Miksei jeesata sutta tai karhua?

Kärsämäellä tapettiin 16.4. loukkaantunut susi. Kävi ilmi, että sitä oli ammuttu laittomasti joitakin päiviä aiemmin. Kyseessä oli laumansa mukana kulkenut nuori susipoika, kenties viime kesän pentuja. Se kuoli synnyinsijoilleen. 20.4. tapettiin toinen kolmella jalalla liikkunut nuori susi Uudellamaalla. Sudet saivat osakseen tuplavääryyden, sillä ensin ne rampautuivat ihmisen toimesta ja sitten joutuivat rampautuneina ihmisen tappamiksi.

22.4. Lappeenrannassa puolestaan tapettiin loukkaantunut karhu. Karhu oli astunut majavan pyyntirautoihin, jotka olivat juuttuneet sen käpälään. Kaikessa viisauden puutteessa päätettiin, että karhu on ammuttava sen sijaan, että se nukutettaisiin, ansa otettaisiin pois, tassu hoidettaisiin asianmukaisesti ja karhu vapautettaisiin takaisin metsiin ryskäämään. Myös karhun kohdalla tapahtui kaksinainen vääryys. Ensin se astui ihmisen jättämiin rautoihin, joita ei metsässä olisi saanut olla lainkaan.* Toiseksi, sen sijaan, että ihminen olisi kantanut asiasta vastuuta ja koettanut auttaa karhua, hän ampui tämän.

Karhu 4

 

Auttaminen vs. ampuminen

Miksi loukkaantuneet luonnonvaraiset eläimet (lintuja lukuun ottamatta) lähes aina tapetaan, ikään kuin tämä olisi jokin universumin ehdoton laki?

Tein lyhyen kyselykierroksen, ja Suomesta löytyisi villieläinhoitoloita, jotka ottavat vastaan minkä tahansa lajin edustajia sudet ja karhut mukaanlukien. Kyse ei olekaan siitä, etteikö hoitajia ja hoitoloita löytyisi. Vika on viranomaisten, metsästäjien ja muiden asiasta päättävien ihmisten asenteissa. Tuntemani eläinlääkäri kertoikin, että usein päätökset tehdään helppouden nimissä. On itselle helpompaa noudattaa vanhaa tottumusta ja ampua eläin hengiltä kuin nukuttaa se ja kuljettaa hoitoon. Hän myös vihjasi, että monet ovat lihan ja nahkojen perään, mikä tekee tappamisesta entistä motivoivampaa.

On myös heitä, joiden mielestä ajatus luonnonvaraisten eläinten auttamisesta on perin merkillinen. Törmäsin tähän ilmiöön ollessani mukana kapisen ketun pyydysoperaatiossa, joka päättyi onnellisesti. Ketun kuntoon hoitanut Turun eläinsuojeluyhdistys sai runsain määrin erittäin positiivista palautetta, mutta myös joitakin soraääniä. Jotkut pitivät eläinten auttamista naurettavana ja lisäilivät kommentteihinsa älyllisen kehityksen perustavanlaatuisen osoituksen, eli riveittäin huutonauruhymiöitä; he myös toivottelivat ketulle pikaista kuolemaa. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten ihmisten sielunelämää riivaa. Ehkä heillä on niin mittavia pahanolon tunteita, että niitä täytyy paeta teinimäiseen ja luonnosta vieraantuneeseen eläinvihaan. Tai ehkä he vain ovat ihmiskeskeisen kulttuurin ääriseuraus – osoitus siitä, mitä ihmiselle pahimmillaan tapahtuu, kun hänelle hoetaan, että hänen oma lajinsa on maailmannapa muiden eläinten ollessa vailla mitään itsellistä arvoa.

Eläinten ampuminen auttamisen sijaan perustuukin usein helppouden, egoismin, ihmiskeskeisyyden ja pahimmillaan eläinvihamielisyyden varaan. Tähän tarvitaan muutos. Sen sijaan, että ihmettelisimme, miksi eläimiä pitäisi auttaa, on kysyttävä, miksi ihmeessä luonnonvaraisia eläimiä ei jeesattaisi?

Ihminen aiheuttaa valtavaa haittaa luonnonvaraisille eläimille halki maapallon. Voisiko hän joskus tehdä niille myös jotain hyvää? Sitä paitsi: voin luvata, että auttaminen on kymmenen aurinkokunnan verran miellyttävämpää touhua kuin turha tuhoaminen ja tappaminen.

 

Vastuu

Itse asiassa, jo eläinsuojelulaki velvoittaa auttamiseen. Kyse ei olekaan ulkoavaruudellisesta keksinnöstä vaan ihan tavallisesta ymmärryksestä koskien sitä, että muiden lajien edustajat tarvitsevat ja ansaitsevat välillä apua. Jos haluamme heittää ihmiskeskeisyyden sinne, minne se kuuluu – eli maailmankuvien jätelavalle – ei ole mitään syytä olla auttamatta silloin, kun siihen on mahdollisuus. Kuten espanjalainen filosofi Oscar Horta on pitkään väittänyt, meillä on moraalinen velvollisuus auttaa myös pinteessä olevia luonnonvaraisia eläimiä – eikä eutanasia ole se ensisijainen ratkaisu.

Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi kulkea metsissä päivät pitkät kärsiviä eläimiä hartaana etsien vaan yksinkertaisesti sitä, että autamme silloin, kun eteen tulee siihen tilaisuus. (Ihmisesimerkki: minulla on moraalinen velvollisuus auttaa edessäni olevaa, hätää kärsivää ihmistä, vaikka en olekaan velvoitettu matkustamaan köyhään maahan etsimään ja auttamaan nälkäänäkeviä.) Luonnossa on paljon kärsimystä, mutta me voimme lieventää sitä edes hitusen omalla toiminnallamme.

Wolf

Erityisen painavaksi velvollisuus auttaa muuttuu silloin, kun ihmisen toiminta on alunperinkin johtanut eläimen ahdinkoon. Jos kolhin toista ihmistä, on minulla erityinen vastuu auttaa häntä. Samoin, jos ihminen kolhii muita eläimiä, on hänellä erityinen vastuu jeesata noita eläimiä. Tätä kollektiivista lajivastuuta noudattaa valitettavan harva, mutta siihen tulisi ottaa osaa jokaisen kynnelle kykenevän. Erityisesti sen tulisi olla viranomaisten ohjenuora silloin, kun telottujen eläinten kohtelusta päätetään.

Tapetut sudet olisivat ansainneet kuoleman sijaan jeesiä. Tapettu karhu olisi ansainnut luodin sijaan sen, että sen käpälä vapautetaan raudoista ja paikataan tarpeen mukaan. Tämän oivaltamiseen ei tarvita kuin kaksi sekuntia eläinmyönteistä pohdintaa. Joten viranomaiset poliiseja, eläinlääkäreitä ja luonnonvarakeskuksia myöten: voisiko seuraavalla kerralla valita toisin?

 

Kehitystarve

Ihmisellä on viimeinen hetki kasvaa luonto- ja eläinsuhteessaan aikuiseksi ja opetella kantamaan moraalista vastuuta myös muista lajeista. Olisikin upeaa, jos viranomaiset ja muut asianomaiset osoittaisivat enemmän halukkuutta tukea luonnonvaraisia eläimiä ja oivaltaisivat, että ampuminen – no, se on jo kuulkaa niin nähty. Suomeen myös kaivattaisiin sitä, että joku alkaisi ajaa uutta eri tahojen yhteistyötä näiden tilanteiden varalle, jotta viranomaisilla olisi yhtä nopea yhteys luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin kuin heillä tällä hetkellä on metsästysseuroihin.

”He, jotka opettavat meitä eniten ihmisyydestä, eivät aina ole ihmisiä”, kuuluu eräs sanonta. Tuskin mikään kehittää ihmisyyttä yhtä paljon kuin muiden auttaminen – lajirajoista riippumatta. Se, joka olisi poistanut raudat elävän karhun tassusta olisikin saattanut ymmärtää ihmisen potentiaalista, elämästä ja maailmasta jotain hyvin kaunista ja ainutlaatuista.

Karhu 2

*(Oma lukunsa on ylipäätään rautojen käyttö. On häpeällistä, että metsiin voi jättää avoimia rautoja, jotka aiheuttavat täysin turhaa kärsimystä muille lajeille. Erityisen häpeällistä on, että rautoja käytetään keväällä, eläinten lisääntymisaikaan. Valitettavasti uusi vieraslajiasetus, joka eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta on ollut täysi pommi, sallii tiettyjen eläinten, kuten majavien, tappamisen pesintäaikaan. Nämäkin raudat olisivat voineet ottaa päiviltä pesivän majavaemon. Metsästäjät: jätettäisiinkö ne eläimet edes pesintäaikaan rauhaan?)

Avain selviytymiseen? ”All you need is love”

Koronavirusta ei olisi ihmisten keskuudessa, jos eläimiä ei syötäisi. Ei olisi ollut myöskään HIV:ta, sarsia tai ebolaa, jotka kaikki tarttuivat ihmiseen alunperin lihasta. Me saisimme tälläkin hetkellä ottaa rauhallisesti vailla hätää viruskuolemasta, maailmantalouden romahtamisesta tai vessapaperista. Tästä kuitenkin vasta blogin lopussa. Ensin jotain ahdistusta helpottavaa ja viruksia torjuvaa, nimittäin rakkautta.

 

Ihastuneet koirat

Tiesittekö, että koirat ovat ”omistajiinsa” ihastuneita? Kun koira näkee illalla jälleen ihmisensä, sen mielihyväkeskukset aivoissa aktivoituvat ja kehoon virtaa rakkauden kemikaaleja, kuten oksitosiinia ja serotoniinia. Koiran pupillit laajenevat, se hyppii, vinkuu, nuolee ja  heiluttaa hilpeänä propelliksi muuttunutta häntäänsä. Usein koira vaikuttaa ylitsevuotavassa innokkuudessaan euforiselta, yhdennelletoista pilvelle päätyneeltä karvaiselta, läähättävältä rakkausolennolta.

Entä tiesittekö, että myös monet ihmiset kokevat samaa eläimiään kohtaan? Tutkimus osoittaa, että myös meidän ihmisapinoiden mielihyväkeskukset aktivoituvat, kun näemme jälleen koiramme, kissamme tai muun eläinkumppanin. Rakkautta maailmaan pirskottavat välittäjäaineet aina oksitosiinista serotoniiniin ja dopamiiniin saavat meidänkin pupillimme suurenemaan ja rintakehän lämpenemään, kun kätemme kurottavat kohti sydämemme eläinvalittua. Vaikka emme pompi ja läähätä (tosin poikkeuksia löytynee), voimme mekin lipua pilven päälle olessamme jälleen rinnakkain eläin-Paavon tai -Serafinan kanssa.

Kun itse kohtaan työpäivän jälkeen koirani, on eteisen matto sekunnissa rytyssä ja poskeni kuolassa, kunnes rauhoitan tyypit viereeni ja livumme rakkauslautalla hetken ilmakehän poikki suoraan olemisen ytimeen.

4E4A0108
Blogin kuvat ovat menneistä ja nykyisistä laumani jäsenistä.

 

Evoluution karkkitarjoilu

Tämä on biologista rakkautta. Rakkautta koskeva tutkimus ehdottaa, että rakkauden evolutiivinen funktio on edistää sosiaalisten eläinten yhdessäpysymistä ja sitä kautta selviytymistä. Se pitää jälkikasvun vanhempien luona ja toisin päin. Se saa myös (romantikot, katsokaa pois) romanttiset kumppanit pysymään rinnakkain niin pitkään, että jälkikasvu tulee tehdyksi ja huolletuksi. Jos lisääntyminen ei ole oleellista, se pitää romanttisia kumppaneita, kuten myös ystäviä ja muita rakastettuja, toistensa arkisena tukena, mikä edistää kaikkien hyvinvointia.

Biologinen rakkaus onkin lopulta välittämistä, kiintymystä ja huolenpitoa, jota ilmenee luultavasti kaikilla sosiaalisilla eläimillä. Se on myös yhteisöjä koossa pitävä verkko, jonka langat kulkevat solujemme läpi ja vetävät meitä muiden äärelle. Tasangolla yksin seissyt varhaisihminen olisi jäänyt hölmistyneenä sapelihammastiikerin iltapalaksi; yhteisöllisyys mahdollisti eloonjäämistä ja rakkaus puolestaan mahdollisti yhteisöt.

Jotta evolutiivinen funktio tulisi täytetyksi, on rakkauden tunnuttava hyvältä ja saatava aikaan voimakasta kiintymystä. Biologinen otus ei pyri muiden luokse, jos se ei tunnu kivalta ja helpottavalta; näin yksinkertaista kaikki on. Siksi aivot palkitsevat läheisyydestä. Kun rakkauden kohde on vierellä, hyrisemme rauhaa ja tyytyväisyyttä – kun se taas on kaukana, kaipaamme ja muutumme pikkuhiljaa hiuksiaan hipelöiviksi hermokimpuiksi. Aivot kiittävät rakkaan luo menemisestä ja siellä pysymisestä välittäjäaineiden ryöpsähdyksillä jopa siinä määrin, että jotkut jäävät rakkauskemikaalien addiktoimiksi haluten yhä uudelleen niiden euforiseen pöllyyn. Tätä kutsutaan ”ihastumiseksi” tai pitkittyneenä tilana ”obsessioksi” – valinta on sinun. Yhtä kaikki, rakkaus on aivojen karkkia, joka mahdollistaa sosiaalisten eläinten elossapysymistä ja maistuu siksi räjähtävän hyvältä.

312952_293422440681630_932819212_n

 

Evolutiivinen eläinrakkaus

Ihmisen kanssa kasvaneet ja lempeästi kohdellut eläimet saattavat siis kokea biologista rakkautta valitsemiaan ihmisiä kohtaan. Tämä on kunnia-asia – en tiedä mitään niin sielua yläilmoihin kohottavaa kuin päästä koiran rakkauden kohteeksi, sillä tämän universumin Rekut ovat siinä määrin mainioita tyyppejä, että heidän soisi voivan toimia valtionjohtajina. Vastaavasti (kuten edellisestä lauseesta ilmenee) ihmiset kokevat biologista rakkautta tiettyjä eläimiä kohtaan.

11037220_10152767714134220_4262170606509115764_o

Tutkimus paljastaa, että ihmiset voivat itse asiassa astua voimakkaisiin kiintymyssuhteisiin eläinten kanssa, jotka lopulta eroavat vain vähän ihmisten välisistä siteistä. Monet ihmiset saavat eläinystävyydestä kiintymyksen peruselementtejä – turvaa, hyväksyntää, tukea ja tukikohdan, jossa voi vain rauhassa oleilla. (Toim. huom.: jotkut raportoivat saavansa näitä asioita enemmän eläinystäviltään kuin puolisoiltaan.)

Usein eläinrakkauteen suhtaudutaan hiukan vähätellen, ikään kuin vain hitusen hömelöt ihmiset syyllistyisivät siihen kuolemansyntiin, jota kutsutaan koirille lepertelyksi. Joitain (yleensä heitä, jotka katsovat suotuisaksi pitää eläinten tappamista harrasteena), eläinrakkaus jopa ärsyttää. Eläinrakkauden vanhat biologiset juuret kertovat kuitenkin aivan toista tarinaa ja osoittavat, ettei ärtymykselle ole syytä. Rakkaustutkimuksessa lajienvälistä rakkautta pidetäänkin yleisenä tunteena, eikä siinä ole mitään merkillistä. Se kumpuaa luultavasti hyvin kaukaa oman lajimme historiasta, eikä siten suinkaan ole kaupungistuneen ihmisen ylen sentimentaalinen tai Disneyn studiolla piirretty keksintö. Koska rakkaus on sosiaalisten eläinten geeneihin kirjattu, on luontevaa, että he jakavat sitä sen platonisena versiona myös lajinsa ulkopuolelle.

Mutta miksi rakkaus ylittäisi lajirajoja – mitä evolutiivista funktiota tämä palvelee? Vastaus on selvä: myös eläinrakkaus palvelee selviytymistä. Ensinnäkin, se voi edesauttaa selviytymistä hyvin käytännöllisellä tasolla. Kun joku esivanhemmistamme rakastui suteen ja päätti alkaa ruokkia tämän pentuja, tuli hän lopulta mahdollistaneeksi sen, että lajimme seuraan hölkytteli tuhansia vuosia myöhemmin koira, joka alkoi edesauttaa ihmisen selviytymistä konkreettisilla tavoilla. Koirasta tuli yhteisön turvavartija, muiden petojen karkottaja, metsästysapu, työeläin, seuralainen – lista koiran ihmiselle antamista asioista on pitkä ja ihailtava (kunpa vain voisimme sanoa samaa asioista, joita ihminen on antanut koirille).

1455995_693446384012565_658578748_n

Toiseksi, tutkimus osoittaa, että rakkaus eläimiä kohtaan edesauttaa sekä psyykkistä että fyysistä terveyttä. Se esimerkiksi lisää positiivisuutta ja kutoo meihin psyykkistä tasapainoa. Se myös vähentää stressiä, alentaa verenpainetta ja madaltaa pulssia – karvaisen supermussukan rakkaus voi siten suojella sydän- ja verisuonisairauksilta.

Kolmanneksi, rakkaus eläimiin opettaa ihmisille empatiaa ja huolenpitoa, mikä edelleen mahdollistaa sitä, että kohtelemme hyvin myös muita ihmisapinoita – ja tämä jälleen edistää selviytymistämme niin yksilöinä, populaatioina kuin lajinakin.

Rakkaus eläimiin tekeekin ihmiselle hyvää. Se tukee omaa selviytymistämme ja hyvää elämää. Tämä ei ole pieni vaan varsin valtava juttu, joka on kymmenentuhannen järsityn kengän, raavitun tapetin tai syödyn sohvan arvoinen.

14051732_10153983760434220_4817507568696323210_n

 

Rakkauden moraali

Biologinen rakkausmääritelmä on vain yksi tapa hahmottaa rakkautta. Filosofiasta löytyy liuta toisenlaisia määritelmiä, eikä rakkautta kannatakaan täysin redusoida välittäjäaineisiin tai geeneihin. Me kuitenkin olemme myös soluja ja kromosomeja, joten rakkauden biologia vaikuttaa meissä, vaikkei se koko totuutta kertoisikaan. Se myös muistuttaa siitä, ettei rakkaus ole niinkään naiivia kirmailua kukkaseppeleet ohimoilla ja verkkokalvot pinkkeinä, vaan evoluution meihin rakentama, selviytymisen kannalta välttämätön tunne. Myös eläinrakkaus on siten lopulta jopa elintärkeä taito, joka mahdollistaa paljon ja ansaitsee tulla alleviivatuksi vahvoin värein.

Biologiseen eläinrakkauteen liittyy kuitenkin rajoituksia. Ensinnäkin, en suosittele lemmikkieläinten hankkimista sen ajatuksen motivoimana, että verenpainelääkkeet voi tämän jälkeen heittää peltoon. Eläinrakkaus vaatii ihmiseltä paljon – sitä, että eläimille taataan olosuhteet ja hoito, jotka kokonaisvaltaisesti kunnioittavat niiden tarpeita. Kestävä rakkaus ei vain etsi itselle kivoja fiiliksiä vaan pyrkii tukemaan toista, pitämään tästä huolta, olemaan tälle läsnä vaikeuksienkin läpi. Tämä pätee myös eläinrakkauteen, jonka on pystyttävä mahdollistamaan eläinten hyvää elämää. Ihmisen on annettava eläimelle kiintymyksen vastavuoroiset elementit: turvaa, hyväksyntää, tukea ja rauhaa.

Biologinen eläinrakkaus on myös täysin mahdollista ilman, että eläimestä tulee lemmikki. Kiintymys voikin tapahtua kaukaa; olen itse rakastanut luonnonvaraisia eläimiä kuten korppeja ja kettuja etäältä, tulvien oksitosiinin ilolaineita nähdessäni niistä vilauksen. Toisaalta, jos lemmikin mielii, kannattaa muistaa, ettei yksikään eläin kuulu häkkiin ja että olisi erinomaista, jos ihmiset antaisivat kodin löytöeläimille sen sijaan, että hankkisivat niitä kasvattajilta. Maailmassa on miljoonia kodittomia koiria ja kissoja, joiden elämä on usein stressattu, repaleinen ja lyhyt; miksi ei siis antaa kotia yhdelle, kahdelle (tai viidelle) heistä?

319918_293421694015038_1854318904_n

Toiseksi, eläinrakkauden ei aina tarvitse olla intensiivistä saatika euforista. Se voi olla arkista, myös etäältä tapahtuvaa välittämistä muista olennoista. En toivokaan sitä, että hihkuen heittäytyisimme lehmien tai hirvien kaulaan roikkumaan tai altistaisimme vaivaantuneet koirapolomme jatkuvalle pusuhalitukselle. Päinvastoin, rakkaus on parhaimmillaan toisen perspektiivin tunnistamista ja tukemista sekä yhteyden kokemista ilman sen merkillisempää hurmiota.

Kolmanneksi, eläinrakkaus ei tarkoita, että otaksuisimme myös suden tai puuliiterin rotan rakastavan meitä. En siis suosittele myöskään suden kaulaan ripustautumista tahi tämän posken hellää suukottelua. Eläinrakkaus voi olla vastavuoroista, mutta usein ihminen on rakkaudessaan yksin ja juuri sitä kautta osoittaa rakkauden altruistisia, epäitsekkäitä potentiaaleja.

Neljänneksi, biologinen eläinrakkaus on hitusen puolueellista. Se kohdistuu helpoiten söpöihin eläimiin, joilla on pentumaisia piirteitä tai jotka muistuttavat ihmistä (sanoinko jo sanan ”Disney”?). Siten se suosii suloisia nisäkkäitä muiden eläinkunnan kulkijoiden jäädessä aivan liian usein rakkauden piirin ulkopuolelle. Onneksi rakkaus on kuitenkin kulttuurisesti joustavaa: kun ihminen oppii, että myös muut kuin mahdottoman lutuiset eläimet ovat rakkauden arvoisia, voivat kiintymyksen oksitosiinipöllyt lehahtaa ilmaan myös vaikkapa lehmien, susien, haukien tai rottien kohdalla. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon meillä on taitoa muistaa muiden eläinten näkökulma – se, että nekin ovat yksilöitä.

Gilda

 

Tulevaisuuden eläinrakkaus

Eläinrakkaus on geeneissämme ja asia, jonka kehittäminen voisi kehittää myös omaa elämäämme hurjin loikin eteenpäin. Itse asiassa, jos vain oppisimme rakastamaan myös muita eläimiä kuin sylissä kiehnääviä koiria tai verhoissa roikkuvia kissoja, saattaisimme pelastaa itsemme ja ison liudan muita lajeja. Tällöin rakkaus täyttäisi evolutiivisen funktionsa sellaisella eksponentilla, että universumi voisi vain kiljahtaa ja heittää volttia.

