Luin juuri peräkkäin kaksi kirjaa, joissa keskeiseksi nousi aika. Ensin käsissäni oli Katarina Baerin teos He olivat natseja, jossa Baer taidokkaasti kuvaa isovanhempiensa innokasta, sileäliikkeistä mukautumista osaksi Natsi-Saksaa. Sitä seurasi Patty Smithin M Train, jossa punkrock-runouden suorakatseinen kuningatar etsii mennyttä aikaa itsestään.

 

Niiden eriävä käsitys yksilön ja ajan suhteesta palautti minut aikaan ympärilläni ja itsessäni, ja lopulta filosofi Henri Bergsonin omaleimaisiin ajatuksiin, joita aikoinaan kritisoivat suurnimet kuten Bernard Russell, ja jotka joutuivat riitasointuihin jopa Einsteinin kanssa. Bergsonin kuollessa jokseenkin unohdettuna vuonna 1941, jäi jotain hänen aikakäsityksistään huoahtamaan nuottejaan siihen, mikä on ”nyt”. Ne avaavat tavan lukea myös Baeria ja Smithiä.

 

Yksilö ajassa

 

Baerin isoisä oli kuollut natsiuniformu yllään, toisen maailmansodan viimeisinä hetkinä. Isoäiti puolestaan oli kulkenut lastenrattaiden kera läpi Berliinin ja Puolan, joissa juutalaisia pakotettiin kadulle ja sieltä jymiseviin, häpäiseviin kuolemanjuniin. Mitä nuo isovanhemmat olivat tehneet kristalliyönä? Oliko natsiuniformuinen Gerhard tuuppinut juutalaisia, ampunut heitä, ottanut heidän omaisuutensa, tehnyt tätä kaikkea kenties hymyillen ja omaan oikeutukseensa uskoen? Oliko pommisuojiin paennut Ortrud ollut tyytyväinen todistaessaan juutalaisten katoa, väärinä pidettyjen ihmisten häviämistä niistä kortteleista, joita asutti, entä oliko hänkin hymyillyt ottaessaan omakseen teloitettujen elintiloja ja posliiniastioita, oliko hänkin uskonut siihen, että vallan ideologia oli hyvyyttä?

 

Näitä kysymyksiä Baer kartoittaa yksityiskohtien kautta, korostamatta liiaksi niitä moraalisia opetuksia, jotka meidän kaikkien tulisi tietää. Hän selaa arkistoja, vierailee paikoissa, joissa hänen isovanhempansa olivat kulkeneet, lähettää viestejä vanhoille, jotka voisivat tietää. Häntä vaikuttaa ajavan syyllisyyden toteaminen, sekä sen taustalla halu löytää lupa ehkä sittenkin rakastaa heitä, jotka on asetettu ihmisyyden tuolle puolen, demonien kipuisaan, kiusaavaan valtakuntaan. Saako natsia rakastaa? Kaivata?

 

Etsiessään syyllisyyttä, Baer löytää kaksi ihmistä, jotka aika muovasi. Gerhard ja Ortrud vaelsivat läpi aikakauden, jonka maisemat horjuivat ensimmäisen maailmansodan turhasta massatuhosta, menetystä taloudellisesta asemasta, häpeällisestä häviöstä, riepaleiseksi rikotusta kansallisidentiteetistä, pankkiromahduksesta, kurjuudesta, oman paikan kadottamisesta, sekä kaikkea tuota hyödyntävästä, valtaa hapuilevasta ja silti tyystin keskinkertaisesta mielipuolisuudesta, joka osasi valehdella niin hyvin, että uskoi itsekin sanoihinsa.

 

Baer löytää samoja syitä sille, mitä Hannah Arendt kutsuu pahan banaalisuudeksi, kuin monet historioitsijat. Kysymys ”Miten tavallisesta yksilöstä tulee naapurinsa tappaja?” raottuu ja saa vastauksen aikakauden kulun kautta, sen tapahtumia ylös merkitsemällä ja vetämällä viivoja tapahtumien välille. Silti hänen kirjassaan on jotakin oleellisesti enemmän, sillä se löytää ihmisen tuon kaiken keskeltä – ihmisen, joka oli joku. Ajan muutosten pirstoen ronkkivissa kourissa eivät kuljekaan kasvottomat massat, ”ne natsit”, vaan juuri nämä kaksi natsia, jotka katsoivat ja hengittivät sitä kaikkea, mikä on jo poissa, ja joka silti muovasi myös meidän aikamme. Hänen isovanhempansa ovat keskellä historiaa ja aikaa, ihmisiä epookkien liikkeessä, ja heidän spesifien tarinoidensa kautta voi nähdä toisaalle.

