Maailmat jään läpi

Vesi ja jää, ja parhaimmillaan molempien yhdistelmä, vetävät kohti. Talvisin kuljen järven jäällä, riisun hansikkaat, ja koirien juostessa valkoisessa, läähättävässä riemussa, asetan kädet karikoiden yli kurottuneille jäälohkareille, jotka ovat kumpuilevaa, reunatonta liukkautta ja äkisti rikkonaisia reunoja kuin kirkaisu tai hiljainen, liikkumaton räjähdys. Kun iho kulkee jäätä pitkin, on vain nyt, ja kaikkialta kimpoava valo on tietoa ilman selvityksiä. Silloin voi pysähtyä keskelle jäätä, sulkea silmät ja kuunnella vaihtelevien lämpötilojen ja toisiaan vasten liikkuvien elementtien aiheuttamaa jään ujellusta sekä toivoa, että seuraava railo ja pamahdus olisi aivan tuossa tai tässä, nyt.

Kesäisin istun rannoille ja katson veden läpi kohti pohjaa, jossa menneiden aikojen oksat ja lehdet muuttuvat kuoleman kautta tummaksi, hauraaksi elämäksi. Toisinaan riisuudun ja uin silmät vedenpinnan tasolla, katsoen kohti liukuvia aaltoja, ollen lopulta yksi niistä, niiden löytämä. Syksyllä kuljen puisen niemen rantakiville ja näen uneliaita lintuja, sekä niiden rinnalla herääviä lintuja, jotka ponnistavat taivaalle viimojen viileyttä valittaen. Muuttavien eläinten siipieniskut toistavat veden kiertoa. Oli kesä, oli pesä, oli auringon lämmittämä ruovikko, ja nyt pesän poikanen ihmettelee haluaan nousta ja lentää kauas, ihmettelee kykyään sukeltaa ja sitten kohota, kehonsa täyttä ja virtaavaa vahvuutta.

Kaiken läpi kulkee vesi, ja lintu kulkee veden läpi, vuodesta toiseen, elämän alusta kuolemaan saakka ja sieltä uudelleen elämään. Ei ihme, että Kalevalan maailman loi lintu veden äärellä, huokaiseva, yksinäinen alkusotka.

 

ice_cave_blue_104138_3840x2400Keväät ovat paras ajankohta. Se tapahtuu ennen kuin ehtii muodostaa ajatusta siitä, mitä tapahtuu. Viime viikolla huomasin pysähtyneeni metsälenkillä kohtaan, jossa jäästä vapautunut vesi peitti jääksi jäänyttä vettä. Olin kumartunut, riisunut hansikkaat, ja asettanut kädet kylmään kuin näin olisi väistämätöntä ja ilmeistä, sekä löysin itseni paikoiltani vailla aikaa. Pieni, nimeämätön toukka kiemurteli veden alaisen jään pinnalla, ja me olimme äkisti ja sulavasti rinnakkain, kaksi tyystin toisilleen tuntematonta kummajaista, kaksi vedestä elävää.

Koirat nousivat kivilohkareiden päälle, sitten jälleen katosivat etsimään asioita, joista vain ne tietävät. Lohkareet oli kuljettanut ja vapauttanut vetäytyvä jäätikkö tuhansien vuosien takaa. Joskus oli ollut se päivä, jokin tietty päivä ja hetki, jolloin nuo nimenomaiset lohkareet olivat sulaneet jäästä irti ja jääneet paikoilleen törröttämään, ja nyt oli tämä tietty päivä, tuhansia vuosia myöhemmin, jolloin niiden vierellä vapautui vettä jäästä sallien sisäänsä elävän toukan ja minun elävät käteni.

