Projektiivinen empatia, ego ja erilaisuus

Empatia. Sana, joka herättää jotkut ärtyneeseen oletukseen siirapista, ja toiset taas tietoisuuteen vajeesta – yhteiskunnallisesti luotuun tilanteeseen, jossa empatia katoaa laskelmoinnin ja markkinahintojen alle. Yksi syy tälle ristiriidalle on se, että empatia on epäselvä, usein määrittelemättömäksi jäävä termi ja se, että lopulta empatian muotoja on monia. Tulen blogi-palstallani käymään läpi neljä empatian variaatiota, joista ensimmäisenä projektiivinen empatia.

Ihminen usein paitsi tulkitsee myös tuottaa maailmasta jotakin, jonka voi tunnistaa itsensä kaltaiseksi. Animistiset heimot näkevät kasveissakin mielen tai sielun, ja lapset löytävät tuon mielen jopa polkupyörästä, kivestä tai kuvitelmasta. Usein tätä pidetään jotenkin alkukantaisena taipumuksena, jonka ohi kehityksen valtavuutta kiiltelevä hyökyaalto on ajanut, tuoden teollistuneen nykyihmisen osaksi rationaalista, objektiivista tapaa nähdä maailma (sellaista, jossa männyillä tai kivillä ei ole sielua). Ja silti mielen projisointi itsen ulkopuoliseen vaikuttaa meissä kaikissa alati, saa kaikkein teollistuneimmankin ihmisotuksen näkemään muut jollakin tapaa itsensä kaltaisina – hyvässä ja pahassa. Tutkimukset kertovat, että jopa romanttinen rakkaus – tuo tunnevyöhyke, josta luotuja ihannekuvia New-Love-Art-Love-Wallpaper kulttuuri sinkoilee tajuntaamme herkeämättä ja samalla kertoen, että juuri se on ihmisyyden aidoin, herkin ja pysäyttävin kokemus – on usein projektiota. Me rakastumme luullessamme tunnistavamme toisessa samankaltaisuutta ja ärrymme oppiessamme pikkuhiljaa ymmärtämään, että toinen onkin erilainen sekä erilaisuudessaan lopulta turhauttava, jopa raivostuttava. Kenties me ärrymme juuri siksi, että oivallamme rakkauden kohteen olleen itsemme luoma projektio, fiktiivinen tuote, illuusio jonka alla onkin jotakin aivan muuta. Tapamme projisoida tulee äkisti ilmeiseksi, ja se kavahduttaa.

Moraaliin sidottu esimerkki projektiosta on projektiivinen empatia. Adam Smith, liberalismin kantahahmo 1700-luvulta, joka tuli tunnetuksi markkinavoimien vapautta esille kutsuvasta ”näkymätön käsi” –ajattelusta, puhui myös projektiosta ja itse asiassa väitti, että talous sekä yhteiskunta voivat kulkea eheästi eteenpäin ilman sääntöjä vain, jos niiden taustalla on tuota eheyttä kutomassa projektiivinen empatia. Hän loihtikin esille projektiivisen empatian hyvin yksinkertaisen määritelmän: kuvittele itsesi toisen tilanteeseen. Miltä tuntuisi olla jonkin toisen saappaissa, niiden vaatimusten edessä, jotka tuo toinen kohtaa? Smith väitti, että vain tällainen projisointi voi herättää aitoa moraalista huolta muita kohtaan, sillä vasta sen kautta opimme näkemään maailmaa toisen silmin. Heräämään kokemuksellisesti siihen, että emme ole täällä yksin, että meillä on vastuu paitsi itsestämme myös muista.

Arvokas huomioi – ja sellainen, joka lähes jatkuvasti jää nykyihmisen jalkoihin hänen marssiessaan kiivaasti ja alati kohti jotakin, joka mahdollistaa ensisijaisesti (ja usein vain) hänen oman hedonistisen kukoistuksensa. Smithin haamu sanoisikin näin: Kuvittele, miltä tuntuu olla Bangladeshin tehtaaseen pakotettu henkkamaukka-vaatteiden ompelija, joka on sidottu monotoniseen työhönsä 16 tuntia päivässä vain, jotta voisi ostaa lapselleen leipää. Kuvittele, miltä tuntuu olla asuntoonsa unohdettu yksinäinen, jonka pig_crate_sad_270x224kehoon yksinäisyys uurtaa kipua. Tai kuvittele, mitä on olla toislajinen olento: sellainen, joka on pakotettu betonimaailmaan ilman mahdollisuutta koskaan tietää, miltä tuntuu toteuttaa niitä taipumuksia, jotka omassa perimässä vavahtelevat ja vaativat pääsyä ulos.

