Kuoleman karnevaalit

 

Satakunnan ja Pohjanmaan MTK-tuottajaliitot järjestävät 1.8.2020 naakkojen ja muiden ”haittalinnuiksi” määrittelemiensä eläinten lahtauspäivän. Syyksi kerrotaan esimerkiksi se, että naakat jättävät jälkeensä ulosteita ja rikkovat rehupaaleja. Naakan pesät taas tukkivat savupiippuja. MTK myös mainostaa arvontaa, johon naakkojen tappajat voivat osallistua, sekä toivoo sosiaaliseen mediaan tapahtumasta kuvia. Tavoitteena on naakkakannan raju pienentäminen. MTK jopa kannustaa siihen, että lintuja tapettaisiin erityisluvin rauhoitusaikana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että niitä ammuttaisiin pesintäaikaan, jolloin orvoksi jääneet poikaset nääntyvät nälkään.

Mitä ihmettä nyt taas? Onko se, että eläin pesii, ulostaa ja etsii ruokaa syy ottaa se hengiltä? Eikö eläin enää saa olla lainkaan olemassa? Minkälaisesta luontosuhteesta tämä kaikki kertoo? Onko luonnonvaraisia eläimiä todella oikeutettua tappaa eläintuotannon nimissä? Entä minkälaisia ovat ne linnut, joita jotkut tuottajat niin innolla haluavat tappaa?

naakka

 

Luonnosta vieraantunut ampuja

Aihetta koskevia uutisia lukiessa on vaikea välttyä tragikoomiselta tunnelmalta. Linnuista puhutaan kuin ne olisivat perin merkittävä riesa perustein, jotka sopisivat satiiriseen kuvaelmaan. Onko tosiaan niin, että pesät savupiipuissa tai linnunkakka navetan takana ovat niin valtava asia, että on syytä tarttua aseisiin? Kunnioittava luonto- ja eläinsuhde vaatii sitä, että ihminen näkee vaivaa ja etsii aktiivisesti kompromissiratkaisuja voidakseen huomioida myös muiden lajien näkökulman ja edun. Miksi ei siis tappamisen sijaan etsiä keino, jolla molemmat osapuolet – sekä ihminen että linnut – voivat jatkaa eloaan?

Jos naakka pesii savupiipun päälle, on syytä asentaa piippuun ritilä, joka estää pesinnän tulevaisuudessa. Jos paalien rikkominen on ongelma, voi ihminen hyödyntää teknistä taidokkuuttaan siihen, että kehittää sopivat, eläinystävälliset karkotusmenetelmät paalejaan suojelemaan. Delftin yliopiston ja EU:n yhteistyönä onkin kehitetty muun muassa laservalolaite, jonka on todettu olevan tehokas sekä eläinystävällinen tapa karkottaa lintuja, ja lisävaihtoehtoja löytyy esimerkiksi täältä: https://www.fwi.co.uk/machinery/guide-to-effective-bird-scaring-kits-for-farmers.

Jos taas linnun uloste maaseudulla alkaa harmittaa, voi tuotantotilallinen vetää syvään henkeä ja miettiä hetken seuraavaa lausetta: ”minua harmittaa, että luonnonvaraiset eläimet ulostavat maaseudulla”. Samoin hänen on hyvä muistaa, että salmonella, jota lintujen pelätään levittävän, liittyy usein enemmänkin eläintuotannon teollistumiseen ja suuriin eläintiheyksiin kuin naakkoihin. Sitä paitsi, on vaikea kuvitella eettisesti ontuvampaa syytä tappaa eläimiä kuin se, että näin voidaan turvata muiden eläinten tappaminen ruoaksi; ei luonnonvaraisia eläimiä ole oikeutettua hävittää jo sinällään kyseenalaisen eläintuotannon nimissä. Jos tuottaja on tämän jälkeen edelleen harmistuksen syvässä vimmassa, voi hän yksinkertaisesti suojata rehuvarastot ja ruokintalaitteet pelkäämiltään jätöksiltä – ei tähän lintujen ampumista tarvita.

Samoin voi hetken pohtia, minkälaisena paikkana maaseutua pitää: tulisiko sen olla läpensä desinfioitu golf-kenttä, jossa on tilaa vain ihmiselle ja tämän intresseille, vai voisiko ihminen omaksua maanläheisemmän asenteen ja hyväksyä, että hän ei ole ainut olemassaoloon oikeutettu olento ja että muutkin eläimet saavat tuottaa jätöksiä. Ajatuksen voi suoda myös sille saasteen ja jätteen määrälle, millä ihminen on tukkinut planeettamme meret, mantereet ja ilmakehän, sekä pysähtyä hetkeksi vertailemaan näitä kahta asiaa ihan rauhassa ja hiljaa. Homo sapiens on vihoviimeinen laji, joka on oikeutettu räiskimään muiden lajien edustajia hengiltä ”haitan” perusteella.

MTK ja muut naakoille kuolemaa vaativat tahot antavat ymmärtää, että eläimet eivät saa vaikuttaa millään tavalla ihmiseloon. Toisin sanoen tahot, jotka hankkivat elantonsa muun luonnon ja eläinten rajusta hyödyntämisestä vaativat, että muun luonnon ja eläinkunnan on oltava täysin passiivista materiaa, joka ei tuota pienintäkään jälkeä tai haittaa ihmisen arkeen. Ihmiskeskeistä maailmankuvaa mukaillen, vain ihmisellä on oikeuksia, kun taas muun eläinkunnan on jäätävä hiljaiseen, oikeudettomaan rooliin, jossa jo niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin pesimisestä tai ulostamisesta rangaistaan kuolemalla.

On kuin ihminen olisi jonkinlainen suurruhtinas, joka ei siedä ympärilleen muita eläimiä saatikka mitään sellaisia intressejä, jotka saattaisivat olla ristiriidassa hänen omiensa kanssa. Tällaisen suurruhtinaan näkökulmasta eläimiä on liikaa, kerta kaikkiaan mahdottomasti, ja ne tulee poistaa koska tilaa on vain ruhtinaan omalle egoismille. Aura Koivisto ja Risto Sauso kirjoittivatkin ansiokkaassa kolumnissaan ”Liikaa eläimiä” (Suomen luonto 10.6.2020) siitä, miten absurdiksi ihmisten eläinasenteen ovat kärjistyneet. Ihmiset valittavat hanhista, tiiroista, merimetsoista, lokeista, susista, pienpedoista, ja mitä moninaisimmista muista lajeista (jopa talitinteistä!) ”haittana”, joka on ratkaistava tappamisella.

Realistinen ja eettinen luonto- ja eläinsuhde loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on luonnosta tuhannen mailin päähän vieraantunut ihminen, joka vaatii itselleen kaiken antamatta muille lajeille mitään. Juuri luonnosta vieraantunut ihminen voi parahtaa, ettei eläin saa ulostaa tai pesiä tai oikeastaan olla lainkaan olemassa. Hänelle ei juolahda mieleen, että hän on muiden eläinten alueella; että hänen navettansa ja rehupaalinsa ovat luonnonvaraisten eläinten reviirillä, ja että noilla eläimillä on yhtäläinen oikeus olemassaoloon kuin hänellä itsellään. Jos ihminen rakentaa piippunsa ja kokoaa paalinsa naakkojen elinalueille, eikö hänen tulisi olla ymmärtävä sen suhteen, että nuo naakat saattavat pesiä kyseisiin piippuihin ja välillä nokkia paaleja?

naakka 5

Jo termi ”haittalintu” herättää liudan kysymyksiä. Eikö tämä ole tahallisen leimaava termi, joka kalskahtaa varsin tarkoitushakuiselta ja tappamisen näennäiseen oikeuttamiseen suunnitellulta? Onko lintu, joka elää elämäänsä oman luontonsa mukaisesti, ”haitta”? Ovatko kaikki lajit, jotka aiheuttavat ihmisille mitään epämukavuutta, ”haittaeläimiä”? Eikö pikemminkin olisi syytä sanoa, että ihminen on luonnon kannalta mennen tullen merkittävin haittaeläin, varsinainen parasiitti, joka tolkuttoman egoistisesti hyödyntää muita lajeja ja luonnonresursseja jättäen jälkeensä mittavaa tuhoa?

 

Älykkäitä lintuja, ajattelemattomia ihmisiä

Minkälaisia lintuja naakat oikeastaan ovat? Tutkimus osoittaa varislintujen olevan monissa mielen taidoissa yhtä kehittyneitä kuin ihmisapinat, kuten simpanssit tai ihmiset. Niillä on erinomainen muisti ja kyky suunnitella tulevaa. Esimerkiksi harakat myös läpäisevät itsetietoisuuden ”peilitestin”, eli ne tunnistavat itsensä peilikuvastaan, ja vastaava itsetietoisuuden taito löytyy luultavasti muistakin varislinnuista. Ne muistavat toisensa useiden vuosien päähän, samoin kuin sen, keiden aiemmin tapaamiensa yksilöiden kanssa ne tulevat toimeen. Ne voivat muistaa myös tapaamansa ihmiset useiden vuosien ajan sekä sen, olivatko nuo ihmiset niille ystävällisiä vai eivät.

 

naakka 3

 

Samoin varislinnut hallitsevat työkalujen käytön, eli ne pystyvät hyödyntämään vaikkapa kiviä tai keppejä ruoanhankinnassa sekä suorittamaan monimutkaisia tehtäviä työkalujen kera saadakseen kokeissa ruokapalkkion. Varislinnut jopa päihittävät simpanssit monissa ongelmanratkaisutehtävissä. Ne pystyvät myös hyödyntämään ”mielen teoriaa” eli ymmärtämään, että toisella yksilöllä on omanlaisensa mieli ja päättelemään, mitä tuo toinen yksilö kenties tahtoo tai aikoo.

