Koirat ovat länsimaiselle ihmiselle lähes pyhä eläin. Ne ovat varanneet erityisen aseman verrattuna muiden lajien edustajiin: niitä ei ole soveliasta kasvattaa häkeissä lihaksi tai roikottaa teurashihnalla, eikä niitä ole sallittua jahdata sammalmättäiden läpi kivääri olalla. Koiraa tulee kohdella yksilönä, ei lajin kasvottomana edustajana. Koira on perheenjäsen. Koira on ihmisen paras ystävä. Koiraa tulee rakastaa.

Koirien pyhyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa, ja se on kuolema. Sosiaalisen median keskustelukammioissa jotkut itsensä ”eläinrakkaaksi” nimeävät tahot tarjoavat kuolemaa ratkaisuksi lähes mihin tahansa ongelmaan, joita koirallinen voi kohdata. Onko koirasi sairas tai vanha? Tapa se. Onko koirallasi eroahdistusta? Tapa se. Etkö enää voi pitää koiraa asunnossasi? Tapa se. Eläinlääkärit kertovat koirien eutanasiabuumista, ja joka päivä Suomessa kohtaa loppunsa aivan liian moni elinkelpoinen, elämänhaluinen koiraotus.

Tappamista oikeutetaan erikoisin tavoin. Pitovaikeuksista kärsivä vetoaa siihen, ettei halua laittaa koiraa ”kiertoon”, ikään kuin koiran luovuttaminen uuteen kotiin olisi sen asettamista asemattomaan tavarajunaan vailla toivoakaan hyvinvoinnista. Logiikkaa ontuu ja vaappuu ilmeisellä tavalla: mikäli koiran luovuttaminen on ”kiertoon” laittamista, meillä ei lopulta olisi koiria lainkaan, sillä yksikään niistä ei hievahtaisi sieltä paikasta, minne on syntynyt. ”Kiertolaisuus” onkin usein peitetarina egoismille, jonka puitteissa ihminen posket hehkuen olettaa olevansa tämän maan kaikista asukeista juuri se ainut, joka pystyy takaamaan koiran hyvinvoinnin – egoismi myös kertoo, että on lohdullisempaa ottaa koira päiviltä kuin joutua pohtimaan, miten se uudessa paikassa voi. Sairaita tai vanhoja koiria puolestaan tapetaan vetoamalla kärsimyksen välttämiseen, ikään kuin täydellinen kivuttomuus olisi oleellisempaa kuin itse elämän jatkuvuus. Tämäkin logiikka kaatuu kolisten. Kivutonta elämää ei olekaan, ja vanhuus on yksi oleellinen elämänvaihe, ei jotakin, joka tulisi poistaa luodilla tai piikillä. Oleellista on kivun määrä, ei sen olemassaolo, ja eläimen oma käyttäytyminen kertoo, milloin tuo määrä on ylittänyt halun elämään. Valitettavasti tätä käyttäytymistä hyvin harvoin kuunnellaan.

Kääntöpuolien lista ei sisällä ainoastaan tappamista, vaan on moninainen ja pitkä: koiriaan tiukassa hihnassa pitävät ihmissielut, jotka eivät salli hoidokeilleen kosketusta toisiin koiriin ja jotka sen sijaan kiivaasti raahaavat näitä kuin elinkautisvankeja pitkin Suomen jalkakäytäviä, koiriaan ponnekkaasti karjuen komentavat ihmiset, jotka mieleltään epävakaiden luutnanttien tavoin ilmoittavat, kuka määrää ja ketä, sekä koiransa olohuoneen nurkkaan unohtavat lajimme edustajat. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Tapa, jolla koira kohdataan, perustuu usein idylliseen kuvastoon frisbeen perässä turkki hulmuten juoksevista tai omistajansa ohjeita kuuliaisen sotilaan elkein seuraavista nuorista ja terveistä koirista, jotka käyttäytyvät täysin mallikelpoisesti. Nämä Lassien jälkeläiset osaavat vastata kaikkiin ihmisen niille asettamiin vaatimuksiin ja toimivat siten tyystin harmittomasti kuin nelijalkaiset partiolaiset – ne ovat elämänkaarensa huipulla, fyysisesti voimallisia ja aktiivisia, kiiltäväturkkisia ja suurisilmäisiä ilon ja tyytyväisyyden lähteitä. Idyllisen kuvaston koirat eivät järsi kenkiä, räkytä hihnassa, ulvo yksin jäädessään, hypi tuntemattomia kumoon, ulosta sisälle tai näykkäise, kun niitä lähestytään väärin. Ne eivät myöskään sairastu tai vanhene – niillä ei ole nivelrikkoa, loisia, sydänongelmia, kasvaimia, suolistosairauksia tai kohtutulehduksia. Koirakuvaston koira on ihmismaailmassa se mainosten valkohampainen, täydellisen onnellinen, tasapainoinen ja terve nuori aikuinen, jota on alettu pitää ihmisyyden ideaalina.

