Avain selviytymiseen? ”All you need is love”

Koronavirusta ei olisi ihmisten keskuudessa, jos eläimiä ei syötäisi. Ei olisi ollut myöskään HIV:ta, sarsia tai ebolaa, jotka kaikki tarttuivat ihmiseen alunperin lihasta. Me saisimme tälläkin hetkellä ottaa rauhallisesti vailla hätää viruskuolemasta, maailmantalouden romahtamisesta tai vessapaperista. Tästä kuitenkin vasta blogin lopussa. Ensin jotain ahdistusta helpottavaa ja viruksia torjuvaa, nimittäin rakkautta.

 

Ihastuneet koirat

Tiesittekö, että koirat ovat ”omistajiinsa” ihastuneita? Kun koira näkee illalla jälleen ihmisensä, sen mielihyväkeskukset aivoissa aktivoituvat ja kehoon virtaa rakkauden kemikaaleja, kuten oksitosiinia ja serotoniinia. Koiran pupillit laajenevat, se hyppii, vinkuu, nuolee ja  heiluttaa hilpeänä propelliksi muuttunutta häntäänsä. Usein koira vaikuttaa ylitsevuotavassa innokkuudessaan euforiselta, yhdennelletoista pilvelle päätyneeltä karvaiselta, läähättävältä rakkausolennolta.

Entä tiesittekö, että myös monet ihmiset kokevat samaa eläimiään kohtaan? Tutkimus osoittaa, että myös meidän ihmisapinoiden mielihyväkeskukset aktivoituvat, kun näemme jälleen koiramme, kissamme tai muun eläinkumppanin. Rakkautta maailmaan pirskottavat välittäjäaineet aina oksitosiinista serotoniiniin ja dopamiiniin saavat meidänkin pupillimme suurenemaan ja rintakehän lämpenemään, kun kätemme kurottavat kohti sydämemme eläinvalittua. Vaikka emme pompi ja läähätä (tosin poikkeuksia löytynee), voimme mekin lipua pilven päälle olessamme jälleen rinnakkain eläin-Paavon tai -Serafinan kanssa.

Kun itse kohtaan työpäivän jälkeen koirani, on eteisen matto sekunnissa rytyssä ja poskeni kuolassa, kunnes rauhoitan tyypit viereeni ja livumme rakkauslautalla hetken ilmakehän poikki suoraan olemisen ytimeen.

4E4A0108
Blogin kuvat ovat menneistä ja nykyisistä laumani jäsenistä.

 

Evoluution karkkitarjoilu

Tämä on biologista rakkautta. Rakkautta koskeva tutkimus ehdottaa, että rakkauden evolutiivinen funktio on edistää sosiaalisten eläinten yhdessäpysymistä ja sitä kautta selviytymistä. Se pitää jälkikasvun vanhempien luona ja toisin päin. Se saa myös (romantikot, katsokaa pois) romanttiset kumppanit pysymään rinnakkain niin pitkään, että jälkikasvu tulee tehdyksi ja huolletuksi. Jos lisääntyminen ei ole oleellista, se pitää romanttisia kumppaneita, kuten myös ystäviä ja muita rakastettuja, toistensa arkisena tukena, mikä edistää kaikkien hyvinvointia.

Biologinen rakkaus onkin lopulta välittämistä, kiintymystä ja huolenpitoa, jota ilmenee luultavasti kaikilla sosiaalisilla eläimillä. Se on myös yhteisöjä koossa pitävä verkko, jonka langat kulkevat solujemme läpi ja vetävät meitä muiden äärelle. Tasangolla yksin seissyt varhaisihminen olisi jäänyt hölmistyneenä sapelihammastiikerin iltapalaksi; yhteisöllisyys mahdollisti eloonjäämistä ja rakkaus puolestaan mahdollisti yhteisöt.

Jotta evolutiivinen funktio tulisi täytetyksi, on rakkauden tunnuttava hyvältä ja saatava aikaan voimakasta kiintymystä. Biologinen otus ei pyri muiden luokse, jos se ei tunnu kivalta ja helpottavalta; näin yksinkertaista kaikki on. Siksi aivot palkitsevat läheisyydestä. Kun rakkauden kohde on vierellä, hyrisemme rauhaa ja tyytyväisyyttä – kun se taas on kaukana, kaipaamme ja muutumme pikkuhiljaa hiuksiaan hipelöiviksi hermokimpuiksi. Aivot kiittävät rakkaan luo menemisestä ja siellä pysymisestä välittäjäaineiden ryöpsähdyksillä jopa siinä määrin, että jotkut jäävät rakkauskemikaalien addiktoimiksi haluten yhä uudelleen niiden euforiseen pöllyyn. Tätä kutsutaan ”ihastumiseksi” tai pitkittyneenä tilana ”obsessioksi” – valinta on sinun. Yhtä kaikki, rakkaus on aivojen karkkia, joka mahdollistaa sosiaalisten eläinten elossapysymistä ja maistuu siksi räjähtävän hyvältä.