Ja silti tuo huomio on myös vaarallinen – sellainen, joka vaatii taitoa, tarkkaavaisuutta. Parhaimmillaan projisointi muistuttaa muiden näkökulmista ja kehnoimmillaan unohtaa juuri nuo näkökulmat. Jälkimmäisessä tapauksessa me näemme muut kopioina itsestämme ja samalla kadotamme muiden olentojen erityisyyden, yksilöllisyyden. Muista tulee itsen variaatioita, joiden omaa luonnetta, omaa kokemusmaailmaa ei tavoiteta. Ja tämä puolestaan voi johtaa moraalikatoon, jolloin koulutetun keskiluokan paljoon kykenevä, hohtavalla itsetunnolla varustettu Pärjääjä voi projisoida kykynsä sosiaalitukea tarvitsevaan, itsetuntonsa jo varhain kadottaneen r1217806_15926898asemaan. ”Minä pärjäisin omillani!” hän täten julistaa korkealta istuimeltaan, samalla sulkien pois tuon toisen erityisyyden, ollen kyvytön tavoittamaan sitä, mitä on olla pelokkaampi, epävarmempi, enemmän läpikäynyt ja ehkä usein siten syvemmin tietävä. Samalla tapaa länsimainen voi todeta Bangladeshin tehdastyöläiselle, että hankkisi koulutusta tai seurallinen yksinäiselle, että menisi ja etsisi ystäviä. Toisen omia lähtökohtia ei enää tavoiteta, ja samalla projektiosta tulee piittaamattomuuden lähde.

Toislajisten eläinten kohdalla projektio on usein tie inhimillistämiseen, eli perusteettomaan sian tai koiran ihmisenkaltaiseksi nimeämiseen. Eläimistä tulee söpöjä, lapsenomaisia pikkuihmisiä, joilla 427a3b984356db54b8e62c14645ba570on samat motiivit ja samat tarpeet kuin ihmiselläkin – Disneyn tyhjiä hahmoja, joille projisoida ihmisyyttä ja jotka pakottaa seuraamaan ihmisen luomaa illuusiota. Me olemme paljossa huikean samanlaisia, mutta myös eriäviä. Tämän unohtaminen on väkivallan muoto, sillä se sivuuttaa eläinten omat, usein erilaisuudessaan häkellyttävät, nöyrää kunnioitusta kutsuvat kokemukset, tarpeet ja tavat olla. Ja toisinaan se myös johtaa konkreettiseen väkivaltaan, jolloin eläimiä kohdellaan moraalin edessä ihmissubjekteina. Koiraa hakkaava kouluttaja, joka on varma, että ”koira kyllä tietää, mutta ei tee kuten pitäisi”. Sikaa potkiva tuottaja, joka tulkitsee sian pelon pirulliseksi, tietoiseksi poikkiteloisuudeksi. Karhun ampuva poliisi, joka pitää karhua oikeudellisesti edesvastuullisena siitä, että se on puraissut pesäänsä kajonnutta ihmistä. Eläin katoaa ja tilalle tuodaan ihmisyys – tätä on eläimen kulttuurinen kuolema.

Samalla edessä sähisee toinen vaara. Projektion varjopuoli on tila, jossa me pikkuhiljaa luovumme moraalista toisen rikkoessa sitä kuvaa, mitä projektio tuottaa. Kuten rakastunut, joka huomaakin rakkaudenkohteensa erilaiseksi ja siten ärsyttäväksi, ihminen pettyy siihen olentoon, jonka vastahakoisen olemuksen ylle siirsi oman minuutensa. Kun koira ei olekaan niin inhimillinen kuin sen oletamme olevan, kun porsas ei olekaan kuin piirretystä, kun autettava ihminen ei olekaan niin viaton kuin vaadimme, kun toinen olento onkin eri. Projektio voi siis olla väkivaltaa paitsi toista, myös itse moraalia kohtaan.

