Ystävä vai ”häiriötekijä”?

Sosiaalinen eristäytyminen on uutisten mukaan johtanut koirien kysynnän lisääntymiseen. Koira on kuitenkin muuta kuin ajanvietettä tai harrastusmahdollisuus, ja koiraan sitoutuminen vaatii enemmän kuin moni haluaa antaa. Itse ajattelen, että koirien olemassaolo on ihmiselon manna, hunaja ja kulta – mutta vain, jos koiria kohdellaan tasavertaisina, itsessään arvokkaina ystävinä.

 

Koiran kadotettu perspektiivi

Näen ikkunastani päivittäin saman näyn. Suurikokoinen, innosta loikkiva koira vetää omistajaansa hihnassa pihamaan poikki haluten tutustua kaikkiin ja kaikkeen. Se asuu kivenheiton päässä naapuritalossa ja vaikuttaa saavan päivittäin kolme pikaista pissareissua korttelin ympäri. Arviolta nelikymmenkiloisen koiran päivittäiseksi kävelysaldoksi tulee siis yhteensä kenties kilometri. Sitä ulkoiluttavat ihmiset vaikuttavat kovasti tykästyneiltä koiraansa. He eivät kuitenkaan näytä erityisen hullaantuneilta liikuntaan, vaan pysähtyvät pihan reunaan kuin kävely olisi tappava tapa ja imevät poissaolevina savukkeitaan samalla, kun koira koettaa ottaa kymmenen minuutin ulkoilusta kaiken sen irti, mitä kymmenen minuutin ulkoilusta ei millään voi saada.

Ystäväni kertoi näkevänsä omasta ikkunastaan vastaavaa. Naapuritalon koiranpennun on tyydyttävä pissalenkkeihin takapihalle. Kasvava eläin haluaisi viipottaa nenä edellä ja sydän innosta hyppien suureen maailmaan, mutta on pakotettu nuuhkimaan samaa, piskuista nurmikkoa päivästä toiseen. Omistajat antavat koiralle ulkoiluaikaa yhden tupakkatauon verran, sitten leikkisä pentu kiskotaan pihalta takaisin sisälle. Joillakin koirien haltijoilla vaikuttaakin olevan asenteena se, että jo pieni pissalenkki on signaali merkittävästä altruismista toislajista karvaolentoa kohtaan, vaikka todellisuudessa se ei riitä  oikein mihinkään.

Koira 6

Ihmisten joukkoon mahtuu myös heitä, jotka pitävät kaikkia niitä piirteitä koirissa, jotka hankaloittavat heidän omaa elämäänsä, ”häiriökäyttäytymisenä”. Usein nämä piirteet ovat elimellinen osa koiramaisuutta. Koira on laumaeläin, joka yleensä ei tahdo olla yksin, joten esimerkiksi ”eroahdistus” on tyystin luonnollista. Kun koira pistää kengät ja tyynyt silpuksi, on joidenkin ensireaktio kuitenkin se, että koirassa on jotain vialla, vaikka se on yksinkertaisesti yksinäinen. Koira järsii asioita, haukkuu välillä vimmatusti, saattaa ahdistettuna näyttää hampaitaan ja jopa näykätä; nämäkin ovat luontaisia juttuja, eivät ”häiriökäytöstä”.

Hiljattain kohtasin puistossa naisen, joka ilmoitti, ettei kerta kaikkiaan enää kestä koiranpentuaan, sillä siinä on jotakin ”vikaa”. Kun kyselin, mihin vikaan hän mahtaa viitata, oli vastauksena se, että koira haukkuu eikä lopeta naisen sitä pyytäessä, mikä oli tämän katsantokannassa pöyristyttävä signaali luonnevikaisuudesta. (Kyllä, raportoikaa tämä ylemmille virkamiehille ja pysäyttäkää maailmaan tehtaat: koira haukkuu!) Katsoin jaloissani pyörivää intomielistä pentua, joka haukahteli omille koirilleni, ja koetin kertoa naiselle, että kun koirat haukkuvat. Ja järsivät. Ja tekevät kaikenlaista sellaista, mikä voi olla välillä ärsyttävää, ja että siitä huolimatta (ja välillä ihan vain sen takia) niitä rakastetaan ja niiden näkökulmaa kunnioitetaan.