312952_293422440681630_932819212_n

 

Evolutiivinen eläinrakkaus

Ihmisen kanssa kasvaneet ja lempeästi kohdellut eläimet saattavat siis kokea biologista rakkautta valitsemiaan ihmisiä kohtaan. Tämä on kunnia-asia – en tiedä mitään niin sielua yläilmoihin kohottavaa kuin päästä koiran rakkauden kohteeksi, sillä tämän universumin Rekut ovat siinä määrin mainioita tyyppejä, että heidän soisi voivan toimia valtionjohtajina. Vastaavasti (kuten edellisestä lauseesta ilmenee) ihmiset kokevat biologista rakkautta tiettyjä eläimiä kohtaan.

11037220_10152767714134220_4262170606509115764_o

Tutkimus paljastaa, että ihmiset voivat itse asiassa astua voimakkaisiin kiintymyssuhteisiin eläinten kanssa, jotka lopulta eroavat vain vähän ihmisten välisistä siteistä. Monet ihmiset saavat eläinystävyydestä kiintymyksen peruselementtejä – turvaa, hyväksyntää, tukea ja tukikohdan, jossa voi vain rauhassa oleilla. (Toim. huom.: jotkut raportoivat saavansa näitä asioita enemmän eläinystäviltään kuin puolisoiltaan.)

Usein eläinrakkauteen suhtaudutaan hiukan vähätellen, ikään kuin vain hitusen hömelöt ihmiset syyllistyisivät siihen kuolemansyntiin, jota kutsutaan koirille lepertelyksi. Joitain (yleensä heitä, jotka katsovat suotuisaksi pitää eläinten tappamista harrasteena), eläinrakkaus jopa ärsyttää. Eläinrakkauden vanhat biologiset juuret kertovat kuitenkin aivan toista tarinaa ja osoittavat, ettei ärtymykselle ole syytä. Rakkaustutkimuksessa lajienvälistä rakkautta pidetäänkin yleisenä tunteena, eikä siinä ole mitään merkillistä. Se kumpuaa luultavasti hyvin kaukaa oman lajimme historiasta, eikä siten suinkaan ole kaupungistuneen ihmisen ylen sentimentaalinen tai Disneyn studiolla piirretty keksintö. Koska rakkaus on sosiaalisten eläinten geeneihin kirjattu, on luontevaa, että he jakavat sitä sen platonisena versiona myös lajinsa ulkopuolelle.

Mutta miksi rakkaus ylittäisi lajirajoja – mitä evolutiivista funktiota tämä palvelee? Vastaus on selvä: myös eläinrakkaus palvelee selviytymistä. Ensinnäkin, se voi edesauttaa selviytymistä hyvin käytännöllisellä tasolla. Kun joku esivanhemmistamme rakastui suteen ja päätti alkaa ruokkia tämän pentuja, tuli hän lopulta mahdollistaneeksi sen, että lajimme seuraan hölkytteli tuhansia vuosia myöhemmin koira, joka alkoi edesauttaa ihmisen selviytymistä konkreettisilla tavoilla. Koirasta tuli yhteisön turvavartija, muiden petojen karkottaja, metsästysapu, työeläin, seuralainen – lista koiran ihmiselle antamista asioista on pitkä ja ihailtava (kunpa vain voisimme sanoa samaa asioista, joita ihminen on antanut koirille).

1455995_693446384012565_658578748_n

Toiseksi, tutkimus osoittaa, että rakkaus eläimiä kohtaan edesauttaa sekä psyykkistä että fyysistä terveyttä. Se esimerkiksi lisää positiivisuutta ja kutoo meihin psyykkistä tasapainoa. Se myös vähentää stressiä, alentaa verenpainetta ja madaltaa pulssia – karvaisen supermussukan rakkaus voi siten suojella sydän- ja verisuonisairauksilta.