Tuo koira, ja tuo ihminen, ovat fantasiaa. Koirat eivät ole lassieita. Ne käyttäytyvät koiramaisesti, eivätkä ole pieniä ihmisiä saatikka partiolaisia karvaisessa, kuolaavassa kehossa. Ne rikkovat paikkoja, haukkuvat, repivät, ulvovat, hyppivät ja räkyttävät, ja ne vanhenevat sekä sairastuvat. Koirat ovat idyllisten stereotypioiden sijaan aktuaalisia, konkreettisia, fyysisiä olentoja, jotka käyttäytyvät itselleen tyypillisellä tavalla, joilla on kaikilla omat historiansa, näkökulmansa, kykynsä ja vajavaisuutensa, ja jotka ovat terveydeltään hauraita sekä vanhenevia. Tappamisesta ja jatkuvasta kontrolloimisesta onkin tullut tapa siivota, peittää ja silotella koirien konkreettisuutta pois näkyvistä, jotta ideaalikuva jäisi vallitsevaksi. Kaikki ne piirteet, jotka rikkovat käsitystä Täydellisestä Koirasta, hiljennetään joko autoritaariseen, otsasuonia paukuttavaan karjukomentamiseen tai poistetaan kaikessa hiljaisuudessa eläinlääkäriasemien eutanasiapiikkeihin.

Länsimainen ”eläinrakkaus” saakin groteskeja muotoja, sillä se aivan liian usein keskittyy idealisoituihin kuviin itse eläimen sijaan. Paradoksaalisesti eläinten odotetaan täyttävän tietty inhimillistetty tai ihmisen asettama rooli, jotta niitä voidaan kunnioittaa. Itse eläimyys – se, että koirat ovat omia, eläimellisesti käyttäytyviä otuksiaan, jotka saattavat repiä tuhannen tilkuiksi sohvalle järjestykseen sommitellut tyynyt ja tehdä kuolantäyteisiä paritteluelkeitä lasten aikana, ja jotka rapistuvat fyysisesti syntymästään saakka – kiistetään, kierretään ja piilotetaan. Juuri tällaisessa fantasiamaailmassa koiralle tarjotaan rangaistuksia ja jopa kuolemaa sen ulvoessa, sairastuessa tai vanhetessa. Koirien ei anneta olla omia, itsenäisiä, erityisiä, haavoittuvaisia, fyysisiä olentojaan. Niiden konkretia, koirien eläimellisyys ja koiruus, hukutetaan ihmisnormien alle ja sille annetaan kirjaimellinen loppulaukaus, mikäli se ei noita normeja täytä.

Filosofi Clare Palmer on puhunut tavasta, jolla ihmisen koirasuhde perustuu usein vallankäytön ja kontrolloinnin varaan. Koiria jalostetaan, sterilisoidaan ja koulutetaan, jotta niistä tulisi yhä selkeämmin ihmisen itselleen tuottamia luomuksia, eräänlaisia tuotteita. Samalla koirien koiramaisuutta poistetaan, kunnes sitä pidetään haittana tai ongelmana. Suhde ”parhaaseen ystävään” voikin olla varsin raadollinen. Koiraan kohdistuu tiukka lista vaatimuksia ja odotuksia, ihmisen itsessään lekotellessa itsekritiikin yläpuolella ja antaessa koiralle äärimmäisen vähän niitä asioita, joita koira tarvitsee – hyväksyntää, tunnistamista, ja halua ymmärtää koiraa sen omista lähtökohdista.

Ystävyys vaatii toisen tunnistamista sellaisena kuin tämä on. Rakkaus vaatii realismia ja halua tavoittaa toinen kaikessa ainutlaatuisuudessaan sekä vaillinaisuudessaan. Kumpikaan ei pakota toista sille sopimattomaan muottiin. Koira ei ole idyllikuva, ei Täydellinen, Inhimillinen Olento. Aristoteleella oli paljon sanottavaa ystävyydestä, ja se muodosti hänen etiikkansa perustan: ystävyys on kykyä tasavertaisuuteen ja luo perustan toisten huomioonottamiselle. Suhde koiraan tulisi rakentaa tältä pohjalta, pyrkien kunnioittamaan koiran eläimellisyyttä ja tukien koiraa omana, ainutlaatuisena karvakkaana yhtä paljon kuin koira pyrkii olemaan läsnä ihmiselle. Tämä tarkoittaa yhteiselämän muokkaamista siten, että koiran erilaisuus sekä erityisyys huomioidaan ja koira voi voida hyvin koirana.

Koira ja ihminen ovat käyneet läpi häikäisevän yhteisevoluution. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten uteliaimmat susista jäivät ihmisasutuksen läheisyyteen, ja uteliaimmat ihmisistä alkoivat ruokkia niitä, luoden alun tarinalle kahden lajin yhteen kietoutumisesta. Koiran olemassaolo on vaikuttanut ihmisen evoluutiokehitykseen ja psyykeen, vahvistaen oleellisesti kykyämme muiden – niin ihmisten kuin muiden eläintenkin – ymmärtämiseen. Samalla koirasta on tullut olento, joka pystyy lukemaan ihmisiä paremmin kuin ymmärrämmekään, ja joka alati pyrkii kommunikoimaan mieltään ja tarpeitaan meille. Valitettavan usein tässä tarinassa vain yksi osapuoli on aktiivinen ja yrittää luoda pohjaa sellaiselle suhteelle, jossa toinen todella on ystävä, kumppani. Se osapuoli ei ole ihminen.