Ystäväni puolestaan kuvaili hiljattain kohtaamaansa parivaljakkoa: harteikas mies rempoi ärtynein ottein energistä mäyräkoiranpentua hihnasta niin, että pentu lensi kaarena ilmassa. Miehelle kasvavan koiran ilo oli kerrassaan liikaa ja koiran koiramaisuus häiriötekijä, joka oli laitettava ruotuun väkivaltaisin ja pienelle olennolle hengenvaarallisin ottein.

Koirien sosiaalisuuteenkin suhtaudutaan toisinaan kuin häiriöön, joka on eliminoitava. Näen päivittäin koiralenkeilläni ihmisiä, jotka kiskovat silminnähden ystävällisiä ja tutustumishaluisia koiriaan muiden koirien ääreltä pois. Näky on kuin kahta vankia kuljetettaisiin toistensa ohi jokaista kontaktin mahdollisuutta välttäen. Erityisesti suren vailla lajitoverin seuraa asuvia koiria, joiden ei anneta tervehtiä kaltaisiaan edes ulkona. Koirien pyrkiessä keho riemusta kiemuralla toistensa luokse omistajat ohjaavat niitä makupaloin, maanitteluin, komennoin tai kovin hihnaottein pysymään erillään. ”Ohittamisesta” onkin tullut koulutustrendi, joka palvelee ihmisen mukavuutta koirien kulkiessa toistensa ohi kuin luovuttaneina. Ymmärrän, että rähisevälle koiralle on hyvä oppia rauhallisia ohituksia, mutta onko todella niin, että tavoitteena on koira, jonka sosiaalinen yhteys kaltaisiinsa on täysin katkaistu?

Koira 4

Oma lukunsa ovat juoksijat, joille koiralenkki on pikemminkin ihmislenkki ja ihmisen liikunnalle pyhitetty. Kun koira haluaisi tutkia rauhassa maastoa, kiskovat nämä trikoisiin pukeutuneet ihmisolennot niitä ärtyneinä eteenpäin pulssimittareiden tehdessä ennätyksiä. Keskustellessani hiljattain tällaisen ihmisen kanssa (koiramme päättivät itsepäisesti tutustua toisiinsa naisen vastusteluista huolimatta), ilmoitti hän, että hänen tavoitteenaan on kasvattaa koirasta sellainen, joka ei pysähtele lainkaan. ”Lenkkeily on liikuntaa varten!”, hän ilmoitti etsien minulta ymmärrystä sille, miten turhauttavaa on, kun armoitettu hölkkä ei etenekään karvapallon nuuhkiessa yhdeksättä tolppaa.

Jäin miettimään tuota lausetta. Onko koirasta tullut jokin kuntoväline, jonka tulee ravata hikoilevan omistajansa vierellä luopuen kaikesta siitä, mitä se itse haluaisi tehdä? Harrastin joitakin vuosia pitkän matkan juoksua ja koetin toisinaan viedä koiria mukaani, kunnes luovutin ja aloin yksinkertaisesti kävellä. Oman kokemukseni mukaan suurinta osaa koirista ei huvita juosta monotonisesti eteenpäin. Koiria huvittaa rynniä, saada hepuleita ja kirmata kahjona ympyrää, ja sen lisäksi niitä huvittaa pysähdellä, nuuhkia, tutkia, tutustua, olla välillä ihan vain paikoillaan ja aistia asioita niillä koirien keinoilla, jotka jäävät ihmisen ulottumattomiin.

 

Neljä kysymystä

Monelle koira on seuralainen, jonka oma näkökulma jää katvealueen ulkopuolelle. Sitä saatetaan pusutella ja halia, sitä saatetaan rakastaa rintakehän syvyydeltä ja enemmän, mutta silti sen oma todellisuus jää usein sivuun, eikä rakkaus siten konkretisoidu teoiksi, jotka todella kunnioittaisivat eläimen omaa hyvää. Liian moni koirallinen ihminen tietää koirien taidoista, kyvyistä ja tarpeista lopulta vähän, ja liian usea ummistaa mielensä siltä, että edes yrittäisi pohtia, miltä tuntuu olla koira ihmisten maailmassa. Koiran funktioksi jää palvella ihmisen toiveita lähes telepaattisella taidolla, ja nukkua sohvan tai olohuoneen nurkassa silloin, kun siitä ei tahdota mitään.