Kolmanneksi, rakkaus eläimiin opettaa ihmisille empatiaa ja huolenpitoa, mikä edelleen mahdollistaa sitä, että kohtelemme hyvin myös muita ihmisapinoita – ja tämä jälleen edistää selviytymistämme niin yksilöinä, populaatioina kuin lajinakin.

Rakkaus eläimiin tekeekin ihmiselle hyvää. Se tukee omaa selviytymistämme ja hyvää elämää. Tämä ei ole pieni vaan varsin valtava juttu, joka on kymmenentuhannen järsityn kengän, raavitun tapetin tai syödyn sohvan arvoinen.

14051732_10153983760434220_4817507568696323210_n

 

Rakkauden moraali

Biologinen rakkausmääritelmä on vain yksi tapa hahmottaa rakkautta. Filosofiasta löytyy liuta toisenlaisia määritelmiä, eikä rakkautta kannatakaan täysin redusoida välittäjäaineisiin tai geeneihin. Me kuitenkin olemme myös soluja ja kromosomeja, joten rakkauden biologia vaikuttaa meissä, vaikkei se koko totuutta kertoisikaan. Se myös muistuttaa siitä, ettei rakkaus ole niinkään naiivia kirmailua kukkaseppeleet ohimoilla ja verkkokalvot pinkkeinä, vaan evoluution meihin rakentama, selviytymisen kannalta välttämätön tunne. Myös eläinrakkaus on siten lopulta jopa elintärkeä taito, joka mahdollistaa paljon ja ansaitsee tulla alleviivatuksi vahvoin värein.

Biologiseen eläinrakkauteen liittyy kuitenkin rajoituksia. Ensinnäkin, en suosittele lemmikkieläinten hankkimista sen ajatuksen motivoimana, että verenpainelääkkeet voi tämän jälkeen heittää peltoon. Eläinrakkaus vaatii ihmiseltä paljon – sitä, että eläimille taataan olosuhteet ja hoito, jotka kokonaisvaltaisesti kunnioittavat niiden tarpeita. Kestävä rakkaus ei vain etsi itselle kivoja fiiliksiä vaan pyrkii tukemaan toista, pitämään tästä huolta, olemaan tälle läsnä vaikeuksienkin läpi. Tämä pätee myös eläinrakkauteen, jonka on pystyttävä mahdollistamaan eläinten hyvää elämää. Ihmisen on annettava eläimelle kiintymyksen vastavuoroiset elementit: turvaa, hyväksyntää, tukea ja rauhaa.

Biologinen eläinrakkaus on myös täysin mahdollista ilman, että eläimestä tulee lemmikki. Kiintymys voikin tapahtua kaukaa; olen itse rakastanut luonnonvaraisia eläimiä kuten korppeja ja kettuja etäältä, tulvien oksitosiinin ilolaineita nähdessäni niistä vilauksen. Toisaalta, jos lemmikin mielii, kannattaa muistaa, ettei yksikään eläin kuulu häkkiin ja että olisi erinomaista, jos ihmiset antaisivat kodin löytöeläimille sen sijaan, että hankkisivat niitä kasvattajilta. Maailmassa on miljoonia kodittomia koiria ja kissoja, joiden elämä on usein stressattu, repaleinen ja lyhyt; miksi ei siis antaa kotia yhdelle, kahdelle (tai viidelle) heistä?

319918_293421694015038_1854318904_n

Toiseksi, eläinrakkauden ei aina tarvitse olla intensiivistä saatika euforista. Se voi olla arkista, myös etäältä tapahtuvaa välittämistä muista olennoista. En toivokaan sitä, että hihkuen heittäytyisimme lehmien tai hirvien kaulaan roikkumaan tai altistaisimme vaivaantuneet koirapolomme jatkuvalle pusuhalitukselle. Päinvastoin, rakkaus on parhaimmillaan toisen perspektiivin tunnistamista ja tukemista sekä yhteyden kokemista ilman sen merkillisempää hurmiota.

Kolmanneksi, eläinrakkaus ei tarkoita, että otaksuisimme myös suden tai puuliiterin rotan rakastavan meitä. En siis suosittele myöskään suden kaulaan ripustautumista tahi tämän posken hellää suukottelua. Eläinrakkaus voi olla vastavuoroista, mutta usein ihminen on rakkaudessaan yksin ja juuri sitä kautta osoittaa rakkauden altruistisia, epäitsekkäitä potentiaaleja.