Naakat ovat yksi varislintujen edustaja. Muiden sisarlajiensa tavoin ne ovat hyvin älykkäitä eläimiä. Naakat osaavat koetilanteissa käyttää työkaluja ja pärjäävät muutoinkin kognitiivisia kykyjä mittaavissa kokeissa mainiosti. Esimerkiksi niiden oppimiskyky on loistava, ja ne myös jakavat oppimaansa tietoa eteenpäin. Myös naakkojen itsekontrolli ja päättelytaito ovat erittäin kehittyneitä. Itsekontrollissa, eli välittömien halujen hillitsemisessä pitkäaikaisen hyödyn nimissä, naakat päihittävät bonobot ja gorillat (ja oletettavasti myös monen elämässään hapuilevan ihmisolennon). Taitojen lista on pitkä. Tiesitkö, että naakat osaavat esimerkiksi laskea ja pystyvät siten päättelemään lajikumppaneiden äänistä, kuinka monta näitä on?

Naakat osaavat myös ennustaa lajitovereidensa käyttäytymistä ja luultavasti jopa kokea empatiaa näitä kohtaan. Ne myös osoittavat merkkejä altruismista eli kyvystä tehdä pyyteettömiä uhrauksia muiden hyväksi esimerkiksi ruoan jakamisen muodossa – naakat ovatkin kädellisiä innokkaampia ruoan lahjoittajia. Samoin ne pystyvät vastavuoroiseen eli molemminpuoliseen auttamiseen. Naakat ovatkin hyvin yhteisöllisiä ja sosiaalisia lintuja. Ne auttavat ja puolustavat toisiaan, sekä kommunikoivat keskenään – ne muun muassa viestittävät äänisignaalein toisilleen, kuinka merkittävä vaara on edessä.

Naakkojen yhteisöllisyys on itse asiassa niin monimutkaista, että se on jo pitkään herättänyt tutkijoiden kiinnostusta. Ne osaavat tunnistaa toisensa äänen perusteella, luovat monimutkaisia vuorovaikutusverkostoja, ja muodostavat pitkiä kiintymyssuhteita. Jälkimmäisestä kertoo se, että naakat ovat yksiavioisia lintuja. Ne etsivät elämänkumppaninsa jo nuorena ja pysyvät tälle visusti uskollisina. Naakat ovat myös erinomaisia vanhempia, joista molemmat huolehtivat jälkeläisistään pitkään. Ei olekaan ihme, että naakkojen sosiaalisia taitoja on verrattu kädellisten ja delfiinien vastaaviin. Niiden sosiaalisuus ulottuu myös ihmisiin. Ne osaavat tulkita ihmisten kasvonilmeitä ja erityisesti katsetta, sekä päätellä, onko ihminen aggressiivinen vai ystävällinen.

Naakat ovat siis hämmästyttävän älykkäitä, nokkelia, oppivaisia, sosiaalisia eläimiä, jotka osaavat käyttää työkaluja, muodostavat lujia kiintymyssuhteita ja pitävät toisistaan huolta. Tällaiset eläimet ansaitsevat kunnioitusta, ihailua ja empatiaa – eivät vihaa tai vainoa.

naakka 6

 

Naakkarauha

Naakka on oppinut pitkän rauhoitusjakson aikana luottamaan ihmiseen. Nyt ihminen pettää tuon luottamuksen. Tilanne on omiaan herättämään melankoliaa ihmislajin edessä. On vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen olemaan niin keskittynyt omiin intresseihinsä, että kunnioitus muita lajeja ja niiden edustajia kohtaan katkeilee näin kolkosti. Miksi halu elää muiden olentojen rinnalla, sekä ihmisen että niiden intressejä tukien, unohtuu ja peittyy ainaiseen itsekkyyteen? Eikö jälkimmäistä ole nähty jo aivan kylliksi, ja eikö olisi aika jo keksiä jotain uutta?

Toimittaja Jami Jokinen on osuvassa kommentissaan (Länsi-Suomi 15.7.2020) huomauttanut, että maassamme leviää eläinviha, joka paitsi tekee eläinten tappamisesta viihdettä ja sirkusta, myös haluaa mitä erilaisimpia eläimiä tapettavaksi. Tämä vaikuttaa olevan valitettavan totta. Samalla, kun osa väestöstä on kehittynyt eläimille myötämielisempään ja eettisesti kestävämpään suuntaan, osa on jumittunut päälakea myöden itse- ja ihmiskeskeiseen kuoppaan sekä siten jatkaa vieraantumistaan siitä luonnosta ja eläinkunnasta, joka ihmisenkin on synnyttänyt. Seurauksena on tulevan perjantain kaltaisia tapahtumia, jonka tiimoille MTK on koettanut luoda jokseenkin irvokasta karnevaalihenkeä ikään kuin älykkäiden eläinten joukkolahtaaminen olisi perin lystikästä hupia.

Varislinnut reagoivat voimakkaasti nähdessään kuolleita lajikumppaneitaan ja niiden on todettu osoittavan stressin merkkejä, jos niille läheinen lintu menehtyy. Jopa varislintujen harjoittamista ”hautajaisista” on puhuttu. Perjantaina tulee kuolemaan monen linnun pitkäaikainen elämänkumppani, toveri tai emoaan yhä seuraava jälkeläinen. Kun metsästäjät laskevat saaliitaan, jossain on surevia lintuja, jotka ovat nähneet ihmisen huonoimmillaan. Samalla maailmasta poistuu liuta älykkäitä yksilöitä, joilla oli oma näkökulmansa, kokemuksensa, muistonsa ja aikomuksensa.

Monissa kulttuureissa – myös suomalaisessa perinteessä – niiden tappamisen on uskottu johtavan huonoon onneen ja jopa kuolemaan. Tästä syystä naakka on aiemmin nimetty jopa ”kuoleman linnuksi”, jota on kohdeltava hyvin surkean kohtalon välttämiseksi. Taikauskoa ei tarvitse seurata, mutta tässä legendassa on jotain perää. Kun kohtelemme muita lajeja itsekeskeisesti ja piittaamattoman väkivaltaisesti, on sillä lopulta seurauksia myös ihmisen itsensä kannalta. Onneksi osa tilallisista on ilmoittanut, ettei tahdo osallistua tapahtumaan – on myös heitä, jotka ymmärtävät, että itsekkyyden ajan on viimein oltava ohi.

 

naakka 2

 

Lähteitä

https://www.fwi.co.uk/machinery/guide-to-effective-bird-scaring-kits-for-farmers

Bayern, Auguste M.P. von & Emery, Nathan J. (2009). “Jackdaws Respond to Human Attentional States and Communicative Cues in Different Contexts”. Current Biology 19 (7): 602-606.

Coomes Jenny R., McIvor Guillam E. & Thornton Alex (2019). “Evidence for individual discrimination     and numerical assessment in collective antipredator behaviour in wild jackdaws (Corvus monedula)”. Biol. Lett. 15:20190380.

Emery, Nathan J. (2006). “Cognitive Ornithology: The Evolution of Avian Intelligence.” Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences 361, no. 1465: 23–43.

Henderson, I.G., Hart, P.J.B. and Burke, T. (2000). “Strict monogamy in a semi‐colonial passerine: the   Jackdaw Corvus monedula. Journal of Avian Biology 31: 177-182.

Henderson IG, Hart PJB (1993). “Provisioning, parental investment and reproductive success in Jackdaws Corvus monedula.” Ornis Scandinavica 24: 142–148.

Kabadayi Can, Taylor Lucy A., von Bayern Auguste M. P. and Osvath Mathias (2016). “Ravens, New Caledonian crows and jackdaws parallel great apes in motor self-regulation despite smaller brains”. R. Soc. open sci. 3:160104.

Kort, Selvino R. de et al. (2006). “Food sharing in jackdaws, Corvus monedula: what, why and with whom?”.  Animal Behaviour 72 (2): 297-304.

Schwab C, Swoboda R, Kotrschal K, Bugnyar T (2012). “Recipients Affect Prosocial and Altruistic Choices in Jackdaws, Corvus monedula.” PLOS ONE 7(4): e34922.

Taylor, A.H. (2014). “Corvid cognition”. WIREs Cogn Sci, 5: 361-372.

Woods, Richard David (2016). Collective responses to acoustic threat information in jackdaws. University of Exeter.

 

 

Emoja ja pentuja: syitä supikoirien pesimärauhalle

Ystävä vai ”häiriötekijä”?

Sosiaalinen eristäytyminen on uutisten mukaan johtanut koirien kysynnän lisääntymiseen. Koira on kuitenkin muuta kuin ajanvietettä tai harrastusmahdollisuus, ja koiraan sitoutuminen vaatii enemmän kuin moni haluaa antaa. Itse ajattelen, että koirien olemassaolo on ihmiselon manna, hunaja ja kulta – mutta vain, jos koiria kohdellaan tasavertaisina, itsessään arvokkaina ystävinä.

 

Koiran kadotettu perspektiivi

Näen ikkunastani päivittäin saman näyn. Suurikokoinen, innosta loikkiva koira vetää omistajaansa hihnassa pihamaan poikki haluten tutustua kaikkiin ja kaikkeen. Se asuu kivenheiton päässä naapuritalossa ja vaikuttaa saavan päivittäin kolme pikaista pissareissua korttelin ympäri. Arviolta nelikymmenkiloisen koiran päivittäiseksi kävelysaldoksi tulee siis yhteensä kenties kilometri. Sitä ulkoiluttavat ihmiset vaikuttavat kovasti tykästyneiltä koiraansa. He eivät kuitenkaan näytä erityisen hullaantuneilta liikuntaan, vaan pysähtyvät pihan reunaan kuin kävely olisi tappava tapa ja imevät poissaolevina savukkeitaan samalla, kun koira koettaa ottaa kymmenen minuutin ulkoilusta kaiken sen irti, mitä kymmenen minuutin ulkoilusta ei millään voi saada.

