Kodittomat koirat ja rinnakkain elämisen taito

 

Löytökoiriin kohdistuu ajoittain kritiikkiä, jonka edessä voi vain hämmentyä. Miksi jotkut suhtautuvat juuri niihin koiriin, jotka kaipaavat eniten ihmisen apua, suurimmalla varauksella?

Rasismia eläinkuvastossa

Viimeaikaisessa keskustelussa on väläytelty muun muassa sitä, että pienellä osalla löytökoirista on todettu resistenttejä bakteereita. Kertomatta jää, että samoja bakteereita löytyy kosolti myös suomalaisista ihmisistä, että todennäköisin paikka sellaisen saamiseen on terveyskeskus, sairaala, vanhustentalo tai ulkomaanreissu, ja että yleisin oire on virtsatieinfektio. Mediassa on luotu liioiteltua uhkakuvaa, joka unohtaa konkretian: näiden bakteereiden saanti koirasta on epätodennäköistä, ja suurin tartuttaja on itse ihminen.

Miksi tällaista merkillistä vääristymää tapahtuu? Miksi löytökoiria jopa demonisoidaan? Kritiikki on osa jatkumoa, jota kovaääninen vähemmistö ylläpitää, ja joka on ehdottanut katukoirienInSSriUfkVokIsB-800x450-noPad jättämistä oman (huonon) onnensa nojaan milloin mistäkin syistä. Toisinaan koirien väitetään olevan arvaamattomia, toisinaan taas jopa ehdotetaan, että ”hyvää tarkoittavat” ihmiset tekevät tyystin turhaa työtä niitä auttaessaan. Ei ole vaikea hahmottaa taustalla olevaa, laajempaa kulttuurista kuvastoa. Mielikuva on tämä: romanialaiset ja venäläiset, köyhyyttä edustavat olennot kantavat tauteja, ovat arvaamattomia tai vaarallisia, ja itse asiassa liittyvät jollakin tapaa hyvää tarkoittavien suomalaisten huiputtamiseen. Ihmisiä koskevat, rasistiset mielikuvat liitetään kuin huomaamatta koiriin, ja siten poliittisesti latautuneet ennakkoluulot leviävät myös eläinasenteisiin. Tilalle ehdotetaan suomalaisia koiria: puhtaita, kotimaisia rotuja (siitäkin huolimatta, että usein juuri ne omaavat liiallisen jalostuksen vuoksi eniten hyvinvointia alentavia sairauksia).

Rasistiset kuvastot ovat aina epärealistista, moraalisesti katteetonta yksioikoisuutta. Kun niitä sovelletaan eläimiin, ja kun koiria arvioidaan niiden lähtömaan perusteella, päädytään jo tahattoman parodian maastoihin. Koirilla ei ole kansalaisuutta tai ihmisetnistä taustaa. Koirat ovat koiria. Romanilainen koira on aivan sama otus kuin suomalainen koira – koirien DNA ei noudata valtioiden rajoja.

Myöskään eläinten hyvinvointi ei katso maan rajoja. Bukarestissa, Barcelonassa tai Moskovassa olevan koiran oikeus hyvään elämään sekä vapauteen kivusta, pelosta ja hädästä on täsmälleen yhtä oleellinen seikka kuin Suomen maaperällä olevan koiran. Eläin itsessään on moraalisesti arvokas otus, oli sen asema ihmisen kulttuurisissa jaotteluissa tai maantieteessä mikä tahansa. Sian kärsimyksellä on merkitystä riippumatta siitä, onko se jaoteltu tuotantoeläimeksi ja koiran hätää tulee lievittää riippumatta siitä, elääkö se ”Romania” vai ”Suomi” –nimisen valtion sisällä.

Eläinten arvon vakavasti ottaminen vaatii vastuun väistämisen sijaan niiden hyvinvoinnin tukemista – eläinten lähtömaasta riippumatta. Löytökoiria kohtaan ennakkoluuloja viljelevät tahot ovatkin valinneet vinon tavan lähestyä etiikkaa. He etsivät syitä olla auttamatta. Lähtökohdan tulisi olla päinvastainen. Eettisen toiminnan peruskysymys ei ole ”Mistä löytäisin perusteen olla tukematta muiden hyvää elämää?” vaan ”Miten auttaa muita parhaalla, kattavimmalla tavalla?”.