Neljänneksi, biologinen eläinrakkaus on hitusen puolueellista. Se kohdistuu helpoiten söpöihin eläimiin, joilla on pentumaisia piirteitä tai jotka muistuttavat ihmistä (sanoinko jo sanan ”Disney”?). Siten se suosii suloisia nisäkkäitä muiden eläinkunnan kulkijoiden jäädessä aivan liian usein rakkauden piirin ulkopuolelle. Onneksi rakkaus on kuitenkin kulttuurisesti joustavaa: kun ihminen oppii, että myös muut kuin mahdottoman lutuiset eläimet ovat rakkauden arvoisia, voivat kiintymyksen oksitosiinipöllyt lehahtaa ilmaan myös vaikkapa lehmien, susien, haukien tai rottien kohdalla. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon meillä on taitoa muistaa muiden eläinten näkökulma – se, että nekin ovat yksilöitä.

Gilda

 

Tulevaisuuden eläinrakkaus

Eläinrakkaus on geeneissämme ja asia, jonka kehittäminen voisi kehittää myös omaa elämäämme hurjin loikin eteenpäin. Itse asiassa, jos vain oppisimme rakastamaan myös muita eläimiä kuin sylissä kiehnääviä koiria tai verhoissa roikkuvia kissoja, saattaisimme pelastaa itsemme ja ison liudan muita lajeja. Tällöin rakkaus täyttäisi evolutiivisen funktionsa sellaisella eksponentilla, että universumi voisi vain kiljahtaa ja heittää volttia.

Ajatelkaa: jos rakkautta välittämisenä ja ymmärryksenä yletettäisiin myös sikoihin, kanoihin ja lehmiin, loppuisi eläinteollisuus tuota pikaa ja ilmastonmuutoksen sekä lajien massasukupuuton yksi suuri syy katoaisi. Mikä voisi edesauttaa Homo sapiensin ja muiden lajien selviytymistä yhtä paljon? Koronaviruksen ajankohtana ei voi olla ajattelematta myöskään tätä: virus loikkasi ihmisiin kaltoinkohdeltujen eläinten lihasta. Rakkaus olisi senkin estänyt.

”Love is all you need”, ilmoitti Beatles, ja vaikka tarpeellisten asioiden lista lienee hieman pidempi, on rakkaudessa kaiken hyvän alku – lajirajoista riippumatta. Toisinaan juuri eläinrakkaus on kaikki, mitä tarvitset.

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia
Lisää aiheesta löytyy täältä.

 

Lähteitä:

(Suomessa koirien tunteita on tutkinut muun muassa Outi Vainio tutkimusryhmineen)

Kurdek, Lawrence A. 2008. “Pet Dogs as Attachment Figures.” Journal of Social and Personal Relationships 25 (2): 247–66.

Logan, A., and E. Selhub. 2013. Your Brain On Nature: Become Smarter, Happier, and More Productive, While Protecting Your Brain Health for Life. London: Collins.

Nagasawa, Miho, Kazutaka Mogi, and Takefumi Kikusui. 2009. “Attachment between Humans and Dogs.” Japanese Psychological Research 51 (3): 209–21.

Odendaal, J, and R A Meintjes. 2003. “Neurophysiological Correlates of Affiliative Behaviour between Humans and Dogs.” Veterinary Journal (London, England : 1997) 165: 296–301.

Prato-Previde, Emanuela, Deborah Custance, Caterina Spiezio, and Francesca Sabatini. 2003. “Is the Dog-Human Relationship an Attachment Bond? An Observational Study Using Ainsworth’s Strange Situation.” Behaviour 140.

Zilcha-Mano, Sigal, Mario Mikulincer, and Phillip R Shaver. 2011b. “An Attachment Perspective on Human–Pet Relationships: Conceptualization and Assessment of Pet Attachment Orientations.” Journal of Research in Personality 45 (4): 345–57.

 

 

Ihmiseläinluonto

Viimeisin blogini johti moniin yhteydenottoihin, joista joissakin kyseltiin, missä aiheesta voisi lukea lisää, ja käsittelenkö ihmismielen ja luonnon suhdetta kirjoissani. Olen ehkä unohtanut mainostaa kylliksi tuoreinta kirjaani (huomasin, etten ollut edes merkinnyt sitä ”Julkaisuihini”, gulp), joten tässä pieni esittely! Kyseessä siis ”Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto” (Into, 2019). Tutkin ihmismielen kiemuroiden ja ilmastokriisin suhdetta paraikaa, ja myös uutta tekstiä on myöhemmin luvassa. Kiitos kaikille mielenkiinnosta!

