Rosie was here 2001-2016

 

Tarinan alku: Kuolleita jäniksiä ja kaksi pakomatkaa

Kaikki hienot tarinat alkavat synkkänä, sateisena yönä. Niin myös Rosien ja minun tarina. Rosie oli kasvanut Pohjois-Englannin vanhassa teollisuuskaupungissa, harmaakivisten talojen, löyhkäävien kujien, kärsimättömien ihmisten ja nujertavan sateen keskellä. Se oli englannin vinttikoiran ja salukin sekoitus – sellainen, joita risteytettiin toiveena täydellinen metsästyskoira, jolla olisi salukin rähisevä nopeus ja vinttikoiran terävä vietti kohti jänistä. Rosien risteytti metsästyssuku, joka oli myös tuon kaupungin tunnetuimpia rikollisklaaneja ja joka piti ulisevia, levottomia, 100_0287likaisia koiria talojensa takapihoilla mitättömissä häkeissä sekä sulloi ne sieltä pakettiautoihin matkallaan lyömään vetoa siitä, kenen koira oli ansiokkain tappaja. Tuona yönä Rosie oli uhmannut häkkinsä seiniä ja onnistunut karkaamaan takakujalle, jossa se oli kaatanut hylätyn roskiksen ja ryhtynyt ahnaasti täyttämään nälän sivaltamaa kehoaan. Sen kuono oli tupakanpolttamien peitossa, vatsassa pitkiä arpia sekä potkujen aiheuttamia mustelmia, ja sen kylkiluut tökkivät esille ohuen, nälkiintyneen nahan läpi. Sillä oli juuri ollut pennut, ja sen nisät olivat edelleen imemisestä turvoksissa. Myöhemmin kävisi ilmi, että Rosie oli ollut paitsi metsästys- myös jalostuskoira – paksuniskaiset miehet olivat todenneet sen älykkäimmäksi ja nopeimmaksi sekä teettäneet sillä pentuja myydäkseen niitä eteenpäin muille öisillä nummilla kanien taposta vetoa lyöville kiilusilmille.

Englanti on eläinsuojelun luvattu maa. Se on myös hylättyjen koirien onneton valtakunta, jonka kennelit pursuavat nimeä vailla olevia eläimiä. Pohjois-Englannissa erityisesti vinttikoirien risteytymille, haastavina pidetyille ”lurchereille”, joihin Rosie lukeutui, oli lähes toivotonta löytää sijoituspaikkaa. Rosie tutkittiin, rekisteröitiin eläinsuojelullisista syistä huostaanotetuksi, mutta sille ei ollut paikkaa, jonne asettua. ”Huono tilanne”, totesivat eri kennelit ja pitivät ovensa kiinni. Rosien pelastanut taho soitti minulle ja tarjosi vinttikoiraa ”väliaikaiseen sijoitukseen”. Kun ovestani astui sisään rikkilyöty ja silti ylväs, lujakatseinen, uhmakas, etäinen ja erikoinen Rosie, joka katsoi minua epäillen ja mittaillen, tiesin, että sijoituksesta tulisi pysyvä.

Kuukausia myöhemmin valkoinen pakettiauto ajoi ohitsemme, teki renkaita kiljuttavan u-käännöksen ja kurvasi eteemme jalkakäytävälle ollen täynnä kaljuksi ajeltuja, kirouksia huutavia, punakasvoisia, sylkiposkisia miehiä, joita hallitsi viha. Miehet avasivat auton Summer 2010 345takaosan, jossa värjötteli pelästyneitä, Rosien näköisiä vinttikoiria – Rosien sukulaisia, ehkä Rosien tyttäriä – ja kasa kuolleita kaneja. ”Meidän koiramme”, he ilmoittivat ja vaativat sylki sekä raivo lentäen Rosieta takaisin. Aika pysähtyi ja hapuilin hätäillen pakomahdollisuutta, kunnes säntäsimme ystäväni sekä Rosien kanssa karkuun miesten huutaessa peräämme ”you fucking bitch!”. Kiersimme talojen ja muurien takaa, pitkin takakujia, ja saatoimme kuulla pakettiauton vimmaisen jylinän miesten koettaessa tavoittaa meitä. Selvisimme kotiin, ja Rosie oli yhä rinnallani.

