Vesi ja jää, ja parhaimmillaan molempien yhdistelmä, vetävät kohti. Talvisin kuljen järven jäällä, riisun hansikkaat, ja koirien juostessa valkoisessa, läähättävässä riemussa, asetan kädet karikoiden yli kurottuneille jäälohkareille, jotka ovat kumpuilevaa, reunatonta liukkautta ja äkisti rikkonaisia reunoja kuin kirkaisu tai hiljainen, liikkumaton räjähdys. Kun iho kulkee jäätä pitkin, on vain nyt, ja kaikkialta kimpoava valo on tietoa ilman selvityksiä. Silloin voi pysähtyä keskelle jäätä, sulkea silmät ja kuunnella vaihtelevien lämpötilojen ja toisiaan vasten liikkuvien elementtien aiheuttamaa jään ujellusta sekä toivoa, että seuraava railo ja pamahdus olisi aivan tuossa tai tässä, nyt.

Kesäisin istun rannoille ja katson veden läpi kohti pohjaa, jossa menneiden aikojen oksat ja lehdet muuttuvat kuoleman kautta tummaksi, hauraaksi elämäksi. Toisinaan riisuudun ja uin silmät vedenpinnan tasolla, katsoen kohti liukuvia aaltoja, ollen lopulta yksi niistä, niiden löytämä. Syksyllä kuljen puisen niemen rantakiville ja näen uneliaita lintuja, sekä niiden rinnalla herääviä lintuja, jotka ponnistavat taivaalle viimojen viileyttä valittaen. Muuttavien eläinten siipieniskut toistavat veden kiertoa. Oli kesä, oli pesä, oli auringon lämmittämä ruovikko, ja nyt pesän poikanen ihmettelee haluaan nousta ja lentää kauas, ihmettelee kykyään sukeltaa ja sitten kohota, kehonsa täyttä ja virtaavaa vahvuutta.

Kaiken läpi kulkee vesi, ja lintu kulkee veden läpi, vuodesta toiseen, elämän alusta kuolemaan saakka ja sieltä uudelleen elämään. Ei ihme, että Kalevalan maailman loi lintu veden äärellä, huokaiseva, yksinäinen alkusotka.

Keväät ovat paras ajankohta. Se tapahtuu ennen kuin ehtii muodostaa ajatusta siitä, mitä tapahtuu. Viime viikolla huomasin pysähtyneeni metsälenkillä kohtaan, jossa jäästä vapautunut vesi peitti jääksi jäänyttä vettä. Olin kumartunut, riisunut hansikkaat, ja asettanut kädet kylmään kuin näin olisi väistämätöntä ja ilmeistä, sekä löysin itseni paikoiltani vailla aikaa. Pieni, nimeämätön toukka kiemurteli veden alaisen jään pinnalla, ja me olimme äkisti ja sulavasti rinnakkain, kaksi tyystin toisilleen tuntematonta kummajaista, kaksi vedestä elävää.

Koirat nousivat kivilohkareiden päälle, sitten jälleen katosivat etsimään asioita, joista vain ne tietävät. Lohkareet oli kuljettanut ja vapauttanut vetäytyvä jäätikkö tuhansien vuosien takaa. Joskus oli ollut se päivä, jokin tietty päivä ja hetki, jolloin nuo nimenomaiset lohkareet olivat sulaneet jäästä irti ja jääneet paikoilleen törröttämään, ja nyt oli tämä tietty päivä, tuhansia vuosia myöhemmin, jolloin niiden vierellä vapautui vettä jäästä sallien sisäänsä elävän toukan ja minun elävät käteni.