 

Juuri toisaalle kirja liikautti. Siirtelin sitä sylistäni lukeakseni enemmän tietyistä tapahtumista, paikoista sekä ihmisistä, ja ihmettelin aikaa. Aikakaudet, jolloin edessä on ollut radikaalisti toisenlaisia uskomuksia, haluja, haasteita ja tunteita. Kaoottisempi maailma, ja sen keskellä erityisen voimakkaita tarpeita löytää järjestystä ja järjestyksen kautta jotakin lujuutta sekä merkitystä. Aika, joka muuttuu ja unohtuu, mutta silti vaikuttaa myös nyt. Aika, jota ei saa kiinni, jota koskevista tarinoista jokainen on väritetty, ja joka siksi on näennäisen helppoa sivuuttaa äänensä menettäneenä tulkintana. Ojensin itseäni kohti keisareiden Eurooppaa, miljoonien kuolleiden maatuvia röykkiöitä, uudelleen piirrettyjä rajoja, sähköstä innostuneita saksalaisia, Berliinin jugend-huviloita, kasvavan keskiluokan iloisia kahviloita ja ihmisiä, jotka herätettiin unestaan siihen, etteivät enää koskaan näkisi perheitään. Kuljin historiaan, kauemmas itsestäni.

 

Ensimmäinen maailmansota, toinen maailmansota, sypressien peittämät kujat ja juuri tietyn ihmisen askeleet jonakin tiettynä iltana, kun pommit laskeutuivat tai pörssi romahti. Miltä aurinko näytti?

 

 

Aika ihmisessä

 

Siinä, missä Baer asemoi ihmisen maailman ajan vellontaan, keskelle historiaa, suhteessa mihin yksi ihminen on lopulta epätarkka, helposti unohdettava pilkahdus, asemoi Smith ajan ihmiseen. Baerin etsiessä isovanhempiaan aikakausien karheasta jylinästä, etsii Smith ajanjaksoja itsestään. Historia ei ole Yleistä Historiaa, vaan yksittäisen olennon muistikuvia, jotka on irrotettu yhteiskunnan liikahduksista. Täällä ei ole Vietnamin sotaa. Täällä yleinen historia on pieneksi pysähtyvää, vaille mainintaa jäävää taustaa, jonka edessä merkityksellisempää on ihmisen kokemus. Baerin teoksessa aika selittää ihmistä, Smithin kirjassa aika puolestaan avautuu ainoastaan ihmisen kautta. Edellisessä ihminen liikkuu ajassa, jälkimmäisessä aika liikkuu ihmisessä.

 

Aika saa myös toisen muodon. Baerin aika on lineaarista, se kulkee eteenpäin ja päätyy seikasta x seikkaan y. Juuri näin historiaa kirjoitetaan, alusta loppuun, menneestä nykyiseen. Syyt tuottavat seurauksia, tapahtumien kausaaliketjut piirtävät sitä suoraa viivaa, minkä me miellämme ajaksi. Natseilla oli syynsä, ja ne syyt löytyvät seuraamalla viivaa ajassa taaksepäin. Smithin aika puolestaan on koukeroa, jossa mennyt on nyt, ja jossa ”nyt” ei etene suoraan minnekään. Suurta kertomusta ei löydy. On vain hetkiä, muistikuvia, palautumia, jotka sekoittuvat tämänhetkiseen, ja joissa myös tulevaisuus palaa preesensiin. Viivan korvaa piste, joka suurennuslasin alla koostuu yhteen limittyvistä kiemuroista. Samalla selityksiä ei ole, on vain kokemus, jota Smith omien sanojensa mukaan koettaa tehdä lukijalle eläväksi.

 

Smith kertoo etsivänsä portaalia, jotakin kohtaa, josta päästä eri paikkaan. Hän ottaa mustavalkoisia kuvia kivisistä, pyöreäreunaisista pöydänkansista, jotka kuvittelee reiteiksi toisiin todellisuuksiin ja lukee japanilaisia kirjoja, joissa kaivot ovat matkoja muualle. Lopulta portaali on muistikuvassa, jossa hän pienen tytön sormin sitoo veljensä luistimia, ja josta tulee se portaali, minkä läpi hän luistelee vanhan naisen jaloin. Smithin kirjassa muisti onkin se reitti, mitä hän etsii – muisti ja kokemus, jotka voivat halkoa aikaa ja tilaa.