Ekat 2010-2009 858Kului viikkoja, kunnes ovelleni koputti pälyilevä nuorimies hupparissaan ja kääntyi oven avattuani mitään sanomatta pois. Aavistin sylkiposkisten miesten lähettäneen tämän kaikille alueen taloille, jotta vaaleatukkainen nainen koirineen löytyisi, ja pian nuo miehet saapuivatkin itse jyskyttämään ovea varustettuna pesäpallomailoilla ja väkivallan lupauksilla. Jälleen aika pysähtyi. Paikalle soitettiin poliisi, joka tarkisti Rosien eläinsuojelutahoilta saamat paperit. Miesten mylviessä ulkona kertoi poliisi näiden väkivaltaisesta taustasta ja siitä, ettei haluaisi nähdä yhdenkään koiran joutuvan heille takaisin – hän myös lisäsi, ettei voisi suojella meitä, ja että miehet tulisivat hakemaan koiransa vaikka piikkimuurien ja rynnäkkötulien läpi, sillä kyseessä oli kunnia-asia.

Oli tehtävä nopea valinta: lähettää Rosie pysyvästi pois kaupungista ja siten luopua ylvään ilon koiravaltiaasta tai muuttaa Rosien kanssa itse pois. Valinta ei ollut vaikea. Rosie autossani ajoin kaksi tuntia ylemmäs pohjoiseen, Englannin järvialueelle, jossa saimme viimein rauhan.

 

The Queen of Canines

100_3018Ensimmäisinä viikkoina Rosie oli paitsi itsellinen ja luja, myös vetäytyvä, melankolinen koira, joka tutki minua kauempaa seuraten liikkeitäni omasta, vain vilahduksin näyttäytyvästä maailmastaan. Suurikokoinen, siropäinen, mantelisilmäinen kaunotar, jonka valtavien reisilihasten pauhu täytti nummet, puistot ja rannat sen juostessa vain siksi, että juokseminen oli mahdollista. Tarkkailtuaan minua kyllin kauan, Rosie avautui olennoksi, jossa muinaiset vinttikoirien esiäidit yllyttivät sitä paitsi juoksemaan nopeuden mittoja uhmaten, myös laulamaan ja ulisemaan erikoista kieltään, kuten vain vinttikoirat osaavat. Vähitellen sen silmiin syttyi leimahdus elämästä ja se leikki, ulisi, näykki, hyppi, vaati, odotti, oli alati täynnä energiaa, joka räjähteli iloksi.

Pakomatkan jälkeen Rosie vietti kesän vaellellen kanssani helteisillä vuorilla, vilkuillen lampaita ja uiden kylmissä, pitkissä järvissä. Se kohosi yhä kauniimmaksi olennoksi, joka Autumn 2008-summer 2009 kodad 050halusi ymmärtää, mitä tarkoitin ja löytää sellaisen tavan olla, joka mahdollistaisi synkronian. Rosie halusi aina nähdä ja tietää, oivaltaa ja löytää, silti koskaan mielistelemättä ja tiesin sen itseäni älykkäämmäksi olennoksi, sellaiseksi, joka olisi ansainnut paljon enemmän. Se katsoi kiinteästi ja aprikoiden, vetäytyi välillä omiin vinttikoirien todellisuuksiinsa ja sitten jälleen ponnahti vierelleni, ulisi ja väläytteli leimuavaa iloaan, joka kiljui lenkille, kohti uusia vuoria ja järviä ja hajuja ja reittejä. Rosie ei odottanut haleja tai suukkoja, se ei halunnut sylikoirien suloisuutta, eikä juurikaan pyytänyt lempeyttä – se katseli kauempaa, halusi olla erikseen sekä silti lähellä ja välillä tuli äkisti luokseni, kipusi vaativasti rintakehäni päälle, tönäisi kuonollaan kasvojani, asetti otsansa otsaani vasten ja kertoi susien kielellä: ”minä olen sinun ja sinä minun”. Me opimme toisemme vaivattomasti, meistä tuli lujin köysin yhdistetyt kumppanit, joiden välillä yksi katse riitti ilmaisemaan kaiken. Hehkuva, eriskummallinen Rosie vuoli itsensä ytimeeni.

