttävä – mikään kuitenkaan ei riitä, ja siten kaipaus kohti sitä mystistä ideaalia, joka voisi tehdä meistä viimein onnellisia, kelpoisia ja merkityksellisiä, jää hakkaamaan soluihimme. Niin me pakenemme ihmissuhteisiin, seksiin, kuluttamiseen, päihteisiin, tekoripsiin, täydellisen kehon etsitään, perheidyllien täyttämiseen, uran ylpeilevään luomiseen, siivousrutiineihin, pankkitilien volyymien maksimointiin, oman aseman sekä kelpoisuuden sosiaaliseen osoittamiseen, jotta voisimme löytää turvan kiusallisten kysymysten herättämästä, tiuskien riuhtovasta tuskasta, joka usein jää niin peitetyksi, että tuskin huomaamme sitä, mutta joka silti määrittää hajanaisia askeleitamme.

Lopulta itse kaipaus voi olla tapa paeta, sillä vain se, mikä on saavuttamatonta ja siten epärealistista, epäkonkreettista, olemassaolon ylittävää, voi olla täydellistä ja ideaalia. Turvapaikka, johon koetamme paeta, ei voi olla todellinen. Kierkegaard puhuu nuoresta, kärsivästä runoilijasta, joka etsii rakkautta mutta tuskastuu sen saavuttaessaan, sillä ilman kaipausta ei ole ideaalia, ja saavutettuna ideaali osoittautuukin todelliseksi ja arkiseksi sekä siten pettymykseksi. Runojen eteerinen, myyttinen neito menettää auransa ollessaan saavutettu ja yhtä kuolevainen kuin runoilija itse. Teoksessa ”Toisto” tuskainen runoilija voi rakastaa vain estämällä rakkauden toteutumisen, ja kaipauksen paradoksaalisuus saa jälleen yhden uuden muodon. ”Viettelijän päiväkirjassa” kärsivän nuoren runoilijan tilalla on manipulatiivinen, verkkoja punova hahmo, joka on oivaltanut kyynisen realismin: jotta rakkaus voi pysyä ideaalina, hänen on julmasti hylättävä sen kohde ja täten mahdollistettava molempien pysyvä kaipaus. Rakkaus voi olla vain kaipauksen tuottama ideaali, ei todellisuutta. Runoilija ja viettelijä haluavat kaipuun, eivät konkretiaa – he kaipaavat kaipausta.

Kenties kaipauksen kulttuuri ja omat mielenkenttämme saavatkin meidät etsimään kaipauksen kohteen sijaan lopulta itse kaipausta. Me tarvitsemme kaipausta, lupauksia jostakin paremmasta, jota kohti pyrkiä levottomasti, kaoottisesti tempoillen tai rauhallisesti, toiveikkaasti lipuen. Kaipaus itsessään on pakotie, siitä tulee huumeemme, joka peittää kiusallisten kysymysten esille kulottaman ahdistuksen.

Juuri tästä syystä kaipaus ei kumpua kaivatusta, vaan meistä itsestämme, tarttuvasta tarpeesta paeta sitä ahdistusta, jota itseen katsominen voi sihisten sivaltaa esille. Me haluamme olla erityisiä, rakastettuja olentoja, joita rakas katsoo tunnistaen, ja me haluamme olla hyviä, kauniita olentoja, joiden olemassaolon merkitys on ilmeinen. Me haluamme olla kykeneviä ja edes jossakin täydellisiä, olla osa sitä kelpoisuuden ”normia”, jota yhteiskunta laskostelee yllemme. Mikään ei kuitenkaan riitä pysyvään tyydyttyneisyyteen tai onnellisuuteen, sillä tuolla jossakin, ydinten ytimessä, kuiskii kauhu omasta riittämättömyydestä, hauraudesta, yksinäisyydestä ja merkityksettömyydestä. Meidän on vaikea kohdata sitä epätäydellistä, heikkoa, kuolevaista, avaruudessa yksinäistä olentoa, jonka olemassaololle kukaan ei voi tarjota paperille kirjattua, universaalia merkitystä. Me kaipaamme, koska on kivuliasta nähdä se olento, jonka ”minäksi” nimeämme, ja me kaipaamme, koska me emme siten kelpaa itsellemme.

Kaipaukseen liittyy oletus vapaudesta – siitä, että sen kautta löytyy muurittomia, rajattomia alueita, sanoilla tavoittamattomia paratiiseja, joissa viimein kaikki on toisin. Jälleen kaipaus törmää paradoksiin, sillä sen lupaama vapaus ei voi toteutua sen kautta. Vapaus alkaa kaipuun katoamisesta. Kenties vapaus on lopulta vapautta itsestä ja sen tarpeesta olla erityinen, merkitysrikas, paikkansa sekä suuntansa alati tietävä, kykenevä, rakastettu ihminen. Tuon tarpeen tuolla puolen on todellisia keitaita, joissa voi lentää hämmästelemättä omien siipien eriskummallisia rakenteita.

Kierkegaard ehdotti, että ahdistuksesta voi irrottautua hyppäämällä kohti asioita, joiden edessä oma ego katoaa omaan rajallisuuteensa. Hän itse teki uskon hypyn ja heittäytyi lentämään uskonnollisten, mystisten asioiden varaan – sellaisten, joiden edessä oman erityisyytensä puutteen vuoksi tuskastuva on niin pieni, ettei vaade erityisyydestä enää nouse. Toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti vain hypätä tarpeen ja ”minää” huutavan sekä rakkaudestakin merkityksellisyyden kokemusta etsivän, kaipuuseen kietoutuneen egon ulkopuolelle, missä tuulet ovat lempeämpiä ja todellisuus niin avara, ettei itsen katoaminen sen ihmeellisyyteen ole ahdistusta vaan vapauden esille huokaisemaa kauneutta.