 

Juuri portaaleissa aika kadottaa lineaarisen logiikkansa. M Train koostuu kokemuksista, jotka hyppivät ja kyseenalaistavat aikaa. Vuosia aiemmin kuollut rakkaus on läsnä Smithin juodessa kahvia jonakin nimeämättömänä päivänä New Yorkin räntäsateessa – he ovat jälleen häämatkalla, Smith katsoo tämän haaleita silmiä, koskettaa tämän flanellipaitaa. Pieni, kysymyksiä heittelevä tyttö juoksee tekstin halki, ja sen rinnalla koettavat pysyä perässä Frida Kahlosta unelmoiva, runoileva nuori Smith, lesken suruun runnottu keski-ikäinen Smith, sekä hotellihuoneisiin nukahtava vanha Smith, kaikki yhdessä, kaikki nyt, kaikki hieman poukkoillen, paikkaa vaihdellen ja ennen kaikkea etsien. Samalla myös nyt-hetki on määrittämätön. Se sekoittuu, juuttuu paikoilleen ja on välillä unta menneisyyden korvatessa nykyisyyttä ja unen sijaistaessa realismia.

 

Teksti kyseenalaistaakin tapaa, jolla historiaa, aikaa ja todellisuutta usein kerrotaan. Kirjallisuuden saralla, tai ylipäätään taiteessa, tässä ei ole mitään uutta. Marcel Proust lienee tunnetuin taho, joka leikkasi aikaa lonkeroiksi ja teoksessaan Mennyttä aikaa etsimässä toi menneen nykyisyyteen. Virginia Woolfin tuotanto on toinen merkkipaalu aikaa ja kokemusta moniulotteistavasta kirjallisuudesta. Siinä mennyt on tulvavettä, joka alati syöksyy nyt-hetkeen, ja nyt-hetki moniulotteisia haarakkeita, jotka harhailevat ajassa ja kokemuksissa ilman suurta, eheää tarinaa tai lineaarisuutta. Silti minulle juuri nyt, omassa ajassani, juuri Smithin kirja oli muistutus, menneen paluu kahdella tasolla.

 

Jos Baerin teos veti minut kadotettujen epookkien repaleisiin vieremiin sekä siten kuljetti kohti suuria kuvioita, joiden siimeksessä ihminen on pieni, kiskoi M Train kohti henkilökohtaista aikaa, jonka rinnalla suuret kuviot menettävät merkitystään. Mennyt oli minussa nyt ja kokemus purkautui ulos suhteessa jo elettyyn.

 

Olin Lancasterissa sijaitsevassa kivitalossa keskellä entistä olohuonettani, allani humalluttavakuvioinen kokolattiamatto ja vierelläni keittiö täynnä kirkasta valoa sekä hylättyjä paperipinoja. Koirat huohottivat ikkunoihin, kuuma ilma liekkui kiviaidalla, pian astuisin ulos ja kulkisin teinien sylkemää katua kohti bussipysäkkiä. Toimisin kuten olin jo toiminut, ”nyt” oli menneessä, valmis ja silti läsnä kuin kuoriutuisi itsestään ulos vasta aivan kohta. Oli aamu vuonna 2005, kaikki oli mahdollista, ja matkalla yliopistolle korvissani soi Patty Smithin levy, josta en pitänyt. Yöllä nukahdin Smithin kirjan äärelle ja olin jälleen opiskelija Lancasterissa, liikuin kevyesti, etsin kampukselta kioskia, ihmettelin kuppeja, joihin ei mahtunut lainkaan kahvia, heräsin auditoriumista vilttiin kääriytyneenä, keskeltä tenttiä, pahoittelin asiaa ja nukahdin uudelleen, sitten heräsin toisen kerran, tällä kertaa 41-vuotiaan kehossa.

 

Mennyt ja nyt, uni ja todellisuus, näiden mutkaisista muodostelmista löytyy M-Trainin kokeva ”minä” ja sen alati muuttuvat kerrokset sekä kertomukset.

 

 

Kantista Bergsoniin

 

Filosofi Immanuel Kant väitti, että vapaa tahto on näennäistä kausaalisessa, tilan ja ajan todellisuudessa. Determinisminä tunnetun näkemyksen mukaan kaikella on syynsä, ja siten menneisyys paitsi selittää meidät ja tekomme, myös määrittää niitä. Juuri tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa elävä, juuri tiettyjä asioita kokenut ja tietynlaisen neuroneiden liikkeen omaava yksilö ei voi tehdä mitään muuta kuin juuri sen teon, minkä hän tekee. Me olemme ilmaan heitettyjä lumipalloja, jotka lentävät ennalta määritetysti. Historia ohjaa meitä, mennyt sysää liikkeelle nykyisyyden.