Puolen vuoden kuluttua muutimme Manchesteriin, missä Rosie löysi valtavat, roskaiset20140420_143741
puistot, ihmisten piknik-korit, joista varastaa osansa, kiusoittelevat oravat ja linnut, pusikot, joihin sukeltaa kymmeniksi minuuteiksi ja joet, joiden vartta pitkin juosta täyttä nopeutta, kuin koiraksi tehty komeetta, lentävien hanhiparvien perässä. Vuosien päästä Rosie palasi kanssani Suomeen, missä se oppi rakastamaan metsiä, joissa ketään ei tule vastaan ja lämpimiä järviä, joissa kahlata ja haistella hiljaisena tuulta. Metsistä ja järvistä tuli yhteinen avaruutemme, jonne kadota, ja joissa utelias, viisaaksi veistetty Rosie oli oppaista paras sen ja minun kuunnellessa yhdessä olemisen aukeamista.

Rosie ja minä vietimme 12 vuotta yhdessä. Se matkusti halki ja poikki Iso-Britannian 100_0520kanssani, vaelsi rinnallani Skotlannin vuoria vainuten ja minua tavoittamattomia ääniä kuunnellen, hytisi öisin teltassani Walesin sateisilla nummilla fleece-paitani päällään ja kirmasi Cornwallin kuumilla merenrannoilla lennättäen hiekkaa ympärilleen sekä kulkien vasten valtavia merenaaltoja kuin päättäväinen, utelias ja uhmaava koirajumalatar. Viimeisinä vuosina se oli aina aivan takanani päivittäisillä metsämatkoillamme, makasi rinnallani sammaleella tai istui viereeni kaatuneiden puiden juurelle, katseli kanssani, kun sade riuhtoo metsälampien pintaa ja kosketti kasvojani kostealla kuonollaan kertoen, että me olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat.

Noina vuosina Rosien koiralauma muuttui monta kertaa. Se rakasti samasta lähiöstä pelastettua Vincentiä, pitbull-rottweiler -sekoitusta, joka oli körmyävä, karhumainen, P1040507suojeleva, lempeyttä ympärilleen hohkaava alkukoira. Vincent jumaloi Rosieta, katsoi tätä kuin valoa, puolusti ja suojeli kuin ylintä olentoaan. Ne viettivät 9 vuotta yhdessä painien, ulvoen, juosten, nuollen, purren ja nukkuen rinnakkain, Rosien pää Vincentin jykevillä hartioilla. Rosie kirputti Vincentiä alati osoittaen siten tulvivaa, näykkivää hellyyttä, ja ne kulkivat matkoillamme omia reittejään, perätysten, tutkien samat kohdat, käyttäen samoja koirakarttoja, yhdessä haistaen ja nähden niitä asioita, joihin minulla ei ole pääsyä. Rosie ja Vincent olivat kumppanit – koirakaksikko välillään jotakin muinaista.

IMG_1145Rosie rakasti myös pientä Huldaa, Romaniasta pelastettua pentua, joka kuoli aivan liian varhain. Rääpälemäinen, kuolettavaa väkivaltaa nähnyt, liikaa kärsinyt, äärimmäisen arka ja pelokas Hulda herätti Rosiessa puolen, jota en ollut nähnyt: Rosie hoivasi sitä, oli pehmeä ja huolta pitävä sijaisemo, joka halusi tuon pienen, kuin sadusta tulleen, harvinaislaatuisen olennon selviävän ja olevan onnellinen. Myöhempinä vuosina Rosien rinnalla kulkivat Siiri ja Ida, romanialaiskaksikko, jolle Rosie oli ilmeinen, ihailtu laumanjohtaja, suunnan antaja, kantasusi.