Mitä tulee ilmastokriisin kiistäviin kommentteihin, joita myös sain osakseni (ja joista osa, ironista kyllä, koostui linkeistä Youtube-videoihin), ne jäivät armotta blogini sensuuriin. Tässä maailmassa on jo aivan liikaa tahallista tietämättömyyttä, jotta antaisin sille ”omalla kanavallani” tilaa.

https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/

Kaipuu, kipu ja vapahdukset

8de2b8b11a024a15d3280d9c1b46b5ed

Kaipaus on tunne, joka määrittää kulttuuria ja siihen limittyviä yksittäisiä mieliä. Se kutoo melankoliaansa kertosäkeissä, joissa kutsutaan rakkautta takaisin tai katsotaan sitä ylittämättömien kuilujen etäisyyksistä, ja se muistuttaa olemassaolostaan kirjallisuuden klassikoissa, joissa ihminen pyrkii aina kohti jotakin, tuulimyllyjen ja kuolemaa sinkoilevien sotakenttien yli. Nykykontekstissa se on jopa markkinoinnin muoto, sillä kaipaus uuteen, parempaan olemassaoloon herättää meidät ostamaan tuotteita, joilla tuota kuningaskuntaa tavoitella. Kaipaus on ihmisyyttä, kurottavakätinen tarve kohti jotakin sellaista, jolla ei ole vielä nimeä.

Mutta mitä me kaipaamme? Kaipaus on paradoksaalinen tila, sillä se suuntautuu ulkoiseen, johonkin, joka on oman itsen ulkopuolella – ihmisiin ja asioihin, jotka voivat tuottaa onnellisuutta ja punoa sitä harmoniaa, joka on aina juuri koskemattomissa – vaikka usein se koskettaa lopulta juuri tuota itseä. Kaipaus myös kohdistuu toiseen aikakauteen, se heittää kutsuhuutonsa menneisyyteen tai tulevaisuuteen, vaikka sen syntyperä sykkii meissä nyt, jokaisesta hetkestä toiseen.

Filosofi Soren Kierkegaardin ajattelun voi tulkita käsittelevän juuri kaipausta ja sen paradoksaalisuutta. Tässä tulkinnassa ihminen pakenee itseään kaipaukseen, hän sukeltaa etsimään välitöntä tyydytystä ympäröivästä todellisuudesta voidakseen unohtaa sen terähampaisen ahdistuksen, joka syntyy meidän katsoessamme itseämme etäältä ensimmäistä kertaa ja nähdessämme tuon itsen olemassaolon absurdiuden. Me olemme omituisia, hajareunaisia, pieniä pisteitä valtavassa maailmankaikkeudessa, väistämättä kaikessa epätäydellisiä ja tuomittuja haurauteen, ja merkitys tuolle olemassaololle saattaa livetä otteesta, muuttua tavoittamattomaksi. Miksi minä, tämä absurdi, monella tapaa kykenemätön ja käsittämätön olento olen täällä?

Kysymys on tuskallinen, ja tuskaa tukahdutetaan puuduttamalla huomio hedonistiseen tyydytykseen tai pyrkimyksiin olla muiden silmissä hyväksyttävä – mikään kuitenkaan ei riitä, ja siten kaipaus kohti sitä mystistä ideaalia, joka voisi tehdä meistä viimein onnellisia, kelpoisia ja merkityksellisiä, jää hakkaamaan soluihimme. Niin me pakenemme ihmissuhteisiin, seksiin, kuluttamiseen, päihteisiin, tekoripsiin, täydellisen kehon etsitään, perheidyllien täyttämiseen, uran ylpeilevään luomiseen, siivousrutiineihin, pankkitilien volyymien maksimointiin, oman aseman sekä kelpoisuuden sosiaaliseen osoittamiseen, jotta voisimme löytää turvan kiusallisten kysymysten herättämästä, tiuskien riuhtovasta tuskasta, joka usein jää niin peitetyksi, että tuskin huomaamme sitä, mutta joka silti määrittää hajanaisia askeleitamme.

