Sudet ja absurdi viha

Vuosi sitten kirjoittamani susiblogi lähti muutama päivä sitten uudelleen kiertoon. Huomasin asian sähköpostini täyttyessä kymmenistä raivoviesteistä, jotka oli tarkoitettu kommenteiksi. Viesteissä tytöteltiin, haukuttiin ja udeltiin henkilötietoja. Niissä myös maalattiin tolkuttomia näkemyksiä Suomen susikannan koosta, alleviivattiin uhkia ja syitä suunnattomiin pelkoihin. Synkin osuus oli kuitenkin tämä: joissakin viesteissä vaadittiin susia kokonaan hävitettäväksi. ”Susi ei kuulu Suomeen”, totesi eräs mies biologian perustiedot unohtaneena. Rivien välistä oli helppoa nähdä, että valtaosa kirjoittajista oli metsästäjiä. Olin saanut otannan suomalaisen sudenmetsästäjän psyykeen, eikä se otanta ollut lupaava.

Viha velloo edelleen. Huhujen mukaan susia jahdataan monin paikoin alati. Hajotettuaan laumoja tappamalla, metsästäjät vierittävät syyn tappamiselle niiden yksinäisten, laumansa menettäneiden susien niskaan, jotka ovat pakotettuja lähemmäs ihmisasutusta. Samat huhut kertovat, että susille jätetään haaskoja metsästyksen helpottamiseksi ja jopa niiden houkuttelemiseksi lähemmäs ihmistä, jotta metsästystä voitaisiin jälleen oikeuttaa. Samat tahot, jotka tappavat susia, myös tuottavat niistä keinotekoisesti kuvan vaarallisina petoina, jotka tuleekin tappaa. Tilanne on absurdi.

Absurdiutta lisää joidenkin halu ”poistaa” susi Suomesta. Ylen uutisten mukaan suomalaiset metsästäjät ovat maksaneet venäläisille kanssaveljilleen jopa rajan toisella puolella olevien susien tuhoamisesta. Sudella ei tunnu olevan oikeutta elää ja olla enää missään. Jälleen pelkoa käytetään motiivina, ja sen tarkoitushakuinen lietsonta toimii. Jopa toimittajat kuuntelevat mieluummin tarinoita pelosta kuin ottavat selvää siitä, mitä todella tapahtuu ja miksi.

 
9844f06a3072ee4ec6f9a0aaab370a9fMaailma on uhkia täynnä. On huomattavasti todennäköisempää jäädä auton alle tai tulla naapurin ampumaksi kuin tuntea koskaan suden hampaita lihassaan. Itse asiassa lähes mikä tahansa käytännössä mahdollinen kuolinsyy on todennäköisempi kuin susi. Esimerkit maailmalta kertovat, että vaikka susipopulaatio kasvaisi, ei pelolle edelleenkään olisi syytä (asukaslukuun suhteutettuna moni maa sietää suurempia susitiheyksiä kuin Suomi – ilman ihmisuhreja). Pelko ei olekaan rationaalista. Varovaisuus on viisasta, pelko ei. Pelko on liioiteltua, heikkohermoista. Sitä tuotetaan ja lisätään tahallaan, kunnes ihmiset omaksuvat sen kyseenalaistamatta ja todella alkavat pelätä niitä itse tuottamiaan kummajaiskuvia, joiden mukaan susi on Merkittävä Vaara.

Miksi sitten pelkoja tuotetaan? Syy on yksinkertainen. Susi on vihattu. Se kilpailee saaliseläimistä. Se on itsellinen otus, ei ihmisen tahtoon alistettu. Se jopa kehtaa tulla tänne rajan toiselta puolen kuin venäläinen 80 vuotta sitten. Sudesta on helppo rakentaa ”toinen”, suuri paha vihollinen, jota jahdata kiväärien kanssa. Aikana, jolloin aivan liian moni tuottaa identiteettiään vihan kautta, on näin syntyvä susiviha oiva tapa tukea omaa tunnetta vallasta ja minuudesta. Se on myös tragikoominen keino, sillä vihatessaan sutta metsästäjät vihaavat itse tuottamaansa ja vinoutunutta kuvaa, katteetonta karikatyyriä, illuusiota.