Sanotaan, että egyptiläiset jalostivat vinttikoiran, jotta korkeammat olennot voisivat ottaa 100_1112fyysisen muodon. Sitä ei ollut vaikea uskoa Rosieta katsoessa. Nuorena se oli sulavapintaista lihasta, kiiltäviä liikkeitä, ja sen terävä haukkakatse tuntui hohtavan toisaalta, jostakin kauempaa, ja näkevän kaiken sekä kaikkien läpi. Rosie oli myös kuin kissa koiran kehossa. Se ei juossut kohti häntää heiluttaen, ja se usein katsoi muita koiria kuin nämä olisivat sen mielestä jokseenkin vulgaareja, omituisia, yksinkertaisempia olentoja, joihin tuli suhtautua etäisen kuningattaren tavoin. Ja koirien kuningattareksi Rosie päätyi: se oli laumani ehdoton johtaja, jota jopa kaikkein verileukaisimmat vieraat koirat kunnioittivat ilman, että sen täytyi osastaan taistella. Koirien maantieteessä Rosie oli magiikkaa.

Rosie oli toisinaan myös vaikea, monitahoinen, haasteellinen, itsepintainen olento. Se puri ja näykki ihmisiä vaatiessaan näiltä haluamiaan asioita, se ulisi ja haukkui, jos sitä ei IMAG0205
kuunneltu, se oli välillä kärsimätön ja usein uhmaava. Oli ihmisiä, jotka eivät pitäneet Rosiesta näistä syistä – niitä, jotka odottavat kuuliaisia lassieita, eivät omapäisiä koirajumalattaria. Rosieta oli myös monien vaikea tulkita. Se aiheutti tuijotuksellaan sekä etäisyydessään epämukavuutta ja sen aikeiden lukemisen vaikeus saattoi turhauttaa sekä kiukustuttaa. Minulle Rosie oli silti, ja ehkä juuri näistä syistä, läheisin olento. Rosie tunsi minut paremmin kuin yksikään toinen ja usein aisti mieleni sisällöt ennen kuin itse tiesin niiden suunnan – vastalahjaksi halusin jättää Rosielle vapauden lähes kaikkeen, sillä queen sheeboja ei saa kahlita. Meillä oli oma kielemme ja maailmamme, joka koostui eleistä, katseista ja liikkeistä, ja jossa kumpikin luki toista täydellisesti sekä hyväksyi lukemansa.

100_8065

Erityisesti vanhennettuaan Rosiesta tuli myös varsin lempeä, kysyvä, lähestyvä. Se halusi olla alati minulle läsnä, se nukkui vierelläni, se katseli minua kertoen sanattomia asioita, jotka ylittävät sanojen kyvyn kommunikoida. Pahoina hetkinä se istui lähelleni, asetti tassunsa rinnalleni ja sen silmissä välkkyi: ”Minä olen tässä” ennen kuin se nopeasti lipaisi poskeani ja asettautui vierelleni. Rosien tapa olla punoi tarinoita kumppanuudesta, syvistä virroista lohkareiden alla.

 

 

Viimeinen luku

Viimeisinä aikoina Rosien katse kysyi yhä enemmän. Lihakset olivat kadonneet, voimat laskeneet, ja syöpä tunkeutunut soluihin. Pauhaava nopeus oli muuttunut pohdiskelevaksi jolkutukseksi, sitten hitaaksi kävelyksi vanhan rouvan haistellessa kuusien liikkeitä ja lintujen lehahduksia nenä edelleen tuulta vasten mutta mieli mietteliäänä. Rosie halusi tietää, mitä on tapahtumassa ja odotti minulta vastausta.

Vastasin olemalla Rosielle sitä, mitä hän oli ollut aina minulle. Makasin sen vierellä20130928_130636 lattialla, silitin sen selkää, kerroin asioita ja erityisesti sen, että olen tässä, koska me todella olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat. Viimeisinä viikkoina peruin monia työasioita ja halusin olla rakkaalleni läsnä. Huonoina päivinä – niinä, joina voimat eivät riittäneet – kuljetin ja kannoin Rosieta paikkoihin, joissa tiesin sen kokevan entistä iloa: autosta järven rannoille tai metsien laitamille, lattialta sängylle, talosta puutarhaan. Hyvinä päivinä Rosie käveli perässäni omin voimin metsälammille ja kuusikoiden keskelle, ja me kuuntelimme puiden huminaa, kahlasimme vedessä ja pysähdyimme keskelle polkua kertomaan elein sekä katsein niistä siteistä, jotka välillämme värähtelivät.