Pitäisi hämmästyä sitä, että maailma on, totesi filosofi Wittgenstein. Mystistä ei ole se, miksi maailma on, vaan se, että se on, neuvoi hänen klasikkonsa Tractatus ja tuo lause on hionut tiensä mieleeni vahvemmin kuin yksikään toinen. Tulisi pysähtyä ja ihmetellä. Parhaimmillaan ei muista, että tulisi tehdä niin, vaan löytää itsensä kädet vasten jään ja veden jatkuvaa liikettä, ihmetyksessä. Että maailma on, että jäätä on, ja lohkareita, toukkia, koiria sekä kädet, juuri tällaiset kädet. Wittgensteinin mukaan metafyysiset asiat kuuluvat mystisen piiriin: ne voidaan tunnistaa, mutta kieli ei voi niitä tavoittaa. Ne täytyy kokea, ja mystinen kokemus on kokonaisuuden havaitsemista. Kieli, ajattelu johtavat vain tiettyyn pisteeseen, ja sen jälkeen on valittava hiljaisuus.

”Sub specie aeternitatis”, totesi Wittgenstein myös. Elämä, taide, moraali tulisi nähdä ”ikuisuuden näkökulmasta”. Vaikeita aiheita, jotka saattaa hahmottaa vain ihmetyksen kautta. Häntä aiemmin Baruch Spinoza oli käyttänyt samaa termiä etsiessään totuutta, joka ulottuu nähdystä ei-nähtyyn. Jäässä ja vedessä on totuuksia, jos vain löytää itsensä niiden ääreltä, ajattelun tuolta puolen, sanoista luopuneena.

Annie Dillard julkaisi vuonna 1974 kirjan nimeltä Pilgrim at Tinker Creek. Se on pyhiinvaellus luontoon keskiössään joki, sammakot, alkueläimet, hyönteiset, vesi. Dillard summer-rocks-trees-riverkulkee lähiympäristössään ja kuvaa kokemaansa. Teosta on pidetty amerikkalaisen luontoromantikko Henry Thoreaun Walden -teoksen uudistajana. Thoreaukin kulki luontoon ja kirjasi ylös näkemänsä. Pois kaupungeista, pois ajatusten jatkuvasta itsetietoisuudesta, pois ennalta määritetyistä kaavioista elämälle, kohti havahtumista aiemmin huomaamattomien asioiden merkilliseen valtavuuteen, on molempien kehotus. Dillard kuvaa pieniä asioita, sellaisia, joita yhteiskunta ei kehota havaitsemaan. Hetkiä, jolloin varjot ovat sinisiä, ja linnun sininen varjo kulkee jäällä kuin lähettiläs toisesta ulottuvuudesta, kikattavien lasten luistinten läpi, yli ja ali. Hetkiä, jolloin puu on äkisti värejä sekä valoja, ja Dillard varma siitä, että materiaalisen tällä ja tuolla puolen on asioita, joita ihmetellä.

Ja juuri ihmetellä Dillard osaa, odottamatta tai antamatta ainuttakaan vastausta. Hän havahtuu siihen, että yhtä hyvin varjojen ja heijastusten todellisuus voisi olla se aito: kun jotakin heijastuu vettä vasten, onko muodostunut kuva harhaa? Missä alkaa aito maailma, missä on raja aidon ja kuvitellun välillä, eikö kaikki ole vain aistien tanssia vailla ratkaisuja? Nämä olivat jo Platonin kysymyksiä, ja Dillard palaa niihin. Silti kuten Platon, myös Dillard kokee tietävänsä jotakin. Se jokin vain kavahtaa sanoja, se pitää havaita juuri silloin, kun lintuparvet ovat sinisiä varjoja tai lehahtavia ääniä, jotka voi kuulla vain yllätetty.

Luettuani yön Dillardia kuljin päivällä jälleen rannalle, tällä kertaa pitkän laiturin päähän. Koirien kohottaessa kuononsa kohti palaavien lintujen siivekkäitä ääniä, hajuja ja aavistuksia, kuuntelin jäätä. Kauempana vapaa ulappa solisi rannan jään alla kuin vuorien kivistä pintaa murtumaan pakottava puro. Muutaman päivän päästä olisi vuoden paras hetki, jolloin rannan jää on rikkoutunut pieniksi kimpaleiksi ja aallot nostattavat kimpaleet lasiseen helinään, joka jatkuu öiden läpi heltymättömänä energiana, kielettömänä ilmeisyytenä. Istuin laiturin reunalle ja katsoin alas. Vedessä on tasoja. Jälkiä menneestä. Jää sulaa vaiheittain, ja sen sulaessa paljastuu historia. Kymmenen senttiä vapaan veden alla oli kerros jäätä täynnä ilmakuplia ja valkoisia railoja kantaen merkkejä äkillisistä marraskuun pakkaspäivistä, jolloin viimeisetkin muuttajat lähtivät.