Todellisuuden susi on arka, älykäs, tunteikas olento, joka oli täällä ennen meitä, ja joka ansaitsee tappamisen sijaan kunnioitusta. Susi kuuluu Suomen luontoon – ehkä enemmän kuin yksikään meistä. Sudessa kiteytyy paljon, sillä sen kohtelu kertoo myös yleisemmin luontosuhteestamme ja kyvystämme ottaa huomioon omien egoististen halujemme lisäksi myös muut olennot sekä lopulta ympäristön. Aikana, jolloin ympäristöllä menee katastrofaalisen huonosti ja meneillään on kuudes lajien massasukupuutto, ei liene sattumaa, että myös suteen suhtaudutaan vihollisena, joka tulee itsekkäästi sivuuttaa ja ”poistaa”. Juuri tämä aika vaatii radikaalia asennemuutosta. Egoismi vihoineen on hylättävä, ja luonto lajeineen otettava vakavasti, arvostavasti huomioon. Susi on oiva tapa haastaa oma luontosuhde ja aloittaa alusta kysyen: Voisimmeko elää muiden lajien olemassaoloa tukien eikä tuhoten?

Hiljattain levisi huhu, että kylälläni oli havaittu susilauma. Joku oli nähnyt sudet pellon laidassa, toinen raportoi jäljistä metsässä. Somessa kerrottiin asiasta, mutta hyväntahtoisesti. ”Ei kannata turhaan pelätä”, joku totesi. Näin sen tulisi tapahtua kaikilla paikkakunnilla: rauhallisesti, pelkäämättä, kunnioittaen. Myöhään yöllä kävin lenkillä. Kaurislauma kohahti eteeni metsästä, takaa kuului ääniä. Kauriit jäivät hetkeksi paikoilleen kuin tietämättä, mitä tehdä, käyttäytyen epätavallisesti, kunnes äkisti pokkuroivat tien yli ja katosivat pimeään. Oli hyvin hiljaista. ”Susia?”, ajattelin ja jäin katsomaan suuntaan, mistä kauriit olivat tulleet, pellon ja metsän hämärää rajaa. Pelkissä lenkkivaatteissa, vailla ensimmäistäkään asetta ja kaukana taloista, en ole koskaan niin toivonut voivani nähdä susilauman. Kenties se oli siellä jossakin, ihmisen vaistonneena, paikoilleen jähmettyneenä harmaiden turkkien katveena; luultavammin se oli kavahtanut heti karkuun. Kenties sitä ei ollut lähelläkään, kenties haluni nähdä susia sai kuvittelemaan niiden läsnäolon.

Mikä tahansa noista vaihtoehdoista olikaan totta, toivotan susia vihaavat metsästäjät vastaaviin hetkiin – pelkäämättä ja tuhoamatta.

109graj0013d001

Susijahti, fanaattisuus ja näkökulmattomiksi jätetyt eläimet

Susi on helmikuussa metsästäjien maalitauluna, kun Suomen 220:sta sudesta tapetaan 46. Erittäin uhanalaiseksi luokitellusta lajista on päätetty siis vähentää reilu viidesosa. Tapahtumaa voikin lähestyä ainoastaan syvässä hämmennyksen tilassa – onko Suomi astunut (tässäkin suhteessa) mielipuolisuuden tilaan?