Viimeisinä päivinä Rosie kysyi yhä enemmän ja alkoi hitaasti katsoa kuin jostakin muualta tai kohti jotakin muuta, kunnes katse muuttui itsekin tietäväksi. Itkin, silitin, jaoin herkkuja, annoin lääkkeitä, pelkäsin, olin kyvytön soittamaan sitä puhelua, joka veisi kuningattaren pois, odotin Rosielta itseltään merkkiä ja tunsin kuinka osaa minusta oltiin repimässä ja riuhtomassa irti. Kauhu menetyksestä, siitä että toinen ei olisi enää vierellä, takoi kivuliaita halkeamia, joita Rosie poisti ponnistelemalla ylös ja painamalla päänsä reidelleni.

12376589_10153394907099220_1580517410516920438_n

Viimein tuli yö, jolloin me – koko lauma – makasimme lattialla väsyneen Rosien vierellä ja kerroin sille kaikista niistä asioista, joita yhdessä olimme tehneet tietäen, että se ei ymmärtäisi kaikkia sanojani mutta voisi levätä ääneni varassa tunnistaen siitä yhteen kiedotut juuret. Varhain aamulla Rosie herätti minut ja viimein kertoi silmillään, että oli aika.

Ajoimme rannalle, missä kannoin Rosien autosta järvenrajaan ja se kahlasi hitaasti 13445475_10153797216844220_467885374113334952_nvedessä ulapalle katsoen, vielä kerran tuulta haistellen, pysähtyneenä todellisuuteen, tietäen enemmän kuin minä. Matkalla koetin piilottaa kipuani ja hyräilin sille, kunnes se nukahti hyräilyyni. Eläinlääkäriaseman pihalla istuin Rosien vierelle takapenkille, silitin poskia, itkien seurasin auringonvalon leikkiä turkilla, kunnes Rosie nosti päänsä, käänsi hopeisen katseensa minuun ja kertoi vielä jotakin, joka jää. Kannoin rakkaani sylissäni sisälle ja pian Rosie nukahti viimeisen kerran. Rauhallisesti, levollisesti, sukelsi koirien kuningatar pois samalla, kun vielä kerran kuiskasin sen korvaan lauseista tärkeimmän.

Englannin vuosina puhuin Rosielle englantia. Suomen vuosina vaihdoin kielen, mutta yhden lauseen jätin. Sitä toistelin Rosielle usein ja viimeisinä viikkoina yhä enemmän. Venytin jokaista tavua ja toistin sitä kunnes Rosie yltyi ujeltamaan sen tahtiin, samalla riehakkaasti ja hellillä näykkäisyillä sanoihini vastaten. Se oli:

”Rosie, I love you”.

