Tarinan alku: Kuolleita jäniksiä ja kaksi pakomatkaa

Kaikki hienot tarinat alkavat synkkänä, sateisena yönä. Niin myös Rosien ja minun tarina. Rosie oli kasvanut Pohjois-Englannin vanhassa teollisuuskaupungissa, harmaakivisten talojen, löyhkäävien kujien, kärsimättömien ihmisten ja nujertavan sateen keskellä. Se oli englannin vinttikoiran ja salukin sekoitus – sellainen, joita risteytettiin toiveena täydellinen metsästyskoira, jolla olisi salukin rähisevä nopeus ja vinttikoiran terävä vietti kohti jänistä. Rosien risteytti metsästyssuku, joka oli myös tuon kaupungin tunnetuimpia rikollisklaaneja ja joka piti ulisevia, levottomia, likaisia koiria talojensa takapihoilla mitättömissä häkeissä sekä sulloi ne sieltä pakettiautoihin matkallaan lyömään vetoa siitä, kenen koira oli ansiokkain tappaja. Tuona yönä Rosie oli uhmannut häkkinsä seiniä ja onnistunut karkaamaan takakujalle, jossa se oli kaatanut hylätyn roskiksen ja ryhtynyt ahnaasti täyttämään nälän sivaltamaa kehoaan. Sen kuono oli tupakanpolttamien peitossa, vatsassa pitkiä arpia sekä potkujen aiheuttamia mustelmia, ja sen kylkiluut tökkivät esille ohuen, nälkiintyneen nahan läpi. Sillä oli juuri ollut pennut, ja sen nisät olivat edelleen imemisestä turvoksissa. Myöhemmin kävisi ilmi, että Rosie oli ollut paitsi metsästys- myös jalostuskoira – paksuniskaiset miehet olivat todenneet sen älykkäimmäksi ja nopeimmaksi sekä teettäneet sillä pentuja myydäkseen niitä eteenpäin muille öisillä nummilla kanien taposta vetoa lyöville kiilusilmille.

Englanti on eläinsuojelun luvattu maa. Se on myös hylättyjen koirien onneton valtakunta, jonka kennelit pursuavat nimeä vailla olevia eläimiä. Pohjois-Englannissa erityisesti vinttikoirien risteytymille, haastavina pidetyille ”lurchereille”, joihin Rosie lukeutui, oli lähes toivotonta löytää sijoituspaikkaa. Rosie tutkittiin, rekisteröitiin eläinsuojelullisista syistä huostaanotetuksi, mutta sille ei ollut paikkaa, jonne asettua. ”Huono tilanne”, totesivat eri kennelit ja pitivät ovensa kiinni. Rosien pelastanut taho soitti minulle ja tarjosi vinttikoiraa ”väliaikaiseen sijoitukseen”. Kun ovestani astui sisään rikkilyöty ja silti ylväs, lujakatseinen, uhmakas, etäinen ja erikoinen Rosie, joka katsoi minua epäillen ja mittaillen, tiesin, että sijoituksesta tulisi pysyvä.

Kuukausia myöhemmin valkoinen pakettiauto ajoi ohitsemme, teki renkaita kiljuttavan u-käännöksen ja kurvasi eteemme jalkakäytävälle ollen täynnä kaljuksi ajeltuja, kirouksia huutavia, punakasvoisia, sylkiposkisia miehiä, joita hallitsi viha. Miehet avasivat auton takaosan, jossa värjötteli pelästyneitä, Rosien näköisiä vinttikoiria – Rosien sukulaisia, ehkä Rosien tyttäriä – ja kasa kuolleita kaneja. ”Meidän koiramme”, he ilmoittivat ja vaativat sylki sekä raivo lentäen Rosieta takaisin. Aika pysähtyi ja hapuilin hätäillen pakomahdollisuutta, kunnes säntäsimme ystäväni sekä Rosien kanssa karkuun miesten huutaessa peräämme ”you fucking bitch!”. Kiersimme talojen ja muurien takaa, pitkin takakujia, ja saatoimme kuulla pakettiauton vimmaisen jylinän miesten koettaessa tavoittaa meitä. Selvisimme kotiin, ja Rosie oli yhä rinnallani.

Kului viikkoja, kunnes ovelleni koputti pälyilevä nuorimies hupparissaan ja kääntyi oven avattuani mitään sanomatta pois. Aavistin sylkiposkisten miesten lähettäneen tämän kaikille alueen taloille, jotta vaaleatukkainen nainen koirineen löytyisi, ja pian nuo miehet saapuivatkin itse jyskyttämään ovea varustettuna pesäpallomailoilla ja väkivallan lupauksilla. Jälleen aika pysähtyi. Paikalle soitettiin poliisi, joka tarkisti Rosien eläinsuojelutahoilta saamat paperit. Miesten mylviessä ulkona kertoi poliisi näiden väkivaltaisesta taustasta ja siitä, ettei haluaisi nähdä yhdenkään koiran joutuvan heille takaisin – hän myös lisäsi, ettei voisi suojella meitä, ja että miehet tulisivat hakemaan koiransa vaikka piikkimuurien ja rynnäkkötulien läpi, sillä kyseessä oli kunnia-asia.