Vastuu ja välttämättömyys

Oleellinen haaste onkin, miten tukea myös löytökoirien terveyttä ja hyvinvointia. Miten suunnata resursseja siten, että koirien kotiuttaminen Suomeen sujuu sekä täällä jo olevien että tänne tulevien eläinten näkökulmasta parhaalla tavalla? Jos ongelmakohtia on, miten ne voi ratkaista siten, että kukaan ei jää heitteille, ja että kaikkein eniten apua tarvitsevien hätään vastataan?

Ihmisillä on löytökoirien kohdalla erityisen suuri vastuu. Me lajina olemme tuottaneet 997038_678349698918557_7619002796127030637_nnämä koirat maailmaan. Meidän lajimme on myös hylännyt ne kaduille näkemään nälkää, kohtaamaan usein jopa rajua fyysistä väkivaltaa, hoitamaan kuolevia pentujaan ojissa tai roskisten takana ja käymään jatkuvaa kamppailua hengestään läpi kroonisen nälän, pelon ja kivun. Nämä sanat eivät ole liioittelua. Kuka tahansa katukoirien arkeen tutustunut voi todentaa sen karun, kipuisan todellisuuden, jossa ne vaeltavat. Aineistoa tästä todellisuudesta on valtavasti – kuvamateriaalia hirtetyistä koirista, tappotarhojen häkeissä kauhuaan vapisevista eläimistä, kuolleen emonsa vierellä kyhjöttävistä, likaisista pennuista, lumeen paleltuneista koiravanhuksista. Harva pystyy katsomaan sitä aineistoa. Se ylittää jopa mielikuvituksen rajat. Sen piinaavat kuvat ja kertomukset polttavat merkkinsä pysyvästi mieleen.

Löytökoiria omasta helposta arjestaan käsin kritisoivien olisi hyvä tutustua tuohon aineistoon ja ennen kaikkea lähestyä aihetta moraalisen vastuun ja välttämättömyyden kautta. Vastuu tässä tarkoittaa sitä, että meillä ihmisinä on erityinen vastuu näistä olennoista, jotka kaltaisemme kaksijalkaiset tuottivat ja hylkäsivät. Välttämättömyys puolestaan tarkoittaa sitä, että hädässä olevaa ei jätetä. Tämä todella on näin yksinkertaista: Hädässä olevaa ei jätetä, vaan autetaan.

Filosofit Emmanuel Levinas ja Simone Weil korostivat, miten kärsimyksen tunnistaminen toisessa johtaa velvollisuuteen. Väliin ei tarvita muita syitä – ei teoriaa, argumentteja tai pohdintoja. Riittää, että kohtaamme toisen tämän riisutussa ahdingossa ja avaamme itsemme tälle hetkeksi. Avautuminen vaatii sitä, että asetamme sivuun ennakkoluulomme, verukkeemme, halumme väistää muiden tuskaa ja sen itsekeskeisen vellonnan, joka usein johdattaa mielemme kulkua ja sulkee muut huomiomme ulkopuolelle. Kohtaamisen ja tunnistamisen hetkellä olemme aukinaisia toisen kokemuksille, pakenematta. Tämä herättää äkillisen vastuun ja ymmärryksen siitä, että meidän on tuettava toista sekä oltava olemassa tälle. Weilin mukaan näin syntyvä moraalinen havahtuminen on välttämättömyyttä: jos todella olemme tunnistaneet toisen hädän, me emme enää voi tehdä muuta kuin auttaa.

Vain harva katukoirista selviytyy elossa, ja ne ansaitsevat kaiken apumme. Tälläkin hetkellä sadat tuhannet koirat käyvät läpi akuuttia kipua, pelkoa ja ahdinkoa. Niiden epätoivoiselle todellisuudelle tulee avautua sekä siten kohdata tämä yksinkertainen, eettinen välttämättömyys: ne tarvitsevat tukemme.

Miten auttaa?