Ajatelkaa: jos rakkautta välittämisenä ja ymmärryksenä yletettäisiin myös sikoihin, kanoihin ja lehmiin, loppuisi eläinteollisuus tuota pikaa ja ilmastonmuutoksen sekä lajien massasukupuuton yksi suuri syy katoaisi. Mikä voisi edesauttaa Homo sapiensin ja muiden lajien selviytymistä yhtä paljon? Koronaviruksen ajankohtana ei voi olla ajattelematta myöskään tätä: virus loikkasi ihmisiin kaltoinkohdeltujen eläinten lihasta. Rakkaus olisi senkin estänyt.

”Love is all you need”, ilmoitti Beatles, ja vaikka tarpeellisten asioiden lista lienee hieman pidempi, on rakkaudessa kaiken hyvän alku – lajirajoista riippumatta. Toisinaan juuri eläinrakkaus on kaikki, mitä tarvitset.

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia
Lisää aiheesta löytyy täältä.

 

Lähteitä:

(Suomessa koirien tunteita on tutkinut muun muassa Outi Vainio tutkimusryhmineen)

Kurdek, Lawrence A. 2008. “Pet Dogs as Attachment Figures.” Journal of Social and Personal Relationships 25 (2): 247–66.

Logan, A., and E. Selhub. 2013. Your Brain On Nature: Become Smarter, Happier, and More Productive, While Protecting Your Brain Health for Life. London: Collins.

Nagasawa, Miho, Kazutaka Mogi, and Takefumi Kikusui. 2009. “Attachment between Humans and Dogs.” Japanese Psychological Research 51 (3): 209–21.

Odendaal, J, and R A Meintjes. 2003. “Neurophysiological Correlates of Affiliative Behaviour between Humans and Dogs.” Veterinary Journal (London, England : 1997) 165: 296–301.

Prato-Previde, Emanuela, Deborah Custance, Caterina Spiezio, and Francesca Sabatini. 2003. “Is the Dog-Human Relationship an Attachment Bond? An Observational Study Using Ainsworth’s Strange Situation.” Behaviour 140.

Zilcha-Mano, Sigal, Mario Mikulincer, and Phillip R Shaver. 2011b. “An Attachment Perspective on Human–Pet Relationships: Conceptualization and Assessment of Pet Attachment Orientations.” Journal of Research in Personality 45 (4): 345–57.

 

 

Eläinten tappokisat vs. elämän kunnioitus

 

Talviunilta herätetyt mäyrät

Nokialla ja Häijäässä järjestettiin viime viikonloppuna eläinten tappamisen joukkuekilpailu. Kyllä. Kuulit oikein.

Kyseessä oli paikallisen metsästäjän innovoima tapahtuma, jossa tapettujen eläinten määrällä kilpailtiin. Pisteitä sai mäyrästä, ketusta, minkistä, supikoirasta, variksesta, naakasta, harmaalokista, harakasta ja näädästä. Metsään lähti kolmesataa intomielistä eläinten tappajaa koirineen. He liikkuivat varsin mittavalla alueella ja koettivat halki viikonlopun tappaa mahdollisimman monta eläinyksilöä. Lähi-Tapiola toimi tämän tappotilaisuuden sponsorina.

Hunting

On hyvin oletettavaa, että monet eläimet pakenivat metsästäjiä tunti- tai jopa päiväkausia, joutuen lopulta joka puolelta saarretuksi. Nämä ovat tietoisia ja älykkäitä olentoja. Pelko ja ahdistus ovat tunteita, jotka evoluutio on kehittänyt niihin aivan kuten ihmiseenkin. Esimerkiksi varislintujen on myös osoitettu kaipaavan ja surevan menetettyjä lajikumppaneitaan, ja sama hyvin todennäköisesti pätee kaikkiin sosiaalisiin eläimiin.

Loppusaldo? Metsään aseineen ja luokkoineen lähteneet metsästäjät tappoivat lähes kuusisataa eläintä. Joukkoon mahtui muun muassa kymmeniä kettuja ja 93 talviunilta herätettyä mäyrää, jotka todennäköisesti revittiin ja hätistettiin koirien avulla pesätunneleistaan ulos ammuttavaksi.

Tämän jälkeen kyseiset metsästäjät keräsivät tappamansa eläimet suuriin kasoihin ja asettuivat ryhmäkuvaan, joissa makaa kymmenittäin kuolleita koiraeläimiä hymyilevät miehet takanaan. Näkymä vaikutti perverssiltä: tätä on sadismi eläimiä kohtaan; tätä on täydellinen kyvyttömyys kunnioittaa tietoista elämää ja muita lajeja. Yksi kuva voi kertoa enemmän kuin 100 000 sanaa.

Tätäkö todella on suomalaisen metsästäjän mielenmaisema?

Irvokkuus ei loppunut tähän. Somekeskustelua seuratessa oli hämmentävää havaita, millainen valikoima eläimistä erittäin alentavasti puhuvia kommentoijia saapui puolustamaan tapahtumaa. Huoli eläimistä sai osakseen alakoulumaisia huutonauruhymiöitä ja tunnelma oli kuin ilkeämielisessä, henkisesti taantuneessa sirkuksessa. Tätäkö todella on suomalaisen metsästäjän mielenmaisema?

 

Rinnakkaiselämä?

Kyseiset metsästäjät hokivat, että pienpedot aiheuttavat haittaa lintukannoille, joten ne on ”poistettava”. Niin. Tuota. Kun on tämä luonnon kiertokulku, missä lajit syövät toisiaan. On saaliseläimiä, petoeläimiä, ja niin edelleen. Niitä petoeläimiä ei tarvitse ”poistaa”. Ne ovat osa luontoa.

Tutkimuksessa onkin osoitettu, että supikoirien väitetty riski ”riistalinnuille” on oletettua paljon pienempi; lähinnä supikoira saattaa vähentää sammakoiden määrää.

Tähän väliin metsästäjät huusivat, että supikoira ja minkki ovat ”vieraslajeja”. Herää kysymys, miksi he sitten tappoivat ison liudan kotikutoisia lajeja? Ennen kaikkea, eikö supikoiran kanssa voisi yksinkertaisesti oppia elämään rinnakkain? Kyseessä on metsästystaidoiltaan onneton olento, joka lähinnä syö kasvikunnan tuotteita, sammakoita ja jyrsijöitä. Tutkimuksessa onkin osoitettu, että supikoirien väitetty riski ”riistalinnuille” on oletettua paljon pienempi; lähinnä supikoira saattaa vähentää sammakoiden määrää. Tämä ei ole suomalaisen luonnon uhka numero yksi, vaan päinvastoin rauhallinen koiraeläin, joka mennä lyllertää metsissä ollen pariuskollinen ja erinomainen vanhempi poikasilleen. Supikoira on koiran tavoin älykäs, tunteita omaava olento, ei vihollinen. Miksi ei siis suhtautua siihen myötätunnolla? Miksi ei hyväksyä, että myös muut lajit saattavat hiukan verottaa ”riistakantaa”? Miksi ei elää rinta rinnan myös pienpetojen kanssa?

c9a3b3a976aeb9019a48c23052e6ee72

Tiivistäen: miksi ei kunnioittaa muiden eläinten näkökulmaa, elämää ja arvoa? Yksikään tietoinen eläin ei ole kasvotonta biologiaa, vaan ”joku”. Yksikään eläin ei ole vihollinen, vaan olento, joka koettaa meidän kaikkien tavoin elää omaa elämäänsä. Näitä olentoja ei tarvitse räiskiä hengiltä, vaan niihin voi suhtautua myötätunnolla.

 

Itsekkyyden hauta

Joillekin metsästys on vallan hakemista: sitä, että pistetään alas täysin puolustuskyvyttömiä eläimiä oman ”mahtavuuden” nimissä. Nämä tyypit työntävät ihon alla myllertävää pahaa oloaan muiden eläinten tappamiseen. Joillekin metsästys taas on dopamiinipiikkien hakemista, palkitsevathan aivot onnistumisista hyvänolon tuntemuksilla.  Molemmissa tapauksissa unohtuu jotain. Muita alistamalla ei osoita mahtavuutta, vaan selkärangattomuutta ja pienuutta, ja täysin turha väkivalta puolustuskyvyttömiä kohtaan on aina vain ja ainoastaan raukkamaisuutta. Dopamiinia ja hyvää oloa puolestaan saa ihan vain luonnossa liikkumisesta, tai jalkapallosta, tai salilla käynnistä – lista on loputon, eikä ketään tarvitse tappaa.

Tähän kaikki kiteytyy: itsekkyyteen.

Lopulta perimmäinen syy pienpetojen ja muiden petoeläinten, kuten susien, jatkuvalle mustamaalaamiselle on hyvin yksinkertainen. Monet metsästäjät vaikuttavat suhtautuvan vihamielisesti kaikkiin lajeihin, jotka syövät niitä riistaeläimiä, jotka he itse haluavat kiväärinsä eteen. Tähän kaikki kiteytyy: itsekkyyteen.

Juuri ihmiskeskeinen itsekkyys on ajanut muun luonnon ja eläinkunnan kriisiin. Se tuhoaa myös meitä itseämme. Onneksi siitä voi luopua. Metsästyksen voi lopettaa, eläinten voi antaa elää. Ihminen itse voi elää vihan, itsekkyyden ja vallan sijaan armollisuudessa, myötätunnossa, vahvuudessa, viisaudessa – ja rakkaudessa.

 

Valinta

Viikonloppuun sisältyi myös eläinten kannalta positiivinen asia. Näyttelijä Joaquin Phoenix piti tyylikkään, eläinoikeuksia käsittelevän puheen Oscar-gaalassa. Puheen olisi voinut suunnata suoraan Häijään metsästäjille. Viitaten muiden eläinten kohteluun, Phoenix totesi: ”Me olemme irtaantuneet luonnosta. Monet meistä ovat syyllisiä itsekeskeiseen maailmankuvaan, ja me uskomme olevamme todellisuuden keskipiste”. Phonexilla oli vaihtoehto: rakkaus.

Joka päivä ihminen tekee valinnan hyvän ja huonon, elämän ja kuoleman välillä.

Meillä ihmiseläimillä on harvinainen kyky miettiä moraalisia kysymyksiä ja tehdä valintoja, jotka palvelevat joko elämää tai kuolemaa. Elämän valitseminen tarkoittaa sitä, että tuottaa muille lajeille ja yksilöille mahdollisimman vähän haittaa ja elää rinnakkain muun luonnon ja eläinkunnan kanssa, niitä kunnioittaen ja arvostaen. Joka päivä ihminen tekee valinnan hyvän ja huonon, elämän ja kuoleman välillä. Tee valintasi tarkasti, sillä sinä olet niiden summa.

 

Kettu

Lähde: Kaarina Kauhala, Rafal Kowalczyk, Invasion of the raccoon dog Nyctereutes procyonoides in Europe: History of colonization, features behind its success, and threats to native fauna, Current Zoology, Volume 57, Issue 5, 1 October 2011, Pages 584–598, https://doi.org/10.1093/czoolo/57.5.584)

 

EDIT: Kommentointi on suljettu kirjoittajaan kohdistuneiden uhkausten takia. Malttia, ihmiset.

 

Äärituholaisen uni

 

Virus moraalissa

Uusi koronavirus on läimäissyt eteemme tiedon siitä, että jossain myydään luonnonvaraisia eläimiä toreilla ruoaksi sillä seurauksella, että ihmisen vereen siirtyy mikroskooppisia muukalaisia. Näkymä noille toreille on vaikeaa katsottavaa. Myytävänä on mitä eksoottisimpia lajeja, aina sudenpennuista lepakoihin ja koalakarhuihin. Joukossa on myös tutumpia eläimiä: loukkaantuneita peuroja, joiden sieraimet lepattavat pelosta; koiria, jotka tärisevät shokissa jo tapettujen eläinten vierellä, omaa teurastustaan ennakoiden.

Oli laji mikä tahansa, kuvat noilta toreilta ovat kuvia kivusta, äärimmäisestä hädästä, äärimmäisistä rikoksista tietoista elämää kohtaan. Eläimet kiertävät kauhuissaan pienissä häkeissä kuoleman haistaen ja sitä vastaan tempoillen. Eläinten vapaus on riistetty, ne on raahattu keskelle suurkaupunkia ja nyt ne ovat tiheiden ihmisjoukkojen saartamina todellisuudessa, joka on muuttunut painajaiseksi.

Noita eläimiä ihmiset sitten valitsevat päivällisekseen ja ne teurastetaan torilla kaikkien edessä. Tälle ilmiölle on annettu erikoinen termi: live food, elävä ruoka. Koalat, sudet, lepakot ja sadat muut lajit ovat siis ”elävää ruokaa”, hiukan kuin ituja tai salaattia. Termissä piilee syy sille, miksi torien kaltaiset helvetilliset näkymät ovat mahdollisia. Kun tietoisesta, ajattelevasta, tuntevasta yksilöstä tulee ”elävää ruokaa”, katoaa empatian mahdollisuus – kuka nyt kokisi empatiaa ”ruokaa” kohtaan? Psykologinen tutkimus osoittaakin, että eläinten nimeäminen ”ruoaksi” mahdollistaa niiden surkeaa kohtelua.

wetmarket

Tämä logiikka ei kuitenkaan rajoitu Kiinaan, vaan se vääristää eläinsuhdetta globaalisti. Kiinan torien kaltaista eläinten todellisuuksien rikkomista tapahtuu arkipäiväisesti kaikkialla. Jotkut maat vain piilottavat kärsimyksen, sanitoivat sen kliinisten kulissien taakse. Eläintorien kuvat saavat kavahtamaan, inhoan niiden sisältämää väkivaltaa, mutta yhtä lailla kavahdan ja inhoan kotimaista eläinteollisuutta, joka on pelkistänyt eläimet lihakoneiksi. Kärsimys ja kuolema ovat täällä, maantieteestä riippumatta, sillä lähes kaikkialla eläimet ovat ”ruokaa”, eikä ”ruoalla” ole perspektiiviä, josta välittää.

Jotta kotimaisen eläinteollisuuden perustosiasiat eivät unohdu: Tässä maassa sikaemot tungetaan porsitushäkkeihin, joissa ne eivät voi liikkua tai hoitaa poikasiaan. Tässä maassa kanat ahdetaan ”virikehäkkeihin”, joissa niillä on paperiarkin verran tilaa per eläin, ja jotka ovat yhtä kaukana niiden luonnollisesta elinympäristöstä kuin Maa Jupiterista. Suomen navetoissa vasikat riistetään niiden emoilta, jotka jäävät pää parteen sidottuina huutamaan jälkikasvunsa perään. Suomessa on teurastamoja, joista otettu kuvamateriaali on paljastanut, että pelkääviä, kauhuissaan poukkoilevia eläimiä hakataan, potkitaan ja lyödään sähköpiiskoilla. Tässä maassa ”eläinsuojelulaki” tarkoittaa lakia, jolla turvata maataloustuottajien taloudellinen etu ja unohtaa eläinten hyvä elämä.

possu-3

 

Kuten aiemminkin mainitsemani Nobel-kirjailija J.M. Coetzee on kuvannut, me olemme ennennäkemättömän eläinhelvetin saartamia. Kaikkialla ympärillämme kasvatetaan ja teurastetaan ajattelevia olentoja ruoaksi; kauppojemme hyllyt ja illallislautaset pursuavat tietoisten yksilöiden lihaa. Coetzee pohtii henkilöhahmo Elizabeth Costellon suulla, miten mielipuolinen ihmismaailma siten onkaan. Miljardit tietoiset olennot viettävät lyhyen elämänsä piinallisissa olosuhteissa ja sitten ne tapetaan, ja aivan hyvät, hienot, sivistyneet ihmiset käyttäytyvät kuin mitään outoa ei olisi meneillään ja nostavat haarukan suulleen.

Me kaikki tiedämme, että eläimet kiertävät turhautuneina ja ahdistuneina häkeissään ja kiljuvat, kun niitä tapetaan, ja silti moni sanoo ”ne ovat vain ruokaa”. Sekä Kiinan eläintorit että länsimaiden eläintehtaat ovatkin peräisin samasta lähteestä: eläimen nimeämisestä biologiaksi, palaksi lihaa tai litraksi maitoa, jolla ei ole mieltä tai itseisarvoa. Tämä ongelma on globaali.

Ihmistä – niin kiinalaista kuin suomalaista – vaikuttaa riivaavaan huomattavasti koronaa vakavampi virus. On kuin jokin hillitön ahneus, itsekkyys ja älyllinen epärehellisyys olisivat tarttuneet monien aivoihin kuin neuroneita jäytävä sairaus, joka estää ihmisiä tunnistamasta eläinten kohtaamia realiteetteja – sitä, että miljardit eläimet todella voivat kammottavalla tavalla keskellä ihmisyhteisöjen tuikitavallisia rutiineja. Costellon epäusko siitä, että tämän kaiken annetaan jatkua, on kuin huuto keskellä kuumeista, absurdia, sairastunutta maailmaa.

 

Tuhon luvut ja luonne

Eläinten kuolleisuusluvut ja aiheutetun kärsimyksen määrä ovat jotain, mitä on vaikea ottaa vastaan ja mahdotonta kokonaisuudessaan käsittää. Globaali ruoantuotanto tappaa vähintään 70 miljardia eläintä vuosittain – kymmenen kertaa maailman ihmispopulaation verran. Jo tämä luku lyö kasvoille. 70 miljardia. Se ei kuitenkaan kata kuin osan tapetuista eläimistä. Ulkopuolelle jäävät luonnonvaraiset eläimet ja valtavat ryhmät kuten äyriäiset ja kalat, joita tapetaan vuosittain triljoonittain. Triljoonittain.

10 nollaa, 12 nollaa – kuka enää voi sisäistää näitä lukuja? Kuinka käsittää, että näin suuri määrä yksilöitä, joista jokaisella oli oma ikkunansa todellisuuteen, omat muistikuvansa, kokemuksensa ja halunsa, eli ja sitten kuoli ihmisen toimesta?

kanat

Käsityskykyä eivät uhmaa ainoastaan lukumäärät vaan myös yksittäisten eläinten kokemukset. Tälläkin hetkellä miljardit eläimet elävät ahtaissa häkeissä ja karsinoissa, missä niiden jälkikasvu riistetään niiltä heti tai pian syntymän jälkeen, mihin auringonvalo ei yllä kenties koskaan, ja missä vallitsee vain ammoniakin, lannan, eläinten huutojen ja pelokkaan nahistelun tiheä monotonia tai kaaos. Olivat häkit sitten kiinalaisilla toreilla tai suomalaisilla tiloilla, eläimiltä on riistetty tärkein: aktiivinen elämä.

Kun ihmispopulaatio kasvaa, kasvavat nämä luvut huimasti. Hintana ei ole vain eläinyksilöiden sietämätön elämä ja kuolema, vaan lajien katoaminen. Nykyihminen on tuhonnut jo 83% eläinlajeista. Räjähdysmäisesti kasvava ihmispopulaatio johtaa yhä massiivisempaan lihankulutukseen ja ylikalastukseen, mitkä yhdessä ovat omiaan työntämään yhä suurempia määriä luonnonvaraisia eläinlajeja sukupuuttoon.

Ymmärrättekö te nämä luvut? Tämän kärsimyksen mittaluokan? Koska kun itse koetan tätä ymmärtää, jäävät ajatukset keskeneräisiksi ja tunteet tahtovat juosta muualle, karkuun – jonnekin, missä ei tarvitse muistaa tai tiedostaa sitä saatanallista kauhua ja kuolemaa, mitä ihminen ympäri maailmaa eläimille tuottaa.

 

Hereille

Tämän laatuista ja näin mittavaa eläinten hyötykäyttöä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin historiassa. Tämä on elämän teollista, systemaattista, turhaa tuhoamista. Ihminen onkin nimetty ”globaaliksi supersaalistajaksi”, sillä hän tappaa kaikkea ympäri maapalloa ilman, että itse joutuisi ruoaksi. Hänestä on tullut äärituholainen – laji, joka tuhoaa muuta luontoa tehokkaammin ja enemmän kuin kenties yksikään muu laji historiassa, ja jota kukaan ei ole estämässä. Samalla mieleen asettunut kuume estää ihmistä havaitsemasta tekojensa todellista luonnetta. Äärituholainen ei tunnista itseään äärituholaiseksi. Länsimainen äärituholainen haluaa myös ajatella, että vika on Kiinassa tai jossakin muualla kaukana, ei täällä, hänessä.

Kontrasti mielikuviemme ja todellisuuden välillä on vahva. Ihminen haluaa pitää itseään luonnon huipentumana – moraalisena, rationaalisena, edistyneenä. Todellisuudessa ihminen on kuin loinen, joka moraalittomasti ja järjettömästi runtelee kaikkeutta ympäriltään. Muun luonnon kannalta ajateltuna Homo sapiens on väkivallan ja kuoleman aiheuttaja, kauhistus.

Sama kontrasti näkyy arkielämässä. Me haluamme uskoa hyvään. Elämä jatkuu omassa, turvallisessa ja kapeassa arjen ympyrässä, jossa päivät koostuvat työstä, kauppareissuista, ajasta läheisten kanssa, Netflix-sarjoista, turvallisen maan pienistä askareista. Jos ongelmia on, ne ovat hoidettavissa, ja joku toinen (aina joku toinen) tuleekin ne varmasti korjaamaan. Maailman mittakaavassa kuitenkaan juuri mikään ei ole hyvin – lajien massasukupuutto on täällä, eläimet miljardeittain kärsivät ja kuolevat turhaan, ilmasto kuumenee hurjaa vauhtia. Me olemme se ongelma, joka kaipaa ratkaisua. Meidän lajissamme on pahan arkisia, banaaleja ainesosia, jotka silpovat muita lajeja ja yksilöitä olemattomuuteen.

Theban_tomb_a6_hunting_in_desert-768-crop

Ongelma löytyy jo lajimme varhaisesta historiasta. Erityisesti se kuitenkin löytyy teollistuneesta ihmisestä, joka kehitti myös eläintehtaat, tyhjensi luonnon teknologiallaan käyttövaraksi ja alkoi mitata tietoisen elämän arvoa osakkeiden hintoina. Tätä ongelmaa – teollistunutta ihmistä – ei tule kukaan ulkopuolinen korjaamaan. Tämä on ihmisen itse muutettava. On herättävä siitä kuumeunesta, joka estää kohtaamasta tosiasioita. On havahduttava muiden lajien todellisuuksiin ja purettava itsekeskeiset, elämälle vastakkaiset ideologiat. Eläin ei kuulu häkkiin Kiinassa eikä Suomessa; miljardit tietoiset mielet eivät ansaitse turhautunutta elämää ja kauhun värjäämää kuolemaa ihmisen rakentamissa helveteissä; ihminen itse voisi olla jotakin huomattavasti parempaa kuin loinen sen luonnon nahassa, joka hänet synnytti.