Oli tehtävä nopea valinta: lähettää Rosie pysyvästi pois kaupungista ja siten luopua ylvään ilon koiravaltiaasta tai muuttaa Rosien kanssa itse pois. Valinta ei ollut vaikea. Rosie autossani ajoin kaksi tuntia ylemmäs pohjoiseen, Englannin järvialueelle, jossa saimme viimein rauhan.

 

The Queen of Canines

Ensimmäisinä viikkoina Rosie oli paitsi itsellinen ja luja, myös vetäytyvä, melankolinen koira, joka tutki minua kauempaa seuraten liikkeitäni omasta, vain vilahduksin näyttäytyvästä maailmastaan. Suurikokoinen, siropäinen, mantelisilmäinen kaunotar, jonka valtavien reisilihasten pauhu täytti nummet, puistot ja rannat sen juostessa vain siksi, että juokseminen oli mahdollista. Tarkkailtuaan minua kyllin kauan, Rosie avautui olennoksi, jossa muinaiset vinttikoirien esiäidit yllyttivät sitä paitsi juoksemaan nopeuden mittoja uhmaten, myös laulamaan ja ulisemaan erikoista kieltään, kuten vain vinttikoirat osaavat. Vähitellen sen silmiin syttyi leimahdus elämästä ja se leikki, ulisi, näykki, hyppi, vaati, odotti, oli alati täynnä energiaa, joka räjähteli iloksi.

Pakomatkan jälkeen Rosie vietti kesän vaellellen kanssani helteisillä vuorilla, vilkuillen lampaita ja uiden kylmissä, pitkissä järvissä. Se kohosi yhä kauniimmaksi olennoksi, joka halusi ymmärtää, mitä tarkoitin ja löytää sellaisen tavan olla, joka mahdollistaisi synkronian. Rosie halusi aina nähdä ja tietää, oivaltaa ja löytää, silti koskaan mielistelemättä ja tiesin sen itseäni älykkäämmäksi olennoksi, sellaiseksi, joka olisi ansainnut paljon enemmän. Se katsoi kiinteästi ja aprikoiden, vetäytyi välillä omiin vinttikoirien todellisuuksiinsa ja sitten jälleen ponnahti vierelleni, ulisi ja väläytteli leimuavaa iloaan, joka kiljui lenkille, kohti uusia vuoria ja järviä ja hajuja ja reittejä. Rosie ei odottanut haleja tai suukkoja, se ei halunnut sylikoirien suloisuutta, eikä juurikaan pyytänyt lempeyttä – se katseli kauempaa, halusi olla erikseen sekä silti lähellä ja välillä tuli äkisti luokseni, kipusi vaativasti rintakehäni päälle, tönäisi kuonollaan kasvojani, asetti otsansa otsaani vasten ja kertoi susien kielellä: ”minä olen sinun ja sinä minun”. Me opimme toisemme vaivattomasti, meistä tuli lujin köysin yhdistetyt kumppanit, joiden välillä yksi katse riitti ilmaisemaan kaiken. Hehkuva, eriskummallinen Rosie vuoli itsensä ytimeeni.

Puolen vuoden kuluttua muutimme Manchesteriin, missä Rosie löysi valtavat, roskaiset
puistot, ihmisten piknik-korit, joista varastaa osansa, kiusoittelevat oravat ja linnut, pusikot, joihin sukeltaa kymmeniksi minuuteiksi ja joet, joiden vartta pitkin juosta täyttä nopeutta, kuin koiraksi tehty komeetta, lentävien hanhiparvien perässä. Vuosien päästä Rosie palasi kanssani Suomeen, missä se oppi rakastamaan metsiä, joissa ketään ei tule vastaan ja lämpimiä järviä, joissa kahlata ja haistella hiljaisena tuulta. Metsistä ja järvistä tuli yhteinen avaruutemme, jonne kadota, ja joissa utelias, viisaaksi veistetty Rosie oli oppaista paras sen ja minun kuunnellessa yhdessä olemisen aukeamista.