Jossain kohden makasi lehtipuun kerkkä, joka oli pudonnut juuri tiettynä hetkenä, kenenkään huomaamatta. Mietin, oliko silloin satanut lunta tai räntää, oliko tuullut, olinko itse kulkenut silloin metsässä tai punonut ajatuksiani epäselviksi vyyhdeiksi tavalla, mihin vain kirottu itsetietoisuus pystyy. Mietin, mistä puusta kerkkä oli tullut, milloin se oli kasvanut, mistä sen DNA oli syntynyt, mitä sen esivanhemmat, puiden esipuut, olivat tehneet silloin, kun kaikkea tätä peittivät vielä lohkareita kantavat jäämassat.

ice_veils3Jää vaikutti epäsymmetriseltä harsolta, tai valkoiselta kartastolta maailmankaikkeuteen, tai itse linnunradalta pimeää pohjaa vasten. Se katkeili, siinä oli aukkoja, kerroksia, takautumia, muutoksia, sysäyksiä. Viimeisen kerroksen alla välkehti pieniä kaloja, jotka olivat tulleet etsimään lähitähden valoa. Ne liikahtelivat, hopeiset kipinät. Elämä jään alla. Kaikkina niinä päivinä, jolloin itse kuljin jään päällä vaimennetussa, kylmän pysäyttämässä maailmassa, oli jään alla odottavaa elämää, olentoja täynnä happea ja verta, toisen valtakunnan viitseliäitä valmiina pyrähtämään kohti kevään ensimmäistä tähden valaisua.

Monia maailmoja, kerroksittain. Ihmisen ja koiran, lehtipuiden, kalojen, sotkien, jääkausien, galaksien maailmat jään harsoisissa kartoissa, kaikki siinä jatkuvassa liikkeessä, josta jo esisokraattinen filosofi Herakleitos puhui väittäessään kaiken olevan vain liikettä, virtaa kuin vesi, kaikki toisiinsa vaikuttaen, limittyneenä, liian usein huomaamatta.

Dillard kuvaa kuinka kalojen liike on aina ohi juuri, kun se voisi huomata. Hopeiset kipinät ovat poissa sillä hetkellä, kun silmä koettaa tavoittaa ne. Hän myös zen-filosofiaa mukaillen kuvaa kuinka tämä hetki on alati poissa ja katoaa ennen kuin sanat voivat tavoittaa sitä. Yrittämällä ei löydä, viittovat kädet osoittavat vääriin suuntiin. Hän pyytää siirtymään pois itsetietoisuuden kehikoista, kohti täydellistä tyhjentymistä siten, että todellisuus voi astua meihin. Itsetietoisuutta ei voi sammuttaa, ajattelua ei voi pyyhkiä pois pakottamalla. Kommentaattori on alati paikalla, ja mielemme koettaa etsiä selityksiä ja malleja, joiden kautta jäsentää todellisuus. Kieltä, ajatuksia, oletuksia, kulttuurien kylläisiä hahmotuksia ei voi padota pois, muistuttaa Dillard. On kuitenkin mahdollista seurata veden liikettä tietoisuuden laidoille, yrittämättä, antautuen ja avautuen, kunnes kieli ja hahmot väistävät välähdyksittäin. ”Kun näen tällä tavalla, todella näen”, toteaa Dillard. Tämä on ”täydellinen lahja, ja täydellinen yllätys”.

Se, että maailmat ovat – veden molekyylit kiteinä kämmeniä vasten.