 

Tämä ajatusmalli toistuu usein historiankirjoituksessa ja poliittisessa analyysissä. Me olemme aikakautemme tuotteita, natsi ei olisi voinut valita toisin. Katso yhteiskunnallisia ilmiöitä tai neuronien toimintaa ja osaat selittää, jopa ennustaa yksilön toiminnan. Determinismi rajaa meidät lopulta menneisyyden tuottamiksi koneistoiksi vailla luovuutta ja vapautta. Samalla se poistaa vastuun mahdollisuuden. Kuka voisi syyttää lumipalloa siitä, että se lentää? Me olemme kaikki syyntakeettomia, kädet ilmaan nostavia olentoja, joiden elämänkulku oli määritetty jo universumin syntyessä.

 

Juuri determinoitu aika on lineaarista: se on viiva, joka etenee menneestä tulevaisuuteen. Ajan voi siten piirtää paperille, ”tuosta tuohon”, se on asetettavissa tilan muotoon. Bergson kritisoi tätä näkemystä väittämällä, että aika ei ole tilallista. Sitä ei voi piirtää viivaksi, vaan se on liikettä, jota ei voi edes sanallistaa, ja joka tempoilee meissä alati, pysähtymättä. Aika on viivan sijaan ”kestoa”, joka aukeaa esille kokemuksissa. Meistä jokainen kokee herkeämättä muuttuvia tiloja, yksikään kokemus ei ole sama kuin aiempi, jokainen tunne on erilainen, eikä mitään tästä kaikesta voi suoraan kuvata tai kertoa niin, että sen todella tavoittaisi. Kokemus kimpoilee eri suuntiin, limittyy muihin kokemuksiin ja on Bergsonin mukaan lopulta kuin sävelmää, jossa sävelet muodostavat loputtomasti vaihtelevia kokonaisuuksia. Yksilö on musiikkia, joka muuttuu.

 

Tilan sijaan oleellista on liike. Aika ei ole tilallinen viiva, vaan liikettä, muutosta. Se koostuu kokemuksista – palautuvista, rönsyilevistä, toisiinsa kietoutuvista ”laaduista”, joita ei voi tavoittaa tai vangita, saatikka mekaanisesti selittää, ja jotka eivät seuraa tiukan kausaalisia malleja. Tämä tarjoaa mahdollisuuden myös vapaudelle sekä ennen kaikkea luovuudelle, mitä Bergson piti elämän ytimenä. Meissä on vitaalista iloa, elan vitalia, juuri siksi, että me voimme astua ennalta määritetyn ulkopuolelle ja tanssia viivojen sekä laatikoiden tuolle puolen, olla muuttuvaa liikettä, luovuuden pyrähtelyä. Tästä koostuu evoluutio, kaikki luonnon eteneminen.

 

Bergsonin ymmärtäminen vaatii mielikuvitusta. Hän kuvailee asioita, joita ei voi kuvailla, ja hänen filosofiansa rikkoo mekaanista tiedettä, joka keskittyy kausaalisuuksiin. Se johtaa vapaaseen joksikin tulemiseen, uudistumiseen ja lentoon, mitä myöhempi filosofi Gilles Deleuze piti yhtenä ”bergsonismiksi” kutsumansa koulukunnan piirteenä. Mielikuvitus ei kuitenkaan ole haaste, vaan jotakin Bergsonin filosofialle hyvin keskeistä: eletty aika, kokemus, avautuu mielikuvituksen kautta. Lopulta reitti ymmärrykseen löytyy intuitiosta.

 

Oleellista on kokemuksiin avautuminen. Bergson uskoi, että sieltä löytyy reitti uudenlaiseen todellisuuden ymmärrykseen. Hänen mukaansa ajan suhteellistaminen kokemukseen oli jopa tie uudenlaiseen fysiikkaan, ja hänessä on nähty kvanttifysiikan alkuvaloja. Putoa kokemuksiisi, sanoisi Bergson. Liiku niiden mukana ja mene syvemmälle ilman halua selittää.