Rosie ja minä vietimme 12 vuotta yhdessä. Se matkusti halki ja poikki Iso-Britannian kanssani, vaelsi rinnallani Skotlannin vuoria vainuten ja minua tavoittamattomia ääniä kuunnellen, hytisi öisin teltassani Walesin sateisilla nummilla fleece-paitani päällään ja kirmasi Cornwallin kuumilla merenrannoilla lennättäen hiekkaa ympärilleen sekä kulkien vasten valtavia merenaaltoja kuin päättäväinen, utelias ja uhmaava koirajumalatar. Viimeisinä vuosina se oli aina aivan takanani päivittäisillä metsämatkoillamme, makasi rinnallani sammaleella tai istui viereeni kaatuneiden puiden juurelle, katseli kanssani, kun sade riuhtoo metsälampien pintaa ja kosketti kasvojani kostealla kuonollaan kertoen, että me olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat.

Noina vuosina Rosien koiralauma muuttui monta kertaa. Se rakasti samasta lähiöstä pelastettua Vincentiä, pitbull-rottweiler -sekoitusta, joka oli körmyävä, karhumainen, suojeleva, lempeyttä ympärilleen hohkaava alkukoira. Vincent jumaloi Rosieta, katsoi tätä kuin valoa, puolusti ja suojeli kuin ylintä olentoaan. Ne viettivät 9 vuotta yhdessä painien, ulvoen, juosten, nuollen, purren ja nukkuen rinnakkain, Rosien pää Vincentin jykevillä hartioilla. Rosie kirputti Vincentiä alati osoittaen siten tulvivaa, näykkivää hellyyttä, ja ne kulkivat matkoillamme omia reittejään, perätysten, tutkien samat kohdat, käyttäen samoja koirakarttoja, yhdessä haistaen ja nähden niitä asioita, joihin minulla ei ole pääsyä. Rosie ja Vincent olivat kumppanit – koirakaksikko välillään jotakin muinaista.

Rosie rakasti myös pientä Huldaa, Romaniasta pelastettua pentua, joka kuoli aivan liian varhain. Rääpälemäinen, kuolettavaa väkivaltaa nähnyt, liikaa kärsinyt, äärimmäisen arka ja pelokas Hulda herätti Rosiessa puolen, jota en ollut nähnyt: Rosie hoivasi sitä, oli pehmeä ja huolta pitävä sijaisemo, joka halusi tuon pienen, kuin sadusta tulleen, harvinaislaatuisen olennon selviävän ja olevan onnellinen. Myöhempinä vuosina Rosien rinnalla kulkivat Siiri ja Ida, romanialaiskaksikko, jolle Rosie oli ilmeinen, ihailtu laumanjohtaja, suunnan antaja, kantasusi.

Sanotaan, että egyptiläiset jalostivat vinttikoiran, jotta korkeammat olennot voisivat ottaa fyysisen muodon. Sitä ei ollut vaikea uskoa Rosieta katsoessa. Nuorena se oli sulavapintaista lihasta, kiiltäviä liikkeitä, ja sen terävä haukkakatse tuntui hohtavan toisaalta, jostakin kauempaa, ja näkevän kaiken sekä kaikkien läpi. Rosie oli myös kuin kissa koiran kehossa. Se ei juossut kohti häntää heiluttaen, ja se usein katsoi muita koiria kuin nämä olisivat sen mielestä jokseenkin vulgaareja, omituisia, yksinkertaisempia olentoja, joihin tuli suhtautua etäisen kuningattaren tavoin. Ja koirien kuningattareksi Rosie päätyi: se oli laumani ehdoton johtaja, jota jopa kaikkein verileukaisimmat vieraat koirat kunnioittivat ilman, että sen täytyi osastaan taistella. Koirien maantieteessä Rosie oli magiikkaa.

Rosie oli toisinaan myös vaikea, monitahoinen, haasteellinen, itsepintainen olento. Se puri ja näykki ihmisiä vaatiessaan näiltä haluamiaan asioita, se ulisi ja haukkui, jos sitä ei
kuunneltu, se oli välillä kärsimätön ja usein uhmaava. Oli ihmisiä, jotka eivät pitäneet Rosiesta näistä syistä – niitä, jotka odottavat kuuliaisia lassieita, eivät omapäisiä koirajumalattaria. Rosieta oli myös monien vaikea tulkita. Se aiheutti tuijotuksellaan sekä etäisyydessään epämukavuutta ja sen aikeiden lukemisen vaikeus saattoi turhauttaa sekä kiukustuttaa. Minulle Rosie oli silti, ja ehkä juuri näistä syistä, läheisin olento. Rosie tunsi minut paremmin kuin yksikään toinen ja usein aisti mieleni sisällöt ennen kuin itse tiesin niiden suunnan – vastalahjaksi halusin jättää Rosielle vapauden lähes kaikkeen, sillä queen sheeboja ei saa kahlita. Meillä oli oma kielemme ja maailmamme, joka koostui eleistä, katseista ja liikkeistä, ja jossa kumpikin luki toista täydellisesti sekä hyväksyi lukemansa.