20170319_132725_HDR

Apatia, zombieland ja tarkkaavaisuus

Sosiologi Stanley Cohen on väittänyt, että länsimaista nykyihmistä vaivaa yhä useammin moraalinen apatia ja flegmaattisuus. Tuo viihteen, kulutuksen ja työn välissä eteenpäin pusertava otus suhtautuu moraalisiin kysymyksiin yhä useammin penseästi, eri toten jos ne kysymykset vaativat häneltä itseltään muutosta. Myös psykiatrinen tutkimus on
Middle_fingerosoittanut apatian yhdeksi merkittävimmäksi syyksi sille, miksi me usein toimimme moraalia vastaan – siis tavoilla, jotka tiedämme vääriksi. Cohen tarjoaa apaattiseksi muuttuneen otuksen suuhun kyynisen lauseen: ”I don’t give a F”. Tuo lause kajahtaa tyynesti ilmaan aivan liian usein, kun kyse on muiden ihmisten tai eläinten hyvinvoinnista. Miksi välittää hitustakaan maahanmuuttajista? Miksi vaivata mieltään sillä, mitä sioille ja kanoille tapahtuu ennen kuin ne muuttuvat kinkuksi ja viilokiksi?

 

Ei ole lainkaan erikoista, että kulutusyhteiskunnan sulatusuuneissa kasvaa apaattisia yksilöitä. Tuo yhteiskunta nojaa siihen, että sen asukit ovat passiivisia ja siten vastaanottavaisia joka puolelta puskevalle mainonnalle. Moraalinen reflektio on piinallinen antiteesi tavalle elää, joka rakentuu markkinoinnin ja kyseenalaistamattoman kulutuksen varaan, sillä reflektoiva ihminen saattaisi jopa sanoa ”Ei” kaikelle sille, jota hänen tulee ostaa ollakseen Onnellinen ja Onnistunut Ihminen. Kulutusyhteiskunta myös kutsuu esille hedonismia, halua tehdä kuten on helpointa ja mukavinta – ostaa sitä kuoleman kyllästämää ruokaa, mihin on tottunut tai niitä vaatteita, jotka ovat halvimpia, pohtimatta kenestä tuo ruoka on tehty tai kuka vaatteet on valmistanut. Maailman ja sen erilaisten olentojen tilasta välittäminen näyttäytyy hedonistisen, oman kehonsa ja mielensä mässäilevään ruokkimiseen tottuneen näkökulmasta lamaannuttavan tylsältä, epämukavalta. On helpompaa, autuaan huojentavaa, uskoa mainonnan kertomuksiin siitä, mitä Onnellinen ja Onnistunut Ihminen ostaa, oli kyse sitten alennuslihasta tai pakkotyövoiman tuottamista trendimekoista.

 

Ennen kaikkea kulutusyhteiskunta vaatii egoismia, oman itsen jatkuvaa
työntämistä maailman keskiöön. Liberalistinen perinne ja sen tapa korostaa yksilön oikeutta tehdä lähes mitä vain, loivat pohjarakenteet oman itsen alleviivaamiselle, joka kulutuksen maailmassa on kasvanut hqdefaultgroteskeihin mittoihin. Egoismi kertoo meille, että meidän tulee saada paljon, lähes kaikki, riippumatta sen kaiken hinnasta muille. Se kertoo, että me olemme hienoja ja rakastettavia juuri niin itsekeskeisinä kuin olemme, välittämättä tekojemme luonteesta ja seurauksista. Egoismi on pienen lapsen ”Minä!” –kiljaisu, joka aikuisen kehossa muuttuu karikatyyriksi siitä, mitä ihminen voisi olla. Juuri tuo ”Minä!” sysää ilmakehään onttoja lauseita siitä, kuinka pakolaiset ovat vain kriminaaleja, luonto vain tylsää puukokoelmaa ja siat vain eläimiä – se haluaa pukea ympäröivän maailman sellaisiin vähätteleviin stereotypioihin, jotka mahdollistavat tuon maailman täydellisen sivuuttamisen.