Ja toki: välillä koiraa on pakko vetää mukaan, jotta ehtii töihin, tms. Välillä on pakko pitää hihnaa kireällä, jotta lenkillä ei tapahtuisi yllättäviä koirien vapaaotteluita. Minäkin olen vetänyt hihnasta ja toisinaan turhautunut, kun rakkaat karvaolentoni haluavat huudella uhkauksia kadun toisella puolella kulkevalle puudelille tai pysähtyä tutkimaan ojanpohjaa puoleksi tunniksi. En ole tässä kohtaa virheetön. Silti on tehtävä parhaansa, jotta nämä vetämisten ja tiukkojen hihnojen hetket olisivat poikkeus eivätkä sääntö.

Koiralle on varattava aikaa olla koira ja tehdä koiramaisia asioita ilman, että ihminen hihnan toisessa päässä alati estää koiran onnellisten hetkien toteutumista. Joka päivä pitäisi lenkkeihin sisältyä pysähtelyä, odottelua, koiran mieltymysten seuraamista – sitä, että välillä yhden puskan kohdalla seisotaan vartti oravaa ihmettelemässä ja toisinaan sinne ojanpohjalle todella jäädään puoleksi tunniksi.

koira 7

 

Tässä koiran hankintaa pohtivalle kysymyksiä:

 

  1. Jaksatko ulkoilla aivan joka päivä parisen tuntia, oli sää tai henkinen happi mikä hyvänsä? Koirat tutkitusti masentuvat liikunnan ja stimulaation puutteesta. Olen varma, että Suomestakin löytyy kasapäin koiria, jotka ovat menettäneet elämän iloa sekä astuneet nukkumisen ja syömisen horteiseen rytmiin, sillä ne eivät saa tutkia maailmaa tarpeeksi ja välillä juosta niin, että hiekka ja kuola lentävät.

 

  1. Jaksatko kävellä myös koiran ehdoilla, eli pysähtyä joka toisen tolpan kohdalle ja antaa koiran haistella pitkään ja hartaasti sitä tienoota, mikä sitä kiinnostaa? Lenkit ovat koirien päivän huipentuma, ne ovat niiden some, kirjat, sali, Netflix, ystävätapaamiset, työ ja Zoom yhdistettynä – lenkit ovat koiran fyysinen ja henkinen valoaukko, joiden odottamisesta niiden muu elämä pääsääntöisesti koostuu. Joten voisiko välillä tehdä niin, että todella antaa koiran olla lenkeillä koira vaikka se olisi hitusen tylsää? Kannattaa muistaa: koirista on tylsää, kun ihmiset tuijottavat maagisia näyttöpäätteitään puolet elämästään ja lopun aikaa ovat poissa kotoa. Koirilla on luultavasti ihmisen kanssa usein pohjattoman, turhauttavan tylsää. Eikö siis voisi kääntää asetelman toisinaan toisinpäin ja edetä koiran ehdoilla?

 

  1. Jaksatko miettiä koiran näkökulmaa, ihan arkipäiväisesti ja vakavasti? Jaksatko tunnistaa, milloin koirasi on iloinen, peloissaan, turhautunut, kaipaava, kyllästynyt, utelias, turhautunut, seuranhaluinen, rauhankaipuinen, leikkisä tai riemusta suunniltaan? Jaksatko ottaa nämä ja muut tunteet lukuun ja toimia koiraa kuunnellen ja sen hyväksi? Koirien mieltä koskeva tieteellinen tutkimus osoittaa, että ihmisen vanhin toislajinen kumppani on eksponentiaalisesti enemmän kuin sohvankulmassa makaava karvakasa. Miksi ei siis tutustua siihen paremmin?

 

  1. Jaksatko rakastaa? Pystytkö huolehtimaan koirasta niin, että sen etu menee usein oman etusi edelle? Haluatko sallia sille tilaa elämässäsi yksilönä, joka ajattelee, tuntee, tarvitsee ja on itsessään arvokas? Oletko valmis hellimään sitä silloin, kun se kaipaa yhdessäoloa ja päästämään sen asunnossasi sinnekin, minne karva ja kuola jättävät jälkiä? Oletko valmis rakastamaan silloinkin, kun koira on mielestäsi ”vaikea” ja tehnyt silmälaseistasi tai sohvastasi selvää? Oletko valmis rakastamaan koiraa edelleen silloin, kun perheeseesi syntyy lapsia? Entä silloin, kun koirasta tulee sairas tai vanha, ja se tarvitsee hoivaa jopa vuorokauden ympäri?

