Susi on helmikuussa metsästäjien maalitauluna, kun Suomen 220:sta sudesta tapetaan 46. Erittäin uhanalaiseksi luokitellusta lajista on päätetty siis vähentää reilu viidesosa. Tapahtumaa voikin lähestyä ainoastaan syvässä hämmennyksen tilassa – onko Suomi astunut (tässäkin suhteessa) mielipuolisuuden tilaan?

Päätöksen poliittisuus on räikeää. Suden ympärille kutoutunut ja aivan liian monien metsästäjien kiihkomielisesti ylläpitämä mediakuvasto on yksipuolista: sen puitteissa susi on aggressiivinen lastentappaja, joka lapsen lihan puutteessa syö vähintäänkin koirat. Sudet ovat ”häiriköitä”, ikään kuin ulkopuolisia otuksia, jotka tulee hävittää luotimyrskyyn. Jos mediakuvastoa ei muutoin saada tuottamaan sudesta demonista käsitystä, fanaattisuuden eteenpäin polkemat metsästäjät ajavat susia lähemmäs ihmisasutusta, tehdäkseen omasta jahtikaipuustaan paitsi tarpeellisen myös lähes pyhän teon. Susien käyttäytymistä tuntemattomat uskovat tuotetut käsitykset sudesta Suurena Hirviönä, joka tulee poistaa, ja kiihko kasvaa leiskuviin äärimmäisyyksiin.

Samalla sudet käyvät jatkuvaa kamppailua elämästään. Metsästäjien ampuessa alfa-eläimiä laumat hajoavat, mikä tuottaa lähemmäs ihmistä saapuvia yksilöitä, joita jälleen innolla jahdataan ”häiriköinä”. Nuorille susille luontainen tarve etsiä itsellisesti uutta laumaa leimataan samalla tapaa omituisuudeksi, jota pidetään tappoperusteena. Susi ei saa pysyä laumassaan, sillä laumat syövät samaa riistaa, jonka metsästäjät pyrkivät keräämään omalle lautaselleen; se ei myöskään saa olla uutta tilaa etsivä yksinäinen vaeltaja, sillä sellainen on välitön syy lahtaamiselle.

Jahdeissa susia saatetaan ajaa päiväkausia, metsästäjien vaihtaessa hyväntuulisesti vuoroja. Jatkuvaan pakoon ahdettu eläin, jonka perässä on 50 miestä koirineen, ei voi levätä tai syödä, ja tutkimukset kertovat lopulta sen elimistön ajautuvan kivuliaaseen hätätilaan ja uupumukseen. Tällaisen loppuun ajetun, suunniltaan stressatun ja pelokkaan eläimen ympärille aseineen kertyvä mieslauma ottaa kuvia mukavan muiston taltioimiseksi. Sisäpiireistä leviävät huhut kertovat myös tahallisesta kiusaamisesta ja eläinrääkkäyksestä.

Kaikkia metsästäjiä ei toki voi niputtaa saman kategorian alaisuuteen, mutta susijahtia koskevia, metsästäjien laatimia kommentteja ja kirjoituksia lukiessa on vaikea välttyä siltä varsin epämiellyttävältä tunteelta, että liian monen kohdalla on susikysymys vääristänyt eläinsuhdetta katastrofaalisella tavalla. Samalla susijahtiin kriittisesti suhtautuvat leimataan tietämättömiksi kaupunkilaisiksi, vaikka joukossa on runsaasti meitä maalla asuvia, susialeilla kulkevia ihmisiä. Vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä on fiktiivinen, mutta tästä huolimatta tehokas propagandistinen keino sivuuttaa kritiikki.