Ystäväni kertoi näkevänsä omasta ikkunastaan vastaavaa. Naapuritalon koiranpennun on tyydyttävä pissalenkkeihin takapihalle. Kasvava eläin haluaisi viipottaa nenä edellä ja sydän innosta hyppien suureen maailmaan, mutta on pakotettu nuuhkimaan samaa, piskuista nurmikkoa päivästä toiseen. Omistajat antavat koiralle ulkoiluaikaa yhden tupakkatauon verran, sitten leikkisä pentu kiskotaan pihalta takaisin sisälle. Joillakin koirien haltijoilla vaikuttaakin olevan asenteena se, että jo pieni pissalenkki on signaali merkittävästä altruismista toislajista karvaolentoa kohtaan, vaikka todellisuudessa se ei riitä  oikein mihinkään.

Koira 6

Ihmisten joukkoon mahtuu myös heitä, jotka pitävät kaikkia niitä piirteitä koirissa, jotka hankaloittavat heidän omaa elämäänsä, ”häiriökäyttäytymisenä”. Usein nämä piirteet ovat elimellinen osa koiramaisuutta. Koira on laumaeläin, joka yleensä ei tahdo olla yksin, joten esimerkiksi ”eroahdistus” on tyystin luonnollista. Kun koira pistää kengät ja tyynyt silpuksi, on joidenkin ensireaktio kuitenkin se, että koirassa on jotain vialla, vaikka se on yksinkertaisesti yksinäinen. Koira järsii asioita, haukkuu välillä vimmatusti, saattaa ahdistettuna näyttää hampaitaan ja jopa näykätä; nämäkin ovat luontaisia juttuja, eivät ”häiriökäytöstä”.

Hiljattain kohtasin puistossa naisen, joka ilmoitti, ettei kerta kaikkiaan enää kestä koiranpentuaan, sillä siinä on jotakin ”vikaa”. Kun kyselin, mihin vikaan hän mahtaa viitata, oli vastauksena se, että koira haukkuu eikä lopeta naisen sitä pyytäessä, mikä oli tämän katsantokannassa pöyristyttävä signaali luonnevikaisuudesta. (Kyllä, raportoikaa tämä ylemmille virkamiehille ja pysäyttäkää maailmaan tehtaat: koira haukkuu!) Katsoin jaloissani pyörivää intomielistä pentua, joka haukahteli omille koirilleni, ja koetin kertoa naiselle, että kun koirat haukkuvat. Ja järsivät. Ja tekevät kaikenlaista sellaista, mikä voi olla välillä ärsyttävää, ja että siitä huolimatta (ja välillä ihan vain sen takia) niitä rakastetaan ja niiden näkökulmaa kunnioitetaan.

Ystäväni puolestaan kuvaili hiljattain kohtaamaansa parivaljakkoa: harteikas mies rempoi ärtynein ottein energistä mäyräkoiranpentua hihnasta niin, että pentu lensi kaarena ilmassa. Miehelle kasvavan koiran ilo oli kerrassaan liikaa ja koiran koiramaisuus häiriötekijä, joka oli laitettava ruotuun väkivaltaisin ja pienelle olennolle hengenvaarallisin ottein.

Koirien sosiaalisuuteenkin suhtaudutaan toisinaan kuin häiriöön, joka on eliminoitava. Näen päivittäin koiralenkeilläni ihmisiä, jotka kiskovat silminnähden ystävällisiä ja tutustumishaluisia koiriaan muiden koirien ääreltä pois. Näky on kuin kahta vankia kuljetettaisiin toistensa ohi jokaista kontaktin mahdollisuutta välttäen. Erityisesti suren vailla lajitoverin seuraa asuvia koiria, joiden ei anneta tervehtiä kaltaisiaan edes ulkona. Koirien pyrkiessä keho riemusta kiemuralla toistensa luokse omistajat ohjaavat niitä makupaloin, maanitteluin, komennoin tai kovin hihnaottein pysymään erillään. ”Ohittamisesta” onkin tullut koulutustrendi, joka palvelee ihmisen mukavuutta koirien kulkiessa toistensa ohi kuin luovuttaneina. Ymmärrän, että rähisevälle koiralle on hyvä oppia rauhallisia ohituksia, mutta onko todella niin, että tavoitteena on koira, jonka sosiaalinen yhteys kaltaisiinsa on täysin katkaistu?

Koira 4

Oma lukunsa ovat juoksijat, joille koiralenkki on pikemminkin ihmislenkki ja ihmisen liikunnalle pyhitetty. Kun koira haluaisi tutkia rauhassa maastoa, kiskovat nämä trikoisiin pukeutuneet ihmisolennot niitä ärtyneinä eteenpäin pulssimittareiden tehdessä ennätyksiä. Keskustellessani hiljattain tällaisen ihmisen kanssa (koiramme päättivät itsepäisesti tutustua toisiinsa naisen vastusteluista huolimatta), ilmoitti hän, että hänen tavoitteenaan on kasvattaa koirasta sellainen, joka ei pysähtele lainkaan. ”Lenkkeily on liikuntaa varten!”, hän ilmoitti etsien minulta ymmärrystä sille, miten turhauttavaa on, kun armoitettu hölkkä ei etenekään karvapallon nuuhkiessa yhdeksättä tolppaa.

Jäin miettimään tuota lausetta. Onko koirasta tullut jokin kuntoväline, jonka tulee ravata hikoilevan omistajansa vierellä luopuen kaikesta siitä, mitä se itse haluaisi tehdä? Harrastin joitakin vuosia pitkän matkan juoksua ja koetin toisinaan viedä koiria mukaani, kunnes luovutin ja aloin yksinkertaisesti kävellä. Oman kokemukseni mukaan suurinta osaa koirista ei huvita juosta monotonisesti eteenpäin. Koiria huvittaa rynniä, saada hepuleita ja kirmata kahjona ympyrää, ja sen lisäksi niitä huvittaa pysähdellä, nuuhkia, tutkia, tutustua, olla välillä ihan vain paikoillaan ja aistia asioita niillä koirien keinoilla, jotka jäävät ihmisen ulottumattomiin.

 

Neljä kysymystä

Monelle koira on seuralainen, jonka oma näkökulma jää katvealueen ulkopuolelle. Sitä saatetaan pusutella ja halia, sitä saatetaan rakastaa rintakehän syvyydeltä ja enemmän, mutta silti sen oma todellisuus jää usein sivuun, eikä rakkaus siten konkretisoidu teoiksi, jotka todella kunnioittaisivat eläimen omaa hyvää. Liian moni koirallinen ihminen tietää koirien taidoista, kyvyistä ja tarpeista lopulta vähän, ja liian usea ummistaa mielensä siltä, että edes yrittäisi pohtia, miltä tuntuu olla koira ihmisten maailmassa. Koiran funktioksi jää palvella ihmisen toiveita lähes telepaattisella taidolla, ja nukkua sohvan tai olohuoneen nurkassa silloin, kun siitä ei tahdota mitään.

Ja toki: välillä koiraa on pakko vetää mukaan, jotta ehtii töihin, tms. Välillä on pakko pitää hihnaa kireällä, jotta lenkillä ei tapahtuisi yllättäviä koirien vapaaotteluita. Minäkin olen vetänyt hihnasta ja toisinaan turhautunut, kun rakkaat karvaolentoni haluavat huudella uhkauksia kadun toisella puolella kulkevalle puudelille tai pysähtyä tutkimaan ojanpohjaa puoleksi tunniksi. En ole tässä kohtaa virheetön. Silti on tehtävä parhaansa, jotta nämä vetämisten ja tiukkojen hihnojen hetket olisivat poikkeus eivätkä sääntö.

Koiralle on varattava aikaa olla koira ja tehdä koiramaisia asioita ilman, että ihminen hihnan toisessa päässä alati estää koiran onnellisten hetkien toteutumista. Joka päivä pitäisi lenkkeihin sisältyä pysähtelyä, odottelua, koiran mieltymysten seuraamista – sitä, että välillä yhden puskan kohdalla seisotaan vartti oravaa ihmettelemässä ja toisinaan sinne ojanpohjalle todella jäädään puoleksi tunniksi.

koira 7

 

Tässä koiran hankintaa pohtivalle kysymyksiä:

 

  1. Jaksatko ulkoilla aivan joka päivä parisen tuntia, oli sää tai henkinen happi mikä hyvänsä? Koirat tutkitusti masentuvat liikunnan ja stimulaation puutteesta. Olen varma, että Suomestakin löytyy kasapäin koiria, jotka ovat menettäneet elämän iloa sekä astuneet nukkumisen ja syömisen horteiseen rytmiin, sillä ne eivät saa tutkia maailmaa tarpeeksi ja välillä juosta niin, että hiekka ja kuola lentävät.

 

  1. Jaksatko kävellä myös koiran ehdoilla, eli pysähtyä joka toisen tolpan kohdalle ja antaa koiran haistella pitkään ja hartaasti sitä tienoota, mikä sitä kiinnostaa? Lenkit ovat koirien päivän huipentuma, ne ovat niiden some, kirjat, sali, Netflix, ystävätapaamiset, työ ja Zoom yhdistettynä – lenkit ovat koiran fyysinen ja henkinen valoaukko, joiden odottamisesta niiden muu elämä pääsääntöisesti koostuu. Joten voisiko välillä tehdä niin, että todella antaa koiran olla lenkeillä koira vaikka se olisi hitusen tylsää? Kannattaa muistaa: koirista on tylsää, kun ihmiset tuijottavat maagisia näyttöpäätteitään puolet elämästään ja lopun aikaa ovat poissa kotoa. Koirilla on luultavasti ihmisen kanssa usein pohjattoman, turhauttavan tylsää. Eikö siis voisi kääntää asetelman toisinaan toisinpäin ja edetä koiran ehdoilla?