Yksi usein kuultu väite on, että katukoiria tulisi auttaa niiden lähtömaassa. Tällaisen ehdottaminen tuntuu toki loogiselta. Samalla huomaamatta kuitenkin jää, että tätä 25498219_1587938864632205_788215659205805687_ntehdään jo. Monet suomalaiset löytökoirajärjestöt ja niiden ihailtavat, vastuussaan horjumattomat aktiivit ylläpitävät katukoirien sterilisaatioita eri maissa sekä pyrkivät valistamaan paikallisia ihmisiä koirien hyvästä kohtelusta. Erityisen kovasti töitä tekevät kyseenomaisten maiden paikalliset eläinsuojelijat, jotka usein mielenterveytensä sekä taloutensa uhraten käyvät väsymätöntä taistelua asenteiden muuttamiseksi ja koirien auttamiseksi. Olen itse seurannut romanialaista löytökoiratoimintaa vuosia ja todistanut paikallisten eläinsuojelijoiden sinnikästä sekä usein murskaavan stressaavaa taistelua koirien puolesta. Eläinten eteen työskentely vaatii heiltä valtavasti energiaa, toivottomia kiistoja paikallisviranomaisten kanssa, aikaa, kärsivällisyyttä ja rahaa. Resursseja ei ole lähimainkaan kylliksi, ja siksi valtaosa koirista ehtii kuolla ennen avunsaantia.

Kun suomalainen viranomainen ehdottaa koirien auttamista lähtömaassa, hän ei siis tiedä, mistä puhuu. Jos hän tietäisi, hän kehuisi sitä väsymätöntä työtä, jota jo tehdään usein täysin vapaaehtoisesti ja palkatta. Hän sanoisi: ”Tässä teille enemmän resursseja” ja hän puhuisi poliittisille tahoille siitä, miten katukoirakriisi on viimein ratkaistava koirien hyväksi. Hän ei kääntäisi selkäänsä ja viskoisi tiedon puutteeseen perustuvia, lopulta heitteillejättöä pyytäviä ehdotuksia.

Samalla on muistettava, että kaikkia koiria ei yksinkertaisesti voi auttaa niiden lähtömaassa. Romanian kaltaisten maiden koiratarhat pursuvat eläimiä, joille ei ole paikkaa. Kymmenen koiraa saattaa asuttaa samaa, betonipohjaista, puristavan ahdasta ja likaista häkkiä, ja satojen koirien tarhoilla heikoimmat kuolevat nopeasti joko nälkään15391181_1218810811545014_3347346516319234207_n tai vammoihin. Raskaina olevat nartut synnyttävät näissä sietämättömissä olosuhteissa pentujaan, jotka hyvin usein nääntyvät ensimmäisten päivien aikana. Korruptio johtaa eettisesti groteskeihin tilanteisiin, joiden keskellä koirat pelkäävät, murtuvat ja kuolevat. Vastaani on tullut tuhansia tarinoita, joilla oli tuskainen, lohduton loppu. Globaalilla tasolla vuosittain miljoonat koirat kuolevat mitä karmaisevimmissa olosuhteissa ilman, että kukaan kirjaa ylös niiden tarinoita. Vain harva koira selviää. Murto-osa saa uuden kodin, mutta koteja ei ole helppoa löytää. Osa uusista kodeista löytyy lähtömaasta, mutta lukumäärien vuoksi monelle tarvitaan apua myös ulkomailta. Miten näitä koiria, joilla ei ole paikkaa, minne mennä, tulisi auttaa? Lähettämällä niille kukkia tai hyviä ajatuksia?

Lukuisat Euroopan maat ottavat löytökoiria ilolla vastaan, ja onneksi Suomessa monet kokevat vastaavaa eläinmyönteisyyttä tarjoamalla kodin olennolle, joka on käynyt läpi helvetin. Tämä toiminta ansaitsee tukea, ei vihamielisyyttä.

Koiran armollisuus

Löytökoirien ongelmia liioitellaan usein räikein vedoin. Silti ehdoton valtaosa näistä koirista on terveitä, mallikkaasti käyttäytyviä olentoja. Ne harvalukuiset, joilla säröjä on, kaipaavat vain hoitoa ja johdonmukaista lämpöä. Terveyspulmia voi korjata, ja kun koira käyttäytyy säröillen, on taustalla aina lopulta pelko. Armollinen, moraalisen huolen valottama tapa lähestyä näitä olentoja on korjata pelko pois ja antaa rikotulle koiralle siten uusi, turvallinen todellisuus. Tämä vaatii paneutumista, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea myötäelävää halua elää toista tukien.

