Susijahti, fanaattisuus ja näkökulmattomiksi jätetyt eläimet

Susi on helmikuussa metsästäjien maalitauluna, kun Suomen 220:sta sudesta tapetaan 46. Erittäin uhanalaiseksi luokitellusta lajista on päätetty siis vähentää reilu viidesosa. Tapahtumaa voikin lähestyä ainoastaan syvässä hämmennyksen tilassa – onko Suomi astunut (tässäkin suhteessa) mielipuolisuuden tilaan?

 

Päätöksen poliittisuus on räikeää. Suden ympärille kutoutunut ja aivan liian monien metsästäjien kiihkomielisesti ylläpitämä mediakuvasto on yksipuolista: sen puitteissa susi on aggressiivinen lastentappaja, joka lapsen lihan puutteessa syö vähintäänkin koirat. Sudet ovat ”häiriköitä”, ikään kuin ulkopuolisia otuksia, jotka tulee hävittää luotimyrskyyn. Jos mediakuvastoa ei muutoin saada tuottamaan sudesta demonista käsitystä, fanaattisuuden eteenpäin polkemat metsästäjät ajavat susia lähemmäs ihmisasutusta, tehdäkseen omasta jahtikaipuustaan paitsi tarpeellisen myös lähes pyhän teon. Susien käyttäytymistä tuntemattomat uskovat tuotetut käsitykset sudesta Suurena Hirviönä, joka tulee poistaa, ja kiihko kasvaa leiskuviin äärimmäisyyksiin.

 

Samalla sudet käyvät jatkuvaa kamppailua elämästään. Metsästäjien ampuessa alfa-eläimiä laumat hajoavat, mikä tuottaa lähemmäs ihmistä saapuvia yksilöitä, joita jälleen innolla jahdataan ”häiriköinä”. Nuorille susille luontainen tarve etsiä itsellisesti uutta laumaa leimataan samalla tapaa omituisuudeksi, jota pidetään tappoperusteena. Susi ei saa pysyä laumassaan, sillä laumat syövät samaa riistaa, jonka metsästäjät pyrkivät keräämään omalle lautaselleen; se ei myöskään saa olla uutta tilaa etsivä yksinäinen vaeltaja, sillä sellainen on välitön syy lahtaamiselle.

 

Jahdeissa susia saatetaan ajaa päiväkausia, metsästäjien vaihtaessa hyväntuulisesti vuoroja. Jatkuvaan pakoon ahdettu eläin, jonka perässä on 50 miestä koirineen, ei voi levätä tai syödä, ja tutkimukset kertovat lopulta sen elimistön ajautuvan kivuliaaseen hätätilaan ja uupumukseen. Tällaisen loppuun ajetun, suunniltaan stressatun ja pelokkaan eläimen ympärille aseineen kertyvä mieslauma ottaa kuvia mukavan muiston taltioimiseksi. Sisäpiireistä leviävät huhut kertovat myös tahallisesta kiusaamisesta ja eläinrääkkäyksestä.

 

Kaikkia metsästäjiä ei toki voi niputtaa saman kategorian alaisuuteen, mutta susijahtia koskevia, metsästäjien laatimia kommentteja ja kirjoituksia lukiessa on vaikea välttyä siltä varsin epämiellyttävältä tunteelta, että liian monen kohdalla on susikysymys vääristänyt eläinsuhdetta katastrofaalisella tavalla. Samalla susijahtiin kriittisesti suhtautuvat leimataan tietämättömiksi kaupunkilaisiksi, vaikka joukossa on runsaasti meitä maalla asuvia, susialeilla kulkevia ihmisiä. Vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä on fiktiivinen, mutta tästä huolimatta tehokas propagandistinen keino sivuuttaa kritiikki.

 

Tähän susipolitiikka palautuu: kiihkomielisyys koostuu kulttuurisista käsityksistä. Susi edustaa itsellistä eläintä, joka tulee kohdata talvisodan hengessä, suomalaisen metsästäjän valta-asemaa korostaen. Eläimen tulee olla passiivinen ja ihmisen järjestystä noudattava; se ei saa olla oma voimallinen ja itsenäinen toimijansa, joka syö osansa riistasta. Maskuliniteetti kohottaa veren kuumaksi sillä hetkellä, kun susi kertoo käyttäytymisellään, että omaa oikeuden aktiiviseen olemassaoloon. Juuri kulttuurisesti tuotettu maskuliinisuus korostaa valtaa, ja kiivastuu nähdessään siinä säröjä – se sysää mieskööreihin, jotka passissa odottavat Yhteisen Vihollisen saapumista, kokien illuusiota omasta mahtavuudestaan. Metsästystä käsittelevässä kulttuuriteoriassa maskuliinisen minuuden etsintää onkin pidetty yhtenä metsästyskulttuuria kantavana motiivina, ja se voi saada sairaalloisia piirteitä – kuten Suomen susijahdissa on käynyt.

 

Tuo sama maskuliinisuus on myös kyvytön huomaamaan itsessään valtavana aukkona loimottavaa puutetta: mahtavuus on todella vain illuusiota. Susi ei ole vihollinen, vaan täällä jo kauan ennen meitä vaeltanut olento, suhteessa johon tulisi käyttäytyä tietopohjaisesti, ei fanaattisesti. Jos ihminen kokee tarvetta maskuliinisuuden etsimiseen, löytyy se kyvystä rationaaliseen, myös luonnonvaraisten eläinten oikeuksien edessä reflektiivisesti huomioonottavaan toimintaan, ei infantiilista ja pelokkaasta tarpeesta suojella omaa harhaista valta-asemaa.