 

  1. Jaksatko miettiä koiran näkökulmaa, ihan arkipäiväisesti ja vakavasti? Jaksatko tunnistaa, milloin koirasi on iloinen, peloissaan, turhautunut, kaipaava, kyllästynyt, utelias, turhautunut, seuranhaluinen, rauhankaipuinen, leikkisä tai riemusta suunniltaan? Jaksatko ottaa nämä ja muut tunteet lukuun ja toimia koiraa kuunnellen ja sen hyväksi? Koirien mieltä koskeva tieteellinen tutkimus osoittaa, että ihmisen vanhin toislajinen kumppani on eksponentiaalisesti enemmän kuin sohvankulmassa makaava karvakasa. Miksi ei siis tutustua siihen paremmin?

 

  1. Jaksatko rakastaa? Pystytkö huolehtimaan koirasta niin, että sen etu menee usein oman etusi edelle? Haluatko sallia sille tilaa elämässäsi yksilönä, joka ajattelee, tuntee, tarvitsee ja on itsessään arvokas? Oletko valmis hellimään sitä silloin, kun se kaipaa yhdessäoloa ja päästämään sen asunnossasi sinnekin, minne karva ja kuola jättävät jälkiä? Oletko valmis rakastamaan silloinkin, kun koira on mielestäsi ”vaikea” ja tehnyt silmälaseistasi tai sohvastasi selvää? Oletko valmis rakastamaan koiraa edelleen silloin, kun perheeseesi syntyy lapsia? Entä silloin, kun koirasta tulee sairas tai vanha, ja se tarvitsee hoivaa jopa vuorokauden ympäri?

 

Koirat koettavat alati ymmärtää ihmistä ja ovat tässä lajissa taitavampia kuin me itse. Tutkimuksen mukaan ne myös kokevat empatiaa ihmisiä kohtaan ja tekevät parhaansa, jotta yhteiselomme olisi molemminpuolisesti auvoista. Koirat antavat meille valtavasti ja siitä vielä kymmenen kilometriä enemmän. Voisimmeko me siis yrittää välillä myös ymmärtää koiria, muistaa niiden perspektiivin ja tarpeet, sekä rakastaa tekojen tasolla?

Koira 3

 

Yhteisevoluutiosta empatiaan

Ihminen on käynyt läpi pitkän yhteisevoluution koiran kanssa. Lajiemme yhteinen historia ulottuu jopa 40 000 vuoden taakse. Ihminen on vaikuttanut koiraan ja koira ihmiseen. Kulttuuriteoreetikko Donna Haraway onkin ehdottanut ”seuraeläinmanifestissaan” (The Companion Species Manifesto 2003), että ilman koiraa ihminen olisi hyvin erilainen olento. Itse ajattelen, että koira on opettanut ihmiselle empatiaa, sillä toisen lajin kanssa menestyksekkäästi eläminen haastaa ja kehittää kykyä ymmärtää muita. Kenties ilman koiraa, ihminen olisi nykyistä(kin) huomattavasti itsekkäämpi ja raadollisempi olento.

Empatian kehitystyö on kuitenkin vielä puolitiessä. Monet osaavat kohdella koiriaan taidolla ja rakkaudella. Silti meillä kaikilla on vielä avaruuden verran opittavaa muista lajeista, koira mukaan lukien. Joten jos tänään kuljetit koiraasi kuin vankia, annoit sille liikuntaa vain murusen verran tai ärähdit sen omille haluille, pysähdy, vaihda näkökulmaa, ja aloita uudestaan. Ja jos harkitset koiran ottamista, katso itseäsi ja sitä, mitä olet valmis antamaan.

Sinä olet koirasi universumin keskiö. Jos teet koiralle tilaa omaan universumiisi ja kohtelet häntä huomioiden sekä rakkaudella, saattaa olemassaolo aueta uutena siinä leikin, luottamuksen ja lempeyden valossa, jonka vain koira voi ihmisen elämään tuoda.

 

Koira 5

 

Lähteitä

Arden, R., Bensky, M. K., & Adams, M. J. (2016). A Review of Cognitive Abilities in Dogs, 1911 Through 2016: More Individual Differences, Please! Current Directions in Psychological Science, 25(5): 307–312.

Miklósi Á, Kubinyi E. (2016). “Current Trends in Canine Problem-Solving and Cognition”. Curr Dir Psychol Sci. 25(5): 300‐306.

“How Smart Is a Dog Really? The Secrets of a Canine Mind”, Time 19.5.2017. https://time.com/4775436/how-smart-is-a-dog-really/

 

 

Miksei jeesata sutta tai karhua?

Kärsämäellä tapettiin 16.4. loukkaantunut susi. Kävi ilmi, että sitä oli ammuttu laittomasti joitakin päiviä aiemmin. Kyseessä oli laumansa mukana kulkenut nuori susipoika, kenties viime kesän pentuja. Se kuoli synnyinsijoilleen. 20.4. tapettiin toinen kolmella jalalla liikkunut nuori susi Uudellamaalla. Sudet saivat osakseen tuplavääryyden, sillä ensin ne rampautuivat ihmisen toimesta ja sitten joutuivat rampautuneina ihmisen tappamiksi.

22.4. Lappeenrannassa puolestaan tapettiin loukkaantunut karhu. Karhu oli astunut majavan pyyntirautoihin, jotka olivat juuttuneet sen käpälään. Kaikessa viisauden puutteessa päätettiin, että karhu on ammuttava sen sijaan, että se nukutettaisiin, ansa otettaisiin pois, tassu hoidettaisiin asianmukaisesti ja karhu vapautettaisiin takaisin metsiin ryskäämään. Myös karhun kohdalla tapahtui kaksinainen vääryys. Ensin se astui ihmisen jättämiin rautoihin, joita ei metsässä olisi saanut olla lainkaan.* Toiseksi, sen sijaan, että ihminen olisi kantanut asiasta vastuuta ja koettanut auttaa karhua, hän ampui tämän.

Karhu 4

 

Auttaminen vs. ampuminen

Miksi loukkaantuneet luonnonvaraiset eläimet (lintuja lukuun ottamatta) lähes aina tapetaan, ikään kuin tämä olisi jokin universumin ehdoton laki?

Tein lyhyen kyselykierroksen, ja Suomesta löytyisi villieläinhoitoloita, jotka ottavat vastaan minkä tahansa lajin edustajia sudet ja karhut mukaanlukien. Kyse ei olekaan siitä, etteikö hoitajia ja hoitoloita löytyisi. Vika on viranomaisten, metsästäjien ja muiden asiasta päättävien ihmisten asenteissa. Tuntemani eläinlääkäri kertoikin, että usein päätökset tehdään helppouden nimissä. On itselle helpompaa noudattaa vanhaa tottumusta ja ampua eläin hengiltä kuin nukuttaa se ja kuljettaa hoitoon. Hän myös vihjasi, että monet ovat lihan ja nahkojen perään, mikä tekee tappamisesta entistä motivoivampaa.

On myös heitä, joiden mielestä ajatus luonnonvaraisten eläinten auttamisesta on perin merkillinen. Törmäsin tähän ilmiöön ollessani mukana kapisen ketun pyydysoperaatiossa, joka päättyi onnellisesti. Ketun kuntoon hoitanut Turun eläinsuojeluyhdistys sai runsain määrin erittäin positiivista palautetta, mutta myös joitakin soraääniä. Jotkut pitivät eläinten auttamista naurettavana ja lisäilivät kommentteihinsa älyllisen kehityksen perustavanlaatuisen osoituksen, eli riveittäin huutonauruhymiöitä; he myös toivottelivat ketulle pikaista kuolemaa. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten ihmisten sielunelämää riivaa. Ehkä heillä on niin mittavia pahanolon tunteita, että niitä täytyy paeta teinimäiseen ja luonnosta vieraantuneeseen eläinvihaan. Tai ehkä he vain ovat ihmiskeskeisen kulttuurin ääriseuraus – osoitus siitä, mitä ihmiselle pahimmillaan tapahtuu, kun hänelle hoetaan, että hänen oma lajinsa on maailmannapa muiden eläinten ollessa vailla mitään itsellistä arvoa.

Eläinten ampuminen auttamisen sijaan perustuukin usein helppouden, egoismin, ihmiskeskeisyyden ja pahimmillaan eläinvihamielisyyden varaan. Tähän tarvitaan muutos. Sen sijaan, että ihmettelisimme, miksi eläimiä pitäisi auttaa, on kysyttävä, miksi ihmeessä luonnonvaraisia eläimiä ei jeesattaisi?

Ihminen aiheuttaa valtavaa haittaa luonnonvaraisille eläimille halki maapallon. Voisiko hän joskus tehdä niille myös jotain hyvää? Sitä paitsi: voin luvata, että auttaminen on kymmenen aurinkokunnan verran miellyttävämpää touhua kuin turha tuhoaminen ja tappaminen.

 

Vastuu

Itse asiassa, jo eläinsuojelulaki velvoittaa auttamiseen. Kyse ei olekaan ulkoavaruudellisesta keksinnöstä vaan ihan tavallisesta ymmärryksestä koskien sitä, että muiden lajien edustajat tarvitsevat ja ansaitsevat välillä apua. Jos haluamme heittää ihmiskeskeisyyden sinne, minne se kuuluu – eli maailmankuvien jätelavalle – ei ole mitään syytä olla auttamatta silloin, kun siihen on mahdollisuus. Kuten espanjalainen filosofi Oscar Horta on pitkään väittänyt, meillä on moraalinen velvollisuus auttaa myös pinteessä olevia luonnonvaraisia eläimiä – eikä eutanasia ole se ensisijainen ratkaisu.

Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi kulkea metsissä päivät pitkät kärsiviä eläimiä hartaana etsien vaan yksinkertaisesti sitä, että autamme silloin, kun eteen tulee siihen tilaisuus. (Ihmisesimerkki: minulla on moraalinen velvollisuus auttaa edessäni olevaa, hätää kärsivää ihmistä, vaikka en olekaan velvoitettu matkustamaan köyhään maahan etsimään ja auttamaan nälkäänäkeviä.) Luonnossa on paljon kärsimystä, mutta me voimme lieventää sitä edes hitusen omalla toiminnallamme.

Wolf

Erityisen painavaksi velvollisuus auttaa muuttuu silloin, kun ihmisen toiminta on alunperinkin johtanut eläimen ahdinkoon. Jos kolhin toista ihmistä, on minulla erityinen vastuu auttaa häntä. Samoin, jos ihminen kolhii muita eläimiä, on hänellä erityinen vastuu jeesata noita eläimiä. Tätä kollektiivista lajivastuuta noudattaa valitettavan harva, mutta siihen tulisi ottaa osaa jokaisen kynnelle kykenevän. Erityisesti sen tulisi olla viranomaisten ohjenuora silloin, kun telottujen eläinten kohtelusta päätetään.

Tapetut sudet olisivat ansainneet kuoleman sijaan jeesiä. Tapettu karhu olisi ansainnut luodin sijaan sen, että sen käpälä vapautetaan raudoista ja paikataan tarpeen mukaan. Tämän oivaltamiseen ei tarvita kuin kaksi sekuntia eläinmyönteistä pohdintaa. Joten viranomaiset poliiseja, eläinlääkäreitä ja luonnonvarakeskuksia myöten: voisiko seuraavalla kerralla valita toisin?

 

Kehitystarve

Ihmisellä on viimeinen hetki kasvaa luonto- ja eläinsuhteessaan aikuiseksi ja opetella kantamaan moraalista vastuuta myös muista lajeista. Olisikin upeaa, jos viranomaiset ja muut asianomaiset osoittaisivat enemmän halukkuutta tukea luonnonvaraisia eläimiä ja oivaltaisivat, että ampuminen – no, se on jo kuulkaa niin nähty. Suomeen myös kaivattaisiin sitä, että joku alkaisi ajaa uutta eri tahojen yhteistyötä näiden tilanteiden varalle, jotta viranomaisilla olisi yhtä nopea yhteys luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin kuin heillä tällä hetkellä on metsästysseuroihin.

”He, jotka opettavat meitä eniten ihmisyydestä, eivät aina ole ihmisiä”, kuuluu eräs sanonta. Tuskin mikään kehittää ihmisyyttä yhtä paljon kuin muiden auttaminen – lajirajoista riippumatta. Se, joka olisi poistanut raudat elävän karhun tassusta olisikin saattanut ymmärtää ihmisen potentiaalista, elämästä ja maailmasta jotain hyvin kaunista ja ainutlaatuista.

Karhu 2

*(Oma lukunsa on ylipäätään rautojen käyttö. On häpeällistä, että metsiin voi jättää avoimia rautoja, jotka aiheuttavat täysin turhaa kärsimystä muille lajeille. Erityisen häpeällistä on, että rautoja käytetään keväällä, eläinten lisääntymisaikaan. Valitettavasti uusi vieraslajiasetus, joka eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta on ollut täysi pommi, sallii tiettyjen eläinten, kuten majavien, tappamisen pesintäaikaan. Nämäkin raudat olisivat voineet ottaa päiviltä pesivän majavaemon. Metsästäjät: jätettäisiinkö ne eläimet edes pesintäaikaan rauhaan?)

Kapisen ketun onnellinen kohtalo

Turussa kierteli tammikuussa pahasti kapinen kettu. Sen takapäästä ja selästä puuttui karva lähes täysin ja silmät olivat turvonneet kapeiksi viivoiksi. Kettu näytti laihalta varjolta kulkiessaan kaupungin kaduilla ruokaa etsien. Siitä otettiin kuvia paikallisiin sanomalehtiin ja moni toivoi, että joku päästäisi sen pian tuskistaan.

kapi7

 

Usein kapisten eläinten kohtalo on surkea. Ensin kapi tekee niiden elämästä kaikessa kutinassaan piinallista, minkä jälkeen ratkaisuksi tarjotaan kuolemaa, ikään kuin vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan olisi.

 

Suuri kettujahti

Asuin useita vuosia Englannissa, jossa asenne oli toinen. Kapisille ketuille annettiin joko suoraan luontoon tarvitut kapilääkkeet tai (jos ne olivat pahassa kunnossa) ne loukutettiin ja haettiin hoitolaan toipumaan. Olin itsekin tällaisessa hoitoprosessissa siellä mukana ja ihastelin hoitoloiden asukkeja, joiden punainen puuhka oli palaamassa ja utelias kettukipinöinti noussut jälleen silmiin.

Ihmeteltyäni hetken, miksi Turun kapista kettua ei voisi hoitaa kuntoon, ryhdyin tuumasta toimeen. Ensin löytyi apu loukutukseen Turun eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopran sekä kumppaneiden muodossa, ja pian Turun eläinsuojeluyhdistys lupasi ottaa ketun hoiviinsa, jos vain saisimme sen kiinni. Tämän jälkeen elämä koostui hetken siitä, että kävimme tarkistamassa loukkuja monta kertaa päivässä, laittamassa niihin lisää apetta, ja toisinaan ajelemassa vihjeiden perässä ympäri kaupunkia.

Kului viikkoja ja olin jo luovuttamassa, kun eräänä sunnuntai-päivänä kettu juoksi suoraan edestäni pusikkoon. Se oli luuta ja nahkaa ja niin nälkäinen, ettei se välittänyt sen enempää ihmisistä, autoista kuin koiristakaan. Säntäsin sen perään ja seurasin epätodellista näkyä: heiveröinen kettu käveli viimein suoraan loukkuun ja luukku napsahti perässä kiinni. Halusin hyppiä puunrajaan saakka, sillä viimein tuo räsyinen ja riutunut, lähellä kalman maita oleva olento saisi jeesiä. Varisten raakkuessa ympärillä hälytin Heidin apuun ja hän vei ketun Turun eläinhoitolaan, joka mallikkaasti hoiti kettua seuraavat viikot (suuri kiitos kaikille asianosaisille ja erityisesti ketun hoitajille!).

Kapi3

Kävi ilmi, että nuhjuisen ulkomuodon alla olikin nuori naaraskettu, luultavasti edellisen kesän poikasia. Sitä katsellessa tuli selväksi, että kyseessä oli touhukas ja nokkela neiti, oman tiensä kulkija, juuri oikealla tavalla sisukas pieni repo. Pian kettu alkoi hoitajien mukaan mylläämään aitaustaan uuteen uskoon ja parantuminen alkoi.

 

Kettu kuntoon! Eli kapin hoidosta

Kapin hoito on lopulta helppoa. Kapi on ihossa elävä syyhypunkki, jonka voi häätää loislääkkeillä. Esimerkiksi reseptivapaata Frontline-lääkettä käytetään koirilla kapin hoitoon, jolloin muutama tippa niskan iholle voi riittää. Bravecto-nimistä, koirille tarkoitettua punkkilääkettä on käytetty ulkomailla menestyksekkäästi luonnonvaraisten koiraeläinten kapin hoitoon, ja sitä saa myös Suomesta eläinlääkärin määräyksellä – annokset vaihtelevat kerta-annoksesta kahteen käsittelykertaan. (Samalla on varmistuttava siitä, ettei lääke joudu toisen eläimen suihin, sillä siihen liittyy joidenkin lajien kohdalla riskinsä; eläineettisesti valveutuneen eläinlääkärin ohjeistus on muutenkin paikallaan.) Toisinaan kapiset eläimet voivat vaatia myös lisähoitoa, ja eläimistä välittävä asiantuntija osaa arvioida tilanteen parhaiten.

kapi5
Turkki kasvaa jo (kuvan ottanut Heidi Hakala)

 

Suomessa on aiemminkin hoidettu kapisia luonnoneläimiä kuntoon. Toiminta ei kuitenkaan ole riittävän järjestäytynyttä, ja usein tavallisella ihmisellä ei ole tietoa, mistä apua voisi saada. Ilmaston lämpenemisen myötä kapi tulee luultavasti yleistymään, sillä se viihtyy viime talven kaltaisissa leudoissa olosuhteissa. Onkin selvää, että kapisten eläinten hoitoa täytyisi mahdollisimman pian alkaa järjestää laajemmin (muutoin meillä ei ole kohta kettuja enää lainkaan).

Olisi hienoa, jos Suomessa eläinlääkärit ja eläinsuojelutahot ottaisivat asian viimein pöydälle ja miettisivät, miten luonnossa olevia kapisia eläimiä voisi nykyistä tehokkaammin hoitaa – varsinkin, kun hoitoon mieluusti osaaottavia tavallisia kansalaisia löytyy kasapäin. Tahtoa ja tietoa on, ja nyt tarvitaan vain järjestäytyminen. Siihen saakka oma neuvoni heille, jotka kohtaavat kapisia eläimiä, on ottaa yhteyttä luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin tai eläinystävälliseen eläinlääkäriin, jotka voivat ohjata asiassa eteenpäin.