10372046_805244372832765_5897349353514692953_nMinulla itselläni on ollut lukuisia löytökoiria ja nytkin kotiani asuttaa kolme romanialaista koirakaunokkia. Heistä yksi oli jäänyt auton alle ja koettanut selvitä kadulla kolmella jalalla, kunnes tuli tuntemattoman tahon pahoinpitelemäksi. Toinen taas oli pyydetty kadulta tappotarhalle, jolla koiria kuolee säännöllisesti nälkään ja vammoihin. Kolmas pelastui pentuna lumen alta, lähes kuoliaaksi paleltuneena. Nyt he nukkuvat sängyssäni, kiertävät metsiä vierelläni ja hohtavat ilon kyllästämää elämää.

Mikään ei ole kauniimpi kuin se hetki, jolloin pelkäävästä, hermostuneesta, itseensä sulkeutuneesta ja vain kipuun tottuneesta koirasta tulee lopulta olento, joka osaa luottaa maailmaan ja jonka läpi virtaa hehkuva riemu. Kun sellainen olento katsoo lempeydellä ihmistä, tavoittaa hetken jotain siitä, mikä olemassaolossa on merkityksellisintä: kyky elää toisen rinnalla.

Koirat osaavat antaa lajillemme niin kovin paljon anteeksi. Antakaamme niille vastalahjaksi mahdollisuus hyvään elämään. Weil viittasi filosofiassaan Graalin maljaan, joka löytyy vain silloin, kun osaa kysyä vahingoitetulta: ”Miten sinä voit?”. Koirat kysyvät meiltä tätä alati. Ne tarkkailevat meitä, koettavat lukea liikkeitämme ja arvioivat tunteitamme. Kun me voimme huonosti, ne tulevat töykkimään nenällään tai makaamaan vierelle muistuttaakseen, että ovat luonamme. Me olemme läpikäyneet koirien kanssa yhteisevoluution, ja ne ovat lajeista vanhin ystävämme. Ne ansaitsevat, että myös me ihmiset osaamme joskus kääntyä niiden puoleen, tunnistaa hädän ja auttaa.

Kolmijalkainen koirani tuli minulle säikkynä, epävarmana ja vetäytyvänä. Kului viikkoja. Eräänä yönä heräsin ja äkisti näin sen tummien silmien katsovan itseäni ensimmäistä kertaa puhtaan lämmön ja luottamuksen kautta. Pelon tilalla kipunoi hellyys, joka sanoi: ”Me kuljemme rinnakkain”.

 

66933_648211151869422_1163562377_n100_9184

(Yllä Ida ja minä hiukan nuorempina, alla Ida ja artikkelikuvan pentu aikuisena)

 

Mainokset

Rosie was here 2001-2016

 

Tarinan alku: Kuolleita jäniksiä ja kaksi pakomatkaa

Kaikki hienot tarinat alkavat synkkänä, sateisena yönä. Niin myös Rosien ja minun tarina. Rosie oli kasvanut Pohjois-Englannin vanhassa teollisuuskaupungissa, harmaakivisten talojen, löyhkäävien kujien, kärsimättömien ihmisten ja nujertavan sateen keskellä. Se oli englannin vinttikoiran ja salukin sekoitus – sellainen, joita risteytettiin toiveena täydellinen metsästyskoira, jolla olisi salukin rähisevä nopeus ja vinttikoiran terävä vietti kohti jänistä. Rosien risteytti metsästyssuku, joka oli myös tuon kaupungin tunnetuimpia rikollisklaaneja ja joka piti ulisevia, levottomia, 100_0287likaisia koiria talojensa takapihoilla mitättömissä häkeissä sekä sulloi ne sieltä pakettiautoihin matkallaan lyömään vetoa siitä, kenen koira oli ansiokkain tappaja. Tuona yönä Rosie oli uhmannut häkkinsä seiniä ja onnistunut karkaamaan takakujalle, jossa se oli kaatanut hylätyn roskiksen ja ryhtynyt ahnaasti täyttämään nälän sivaltamaa kehoaan. Sen kuono oli tupakanpolttamien peitossa, vatsassa pitkiä arpia sekä potkujen aiheuttamia mustelmia, ja sen kylkiluut tökkivät esille ohuen, nälkiintyneen nahan läpi. Sillä oli juuri ollut pennut, ja sen nisät olivat edelleen imemisestä turvoksissa. Myöhemmin kävisi ilmi, että Rosie oli ollut paitsi metsästys- myös jalostuskoira – paksuniskaiset miehet olivat todenneet sen älykkäimmäksi ja nopeimmaksi sekä teettäneet sillä pentuja myydäkseen niitä eteenpäin muille öisillä nummilla kanien taposta vetoa lyöville kiilusilmille.