Projektiivisen empatian ongelma onkin itse projektio. Se, että ”minä” viedään toiseen, heijastetaan toisen tilanteeseen. Projektion sijaan olisi hyvä puhua simulaatiosta, eli siitä, että pyrimme kuvittelemaan, miltä tuntuu olla toinen (ei minä toisen asemassa). Tällöin emme siirrä itseämme toisen saappaisiin, vaan todella omaksumme toisen lähtökohdat, avaudumme toiseuteen, erilaisuuteen. Filosofisesti haastava, jopa absurdi ehdotus – mutta silti sellainen, jota ilman il_340x270-259070757moraalia, halua nähdä arvoa itsen ulkopuolisessa, on vaikeaa tuottaa. Siinä, missä jotkut filosofit ovat väittäneet, että toiset ovat meille aina luoksepääsemättömiä (täten Thomas Nagel esitti klassikkotekstissään, että me voimme tietää, että on jonkinlaista olla lepakko mutta emme sitä, minkälaista), ovat toiset ehdottaneet, että hyppyjä toiseen voidaan tehdä, jos vain olemme avoimia, käytämme mielikuvitusta, etsiydymme kanssakäymiseen noiden toisten kanssa ja luomme narratiiveja, kertomuksia siitä, mistä toisen elämä koostuu. Tällöin me koetamme nähdä toisen silmin, kokea toisen aistein, toisen keholla ja mielellä. Pohtia, miltä tuntuisi omata tuon toisen olennon fysiologia, aistimaailma, kokemukset, kyvyt, historia, tilanne.

Empatian täytyykin kutsua esille erityisyyden ja erilaisuuden tunnistamista. Toinen yksilö ei ole itseni kopio, eikä häntä tule arvottaa sen perusteella kuinka hyvin hän pystyy siihen, mihin itse pystyn. Sian tai koiran ei siis tarvitse osoittaa bravuurinumeroita inhimillisen älykkyyden saralla, jotta sillä olisi arvoa, tai jotta sen kokemusmaailmasta voitaisiin tavoittaa jotakin. Toinen yksilö on erityinen, eriävä, usein omituinen, häikäisevä, paikoittain täysin tuntemattomaksi jäävä. Juuri erilaisuus kutsuu moraaliin – moraaliin, jonka kauneus kumpuaa kyvystä nähdä arvoa erilaisessa, itsestäni eroavassa, aidosti toisessa.

Filosofi Iris Murdoch väitti, että rakkaus on prosessi, jonka puitteissa toisesta tulee silmissämme ”todellinen”. Se on siis todellistumista, ei illuusioiden luomista. Murdoch tarjoaakin vaihtoehdon animal-art-black-black-white-Favim.com-624101rakkausihanteelle, joka projektion kautta rakentaa mielikuvia – figmenttejä, joita rakastamme enemmän kuin niiden takana olevia lihallisia, usein kovin vaillinaisia otuksia. Hänelle rakkaus on myös enemmän kuin romantiikkaa – se on moraalin kulmakivi. Juuri todellistuminen, toisen näkeminen ja hyväksyminen kaikessa tämän erilaisuudessa ja epätäydellisyydessä, vaatii sitä, että tunnistamme erityisyyden muissa ja tiedostamme, että he ovat omanlaisiaan otuksia, jotka kokevat ja aistivat tämän maailman usein myös toisin kuin me itse. Sika tai koira ei ole pieni ihminen, vaan kanssamme paljon jakava mutta meistä monessa mielessä myös huimasti poikkeava olento, jonka erilaisuudessa on merkitystä, arvoa. Erilaisuudessa, josta meillä on paljon opittavaa, ja jonka tavoittaminen auttaa näkemään tämän maailman äärettömästi rikkaammalla tavalla kuin mitä itseensä keskittynyt ja parhaimmillaankin vain itsensä myös muissa näkevä ihmiskeskeisyyden monotonisuus mahdollistaa.

Joten: Kuvittele, miltä tuntuu kantaa 9 kuukautta sikiötä sisällään, ruumiin iskiessä eloon kaikkia niitä välittäjäaineita, jotka osaltaan saavat rakastamaan vastasyntynyttä enemmän kuin maailmaa. Olla olento, jolta tuo vastasyntynyt viedään lähes heti pois siten, että jäljelle jää vain rautakehikko, johon oma pää on sidottu lypsykoneen viedessä sokeroituihin jugurtteihin sen maidon, joka olisi kuulunut vastasyntyneelle. Kuvittele, miltä tuntuu kyvyttömyys liikkua vapaasti, suunnata omaa kehoa lauman mukana; miltä tuntuu olla alati estetty ja turhautettu alkuhärän perillinen samalla, kun miljoonien vuosien evoluutio puskee kehoa vapauteen, laumaan, metsiin ja aroille. Kuvittele, miltä tuntuu olla pakotettu makaamaan ja seisomaan tunnista, viikosta, kuukaudesta toiseen samalla betonilattian kohdalla, näkemättä aurinkoa, tuntematta iholla tuulen ja kasteen kosketuksia. Kuvittele, miltä tuntuu olla koneeksi pakotettu elävä, kokeva, erilainen olento.

cow-calf

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s