Jos jotain, toivon kuvien sekä Kiinan eläintoreilta että Suomen eläintiloilta tönäisevän hereille, ravistavan ihmiset tietoon siitä, etteivät asiat voi jatkua näin. Nuo kuvat ovat ihmisen peili.

Coetzee kysyy Costellon suulla, miksi hän ei voi vain mukautua tuhon yhteiskuntaan aivan kuten muutkin. ”Miksi et sinä, miksi et sinä?”, hän kysyy itseltään. Vastaus on jo selvä: hän on herännyt, eikä voi enää nukahtaa.

 

Lehmä

 

 

Lähteet

 

Bar-On, Yinon M; Phillips, Rob; Milo, Ron (2018). ”The biomass distribution on Earth”. Proceedings of the National Academy of Sciences 115 (25): 6506–6511.

Bratanova, B., Loughnan, S. & Bastian, B. (2011). ”The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals”. Appetite 57 (1): 193–196.

Coetzee, J. M. (2005). Elizabeth Costello (käänt. Seppo Loponen). Helsinki: Otava.

https://www.worldanimalprotection.org/our-work/animals-farming-supporting-70-billion-animals

Tarkempaa pohdintaa Kiinan eläinasenteista löytyy Salla Tuomivaaran kirjasta ”Syötävät koirat ja sympaattiset siat” (Into 2019).

Kun politiikka unohti etiikan: Lainsuojattomuus, kärsimys ja väärinsyytetyt supikoirat

Maa- ja metsätalousministeriö on purkamassa supikoiraa, piisamia, rämemajavaa ja pesukarhua koskevaa rauhoitusta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että myös henkilöt ilman metsästystutkintoa tai minkäänlaista taitoa tappaa eläin kivuttomasti voivat ottaa esimerkiksi supikoiran hengiltä. Myös käytettyjen tappomenetelmien määrä kasvaa huolestuttavaan, kärsimystä lisäävään suuntaan. Erityisen ongelmallista on, että näitä eläimiä voi tappaa myös lisääntymisaikana. Emon voi tappaa pentuineen, tai vanhemmat voi tappaa erikseen ja jättää pennut nääntymään nälkään. Ehdotus tuleekin lisäämään eläinten kärsimystä huomattavasti.

Keskityn tässä blogissa edellämainituista lajeista runsaslukuisimpaan – supikoiraan.

 
Väärinsyytetty supikoira

Supikoirien asettamista rauhoittamattomien eläinten listalle on perusteltu niiden aiheuttamalla vahingolla. Selkeää tutkimusnäyttöä asiasta ei kuitenkaan löydy. Päinvastoin, tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että supikoirien määrä voi vaikuttaa jopa myönteisesti riistalintujen määrään. Tämä saattaa johtua esimerkiksi siitä, että supikoira voi tietyllä alueella pitää kauempana muita, tehokkaampia pienpetoja. Kun supikoiraa syytetään metsäkanalintuihin vaikuttamisesta, onkin mielenkiintoista havaita, että metsäkanalintujen määrät ovat Riistakeskuksen mukaan olleet viime aikoina itse asiassa voimakkaassa nousussa.

Supikoira syö pääasiassa piensaalista tai kasvimaailman antimia, eli etanoita, marjoja, viljaa, hyönteisiä, hiiriä ja sammakoita. Jo tästä näkökulmasta on erikoista väittää, että supikoira verottaisi liiaksi lintukantoja tai aiheuttaisi muuta, selkeää ”haittaa”. Maa- ja metsätalousministeriön suunnitelmia on aiheellisesti kritisoitu myös siitä, että ne eivät edes noudata ”vieraslajien” minimointia koskevaa tieteellistä tietoa ja tulevat siten olemaan todennäköisesti pitkällä aikatähtäimellä hyödyttömiä.

Samoin on ilmeistä, että supikoiriin liitetyt tautiriskit ovat varsin liioiteltuja. Koska supikoirat syövät pääsääntöisesti hiiriä ja myyriä, ne ovat itse asiassa ihmisen perspektiivistä hyödyllisiä, sillä samalla ne estävät toukkavaiheessa olevian punkkien leviämistä. Supikoiraa voi tästäkin näkökulmasta pitää jopa hyötylajina.

Supikoiriin kohdistuu siis kohtuutonta ja älyllisesti perusteetonta vihamielisyyttä. Mistä sitten on kyse?

 

Fiktiiviset mielikuvat

Pääroolia supikoiravastaisuudessa vaikuttaa näyttelevän ”vieraslaji” -termin herättämät, värittyneet ja toistuvasti virheelliset mielikuvat. Toinen tärkeä rooli on pienpetoihin kohdistetuissa negatiivisissa asenteissa, jotka vaikuttavat usein juontavan juurensa metsästäjien halusta pitää saaliseläimet itsellään. Petoeläimistä tulee tuolloin ”kilpailijoita”, jotka metsästäjä haluaa hävittää, ja siten kantojensäätelyä alkaa määrittää ihmis- ja itsekeskeisyys. Huomioitavaa onkin, että siinä, missä supikoira elättää itseään pääsääntöisesti jollain aivan muulla kuin linnuilla, tappavat suomalaiset metsästäjät joka vuosi satoja tuhansia ”riistaksi” nimettyjä lintuja. Ihminen siten kahmii itselleen ehdottoman valtaosan – ja silti kadehtii niitä murusia, joita muille eläimille jää.

Supikoiriin liittyy jopa sadistisista vihaa. Netissä on kiertänyt Suomessa kuvattuja videoita, joissa ilmeisen tasapainottomat ja ongelmiaan eläimiin purkavat ihmiset usuttavat koiriaan repimään supikoiria kappaleiksi. Tällainen tasottomuus kertoo siitä, että supikoiran ympärille on koottu fiktiivinen, eläintä myös metaforisesti retuuttava kuvasto, johon jotkut alkavat uskoa samalle hyläten järjellisen, myötätuntoisen eläinsuhteen.

 

Supikoiran mieli ja hyvinvointi

Suurin ongelma rauhoittamattomien lajien listassa on se, että eläin tietoisena, ajattelevana ja kokevana yksilönä unohtuu. Eläimiä lähestytään vain lajien tai populaatioiden kasvottomina edustajina, lukumäärinä, joita arvioidaan etupäässä ihmisen edun kautta. Eläin ei kuitenkaan ole pelkkä numero populaatiossa tai lajissa. Edes holistinen, ekosysteemejä ja lajien suhteita korostava ympäristöfilosofia ei tarjoa perusteita sille, että eläinten hyvinvoinnilla ei olisi mitään merkitystä. Vaikka taustalla olisi kuinka lajipainotteinen käsitys luonnosta, ei eläintä mielellisenä yksilönä voi sivuuttaa.

Nykytiede on tarjonnut kasapäin todisteita siitä, että ”mieli” ulottuu laajalti eläinkuntaan. Myös luonnonvaraiset eläimet ovat olentoja, joilla on näkökulma todellisuuteen. Siten myös ne ja niiden hyvän elämän edellytykset ansaitsevat huomiota. Jos me emme haluaisi nähdä, että koiraa tai hevosta revitään kappaleiksi tai jahdataan amatöörien harjoittaman viihdemetsästyksen nimissä, millä perusteella tätä voi tehdä luonnonvaraisille eläimille?

Metsästyksen oiketuksesta voi olla montaa mieltä, mutta jos sitä harjoitetaan, tulisi sen perustua edes jonkinlaiseen metsästysetiikkaan: siihen, että eläimet tapetaan mahdollisimman kivuttomasti ja aiheuttaen mahdollisimman vähän haittaa. Eläinten tappaminen ilman metsästystutkintoa ja lisääntymisaikana on näiden minimiehtojen räikeää rikkomista. Tällaisen tekeminen mielellisille olennoille ei löydä moraalista oikeutusta, vaikka koluaisi jokaisen laatikon ja mapin läpi.

Onkin surullista havaita, että Suomessa on edelleen päättäviä poliitikkoja ja metsästäjiä, jotka eivät tunnista eläinten oikeutta edes minimaaliseen hyvinvointiin. Tämä ilmentää vanhaa jäännettä eläinkuvassa – sitä, joka ei tunnista mieltä, tarpeita tai arvoa muussa kuin ihmisessä.

 

Toisin tekeminen

Supikoirat pysyvät parisuskollisina ja yhdessä kantavat jälkikasvustaan huolta. Ne ovat uteliaita, leikkisiä, laajan tunnerepertuaarin omaavia, tuntevia, älykkäitä, koiraeläinten sukuun kuuluvia eläimiä. Yhtä lailla esimerkiksi piisamit ovat nokkelia ja tietoisia otuksia. Kaikki mielelliset eläimet ansaitsevat järjellistä, myötätuntoista kohtelua, eivät mielivaltaisuutta. Juuri tällainen kohtelu on kehittyneen eläinasenteen ensiaskel – myös lainsäädännössä ja poliittisessa päätöksenteossa.

Supikoiria tapetaan jo nyt vuosittain 210 000 yksilöä. 210 000 koiran sukulaista. 210 000 älykästä, tuntevaa, oman näkökulmansa omaavaa olentoa. Voisimmeko valita kohdella eläimiä toisin?

 

dn23766-1_800

Lähteet:

https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population

https://riista.fi/metsakanalintujen-metsastys-alkaa-metsastysaikoja-uudistettu/

Lihaparadoksi: Kun eläin katosi lihasta

Länsimaissa huoli eläinten hyvinvoinnista on kasvanut voimakkaasti. Samalla lihaa kulutetaan yhä enemmän. Tutkijat puhuvatkin ”lihaparadoksista”, jonka pyörteessä sama henkilö sekä paheksuu tehotuotantoa että tukee sitä ostopäätöksillään.

Dissonanssi ja eläimen unohtaminen

Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että lihaparadoksia ylläpitää kognitiivinen dissonanssi, jolloin moraalinen arvo (eläinten hyvinvointi) ja tekojen seuraukset (lihansyönti) pidetään toisistaan irrallaan. Lihan kulutus siten ikään kuin leijuu omassa kammiossaan, missä eläimiin kytkeytyviä eettisiä kysymyksiä ei muisteta.

Tutkijoiden mukaan tällaiseen jaotteluun liittyy läheisesti dissosiaatio, jolloin liha erotetaan sen alkuperästä. Eläimen hyvinvoinnista huolta kantava ei siten muista sitä elänyttä eläintä, josta liha otettiin. Eläimestä ja lihasta tulee eri käsitetodellisuuksia: yhdessä todellisuudessa on elävä eläin ja halu suojella sitä, ja toisessa puolestaan valmis tuote sekä sen syöminen. Nämä todellisuudet eivät kohtaa ja niitä pidetään aktiivisesti erillään.

Prosessi edesauttaa sitä, että lihansyönnin hetkellä empatia eläimiä kohtaan laskee. Kun henkilö siis ahmii työpäivän päätteeksi kyljystä, ei hän tuolla hetkellä mieti lihan alkuperää tai eläinyksilöiden perspektiiviä. Mitä hanakammin henkilö unohtaa lihan alkuperän, sitä mieluummin hän myös pitäytyy kyljysaterioissa. Mainonta tukee dissosiaatiota, ja siten eläintuotepakkaukset eivät yleensä sisällä jälkiä eläinyksilöistä. Kyljysmuovissa ei ole kuvaa lehmästä, eikä jauhelihassa ole jäljellä merkkejä eläneestä eläimestä.

Samalla saatetaan harjoittaa ”tarkoituksellista tietämättömyyttä”, joka aktiivisesti aliarvioi vaikkapa eläinten mielen kykyjä ja välttää eläinten hyvinvointiongelmia koskevaa tietoa. Tutkimukset kertovat, että erityisesti eläinten toimijuutta – sitä, että sikakin on ajatteleva otus – vähätellään tarkoituksellisesti. Mitä enemmän eläintä syödään, sen alhaisempana sen mielenkykyjä pidetään. Saara Kupsala, Markus Vinnari et al. ovat osoittaneet, että myös Suomessa kanojen, eli eniten käytetyn tuotantoeläinryhmän, mieli arvioidaan muita alemmaksi.

Hyvä uutinen tässä kehnossa tilanteessa on se, että lihaparadoksia voi poistaa. Yksi suora reitti löytyy dissosiaation heikentämisestä, jolloin ihmisiä muistutetaan niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Siten jo eläimiä koskevien kuvien lisäämisen liharesepteihin on todettu vähentävän ihmisten halua syödä eläintä. Eläin-liha -yhteyden esille kirjaaminen – lihan taustalla olevan eläinyksilön korostaminen – onkin hyvin tehokas tapa välttää lihaparadoksia.

Kun eläimestä tulee ”joku”, eli yksilö, jolla on mieli, voi alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se ole ruokaa. Tutkimusten mukaan eläimestä muistuttaminen nostattaakin empatiaa ja samalla inhoa itse teurastusta ja lihaa kohtaan. Aivan, kuten inhoaisimme ajatusta ihmisen kankusta lautasella, alkaa ajattelevan, kokevan eläimen syönti vaikuttaa vieraalta.

Valta

Kaikkia eläimen esille tuonti ei kuitenkaan vakuuta. Miehet liittävät lihansyönnin usein maskuliiniseen identiteettiin. Tästä syystä siinä, missä naiset reagoivat eläimistä muistuttamiseen lisääntyvällä empatialla ja halulla kokeilla kasviruokavaihtoehtoja, jotkut miehistä jopa lisäävät lihankulutushalujaan. Tutkijat uumoilevat tämän johtuvan siitä, että miehiä kasvatetaan useammin hierarkkiseen, kilpailua ja valtaa korostavaan ajattelutapaan. Erilainen yksilö ei olekaan empatian kohde vaan olento, joka täytyy haalia oman vallan alle. Näissä tapauksissa lihansyöjä tietää, että eläin on ”joku”, ja juuri siksi pyrkii osoittamaan valtaa eläintä kohtaan. Pihvinpureskelusta tulee tapa sanoa ”Minä olen pomo”.

Kysymys ei rajaudu sukupuoleen. Myös nainen voi omata hierarkkisen, valtaa hakevan identiteetin. Tällöin nainen saattaa lähteä metsästysreissulle siksi, että vallankäyttö suhteessa eläimiin on keino toteuttaa identiteettiä – jahtaaminen sekä tappaminen muodostuvat väyliksi osoittaa valta-asemaa tietynlaisena ihmisenä. Pahimmassa tapauksessa eläimen näkökulmasta muistuttaminen herättää uhmakkaita defenssejä, jolloin henkilö metsästää entistäkin enemmän.

Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallan varaan on kuitenkin hutera teko. Identiteetin tai minuuden tuottaminen on toki helpointa osoittamalla valtaa suhteessa muihin, mutta helppous on usein rohkeuden vastakohta. On haastavampaa ottaa muut huomioon – ja samalla juuri niin tekeminen on rakentavin vaihtoehto. Mitä jos valitsisi sekä ihmiset että muut eläimet? Entä, jos ei enää etsisi valtaa vaan taitoa edesauttaa myös muiden eläinten elämää? Mitä, jos paikantaisi ihmisen erityislaatuisuuden tähän – kykyyn valita sellainen ruokavalio ja elämäntapa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa muille?

Olen pohtinut tätä teemaa myös aiemmassa akrasia-blogissani. Akrasia on vanha filosofian termi, jolla viitataan tilaan, missä käyttäydymme arvojemme vastaisesti. Klassikkofilosofeilta voikin löytää kelpoja keinoja myös lihaparadoksin ratkaisemiseksi. Rene Descartes tarjosi akrasiaan vastaukseksi anteliaisuutta: sitä, että noudatamme hyvää tahtoa suhteessa muihin sekä pyrimme antamaan heille tekojemme kautta tukea.

Descartesin vastaus sopii hyvin valtakysymykseen. Siinä, missä valtaa hakeva kokee, että muiden tukeminen on itseltä pois, keskittyy anteliaisuus siihen, että muiden hyvän elämän tukeminen on osa myös omaa kehitystä. Hyvän tahdon toteuttaminen, itsestä antaminen, on lopulta kaikkien etu. Tämä pätee myös eläinsuhteeseen. Anteliaisuus eläinten elämää kohtaan edesauttaa kaikkia.

Jos dissonanssia voi poistaa tuomalla eläimen perspektiivi esille, voikin valtahakuisuutta poistaa muistuttamalla siitä, että vallan sijaan keskeistä elämässä on hyvä tahto, anteliaisuus muiden edessä. Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallankäytön sijaan hyvän tahdon varaan on ehkä hedelmällisin askel, mitä ihminen voi ottaa.

Kun liha ei enää tarvitse eläintä

Viime aikoina on otettu nopeita harppauksia suuntaan, jossa lihaa voidaan tuottaa myös ilman eläinalkuperää. Asiaa koskevissa kommentaareissa on esiintynyt helpottava ajatus: teknologian kehittyessä ruoantuotanto voi kohentua siten, että eläintuotanto jää turhaksi. Matka kasviproteiinista yhä maukkaammaksi pihviksi tapahtuu ilman sitä kivuliasta välivaihetta, jossa tuo proteiini kulkee eläinkehon läpi. Tämä on ilmastoystävällistä ja edullista myös terveydelle. Ennen kaikkea se on ystävällistä eläimiä kohtaan.

Tulevaisuudessa eläin ei jääkään lihasta pois siksi, että lihan alkuperä unohdetaan, vaan siksi, että liha ei ole enää eläintä. Jotta tuonne tulevaisuuteen pääsee, täytyy vapautua lihaparadoksin otteesta sekä muistaa, että eläin on mielellinen, ajatteleva yksilö – sellainen, jonka paikka ei ole lautasella.

cow-and-calf

 

Lähteitä

Bilewicz, M.; Imhoff, R. & Drogosz, M. (2011) The humanity of what we eat: conceptions of human uniqueness among vegetarians and omnivores. European Journal of Social Psychology 41 (2): 201-209.

Bratanova, Boyka; Loughnan, Steve and Bastian, Brock (2011) The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals. Appetite 57(1): 193–196.

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna (2018) Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals. Appetite 123: 280-288.

Kunst J.R. & Hohle, S. (2016) Meat eaters by disassociation: How we present, prepare and talk about meat increases willingness to eat meat by reducing empathy and disgust. Appetite 105: 758-774.

Kunst, J.R. & Haugestad, C. (2018) The effects of dissociation on willingness to eat meat are moderated by exposure to unprocessed meat: A cross-cultural demonstration. Appetite 120: 356-366.

Kupsala, Saara, Vinnari, Markus, Jokinen, Pekka and Räsänen, Pekka (2016) Public perceptions of mental capacities of nonhuman animals: Finnish population survey. Society & Animals 24 (5): 445¬–466.

Kupsala, Saara (2018) Contesting the meat–animal link and the visibility of animals killed for food: a focus group study in Finland. Food, Culture & Society 21(2): 196–213.

Loughnan, Steve; Bastian, Brock and Haslam, Nick (2014) The Psychology of Eating Animals. Current Directions in Psychological Science 23(2): 104-108.

Loughnan, Steve; Haslam, Nick & Bastian, Brok. (2010) The role of meat consumption in the denial of moral status and mind to meat animals. Appetite 55: 156-159.

Onwezen, Marleen & van der Weele, Cor (2016) When indifference is ambivalence: Strategic ignorance about meat consumption. Food Quality and Preferance 52: 96-105.

 

Tunne, identiteetti ja eläin

Rationaalinen, tunteellinen apina

Länsimaisessa ajattelussa moraali oli pitkään periaatekysymys. Tärkeintä oli nimetä yleisiä, rationaalisia sääntöjä sille, miten toimia, löytyivät ne sitten vanhan testamentin käskyistä tai brittifilosofin kynttilänvalossa laadituista arvo-algoritmeista. Taustalla oleva ihmiskuva oli rationalistinen ja ylpeili sillä, että me olemme puhtaan järjellisiä otuksia, joiden tulee hallita ja typistää tunteiden vaikutusta. Varsinkaan ”tärkeissä asioissa”, vakavuutta vaativissa suurissa kysymyksissä, yhteiskunnan, politiikan ja moraalin alueilla, ei tunteiden saanut väristä saatikka mekastaa. Ideaali-ihminen raapusti neutraalisti paperille loogisia yhtälöitä, joista kaikki saattoivat olla samaa mieltä.

Sitten tunteet työnsivät jalkansa oven väliin ja huikkasivat, että moraali rakentuu myös niiden varaan. ”Ihminen ei ole rationaalinen kone”, ne sanoivat ja osoittivat kohti tapaa, jolla viha, ylemmyys, pelko, inho, ihailu, yhteenkuuluvuus, rakkaus tai empatia voivat ohjata sitä, miten ja miksi me muita kohtelemme. Tunteet olivat oikeassa: jokin rationalistisessa ihmiskuvassa oli ontunut ja kompuroinut jo pitkään. Kun sen hahmottelema ideaali-ihminen tarjosi yhtälöitään muille, olivat muut alati eri mieltä. Järjellisyys ei johtanutkaan yksimielisyyteen, tiedosta väiteltiin, logiikka ei vakuuttanut kaikkia, eikä moraalin ja yhteiskunnan säännöistä päästykään sopuun, vaikka niistä jankattiin vuosituhansia. Tämä soraisa kirjavuus johtui siitä, että ihmisten eri tunnereaktiot saivat nämä käyttämään ja tulkitsemaan järjellisyyttä sekä tietoa eri tavoin. Logiikka näyttää erilaiselta eri tunteiden valossa.

Tunteet vaikuttavat meissä vähintäänkin ja usein ennen kaikkea piilotetusti. Järjelliseen objektiivisuuteen uskova saattaa olla tunteiden läpivärittämä ilman, että tiedostaa asiaa lainkaan, ja siten vaikkapa uusliberalistisessa talouspolitiikassa ”järjen” nimissä kahlaava voikin olla ylemmyyden, ahneuden ja ylpeyden navigoima. Me valitsemme tietoa tunteiden perusteella. Me seulomme politiikkamme, moraalimme ja tapamme orientoitua muihin tunteiden kautta.