Englanti on eläinsuojelun luvattu maa. Se on myös hylättyjen koirien onneton valtakunta, jonka kennelit pursuavat nimeä vailla olevia eläimiä. Pohjois-Englannissa erityisesti vinttikoirien risteytymille, haastavina pidetyille ”lurchereille”, joihin Rosie lukeutui, oli lähes toivotonta löytää sijoituspaikkaa. Rosie tutkittiin, rekisteröitiin eläinsuojelullisista syistä huostaanotetuksi, mutta sille ei ollut paikkaa, jonne asettua. ”Huono tilanne”, totesivat eri kennelit ja pitivät ovensa kiinni. Rosien pelastanut taho soitti minulle ja tarjosi vinttikoiraa ”väliaikaiseen sijoitukseen”. Kun ovestani astui sisään rikkilyöty ja silti ylväs, lujakatseinen, uhmakas, etäinen ja erikoinen Rosie, joka katsoi minua epäillen ja mittaillen, tiesin, että sijoituksesta tulisi pysyvä.

Kuukausia myöhemmin valkoinen pakettiauto ajoi ohitsemme, teki renkaita kiljuttavan u-käännöksen ja kurvasi eteemme jalkakäytävälle ollen täynnä kaljuksi ajeltuja, kirouksia huutavia, punakasvoisia, sylkiposkisia miehiä, joita hallitsi viha. Miehet avasivat auton Summer 2010 345takaosan, jossa värjötteli pelästyneitä, Rosien näköisiä vinttikoiria – Rosien sukulaisia, ehkä Rosien tyttäriä – ja kasa kuolleita kaneja. ”Meidän koiramme”, he ilmoittivat ja vaativat sylki sekä raivo lentäen Rosieta takaisin. Aika pysähtyi ja hapuilin hätäillen pakomahdollisuutta, kunnes säntäsimme ystäväni sekä Rosien kanssa karkuun miesten huutaessa peräämme ”you fucking bitch!”. Kiersimme talojen ja muurien takaa, pitkin takakujia, ja saatoimme kuulla pakettiauton vimmaisen jylinän miesten koettaessa tavoittaa meitä. Selvisimme kotiin, ja Rosie oli yhä rinnallani.

Ekat 2010-2009 858Kului viikkoja, kunnes ovelleni koputti pälyilevä nuorimies hupparissaan ja kääntyi oven avattuani mitään sanomatta pois. Aavistin sylkiposkisten miesten lähettäneen tämän kaikille alueen taloille, jotta vaaleatukkainen nainen koirineen löytyisi, ja pian nuo miehet saapuivatkin itse jyskyttämään ovea varustettuna pesäpallomailoilla ja väkivallan lupauksilla. Jälleen aika pysähtyi. Paikalle soitettiin poliisi, joka tarkisti Rosien eläinsuojelutahoilta saamat paperit. Miesten mylviessä ulkona kertoi poliisi näiden väkivaltaisesta taustasta ja siitä, ettei haluaisi nähdä yhdenkään koiran joutuvan heille takaisin – hän myös lisäsi, ettei voisi suojella meitä, ja että miehet tulisivat hakemaan koiransa vaikka piikkimuurien ja rynnäkkötulien läpi, sillä kyseessä oli kunnia-asia.

Oli tehtävä nopea valinta: lähettää Rosie pysyvästi pois kaupungista ja siten luopua ylvään ilon koiravaltiaasta tai muuttaa Rosien kanssa itse pois. Valinta ei ollut vaikea. Rosie autossani ajoin kaksi tuntia ylemmäs pohjoiseen, Englannin järvialueelle, jossa saimme viimein rauhan.

 

The Queen of Canines

100_3018Ensimmäisinä viikkoina Rosie oli paitsi itsellinen ja luja, myös vetäytyvä, melankolinen koira, joka tutki minua kauempaa seuraten liikkeitäni omasta, vain vilahduksin näyttäytyvästä maailmastaan. Suurikokoinen, siropäinen, mantelisilmäinen kaunotar, jonka valtavien reisilihasten pauhu täytti nummet, puistot ja rannat sen juostessa vain siksi, että juokseminen oli mahdollista. Tarkkailtuaan minua kyllin kauan, Rosie avautui olennoksi, jossa muinaiset vinttikoirien esiäidit yllyttivät sitä paitsi juoksemaan nopeuden mittoja uhmaten, myös laulamaan ja ulisemaan erikoista kieltään, kuten vain vinttikoirat osaavat. Vähitellen sen silmiin syttyi leimahdus elämästä ja se leikki, ulisi, näykki, hyppi, vaati, odotti, oli alati täynnä energiaa, joka räjähteli iloksi.