Tähän susipolitiikka palautuu: kiihkomielisyys koostuu kulttuurisista käsityksistä. Susi edustaa itsellistä eläintä, joka tulee kohdata talvisodan hengessä, suomalaisen metsästäjän valta-asemaa korostaen. Eläimen tulee olla passiivinen ja ihmisen järjestystä noudattava; se ei saa olla oma voimallinen ja itsenäinen toimijansa, joka syö osansa riistasta. Maskuliniteetti kohottaa veren kuumaksi sillä hetkellä, kun susi kertoo käyttäytymisellään, että omaa oikeuden aktiiviseen olemassaoloon. Juuri kulttuurisesti tuotettu maskuliinisuus korostaa valtaa, ja kiivastuu nähdessään siinä säröjä – se sysää mieskööreihin, jotka passissa odottavat Yhteisen Vihollisen saapumista, kokien illuusiota omasta mahtavuudestaan. Metsästystä käsittelevässä kulttuuriteoriassa maskuliinisen minuuden etsintää onkin pidetty yhtenä metsästyskulttuuria kantavana motiivina, ja se voi saada sairaalloisia piirteitä – kuten Suomen susijahdissa on käynyt.

Tuo sama maskuliinisuus on myös kyvytön huomaamaan itsessään valtavana aukkona loimottavaa puutetta: mahtavuus on todella vain illuusiota. Susi ei ole vihollinen, vaan täällä jo kauan ennen meitä vaeltanut olento, suhteessa johon tulisi käyttäytyä tietopohjaisesti, ei fanaattisesti. Jos ihminen kokee tarvetta maskuliinisuuden etsimiseen, löytyy se kyvystä rationaaliseen, myös luonnonvaraisten eläinten oikeuksien edessä reflektiivisesti huomioonottavaan toimintaan, ei infantiilista ja pelokkaasta tarpeesta suojella omaa harhaista valta-asemaa.

Halu sudenmetsästykseen liittyy usein mielikuvaan siitä, että suden kaatanut on ”Mies”, ja tämä jälleen palautuu stereotypiaan sudesta voimallisena ja uljaana olentona. Paradoksi on mykistävä: susi halutaan tappaa, sillä susi on jaloksi mielletty eläin. Jalon eläimen lahtaaminen ei kuitenkaan tee tappajasta jaloa – päinvastoin. Huomio kannattaisi kiinnittää siihen, että susi todella on uljas: se on koiraa huimasti älykkäämpi, ihmisen rinnalla pitkän evoluution kulkenut, sosiaalinen, utelias, leikkisä ja kyvykäs olento. Voisiko olla mahdollista, että sen uljaus herättäisi tappomentaliteetin sijaan sitä, mitä se ansaitsee – kunnioitusta ja tyytyväisyyttä siitä, että saamme elää näin huikean olennon rinnalla?

Filosofi Jean-Paul Sartre puhui toisen kohtaamisen merkityksestä. Egoistinen ihminen keskittyy vain itseensä ja tarkkailee muita ikään kuin avaimenreiän läpi, pitäen noita muita resurssina omalle erityisasemalleen. Moraalinen herääminen tapahtuu, kun avaimenreiän äärellä kurkkiva olento äkisti huomaa, että joku katsoo häntä reiän läpi takaisin. Tällaisissa tilanteissa me muistamme, että myös muut ovat subjekteja, joilla on omat intressinsä, oma näkökulmansa, ja että meillä on vastuu noita muita kohtaan. Suomalaisessa susipolitiikassa herääminen on jäänyt puuttumaan. Sutta katsotaan kiväärin läpi kohteena, jolta puuttuu oma näkökulma, omat oikeudet. Ihminen pitää tärisevin käsin valta-asemasta kiinni, haluttomana näkemään maailmaa muiden olentojen perspektiivin kautta ja kyvyttömänä huomioimaan omaa vastuutaan suhteessa noiden olentojen hyvinvointiin. Hetki, jolloin susi katsoo takaisin metsästäjää, jää puuttumaan, ja tämä johtaa metsästäjien susipolitiikan hämmentävään yksiulotteisuuteen.

Kysymys onkin, miltä ihminen – se ihminen, joka haluaa tappaa erittäin uhanalaisesta lajista yli viidesosan – näyttää suden silmissä?