13177678_10153721902459220_3758676076156382397_n

Advertisements

10 kommenttia artikkeliin ”Rosie was here 2001-2016

    1. Kiitos todella kauniista kuvauksesta ja syvällisesti koetusta yhteiselosta vinttarin kanssa. Itselläni on viime marraskuussa Romaniasta adoptoitu musta tyttö, jonka oletettiin olevan grey, mutta koska se todella on outo ja poikkeuksellinen rotu Romaniassa, niin oletettavampaa on, että se on Unkarin vinttikoira Magyar agar. Vinttarit ovat suosikkejani, sillä sain niistä miellyttävän kokemuksen kun hyväksyimme perheeseemme kolmivuotiaan whippet pojan. Hänen poismenonsa koski minuun kovemmin kuin vanhempieni siirtymiset tästä todellisuudesta. Whippetistä rotuna jäi lapsilleni miellyttävä kokemus, sillä vanhin poikani on kahden wipukan onnellinen isäntä. Heidän saatuaan toisen perheenlisäyksen molemmat koirat olivat minulla ja vaimollani hoidossa noin vuoden päivät kunnes jälleen siirtyivät omaan kotiinsa. Heistä ja heidän ulkoiluttamisestaan huomasinsisimpääni jääneen tyhjän aukon, joten aloin selailemaan netistä adoptiomahdollisuutta aukon täyttämiseksi. Kaikki kiitos vaimolleni, joka suostui esitykseeni eikä hän tunnu katuneen lupaansa. Koiramme saapui Suomeen melkein päivälleen 20 vuotta siitä kun menetimme wipukkamme.
      Nyt on kulunut runsaat seitsemän kuukautta siitä kun haimme hänet lentokentältä ja sopeutuminen on ollut nopeaa, joka sekin lienee rotuominaisuus. Sopeutumista on tietysti paljon auttanut poikani vanhin vipukka, joka jälleen on hoidossamme, sillä kymmenvuotiaana hän tarvitsee rauhallisemman ympäristön kuin mitä lapsiperheessä on tarjolla ja meidän eläkeläiskodissa se on mahdollista. Adoptio on aiheuttanut minulle melko pahan ”putkinäön”, sillä netin kautta olen tullut tietoiseksi vinttarien elämän ikävistä varjopuolista niin Anglosaksisissa maissa kuin Espanjassakin. Lisäksi surettaa koirien tilanne itäisessä Aasiassa, joista Kiinan Yulin ja Korea lienevät vastenmielisimmät.
      Tulipahan nyt jaariteltua jostain syystä. Vielä kerran kiitokseni minua syvästi liikuttaneesta kertomuksestasi. Tyttärelläni on ollut neljä adoptiokoiraa ja kolme kissaa, joista jäljellä vielä kolme koiraa. Totean tällä vain sen, että onneksi teitä naisia on maailmassa – mihin jouduttaisikaan ilman hyväsydämisyyttänne ja uhrautuvaisuuttanne – luonteenpiirteet, joista vaimoni, tyttäreni ja Te olette hyvänä esimerkkinä. Runoilija Kahlil Gibran sanoo ”Profeetassaan” ilosta ja surusta, että kun katsot sydämeesi niin huomaat, että sama asia,joka tuottaa sinulle iloa tuottaa myös surua. Minä olen koirastani jo nyt saanut sellaisen määrän iloa ja onnea, että minua hirvittää se surun suuruus, jonka joskus tulen kokemaan.

      Tykkää

      1. Kiitos paljon kauniista ja ajattelevaisesta kommentista. Vinttikoirissa on jotain erityislaatuista ja varmasti siksi monet kaipaavat yhä uudestaan vinttikoiran seuraan. Hienoa, että perheessänne on pelastettu löytökoiria – koirien tilanne erityisesti maailmalla on todellakin huono. Suhteesi koirasi kanssa kuulostaa juuri siltä, mitä koiran kanssa elämisen tuleekin olla.

        Iloa koirasi kanssa – ja valoisaa kesää!

        Tykkää

  1. Uskomaton Iidalainen ❤ ja Ihana Rosie ❤ Niin kauni kirjoitus yhteisestä taipaleestanne. Kyynelsilmin luin tarinaa mutta lohduttava ajatus on että kaltaisiasi pelastavia enkeleitä on olemassa!

    Tykkää

  2. Tosi koskettavaa ja kaunista ❤ Ymmärrän miten tärkeä, tiivis ja erikoislaatuinen yhteys voi muodostua eläimeen. Minulla on tällä hetkellä kaksi kissaa, joista toinen on löytynyt Suomalaisesta ladosta ja toinen Espanjalaiselta pelastustarhalta. Samaisella pelastustarhalla tuli tutustuttua myös galgoihin ja niiden surkeaan elämään Espanjassa ja luulenkin, että tulevaisuudessa tarjoan ainakin yhdelle galgolle kodin ❤

    Tämä sinun blogisi on muuten parasta luettavaa ja olen kolunnut kaikki tekstit huolella läpi. Kiitos, että välität eläimistä ❤

    Tykkää

  3. Kiitos kun jaoit tämän. Minun maailman ilo on nyt 11-vuotias ja pelkään hirveästi sitä päivää, kun hän ei ole enää ovella vastassa kun tulen kotiin. Hän on itseoppinut ”masennuskoira” ja ohjautuu automaattisesti kainaloon silloin kun masennus on voitolla. Hän ohjautuu myös tuntemattomien surullisten ihmisten kainaloon antamaan pusuja.
    En tiedä mitä tekisin ilman iloani.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s