 

Koirat koettavat alati ymmärtää ihmistä ja ovat tässä lajissa taitavampia kuin me itse. Tutkimuksen mukaan ne myös kokevat empatiaa ihmisiä kohtaan ja tekevät parhaansa, jotta yhteiselomme olisi molemminpuolisesti auvoista. Koirat antavat meille valtavasti ja siitä vielä kymmenen kilometriä enemmän. Voisimmeko me siis yrittää välillä myös ymmärtää koiria, muistaa niiden perspektiivin ja tarpeet, sekä rakastaa tekojen tasolla?

Koira 3

 

Yhteisevoluutiosta empatiaan

Ihminen on käynyt läpi pitkän yhteisevoluution koiran kanssa. Lajiemme yhteinen historia ulottuu jopa 40 000 vuoden taakse. Ihminen on vaikuttanut koiraan ja koira ihmiseen. Kulttuuriteoreetikko Donna Haraway onkin ehdottanut ”seuraeläinmanifestissaan” (The Companion Species Manifesto 2003), että ilman koiraa ihminen olisi hyvin erilainen olento. Itse ajattelen, että koira on opettanut ihmiselle empatiaa, sillä toisen lajin kanssa menestyksekkäästi eläminen haastaa ja kehittää kykyä ymmärtää muita. Kenties ilman koiraa, ihminen olisi nykyistä(kin) huomattavasti itsekkäämpi ja raadollisempi olento.

Empatian kehitystyö on kuitenkin vielä puolitiessä. Monet osaavat kohdella koiriaan taidolla ja rakkaudella. Silti meillä kaikilla on vielä avaruuden verran opittavaa muista lajeista, koira mukaan lukien. Joten jos tänään kuljetit koiraasi kuin vankia, annoit sille liikuntaa vain murusen verran tai ärähdit sen omille haluille, pysähdy, vaihda näkökulmaa, ja aloita uudestaan. Ja jos harkitset koiran ottamista, katso itseäsi ja sitä, mitä olet valmis antamaan.

Sinä olet koirasi universumin keskiö. Jos teet koiralle tilaa omaan universumiisi ja kohtelet häntä huomioiden sekä rakkaudella, saattaa olemassaolo aueta uutena siinä leikin, luottamuksen ja lempeyden valossa, jonka vain koira voi ihmisen elämään tuoda.

 

Koira 5

 

Lähteitä

Arden, R., Bensky, M. K., & Adams, M. J. (2016). A Review of Cognitive Abilities in Dogs, 1911 Through 2016: More Individual Differences, Please! Current Directions in Psychological Science, 25(5): 307–312.

Miklósi Á, Kubinyi E. (2016). “Current Trends in Canine Problem-Solving and Cognition”. Curr Dir Psychol Sci. 25(5): 300‐306.

“How Smart Is a Dog Really? The Secrets of a Canine Mind”, Time 19.5.2017. https://time.com/4775436/how-smart-is-a-dog-really/

 

 

Koiria ja ongelmaihmisiä

Koirat ovat länsimaiselle ihmiselle lähes pyhä eläin. Ne ovat varanneet erityisen aseman verrattuna muiden lajien edustajiin: niitä ei ole soveliasta kasvattaa häkeissä lihaksi tai roikottaa teurashihnalla, eikä niitä ole sallittua jahdata sammalmättäiden läpi kivääri olalla. Koiraa tulee kohdella yksilönä, ei lajin kasvottomana edustajana. Koira on perheenjäsen. Koira on ihmisen paras ystävä. Koiraa tulee rakastaa.

Koirien pyhyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa, ja se on kuolema. Sosiaalisen median keskustelukammioissa jotkut itsensä ”eläinrakkaaksi” nimeävät tahot tarjoavat kuolemaa ratkaisuksi lähes mihin tahansa ongelmaan, joita koirallinen voi kohdata. Onko koirasi sairas tai vanha? Tapa se. Onko koirallasi eroahdistusta? Tapa se. Etkö enää voi pitää koiraa asunnossasi? Tapa se. Eläinlääkärit kertovat koirien eutanasiabuumista, ja joka päivä Suomessa kohtaa loppunsa aivan liian moni elinkelpoinen, elämänhaluinen koiraotus.

