Luonto voi havahduttaa, tempaista toiselle tasolle, jolta asiat vaikuttavat tuoreilta, erilaisilta ja helpottavilta. Se vetää arvioimaan omaa itseä – maailmaa liian suljetuin katsein ja haluavin käsin hamuavaa ihmiseläintä – luovin tavoin. Se pyöräyttää meidät ympäri ja pysäyttää sitten uuteen asentoon. Erityisesti se houkuttelee arvioimaan ihmiseläimen sijaintia luonnon kartastossa, jossa insinöörimielten suunnittelemien katulinjojen sijaan kohoilee juurina mutkitteleva ja alati jatkuva muutos. Hengästyneenä voi vain pysähtyä ja ymmärtää jotakin toisin.

Luontokokemuksia on tutkittu myös psykologiassa. Tutkijat ovat vieneet luontoon tottumattomia viikkojen vaelluksille ja seuranneet vaikutuksia. Kaupunkien hallittuun ja säännönmukaiseen toistoon taipuneet ovat joutuneet riisumaan itsensä totutuista kaavioista, viihteen viestitulvista, jopa puheesta, sekä vain kulkemaan joen vartta voimatta kääntyä pois itsestään ja ympäristöstään. Seuraukset voivat olla radikaaleja ja uudistaa ympäristömoraalia.

Kokeellisia kokemuksia

Matthew McDonald, J. Hinds ja Peter Ashley ovat tutkimusryhmiensä kanssa dokumentoineet kuinka luontoon meneminen voi veistää esille selkeyden ja kirkkauden kokemuksia, ydinkerrostemme unohdettua huminaa. Siihen liittyy tunne siitä, että valuu osaksi jotakin suurempaa ja suuruudessaan sekä aivan tuttua että kokonaisvaltaisesti käsittämätöntä. Samalla sitä värittävät erikoiset tunteet, joita ei saa mahdutettua totuttuihin kansioihin ja jotka siten jäävät vaille nimilappuja – tunteet, jotka ovat sanallisen sijaan visuaalisia, toden tunnistavia välähdyksiä.

Eräs kokeeseen osallistunut kertoo kokeneensa kuin olisi nostanut päänsä vedestä ja viimein katsonut maailmaa. Joki, vuori, tai tuulen riipimä sade valaisevat reittejä näkemiselle ja hetken maailma hohtaa, piilotetusta ja sivuutetusta tulee havaittua. Samalla luonnossa on kokemus elossa olemisesta, autenttisuudesta.

Nämä kokemukset ovat totutun ylittäviä, filosofian sanastossa transsendentaaleja, omien tuttujen ajatusmallien ulottumattomissa kulkevia, kulttuurin peruskielen ohittavia. Joen varrella yön leviämistä ja heräävien lepakkojen tummia kahahduksia seuraava voi tuntea yön ja kahahdukset lihassaan, sekä niiden kautta nousta näkemään toisella tapaa. Raadollisuus – se, että kuoleminen on kaikkialla – yhdistyy käsitteitä uhmaavaan kauneuteen, elämän kykyyn sulkea meidät itseensä. Kuten Ashley toteaa, materiaaliseen biologiaan putoaminen avartaa eteemme ymmärryksen ei-materiaalisesta.

Yksi selitys luontokokemuksille on ”uskonnollinen kokemus”, filosofi William Jamesin nimeämä tapahtuma. James kuvaa kuinka uskonnollisissa kokemuksissa kieli hälvenee ja sen korvaa intensiivinen oivallus ikään kuin äkisti viimein tietäisimme maailmaan. James itse hakeutui aktiivisesti luontoon, ja kenties juuri luonnossa oleminen avasi hänelle suuntia myös uskonnollisuuteen. Ympäristöfilosofi Piers Stephens on kuitenkin halunnut tulkita Jamesin filosofiaa myös ei-uskonnollisella tavalla, jolloin voidaan puhua vain ”hiljaisista kokemuksista”. Tunturin laella havahtuu hiljaisuuteen, sanojen loppuun, ja juuri tämä tuottaa kirkkautta. Jamesia seuraten nämä kokemukset ovat todellisempia kuin ”todelliseksi” väitetty.