Järjen ja tunteiden jännite näkyy myös eläinsuhteessa. Järjen ylivalta heijastui eläinetiikkaan, joka pitkään keskittyi rationaaliseen pohdintaan. Peter Singer, Tom Regan ja monet muut 1900-luvun eläinfilosofian merkkinimet korostivat, että eläinten arvottaminen ei ole tunnekysymys, ja että eläinten vakavaa huomioonottamista voi puoltaa puhtaasti järkiargumentein. He olivat sisäistäneet oletuksen, jonka mukaan vakavuus on tunteettomuutta. Oikeassa he olivat siinä, että eläinten yksilöarvoa ja oikeuksia voi puolustaa rationaalisesti, ja että itse asiassa logiikka vaatii eläinten aivan uudenlaista yhteiskunnallista kohtelua – jo järki osoittaa, että eläinteollisuus on irvokasta. Järkeä tarvitaan, kriittinen ajattelu mahdollistaa radikaalisti uusia, kestävämpiä tapoja toimia. Sen ohelle kaivataan kuitenkin myös tunteiden roolin tiedostamista.

Suuri osa eläinasenteista on tunteiden johdattamia. Esimerkiksi ylemmyys, nautinnot ja ahneus ohjaavat tapaa, jolla eläimet nähdään ensisijaisesti hyötykäytettävänä materiaalina, ei oman mielensä määrittäminä yksilöinä. Rakkaus ja kiintymys opastavat rutistamaan koiraa, kun taas kliinisyydeksi puettu ahneus lihaan tai voittoon ohjaa rakentamaan karsinoita, jotka ahtaudellaan ajavat siat mielenhäiriöihin. Me olemme yksinkertaisia otuksia, jotka harvoin huomaavat tunnepitoisuuttaan. Metsästäjä on tunteellinen, maitotilallinen on mennyt tunteisiin, MTK:n edustaja on tunteiden vallassa. Samalla kriittisempi taho voi seurata empatiaa ihmetellen syvästi sitä, miksi joku haluaisi viettää lauantaiaamunsa ampuen sorsia päiviltä tai täyttäisi vapaaehtoisesti ja vaihtoehdoista huolimatta suolistonsa sellaisen olennon kuolemalla, jolla joskus oli mieli.

Niin kauan, kun näitä asetelmia, joissa tunne vie ajattelua, ei avata, jää keskustelu kuoppiin. Me luulemme, että vastakkain ovat erilaiset tiedolliset, järjelliset argumentit, vaikka todellisuudessa vastakkain ovat tunnereaktiot. Yhdelle on itsestäänselvää, että eläimiä kasvatetaan ruoaksi, koska hän on oppinut tunteisiin, joiden puitteissa eläimet ovat hyötykäyttöä varten. Toiselle taas on itsestäänselvää, että mielen omaavia ei tapeta, sillä häntä määrittävät ne tunteet, jotka avittavat näkemään eläimissä lihan lisäksi kokemuksellisuutta. He inttävät, ihmettelevät toisiaan, turhautuvat ja huutavat: ”Tuohan on absurdia, mikä sinua riivaa, miksi et näe, helvetti sentään?”

 

(Laji)identiteetti

Järjen ja tunteiden ristivedossa kohoilee identiteetti, joka sekin vaikuttaa moraaliin. Se, miten ihminen kuvaa itseään, mitä ideaaleja hän ympärilleen piirtää, ohjaa myös hänen tapaansa nähdä maailma ja muut. Neutraaliutta ja kliinistä järkeä tavoitteleva voi irrottautua empatian puuskista silloin, kun nämä epämiellyttävästi vaatisivat häneltä jotakin. Kärsimystä on usein vaivatonta sivuuttaa, mikäli julistaa itselleen, ettei myötäelämistä tarvita. ”Ei pidä mennä niin tunteisiin”, hokee moni nykyihminen kieltäytyessään tunnistamasta epäkohtia ja muiden hätää, ja samalla minäkuvasta, halusta olla Rationaalinen Ihminen, tulee moraalisen apatian lähde. Tämä pätee erityisen usein suhteessa muihin eläimiin. ”Syö, älä myötäelä”, voisi olla pihviä markkinoivien tahojen slogan.

Identiteetti määrittää eläinsuhdetta myös laajemmin. Rationaalisen ihmiskuvan rakentamisessa muut eläimet asetettiin vastakohdaksi: jotta ihminen saatettiin nimetä järjelliseksi, ainutlaatuiseksi jumalan kuvaksi, täytyi peurat, sudet ja satakielet luokitella järkeä tai jopa mieltä vailla olevaksi biologiaksi. Ihmisidentiteettiä pystytettiin siis kiistämällä tai aliarvioimalla eläinten mieltä. Tämä halu erontekoihin näkyy edelleen ja ohjaa monien sinnikkäitä väitteitä siitä, että eläimet ovat jotenkin tympeitä, typeriä ja kyvyttömiä otuksia, joita ei tarvitse ottaa vakavasti huomioon. Väitteet ja eronteot ovat virheellisiä, sillä mieli elää myös eläimissä mitä kirjavimmilla tavoilla, eri muotoja saaden ja eri tavoilla esiin tullen. Silti halu uskoa puhtaan järjelliseen, uniikkiin ihmiseen leimaa yhteiskuntaa – me haluamme olla se keinoäly, jota pyrimme luomaan samalla, kun emme suostu tunnistamaan eläinälyä kaikkialla ympärillämme.

Koska me olemme paitsi järjellisiä, myös tunteellisia otuksia, olisi ihmisyyden itsemääritelmä syytä kirjoittaa uudelleen. Ihminen on järjen ja tunteiden limittymissä usein ymmällään ja lähes aina jokseenkin tiedostamatta kulkeva olento. Meitä ei voi asettaa jumalallisen älyn eteerisille keitaille, me olemme biologiaa, jonka mieli sisältää myös tunteet. Tämä poistaa aitoja meidän ja muiden eläinten väliltä, tekee meistä eläimiä, tunteissaan ja ajatuksissaan hoippuvia, myös viettien, vaistojen ja aistien eteenpäin ajamia kädellisiä. Vastakohtien aika on ohi, sillä vastakohdat ovat illuusiota.

Tunteille avoin identiteetti voisi raottaa aivan uudenlaisen perspektiivin edellä mainittuihin ”tärkeisiin asioihin”. Miltä maailman ja sen olentojen arvo näyttää silloin, kun tiedostamme tunteiden roolin? Jos olemme myös tunteellisia eläimiä, voisimmeko orientoitua sikoihin, rottiin ja hirviin toisin, paremmin sekä itseämme että niitä ymmärtäen?

Eläinetiikka vaatiikin analyysin ohella tunteiden tiedostamista, ihmiseläimen aivan uudenlaista kuvaamista. Kun mietimme, miten kohdella muita eläimiä, täytyy ensin katsoa ihmistä – miten rakentaa ihmisidentiteetti, joka tunnistaa eläimen ja tunteen itsessään?

 

Myötäelävä ihminen

Mikäli identiteetti syntyy ideaaleista – siitä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena – tarvitaan sen muokkauksessa ideaalien editointia. Me seuraamme tunteita alati, mutta mitä tunteita olisi hyvä kehittää voimakkaammiksi, jotta voisimme tunnistaa myös muiden tavan olla?

Tunteet ovat usein egoistisia, ne huutavat itselle enemmän. Me tarvitsemme ja kaipaamme, sillä me olemme epävarmoja, vaillinaisia otuksia potentiaalisten uhkien maailmassa, jotka pelkäävät jäävänsä yksin, vaille turvaa tai asemaa. Me haluamme itsellemme lisää, me addiktoidumme huomiosta, pönkitämme asemiamme ja haalimme resursseja yli tarpeen. Me vihaamme, koska joku otti meiltä jotakin pois ja me rakastamme, koska me haluamme itsellemme jotakin. Me tunnemme, jotta me selviäisimme ja siten itsekkyys on osa niitä kerroksia, joista koostumme.

Silti me voimme tuntea myös toisin, vähemmän itsekkäästi. Meissä on egoismia, mutta me olemme myös muuta ja parhaimmillamme pystymme pyyteettömyyteen, muiden itseisarvon tunnistamiseen, havahtumiseen koskien sitä, että toinenkin yksilö tarvitsee, kokee, tuntee ja ajattelee oman perspektiivinsä kautta. Juuri tämä luo mahdollisuuden siihen, että voimme elää suhteessa muihin, tunnistaen toisen mielenliikkeitä sekä arvoa ja jakaen yksilöyttä muiden kanssa siten, että löydämmekin egon sijaan yhteisön. Sosiaalisuuden ja moraalin ensipulssi löytyy kyvystä havahtua toisen näkökulmaan ja kokea jotakin sen myötä.

”Me” olemme ajattelevia ja tunteellisia eläimiä, ja me voimme olla myös sellaisia eläimiä, jotka koettavat muuttua sekä järjellisyydessään että tunteissaan empaattisemmiksi. Parhaimmillaan empatia on reflektiivistä, omia uskomuksia, asenteita, järjen kaavioita ja tunnereaktioita arvioivaa sekä tarpeen tullen muuttavaa resonaatiota toisten yksilöiden kokemusten kanssa. Kun siis myötäelän toisen onnea tai kipua, voin samalla kriittisesti hahmottaa, mikä minussa saa huomaamaan yhden yksilön tavan olla sekä sivuuttamaan toiset – mitkä järjen ja tunteen liikahdukset saavat meidät tunnistamaan kivun yksilössä A ja viheltämään välinpitämättömyyttä silloin, kun kyseessä on yksilö B? Tämä avittaa muokkaamaan oletuksia, ajattelua ja tunneskaaloja siten, että ne paremmin mukailevat muiden tapaa olla tällä jaetulla planeetalla.

Tällainen empatia tapahtuu metatasolla, hieman taaempana kuin välitön tunne. Se astuu askeleen kauemmas ja kurkottaa esille ihmisyyttä kaikkine eri piirteineen, egoistista ja groteskia sivuuttamatta. Se voi tunnistaa moraalisen kyvyttömyyden meissä itsessämme ja muuttaa sen syntyperiä, kunnes meidän on helpompi tavoittaa, mitä on olla toinen olento ja kunnioittaa muiden yksilöiden olemassaolon reittejä ja muotoja – myös silloin, kun nämä ”muut” ovat karvaisia, untuvaisia tai suomuisia eläimiä.

Reflektiivinen empatia nivoutuu osaksi reflektiivistä identiteettiä, joka ei pysähdy totuttuun, vaan haluaa ymmärtää tarkemmin sekä itseä että muita. Sen kautta myös eläineettinen jankkaaminen voi korvautua avoimemmalla keskustelulla siitä, mikä meissä ja muissa on tärkeää, ja miten olla siten, että samalla tukee muiden olemista. Miten olla egoistisesti nielemättä muita eläimiä kollektiivisen ihmiseläimen kurkusta alas tai tukehduttamatta luontoa pelkäksi tuotteeksi?

On vaikea kuvitella erinomaisempaa identiteettiä ihmisyydelle kuin yritys muokata järjen ja tunteiden sokeita kohtia niin, että todella olemme yhteisö muun elämän kanssa, ja että vierellämme voi kukoistaa, lajista riippumatta.

 

original

 

Visioita eläimistä

emakkoKesäkuun alussa kävi ilmi, että valmisteilla olevasta uudesta eläinsuojelulaista ei tulekaan eläinsuojelullinen. Monien muiden valtioiden kehittäessä eläinsuojeluaan, Suomi on päättänyt jättäytyä edistyksestä pois ja siten antaa ymmärtää, ettei eläinten hyvinvoinnilla ole väliä. Emakot joutuvat edelleen elämään kääntymisen estävissä porsitushäkeissä, vailla mitään mahdollisuutta hoitaa porsaitaan, ja lehmät pysyvät tulevaisuudessakin päästään parteen sidottuina. Räikeiden epäkohtien lista on pitkä.

 

Lähtökohtana on raha. Nykyinen hallitus linjasi, ettei eläinsuojelu saa lisätä kustannuksia. Koska eläinten hyvinvointia ei voida parantaa ilman investointeja, ei hyvinvointia siten oteta lukuun. Eläinteollisuuden voitot ohittavat painoarvossaan eläinten näkökulman.

 

Eläinsuojelulailla onkin varsin vähän tekemistä eläinten hyvinvoinnin suojelun kanssa. Se ei perustu eettiseen huomiointiin, vaan liiketoiminnan mahdollistamiseen. Oleellisen tiivistää se, ettei nykyisessä laissa edelleenkään haluta puhua eläinten itseisarvosta. Lain valmistelijat eivät siten usko, että eläin olisi itsessään arvokas olento, jonka kohtelun tulee perustua myös moraalin varaan.

 

Ideologia eläinsuojelun esteenä

 

Filosofi Christopher Hamilton kirjoittaa teoksessaan Philosophy of Tragedy tavasta, jolla ajattelu palautuu visioihin, maailmankuviin. Me aloitamme visiosta koskien sitä, mitä maailma, sen olennot ja arvot ovat – mitä on ihminen, miten tulisi elää, mikä on merkityksellistä, mikä on oikein. Vasta tämän jälkeen tulee ajatustyö, eli halu tietää miksi ja millä perusteella. Meillä on siten ensin maailmankuva, ja vasta sitten pohdinta.

 

Ongelma on, että vision ensisijaisuus tarkoittaa, ettei pohdinta yleensä ulotu siihen. Se muodostaa lähtökohtamme, emmekä osaa suhtautua siihen kriittisesti. Hamilton väittääkin, että ihmisillä on taipumus hyväksyä vain ne argumentit ja tosiasiat, jotka tukevat hänen visiotaan. Koska me aloitamme nurinkurisesti johtopäätöksestä, on seurauksena, että se, mikä ei tue tuota johtopäätöstä, sivuutetaan. Ideologiat ja ennakkoluulot tulevat ennen kriittistä arviointia.

 

Tämä on Hamilton mukaan yksi ihmiselämän tragedia. Me olemme kyvyttömiä olemaan niitä rationaalisia olentoja, joita haluaisimme olla, ja joina itseämme usein pidämme. Tämä osoittaa ihmisen banaalin rajallisuuden: me luulemme olevamme älyn kyvyissämme häikäiseviä, mutta todellisuudessa vain tallaamme ennakkokäsitystemme polkuja huomaamatta, että teemme niin.

 

Myös eläinkuvassa näkyy vastaava tragedia. Se on usein voimakkaan ideologinen, lähtien liikkeelle siitä oletuksesta, että eläin on lihaa. Tälle visiolle löytyy pitkä historiallinen ja kulttuurinen juuristo, onhan eläimiä hyödynnetty lajihistoriassamme vuosituhannesta toiseen. Yksiulotteiseksi tuo visio kuitenkin muuttui vasta modernilla aikakaudella, jolloin eläimet imaistiin osaksi teollistuvaa yhteiskuntaa. Sian ja lehmän nielaisi taloudellista tehokkuutta ensisijaistava eläintuotanto, joka 1900-luvulla päästäessä alkoi tyystin sivuuttaa niiden olentojen mielen, tarpeet ja arvot, joiden lihaa ja maitoa se sylki ulos.

 

Samalla muodostui moderni ihmiskeskeisyyden ideologia. Tässä ideologiassa eläin on ainoastaan resurssi, joka on tarkoitettu ihmisen käyttöä varten. Ihmiskeskeisen ”vision” keskiössä on ihminen, ja kaiken muun asemana on olla hänelle hyödyksi. Me siis näemme todellisuuden heijastaen sen ylle omia tarpeitamme: me havaitsemme lehmässä vain sen, miten lehmästä voi olla meille itsellemme etua. Samalla tuo todellisuus sinällään alkaa hälventyä pois tietoisuudestamme. Lehmän mieli ja hyvinvointi muuttuvat asioiksi, joita ei enää huomioida, ja joihin saatetaan suhtautua jopa humoristisella halveksunnalla tai karkealla vähättelyllä.

 

lehma-4Jos metsästäjä-keräilijä oli osannut vielä nähdä yksilöllisyyttä ja arvoa niissä eläimissä, joita hyödynsi, kadotti eläinteollisuuden aikakausi näkymän siihen, että myös eläimellä itsellään on väliä. Tuosta näkymästä tuli korkeintaan mainoskieltä, ”hyvinvointipesua”, joka koettaa väittää maitolitran ostajalle, että suurimman osan elämästään paikoilleen pakotettu lehmä eli oikein mainion ja vapaan elämän. Taloudellinen voitto heitti eläimet kanvaasiin.

 

Tämä ideologia pursuilee esille kaikkialta. Se näkyy markkinoinnissa, kauppojen valikoimissa, ja poliitikkojen päätöksissä. Samoin se näkyy siinä, mitä kaupoista ostetaan, ja mitä juhannusgrilliin laitetaan. Sitä tuetaan sivuuttamalla uuvuttavan pitkä lista tosiasioita, aina eläinten kognitiivisista kyvyistä siihen, miten teollisuuden rutiininomaiset ja lainsuojaamat käytänteet pirstaloivat pois eläinten mahdollisuuden hyvään elämään.

 

Eläinsuhteen tragediat

 

Tähän liittyy useita tragedioita. Ensimmäinen tragedia on se, mitä tapahtuu niille 60 miljoonalle tuotantoeläimelle, jotka vuosittain Suomessa tapetaan. Ne eivät voi elää eläimellisesti: sika ei saa olla sika. Toinen tragedian aihe on, Hamiltonia mukaillen, ihmisen ideologiasokeus ja se, että eläinkuvaa määrittää aivan jokin muu kuin laaja-alaiseen tietoon perustuva ja moraalin huomioiva pohdinta.

 

Kolmas tragedia syntyy siitä, että toista vaihtoehtoa ei havaita – sellaista, joka mahdollistaisi sekä ihmisten että muiden eläinten hyvinvoinnin. Ihmiskeskeinen visio ei huomioi, että meidän ei ole pakko valita ihmisen ja eläimen välillä, asettaen edellinen kuninkaaksi ja jälkimmäinen resurssiksi. On mahdollista elää siten, että valitsee molemmat. Tällaisen vaihtoehdon todellisuudessa lajien selviytyminen ja kunkin hyvä elämä lepää rinnakkaiselon, ei armottoman, seuraukset unohtavan hyödyntämisen varassa. Kuudennen lajien massasukupuuton keskellä on viimeinen mahdollisuus pysähtyä katsomaan, mihin hyödyntämisen ideologia on johtanut ja oppia uudenlaisia tapoja suhtautua ympäröivään maailmaan.

 

Tuossa uudessa suhtautumisessa avainsana on ”huolehtiminen”, ei ”hyöty”. Ihminen on kapasiteeteiltaan eläin, joka pystyy aiheuttamaan sekä ennennäkemätöntä tuhoa että toimimaan muita ja ympäristöään tukien. Erityisen traagista on, että hän on valinnut aivan liian usein ensimmäisen vaihtoehdon. Jälkimmäinen, huolehtimisen etiikka, on kuitenkin täysin mahdollinen.

 

Hamiltonin mukaan kukaan ei ole täysin turvassa visioiden voimalta. Me kaikki sivuutamme tosiasioita halussamme pitää kiinni ennakko-oletuksista. Silti on mahdollista laajentaa oman ymmärryksen kenttiä huomioimalla, miten, miksi ja millä seurauksilla uskoo. Tällöin tragedia hellittää otteensa. Tähän voisi lisätä, että elämä muuttuu vähemmän traagiseksi, kun havaitsemme, että emme ole täällä yksin, ja että myös muissa on sitä arvoa, minkä tunnistamme itsessämme. Tämä yksinkertainen toteamus mahdollistaa huolen ja huolehtimisen – sen, että pyrimme tukemaan, emme tukahduttamaan muiden hyvinvointia.

 

Huolehtimisen etiikka

 

Juuri tähän perustuu myös se voimistuva kritiikki, mikä on viime vuosikymmeninä osoittanut kyseenalaistavia lamppujaan kohti ihmiskeskeistä tapaa määritellä maailma. Visio onkin muuttumassa ja laajenemassa. Se sallii sisälleen enemmän tosiasioita koskien eläinten mieltä, kykyjä, tarpeita ja arvoa. Tuossa visiossa ihminen ei enää ole keskellä vaatimassa itselleen kohtuuttomia, ja yhä useampi hahmottaa, että myös muulla ja muilla on merkitystä.

 

Yksi uusista perusväitteistä on helppo hyväksyä: Taloudellinen voitto ei ole tärkeämpää kuin hyvä elämä. Tämä pätee ihmisiin, ja se pätee myös muihin eläimiin.

 

Meiltä ei vaadita paljoa, vain kykyä elää muiden rinnalla, myös noiden muiden hyvinvointia tukien. Tähän pieneen periaatteeseen sisältyy mahdollisuus muuttaa radikaalisti suuntaa. Se on pelastusreitti, jonka moni on jo omaksunut, ja joka on avoin kaikille. Se sallii lempeämmän, näkevämmän tulevaisuuden.

 

Kun käsissäsi on laki, joka tulee pysymään voimassa kenties 15 vuotta ja siten määrittämään noin miljardin eläimen elämän ehdot, onko tärkeämpää huolehtiminen vai taloudellinen voitto? Valitsetko hyvän elämän kaikille, vai tragedian?

 

16722756_10209468402360550_7209136766424103685_o

Niin, että miksi niillä eläimillä olisi arvoa?

Ihmisillä on erikoinen tapa otaksua olevansa järjellisen ajattelun ruumiillistumia samalla, kun he itse asiassa seuraavat kulttuurista opittuja dogmeja, eli kyseenalaistamattomia uskomuksia, joita he eivät ole kenties kertaakaan rationaalisesti koettaneet perustella. Tunnetun sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimusten mukaan ihminen uskoo seuraavansa järkeä silloinkin, kun hän mukailee omaksuttuja, usein järjen jättömailla liikkuvia käsityksiä, joita hän itse ei ole millään tapaa järjellisesti jäsentänyt. Tutkimukset myös paljastavat, että ihminen on haluton muuttamaan noita käsityksiä vaikka hänelle rationaalisesti perusteltaisiin niiden virheellisyys. Itseään rationaaliseksi eläimeksi tituleeraava otus on usein siis täysin järjen vastainen ja sinnikkään halukas pysymään sellaisena vaikka hänen näkemystensä tolkuttomuus osoitettaisiin hänelle kirkkain kirjaimmin.

2db0e59eb60067a8cda84c23107ce364Tämä ristiriita saa vaarallisimmat puitteensa silloin, kun se ulottuu moraaliin. Haidtin selvitykset osoittavat, että ihmisillä on taipumuksena pitää juurikin moraalikantojaan hartaan rationaalisen paneutumisen loistokkaina päätelauselmina, vaikka todellisuudessa ne ovat usein ympäristöstä sisäistettyjä, täysin kriittisen huomion ulkopuolelle jääneitä ”se nyt vain on niin” -otaksumia. Kun tällaiset otaksumat määrittävät tapaa, jolla arvotamme ja kohtelemme muita, voivat seuraukset olla hälyttävän verisiä. Rasismi, seksismi, homofobia ja monet muut pahimmillaan väkivaltaan johtavat syrjinnän variaatiot perustuvat juurikin dogmien varaan ja ovat siten fundamentalismin – haluttomuuden jäsentää ja kyseenalaistaa omaa ajattelua rationaalisesti – muotoja. Samaan kategoriaan lukeutuvat valitettavan usein myös ihmisten eläinasenteet.