 

Moraalisesti apaattiset keskittyvät omaan ja läheistensä elämään. He ovat mukavia, rehtejä ihmisiä, jotka tienaavat rahaa voidakseen ostaa sillä kivoja asioita ja jotka katsovat mieluummin laulelmaohjelmaa kuin Mobstr_apathypohtivat sitä, mitä heidän ympärillään muille ihmisille ja eläimille tapahtuu. Samalla, kun he haaveilevat omasta onnestaan, antavat he kerran vuodessa muutaman euron keräykseen ja katsovat jo tämän osoittavan heidän olevan lopulta hyviä, jollei peräti ansiokkaita ihmissieluja. Meistä jokainen on välillä tuo apaattinen otus. Jokaista elämän minuuttia ei voi käyttää muiden hädän pohtimiseen, ja toisinaan me kaikki teemme kuten helpointa ja mukavinta on: me toljotamme näyttöjä ja keskitymme omiin rakkauksiimme, ystäviimme, tai kevytmargariinin hintaan. Ongelma kuitenkin syntyy, kun ”välillä” onkin ”aina” – kun oma minä ja omat rakkaat, omat onnet ja omat shoppailut, ovat todellisuuden keskiö, jonka ulkopuolista ei enää nähdä.

 

Filosofi Iris Murdochin mukaan apatia syntyy mielettömyydestä – kirjaimellisesta mielen kadottamisesta. Kun yhteiskunta asettaa yksilön jatkuvaan television, markettien, näyttöpäätteiden, harrastusten ja alennusmyyntien väliseen paineeseen, seuraa mielen harhautuminen asioihin, jotka ovat lopulta merkityksettömiä. Me näemme kaikkialla välkkyviä viihde- ja mainosvaloja ja haluamme olla jokaisen hetken jollakin tapaa täytettyinä, viihdytettyinä, kunnes kyky reflektioon on yhä kaukaisempi. Kulutus, mediatulva, älypuhelimet tunkeutuvat mieleen sekä ottavat sen haltuun, ja lopulta kyky vain istua ja olla tekemättä mitään on pelkkä ahdistuksen lähde. Ilman pysähtymistä ei ole reflektiota, eikä moraalista havahtumista – me emme voi autenttisesti kohdata ja pohtia muiden olentojen tilaa, jos katseemme on suunnattu kaikkialla mukana kulkevien näyttöjen jatkuvaan, laimeaan uutisvirtaan tai Facebookiin kirjattuihin päivityksiin, jotka piilotetusti kertovat oman itsen erinomaisuudesta.

 

banksy_doorMurdochin mukaan mieletön todellisuus tuottaa mielettömiä ihmisiä, eräänlaista zombielandin harhautettua joukkiota, joka on lopulta vieraantunutta paitsi muista olennoista myös itsestään. Me kadotamme muut, kun keskitymme vain itseemme, ja me kadotamme itsemme, kun näemme sen pysähtymisen sijaan vain keinovalojen, markkinointimetelin, ja yhteiskunnan tarjottimella ojentamien muottien kautta. Juuri tällaisessa tilassa on helppoa tilata tehotuotettua pihviä tai olla rasisti, sillä toiset olennot ovat sumeiden lasien takana, haparoivan, huumatun mielen tavoittamattomissa, ja kyky tavoittaa itsessä oleva moraalinen huoli, harkinta sekä empatia on pyyhkiytynyt pois.

 

Murdoch väittää, että nykyihmisestä on tullut haluton tarkkaavaisuuteen – tilaan, jossa me emme halua itsellemme mitään, vaan jossa me pyrimme näkemään muut sellaisina kuin he ovat, pyyteettömästi, todella havaiten. Ainoastaan tarkkaavaisuus mahdollistaa pysyvää moraalista huolta; sellaista, joka ei leimahda vain hetkellisesti ikävän kuvan tai reportaasin näkemisen jälkeen, vaan joka pysyy ja ohjaa omaa tapaa elää suhteessa muihin. Paluu hektisestä some- ja markettitodellisuudesta kohti tarkkaavaisuutta on mahdollista vain, jos hetkeksi sivuutamme ympäröivän yhteiskunnan metelin ja astumme etäämmälle, yksinäisyyteen. Se vaatii myös sitä, että tuo yksinäisyys ei koostu egosta, vaan työntää sen mahdollisimman kauas. Tarkkaavaisuuden tilassa ostoskasseja juuri käsissään raahannut, television deittiohjelman eteen takissaan hikoillen hakeutumassa ollut, kellon eteenpäin kulkevaa jumputusta miettinyt Kuluttaja voikin äkisti pysähtyä ja nähdä edessään olevan puun, kiven, lintuparven sekä muistaa jotakin meihin kaikkiin sisäänrakennettua. Tarkkaavaisuus ei ole esoteerinen hippitila, vaan jotakin hyvin yksinkertaista: sen kautta voidaan havaita muut olennot ilman, että havainto olisi omien halujen tai kulttuuristen stereotypioiden rankasti siivilöimää. Siasta tulee ”kinkun” sijaan tietty, mielen omaava otus, ja toisesta ihmisestä ”mamun” sijaan spesifi, oman validin näkökulmansa omaava yksilö.