Luontokokemukset voivat kuulostaa esoteeriselta hippi-mystiikalta, sillä länsimainen ihmiseläin kaipaa konkretiaa, mutta Jamesille ja Stephensille ne ovat mystiikan sijaan keino tietää. Keskeistä on niiden tapa paeta ja väistää kieltä. Luonto tuottaa kielen ulkopuolista ymmärrystä ja juuri siksi on havahduttavaa.

Nukkuva hyöty

Pintakulttuurin tylsistyttäviin merkkijonoihin kääriytynyt voi nukahtaa, kulkea horteessa, juoda aamukahvinsa, tehdä työnsä ja kuolla huomaamatta mitään. Muovisessa maailmassa meistä tulee muovisia: me hymyilemme, vihaamme, rakastamme ja suremme tavoilla, jotka olemme oppineet viihteen ja mainosten tarinoista koskien sitä, mitä on olla ”ihminen”. Totutut ajatusmallit toistavat itseään, kunnes me yökimme ulos tunkkaista ja turtaa samuutta. Liian usein sanat toistavat itseään ja tekevät todellisuudesta näköisensä. Silti ne ovat myös turvallisia. Totutusta tulee totuus, eikä ulos enää pääse.

Yksi totuttu tapa hahmottaa todellisuus on hyötyarvo: mistä saada rahaa, rakkautta, suosiota, statusta, onnea? Kun kuvaamme ympäristöä kielen kautta, keskitymme usein hyötyyn. Miten hyötyä maailmasta sekä itsessäni että ulkopuolellani? Hyödystä tulee kaava, ja kaavasta nukuttava paino, joka peittää mielen. Tätä ei tulisi kaihtaa, tämä tulisi hyväksyä, asiasta valittaminen on lapsellista, sillä tätä me olemme – vai olemmeko?

Kun istuu virtaavan joen vierellä, kulkee joki lopulta oman itsen läpi ja läsnä on ”tämä”, joka paiskaa kehon hereille. Luontokokemukset uhmaavat kieltä – tammen tai kiven voi hahmottaa vain ilman biologiankirjojen selitysmalleja tai sanallisten kuvausten litanioita. Samalla luontokokemukset haastavat hyötyä. Kuten Stephens toteaa, ne ovat tapa purkaa totuttua ja havaita todellisuus itsessään, ilman välineellisyyttä. Metsä ei ole enää instrumentti.

Ihmetys ja itseisarvo

Joen vartta kulkeminen saattaakin avata eteen jotakin hyvin ilmeistä: luonnon olennoilla ja asioilla on arvoa itsessään, tunturin moraalinen merkitys on muuta kuin hiihtohissejä ja porolaitumia. Luontokokemuksiin liittyy siten moraalinen kunnioitus, joka ei kuitenkaan synny ympäristöetiikan pitkistä, akateemisista, sähkövalon alla kirjatuista argumenteista, vaan jostakin, jonka nykyhetken ihmiseläimet halussaan etsiä helppoutta ovat usein unohtaneet: ihmetyksestä. Kuntosalien ja kokkiohjelmien todellisuus tarjoaa asioita valmiina, ”tässä, ota”. Se kertoo, väittää ja tyrkyttää. Jäkälä ei tyrkytä vaan imee ihmetykseen, luonto ei tarjoa vaan kutsuu. Ympäristön olentojen ja asioiden itseisarvo todellistuu ihmetyksen kautta.

Ihmetys limittyy yhteen kirkkauden kanssa. Joessa kahlaava sekä tietää selvästi että ihmettelee vahvemmin kuin koskaan. Asiat ovat ilmeisiä, esillä, auki, ja juuri siksi hämmentäviä. Samalla esille työntyy nöyryys. Minä en omista tätä. Minä en ole tämän yläpuolella, ulkopuolella tai keskiössä. Minä olen yksi kuolevista, en jumalan kuva. Minun rinnallani kulkevat vedet, kuoriaiset, ilmaa nielevä naava ja huohottavien hirvien laumat, minussa on tuulien virtaus ja solujen syntymä. Minä olen luonnossa ja se minussa, eikä luonto siten ole välineeni tai minä sen auktoriteetti.