 

Päätöksen poliittisuus on räikeää. Suden ympärille kutoutunut ja aivan liian monien metsästäjien kiihkomielisesti ylläpitämä mediakuvasto on yksipuolista: sen puitteissa susi on aggressiivinen lastentappaja, joka lapsen lihan puutteessa syö vähintäänkin koirat. Sudet ovat ”häiriköitä”, ikään kuin ulkopuolisia otuksia, jotka tulee hävittää luotimyrskyyn. Jos mediakuvastoa ei muutoin saada tuottamaan sudesta demonista käsitystä, fanaattisuuden eteenpäin polkemat metsästäjät ajavat susia lähemmäs ihmisasutusta, tehdäkseen omasta jahtikaipuustaan paitsi tarpeellisen myös lähes pyhän teon. Susien käyttäytymistä tuntemattomat uskovat tuotetut käsitykset sudesta Suurena Hirviönä, joka tulee poistaa, ja kiihko kasvaa leiskuviin äärimmäisyyksiin.

 

Samalla sudet käyvät jatkuvaa kamppailua elämästään. Metsästäjien ampuessa alfa-eläimiä laumat hajoavat, mikä tuottaa lähemmäs ihmistä saapuvia yksilöitä, joita jälleen innolla jahdataan ”häiriköinä”. Nuorille susille luontainen tarve etsiä itsellisesti uutta laumaa leimataan samalla tapaa omituisuudeksi, jota pidetään tappoperusteena. Susi ei saa pysyä laumassaan, sillä laumat syövät samaa riistaa, jonka metsästäjät pyrkivät keräämään omalle lautaselleen; se ei myöskään saa olla uutta tilaa etsivä yksinäinen vaeltaja, sillä sellainen on välitön syy lahtaamiselle.

 

Jahdeissa susia saatetaan ajaa päiväkausia, metsästäjien vaihtaessa hyväntuulisesti vuoroja. Jatkuvaan pakoon ahdettu eläin, jonka perässä on 50 miestä koirineen, ei voi levätä tai syödä, ja tutkimukset kertovat lopulta sen elimistön ajautuvan kivuliaaseen hätätilaan ja uupumukseen. Tällaisen loppuun ajetun, suunniltaan stressatun ja pelokkaan eläimen ympärille aseineen kertyvä mieslauma ottaa kuvia mukavan muiston taltioimiseksi. Sisäpiireistä leviävät huhut kertovat myös tahallisesta kiusaamisesta ja eläinrääkkäyksestä.

 

Kaikkia metsästäjiä ei toki voi niputtaa saman kategorian alaisuuteen, mutta susijahtia koskevia, metsästäjien laatimia kommentteja ja kirjoituksia lukiessa on vaikea välttyä siltä varsin epämiellyttävältä tunteelta, että liian monen kohdalla on susikysymys vääristänyt eläinsuhdetta katastrofaalisella tavalla. Samalla susijahtiin kriittisesti suhtautuvat leimataan tietämättömiksi kaupunkilaisiksi, vaikka joukossa on runsaasti meitä maalla asuvia, susialeilla kulkevia ihmisiä. Vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä on fiktiivinen, mutta tästä huolimatta tehokas propagandistinen keino sivuuttaa kritiikki.

 

Tähän susipolitiikka palautuu: kiihkomielisyys koostuu kulttuurisista käsityksistä. Susi edustaa itsellistä eläintä, joka tulee kohdata talvisodan hengessä, suomalaisen metsästäjän valta-asemaa korostaen. Eläimen tulee olla passiivinen ja ihmisen järjestystä noudattava; se ei saa olla oma voimallinen ja itsenäinen toimijansa, joka syö osansa riistasta. Maskuliniteetti kohottaa veren kuumaksi sillä hetkellä, kun susi kertoo käyttäytymisellään, että omaa oikeuden aktiiviseen olemassaoloon. Juuri kulttuurisesti tuotettu maskuliinisuus korostaa valtaa, ja kiivastuu nähdessään siinä säröjä – se sysää mieskööreihin, jotka passissa odottavat Yhteisen Vihollisen saapumista, kokien illuusiota omasta mahtavuudestaan. Metsästystä käsittelevässä kulttuuriteoriassa maskuliinisen minuuden etsintää onkin pidetty yhtenä metsästyskulttuuria kantavana motiivina, ja se voi saada sairaalloisia piirteitä – kuten Suomen susijahdissa on käynyt.