Tappamista oikeutetaan erikoisin tavoin. Pitovaikeuksista kärsivä vetoaa siihen, ettei halua laittaa koiraa ”kiertoon”, ikään kuin koiran luovuttaminen uuteen kotiin olisi sen asettamista asemattomaan tavarajunaan vailla toivoakaan hyvinvoinnista. Logiikkaa ontuu ja vaappuu ilmeisellä tavalla: mikäli koiran luovuttaminen on ”kiertoon” laittamista, meillä ei lopulta olisi koiria lainkaan, sillä yksikään niistä ei hievahtaisi sieltä paikasta, minne on syntynyt. ”Kiertolaisuus” onkin usein peitetarina egoismille, jonka puitteissa ihminen posket hehkuen olettaa olevansa tämän maan kaikista asukeista juuri se ainut, joka pystyy takaamaan koiran hyvinvoinnin – egoismi myös kertoo, että on lohdullisempaa ottaa koira päiviltä kuin joutua pohtimaan, miten se uudessa paikassa voi. Sairaita tai vanhoja koiria puolestaan tapetaan vetoamalla kärsimyksen välttämiseen, ikään kuin täydellinen kivuttomuus olisi oleellisempaa kuin itse elämän jatkuvuus. Tämäkin logiikka kaatuu kolisten. Kivutonta elämää ei olekaan, ja vanhuus on yksi oleellinen elämänvaihe, ei jotakin, joka tulisi poistaa luodilla tai piikillä. Oleellista on kivun määrä, ei sen olemassaolo, ja eläimen oma käyttäytyminen kertoo, milloin tuo määrä on ylittänyt halun elämään. Valitettavasti tätä käyttäytymistä hyvin harvoin kuunnellaan.

Kääntöpuolien lista ei sisällä ainoastaan tappamista, vaan on moninainen ja pitkä: koiriaan tiukassa hihnassa pitävät ihmissielut, jotka eivät salli hoidokeilleen kosketusta toisiin koiriin ja jotka sen sijaan kiivaasti raahaavat näitä kuin elinkautisvankeja pitkin Suomen jalkakäytäviä, koiriaan ponnekkaasti karjuen komentavat ihmiset, jotka mieleltään epävakaiden luutnanttien tavoin ilmoittavat, kuka määrää ja ketä, sekä koiransa olohuoneen nurkkaan unohtavat lajimme edustajat. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

3ef379397fec14a72608d1891fb8b006Tapa, jolla koira kohdataan, perustuu usein idylliseen kuvastoon frisbeen perässä turkki hulmuten juoksevista tai omistajansa ohjeita kuuliaisen sotilaan elkein seuraavista nuorista ja terveistä koirista, jotka käyttäytyvät täysin mallikelpoisesti. Nämä Lassien jälkeläiset osaavat vastata kaikkiin ihmisen niille asettamiin vaatimuksiin ja toimivat siten tyystin harmittomasti kuin nelijalkaiset partiolaiset – ne ovat elämänkaarensa huipulla, fyysisesti voimallisia ja aktiivisia, kiiltäväturkkisia ja suurisilmäisiä ilon ja tyytyväisyyden lähteitä. Idyllisen kuvaston koirat eivät järsi kenkiä, räkytä hihnassa, ulvo yksin jäädessään, hypi tuntemattomia kumoon, ulosta sisälle tai näykkäise, kun niitä lähestytään väärin. Ne eivät myöskään sairastu tai vanhene – niillä ei ole nivelrikkoa, loisia, sydänongelmia, kasvaimia, suolistosairauksia tai kohtutulehduksia. Koirakuvaston koira on ihmismaailmassa se mainosten valkohampainen, täydellisen onnellinen, tasapainoinen ja terve nuori aikuinen, jota on alettu pitää ihmisyyden ideaalina.

Tuo koira, ja tuo ihminen, ovat fantasiaa. Koirat eivät ole lassieita. Ne käyttäytyvät koiramaisesti, eivätkä ole pieniä ihmisiä saatikka partiolaisia karvaisessa, kuolaavassa kehossa. Ne rikkovat paikkoja, haukkuvat, repivät, ulvovat, hyppivät ja räkyttävät, ja ne vanhenevat sekä sairastuvat. Koirat ovat idyllisten stereotypioiden sijaan aktuaalisia, konkreettisia, fyysisiä olentoja, jotka käyttäytyvät itselleen tyypillisellä tavalla, joilla on kaikilla omat historiansa, näkökulmansa, kykynsä ja vajavaisuutensa, ja jotka ovat terveydeltään hauraita sekä vanhenevia. Tappamisesta ja jatkuvasta kontrolloimisesta onkin tullut tapa siivota, peittää ja silotella koirien konkreettisuutta pois näkyvistä, jotta ideaalikuva jäisi vallitsevaksi. Kaikki ne piirteet, jotka rikkovat käsitystä Täydellisestä Koirasta, hiljennetään joko autoritaariseen, otsasuonia paukuttavaan karjukomentamiseen tai poistetaan kaikessa hiljaisuudessa eläinlääkäriasemien eutanasiapiikkeihin.