Pitäisi hämmästyä sitä, että maailma on, totesi filosofi Wittgenstein. Mystistä ei ole se, miksi maailma on, vaan se, että se on, neuvoi hänen klasikkonsa Tractatus ja tuo lause on hionut tiensä mieleeni vahvemmin kuin yksikään toinen. Tulisi pysähtyä ja ihmetellä. Parhaimmillaan ei muista, että tulisi tehdä niin, vaan löytää itsensä kädet vasten jään ja veden jatkuvaa liikettä, ihmetyksessä. Että maailma on, että jäätä on, ja lohkareita, toukkia, koiria sekä kädet, juuri tällaiset kädet. Wittgensteinin mukaan metafyysiset asiat kuuluvat mystisen piiriin: ne voidaan tunnistaa, mutta kieli ei voi niitä tavoittaa. Ne täytyy kokea, ja mystinen kokemus on kokonaisuuden havaitsemista. Kieli, ajattelu johtavat vain tiettyyn pisteeseen, ja sen jälkeen on valittava hiljaisuus.

”Sub specie aeternitatis”, totesi Wittgenstein myös. Elämä, taide, moraali tulisi nähdä ”ikuisuuden näkökulmasta”. Vaikeita aiheita, jotka saattaa hahmottaa vain ihmetyksen kautta. Häntä aiemmin Baruch Spinoza oli käyttänyt samaa termiä etsiessään totuutta, joka ulottuu nähdystä ei-nähtyyn. Jäässä ja vedessä on totuuksia, jos vain löytää itsensä niiden ääreltä, ajattelun tuolta puolen, sanoista luopuneena.

Annie Dillard julkaisi vuonna 1974 kirjan nimeltä Pilgrim at Tinker Creek. Se on pyhiinvaellus luontoon keskiössään joki, sammakot, alkueläimet, hyönteiset, vesi. Dillard kulkee lähiympäristössään ja kuvaa kokemaansa. Teosta on pidetty amerikkalaisen luontoromantikko Henry Thoreaun Walden -teoksen uudistajana. Thoreaukin kulki luontoon ja kirjasi ylös näkemänsä. Pois kaupungeista, pois ajatusten jatkuvasta itsetietoisuudesta, pois ennalta määritetyistä kaavioista elämälle, kohti havahtumista aiemmin huomaamattomien asioiden merkilliseen valtavuuteen, on molempien kehotus. Dillard kuvaa pieniä asioita, sellaisia, joita yhteiskunta ei kehota havaitsemaan. Hetkiä, jolloin varjot ovat sinisiä, ja linnun sininen varjo kulkee jäällä kuin lähettiläs toisesta ulottuvuudesta, kikattavien lasten luistinten läpi, yli ja ali. Hetkiä, jolloin puu on äkisti värejä sekä valoja, ja Dillard varma siitä, että materiaalisen tällä ja tuolla puolen on asioita, joita ihmetellä.

Ja juuri ihmetellä Dillard osaa, odottamatta tai antamatta ainuttakaan vastausta. Hän havahtuu siihen, että yhtä hyvin varjojen ja heijastusten todellisuus voisi olla se aito: kun jotakin heijastuu vettä vasten, onko muodostunut kuva harhaa? Missä alkaa aito maailma, missä on raja aidon ja kuvitellun välillä, eikö kaikki ole vain aistien tanssia vailla ratkaisuja? Nämä olivat jo Platonin kysymyksiä, ja Dillard palaa niihin. Silti kuten Platon, myös Dillard kokee tietävänsä jotakin. Se jokin vain kavahtaa sanoja, se pitää havaita juuri silloin, kun lintuparvet ovat sinisiä varjoja tai lehahtavia ääniä, jotka voi kuulla vain yllätetty.

Luettuani yön Dillardia kuljin päivällä jälleen rannalle, tällä kertaa pitkän laiturin päähän. Koirien kohottaessa kuononsa kohti palaavien lintujen siivekkäitä ääniä, hajuja ja aavistuksia, kuuntelin jäätä. Kauempana vapaa ulappa solisi rannan jään alla kuin vuorien kivistä pintaa murtumaan pakottava puro. Muutaman päivän päästä olisi vuoden paras hetki, jolloin rannan jää on rikkoutunut pieniksi kimpaleiksi ja aallot nostattavat kimpaleet lasiseen helinään, joka jatkuu öiden läpi heltymättömänä energiana, kielettömänä ilmeisyytenä. Istuin laiturin reunalle ja katsoin alas. Vedessä on tasoja. Jälkiä menneestä. Jää sulaa vaiheittain, ja sen sulaessa paljastuu historia. Kymmenen senttiä vapaan veden alla oli kerros jäätä täynnä ilmakuplia ja valkoisia railoja kantaen merkkejä äkillisistä marraskuun pakkaspäivistä, jolloin viimeisetkin muuttajat lähtivät.