 

Tuo sama maskuliinisuus on myös kyvytön huomaamaan itsessään valtavana aukkona loimottavaa puutetta: mahtavuus on todella vain illuusiota. Susi ei ole vihollinen, vaan täällä jo kauan ennen meitä vaeltanut olento, suhteessa johon tulisi käyttäytyä tietopohjaisesti, ei fanaattisesti. Jos ihminen kokee tarvetta maskuliinisuuden etsimiseen, löytyy se kyvystä rationaaliseen, myös luonnonvaraisten eläinten oikeuksien edessä reflektiivisesti huomioonottavaan toimintaan, ei infantiilista ja pelokkaasta tarpeesta suojella omaa harhaista valta-asemaa.

 

Halu sudenmetsästykseen liittyy usein mielikuvaan siitä, että suden kaatanut on ”Mies”, ja tämä jälleen palautuu stereotypiaan sudesta voimallisena ja uljaana olentona. Paradoksi on mykistävä: susi halutaan tappaa, sillä susi on jaloksi mielletty eläin. Jalon eläimen lahtaaminen ei kuitenkaan tee tappajasta jaloa – päinvastoin. Huomio kannattaisi kiinnittää siihen, että susi todella on uljas: se on koiraa huimasti älykkäämpi, ihmisen rinnalla pitkän evoluution kulkenut, sosiaalinen, utelias, leikkisä ja kyvykäs olento. Voisiko olla mahdollista, että sen uljaus herättäisi tappomentaliteetin sijaan sitä, mitä se ansaitsee – kunnioitusta ja tyytyväisyyttä siitä, että saamme elää näin huikean olennon rinnalla?

 

Filosofi Jean-Paul Sartre puhui toisen kohtaamisen merkityksestä. Egoistinen ihminen keskittyy vain itseensä ja tarkkailee muita ikään kuin avaimenreiän läpi, pitäen noita muita resurssina omalle erityisasemalleen. Moraalinen herääminen tapahtuu, kun avaimenreiän äärellä kurkkiva olento äkisti huomaa, että joku katsoo häntä reiän läpi takaisin. Tällaisissa tilanteissa me muistamme, että myös muut ovat subjekteja, joilla on omat intressinsä, oma näkökulmansa, ja että meillä on vastuu noita muita kohtaan. Suomalaisessa susipolitiikassa herääminen on jäänyt puuttumaan. Sutta katsotaan kiväärin läpi kohteena, jolta puuttuu oma näkökulma, omat oikeudet. Ihminen pitää tärisevin käsin valta-asemasta kiinni, haluttomana näkemään maailmaa muiden olentojen perspektiivin kautta ja kyvyttömänä huomioimaan omaa vastuutaan suhteessa noiden olentojen hyvinvointiin. Hetki, jolloin susi katsoo takaisin metsästäjää, jää puuttumaan, ja tämä johtaa metsästäjien susipolitiikan hämmentävään yksiulotteisuuteen.

 

Kysymys onkin, miltä ihminen – se ihminen, joka haluaa tappaa erittäin uhanalaisesta lajista yli viidesosan – näyttää suden silmissä?

European-grey-wolf--014.jpg

Susiviha ja (suomalainen) ihmisyys

5,5 miljoonaa ihmistä. 220 sutta.