Monesta sellaisesta, joka seisoo kädet vahvassa vastustuspuuskassa eläinoikeuksien edessä, koko termi näyttää absurdilta, koska ”se nyt vain on niin”, ettei sioilla tai hirvillä ole arvoa yksilöinä. Niille ei kenties saisi tuottaa ”turhaa kärsimystä”, ja siten sikaa tai hirveä ei saa potkia, piestä ja retuuttaa, mutta muutoin ne ovat kirjaimellisesti vapaata riistaa mille tahansa kohtelulle, oli kyseessä sitten niiden elämän sulkeminen minimaalisen pieneen häkkiin tai saman elämän päättäminen kiväärin luotiin. Perusteita tälle näkemykselle on usein vaikea löytää, ja vastaan nousevatkin nopeasti punaposkiset tunnekuohahdukset, jotka paljastavat perusteiden puutteen. Kyseessä on dogmi, kulttuurista omaan mieleen kääritty kyseenalaistamaton oletus eläinten vähäisestä tai olemattomasta arvosta yksilöinä.

Mitä rationaalinen analyysi sitten kertoo eläinten arvosta – onko sialla ja hirvellä moraalista merkitystä? Mitä perusteita ”se nyt vain on niin” -olettamuksille on tarjottu?

 

Laji ja jumalan kuvat

Ilmeisin tapa hakea järjen tukea ihmiskeskeisyydelle on vedota lajiin. Tällöin laji itsessään on moraalisen arvon perusta – ihmislajiin kuuluminen tuo kaikki ihmiset moraalin kultakehän sisäpiiriin, kun taas muut eläimet jäävät auttamatta ulkopuolelle. Tämä tapa on kuitenkin kehno ja kestämätön. Biologia itsessään ei määritä arvoamme, ja juuri tästä syystä rasisti ei voi väittää, että ihonväri on moraalisen aseman peruste tai seksisti osoittaa kohti sukupuolielimiä oikeutuksena sivuuttaa naisten arvo. Samalla tapaa myöskään laji biologisena tekijänä ei sinällään ole moraalinen lähtökohta. Jotta biologialla olisi merkitystä, sen täytyy perustellusti liittyä johonkin muuhun moraalisesti oleellisen seikkaan.

Onko tuollaista seikkaa löydettävissä lajibiologian takaa; toisin sanoen, miksi ihmislaji 0f760aff074bc50221cd13450b602d68olisi moraalisen arvon kriteeri? Kuten monet filosofit ja kulttuuriteoreetikot, sekä hiljattain myös evoluutiobiologian saralla populaarimainetta niittänyt Richard Dawkins, ovat osoittaneet, ihmislajin sitominen moraaliseen arvoon perustuu länsimaissa juutalais-kristilliseen traditioon. Se tekijä, jonka toivotaan tekevän biologisesta määreestä moraalisesti oleellisen, on siis uskonto. Uskonto määritti pitkään länsimaista kulttuuria, ja sen vaikutus näkyy yhä myös eläinkäsityksissä sekä oletuksessa ihmislajin erityisyydestä. Kun eläinten arvoa kritisoiva vetoaa lajiin, hän itse asiassa – vaikka olisi ateismin kylmä ruumiillistuma – vetoaa oletukseen siitä, että ihminen on jumalan kuva. Tämä ei ole rationaalinen, moraalinen peruste.

 

Kyvykkäät mielet

Seuraava kandidaatti järjelliselle selitykselle koskien sitä, miksi ketut voi sulloa häkkiin ja ahvenet tukehduttaa hengiltä, ovat mentaaliset kyvyt. Kenties ihminen lajina on arvoltaan erinomainen – ei siksi, että olisi kollektiivisen narsismin kourissa päättänyt olevansa jumalan kuva – vaan siksi, että hänellä on kognitiivisia taitoja, joita muilla eläimillä ei ole. Tämäkin selvitys päätyy kuitenkin ongelmiin.

Ensinnäkin, se jättäisi ulkopuolelleen myös monia ihmisryhmiä, kuten pienet lapset, 2c75773c56598c84c8d09c93e0f6d87bdementoituneet vanhukset ja mieleltään vammautuneet. Itse asiassa, mikäli kognitiivinen lahjakkuus olisi moraalisen arvon mitta, meillä tulisi olla voimakkaan elitistinen yhteiskunta, jossa matemaatikot ja mensalaiset voisivat surutta grillata lampaankyljyksen ohella lahjattoman naapurinsa reisilihaksen. Älyllisen kyvykkyyden pitäminen ihmisten kohdalla arvon kriteerinä vaikuttaa juuri tästä syystä intuitiivisesti röyhkeältä sekä vastenmieliseltä, ja johdonmukaisuuden nimissä sitä ei siten voida pitää kriteerinä myöskään muiden eläinten kohdalla. Erilaiset lahjakkuudet voivat itsessään olla arvokkaita, mutta ne eivät ole yksilön arvon mittari – kyky astrofysiikkaan on kerrassaan loistokas, mutta se ei ole syy sille, miksi astrofyysikkoa ei saa tappaa, pakastaa ja syödä.

Toisekseen, muut eläimet eivät ole kyvyttömiä. Eläinten mekanisointi, eli niiden asettaminen kognitiivisesti kyvyttömiksi biokoneiksi, jotka kirmaavat metsissä tai nököttävät karsinoissa tuntematta tai tietämättä mitään, on sekin kulttuurinen ja räikeän virheellinen dogmi. Etologinen tutkimus osoittaa hyvin yksiselitteisesti, että siat, hirvet ja ahvenet ovat huomattavasti älyllisempiä otuksia kuin mitä olemme tottuneet olettamaan, ja siten edes kykyjen asettaminen arvon mitaksi ei soisi huojentavaa vastausta lihapakettiin tarttuvalle. Samalla ihmisen kyvykkyyttä helposti liioitellaan. Kuten 1600-elänyt filosofi David Hume huomautti, suurin osa ihmisistä ei pysty niihin järjen saavutuksiin, joita ”ihmisyyden” ilmentymänä pidetään, ja taidokkaimmatkin yksilöt viettävät suurimman osan arkielämästään henkisen laiskuuden tilassa. Itsensä perin lahjakkaaksi tituleeraava laji koostuu siis pääsääntöisesti yksilöistä, jotka ovat suurimman osan elämästään enemmän tai vähemmän yksinkertaisia.

Kolmanneksi, älyn mittaaminen on tuskallisen hankalaa. Kyvyt kehittyvät kullekin lajille suhteessa niiden fysiologiseen aistimaailmaan sekä elinympäristön vaateisiin, ja ne saavat hyvin erilaisia muotoja sekä ilmenemistapoja (vaikkapa lehmä voi osoittaa järjellisyyttään kovin eri tavoin kuin ihminen). Tästä syystä niitä ei voida niputtaa samalle asteikolle vertailua varten. Eläinmaailmasta myös löytyy häikäisevä lista hienovaraisia kykyjä, jotka ihmisiltä puuttuvat, ja jokainen laji on oma, spesifi kollaasinsa erilaisia taidokkuuksia. Se, että jotkut ihmisistä osaavat säveltää sinfonioita tai pohtia fysiikan yhtälöitä saattaa vaikuttaa ihmisen näkökulmasta kerrassaan suurenmoiselta suoritukselta, mutta universumin perspektiivistä nuo taidot voivat olla peräti merkityksettömiä verrattuna lintujen visuaaliseen muistikapasiteettiin tai valaiden kaikuluotainsuunnistukseen. (Kuten ympäristöfilosofi Paul Taylor on todennut, universumin silmin tarkasteltuna ne kyvyt, jotka mahdollistavat lajin sekä ekologian kukoistuksen, ovat taidokkaimpia, ja ihmisen tapa sekä tuhota oman lajinsa että koko biosfäärin elinmahdollisuuksia osoittanee, että meidän kykyjemme arvo on pakan alimmaisena.)

 

Samankaltaisten suosiminen

Mutta eikö ihmiselle ole luontaista suosia oman lajinsa edustajia? Tämä on kolmas yleinen tapa koettaa rationaalisesti oikeuttaa pekonin olemassaoloa ja kuten kaksi edellistä, myös se karahtaa ongelmiin. Ihmisillä on taipumus suosia itsensä kaltaisia ja itselleen läheisiä, mutta mikäli tätä pidettäisiin yksilön arvon perustana, olisi edessä jälleen toivoton suo ihmisten keskinäisiä ongelmia, rasismista ja nationalismista sukupuolisyrjintään. Peräseinäjokelainen voisi siten ylpein äänialoin julistaa, että ainoastaan peräseinäjokelaisilla on yksilöarvo sekä oikeudet, ja että muut on syytä asettaa orjiksi tai nylkeä tulevan syksyn ruoka-antimiksi.

Tärkeää tässä kohtaa on kysyä, miksi taipumus suosimiseen olisi moraalinen peruste – dmillä perusteella juuri tätä taipumusta tulisi kannattaa ja kehittää moraalin saralla? Kuten edellä mainittu Hume väitti, moraali vaatii, että me erotamme sen, miten ihminen tapaa toimia siitä, miten hänen tulisi toimia. Ihminen saattaa olla taipuvainen kaltaistensa suosimiseen, mutta millä perusteella hänen tulisi tuota suosimista myös moraalisesti edistää? Meillä on kirjava lista taipumuksia, aina väkivallasta typeryyteen, mitä me emme pidä seikkoina, joita tulisi pitää moraalin ohjenuorana. Miksi suosiminen olisi tästä poikkeus? Hume itse olikin ponnekas suosimisen vastustaja ja muistutti, että moraali vaatii meitä puolueellisuuden sijaan mahdollisimman tasapuolisen sekä oikeudenmukaisen näkökulman omaksumiseen. Tämä on elintärkeä muistutus, jonka sekä rasisti että ihmiskeskeinen yksilö ovat katteetta sivuuttaneet.

Moraalipsykologinen tutkimus on myös osoittanut, että suosiminen perustuu vähintäänkin osittain kulttuuriin. Pienet lapset leikkivät kaikenväristen kanssa ja näkevät helposti myös sian yksilönä: heille värillinen tai lajillinen samankaltaisuus ei ole moraalisesti relevantti tekijä, ja tuohon tekijään perustuva eriarvoistaminen opitaan vasta myöhemmin, kulttuurin kautta. Tutkimus samoin kertoo, että suosimisjärjestykset itseensä imeneet aikuiset oppivat nopeasti noista järjestyksistä pois, jos heille vain tarjotaan empatiaa mahdollistavia tarinoita erilaisten ja kaukaisten ihmisten elämistä. Samankaltaisten ja läheisten ympärille piirretty viiva voi siis aueta ja ulottua kaikkien huomioonottamiseen, jos me vain jätämme syrjintää ja eroja korostavat kulttuuriset teesit sivuun ja kuulemme meistä erottuvien sekä meille kaukaisten yksilöiden näkökulmasta.

Sen sijaan, että toitotamme kuinka sialla ei voi olla arvoa, sillä sika ei näytä ihmiseltä tai käyttäydy kuten ihminen, onkin huomattavasti hedelmällisempää etsiä sellaista kulttuurista muutosta, joka tuo esille usein kaukaisiksi jäävien eläinten tarinoita. Me tarvitsemme katsauksia siihen, mitä kykyjä muilta eläimiltä löytyy, miten ne elävät, miten ihmisten kohtelu vaikuttaa niihin, mitä on olla erilajinen eläin ihmisen dominoimalla maapallolla. Tällaiset katsaukset toisivat esille niitä samankaltaisuuksia, jotka mahdollistavat läheisyyden myös ihmisen ja sian välillä, ja ne olisivat reitti siihen oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan huomioonottamiseen, mitä moraali vaatii.

Nykypäivä tarvitsee empatiaa, mutta se tarvitsee myös älyllistä valmiutta tarkastella omia oletuksia kriittisesti. Kuten Dawkins implikoi, muiden eläinten asettaminen arvottomien kategoriaan on epärationaalista fundamentalismia. Siitä on syytä liikkua eteenpäin, kohti etiikkaa, joka on valmis kohtelemaan kaikkia mielen omaavia olentoja kunnioittaen – lajista riippumatta.

 

2360883544_837c53d336_z

Empatiaväsymys eli ”onko millään mitään väliä?”

Maailmaa riivaa empatiaväsymys. Ihmispolitiikassa trumpit lähellä ja kaukana karjuvat kovaeleisesti, ettei ”niiden” hyvinvoinnista tai kärsimyksestä tule välittää, ja suhteessa eläimiin monet toteuttavat trumpmaista ideologiaa osoitellen tyytyväisenä lihanpalaa haarukkansa päässä ja ilmoittaen, että ne ovat ”vain eläimiä”.

Jotkut empatiaväsyneet ovat empatiahaluttomia ja istuvat nihilismin kaikuvissa arvotyhjiöissä väittäen, että moraali on mielipidekysymys, eikä millään oikeastaan ole mitään väliä. Toiset taas litistävät oman empatiansa alas suhteessa tiettyihin ihmisryhmiin ja tiettyihin eläimiin. He vaativat empatiaa ja oikeuksia suomalaisille lapsille tai ilmoittavat suureelliset aikeensa lynkata ja nylkeä kaikki koiranhakkaajat, mutta samalla he kiekuvat syyrialaisten lasten saavan jäädä pakolaisleireille ja mässäillen mölisevät, että sika on hyvää. Oma ryhmänsä ovat vielä ne, jotka kokevat empatiaa suurin mitoin mutta ovat väsyneet sen seurausten alle – he ajattelevat kaikkia, näkevät maailman kärsimyksen, ovat piinattuja sen edessä ja vavahtavat epätoivoon sen poistamisen mahdottomuuden alla, kunnes lopulta itsensä pelastaakseen kieltäytyvät enää välittämästä.

Empatiaväsymystä on selitetty eri tavoin. Politiikan tutkija Lilie Chouliaraki on väittänyt sen olevan seurausta kärsimyksen luonnollistamisesta. Tiettyjen ryhmien kärsimystä pidetään luonnollisena, väistämättömänä osana elämää, ja siten sen moraalinen ulottuvuus poistuu. Samalla poistuu myös kärsimyksen taustalla olevien poliittisten syiden näkeminen: kärsimyksen poliittinen konteksti, se, että kärsimyksen takana on yhteiskunnallisia päätöksiä, talousrakenteita, instituutioita, kriisejä ja epäkohtia, jää huomioimatta. Media auttaa syiden häivyttämisessä, sillä se kuvaa kärsimystä usein kontekstivapaasti jättäen poliittisen kritiikin pois, jolloin yleisölle muodostuu kuva kärsimyksen luonnollisuudesta – siitä, että ”se nyt vain on niin, että kärsimystä tapahtuu”. Luonnollistettu kärsimys vaikuttaa väistämättömältä, joten siitä ei tule välittää. Se ei herätä tai kutsu empatiaa, ja se myös tarjoaa verukkeen niille, jotka pitävät empatiaa liian vaivalloisena tapana jäsentää muiden hyvinvointia ja arvoa.

Chouliarakin mukaan luonnollistettu, epäpolitisoitu kärsimys myös rakentaa kuiluja ”meidän” ja ”niiden” välille, jolloin ”meidän” kärsimyksemme on aina suuri moraalinen epäkohta, kun taas ”niiden” kärsimys tyystin hyväksyttävissä oleva luonnonilmiö. Samalla ”niiden” subjektiviteetti, eli henkilökohtainen näkökulma todellisuuteen, katoaa. ”Niistä” tulee kasvotonta kollektiivia, joiden yksilöllisyys, mieli ja kokemukset unohdetaan, ja joiden tarinoita ei koskaan kerrota tai huomioida. Nämä tekijät edelleen johtavat empatian rakoiluun, sillä kasvottomien ”niiden” joukkiot eivät herätä myötäelämistä.

Chouliarakin näkemys osuu hyvin pakolaisten kärsimysten jäsentämiseen. Media jättää themepark_tob539_52082523.jpgusein poliittisen kontekstin moninaisuuden kertomatta ja sen sijaan puhuu kärsimyksestä kaukaisissa maissa ikään kuin luonnollisena tapahtumana, joka ”nyt vain on”. Pakolaisista tulee persoonattomia, tarinattomia ”niitä”, joiden kärsimys on väistämätön osa heidän kurjaa syntyperäänsä, ja josta he saavat parhaimmillaankin syyttää vain itseään. Sama kaavio toistuu myös asenteissa eläimiin. Erityisesti tuotantoeläimet ovat yksilöimättömiä, omaa näkökulmaa vailla olevia ”niitä”, joiden kärsimys nimetään osaksi luonnon suurempaa kiertokulkua sekä siten asemoidaan väistämättömäksi. Sitä, voidaanko nykyistä groteskin markkina-ahneuden ajamaa, eläinten tarpeet irvokkaasti sivuuttavaa eläintuotantoa pitää missään mielessä luonnollisena tai sitä, onko eläintuotteiden käyttö ylipäätään ”väistämätöntä”, ei kyseenalaisteta, ja niin sikojen helveteistä tulee rutiininomaisesti hyväksytty luonnonilmiö ja sikojen kärsimyksestä jotain, missä ei näy politiikka ja mitä ei tule arvioida moraalisesti. Empatiakato on valmis, sillä luonnonilmiöitä on vaikea surra, eivätkä kasvottomat, toistensa kopioiksi mielletyt, etäisiksi ”niiksi” jäävät eläimet luo kosketuspintoja myötäelämiselle tai poliittiselle, moraaliselle muutospaineelle.

Chouliaraki on tarjonnut empatiaväsymyksen poistamiseksi poliittisen ja moraalisen ulottuvuuden palauttamista: ihmisen aiheuttama kärsimys ei ole vääjäämätön luonnonilmiö, vaan asia, johon me voimme ja meidän tulee vaikuttaa. Samalla kärsijöiden subjektiviteetti – se, että he ovat yksilöitä, eivät kasvotonta, kaukaista massaa – on tuotava esille. Nämä seikat ovat oleellisia myös eläinkysymyksessä. Eläinten pahoinvoinnin taustalla oleva politiikka, ne kulttuuriset uskomukset ja dogmit, taloudelliset pyrkimykset ja markkinoinnin esille kutsumat hedonistiset piittaamattomuudet, jotka ylläpitävät eläinten hyvinvoinnin arkistunutta ja kirjaimellisen raadollista sivuuttamista, on nostettava esille. Samalla eläinten subjektiviteetti, niiden kyky omata sisäinen todellisuus, mieli, sekä sen mukanaan tuoma kyky ajatteluun, haluamiseen ja tunteisiin, on viimein työnnettävä oman mielemme eteen ja otettava vakavasti.

Empatiaväsymyksen syyt voivat kuitenkin olla laajemmat. Sosiologi Stanley Cohen on esittänyt, että länsimaista kulttuuria piinaa halu irtisanoutua empatiasta ja että koko ajatus ”empatiaväsymyksestä” on keinotekoinen oikeutus tälle irtisanoutumishalulle. Ääriliberalistinen, talouden ajama yhteiskuntamalli hylkii empatiaa, sillä egoistinen, voittoa ja omaa kultakoristeista hyvinvointiaan ajatteleva loistoyksilö ei voi käyttää aikaansa muiden tilan pohtimiseen tai avittamiseen, ja siten kulttuuriset mekanismit vetoavat empatiaväsymykseen tapana sivuuttaa empatia. Meille kerrotaan, että empatia on kuluttavaa, että sille on rajansa, ja että lopulta me emme kerta kaikkiaan voi säntäillä muista murehtimassa. Sanoma on, että psyykemme vaatii empatian sysäämistä sivuojaan, ja että tämäkin – empatiasta luopuminen – on siten ”luonnollista”. Empatian unohtamista tukee ”mediaväsymys”, jonka raameissa media ei keskustele kärsimyksestä syväluotaavasti tai politiikkaa esille tuoden, ja jota motivoi se, ettei kärsimys myy – ainakaan silloin, kun siitä puhuminen vaatisi yleisöltä jotakin. Näin egoistisen kulttuurin kasvatti jää vaille niitä tarinoita, jotka työntäisivät kohti empatiaa.

Empatiattomuutta esille tökkivä politiikka kehottaa meitä kovuuteen. Empatian pelastaminen vaatiikin laajempaa kulttuurista ja poliittista muutosta, joka lähtee liikkeelle egoismin ja sen ympärille kietoutuvan ahneen, todellisuutta ja muita yksilöitä resurssiksi litistävän ideologian kritiikistä. Meidän on nähtävä, miten yhteiskunnalliset ilmiöt ja instituutiot suhteuttavat meitä muihin olentoihin sekä minkälaisia malleja me niistä omaksumme omaan psyykeemme. Kovuus ei ole kaunistavaa, se rajoittaa näköalat suppeiksi pisteiksi, joissa ihminen voi lopulta nähdä vain itsensä – se johtaa maailman ja muiden kadottamiseen. Empatia sen sijaan on reitti tuohon maailmaan sekä muihin olentoihin ja samalla jotakin, mitä yhteiskunnan tulisi korostaa, ei sivuuttaa. Itsemme ja muiden pelastamiseksi meidän tulisikin keskittää kriittinen huomio egoismia esille hämmentäviin kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin tekijöihin ja vaatia niiden tilalle huomioonottamisen politiikkaa.

Tämä pätee myös eläinkontekstissa, jossa kovuuden ylistys omaa vanhan historian. Käsitykset ihmisen ylivertaisesta asemasta suhteessa muihin eläimiin ovat toistaneet oletusta, jonka mukaan meidän tulisi olla karskeja, välttää turhia tunteita, olla hempeilemättä ja hippeilemättä, syödä makkaraa ilman voivotuksia koskien siihen latauskäytettyjen eläinten tuskaa ja tappaa into silmissä. Empatia maalataan seikaksi, jota tulisi välttää, ja jonka tilalle tulisi asettaa omaa erinomaisuuttaan fanfaarein korostava ja kovia arvoja vuolaasti toteuttava ihmisego. Tätä tukee median haluttomuus puhua eläinten kärsimyksestä: Suomessa yli 60 miljoonaa vuosittain kuolevaa tuotantoeläintä saa edelleen absurdin mitättömästi palstatilaa, ja erityisesti lain sallima sekä mahdollistama, arkipäiväistynyt kärsimys suomalaisilla tuotantotiloilla on seikka, jota ei juurikaan mainita. Empatiaa ei arvosteta, ja empatiaa tosiasioin esille kutsuvaa keskustelua ei käydä.