Jossain kohden makasi lehtipuun kerkkä, joka oli pudonnut juuri tiettynä hetkenä, kenenkään huomaamatta. Mietin, oliko silloin satanut lunta tai räntää, oliko tuullut, olinko itse kulkenut silloin metsässä tai punonut ajatuksiani epäselviksi vyyhdeiksi tavalla, mihin vain kirottu itsetietoisuus pystyy. Mietin, mistä puusta kerkkä oli tullut, milloin se oli kasvanut, mistä sen DNA oli syntynyt, mitä sen esivanhemmat, puiden esipuut, olivat tehneet silloin, kun kaikkea tätä peittivät vielä lohkareita kantavat jäämassat.

Jää vaikutti epäsymmetriseltä harsolta, tai valkoiselta kartastolta maailmankaikkeuteen, tai itse linnunradalta pimeää pohjaa vasten. Se katkeili, siinä oli aukkoja, kerroksia, takautumia, muutoksia, sysäyksiä. Viimeisen kerroksen alla välkehti pieniä kaloja, jotka olivat tulleet etsimään lähitähden valoa. Ne liikahtelivat, hopeiset kipinät. Elämä jään alla. Kaikkina niinä päivinä, jolloin itse kuljin jään päällä vaimennetussa, kylmän pysäyttämässä maailmassa, oli jään alla odottavaa elämää, olentoja täynnä happea ja verta, toisen valtakunnan viitseliäitä valmiina pyrähtämään kohti kevään ensimmäistä tähden valaisua.

Monia maailmoja, kerroksittain. Ihmisen ja koiran, lehtipuiden, kalojen, sotkien, jääkausien, galaksien maailmat jään harsoisissa kartoissa, kaikki siinä jatkuvassa liikkeessä, josta jo esisokraattinen filosofi Herakleitos puhui väittäessään kaiken olevan vain liikettä, virtaa kuin vesi, kaikki toisiinsa vaikuttaen, limittyneenä, liian usein huomaamatta.

Dillard kuvaa kuinka kalojen liike on aina ohi juuri, kun se voisi huomata. Hopeiset kipinät ovat poissa sillä hetkellä, kun silmä koettaa tavoittaa ne. Hän myös zen-filosofiaa mukaillen kuvaa kuinka tämä hetki on alati poissa ja katoaa ennen kuin sanat voivat tavoittaa sitä. Yrittämällä ei löydä, viittovat kädet osoittavat vääriin suuntiin. Hän pyytää siirtymään pois itsetietoisuuden kehikoista, kohti täydellistä tyhjentymistä siten, että todellisuus voi astua meihin. Itsetietoisuutta ei voi sammuttaa, ajattelua ei voi pyyhkiä pois pakottamalla. Kommentaattori on alati paikalla, ja mielemme koettaa etsiä selityksiä ja malleja, joiden kautta jäsentää todellisuus. Kieltä, ajatuksia, oletuksia, kulttuurien kylläisiä hahmotuksia ei voi padota pois, muistuttaa Dillard. On kuitenkin mahdollista seurata veden liikettä tietoisuuden laidoille, yrittämättä, antautuen ja avautuen, kunnes kieli ja hahmot väistävät välähdyksittäin. ”Kun näen tällä tavalla, todella näen”, toteaa Dillard. Tämä on ”täydellinen lahja, ja täydellinen yllätys”.

Se, että maailmat ovat – veden molekyylit kiteinä kämmeniä vasten.