Susiviha on silkkaa tunnetta. Se ei kuuntele järjellisiä selityksiä siitä kuinka susi ei ole vaaraksi ihmiselle. Kuinka susi kuuluu Suomen luontoon. Kuinka hirvet eivät ole vain ihmisen saalista, kuinka metsästyskoirien menettäminen on osa sitä riskiä, mikä metsästykseen kuuluu. Viha kieltäytyy kuuntelemasta. Se on sokeaa ja vyöryllään iskee lisää sokeutta ympärilleen. Se vaatii verta.

wolf_dead_insnow1Susiviha on todellisuuspakoista, todellisuuden kadottanutta tunnetta. Se kieppuu harhaisissa nettivaatimuksissa, joiden mukaan kaikki sudet on tapettava ja iltapäivälehtien sivuilla esiin lyödyissä, paniikin myymisellä ilmaan isketyissä peloissa, joiden mukaan susi uhmaa lapsia eikä maalla uskalla asua. Se kipinöi niiden hikisillä otsilla, jotka tappavat.

Eläinoikeustoimijoita pilkataan usein tunteellisiksi, järjen sivuuttaviksi, sentimentaalisiksi. Susiviha kertoo muusta – siitä, että juuri halu nujertaa eläin on tunteiden esille piiskaamaa. Että halu tappaa on järjen sivuuttavaa, hysteriasta elävää huutoa ja räyhää.

Onko tämä parasta, mihin pystymme?

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on kuvannut tapaa, jolla negatiiviset tunteet vaikuttavat ihmisen moraaliratkaisuihin. Viha, inho, pelko, kateus ovat kaikki tunteita, joissa värisee voimakas moraalilataus. Ne saavat meidät arvottamaan maailmaa tietyllä tavalla. Tutkimus paljastaa, että usein negatiiviset tunteet iskevät esille mustavalkoista, hierarkkista maailmankuvaa, joka koostuu ”meistä” ja ”niistä”, ja jonka puitteissa ”me” hallitsemme ”niitä”. Juuri vihasta, inhosta, pelosta ja kateudesta kumpuaakin eriarvoisuus. Halu nähdä vähemmän arvoa erilaisissa, ”niissä” – olivat nämä sitten ihonväriltään, sukupuoleltaan, seksuaalisuudeltaan, varakkuudeltaan, tai uskonnoltaan erilaisia. Viha kipinöi, ja kipinöillään herättää henkiin ennakkoluulojen ja syrjinnän sokeuttavaa savua. Toisinaan tuon savun eri muodot limittyvät. Sama viha, joka puskee mieleemme nationalismia ja rasismia, puskee esille vihaa ”venäjältä tulleita susia” kohtaan – ja näitä susia suomalainen mies rynnii sylki poskella mättäikköihin tappamaan talvisodan hengessä, ymmärtämättä että hänen tappamansa ”vihollinen” on silkka mielikuva. Mielikuva, jonka alta paljastuu eläin, tietty biologinen otus, jolla on oma paikkansa tässä maailmassa, oma oikeutensa elämään.

Susiviha onkin ennakkoluulon läpäisemää, huge-wovlesepärationaalista, ei-järjellistä tapaa suhtautua muuhun maailmaan. Sen varaan on helppo rakentaa vaatimuksia verestä, helppo tuottaa hysterian karjahduksia ja luotien kudetta; sen varassa on helppo marssia metsiin suurissa ryhmissä, jahtaamaan kuoliaaksi yksinäisiä olentoja, jotka eivät voi puolustautua. Samalla tuo viha kertoo enemmän meistä ihmisistä, meidän omasta identiteetistämme ja kulttuuristamme, kuin uskommekaan.

Ihminen on tottunut näkemään maailman vain kesyttämänsä kautta. Hän katsoo todellisuutta ja tahtoo havaita siellä itse luomansa järjestyksen, oman kädenjälkensä. Luonto muuttuu taajamaksi, aarniometsä talousmetsäksi, suo pelloksi, villisika tuotantovälineeksi. Maailmasta tulee ostoskeskusten ja parkkihallien betoninen, kiiltävä, onttoutta huutava keidas, jonka sisuksissa ihminen muokkaa, tuottaa, myy ja ostaa yhä enemmän, yhä halvemmalla. Noissa ostoskeskuksissa metsän voi kohdata vessapaperina ja eläimen muovikelmun sisään ahdettuna lihaksenpalasena. Kaiken keskiössä kiiltelee ja kupruilee valta: halu hallita ja kontrolloida ei-inhimillistä. Ehkä enemmän kuin mikään muu olento, seisoo susi tuon vallanhalun toisella puolen, sen kieroa omituisuutta uhmaten.