 

Halu sudenmetsästykseen liittyy usein mielikuvaan siitä, että suden kaatanut on ”Mies”, ja tämä jälleen palautuu stereotypiaan sudesta voimallisena ja uljaana olentona. Paradoksi on mykistävä: susi halutaan tappaa, sillä susi on jaloksi mielletty eläin. Jalon eläimen lahtaaminen ei kuitenkaan tee tappajasta jaloa – päinvastoin. Huomio kannattaisi kiinnittää siihen, että susi todella on uljas: se on koiraa huimasti älykkäämpi, ihmisen rinnalla pitkän evoluution kulkenut, sosiaalinen, utelias, leikkisä ja kyvykäs olento. Voisiko olla mahdollista, että sen uljaus herättäisi tappomentaliteetin sijaan sitä, mitä se ansaitsee – kunnioitusta ja tyytyväisyyttä siitä, että saamme elää näin huikean olennon rinnalla?

 

Filosofi Jean-Paul Sartre puhui toisen kohtaamisen merkityksestä. Egoistinen ihminen keskittyy vain itseensä ja tarkkailee muita ikään kuin avaimenreiän läpi, pitäen noita muita resurssina omalle erityisasemalleen. Moraalinen herääminen tapahtuu, kun avaimenreiän äärellä kurkkiva olento äkisti huomaa, että joku katsoo häntä reiän läpi takaisin. Tällaisissa tilanteissa me muistamme, että myös muut ovat subjekteja, joilla on omat intressinsä, oma näkökulmansa, ja että meillä on vastuu noita muita kohtaan. Suomalaisessa susipolitiikassa herääminen on jäänyt puuttumaan. Sutta katsotaan kiväärin läpi kohteena, jolta puuttuu oma näkökulma, omat oikeudet. Ihminen pitää tärisevin käsin valta-asemasta kiinni, haluttomana näkemään maailmaa muiden olentojen perspektiivin kautta ja kyvyttömänä huomioimaan omaa vastuutaan suhteessa noiden olentojen hyvinvointiin. Hetki, jolloin susi katsoo takaisin metsästäjää, jää puuttumaan, ja tämä johtaa metsästäjien susipolitiikan hämmentävään yksiulotteisuuteen.

 

Kysymys onkin, miltä ihminen – se ihminen, joka haluaa tappaa erittäin uhanalaisesta lajista yli viidesosan – näyttää suden silmissä?

European-grey-wolf--014.jpg

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Susijahti, fanaattisuus ja näkökulmattomiksi jätetyt eläimet

  1. Susijahti, kuten muutkin eläinjahdit paikasta riippumatta todistavat täysin siitä, että päätöksiä ja asenteita leimaavat voimakkaammin tunteet kuin järki, joskin susijahtaamisessa tunne kärjistyy järjettömän fanaattiseksi.

    Kaiken tämän leimaa ja krunaa poliittinen tahto, joka antaa luvan ja lain tälle mielettömälle jahdille siunaten tämänkin kansallisen hulluuden – pienen fanaattisen joukon vuoksi. Suomalainen luontosuhde ja eläinrakkaus on kyllä vertaansa vailla oleva myytti. Ihmeellinen urbaanilegeni.

    Tykkää

  2. Uskomattoman hyvä kirjoitus. Näkisipä enemmän tällaisia. Susiviha on niin tunnepohjaista, että se menee yli käsityskyvyn. Järjellä ei ole enää mitään tekemistä tämän vihan kanssa. Itse asiassa järjellä ei ole mitään tekemistä MINKÄÄN vihan kanssa. Ei ole mikään ihme, että monet susivihaajat ovat myös rasisteja. Joidenkin ihmisten pitää vain saada vihata. Sen takia sotiminenkaan ei koskaan lopu. Ja susi on niin säälittävän helppo kohde koska sen maine on muutenkin onnistuttu valheilla ja kansansaduilla tahrimaan. On niin hiton helppoa lyödä lyötyä, hakata maassa makaavaa.

    Tykkää

  3. Erittäin hieno kirjoitus, kuten kirjoittaja, koen että miehet jotka susia ja muita uhanalaisia tai harvinasempia petoja metsästävät, kokevatitsensä jotenkin miehisemmiksi jahdatessaan näitä upeita eläimiä. Tämä kuvastanee kyseisten ihmisten puutteita sillä miehisyyden saralla ja tarvetta todistella itselleen ja omalle ”laumalleen” että ovat miehiä. Säälin suuresti näitä hienoja eläimiä mutta vielä enemmän säälin metsästäjiä jotka kokevat oikeudekseen tappaa susia. Tässä myöskin kuvastuu ihmisten geneettinen pelko susia ja muita suurpetoja kohtaan, ja ihminen tunnetusti pyrkii tappamaan sen mitä se pelkää jos pystyy tekemään sen itseään vaarantamatta. Toivoisin syvästi että Suomi lopettaisi porojen kasvattajien sekä muiden karjatilallisten hyysäämisen ja suojelisi luontoja pikemminkin kuin vapaata laiduntamista.

    Tykkää

  4. Tosi hyvä kirjoitus. Mä oon kyllä niin VIHAINEN! Siis kuka on vastuussa päätöksestä tappaa 46 sutta? Tekisi mieli nousta barrikadeille ja näyttää, (asiallisesti) että Suomessa on ihmisiä, jotka eivät tätä hyväksy.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s