Eläinkysymyksen empaattinen käsittely vaatiikin sitä, että myös kulttuurisia, yhteiskunnallisia oletuksia koskien ihmisen suhdetta muuhun todellisuuteen avataan. Niin kauan kuin kulttuuri töräyttää esille egokutoisen kovuuden ihannointia, se näkyy myös tavassamme kohdella muita eläimiä. Samalla eläinsuhde vaikuttaa tuohon ihannointiin: ihmiskeskeisyys omaa länsimaisessa historiassa kyllästyttävän pitkät juuret, ja sen tapa sivuuttaa kaikki muut eläimet ”mitättöminä” on saattanut johtaa egoismin kasvuun. Kenties meistä on tullut niin taipuvaisia itsekeskeisyyteen juuri sillä hetkellä, kun olemme alkaneet elää ikään kuin maapallon muilla lajeilla ei olisi arvoa.

Empatiaväsymystä tulisi siis torjua tuomalla esille paitsi kärsimykseen liittyvää politiikkaa, moraalia ja muiden olentojen subjektiviteettiä, myös kaivamalla esille niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka johtavat egoismin ja kovuuden naiiviin, kritiikittömään ihannointiin. ”Väsymys” voi todellisuudessa olla haluttomuutta, ja haluttomuus puolestaan kyvyttömyyttä nähdä oman itsen ulkopuolelle. Onneksi empatiaväsymyksen torjunta vaikuttaa tyystin mahdolliselta, sillä kovuuden kulttuurissa on myös voimakkaita vastavirtauksia empatian puolesta – niitä, jotka vaativat oikeuksia myös kaukaisille olennoille ja jotka ovat nostaneet Suomessakin vegaanituotteet ennennäkemättömään nousuun. Elämme erikoista, ristiriitaista ja nopeasti muuttuvaa aikakautta, jona kovuus ja empatia mittaavat toisiaan, ja jona jälkimmäiselle tarvitaan äänekästä, rohkeaa tukea, halua osoittaa, että ilman empatiaa ihminen taantuu omaksi karikatyyrikseen.

Mutta entä ne, jotka todella ovat väsyneitä – ne ihmiset, jotka ovat kantaneet empatiaa uupumukseen saakka, kunnes eivät enää jaksa valvoa öitään maailman kärsimys rintakehässään? Heidän tulisi olla ylpeitä, sillä empatia on taito, joka heissä on erityisen kehittynyt. Heidän tulisi kuitenkin myös muistaa, että vaikka myötäeläminen muiden kanssa on kenties oleellisin kyvyistämme, se ei tarkoita oman itsen kadottamista toiseen. Meidän tulee huomioida muiden kipu, mutta samalla asettaa raja sen ja itsemme välille siten, että se ei nielaise meitä. Juuri tätä on subjektiviteetin tunnistaminen: sen hahmottamista, että toisen yksilön ja itsemme välillä on eronteko, eikä empatia tai välittäminen vaadi sitä, että toisen yksilön tai miljoonien muiden kärsimys astuisi pysyvästi itseemme ja tekisi elämästämme sietämätöntä. Me voimme olla läsnä ja auttaa parhaiten silloin, kun me emme tule nielaistuksi toisen hätään, ja kun me sen sijaan voimme olla vahvoja, yömme nukkuneita toimijoita valmiina taistelemaan muiden hyvinvoinnin puolesta.

 

StartARevolution

Metsästys, kivääri ja identiteetti

Vuosia sitten kävelin ystävieni kanssa englantilaisella maaseudulla, kun läheltä alkoi kuulua pauketta ja huutoa. Laskeuduimme kukkulan takana olevalle lammelle, jossa vastaan iski riipova näky. Kourallinen miehiä ampui suurta sorsaparvea, jonka oli yllättänyt. Haulien tuoksu täytti ilman, korvamme lukkiutuivat paukkeesta, ja lintuja putosi maahan edessämme, takanamme, sivullamme. Viimein, meidät nähtyään, yksi miehistä komensi hiljaisuuden. Pauke lakkasi ja sen korvasi korkea vihellys ja ujellus – ääni, jota vahingoittuneet ja maassa räpiköivät sorsat päästivät. Maassa makasi ja ryömi noin 20 vielä elossa olevaa sorsaa kuolleitten parvitovereidensa rinnalla. Ne pyrkivät hätääntyneinä eteenpäin, siivet tai selkä verta valuen; ne koettivat levittää siipensä lentääkseen mutta kellahtivat maahan.

Lamaannuimme, sitten huusimme luoksemme kävelleille miehille, että näiden tulee lopettaa kituvat linnut. Miehet olivat vihaisia, olimmehan keskeyttäneet heidän metsästysoperaationsa, ja joku heistä nauroi ylimielisenä: ”Lopettakaa itse, saakelin kaupunkilaiset!”. Yksi keräsi lintuja: noukki jaloista, kokosi kimpuksi monta ja roikotti pää alaspäin räpiköiviä lintuja yhteen kasaan. Kasasta muodostui tokkuraisten, viimeisillä voimillaan eteenpäin liikahtelevien tai vain tärisevien lintujen röykkiö, kuin elävien olentojen roskis. Kun muut riitelivät miesten kanssa tai koettivat itse ottaa sorsia hengiltä, jähmetyin katsomaan kauempana tapahtuvaa näytelmää. Purossa ui vahingoittunut ja kimeästi uikuttava naarassorsa epätoivoisesti, hätääntyneenä edestakaisin. Rannalla vaakkui ehjäksi jäänyt koiraslintu, yhtä lailla hätääntyneenä, naaraan liikkeitä seuraten ja sen perässä juosten. Naaraan kannoilla, vedessä, oli metsästyskoira, jolle omistaja huuteli rennosti, piippu suussaan, ohjeita.

caveman-finalMetsästys jakaa. Yhdellä puolella seisovat ne, joiden mukaan metsästys on luontainen tapa kohdata eläin ja kenties se kaikkein alkukantaisin ihmisyyden muoto. Heidän väitteissään metsiin kiväärien kanssa lompsivat toteuttavat jonkinlaista alkuperäistä ihmisyyttä ja antavat esivanhempien veren pulputa suonissaan – metsästyksestä tulee ikään kuin biologinen, ihmisolemukseen liittyvä tarve, joka kaikessa biologisuudessaan yhdistää ihmisen historiaan. Toisella puolella taas seisovat ne, joiden mukaan metsästys on, pitkästä historiastaan riippumatta, vain yksi tapa hankkia ravintoa – se ei siis ole biologinen, essentiaalinen osa ihmisyyttä, vaan valinta, joka tietyissä tilanteissa tehdään ravinnonsaannin täyttämiseksi. Koska nykypäivänä metsästys on aniharvoin ja harvoissa paikoissa välttämätön keino hankkia ravintoa, on siitä tullut jotakin varsin erilaista verrattuna tuhansien vuosien elk2
takaisiin esivanhempiemme toimiin: se on harrastus, ja sitä kautta ylellisyyttä. Siinä, missä esivanhempamme tappoivat
selviytyäkseen, tapetaan nyt virkistyksen
vuoksi, omaksi iloksi, porukassa kokoontumisen nimissä, urheiluksi. Funktio on muuttunut, ja samalla metsästyksen luonne sekä oikeutus ovat muuttaneet täysin asuaan.

Taustalla värisee raadollinen motiivi: status ja identiteetti. Luonnollisuus-ajattelusta on tullut modernissa yhteiskunnassa yksi identiteetin muoto. Luolamiesten maskuliniteettiä etsivät miehet vaeltavat metsiin tappamaan, ollakseen biologisia selviytyjiä, leijonia leijonien joukossa. Heidän vierelleen on ilmestynyt yhä enemmän myös naisia, jotka samalla tapaa vankistavat wpid-kendall-jones-huntingmetsästyksen kautta identiteettiään ”selviytyjinä”, vahvoina verentuoksuisina olentona, jotka pystyvät tappamaan elääkseen. Kaiken takana leijuu tietty armottomuuden mentaliteetti: olet vahva, olet selviytyjä, jos voit heittää kiväärin olallesi ja tappaa. Lopulta metsästys kertookin myös statuksesta – siitä, minkälainen ihminen tässä yhteiskunnassa olet. Oletko verta juova selviytyjä, ravintoketjun huipulle nouseva voittaja, kilpailun kuningas tai kuningatar, vai jotakin muuta? Ei kenties olekaan sattumaa, että monissa maissa juuri rikas eliitti maksaa hulppeita summiaarticle-2123772-126E2355000005DC-233_634x475 metsästysviikonlopuista, ampuakseen mitä erilaisimpia, heidän eteensä raahattuja eläimiä; eikä myöskään se, että ”alemmissa luokissa” lymyää oma, yhtä innokas mutta eri sävyjä saava metsästysmentaliteetti. Ne, joilla on valtaa, osoittavat sitä myös kyvyssään tappaa ja ne, joilla ei yhteiskunnassa valtaa nimettävästi ole, osoittavat sitä edes suhteessa muihin eläimiin.

Ovatko metsästäjät siis verenhimoisia hulluja, luolamiehiä- ja naisia, jotka alkukantaisuuden yksinkertaisuus suonissaan janoavat valtaa lymytessään pusikoiden piiloissa aseet hikisissä kourissaan? Eivät tietenkään. Jotkut heistä näkevät asian varsin mutkattomasti: eläimiä syödään joka tapauksessa, joten on parempi syödä niitä eläimiä, jotka ovat eläneet vapaasti, monotonisten eläintehtaiden ulkopuolella. He eivät halua eläinten kituvan, ja he luultavasti olisivat toimineet toisin kuin nuo englantilaismiehet, jotka nauraa röhöttivät sorsien kituvalle rimpuilulle. He nauttivat metsissä kulkemisesta ja kokevat ottavansa osaa johonkin viattomaan luonnollisuuteen, joka on valta-kysymysten tuolla puolen. Identiteettien, ja erityisesti luonnollisuuteen sekä valtaan liittyvien identiteettien, hakeminen on kuitenkin harvoin tietoista. Sitä tuotetaan kulttuurisesti, ja metsästykseen nivoutuvat oletukset ihmisyydestä sekä statuksesta ovat rivien väliin kirjoitettuja. Se, mikä yksilötasolla on viatonta, voikin kulttuurisesti olla jotakin muuta, ja (lähes) tiedostamattaan myös yksilö voi hakea, haluta ja toisintaa tuota ”muuta”.

Metsästystä tulisikin arvioida kulttuurisena käytänteenä, ei pelkästään yksilön cc2011-fa-destroys-01valintana. Mitä kertoo ihmisyydestä ja ihmiskuvastamme se, että koemme tappamisen oikeutetuksi ”harrastukseksi”? Voidaanko metsästyksen nykymuotoja pitää verrannollisina esivanhempien elinkamppailuihin? Onko jahtaaminen ja tappaminen oikeutettua, kun se ei ole selviytymisen kannalta välttämätöntä? Minkälaista ihmiskuvaa, ihmisidentiteettiä, metsästys tuottaa? Minkälaista eläinkuvaa tuottaa käytänne, joka asemoi eläimen silkaksi ammuttavaksi resurssiksi?

Nämä kysymykset ovat tärkeitä, elämäntärkeitä, sillä metsästyksellä on kohteensa. Nuo kohteet ovat tietoisia, ajattelevia, kokevia olentoja, jotka tuntevat haulit, cow-and-calf-moose-in-grass-kincaid-michael-jonesluodit ja ansat nahoissaan, ja jotka tekisivät mitä vain saadakseen säilyä elossa. Monet menneiden aikojen metsästäjät eri kulttuureissa tunnistivat tämän ja pitivät metsästystä moraalisesti merkityksellisenä seikkana – eivät neutraalina harrasteena. He lepyttivät eläinten henkiä peijaisilla ja koettivat ottaa vain sen, mikä välttämätöntä oli. Eläinten mielen ja arvon näkeminen saattoi siis limittyä osaksi metsästystä – ja niiden rikkominen oli seikka, jonka tuli perustua välttämättömyyden, selviytymisen, varaan. Nykypäivänä moni vähättelee eläinten mieltä ja arvoa. Hirvistä ja jäniksistä tulee biologista resurssia, populaatioiden ja kantojen edustajia, jotka voidaan tappaa välttämättömyyden sijaan harrastuksen nimissä. Kunnioitus on kadonnut, ja sen korvaa useissa yhteyksissä – erityisesti pedoista puhuttaessa – jopa halveksunta ja viha.

Eläimet kuitenkin ovat, tosiasiallisesti, mielen omaavia olentoja, ja niiden silkaksi resurssiksi nimeäminen on siten eläimellisyydestä vieraantunutta. Samalla etäännytään moraalista – seikasta, joka on kenties kaikkein ”luonnollisin” osa ihmislajin kehitystä. Kun eläin muuttuu ”luonnonresurssiksi” tai ”kannaksi”, jolla itsessään ei ole mieltä, merkitystä tai arvoa, kadotetaan myös oleellinen pala ihmisen moraalisesta potentiaalista. Kadotettu pala muuttuu vieläkin suuremmaksi, kun huomioidaan, miten ja minkälaisia kokemuksia metsästyksellä haetaan: metsästyslehdet ja nettifoorumit kertovat räikein kirjaimmin siitä nautinnosta, jota metsästäjä etsii ja saa jahtaamisesta sekä taposta. Herää aivan liian harvoin esitetty kysymys: onko jalostavaa etsiä nautintoa toisen olennon ahtaalle ajamisesta ja kuolemasta? Onko ihmismieltä ja moraalia edistävää, että kulttuurina ja yhteiskuntana pidämme tätä hyväksyttävänä mielihyvän lähteenä, ”kivana harrastuksena”?

Jää kaksi metsästystä puoltavaa väitettä. Ensiksi, eikö todellakin ole parempi syödä vapaan hirven kuin vangitun naudan lihaa? On totta, että hirven elämä on ollut hulppeasti parempi kuin tehotuotannon betonilattioilla elävän naudan. On kuitenkin myös yhtä totta, että hirven hyvä elämä loppuu luotiin, ja että jos ”hyvä elämä” on meille arvo, on irvokkaan epäloogista olla näkemättä myös sen säilymisessä, olemassaolossa, arvoa. Helpoin vastaus onkin tämä: meidän ei ole pakko syödä sen enempää hirveä kuin nautaakaan. Valinta on keinotekoinen. Mutta entä ekologia? Eivätkö hirvet tulisi ikkunoista sisään, jos niiden perään ei No-Huntingusutettaisi pystykorvia, ja eivätkö jänikset täyttäisi koko maan massallaan, jos niiden suotaisiin lisääntyä vapaasti? Eivätkö sudet juoksisi pitkin kyläteitä, pieniä lapsia hengiltä raadellen? Ihmiskeskeinen ideologia on toistanut absurdia ajatusta, jonka mukaan ihminen on muun luonnon valtias ja hallitsija, taho jota ilman tasapaino olisi menetettyä. Samalla luonnosta on tullut paikka, joka olisi anarkistinen, kaoottinen, raiteiltaan syöksyvä keidas ilman ihmiskuningasta. Yhteiskuntajärjestyksen idea on siirretty luonnonjärjestykseen. Tämä ideologinen näkemys on kuitenkin biologisesti erikoinen: ihmisen historia maapallolla on varsin lyhyt, ja luonto on selvinnyt ilman ihmistä mainiosti (sekä nykyisen massasukupuuttoaallon huomioiden, huomattavasti paremmin). Ennen ja jälkeen ihmisen eivät hirvet ylikansoita maata tai sudet heilauta maapalloa raiteiltaan silkalla populaatiopainollaan. Ihminen säännöstelee kantoja yleensä omia tarkoitusperiään varten, ei ekologisen tasapainon tuottamiseksi. Hän vaatii petojen päät seinälleen ja riistakannat suuriksi, siten pikemminkin vinouttaen ja rikkoen kuin tukien ekologiaa. Hän tuottaa ongelmia (esimerkiksi avohakkuita, jotka lisäävät hirvikantaa) ja vain harvoin tarjoaa ratkaisuksi muuta kuin kuolemaa.

Suomessa metsästyskausi on jälleen alkanut. Lähimetsäni paukkuvat säännöllisesti, läpi päivän. Sorsat, jotka uivat vierelläni koko kesän, ovat kadonneet. Toivon, että ne eivät päätyneet siipirikoiksi tai saaliiksi veneen pohjalle, vaan että niiden siivet piiskaavat ilmaa, tuolla jossakin.

ducks_flying_over_water-1920x1080

Koiranlihaa, anyone?

Mitä, jos myös Suomen laki sallisi koiranlihantuotannon? Miksi ”eläinsuojelu” tarkoittaa koirien kohdalla myös elämän arvostamista, kun taas sikaa voi grillata huoletta? Nämä ovat kysymyksiä, jotka esitin eläinsuojeluun keskittyneellä nettipalstalla. En siksi, että haluaisin kenenkään täyttävän vatsansa Fidon lihasmassalla (toim. huom: perheeni koostuu koirista), vaan siksi, että halusin nähdä, miten eläinsuojelijana itseään pitävä perustelee eronteon koiran ja sian välillä. Miksi yhtä tulee rakastaa, ja toista syödä?

Seuraus oli joidenkin taholta mitä raivokkain. Hämmentävän monet kommentit koostuivat nimittelystä, suuttumisesta, jankkaamisesta – ja sitten entistä kitkerämmäksi yltyneestä kiukusta. Myös 1c96f3844muiden eläinten kuin koirien elämässä jotakin arvokasta näkevät tyssättiin pahimmillaan typeriksi, mitään ymmärtämättömiksi paasaajiksi, joilla on päässä vikaa, joita aivan kaikki vihaavat, ja joiden sopisi pysyä nurkassaan porkkanaa puputtamassa. Kiukku jatkui, mutta vastausta ei kuulunut. Itse asiassa, perusteltua argumenttia sen puolesta, miksi koiraa ei saa syödä mutta sikaa saa, ei ole sadoista kommenteista huolimatta kuulunut vieläkään, yli vuorokautta myöhemmin. Hämmentävää?

Oltiin tultu asian ytimeen – länsimaisen eläinkuvan kiusallisimpaan kohtaan, eli eläinkäsitysten tolkuttomaan ristiriitaisuuteen. Me hellimme yhtä eläintä samalla, kun tapamme toista. Koiran pataan heittävä on murhaaja, naudan reisilihasta kitaansa ahtava on kunnon ihminen – sellainen tolkun tyyppi, lähes ideaalikansalaisen titteliä hallussaan pitävä. Kun tätä ristiriitaa sohaisee esille, on seurauksena asiaan keskittyvän keskustelun sijaan riitaisa, rikinkatkuinen sähinä.

Yhdysvaltalainen oikeusoppinut Gary Francione on kuvannut länsimaista eläinsuhdetta sanalla ”skitsofreeninen”. Me ikään kuin muutamme cute-dogs-hugging-humans-101identiteettiämme ja todellisuuskuvaamme riippuen siitä, minkälaisen eläimen kanssa olemme kosketuksissa. Koiran kohdalla identiteettiin liittyy empatia, arvostus, huolenpito, ja koirien läähättävien kielten edessä näyttäytyy todellisuus paikkana, jossa ihminen voi elää kunnioittaen paitsi eläinten kokemuksia myös elämää. Koiran läsnäollessa on ihminen eläinten paras ystävä, eläinten elämää varjeleva huolenpitäjä, luotettu perheenjäsen, sisuksissaan lajien välistä rauhaa rakastava. Kun vastaan puskee nauta, muuttuu identiteetti etäisemmäksi, laskelmoivammaksi, hedonismia korostavaksi. Yhtäkkiä ihmisestä tulee a-luokan lihansyöjä, jonka identiteettiin kuuluu oikeus järsiä kyljystä (”Perkele!”), jonka suonissa pulppuaa empatian ja arvostuksen sijaan muinaisten metsästäjien nälkäiset geenit, ja jolle todellisuus näyttäytyy paikkana, jossa vahvat pig_slaughter_jmooretappavat heikompansa, jossa ”se nyt vaan on niin”, että eläimiä syödään, jossa eläinten ”luonnollinen” asema on tulla pannulla paistetuksi. Ihminen muuttuu eläinten parhaasta ystävästä eläimiä hallitsevaksi, nahasta ja makkarasta haaveilevaksi otukseksi, jolle ajatus eläinten elämän arvosta on yhtä porkkanan ja salaatin makuista soopaa.

Koiralla on länsimaisen ihmisen ajatusmaailmassa erityinen ja erityislaatuinen asema. Kulttuuriset syyt ovat selviä: koira siirtyi erityisesti uudella ajalla puhtaasti välineellisestä otuksesta – sellaisesta, josta on hyötyä puolustamisessa ja metsästyksessä – yhä enemmän myös olennoksi, jota kutsutaan ”lemmikiksi”. Tässä muutoksessa ihminen myös oppi näkemään koiran uudella tavalla: sen kognitio, kyky kokea, aistia, ajatella, muuttui yhä ilmeisemmäksi, kunnes asiaa ei voinut enää kiistää. Kognition tunnistamisen kautta koirasta tuli Yksilö, eikä yksilöitä syödä. Samalla muut domestikoidut eläimet ovat pysyneet välineellisessä asemassa. Ne näyttäytyvät ennen kaikkea lajien ja rotujen edustajina, usein kasvottomina ”lehminä” ja ”sikoina”, joiden kognitiota ei riittävällä tavalla tunnisteta.

Me olemme kulttuurisia otuksia – sellaisia, jotka imemme identiteettimme ja tapamme nähdä maailma usein lähes suoraan kulttuurin kerrostumista. Asioista tulee ”itsestäänselvyyksiä”, joiden kyseenalaistaminen koetaan pahimmillaan absurdiksi, ja usein vähintäänkin kiusalliseksi. Me olemme oppineet, että koira on yksilö, sellaisena otus, jonka lihan tuottaminen on moraalisesti väärin, kuvottavaa, kauhistus. Me olemme myös oppineet, että sika on versio prototyypistä sika ja samalla otus, jonka lihan syönti on mitä luonnollisinta, herkullista, nam. Kun nämä kaksi uskomusta laitetaan rinnakkain ja kysytään perusteluita, tapahtuu leimahduksia. ”Lehmät on tarkoitettu syötäviksi!”, parahtikin joku nettikeskustelijoista ja samalla julisti perusteluiden kysymisen aivottomaksi touhuksi.