Erityisesti vanhennettuaan Rosiesta tuli myös varsin lempeä, kysyvä, lähestyvä. Se halusi olla alati minulle läsnä, se nukkui vierelläni, se katseli minua kertoen sanattomia asioita, jotka ylittävät sanojen kyvyn kommunikoida. Pahoina hetkinä se istui lähelleni, asetti tassunsa rinnalleni ja sen silmissä välkkyi: ”Minä olen tässä” ennen kuin se nopeasti lipaisi poskeani ja asettautui vierelleni. Rosien tapa olla punoi tarinoita kumppanuudesta, syvistä virroista lohkareiden alla.

 

 

Viimeinen luku

Viimeisinä aikoina Rosien katse kysyi yhä enemmän. Lihakset olivat kadonneet, voimat laskeneet, ja syöpä tunkeutunut soluihin. Pauhaava nopeus oli muuttunut pohdiskelevaksi jolkutukseksi, sitten hitaaksi kävelyksi vanhan rouvan haistellessa kuusien liikkeitä ja lintujen lehahduksia nenä edelleen tuulta vasten mutta mieli mietteliäänä. Rosie halusi tietää, mitä on tapahtumassa ja odotti minulta vastausta.

Vastasin olemalla Rosielle sitä, mitä hän oli ollut aina minulle. Makasin sen vierellä lattialla, silitin sen selkää, kerroin asioita ja erityisesti sen, että olen tässä, koska me todella olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat. Viimeisinä viikkoina peruin monia työasioita ja halusin olla rakkaalleni läsnä. Huonoina päivinä – niinä, joina voimat eivät riittäneet – kuljetin ja kannoin Rosieta paikkoihin, joissa tiesin sen kokevan entistä iloa: autosta järven rannoille tai metsien laitamille, lattialta sängylle, talosta puutarhaan. Hyvinä päivinä Rosie käveli perässäni omin voimin metsälammille ja kuusikoiden keskelle, ja me kuuntelimme puiden huminaa, kahlasimme vedessä ja pysähdyimme keskelle polkua kertomaan elein sekä katsein niistä siteistä, jotka välillämme värähtelivät.

Viimeisinä päivinä Rosie kysyi yhä enemmän ja alkoi hitaasti katsoa kuin jostakin muualta tai kohti jotakin muuta, kunnes katse muuttui itsekin tietäväksi. Itkin, silitin, jaoin herkkuja, annoin lääkkeitä, pelkäsin, olin kyvytön soittamaan sitä puhelua, joka veisi kuningattaren pois, odotin Rosielta itseltään merkkiä ja tunsin kuinka osaa minusta oltiin repimässä ja riuhtomassa irti. Kauhu menetyksestä, siitä että toinen ei olisi enää vierellä, takoi kivuliaita halkeamia, joita Rosie poisti ponnistelemalla ylös ja painamalla päänsä reidelleni.

Viimein tuli yö, jolloin me – koko lauma – makasimme lattialla väsyneen Rosien vierellä ja kerroin sille kaikista niistä asioista, joita yhdessä olimme tehneet tietäen, että se ei ymmärtäisi kaikkia sanojani mutta voisi levätä ääneni varassa tunnistaen siitä yhteen kiedotut juuret. Varhain aamulla Rosie herätti minut ja viimein kertoi silmillään, että oli aika.

Ajoimme rannalle, missä kannoin Rosien autosta järvenrajaan ja se kahlasi hitaasti vedessä ulapalle katsoen, vielä kerran tuulta haistellen, pysähtyneenä todellisuuteen, tietäen enemmän kuin minä. Matkalla koetin piilottaa kipuani ja hyräilin sille, kunnes se nukahti hyräilyyni. Eläinlääkäriaseman pihalla istuin Rosien vierelle takapenkille, silitin poskia, itkien seurasin auringonvalon leikkiä turkilla, kunnes Rosie nosti päänsä, käänsi hopeisen katseensa minuun ja kertoi vielä jotakin, joka jää. Kannoin rakkaani sylissäni sisälle ja pian Rosie nukahti viimeisen kerran. Rauhallisesti, levollisesti, sukelsi koirien kuningatar pois samalla, kun vielä kerran kuiskasin sen korvaan lauseista tärkeimmän.

Englannin vuosina puhuin Rosielle englantia. Suomen vuosina vaihdoin kielen, mutta yhden lauseen jätin. Sitä toistelin Rosielle usein ja viimeisinä viikkoina yhä enemmän. Venytin jokaista tavua ja toistin sitä kunnes Rosie yltyi ujeltamaan sen tahtiin, samalla riehakkaasti ja hellillä näykkäisyillä sanoihini vastaten. Se oli:

”Rosie, I love you”.