Kapi on eläimen kannalta viheliäinen vaiva: ihoa kutittaa alati ja karvaton, raavittu iho alkaa helposti myös tulehtua. Kutiseva eläin ei malta olla paikoillaan ja kuluttaa yhä enemmän energiaa, kunnes alkaa nääntyä. Lopulta edessä on usein kuolema. Tarina voi kuitenkin saada myös toisenlaisen lopun: sellaisen, jossa kadonneen turkin tilalle kasvaa uusi ja repolaiset tervehtyvät entiseen olomuotoonsa, joka koostuu terävästä, kirkkaasta katseesta, erittäin uteliaasta ja älykkäästä mielestä sekä vauhdikkaasta, myyriä jahtaavasta, luolia penkovasta kettumenosta.

Turun kettu palasi luontoon ja tämän kapitarinan loppu oli siis onnellinen. Tehdään niistä muistakin tarinoista parempia. Nämä tyypit ansaitsevat jeesiä, joten annetaan sitä niille. Ja Neiti Repo: onnea matkaan!

 

kapi4
Kettu luontoon palaamisen hetkellä (kuva Heidi Hakala)

 

 

Lisää aiheesta:

 

http://foxproject.org.uk/fox-facts/sarcoptic-mange/

http://www.nfws.org.uk/mange/

 

 

Lihan tautiriskit eli mitä voimme oppia koronaviruksen alkuperästä

Koronaviruksen riehuminen ihmispopulaatiossa on kohdattu keskittymällä taudin leviämisen hillitsemiseen. Hyvä niin. Mutta tärkeää olisi myös oppia siitä jotain, jotta sama tai pahempi ei toistu tulevaisuudessa. Mistä virus tuli? Miten estää pandemiat tulevaisuudessa?

 

Virus lihassa

HIV, ebola, SARS, sikainfluenssa, lintuinfluenssa. Tässä esimerkkejä viruksista, jotka ovat siirtyneet ihmiseen lihansyönnin mukana. Nyt listaan voidaan lisätä koronavirus tai covid19, joka sekin kulkeutui ihmisen verenkiertoon torilla myydyn eläimen kudoksesta. Koronan tapauksessa kyseessä oli luonnonvaraisen eläimen, luultavasti sivettieläimen, käärmeen, lepakon tai vyötiäisen liha. Kiina toipuu paraikaa epidemiasta, mutta eläintorit, joilta virusliha tuli, tulevat luultavasti jatkamaan mitä erilaisimpien elävien eläinten myyntiä ruoaksi.

Kiinatori

Kuten sika- ja lintuinfluenssat osoittavat, myös tavallisessa eläintuotannossa muhii jatkuva tautivaara. Eläintuotannon tehostuttua eläintilojen koot ovat kasvaneet rajusti. Suomalaisellakin tilalla voi olla kymmeniä tuhansia eläimiä. Samalla eläintiheydet ovat kurvanneet nousuun, jolloin yhä suurempia määriä eläimiä ahdetaan yhä pienemmälle pinta-alalle. Ahtaus tarkoittaa, että eläimet ovat stressattuja ja siten niiden immuunijärjestelmät jäävät alhaalle. Maailmalla eläimille ruokitaankin rutiininomaisesti antibiootteja erilaisten sairauksien ehkäisemiseksi.

Mietitäänpä hetki. Valtava määrä immuniteetiltään heikkoja ja antibiootteihin tottuneita eläimiä pienellä alalla. Kilahtaako kenenkään hälytyskello? Teollistunutta eläintuotantoa onkin pidetty pelottavan oivallisena tautihautomona. Jo nyt isohko osa esimerkiksi aasialaisesta broilerinlihasta sisältää antibiooteille resistenttejä bakteereita. On vain ajan kysymys, milloin eläintiloilta pirskahtaa uudenlaisia bakteereita ja viruksia myös ihmispopulaatioihin.

On varsin mahdollista, että edessämme on jonakin päivänä koronavirustakin huomattavasti vakavampi pandemia – eläinteollisuuden tuottama, laajamittainen ihmiskatastrofi. Voisiko tähän puuttua nyt, ennen kuin pahin tapahtuu?

Korona 1
Suomalainen broileritila (kuva: Oikeutta eläimille)

 

Lihansyönti tappaa sivullisia

Lihansyönti on haitaksi ihmisen terveydelle. Me olemme jo pitkään tienneet, että liiallisina annoksina eläintuotteet voivat tukkia suonet, lisätä syöpäriskiä ja ajaa terveyden alas. Koronavirus muistuttaa siitä, että lihansyönti voi kuitenkin tappaa myös sivullisia. On turhauttavaa nähdä, miten jonkun halu sulloa kitaansa lihaa on johtanut siihen, että ihmisiä kuolee ja maailmantalous horjuu tavalla, joka johtaa kenties virustakin suurempaan inhimilliseen hätään.

Me tiedämme, että eläintuotanto on merkittävä ilmastonmuutoksen aiheuttaja ja sitä kautta uhka paitsi muulle eläinkunnalle, myös ihmiselle. Se on kutistanut muiden lajien elintilan minimiin ja syytänyt ilmakehään metaania, typpidioksidia ja hiilidioksidia voimistaen ilmaston lämpenemistä. Ympäristön kannalta nykyisen kaltainen eläinteollisuus ja lihan kulutus on yksinkertaisesti kestämätöntä ja samasta syystä eläintuotteiden kulutus tuhoaa myös ihmistä itseään – meillekin käy huonosti keskellä kuumenevaa planeettaa. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole ainut uhka.

Nyt viimeistään on opittava, että lihansyönti voi johtaa pandemioihin, jotka potentiaalisesti tappavat suuria ihmismääriä. Ideologisista syistä (siksi, että monelle lihansyönti on osa maailmankuvaa sekä identiteettiä) näitä uhkia ei haluta tunnistaa ja siksi niistä puhuminen helposti herättää ärtymystä. Mutta olisiko nyt aika ottaa ideologiset lasit silmiltä ja katsoa eläintorien ja -teollisuuden seurauksia realistisesti?

Korona 3
Suomalainen sikatila (kuva: Oikeutta eläimille)

Moni hokee, että lihansyönti on ”henkilökohtainen valinta”. Se ei ole sitä eläinten hyvinvoinnin ja arvon kannalta – eläinten surkea kohtelu ja tarpeeton tappaminen eivät ole ”mielipidekysymyksiä”. Koronavirus osoittaa, että lihansyönti ei ole henkilökohtainen valinta myöskään siksi, että se asettaa muut ihmiset vakavaan vaaraan. On särähtävän epäoikeudenmukaista, että myös ihmissivulliset joutuvat kärsimään eläintorien ja -teollisuuden seurauksena.

 

Ennen kuin

Jos haluamme auttaa muiden lajien ja Homo sapiensin selviytymistä, ei riitä, että pyrimme minimoimaan koronaviruksen aiheuttamia haittoja. Jotta tulevaisuudessa emme putoa vieläkin synkempään tautikierteeseen, on tilanteesta otettava oppia purkamalla niitä syitä, jotka viruksen mahdollistivat. Eläintorien ja -teollisuuden alasajaminen on kattavin ja suojaavin vaihtoehto – se on lahja luonnolle, muille eläimille, ja ihmisen omalle elämälle.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron totesi, että me olemme ”sodassa näkymätöntä vihollista” eli virusta vastaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Oikea sodankäynnin kohde ovat ne ihmisen ahneet ja lyhytnäköiset tottumukset, jotka viruksen siirtymisen lajiimme mahdollistivat. Meidän tulisi olla sodassa sitä tuhoisaa itsekkyyttä vastaan, jolla me muita lajeja olemme kohdelleet. Vain sen sodan voittaminen pelastaa lopulta myös meidät itsemme.

korona 4

 

 

 

Lisälukemista:

https://www.bbc.com/news/science-environment-51496830

 

 

 

 

Avain selviytymiseen? ”All you need is love”

Koronavirusta ei olisi ihmisten keskuudessa, jos eläimiä ei syötäisi. Ei olisi ollut myöskään HIV:ta, sarsia tai ebolaa, jotka kaikki tarttuivat ihmiseen alunperin lihasta. Me saisimme tälläkin hetkellä ottaa rauhallisesti vailla hätää viruskuolemasta, maailmantalouden romahtamisesta tai vessapaperista. Tästä kuitenkin vasta blogin lopussa. Ensin jotain ahdistusta helpottavaa ja viruksia torjuvaa, nimittäin rakkautta.

 

Ihastuneet koirat

Tiesittekö, että koirat ovat ”omistajiinsa” ihastuneita? Kun koira näkee illalla jälleen ihmisensä, sen mielihyväkeskukset aivoissa aktivoituvat ja kehoon virtaa rakkauden kemikaaleja, kuten oksitosiinia ja serotoniinia. Koiran pupillit laajenevat, se hyppii, vinkuu, nuolee ja  heiluttaa hilpeänä propelliksi muuttunutta häntäänsä. Usein koira vaikuttaa ylitsevuotavassa innokkuudessaan euforiselta, yhdennelletoista pilvelle päätyneeltä karvaiselta, läähättävältä rakkausolennolta.

Entä tiesittekö, että myös monet ihmiset kokevat samaa eläimiään kohtaan? Tutkimus osoittaa, että myös meidän ihmisapinoiden mielihyväkeskukset aktivoituvat, kun näemme jälleen koiramme, kissamme tai muun eläinkumppanin. Rakkautta maailmaan pirskottavat välittäjäaineet aina oksitosiinista serotoniiniin ja dopamiiniin saavat meidänkin pupillimme suurenemaan ja rintakehän lämpenemään, kun kätemme kurottavat kohti sydämemme eläinvalittua. Vaikka emme pompi ja läähätä (tosin poikkeuksia löytynee), voimme mekin lipua pilven päälle olessamme jälleen rinnakkain eläin-Paavon tai -Serafinan kanssa.