Länsimainen ”eläinrakkaus” saakin groteskeja muotoja, sillä se aivan liian usein keskittyy idealisoituihin kuviin itse eläimen sijaan. Paradoksaalisesti eläinten odotetaan täyttävän tietty inhimillistetty tai ihmisen asettama rooli, jotta niitä voidaan kunnioittaa. Itse eläimyys – se, että koirat ovat omia, eläimellisesti käyttäytyviä otuksiaan, jotka saattavat repiä tuhannen tilkuiksi sohvalle järjestykseen sommitellut tyynyt ja tehdä kuolantäyteisiä paritteluelkeitä lasten aikana, ja jotka rapistuvat fyysisesti syntymästään saakka – kiistetään, kierretään ja piilotetaan. Juuri tällaisessa fantasiamaailmassa koiralle tarjotaan rangaistuksia ja jopa kuolemaa sen ulvoessa, sairastuessa tai vanhetessa. Koirien ei anneta olla omia, itsenäisiä, erityisiä, haavoittuvaisia, fyysisiä olentojaan. Niiden konkretia, koirien eläimellisyys ja koiruus, hukutetaan ihmisnormien alle ja sille annetaan kirjaimellinen loppulaukaus, mikäli se ei noita normeja täytä.

dog-training-boarding-breaks-bad-behaviors-600x417Filosofi Clare Palmer on puhunut tavasta, jolla ihmisen koirasuhde perustuu usein vallankäytön ja kontrolloinnin varaan. Koiria jalostetaan, sterilisoidaan ja koulutetaan, jotta niistä tulisi yhä selkeämmin ihmisen itselleen tuottamia luomuksia, eräänlaisia tuotteita. Samalla koirien koiramaisuutta poistetaan, kunnes sitä pidetään haittana tai ongelmana. Suhde ”parhaaseen ystävään” voikin olla varsin raadollinen. Koiraan kohdistuu tiukka lista vaatimuksia ja odotuksia, ihmisen itsessään lekotellessa itsekritiikin yläpuolella ja antaessa koiralle äärimmäisen vähän niitä asioita, joita koira tarvitsee – hyväksyntää, tunnistamista, ja halua ymmärtää koiraa sen omista lähtökohdista.

Ystävyys vaatii toisen tunnistamista sellaisena kuin tämä on. Rakkaus vaatii realismia ja halua tavoittaa toinen kaikessa ainutlaatuisuudessaan sekä vaillinaisuudessaan. Kumpikaan ei pakota toista sille sopimattomaan muottiin. Koira ei ole idyllikuva, ei Täydellinen, Inhimillinen Olento. Aristoteleella oli paljon sanottavaa ystävyydestä, ja se muodosti hänen etiikkansa perustan: ystävyys on kykyä tasavertaisuuteen ja luo perustan toisten huomioonottamiselle. Suhde koiraan tulisi rakentaa tältä pohjalta, pyrkien kunnioittamaan koiran eläimellisyyttä ja tukien koiraa omana, ainutlaatuisena karvakkaana yhtä paljon kuin koira pyrkii olemaan läsnä ihmiselle. Tämä tarkoittaa yhteiselämän muokkaamista siten, että koiran erilaisuus sekä erityisyys huomioidaan ja koira voi voida hyvin koirana.

Koira ja ihminen ovat käyneet läpi häikäisevän yhteisevoluution. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten uteliaimmat susista jäivät ihmisasutuksen läheisyyteen, ja uteliaimmat ihmisistä alkoivat ruokkia niitä, luoden alun tarinalle kahden lajin yhteen kietoutumisesta. Koiran olemassaolo on vaikuttanut ihmisen evoluutiokehitykseen ja psyykeen, vahvistaen oleellisesti kykyämme muiden – niin ihmisten kuin muiden eläintenkin – ymmärtämiseen. Samalla koirasta on tullut olento, joka pystyy lukemaan ihmisiä paremmin kuin ymmärrämmekään, ja joka alati pyrkii kommunikoimaan mieltään ja tarpeitaan meille. Valitettavan usein tässä tarinassa vain yksi osapuoli on aktiivinen ja yrittää luoda pohjaa sellaiselle suhteelle, jossa toinen todella on ystävä, kumppani. Se osapuoli ei ole ihminen.

Bad-Dog-600