Pakomatkan jälkeen Rosie vietti kesän vaellellen kanssani helteisillä vuorilla, vilkuillen lampaita ja uiden kylmissä, pitkissä järvissä. Se kohosi yhä kauniimmaksi olennoksi, joka Autumn 2008-summer 2009 kodad 050halusi ymmärtää, mitä tarkoitin ja löytää sellaisen tavan olla, joka mahdollistaisi synkronian. Rosie halusi aina nähdä ja tietää, oivaltaa ja löytää, silti koskaan mielistelemättä ja tiesin sen itseäni älykkäämmäksi olennoksi, sellaiseksi, joka olisi ansainnut paljon enemmän. Se katsoi kiinteästi ja aprikoiden, vetäytyi välillä omiin vinttikoirien todellisuuksiinsa ja sitten jälleen ponnahti vierelleni, ulisi ja väläytteli leimuavaa iloaan, joka kiljui lenkille, kohti uusia vuoria ja järviä ja hajuja ja reittejä. Rosie ei odottanut haleja tai suukkoja, se ei halunnut sylikoirien suloisuutta, eikä juurikaan pyytänyt lempeyttä – se katseli kauempaa, halusi olla erikseen sekä silti lähellä ja välillä tuli äkisti luokseni, kipusi vaativasti rintakehäni päälle, tönäisi kuonollaan kasvojani, asetti otsansa otsaani vasten ja kertoi susien kielellä: ”minä olen sinun ja sinä minun”. Me opimme toisemme vaivattomasti, meistä tuli lujin köysin yhdistetyt kumppanit, joiden välillä yksi katse riitti ilmaisemaan kaiken. Hehkuva, eriskummallinen Rosie vuoli itsensä ytimeeni.

Puolen vuoden kuluttua muutimme Manchesteriin, missä Rosie löysi valtavat, roskaiset20140420_143741
puistot, ihmisten piknik-korit, joista varastaa osansa, kiusoittelevat oravat ja linnut, pusikot, joihin sukeltaa kymmeniksi minuuteiksi ja joet, joiden vartta pitkin juosta täyttä nopeutta, kuin koiraksi tehty komeetta, lentävien hanhiparvien perässä. Vuosien päästä Rosie palasi kanssani Suomeen, missä se oppi rakastamaan metsiä, joissa ketään ei tule vastaan ja lämpimiä järviä, joissa kahlata ja haistella hiljaisena tuulta. Metsistä ja järvistä tuli yhteinen avaruutemme, jonne kadota, ja joissa utelias, viisaaksi veistetty Rosie oli oppaista paras sen ja minun kuunnellessa yhdessä olemisen aukeamista.

Rosie ja minä vietimme 12 vuotta yhdessä. Se matkusti halki ja poikki Iso-Britannian 100_0520kanssani, vaelsi rinnallani Skotlannin vuoria vainuten ja minua tavoittamattomia ääniä kuunnellen, hytisi öisin teltassani Walesin sateisilla nummilla fleece-paitani päällään ja kirmasi Cornwallin kuumilla merenrannoilla lennättäen hiekkaa ympärilleen sekä kulkien vasten valtavia merenaaltoja kuin päättäväinen, utelias ja uhmaava koirajumalatar. Viimeisinä vuosina se oli aina aivan takanani päivittäisillä metsämatkoillamme, makasi rinnallani sammaleella tai istui viereeni kaatuneiden puiden juurelle, katseli kanssani, kun sade riuhtoo metsälampien pintaa ja kosketti kasvojani kostealla kuonollaan kertoen, että me olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat.