imagesNoin 15 000 vuotta sitten ihminen kesytti suden, teki itselleen hyödyllisen version siitä eläimestä, jota oli kovin vaikea hallita. Jätti kädenjälkensä suteen ja toi koiran maailmaan. Susi ei kuitenkaan kadonnut, vaan jatkoi itsellistä elämäänsä, ihmiskulttuurien tuolla puolen. Ja nuo kulttuurit kertoivat susista tarinoita, gray-wolf-278x225puhuivat yhtäältä voimallisuudesta, uskollisuudesta, urhoollisuudesta, ja toisaalta peloista, väkivallasta. Samalla, kun koira kulki ihmisen rinnalla, elätti pentunsa ihmisyhteisöjen laitamilla, jäi susi yhä etäisemmäksi, ja tuon etäisyyden kautta sen ympärille punoutui mytologia. Myytti sudesta.

Tuo myytti kertoo lopulta ihmisestä. Suden ympärille rautalangoin kiedottu tarusto ilmentää ihmiskeskeisestä maailmankuvaa, ja valtaa sen puuduttavassa ytimessä. Tuon kuvan puitteissa ihminen on jumala, joka istuu itseään koskevien ylistysten varaan rakennetulla valtaistuimella ja määrittää muuta todellisuutta. Juuri tämä ihminen tekee metsistä vessapaperia ja ostoskeskuksia. Tämä ihminen myös astelee kesyttämiinsä metsiin vaatimaan itselleen saalista, ikään kuin verona siitä, että ylipäätään sietää hirvien ja peurojen, jänisten ja teerien, olemassaoloa. Maailma on ihmisen. Hirvikanta kuuluu ihmiselle, jänis on ihmisjumalan omaisuutta, resurssi. Ja tuon maailman, tuon luonnon ja eläimen, on aina käyttäydyttävä tavalla, jolla ihminen sen vaatii käyttäytyvän. Noudatettava ihmisen lakia ja järjestystä.

Ihminen, joka vaatii luonnon ja sen eläimet omaisuudekseen, joka näkee ympäröivässä maailmassa ihmisen luoman järjestyksen, joka vihaa eläintä vain siksi, että se ei ole osa tuota järjestystä, hyväksy tuota omistusoikeutta,lataus on kuin peilikuvaansa tuijottava tarujen Narkissos. Vain itsensä näkevä, vain oman valtansa hyväksyvä. Kuin pieni lapsi, hän hamuaa käsillään muuta maailmaa tehdäkseen sen omakseen ja joka kiukuttelee jalkaansa maahan iskien, palikoita ilmaan heitellen, kun tuo maailma ei alistu. Kuin narsisti, joka polveilevin lausein ylistää omaa erinomaisuuttaan ja vaatii koko muun todellisuuden kumartuvan valtansa alle, ja joka tuhoaa ne, jotka tuon vallan alle eivät alistu.

Tätä omituisuuden lakia ja järjestystä susi uhmaa olemalla peto. Syömällä niitä hirviä ja jäniksiä, joita kumisaappaissa metsiä kahlaava ihmisjoukko havittelee asepiippujensa eteen. Puremalla niitä koiria, joita tuo joukko käyttää apunaan jahdatessaan eläimiä kohti kuolemaa. Susi tietämättään rikkoo ihmisen luomaa todellisuuskuvaa, ihmisen valtaa.