Ja niin – eihän meistä kukaan pääse kulttuurin vaikutteista irti. Moraali kuitenkin vaatii sitä, että me kurkistelemme välillä noiden vaikutteiden sisältöön ja niiden taakse. Se pyrkii kysymään ”Miksi?” ja samalla erottaa historian tulevaisuudesta.intensive-pigfarming Se, miten me olemme aina toimineet on eri seikka kuin se, miten meidän tulisi toimia. Sikojen kirjaimellisesti raadollisena asemana on ollut olla lihan ja nahan lähteenä – tulisiko meidän kuitenkin tulevaisuudessa kohdella sikaa toisin? Tässä on moraalin ainutlaatuisuus: kyky kartoittaa ihmisen potentiaalia, ihmisen mahdollisuuksia nähdä asiat toisin, kohdella muita olentoja kestävämmin, perustellummin, kunnioittavammin.

Palataan siis takaisin ristiriitaan – rakastettuihin koiriin ja syötyihin sikoihin. Mikä tekee koirasta yksilön, sellaisen olennon, jonka elämällä on merkitystä, ja jota me emme halua pitää pelkkänä lihaskudoslähteenä? Edellämainittu mieli. Kuten eläintutkija Frans deWaal on todennut, kuka tahansa, jolla on koira, tiedostaa varsin hyvin koirien kognitiivisen kyvykkyyden – jos vain on valmis todella kohtaamaan koiran. Muut eläimet jäävät kuitenkin suurelta osin pimentoon. Niiden mieltä vähätellään, mikä tekee helpommaksi niiden näkemisen ruokana tai nahkapenkin sisustusosana. Tutkimukset kertovatkin siitä, että ihmiset näkevät kaikkein vähiten kognitiivisia kykyjä niissä eläimissä, joita he syövät eniten. Muu olisi – niin – jokseenkin kiusallista.

Samalla eläinten mielen tutkimus kertoo, että toislajisista eläimistä – myös niistä, jotka tällä hetkellä unohdetaan navettaan tai tavataan lautasella – löytyy mitä 980xhäkellyttävimpiä kognitiivisia kykyjä. Koiran sijaan voisi olohuoneessamme ollakin sika, joka osaa tulkita eleitämme, tunteitamme ja päämääriämme jopa koiraa helpommin sekä nopeammin. Kulttuurinen eläinkuvamme on siis virheellinen, korruptoitunut, sillä se ei vastaa sitä tietoa, mitä tuotantoeläinten mielestä on saatavilla. Eläinten kohtelu pihvinä perustuu tältä osin mitä surkeimpaan harhakuvaan.

Kyky kokea, kyky aistia oma minä ja maailma, kyky omata näkökulma tähän todellisuuteen, tekee meistä yksilöitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Se myös muodostaa yksilöarvomme perustan. Ei älyn taso, ei ruumiin muoto, ei ihonväri, ei sukupuoli, ei sosiaalinen status, ei laji, vaan kyky kokea oma minä ja maailma jonakin. Juuri tästä löytyy syy sille, miksi me näemme myös koiran elämässä arvoa ja pidämme koiraa olentona, jota ei grillata. Juuri tästä pitäisi myös löytyä se syy, miksi sika, kana, lehmä tai lammas on itsessään arvokas otus, ei tuotantoväline.

Me elämme paitsi ristiriitaista, myös narsistista aikakautta eläinkuvassamme. Monen käsitystä ”eläinsuojelusta” ohjaavat omat makutottumukset, oma taloudellinen etu, oma hyöty, itse eläinten joutuessa sivuutetuksi jopa ”hyvinvointia” korostavassa puheessa. Eläintä ei oteta edelleenkään kyllin vakavasti, edes monissa eläinsuojelupiireissä. Juuri tästä syystä ristiriidat jäävät rehottamaan – ja juuri tästä syystä ne tulevat myös aiheuttamaan kiusaantuneita tunnetulvia niissä, jotka rakastavat koiria ja syövät sikoja.

3ad9f221202c53a2ff9e5c45f9156446

Taru onnellisista lehmistä: mainonta ja empatia

Median ja katujen mainostilat ovat viime aikoina täyttyneet varsin onnellisista ja vapaista lehmistä, joiden elämä on Valion lupausten mukaan autuuden täyttämää.  Niitä katsellessa voisi lähes toivoa olevansa lehmä – jollei muistaisi, että suurin osa elämästä tulisi kenties vietettyä pää parteen sidottuna, jatkuvassa raskauskierteessä, erotettuna omista jälkeläisistä, kunnes tuotannon laskiessa noin neljän vuoden iässä edessä olisi matka teurastamolle. ”Lehmät tekevät, mitä tykkäävät”, antaa Valio ymmärtää ja samalla herättää kysymyksen siitä kuinka paljon mainonnassa saa valehdella. Mainokset kertovat kuitenkin enemmästä kuin silkasta markkinoinnin läpivärjäämästä propagandasta. Ne kertovat siitä, miten meidän tulisi suhtautua eläinten mieleen.

images (4)Muutama vuosi sitten minua haastateltiin johonkin maatalouslehteen. Puhuin lehmien kognitiivisista kyvyistä. Päätoimittaja kiukustui, ja kiukkunsa innoittamana parahti: ”Ei lehmän mielessä mitään tapahdu!”. Juttua ei koskaan julkaistu. Vielä tuolloin tämän tyyppinen vastaus eläinten hyvinvointia käsittelevään keskusteluun oli yleinen ja tuottajanäkökulmasta eläinten mielestä tai kognitiosta puhuminen absurdia höpinää. Naiivia, sentimentaalista satua. Jotakin merkittävää on liikahtanut eteenpäin, sillä tällainen skeptismi on yhä harvinaisempaa. Sen sijaan, että tuottajatahot kiistäisivät eläinten mielen, vetoavat he yhä useammin siihen, että tuo mieli on navetoiden, sikaloiden ja broilerhallien ammoniakinhajuisessa tungoksessa onnellinen. Lehmällä onkin mieli – sangen tyytyväinen sellainen.

Kysymys ei enää olekaan, onko lehmällä mieltä tai voiko sen sarvien takaista maailmaa laisinkaan tuntea, vaan pikemminkin kenellä on valta tai auktoriteettiasema kertoa, mitä tuossa mielessä tapahtuu. Tuottajien ja tuotannon takaisten suuryritysten uusi suojamuuri rakentuu väitteestä, jonka mukaan nimenomaan tuottaja tietää, mitä lehmän, sian tai kanan päässä välkehtii. Sian paras tuntija – ja mainonnan mukaan myös paras ystävä – on sikafarmari tai sian lihaa muovikalvojen alle paketoiva konserni, muut vaietkoon.

Väite on erikoinen jo siksi, että yleensä tiedon tuottamisessa tärkeänä pidetään vapautta taloudellisista intresseistä. Tästä syystä öljyteollisuus ei ole luotettavin lähde ilmastoa koskevalle ymmärrykselle, eikä vaateteollisuus paras taho kuvaamaan alipalkattujen työntekijöidensä hyvinvointia. Ovatko
EURO-Scheine_gross siis eläimistä voittonsa saavat taatuin lähde noiden samaisten eläinten elämän laatua arvioitaessa? Eikö olisi jopa perusteltua väittää, että he ovat viimeinen instanssi, jonka sanaan aiheen kohdalla tulisi luottaa? Tämä ei tarkoita, että jokainen yksittäinen tuottaja olisi valmis vääristelemään ymmärrystään voiton nimissä – yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä, että heistä moni on assimiloitunut, sisäistänyt, tietyn eläimiä koskevan maailmankuvan, jonka puitteissa on ”ilmiselvää”, että eläin voi hyvin liikkumisen estävässä porsitushäkissä tai pää parteen pakotettuna. Toisin sanoen, tuotannon realiteetteja pidetään eläinten hyvinvoinnin ilmeisinä turvaajina, ikään kuin ne olisivat varsin hiljattaisen, teolliskaupallisen ilmiön sijaan osa ”luonnollisuutta”. Kriittiselle pohdinnalle, epämukaville kysymyksille, ei jää sijaa.

Mutta eikö kokemus eläimistä ole välttämätöntä niiden ymmärtämiseksi? Tämä on jo parempi väite. Monet kognitiivisen eläintutkimuksen huiput korostavat eläimiä koskevia kokemuksia – hetkiä, jolloin ihminen asettautuu osaksi paviaanien tai susien laumaa, tai astuu tasavertaisena ketun, sian tai koiran eteen. ”Eläimet ovat tapa tietää”, toteaa mainetta niittänyt etologi Marc largeBekoff ja on toteamuksessaan oikeassa. Kokemukseen täytyy tällöin kuitenkin sisältyä toissuuntautuneisuutta ja avoimuutta: sitä, että me aidosti suuntaamme intentiomme, huomiomme ja myös moraalisen huolemme kohti eläintä, ja sitä, että me olemme avoimia eläimen erilaisuudelle, sen mielen usein erikoisille tavoille tulla esille. Nämä molemmat jäävät tuotannossa puuttumaan. Eläintä lähestytään minäsuuntautuneesti, pohtien mitä tuottaja saa eläimestä irti – eläin edustaa tuotantovolyymiä, maitolitroja, pihviksi muuttuvan lihaksen kasvunopeutta, markkinalukuja, elinkeinoa. Eläimet usein myös kohdataan sulkeutuneena ihmisen tapaan olla, pitäen vaikkapa lehmän vähäeleisyyttä osoituksena raivostuttavasta typeryydestä, kirjaimellisesta mielettömyydestä. Kun huomio keskittyy ihmiseen, voi koko ikänsä navetoissa viettänyt olla eläimestä täysin vieraantunut. Tuottaja, joka ei tiedä, tunne lehmiä laisinkaan.

Tuotantoon keskittyvä eläinten mieltä koskeva ”tieto” saa perustansa kognitiivisesta empatiasta. Kognitiivinen empatia on kykyä etäisesti, neutraalisti arvioida tai suoraan havaita tunnetiloja muissa. Toisin kuin moniin muihin empatian muotoihin, siihen ei siis sinällään sisälly tunteiden
jakamista. Kognitiivisen empatian kourissa voin kliinisesti tunnistaa toisen olennon olevan peloissaan, tuntematta mitään tuon pelon kanssa tai sitä kohtaan. Meistä lähes jokainen käyttää kognitiivista empatiaa – ilman sitä olisimme muiden mielten edessä kompassia vailla, kykenemättömiä ennakoimaan muiden mielentiloja. Se itsessään, yksinään, ei kuitenkaan riitä. Moraalipsykologiassa väitetään yhä useammin, että vasta silloin, kun kliinisen, etäisen asenteen rinnalle astuu myös tunteiden jakaminen, muiden tunnetilojen kanssa resonointi, mahdollistuu toista olentoa koskeva syvällinen ymmärrys. Tällöin puhutaankin kognitiivisen empatian sijaan affektiivisesta empatiasta, kyvystä myötäelää muiden kokemuksia, kyvystä sisäisesti liikehtiä noiden kokemusten kanssa kuin kaislat, jotka liikkuvat aaltojen vuolaudessa.

Ilman affektiivista empatiaa, ilman halua suuntautua kohti toista, avautua sen erilaisuudelle ja resonoida sen tunnetilojen kanssa, olemme 635514076133612407-06---Rough-Handling-01toivottomasti eksyksissä. Muista tulee etäisiä olentoja, joiden hyvinvoinnilla ei ole meille pienintäkään merkitystä. Perusesimerkki ihmistyypistä, joka on etevä kognitiivisessa empatiassa mutta kyvytön affektiiviseen empatiaan, on psykopaatti (ja tämän vähemmän vaarallinen henkiserkku, narsisti). Hypoteesina on, että nimenomaan affektiivisuuden, tunnetason puute yhdistettynä taidokkaaseen kognitiiviseen kykyyn arvioida muiden mielen liikkeitä, luo perustan psykopaatin taidolle manipuloida ja hallita muita. Kun ihminen ei tunne mitään toisen pelkoa, hätää tai kipua kohtaan, kun hän pystyy sen sijaan etäisesti vain tunnistamaan näiden tunnetilojen olemassaolon, tulee muiden kontrolloimisesta samettisen sujuvaa, kevyttä, helppoa tanssia toisen mielenmaailman pinnalla.

Eläimiä koskeva ”tieto”, joka ei ole toissuuntautunutta ja avointa, joka ei sisällä affektiivista tasoa, onkin sisältä onttoa, niin pelkistettyä, että jotakin hyvin oleellista kadotetaan. Samalla tapaa kuin psykopaatti ei ymmärrä kanssaihmisen arvoa, yksilöllisyyttä tai ihmisyyttä, on pelkästään kognitiivista empatiaa eläimiin soveltava kykenemätön tavoittamaan sitä, mitä on olla sika tai lehmä eläinteollisuuden karuissa, monotonisissa ja betonisissa puitteissa. Hän osaa arvioida eläinten tunnetiloja halutessaan manipuloida näitä, pyrkiessään ennustamaan eläinten liikkeitä, mutta hän ei näe itse eläintä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että eläintuottajat olisivat psykopaatteja. Suuri osa heistä on ”normikansalaisia”, ystävällisiä otuksia, ja jotkut heistä saattavat kokea aitoa huolta eläimiä kohtaan. Pikemminkin se tarkoittaa, että eläinasenteessaan, nähdessään lehmän ensisijaisesti tuotantolukuna, he saattavat menettää jotakin hyvin ainutlaatuista. Itse eläin jää pimentoon, tuntemattomaksi. Tällöin jopa itseään eläinystävällisenä pitävä tuottaja saattaa omata täysin vääristyneen, karikatyyrimäisen eläinkuvan, joka ei tavoita lehmän tai sian maailmaa.

Samalla on syytä kysyä, mitä tapahtuisi eläinsuhteellemme, ihmiskeskeiselle maailmankuvalle, jos se asetettaisiin persoonallisuustestiin. Narsimiin ja psykopatiaan liittyvät kriteerit, aina muiden manipulaatiosta jaLamb_Carcass_Cut_Whole_lamb_  välineellistämisestä vallankäyttöön, väkivaltaan, moraalisen harkinnan hylkäämiseen, oman minän erinomaisuuden korostamiseen sekä affektiivisen empatian puutteeseen täyttyisivät. Tätä on ihmiskeskeinen ideologia: muiden eläinten yhä konkreettisempaa, eläinteollisuudessa huippunsa saavaa hallintaa, manipulaatiota, ja väkivaltaista, kuolemasta elävää välineellistämistä samalla, kun moraalinen harkinta sysätään turhana ”piipertämisenä” sivuun ja ihmisyyden erinomaisuuden toitotetaan voitonriemuisesti olevan universumin häikäisevimpiä ilmiöitä. Jossakin kohtaa historiaa on kadonnut kyky myötäelää suhteessa – ei ainoastaan alastomiin ihmisapinoihin – vaan myös karvaisiin, höyhenikkäisiin, suomuisiin olentoihin. Yksittäinen tuottaja, yksittäinen lihansyöjä, yksittäinen ihmiskeskeistä maailmaa juhlavasti esiinrummuttava kanssaihminen, ei ole psykopaatti tai narsisti – ei tietenkään. Mutta kollektiivisella tasolla eläinasenteemme itsessään saattaa sitä olla.

Vaihtoehto on selvä: tuoda affektiivista empatiaa esille, asettaa se osaksi tapaa, jolla ihminen lähestyy muita eläimiä. Vasta sen varaan tuotettua tietoa voisi oikeutetusti jakaa mainostolppiin ja sanomalehtien etusivuille. Paitsi niin – affektiivisen empatian maailmassa teollista eläintuotantoa ei olisi olemassakaan.

happy-cow-410x370

Projektiivinen empatia, ego ja erilaisuus

Empatia. Sana, joka herättää jotkut ärtyneeseen oletukseen siirapista, ja toiset taas tietoisuuteen vajeesta – yhteiskunnallisesti luotuun tilanteeseen, jossa empatia katoaa laskelmoinnin ja markkinahintojen alle. Yksi syy tälle ristiriidalle on se, että empatia on epäselvä, usein määrittelemättömäksi jäävä termi ja se, että lopulta empatian muotoja on monia. Tulen blogi-palstallani käymään läpi neljä empatian variaatiota, joista ensimmäisenä projektiivinen empatia.

Ihminen usein paitsi tulkitsee myös tuottaa maailmasta jotakin, jonka voi tunnistaa itsensä kaltaiseksi. Animistiset heimot näkevät kasveissakin mielen tai sielun, ja lapset löytävät tuon mielen jopa polkupyörästä, kivestä tai kuvitelmasta. Usein tätä pidetään jotenkin alkukantaisena taipumuksena, jonka ohi kehityksen valtavuutta kiiltelevä hyökyaalto on ajanut, tuoden teollistuneen nykyihmisen osaksi rationaalista, objektiivista tapaa nähdä maailma (sellaista, jossa männyillä tai kivillä ei ole sielua). Ja silti mielen projisointi itsen ulkopuoliseen vaikuttaa meissä kaikissa alati, saa kaikkein teollistuneimmankin ihmisotuksen näkemään muut jollakin tapaa itsensä kaltaisina – hyvässä ja pahassa. Tutkimukset kertovat, että jopa romanttinen rakkaus – tuo tunnevyöhyke, josta luotuja ihannekuvia New-Love-Art-Love-Wallpaper kulttuuri sinkoilee tajuntaamme herkeämättä ja samalla kertoen, että juuri se on ihmisyyden aidoin, herkin ja pysäyttävin kokemus – on usein projektiota. Me rakastumme luullessamme tunnistavamme toisessa samankaltaisuutta ja ärrymme oppiessamme pikkuhiljaa ymmärtämään, että toinen onkin erilainen sekä erilaisuudessaan lopulta turhauttava, jopa raivostuttava. Kenties me ärrymme juuri siksi, että oivallamme rakkauden kohteen olleen itsemme luoma projektio, fiktiivinen tuote, illuusio jonka alla onkin jotakin aivan muuta. Tapamme projisoida tulee äkisti ilmeiseksi, ja se kavahduttaa.

Moraaliin sidottu esimerkki projektiosta on projektiivinen empatia. Adam Smith, liberalismin kantahahmo 1700-luvulta, joka tuli tunnetuksi markkinavoimien vapautta esille kutsuvasta ”näkymätön käsi” –ajattelusta, puhui myös projektiosta ja itse asiassa väitti, että talous sekä yhteiskunta voivat kulkea eheästi eteenpäin ilman sääntöjä vain, jos niiden taustalla on tuota eheyttä kutomassa projektiivinen empatia. Hän loihtikin esille projektiivisen empatian hyvin yksinkertaisen määritelmän: kuvittele itsesi toisen tilanteeseen. Miltä tuntuisi olla jonkin toisen saappaissa, niiden vaatimusten edessä, jotka tuo toinen kohtaa? Smith väitti, että vain tällainen projisointi voi herättää aitoa moraalista huolta muita kohtaan, sillä vasta sen kautta opimme näkemään maailmaa toisen silmin. Heräämään kokemuksellisesti siihen, että emme ole täällä yksin, että meillä on vastuu paitsi itsestämme myös muista.

Arvokas huomioi – ja sellainen, joka lähes jatkuvasti jää nykyihmisen jalkoihin hänen marssiessaan kiivaasti ja alati kohti jotakin, joka mahdollistaa ensisijaisesti (ja usein vain) hänen oman hedonistisen kukoistuksensa. Smithin haamu sanoisikin näin: Kuvittele, miltä tuntuu olla Bangladeshin tehtaaseen pakotettu henkkamaukka-vaatteiden ompelija, joka on sidottu monotoniseen työhönsä 16 tuntia päivässä vain, jotta voisi ostaa lapselleen leipää. Kuvittele, miltä tuntuu olla asuntoonsa unohdettu yksinäinen, jonka pig_crate_sad_270x224kehoon yksinäisyys uurtaa kipua. Tai kuvittele, mitä on olla toislajinen olento: sellainen, joka on pakotettu betonimaailmaan ilman mahdollisuutta koskaan tietää, miltä tuntuu toteuttaa niitä taipumuksia, jotka omassa perimässä vavahtelevat ja vaativat pääsyä ulos.

Ja silti tuo huomio on myös vaarallinen – sellainen, joka vaatii taitoa, tarkkaavaisuutta. Parhaimmillaan projisointi muistuttaa muiden näkökulmista ja kehnoimmillaan unohtaa juuri nuo näkökulmat. Jälkimmäisessä tapauksessa me näemme muut kopioina itsestämme ja samalla kadotamme muiden olentojen erityisyyden, yksilöllisyyden. Muista tulee itsen variaatioita, joiden omaa luonnetta, omaa kokemusmaailmaa ei tavoiteta. Ja tämä puolestaan voi johtaa moraalikatoon, jolloin koulutetun keskiluokan paljoon kykenevä, hohtavalla itsetunnolla varustettu Pärjääjä voi projisoida kykynsä sosiaalitukea tarvitsevaan, itsetuntonsa jo varhain kadottaneen r1217806_15926898asemaan. ”Minä pärjäisin omillani!” hän täten julistaa korkealta istuimeltaan, samalla sulkien pois tuon toisen erityisyyden, ollen kyvytön tavoittamaan sitä, mitä on olla pelokkaampi, epävarmempi, enemmän läpikäynyt ja ehkä usein siten syvemmin tietävä. Samalla tapaa länsimainen voi todeta Bangladeshin tehdastyöläiselle, että hankkisi koulutusta tai seurallinen yksinäiselle, että menisi ja etsisi ystäviä. Toisen omia lähtökohtia ei enää tavoiteta, ja samalla projektiosta tulee piittaamattomuuden lähde.

Toislajisten eläinten kohdalla projektio on usein tie inhimillistämiseen, eli perusteettomaan sian tai koiran ihmisenkaltaiseksi nimeämiseen. Eläimistä tulee söpöjä, lapsenomaisia pikkuihmisiä, joilla 427a3b984356db54b8e62c14645ba570on samat motiivit ja samat tarpeet kuin ihmiselläkin – Disneyn tyhjiä hahmoja, joille projisoida ihmisyyttä ja jotka pakottaa seuraamaan ihmisen luomaa illuusiota. Me olemme paljossa huikean samanlaisia, mutta myös eriäviä. Tämän unohtaminen on väkivallan muoto, sillä se sivuuttaa eläinten omat, usein erilaisuudessaan häkellyttävät, nöyrää kunnioitusta kutsuvat kokemukset, tarpeet ja tavat olla. Ja toisinaan se myös johtaa konkreettiseen väkivaltaan, jolloin eläimiä kohdellaan moraalin edessä ihmissubjekteina. Koiraa hakkaava kouluttaja, joka on varma, että ”koira kyllä tietää, mutta ei tee kuten pitäisi”. Sikaa potkiva tuottaja, joka tulkitsee sian pelon pirulliseksi, tietoiseksi poikkiteloisuudeksi. Karhun ampuva poliisi, joka pitää karhua oikeudellisesti edesvastuullisena siitä, että se on puraissut pesäänsä kajonnutta ihmistä. Eläin katoaa ja tilalle tuodaan ihmisyys – tätä on eläimen kulttuurinen kuolema.