 

 

Kirja ja kausaliteetti

 

Historiankirjoitus on kausaalista kerrontaa, ajan linearisointia. Sille on paikkansa. On ravitsevaa nähdä aikakausia toisia ennen ja tunnistaa syitä. Baerin natsi-isovanhempien kulku epookkien keskellä ansaitsee huomiota, ja Baer kuvaa sitä reflektiivisellä tarkkuudella, johon tärkeällä tavalla sisältyy yksilöperspektiivi. Silti kausaalisuus ei ole kaikki. Aika on myös elettyä, ja elettynä saa muotonsa vain kokemuksissa, joiden kulku repeilee ja palaa yhteen. Sellaista aikaa kirjoittaa Smith, runoilija, jolle aika on kokemusta, ja kokemus mielikuvituksellista, hyppivää, moniulotteista sekä yhdistävää. Vitaliteetti etenee liikkeenä, sääntöjä ei ole.

 

Smithin kerronnassa voi aistia Bergsonin filosofiaa. M Train on monisyistä liikettä – se todella on juna, joka huokailee kokemusta myös lukijaan. Samalla aika on suhteellista kokemukseen nähden, eikä suuria selityksiä ole. Kaikkea vierittää eteenpäin jokin ilo, jota Smith tapailee itseensä halki kirjan. Poukkoillessaan ilman kausaalista aikaa, Smith kirjaa näkymiä siihen luovuuteen, runoilijan elinehtoon, mitä Bergson piti ajan varsinaisena muotona. M Train onkin vapautta kausaalisessa maailmassa, jatkuvaa joksikin tulemista determinismin vierellä.

 

Toisinaan Smith kritisoi perinteistä aikakäsitystä suoraan, kuin aavistaen Bergsonin perinnön. Rakkaus kuvastuu kirjassa kellona vailla viisareita. Etsiessään portaalia vielä kirjan viimeisillä sivuilla, sekoittaen unta ja todellisuutta, Smith kuvaa, että: ”Sirpale sirpaleelta me vapaudumme niin kutsutun ajan tyranniasta”. Jos portaali on kokemuksessa, on se myös lineaarisesta ajasta vapautumisessa.

 

Bergson oli naimisissa Proustin serkun kanssa, ja hänen filosofiansa vaikutti Proustin tuotantoon. Sama pätee moneen muuhun aikaa suhteellistavaan kirjailijaan, myös Smithiin. M Train sisältää monia lyhyitä hypähdyksiä historian hahmoihin, kirjailijoihin, ajattelijoihin, jotka kaikki ovat olleet osa Smithin kokemusvirtaa. Niihin olisi voinut sisällyttää myös Bergsonin, vaikka Smith ei kenties ole tästä koskaan kuullutkaan. Tässä kausaliteetti palaa ”kestoon” ja luovuuteen: Bergsonin ajattelun jälkiaallot ovat vahvistaneet aikaa suhteellistavaa kirjallisuutta. Hän, joka kritisoi kausaliteettia, vaikutti kausaalisesti ja näkyy myös M Trainissa.

 

 

Aikaa kantava vastuu

 

Vaikka yksilö kulkee ajassa, on aika myös yksilössä, ja jälkimmäinen taso mahdollistaa vapaata liikettä. Täältä löytyy luovuuden lisäksi jotakin muutakin oleellista: vastuu. Ajassa kausaalisesti kulkevat, viivoja seuraavat yksilöt eivät ole teoistaan vastuussa. Viivoitettu natsi on aikakautensa muotoilema. On kuitenkin myös muita mahdollisuuksia.

 

Jos kausaliteetin rinnalla tai takana kulkee kokemus, joka sisältää mahdollisuuden vapaasta liikkeestä, löytyy tästä perusta myös vastuulle. Oleelliseksi nousee kysymys siitä, herkistimmekö itsemme kokemukselle, koetimmeko tavoittaa sen itsessämme, vai annoimmeko sen valua ohi, olimmeko hieman turtuneita, paljon apaattisia, emmekö enää huomanneet, jätimmekö pois mahdollisuuden kuoriutua kokemukseen. Koimmeko asioita tunnistamatta? Näitäkin valintoja voi ohjata kausaalisuus, mennyt meissä, mutta kun astuu kyllin syvälle kokemukseen, voi ympärillä valahtaa esille myös jotakin muuta.

 

Kokemuksiaan tunnustelevat kirjailijat ovat silloin ensiluokkainen moraalireititin. Ehkä tulisi avautua pidemmälle kokemukseen, jotta voi myös päättää, mitä on hyvä kokea. Valtaa? Rakkautta? Iloa? Jospa vastuu aukeaa siten silloin, kun aika on yksilössä. ”Silmänräpäyksessä koko elämä, me kuljemme äänettömän alkusoiton äärettömien liikkeiden läpi”, sanoo Smith.

 

Me kuljemme ajassa, mutta me myös vaikutamme aikaan sitä selkeämmin, mitä syvemmin tunnistamme sen kokemuksena itsessämme.