Kutoessaan ihmiskeskeisen maailmankuvan, ideologian, on ihminen samalla tehnyt sudesta keinotekoisen vihollisensa. Vain, koska ihminen haluaa vallan maailmasta, syntyy viha sitä kohtaan, jota ei voi hallita.
Samalla jotakin unohtuu. Se, että maailma ei ole ihmisen, vaan ihminen maailman. Että ihmisen järjestys ei ole luonnon järjestys. Että ihminen ei ole jumala, että hänellä ei ole oikeutta tehdä luonnosta temmellyskenttäänsä, jonka on mukauduttava ihmistahdon, ihmislakien alaisuuteen. Että sudella on oikeus syödä, että sudella on oikeus repiä niitä koiria, jotka sen alueille tunkeutuvat. Että ihminen voi ajatella myös järjellisesti. Tiedostaa, että viha on sokeaa, hölmöä, harhaista, infantiilia, narsistista. Että luonto ja muut eläimet tulee kohdata muutoin kuin mielettömyyden, järjettömyyden kautta. Että susi oli täällä ensin. Että sen ulvonta täytti pohjoisen pallonpuoliskon metsät kauan, kauan ennen kuin kaksijalkaiset ehtivät näille vyöhykkeille. Että susi ei ”uhmaa” ihmistä, vaan ainoastaan pyytää itselleen oikeuden olla susi tavalla, jolla se on sitä ollut ikiaikojen halki. Että maailma, Suomi, on suden.

Filosofi Gilles Deleuze kirjoitti koirasta ja sudesta. Koira on ihmiskeskeisyyden yksi ilmiö, kesyttämisen tuotos, kun taas susi uhmaa tuota ihmiskeskeisyyttä, kesyttämisen tarvetta. Se on ihmisen identiteetin, kulttuurin, vallan ulkopuolella seisova olento, joka verenvärjäämin hampainensa kutsuu meitä näkemään 2831903todellisuuden toisin, villin olennon, ei-inhimillisen, näkökulmasta. Mitä on juosta laumassa, hengitys toisen hengityksen rinnalla, sydämen lyödessä verta eteenpäin ja puskiessa lihaksia yhä nopeampaan työhön samalla, kun peuran haju vetää omaa kehoa puoleensa kuin aikojen alun sykkivä sisus? Mitä on hypähtää riemusta oman emon edessä, käpertyä lämpimänä hengittävän, turkin peittämän olennon viereen, ojentaa käpälät kohti sitä, jonka tunnistaa omakseen? Mitä on nukkua alati valppaana, kuullen jokaisen metsän rasahduksen, vainuten kilometrien päästä läpitunkevat läsnäolon merkit? Mitä on iloita, juosta, pelätä, aistia, haluta, ulvoa kuin susi?

Hyppääminen suden maailmaan auttaa meitä ymmärtämään myös itseämme paremmin. Näkemään kuinka hauras meidän valtamme on, kuinka lopulta pieni asemamme tässä maailmassa – ja kuinka niin on hyvä. Muistamaan, kuinka paljon arvoa on ei-inhimillisessä. Kuinka maailma ei jakaudu ”meihin” ja ”niihin”, vaan sen sijaan lähes lukemattomiin erilaisiin olentoihin, jotka ansaitsevat harkitsevaa, kunnioittavaa kohtelua. Kuinka ihminen voi olla ylpeä juuri tästä: kyvystään jäsentää maailmaa myös moraalisesti, lempeydellä, harkiten.

Lopuksi: toinen versio koirasta ja sudesta. Ihminen ei kesyttänyt koiraa, vaan susista mukautuvaisimmat valitsivat tulla ihmisen luo. Alkoi ”koevoluutio”, yhteinen lajihistoria, yhteisevoluution prosessi, jota ilman ihminen ei kenties olisi koskaan voinut kukoistaa. Ihminen muokkasi sutta, susi ihmistä. Me olemme sudelle paljon velkaa, ehkä elämämme, jopa kulttuurimme. Ja silti, nyt, tässä päivässä, supermarkettien maailmassa, vain viha, vain veri.

Onko tämä parasta, mihin pystymme?

5,5 miljoonaa ihmistä. 220 sutta.

Gray_Wolf_Minnesota