Samalla edessä sähisee toinen vaara. Projektion varjopuoli on tila, jossa me pikkuhiljaa luovumme moraalista toisen rikkoessa sitä kuvaa, mitä projektio tuottaa. Kuten rakastunut, joka huomaakin rakkaudenkohteensa erilaiseksi ja siten ärsyttäväksi, ihminen pettyy siihen olentoon, jonka vastahakoisen olemuksen ylle siirsi oman minuutensa. Kun koira ei olekaan niin inhimillinen kuin sen oletamme olevan, kun porsas ei olekaan kuin piirretystä, kun autettava ihminen ei olekaan niin viaton kuin vaadimme, kun toinen olento onkin eri. Projektio voi siis olla väkivaltaa paitsi toista, myös itse moraalia kohtaan.

Projektiivisen empatian ongelma onkin itse projektio. Se, että ”minä” viedään toiseen, heijastetaan toisen tilanteeseen. Projektion sijaan olisi hyvä puhua simulaatiosta, eli siitä, että pyrimme kuvittelemaan, miltä tuntuu olla toinen (ei minä toisen asemassa). Tällöin emme siirrä itseämme toisen saappaisiin, vaan todella omaksumme toisen lähtökohdat, avaudumme toiseuteen, erilaisuuteen. Filosofisesti haastava, jopa absurdi ehdotus – mutta silti sellainen, jota ilman il_340x270-259070757moraalia, halua nähdä arvoa itsen ulkopuolisessa, on vaikeaa tuottaa. Siinä, missä jotkut filosofit ovat väittäneet, että toiset ovat meille aina luoksepääsemättömiä (täten Thomas Nagel esitti klassikkotekstissään, että me voimme tietää, että on jonkinlaista olla lepakko mutta emme sitä, minkälaista), ovat toiset ehdottaneet, että hyppyjä toiseen voidaan tehdä, jos vain olemme avoimia, käytämme mielikuvitusta, etsiydymme kanssakäymiseen noiden toisten kanssa ja luomme narratiiveja, kertomuksia siitä, mistä toisen elämä koostuu. Tällöin me koetamme nähdä toisen silmin, kokea toisen aistein, toisen keholla ja mielellä. Pohtia, miltä tuntuisi omata tuon toisen olennon fysiologia, aistimaailma, kokemukset, kyvyt, historia, tilanne.

Empatian täytyykin kutsua esille erityisyyden ja erilaisuuden tunnistamista. Toinen yksilö ei ole itseni kopio, eikä häntä tule arvottaa sen perusteella kuinka hyvin hän pystyy siihen, mihin itse pystyn. Sian tai koiran ei siis tarvitse osoittaa bravuurinumeroita inhimillisen älykkyyden saralla, jotta sillä olisi arvoa, tai jotta sen kokemusmaailmasta voitaisiin tavoittaa jotakin. Toinen yksilö on erityinen, eriävä, usein omituinen, häikäisevä, paikoittain täysin tuntemattomaksi jäävä. Juuri erilaisuus kutsuu moraaliin – moraaliin, jonka kauneus kumpuaa kyvystä nähdä arvoa erilaisessa, itsestäni eroavassa, aidosti toisessa.

Filosofi Iris Murdoch väitti, että rakkaus on prosessi, jonka puitteissa toisesta tulee silmissämme ”todellinen”. Se on siis todellistumista, ei illuusioiden luomista. Murdoch tarjoaakin vaihtoehdon animal-art-black-black-white-Favim.com-624101rakkausihanteelle, joka projektion kautta rakentaa mielikuvia – figmenttejä, joita rakastamme enemmän kuin niiden takana olevia lihallisia, usein kovin vaillinaisia otuksia. Hänelle rakkaus on myös enemmän kuin romantiikkaa – se on moraalin kulmakivi. Juuri todellistuminen, toisen näkeminen ja hyväksyminen kaikessa tämän erilaisuudessa ja epätäydellisyydessä, vaatii sitä, että tunnistamme erityisyyden muissa ja tiedostamme, että he ovat omanlaisiaan otuksia, jotka kokevat ja aistivat tämän maailman usein myös toisin kuin me itse. Sika tai koira ei ole pieni ihminen, vaan kanssamme paljon jakava mutta meistä monessa mielessä myös huimasti poikkeava olento, jonka erilaisuudessa on merkitystä, arvoa. Erilaisuudessa, josta meillä on paljon opittavaa, ja jonka tavoittaminen auttaa näkemään tämän maailman äärettömästi rikkaammalla tavalla kuin mitä itseensä keskittynyt ja parhaimmillaankin vain itsensä myös muissa näkevä ihmiskeskeisyyden monotonisuus mahdollistaa.

Joten: Kuvittele, miltä tuntuu kantaa 9 kuukautta sikiötä sisällään, ruumiin iskiessä eloon kaikkia niitä välittäjäaineita, jotka osaltaan saavat rakastamaan vastasyntynyttä enemmän kuin maailmaa. Olla olento, jolta tuo vastasyntynyt viedään lähes heti pois siten, että jäljelle jää vain rautakehikko, johon oma pää on sidottu lypsykoneen viedessä sokeroituihin jugurtteihin sen maidon, joka olisi kuulunut vastasyntyneelle. Kuvittele, miltä tuntuu kyvyttömyys liikkua vapaasti, suunnata omaa kehoa lauman mukana; miltä tuntuu olla alati estetty ja turhautettu alkuhärän perillinen samalla, kun miljoonien vuosien evoluutio puskee kehoa vapauteen, laumaan, metsiin ja aroille. Kuvittele, miltä tuntuu olla pakotettu makaamaan ja seisomaan tunnista, viikosta, kuukaudesta toiseen samalla betonilattian kohdalla, näkemättä aurinkoa, tuntematta iholla tuulen ja kasteen kosketuksia. Kuvittele, miltä tuntuu olla koneeksi pakotettu elävä, kokeva, erilainen olento.

cow-calf

Inhimillistäminen, Disney ja eläinteollisuus

Walt Disneyä on syyttäminen kaikesta. Hän toi maailmaan Bambin, ja pian mikään ei ollut ennallaan. Itkettyään metsästäjälle emonsa menettäneen peuran surua, alkoi länsimainen ihminen itkemään kaikkien eläinten puolesta. Koirista tuli pieniä ihmisiä ja norsuista dumboja, joita kuului rakastaa. Karvaisista, höyhenikkäistä ja suomuisista otuksista, aiemmin ”elukoiksi” tiedetyistä, tuli söpöjä, ihania, rakastettavia. Muutamassa vuosikymmenessä liikutuksen liikehdintä kasvoi niin, että sioillekin alettiin vaatimaan oikeuksia. Huuhaata ja sen ytimessä tuo kirosanoista kauhein: ”Inhimillistäminen”.

funny_dog_pictures_country_dog_asks_if_you_are_from_the_cityTälle kauheudelle antoi lähtökuulutuksen kaupungistumisen prosessi, jonka tiiviissä otteessa ihminen kadotti kosketuksen eläimiin. Lannanhajun ja veren maun hävitessä steriiliksi muuttuneen ihmisen mielenmaailmasta, alkoi hän näkemään ihmisyyttä kaikkialla ja kehittämään eläinsuojelulakeja varjelemaan niitä, joiden lantaa ja verta hänen esiäitinsä olivat vielä hetkeä ennen lapioineet. Siasta tuli söpö otus, jolle vaatia oikeuksia sillä hetkellä, kun ihminen ei enää tuntenut sikaa. Kun kalmanlöyhkä oli poistunut hänen nenästään ja kun hänestä oli tullut ”vieraantunut”.

Jos vieraantuminen potkaisi eläinoikeudet liikkeelle, ja jos Disney työnsi niille lisää kyytiä, olivat viimeisenä silauksena tässä prosessissa ymmärtämättömät naiset. Tytöt. Sellaiset, jotka syyllistyvät sentimentaalisuuteen, tunteiluun, jotka juoksevat pitkin peltoja minkkejä tai kettuja vapauttamaan. Yhteiskunnan rationaalisuudesta otteensa kadottaneet, bambeja ja dumboja ympärillään näkevät, siat söpöiksi kuvittelevat, tunteelliset tytöt.

Ja siinä hän seisoo: eläinoikeusajattelun karikatyyri. Kaupungistunut, eläimistä vieraantunut nainen, joka on hieman liian pehmeä, hieman liian tunteellinen otus – sellainen, joka inhimillistää eläimiä, koska ei ole antanut käsiensä suolistaa 954990niiden kuolleita ruhoja. Tämä otus saa tuntea niskavilloissaan kiukun henkäyksiä, kun lannan hajun edelleen sieraimissaan kantavat, rationaalisuuteen vetoavat ja bambeja ampuvat tahot kertovat heille kärsimättöminä kuinka sika on vain sika (on vain sika).

Tuttu narratiivi?

Narratiivit kumpuavat aina tietystä näkökulmasta, tietyn perspektiivin kautta. Ne eivät ole neutraaleita, vaan värittyneitä. Usein nuo näkökulmat ovat poliittisia: niiden pintaan ja juuristoon on kirjoitettu tietty tapa nähdä maailma, tietty maailmankuva, tietty näkemys siitä, kenellä on arvoa ja kenellä ei, kenellä on valtaa ja kenellä ei. Kun tuo politiikka on esille kirjoittamatonta, dogmaattista, vaille perusteluja jätettyä – kun sitä siis pidetään niin itsestäänselvällä tavalla totena, että sen poliittisuutta ei enää nähdä – on kyseessä ideologia. Kuka siis tuottaa karikatyyrin eläinoikeusajattelusta? Kenen intresseihin, kenen tapaan nähdä maailma se perustuu? Mikä on sen poliittinen, ideologinen tausta?

Ianthro1-2hmiskeskeisyys on poliittinen maailmankuva, joka puristaa suurta osaa länsimaisesta väestöstä kiiltävien pihtiensä väliin. Ihmiskeskeisyyden tuottamissa narratiiveissa, maailmaa jäsentävissä kertomuksissa, ihminen on hierarkian huippu, olennoista uljain ja erinomaisin. Huipulle hänet on asettanut joko jumala, jonka kuvaksi hän itsensä mieltää, tai evoluutio, jonka vanhalla tikaspuumallilla hän on halunnut kiivetä korkeimmalle askelmalle. Oli hän sitten jumalan kuva tai evoluution huipentuma, jaksaa hän ylistää erityiskykyjään ja taipumuksiaan vuolaasti, sekä rakentaa niiden varaan ajatuksen erityisarvosta ja tuota arvoa seuraavasta erityisoikeudesta käyttää väkivaltaa suhteessa muihin, asettaa nuo muut silkaksi hyötykäytettäväksi resurssiksi, materiaksi. Luonnosta, ympäristöstä, muista eläimistä tulee biomassaa. Itsessään arvotonta, kasvotonta, hyötykäytettävää tavaraa.

Tuo ihmiskeskeisyys poltti jälkensä länsimaiseen psyykeen erityisesti 1600-luvulta lähtien, jolloin filosofi Rene Descartesin dualistinen ajatus siitä, että16226844697_aa353c4bb5_k vain ihminen on subjekti koko muun todellisuuden ollessa objektien epäkiintoisaa merta, potentiaalista resurssia, välineitä ihmisen edun tavoittelussa, tarttui uuden tiedekäsityksen rataksiin. Toki eläimiä ja ympäristöä oltiin hyödynnetty jo aiemmin, mutta usein tuo hyödyntäminen oli saanut moraalisen ulottuvuuden tiedostavia muotoja: myöskään suomalaisessa perinteessä hirven tappaminen tai metsän kaataminen ei ollut neutraali seikka, vaan asia, johon tuli suhtautua vakavuudella, harkiten, eläintä ja metsää lepytellen. 1600-luvulla moraali kadotti otteensa eläin- ja ympäristökysymyksistä. Eläinten käytöstä, ympäristön hyödyntämisestä tuli ”arvovapaata”, sinällään merkityksetöntä, jotakin yhtä oleellista kuin kuolleen oksan taittaminen. Nykypäivänä tuo kartesiolainen moraali on voimallisempi kuin koskaan.

Juuri ihmiskeskeisyys tuottaa narratiivia vieraantuneesta, inhimillistävästä, sentimentaalisesta kettutytöstä. Maalaa suurella pensselillä karikatyyrejä, joita vastaan ärjyen ponnahtaa, kuuntelematta koskaan, mitä tuolla karikatyyrin alle jääneellä ihmisotuksella on sanottavana. Ihmiskeskeinen ideologia huutaa ympäröivästä kulttuuristamme esille, sitä on mahdotonta paeta, ja sen sanoma on selvä: on itsestäänselvää, että eläimet ovat tuotantovälineitä, että vain ihmisellä on arvoa, että ympäristösuojeleminen on hippien hommaa. Niin itsestäänselvää, että sitä ei tarvitse perustella. Niin itsestäänselvää, että se oikeuttaa hyökkäyksiin, karikatyyreihin, joita sitten pidetään yhtä lailla itsestäänselvinä kuin ihmiskeskeisyyden ideologiaakin.

Pysähdys. Onko eläinoikeustoimija vieraantunut, inhimillistävä bambi-fani?

Vieraantuminen? Juuri eläintuotannosta vieraantunut yhteiskunta on johtanut siihen, että eläimiä käytetään enemmän kuin koskaan, intensiivisemmin kuin koskaan. Nykyinen eläintuotanto on uusi, groteski ilmiö, jonka puitteissa sioista ja naudoista tehdään yhä mekaanisemmassa ympäristössä eläviä tuotantoyksiköitä. Vielä 1500-luvun ihminen olisi luultavasti kavahtanut – lannanhajuisenakin, verenkin peitossa – sitä tapaa, jolla eläin on täysin menettänyt yksilöllisyytensä ja arvonsa, sekä muuttunut nimettömäksi, kasvottomaksi biologiaksi, yhdeksi tuhansista vierellään 5kasvavista, pian lihaksi muuttuvista lajitovereistaan. Tämä on mahdollista vain vieraantuneessa yhteiskunnassa, jossa eläin kohdataan ainoastaan pakastealtaalla tai lautasella. Eläimestä etääntyneessä yhteiskunnassa, jossa ihmisen ei tarvitse nähdä todellisuutta, josta hänen ruokansa on peräisin.

Eläinoikeuskielen synty puolestaan kertoo lähentymisen prosessista, halusta kapinoida vieraantumista vastaan. Historiallisesti se nivoutuu osaksi pyrkimystä katsoa eläinten käytön taakse, tuoda tuon käytön konkretia, piilotettu todellisuus, näkyväksi. Eläinten esille tuonti joko kirjallisesti tai visualisoiden on ollut eläinoikeusajattelun synnyn kulmakivi – halu päästä lähemmäksi sitä eläintä, josta vieraantuminen on mahdollistanut yhä kliinistyvän käytön ja tehostuvan tuotannon. Oli kyseessä sitten Joanne5viktoriaanisen ajan soluttautuja, joka raportoi eläinkoelaboratorioiden väkivallasta ja teurasmarkkinoiden ruoskaa iskevästä silmittömyydestä, 1970-luvun filosofi, joka kirjoitti vavahduttavia yksityiskohtia eläintuotannon pimeästä ja piilotetusta puolesta tai 2000-luvun aktivisti, joka väläyttää esille kärsimyksen kuvamateriaalia, on eläimen ja eläintuotannon tuominen lähemmäs ihmiskeskeisyyyden etäännyttämää yksilöä eläinoikeusliikkeen keskiössä. Polkuhintaan myyty jauhelihapaketti kertoo vieraantumisesta, eläinoikeustoimija puolestaan halusta tuoda kadotettu eläin takaisin (jälki)modernin ihmisen muistiin.

Disney? Eläinten inhimillistäminen, söpöistäminen, limittyy yhteen eläinten laajenevan hyväksikäytön kanssa. Sama 1900-luku, joka toi meille Disneyn, toi meille räjähdysmäisesti kasvavan hampurilaisvuoren. Jokainen tietää, että peurat eivät oikeasti nuku pupujen vierellä, että Babe-elokuvan puhuvia il_340x270.558409936_owudpossuja ei ole olemassakaan. Yhtälailla kuin kettutytöt, ovat Disneyn eläimet karikatyyrejä – sellaisia karikatyyrejä, jotka etäännyttävät toislajisista eläimistä ja noiden eläinten oikeuksia ajavista yhä voimallisemmin. Juuri tämä mahdollistaa kinkkuvoileivän mutustelun Babea katsottaessa – kinkkuihminen tiedostaa nähdyn olevan fantasiaa, karikatyyriä, ja olevan sitä juuri siksi, että se leikkii kaikkien jakamalla tietoisuudella siitä, että peurat ja porsaat eivät itke tai laula. Samalla tapaa kuin naiseksi pukeutuva mies nostaa naurunrymäköitä fobiasta kärsivissä, nostaa ihmiseksi puettu peura viihdearvoa ihmiskeskeisessä mielessä, ja molemmissa logiikka on sama: ”oikeasti” mies ei ole nainen, eikä eläin ihminen. Disneyn eläinkuva kumpuaakin eläinten toiseuttamisesta, sillä sen taustalla loimottaa ihmiskeskeisyyden eläin, se ”oikea” eläin, joka on kaikkea muuta kuin ihminen. Kuvitteellisen Baben takana seisoo todellinen, likainen, puhumaton karju, joka syödään. Disneyn eläinhahmot eivät koristakaan eläinoikeusaktiivin mielenmaisemaa, vaan McDonaldsin lihantuoksuisia pintoja. (Mistä luulet tämän blogin bambikuvan olevan peräisin? McDonaldsin Happy meal -ateriasta.)

Söpöt eläimet, söpöistetyt, inhimillistetyt hahmot, ovat myös tabu-eläimiä, joilla voidaan siirtää huomiota pois moraalisista ongelmista: jos me itkemme kun Babe itkee, jos me kohtelemme koiraa kuin pientä ihmistä, me toki olemme hyviä, eläinrakkaita, hyväksyttäviä olentoja, vaikka söisimmekin sikaa tai pitäisimme koiraeläimen turkista yllämme. Eikö niin? Rakkaus inhimillistettyä kohtaan siivoaa pois sen väkivallan, joka kohdistuu aktuaaliseen, elävään, kasvottomaksi jäävään eläimeen. Inhimillistetty eläin onkin lihansyöjän ehdoton kumppani – ihmisen paras ystävä, joka poistaa kasvottomiksi jäävien eläinten käyttöön ja tappamiseen liittyviä epämukavuuden tunteita, puhdistaa pois ikävät, kiusalliset kysymykset. Söpöistetyt eläimet ovat kiinnike, johon kiiltokuvamaisesti projisoida oma eläinasenne, ja jonka kautta piilottaa, sivuuttaa tuon asenteen todellinen luonne. Niiden ympärille onkin kutoutunut modernin ajan yksi erikoinen ilmiö: söpöjä eläinvideoita netissä tykkäilevät ihmiset, jotka ostavat koirilleen pinkkejä takkeja ja pitävät itseään ”eläinrakkaina” samalla, kun heidän kätensä hamuavat lihaa, nahkaa ja turkiksia.

Tunteet? Etääntynyttä eläinsuhdetta määrittää tunteiden kirjo. Ylemmyydentunto. Halveksunta. Inho. Jopa viha. Ihmiskeskeisyys ei ole tunteista riisuttua, vaan 487871_434739069952261_161462839_nniistä kumpuavaa, niihin nivoutuvaa. Sutta kivääri kourassa jahtaava ei ole puhtaan rationaalinen, tunnekuollut kone. Meistä kukaan ei ole. Häntä ajaa puolukkamättäiden läpi eteenpäin negatiivisten tunteiden kollaasi, ja sen keskiössä viha tuntemattomaksi jäävää sutta kohtaan. Samalla tapaa sian reisilihasta suuhunsa ojentava voi oikeuttaa tekonsa väljähtyneellä, miedolla halveksunnalla, jolla hän sian kaltaisia typeriksi, likaisiksi otuksiksi mieltämiään kanssaeläimiä lähestyy. Ihmiskeskeisyys onkin vahvasti tunnesidonnaista, tunteista kumpuavaa, eikä se voi siten osoittaa heristävää sormeaan kohti eläinoikeustoimijaa. Päinvastoin: tähän kuvioon kettutytöksi parjattu koettaa tuoda myös jotakin positiivista – kykyä empatiaan, vastuuntuntoa, pelottomuutta erilaisuuden edessä. Ja samalla hän ehdottaa, että ihmiskeskeisyyden ideologiaa ja sen ytimessä loimottavia tunnereaktioita jäsennettäisiin myös ajatellen, moraalikeskustelun kautta.

Vieraantunut, tunteikas, inhimillistävä kettutyttö/ituhippi/viherpiiperö on ideologinen konstruktio, joka palvelee tiettyä maailmankuvaa, tiettyä tapaa nähdä todellisuus ja ihmisen suhde muihin eläimiin. Se on keino leimata, hyökätä, marginalisoida, sekä erityisesti keino mitätöidä keskustelu eläinten moraalisesta asemasta. Sen esittäminen herättääkin kysymyksen siitä, miksi keskittyä ad hominem -leimoihin silloin, kun tulisi puhua moraalista. Miksi kohdistaa huomio väitteisiin yksilön taustasta sen sijaan, että puhuttaisiin itse väitteistä?

Descartes, tuo eläinetiikassa pirun asemaan noussut dualisti, ehdotti kolkon eläinkuvansa lisäksi myös jotakin eläinkontekstissakin hyödyllistä. Hän puhui ”anteliaisuudesta” tunteiden perustana ja hyveenä, joka mahdollistaa hyvään pyrkivän tavan hahmottaa muita, jäsentää maailmaa. Anteliaisuus on pyrkimystä irrottautua niistä tunteista, jotka palvelevat hedonismia, sokeutuneita haluja, maailmaa vääristäviä käsityksiä. Antelias ihminen astuu etäämmälle haluista ja sen ympärille solmituista tunteista ja haluaa nähdä todellisuuden myös ajattelun, rationaalisuuden, sekä sitä tukevan tunnemaailman kautta. Hän on valmis esittämään moraalisia kysymyksiä ja valmis vastaamaan niihin ilman, että tukeutuisi fakkiutuneisiin ennakkoluuloihin, ennakkotunteisiin, ideologioihin.

Kenties eläinkeskustelukin vaatii juuri tätä – karikatyyrien sijaan avoimuutta, harkintaa, itsekritiikkiä, halujen avaamista, omien ideologioiden purkamista. Toisen kohtaamista ja kuulemista, oli kyseessä sitten sika tai sian oikeuksia puoltava ihmisolio. Anteliaisuutta.

leparasite-scheme