Käsitys itseisarvosta lehahtaa siis aktuaaliseksi kohtaamalla luonto hyötykeskeisyyden ulkopuolella. Luontokokemuksia ei synnykään helposti silloin, kun luontoa lähestytään ensisijaisesti hyödyn kautta. Kun metsässä kulkeva kantaa kivääriä, on päämääränä palkkio ja huomio on vain metsäautoteiden montuissa ja tapetun lihan halussa. Yhtä usein kuin olen nähnyt metsässä metsästäjiä olen ihmetellyt tapaa, millä he siellä ovat: autoilla on ajettu aivan hirvitornin juurelle ja metsä kohdataan tuijottamalla ruudulta gps:ää. Yhtä lailla marjoilla sankonsa täyttävä tai kalaa joesta hakeva saattaa keskittyä vain palkintoon. Luonto jää sivurooliin, hyödyn hakemisen näyttämöksi, joka saattaa hetkellisesti rauhoittaa, mutta jota silti ei varsinaisesti huomata. Ihminen peittää luonnon haluillaan, eikä metsä tällöin voi täyttää aistiverkostoja. Hyöty vaimentaa kyvyn havaita.

Luontokokemukset vaativatkin välineellisyyden unohtamista, metsään astumista ilman ensimmäistäkään ajatusta sen praktisesta hyödyntämisestä. Ne vaativat myös aikaa sekä yrittämättömyyttä. Kokemus ei saavu sitä odottavalle. Itselleni vahvimmat hetket ovat tapahtuneet pitkillä vaelluksilla, päivien ja öiden vuorotellessa ilman digitaalinäyttöjä ja ajan hävitessä kiertokulkuihin. Luontokokemus voi silti tapahtua milloin tahansa, jopa puiston laidalla katseen keskittyessä kädessä olevan ruudun sijaan tammen runkoa tarkistaviin muurahaisiin tai valon kulkuun kaarnalla. Ainut ehto on: älä pyydä luonnolta mitään, älä vaadi palkkioita.

Hyödyn korvaa itseisarvo, jonka luo ihmetys ohjaa. Koivu on arvokas muunakin kuin halkoina, suon arvo ei ole turpeessa, jäniksen arvo ei ole lihassa. Moraalia opitaan luonnosta, sillä luontoa kokemalla meihin asettuu oivallus itseisarvosta – siitä, että ulkopuolellamme on jotakin suunnatonta, kaikkeudessaan kaunista, sinällään merkityksellistä.

Avoin

Lopulta luonto itsessään on radikaali kritiikki, joka kohdistuu kaikkialla vyöryävään, välineellistävään maailmankuvaan ja sitä kautta unessaoloon. ”Tässä”, liekehtii pilvien valumissa ja peuran kylkien varjoissa. Avoin korvaa suljetun. Ennen kaikkea se on kritiikki sitä öljyä syövää ja kaasuja oksentavaa koneistoa vastaan, joka on tuhoamassa ympäristön olioiden ja ilmiöiden mahdollisuudet jatkaa olemassaolonsa merkillisiä maastoja.

Syväekologi Arne Naess totesi, että moraaliseen muutokseen ei tarvita teoriaa, vaan pelkästään käsityskyvyn kehittämistä. Käsityskyky syntyy luonnossa, luonnon kautta, olemalla luontoa. Narsistinen ihmiskeskeisyys näyttäytyy absurdina häpeän pisteenä, ja sen yli leviää oivallus arvosta, jolle omamme on alisteinen.

Luonto on tässä, meissä, kaikkialla ja aukeaa hyödyn ja valmiiksi annetun hylkäämällä. Se on toisin käännetyissä asioissa, kielettömän kokemuksen kouraisuissa. Se on itseisarvo, elämän ensimmäisen nykäyksen arvokkain alkuperä, joka tarvitsee huomiomme akuutimmin kuin koskaan.