Kun itse kohtaan työpäivän jälkeen koirani, on eteisen matto sekunnissa rytyssä ja poskeni kuolassa, kunnes rauhoitan tyypit viereeni ja livumme rakkauslautalla hetken ilmakehän poikki suoraan olemisen ytimeen.

4E4A0108
Blogin kuvat ovat menneistä ja nykyisistä laumani jäsenistä.

 

Evoluution karkkitarjoilu

Tämä on biologista rakkautta. Rakkautta koskeva tutkimus ehdottaa, että rakkauden evolutiivinen funktio on edistää sosiaalisten eläinten yhdessäpysymistä ja sitä kautta selviytymistä. Se pitää jälkikasvun vanhempien luona ja toisin päin. Se saa myös (romantikot, katsokaa pois) romanttiset kumppanit pysymään rinnakkain niin pitkään, että jälkikasvu tulee tehdyksi ja huolletuksi. Jos lisääntyminen ei ole oleellista, se pitää romanttisia kumppaneita, kuten myös ystäviä ja muita rakastettuja, toistensa arkisena tukena, mikä edistää kaikkien hyvinvointia.

Biologinen rakkaus onkin lopulta välittämistä, kiintymystä ja huolenpitoa, jota ilmenee luultavasti kaikilla sosiaalisilla eläimillä. Se on myös yhteisöjä koossa pitävä verkko, jonka langat kulkevat solujemme läpi ja vetävät meitä muiden äärelle. Tasangolla yksin seissyt varhaisihminen olisi jäänyt hölmistyneenä sapelihammastiikerin iltapalaksi; yhteisöllisyys mahdollisti eloonjäämistä ja rakkaus puolestaan mahdollisti yhteisöt.

Jotta evolutiivinen funktio tulisi täytetyksi, on rakkauden tunnuttava hyvältä ja saatava aikaan voimakasta kiintymystä. Biologinen otus ei pyri muiden luokse, jos se ei tunnu kivalta ja helpottavalta; näin yksinkertaista kaikki on. Siksi aivot palkitsevat läheisyydestä. Kun rakkauden kohde on vierellä, hyrisemme rauhaa ja tyytyväisyyttä – kun se taas on kaukana, kaipaamme ja muutumme pikkuhiljaa hiuksiaan hipelöiviksi hermokimpuiksi. Aivot kiittävät rakkaan luo menemisestä ja siellä pysymisestä välittäjäaineiden ryöpsähdyksillä jopa siinä määrin, että jotkut jäävät rakkauskemikaalien addiktoimiksi haluten yhä uudelleen niiden euforiseen pöllyyn. Tätä kutsutaan ”ihastumiseksi” tai pitkittyneenä tilana ”obsessioksi” – valinta on sinun. Yhtä kaikki, rakkaus on aivojen karkkia, joka mahdollistaa sosiaalisten eläinten elossapysymistä ja maistuu siksi räjähtävän hyvältä.

312952_293422440681630_932819212_n

 

Evolutiivinen eläinrakkaus

Ihmisen kanssa kasvaneet ja lempeästi kohdellut eläimet saattavat siis kokea biologista rakkautta valitsemiaan ihmisiä kohtaan. Tämä on kunnia-asia – en tiedä mitään niin sielua yläilmoihin kohottavaa kuin päästä koiran rakkauden kohteeksi, sillä tämän universumin Rekut ovat siinä määrin mainioita tyyppejä, että heidän soisi voivan toimia valtionjohtajina. Vastaavasti (kuten edellisestä lauseesta ilmenee) ihmiset kokevat biologista rakkautta tiettyjä eläimiä kohtaan.

11037220_10152767714134220_4262170606509115764_o

Tutkimus paljastaa, että ihmiset voivat itse asiassa astua voimakkaisiin kiintymyssuhteisiin eläinten kanssa, jotka lopulta eroavat vain vähän ihmisten välisistä siteistä. Monet ihmiset saavat eläinystävyydestä kiintymyksen peruselementtejä – turvaa, hyväksyntää, tukea ja tukikohdan, jossa voi vain rauhassa oleilla. (Toim. huom.: jotkut raportoivat saavansa näitä asioita enemmän eläinystäviltään kuin puolisoiltaan.)

Usein eläinrakkauteen suhtaudutaan hiukan vähätellen, ikään kuin vain hitusen hömelöt ihmiset syyllistyisivät siihen kuolemansyntiin, jota kutsutaan koirille lepertelyksi. Joitain (yleensä heitä, jotka katsovat suotuisaksi pitää eläinten tappamista harrasteena), eläinrakkaus jopa ärsyttää. Eläinrakkauden vanhat biologiset juuret kertovat kuitenkin aivan toista tarinaa ja osoittavat, ettei ärtymykselle ole syytä. Rakkaustutkimuksessa lajienvälistä rakkautta pidetäänkin yleisenä tunteena, eikä siinä ole mitään merkillistä. Se kumpuaa luultavasti hyvin kaukaa oman lajimme historiasta, eikä siten suinkaan ole kaupungistuneen ihmisen ylen sentimentaalinen tai Disneyn studiolla piirretty keksintö. Koska rakkaus on sosiaalisten eläinten geeneihin kirjattu, on luontevaa, että he jakavat sitä sen platonisena versiona myös lajinsa ulkopuolelle.

Mutta miksi rakkaus ylittäisi lajirajoja – mitä evolutiivista funktiota tämä palvelee? Vastaus on selvä: myös eläinrakkaus palvelee selviytymistä. Ensinnäkin, se voi edesauttaa selviytymistä hyvin käytännöllisellä tasolla. Kun joku esivanhemmistamme rakastui suteen ja päätti alkaa ruokkia tämän pentuja, tuli hän lopulta mahdollistaneeksi sen, että lajimme seuraan hölkytteli tuhansia vuosia myöhemmin koira, joka alkoi edesauttaa ihmisen selviytymistä konkreettisilla tavoilla. Koirasta tuli yhteisön turvavartija, muiden petojen karkottaja, metsästysapu, työeläin, seuralainen – lista koiran ihmiselle antamista asioista on pitkä ja ihailtava (kunpa vain voisimme sanoa samaa asioista, joita ihminen on antanut koirille).

1455995_693446384012565_658578748_n

Toiseksi, tutkimus osoittaa, että rakkaus eläimiä kohtaan edesauttaa sekä psyykkistä että fyysistä terveyttä. Se esimerkiksi lisää positiivisuutta ja kutoo meihin psyykkistä tasapainoa. Se myös vähentää stressiä, alentaa verenpainetta ja madaltaa pulssia – karvaisen supermussukan rakkaus voi siten suojella sydän- ja verisuonisairauksilta.

Kolmanneksi, rakkaus eläimiin opettaa ihmisille empatiaa ja huolenpitoa, mikä edelleen mahdollistaa sitä, että kohtelemme hyvin myös muita ihmisapinoita – ja tämä jälleen edistää selviytymistämme niin yksilöinä, populaatioina kuin lajinakin.

Rakkaus eläimiin tekeekin ihmiselle hyvää. Se tukee omaa selviytymistämme ja hyvää elämää. Tämä ei ole pieni vaan varsin valtava juttu, joka on kymmenentuhannen järsityn kengän, raavitun tapetin tai syödyn sohvan arvoinen.

14051732_10153983760434220_4817507568696323210_n

 

Rakkauden moraali

Biologinen rakkausmääritelmä on vain yksi tapa hahmottaa rakkautta. Filosofiasta löytyy liuta toisenlaisia määritelmiä, eikä rakkautta kannatakaan täysin redusoida välittäjäaineisiin tai geeneihin. Me kuitenkin olemme myös soluja ja kromosomeja, joten rakkauden biologia vaikuttaa meissä, vaikkei se koko totuutta kertoisikaan. Se myös muistuttaa siitä, ettei rakkaus ole niinkään naiivia kirmailua kukkaseppeleet ohimoilla ja verkkokalvot pinkkeinä, vaan evoluution meihin rakentama, selviytymisen kannalta välttämätön tunne. Myös eläinrakkaus on siten lopulta jopa elintärkeä taito, joka mahdollistaa paljon ja ansaitsee tulla alleviivatuksi vahvoin värein.

Biologiseen eläinrakkauteen liittyy kuitenkin rajoituksia. Ensinnäkin, en suosittele lemmikkieläinten hankkimista sen ajatuksen motivoimana, että verenpainelääkkeet voi tämän jälkeen heittää peltoon. Eläinrakkaus vaatii ihmiseltä paljon – sitä, että eläimille taataan olosuhteet ja hoito, jotka kokonaisvaltaisesti kunnioittavat niiden tarpeita. Kestävä rakkaus ei vain etsi itselle kivoja fiiliksiä vaan pyrkii tukemaan toista, pitämään tästä huolta, olemaan tälle läsnä vaikeuksienkin läpi. Tämä pätee myös eläinrakkauteen, jonka on pystyttävä mahdollistamaan eläinten hyvää elämää. Ihmisen on annettava eläimelle kiintymyksen vastavuoroiset elementit: turvaa, hyväksyntää, tukea ja rauhaa.

Biologinen eläinrakkaus on myös täysin mahdollista ilman, että eläimestä tulee lemmikki. Kiintymys voikin tapahtua kaukaa; olen itse rakastanut luonnonvaraisia eläimiä kuten korppeja ja kettuja etäältä, tulvien oksitosiinin ilolaineita nähdessäni niistä vilauksen. Toisaalta, jos lemmikin mielii, kannattaa muistaa, ettei yksikään eläin kuulu häkkiin ja että olisi erinomaista, jos ihmiset antaisivat kodin löytöeläimille sen sijaan, että hankkisivat niitä kasvattajilta. Maailmassa on miljoonia kodittomia koiria ja kissoja, joiden elämä on usein stressattu, repaleinen ja lyhyt; miksi ei siis antaa kotia yhdelle, kahdelle (tai viidelle) heistä?