Noina vuosina Rosien koiralauma muuttui monta kertaa. Se rakasti samasta lähiöstä pelastettua Vincentiä, pitbull-rottweiler -sekoitusta, joka oli körmyävä, karhumainen, P1040507suojeleva, lempeyttä ympärilleen hohkaava alkukoira. Vincent jumaloi Rosieta, katsoi tätä kuin valoa, puolusti ja suojeli kuin ylintä olentoaan. Ne viettivät 9 vuotta yhdessä painien, ulvoen, juosten, nuollen, purren ja nukkuen rinnakkain, Rosien pää Vincentin jykevillä hartioilla. Rosie kirputti Vincentiä alati osoittaen siten tulvivaa, näykkivää hellyyttä, ja ne kulkivat matkoillamme omia reittejään, perätysten, tutkien samat kohdat, käyttäen samoja koirakarttoja, yhdessä haistaen ja nähden niitä asioita, joihin minulla ei ole pääsyä. Rosie ja Vincent olivat kumppanit – koirakaksikko välillään jotakin muinaista.

IMG_1145Rosie rakasti myös pientä Huldaa, Romaniasta pelastettua pentua, joka kuoli aivan liian varhain. Rääpälemäinen, kuolettavaa väkivaltaa nähnyt, liikaa kärsinyt, äärimmäisen arka ja pelokas Hulda herätti Rosiessa puolen, jota en ollut nähnyt: Rosie hoivasi sitä, oli pehmeä ja huolta pitävä sijaisemo, joka halusi tuon pienen, kuin sadusta tulleen, harvinaislaatuisen olennon selviävän ja olevan onnellinen. Myöhempinä vuosina Rosien rinnalla kulkivat Siiri ja Ida, romanialaiskaksikko, jolle Rosie oli ilmeinen, ihailtu laumanjohtaja, suunnan antaja, kantasusi.

Sanotaan, että egyptiläiset jalostivat vinttikoiran, jotta korkeammat olennot voisivat ottaa 100_1112fyysisen muodon. Sitä ei ollut vaikea uskoa Rosieta katsoessa. Nuorena se oli sulavapintaista lihasta, kiiltäviä liikkeitä, ja sen terävä haukkakatse tuntui hohtavan toisaalta, jostakin kauempaa, ja näkevän kaiken sekä kaikkien läpi. Rosie oli myös kuin kissa koiran kehossa. Se ei juossut kohti häntää heiluttaen, ja se usein katsoi muita koiria kuin nämä olisivat sen mielestä jokseenkin vulgaareja, omituisia, yksinkertaisempia olentoja, joihin tuli suhtautua etäisen kuningattaren tavoin. Ja koirien kuningattareksi Rosie päätyi: se oli laumani ehdoton johtaja, jota jopa kaikkein verileukaisimmat vieraat koirat kunnioittivat ilman, että sen täytyi osastaan taistella. Koirien maantieteessä Rosie oli magiikkaa.

Rosie oli toisinaan myös vaikea, monitahoinen, haasteellinen, itsepintainen olento. Se puri ja näykki ihmisiä vaatiessaan näiltä haluamiaan asioita, se ulisi ja haukkui, jos sitä ei IMAG0205
kuunneltu, se oli välillä kärsimätön ja usein uhmaava. Oli ihmisiä, jotka eivät pitäneet Rosiesta näistä syistä – niitä, jotka odottavat kuuliaisia lassieita, eivät omapäisiä koirajumalattaria. Rosieta oli myös monien vaikea tulkita. Se aiheutti tuijotuksellaan sekä etäisyydessään epämukavuutta ja sen aikeiden lukemisen vaikeus saattoi turhauttaa sekä kiukustuttaa. Minulle Rosie oli silti, ja ehkä juuri näistä syistä, läheisin olento. Rosie tunsi minut paremmin kuin yksikään toinen ja usein aisti mieleni sisällöt ennen kuin itse tiesin niiden suunnan – vastalahjaksi halusin jättää Rosielle vapauden lähes kaikkeen, sillä queen sheeboja ei saa kahlita. Meillä oli oma kielemme ja maailmamme, joka koostui eleistä, katseista ja liikkeistä, ja jossa kumpikin luki toista täydellisesti sekä hyväksyi lukemansa.

100_8065

Erityisesti vanhennettuaan Rosiesta tuli myös varsin lempeä, kysyvä, lähestyvä. Se halusi olla alati minulle läsnä, se nukkui vierelläni, se katseli minua kertoen sanattomia asioita, jotka ylittävät sanojen kyvyn kommunikoida. Pahoina hetkinä se istui lähelleni, asetti tassunsa rinnalleni ja sen silmissä välkkyi: ”Minä olen tässä” ennen kuin se nopeasti lipaisi poskeani ja asettautui vierelleni. Rosien tapa olla punoi tarinoita kumppanuudesta, syvistä virroista lohkareiden alla.