 

Tämä ei tarkoita, että ihmisten tulisi linnoittautua viikoiksi Kainuun metsiin erakoimaan voidakseen olla moraalisia. Se ei myöskään tarkoita, että heidän tulisi täysin sivuuttaa oma hyvinvointi ja muuttua maailman edessä suureleisesti uhrautuviksi marttyyreiksi. Se ei vaadi, että ihminen ei enää lainkaan koske älypuhelimeen, selaa television kanavia tai astu jalallaan kauppaan. Se ei siis vaadi asketismia. Sen sijaan tarkkaavaisuus tarkoittaa kykyä sammuttaa hetkeksi ympäröivä kakofonia ja olla hiljaisuudessa, omia tottumuksia rehellisesti ja pelkäämättä jäsentäen, sekä kykyä muistaa, että omat halut eivät ole universumin päätepiste vaan jotakin, joiden tulee nivoutua yhteen sen tosiasian kanssa, että me emme ole tässä todellisuudessa yksin.

 

Jos siis nykyihmisen paidan etumuksessa lukee suurin kirjaimmin ”Minä” ja jos hän mitä mieluiten sihahtaa, ettei välitä vattuakaan muun väristen ihmisten tai muun lajisten eläinten kohtalosta matkallaan kohti omaa, mindlessnessuljasta elämää – jos hän on moraalisen apatian prototyyppi – on hän mielettömyyden tilassa. Filosofi Simone de Beauvoir totesi, että vieraantunut ihminen elää ”lapsenomaisessa maailmassa”, seuraten kuuliaisesti yhteiskunnan paineita ja kantamatta koskaan vastuuta omista toimistaan. Juuri tässä lapsenomaisuudessa apatia kasvaa, kunnes ihmisistä tulee infantiileja, muita syrjään potkivia, tökeröitä heittiöitä, ja juuri se tukee mielettömyyttä, eläväksi kuolleeksi muuttumista. Tällaiseen kurjuuteen tulee hakata halkeamia hakeutumalla tarkkaavaisuuteen; tilaan, jossa ei zombien tavoin seuraa laumaa ja sen myhähdyksiä siitä, miten kunnon ihminen toimii ja ajattelee, sekä tilaan, jossa koettaa nähdä sekä itseen että muihin, ilman itsekeskeisyyden raskaita silmälappuja, oma vastuu kohdaten.

 

Jos apatia siis sysää kouraan tehotuotetun makkaran , ohjaa tarkkaavaisuus lopulta hämmentävän helppoon huomioon: myös muilla ihmisillä, muilla eläimillä, on oma mielensä joka ansaitsee huomiota ja oma arvonsa, joka vaatii hedonististen tuhahdusten sijaan akuuttia huolta. Tarkkaavaisuus pakottaa samalla kohti tiedoista epämukavinta – ymmärrystä siitä, että maapallolla on valtava määrä ihmisiä ja eläimiä, joiden todellisuus on kaikessa väkivallassaan, karuudessaan, pelossaan, ja kärsimyksessään oman hedonismimme vastakohta, ja että meidän omat tekomme voivat joko pelastaa noita yksilöitä tai ylläpitää heidän helvettiään.

 

009951c26aeb644046c65e96fc0122a3