Lopulta itse kaipaus voi olla tapa paeta, sillä vain se, mikä on saavuttamatonta ja siten epärealistista, epäkonkreettista, olemassaolon ylittävää, voi olla täydellistä ja ideaalia. Turvapaikka, johon koetamme paeta, ei voi olla todellinen. Kierkegaard puhuu nuoresta, kärsivästä runoilijasta, joka etsii rakkautta mutta tuskastuu sen saavuttaessaan, sillä ilman kaipausta ei ole ideaalia, ja saavutettuna ideaali osoittautuukin todelliseksi ja arkiseksi sekä siten pettymykseksi. Runojen eteerinen, myyttinen neito menettää auransa ollessaan saavutettu ja yhtä kuolevainen kuin runoilija itse. Teoksessa ”Toisto” tuskainen runoilija voi rakastaa vain estämällä rakkauden toteutumisen, ja kaipauksen paradoksaalisuus saa jälleen yhden uuden muodon. ”Viettelijän päiväkirjassa” kärsivän nuoren runoilijan tilalla on manipulatiivinen, verkkoja punova hahmo, joka on oivaltanut kyynisen realismin: jotta rakkaus voi pysyä ideaalina, hänen on julmasti hylättävä sen kohde ja täten mahdollistettava molempien pysyvä kaipaus. Rakkaus voi olla vain kaipauksen tuottama ideaali, ei todellisuutta. Runoilija ja viettelijä haluavat kaipuun, eivät konkretiaa – he kaipaavat kaipausta.

Kenties kaipauksen kulttuuri ja omat mielenkenttämme saavatkin meidät etsimään kaipauksen kohteen sijaan lopulta itse kaipausta. Me tarvitsemme kaipausta, lupauksia jostakin paremmasta, jota kohti pyrkiä levottomasti, kaoottisesti tempoillen tai rauhallisesti, toiveikkaasti lipuen. Kaipaus itsessään on pakotie, siitä tulee huumeemme, joka peittää kiusallisten kysymysten esille kulottaman ahdistuksen.

Juuri tästä syystä kaipaus ei kumpua kaivatusta, vaan meistä itsestämme, tarttuvasta tarpeesta paeta sitä ahdistusta, jota itseen katsominen voi sihisten sivaltaa esille. Me haluamme olla erityisiä, rakastettuja olentoja, joita rakas katsoo tunnistaen, ja me haluamme olla hyviä, kauniita olentoja, joiden olemassaolon merkitys on ilmeinen. Me haluamme olla kykeneviä ja edes jossakin täydellisiä, olla osa sitä kelpoisuuden ”normia”, jota yhteiskunta laskostelee yllemme. Mikään ei kuitenkaan riitä pysyvään tyydyttyneisyyteen tai onnellisuuteen, sillä tuolla jossakin, ydinten ytimessä, kuiskii kauhu omasta riittämättömyydestä, hauraudesta, yksinäisyydestä ja merkityksettömyydestä. Meidän on vaikea kohdata sitä epätäydellistä, heikkoa, kuolevaista, avaruudessa yksinäistä olentoa, jonka olemassaololle kukaan ei voi tarjota paperille kirjattua, universaalia merkitystä. Me kaipaamme, koska on kivuliasta nähdä se olento, jonka ”minäksi” nimeämme, ja me kaipaamme, koska me emme siten kelpaa itsellemme.

Kaipaukseen liittyy oletus vapaudesta – siitä, että sen kautta löytyy muurittomia, rajattomia alueita, sanoilla tavoittamattomia paratiiseja, joissa viimein kaikki on toisin. Jälleen kaipaus törmää paradoksiin, sillä sen lupaama vapaus ei voi toteutua sen kautta. Vapaus alkaa kaipuun katoamisesta. Kenties vapaus on lopulta vapautta itsestä ja sen tarpeesta olla erityinen, merkitysrikas, paikkansa sekä suuntansa alati tietävä, kykenevä, rakastettu ihminen. Tuon tarpeen tuolla puolen on todellisia keitaita, joissa voi lentää hämmästelemättä omien siipien eriskummallisia rakenteita.

Kierkegaard ehdotti, että ahdistuksesta voi irrottautua hyppäämällä kohti asioita, joiden edessä oma ego katoaa omaan rajallisuuteensa. Hän itse teki uskon hypyn ja heittäytyi lentämään uskonnollisten, mystisten asioiden varaan – sellaisten, joiden edessä oman erityisyytensä puutteen vuoksi tuskastuva on niin pieni, ettei vaade erityisyydestä enää nouse. Toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti vain hypätä tarpeen ja ”minää” huutavan sekä rakkaudestakin merkityksellisyyden kokemusta etsivän, kaipuuseen kietoutuneen egon ulkopuolelle, missä tuulet ovat lempeämpiä ja todellisuus niin avara, ettei itsen katoaminen sen ihmeellisyyteen ole ahdistusta vaan vapauden esille huokaisemaa kauneutta.

 

il_214x170.741107641_et4e