 

 

Viimeinen luku

Viimeisinä aikoina Rosien katse kysyi yhä enemmän. Lihakset olivat kadonneet, voimat laskeneet, ja syöpä tunkeutunut soluihin. Pauhaava nopeus oli muuttunut pohdiskelevaksi jolkutukseksi, sitten hitaaksi kävelyksi vanhan rouvan haistellessa kuusien liikkeitä ja lintujen lehahduksia nenä edelleen tuulta vasten mutta mieli mietteliäänä. Rosie halusi tietää, mitä on tapahtumassa ja odotti minulta vastausta.

Vastasin olemalla Rosielle sitä, mitä hän oli ollut aina minulle. Makasin sen vierellä20130928_130636 lattialla, silitin sen selkää, kerroin asioita ja erityisesti sen, että olen tässä, koska me todella olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat. Viimeisinä viikkoina peruin monia työasioita ja halusin olla rakkaalleni läsnä. Huonoina päivinä – niinä, joina voimat eivät riittäneet – kuljetin ja kannoin Rosieta paikkoihin, joissa tiesin sen kokevan entistä iloa: autosta järven rannoille tai metsien laitamille, lattialta sängylle, talosta puutarhaan. Hyvinä päivinä Rosie käveli perässäni omin voimin metsälammille ja kuusikoiden keskelle, ja me kuuntelimme puiden huminaa, kahlasimme vedessä ja pysähdyimme keskelle polkua kertomaan elein sekä katsein niistä siteistä, jotka välillämme värähtelivät.

Viimeisinä päivinä Rosie kysyi yhä enemmän ja alkoi hitaasti katsoa kuin jostakin muualta tai kohti jotakin muuta, kunnes katse muuttui itsekin tietäväksi. Itkin, silitin, jaoin herkkuja, annoin lääkkeitä, pelkäsin, olin kyvytön soittamaan sitä puhelua, joka veisi kuningattaren pois, odotin Rosielta itseltään merkkiä ja tunsin kuinka osaa minusta oltiin repimässä ja riuhtomassa irti. Kauhu menetyksestä, siitä että toinen ei olisi enää vierellä, takoi kivuliaita halkeamia, joita Rosie poisti ponnistelemalla ylös ja painamalla päänsä reidelleni.

12376589_10153394907099220_1580517410516920438_n

Viimein tuli yö, jolloin me – koko lauma – makasimme lattialla väsyneen Rosien vierellä ja kerroin sille kaikista niistä asioista, joita yhdessä olimme tehneet tietäen, että se ei ymmärtäisi kaikkia sanojani mutta voisi levätä ääneni varassa tunnistaen siitä yhteen kiedotut juuret. Varhain aamulla Rosie herätti minut ja viimein kertoi silmillään, että oli aika.

Ajoimme rannalle, missä kannoin Rosien autosta järvenrajaan ja se kahlasi hitaasti 13445475_10153797216844220_467885374113334952_nvedessä ulapalle katsoen, vielä kerran tuulta haistellen, pysähtyneenä todellisuuteen, tietäen enemmän kuin minä. Matkalla koetin piilottaa kipuani ja hyräilin sille, kunnes se nukahti hyräilyyni. Eläinlääkäriaseman pihalla istuin Rosien vierelle takapenkille, silitin poskia, itkien seurasin auringonvalon leikkiä turkilla, kunnes Rosie nosti päänsä, käänsi hopeisen katseensa minuun ja kertoi vielä jotakin, joka jää. Kannoin rakkaani sylissäni sisälle ja pian Rosie nukahti viimeisen kerran. Rauhallisesti, levollisesti, sukelsi koirien kuningatar pois samalla, kun vielä kerran kuiskasin sen korvaan lauseista tärkeimmän.

Englannin vuosina puhuin Rosielle englantia. Suomen vuosina vaihdoin kielen, mutta yhden lauseen jätin. Sitä toistelin Rosielle usein ja viimeisinä viikkoina yhä enemmän. Venytin jokaista tavua ja toistin sitä kunnes Rosie yltyi ujeltamaan sen tahtiin, samalla riehakkaasti ja hellillä näykkäisyillä sanoihini vastaten. Se oli:

”Rosie, I love you”.

13177678_10153721902459220_3758676076156382397_n