319918_293421694015038_1854318904_n

Toiseksi, eläinrakkauden ei aina tarvitse olla intensiivistä saatika euforista. Se voi olla arkista, myös etäältä tapahtuvaa välittämistä muista olennoista. En toivokaan sitä, että hihkuen heittäytyisimme lehmien tai hirvien kaulaan roikkumaan tai altistaisimme vaivaantuneet koirapolomme jatkuvalle pusuhalitukselle. Päinvastoin, rakkaus on parhaimmillaan toisen perspektiivin tunnistamista ja tukemista sekä yhteyden kokemista ilman sen merkillisempää hurmiota.

Kolmanneksi, eläinrakkaus ei tarkoita, että otaksuisimme myös suden tai puuliiterin rotan rakastavan meitä. En siis suosittele myöskään suden kaulaan ripustautumista tahi tämän posken hellää suukottelua. Eläinrakkaus voi olla vastavuoroista, mutta usein ihminen on rakkaudessaan yksin ja juuri sitä kautta osoittaa rakkauden altruistisia, epäitsekkäitä potentiaaleja.

Neljänneksi, biologinen eläinrakkaus on hitusen puolueellista. Se kohdistuu helpoiten söpöihin eläimiin, joilla on pentumaisia piirteitä tai jotka muistuttavat ihmistä (sanoinko jo sanan ”Disney”?). Siten se suosii suloisia nisäkkäitä muiden eläinkunnan kulkijoiden jäädessä aivan liian usein rakkauden piirin ulkopuolelle. Onneksi rakkaus on kuitenkin kulttuurisesti joustavaa: kun ihminen oppii, että myös muut kuin mahdottoman lutuiset eläimet ovat rakkauden arvoisia, voivat kiintymyksen oksitosiinipöllyt lehahtaa ilmaan myös vaikkapa lehmien, susien, haukien tai rottien kohdalla. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon meillä on taitoa muistaa muiden eläinten näkökulma – se, että nekin ovat yksilöitä.

Gilda

 

Tulevaisuuden eläinrakkaus

Eläinrakkaus on geeneissämme ja asia, jonka kehittäminen voisi kehittää myös omaa elämäämme hurjin loikin eteenpäin. Itse asiassa, jos vain oppisimme rakastamaan myös muita eläimiä kuin sylissä kiehnääviä koiria tai verhoissa roikkuvia kissoja, saattaisimme pelastaa itsemme ja ison liudan muita lajeja. Tällöin rakkaus täyttäisi evolutiivisen funktionsa sellaisella eksponentilla, että universumi voisi vain kiljahtaa ja heittää volttia.

Ajatelkaa: jos rakkautta välittämisenä ja ymmärryksenä yletettäisiin myös sikoihin, kanoihin ja lehmiin, loppuisi eläinteollisuus tuota pikaa ja ilmastonmuutoksen sekä lajien massasukupuuton yksi suuri syy katoaisi. Mikä voisi edesauttaa Homo sapiensin ja muiden lajien selviytymistä yhtä paljon? Koronaviruksen ajankohtana ei voi olla ajattelematta myöskään tätä: virus loikkasi ihmisiin kaltoinkohdeltujen eläinten lihasta. Rakkaus olisi senkin estänyt.

”Love is all you need”, ilmoitti Beatles, ja vaikka tarpeellisten asioiden lista lienee hieman pidempi, on rakkaudessa kaiken hyvän alku – lajirajoista riippumatta. Toisinaan juuri eläinrakkaus on kaikki, mitä tarvitset.

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia
Lisää aiheesta löytyy täältä.

 

Lähteitä:

(Suomessa koirien tunteita on tutkinut muun muassa Outi Vainio tutkimusryhmineen)

Kurdek, Lawrence A. 2008. “Pet Dogs as Attachment Figures.” Journal of Social and Personal Relationships 25 (2): 247–66.

Logan, A., and E. Selhub. 2013. Your Brain On Nature: Become Smarter, Happier, and More Productive, While Protecting Your Brain Health for Life. London: Collins.

Nagasawa, Miho, Kazutaka Mogi, and Takefumi Kikusui. 2009. “Attachment between Humans and Dogs.” Japanese Psychological Research 51 (3): 209–21.

Odendaal, J, and R A Meintjes. 2003. “Neurophysiological Correlates of Affiliative Behaviour between Humans and Dogs.” Veterinary Journal (London, England : 1997) 165: 296–301.

Prato-Previde, Emanuela, Deborah Custance, Caterina Spiezio, and Francesca Sabatini. 2003. “Is the Dog-Human Relationship an Attachment Bond? An Observational Study Using Ainsworth’s Strange Situation.” Behaviour 140.

Zilcha-Mano, Sigal, Mario Mikulincer, and Phillip R Shaver. 2011b. “An Attachment Perspective on Human–Pet Relationships: Conceptualization and Assessment of Pet Attachment Orientations.” Journal of Research in Personality 45 (4): 345–57.

 

 

Mene metsään! Luontokokemusten psykologiaa ja filosofiaa

Valoja-podcastin uudessa jaksossa käsitellään luontokokemuksia psykologian ja filosofian näkökulmasta. Mukana ei tällä kertaa ole haastateltavaa, vaan pohdin itsekseni metsään menemisen (kirjaimellista) mieltä romantiikan, luontokirjallisuuden, syväekologian ja psykologisen tutkimuksen kautta. Voivatko luontokokemukset olla yksi pelastus ilmastokatastrofiin ja lajien sukupuuttoon? Entä millä ehdoilla?

 

Eläinten tappokisat vs. elämän kunnioitus

 

Talviunilta herätetyt mäyrät

Nokialla ja Häijäässä järjestettiin viime viikonloppuna eläinten tappamisen joukkuekilpailu. Kyllä. Kuulit oikein.

Kyseessä oli paikallisen metsästäjän innovoima tapahtuma, jossa tapettujen eläinten määrällä kilpailtiin. Pisteitä sai mäyrästä, ketusta, minkistä, supikoirasta, variksesta, naakasta, harmaalokista, harakasta ja näädästä. Metsään lähti kolmesataa intomielistä eläinten tappajaa koirineen. He liikkuivat varsin mittavalla alueella ja koettivat halki viikonlopun tappaa mahdollisimman monta eläinyksilöä. Lähi-Tapiola toimi tämän tappotilaisuuden sponsorina.

Hunting

On hyvin oletettavaa, että monet eläimet pakenivat metsästäjiä tunti- tai jopa päiväkausia, joutuen lopulta joka puolelta saarretuksi. Nämä ovat tietoisia ja älykkäitä olentoja. Pelko ja ahdistus ovat tunteita, jotka evoluutio on kehittänyt niihin aivan kuten ihmiseenkin. Esimerkiksi varislintujen on myös osoitettu kaipaavan ja surevan menetettyjä lajikumppaneitaan, ja sama hyvin todennäköisesti pätee kaikkiin sosiaalisiin eläimiin.

Loppusaldo? Metsään aseineen ja luokkoineen lähteneet metsästäjät tappoivat lähes kuusisataa eläintä. Joukkoon mahtui muun muassa kymmeniä kettuja ja 93 talviunilta herätettyä mäyrää, jotka todennäköisesti revittiin ja hätistettiin koirien avulla pesätunneleistaan ulos ammuttavaksi.

Tämän jälkeen kyseiset metsästäjät keräsivät tappamansa eläimet suuriin kasoihin ja asettuivat ryhmäkuvaan, joissa makaa kymmenittäin kuolleita koiraeläimiä hymyilevät miehet takanaan. Näkymä vaikutti perverssiltä: tätä on sadismi eläimiä kohtaan; tätä on täydellinen kyvyttömyys kunnioittaa tietoista elämää ja muita lajeja. Yksi kuva voi kertoa enemmän kuin 100 000 sanaa.

Tätäkö todella on suomalaisen metsästäjän mielenmaisema?

Irvokkuus ei loppunut tähän. Somekeskustelua seuratessa oli hämmentävää havaita, millainen valikoima eläimistä erittäin alentavasti puhuvia kommentoijia saapui puolustamaan tapahtumaa. Huoli eläimistä sai osakseen alakoulumaisia huutonauruhymiöitä ja tunnelma oli kuin ilkeämielisessä, henkisesti taantuneessa sirkuksessa. Tätäkö todella on suomalaisen metsästäjän mielenmaisema?

 

Rinnakkaiselämä?

Kyseiset metsästäjät hokivat, että pienpedot aiheuttavat haittaa lintukannoille, joten ne on ”poistettava”. Niin. Tuota. Kun on tämä luonnon kiertokulku, missä lajit syövät toisiaan. On saaliseläimiä, petoeläimiä, ja niin edelleen. Niitä petoeläimiä ei tarvitse ”poistaa”. Ne ovat osa luontoa.

Tutkimuksessa onkin osoitettu, että supikoirien väitetty riski ”riistalinnuille” on oletettua paljon pienempi; lähinnä supikoira saattaa vähentää sammakoiden määrää.

Tähän väliin metsästäjät huusivat, että supikoira ja minkki ovat ”vieraslajeja”. Herää kysymys, miksi he sitten tappoivat ison liudan kotikutoisia lajeja? Ennen kaikkea, eikö supikoiran kanssa voisi yksinkertaisesti oppia elämään rinnakkain? Kyseessä on metsästystaidoiltaan onneton olento, joka lähinnä syö kasvikunnan tuotteita, sammakoita ja jyrsijöitä. Tutkimuksessa onkin osoitettu, että supikoirien väitetty riski ”riistalinnuille” on oletettua paljon pienempi; lähinnä supikoira saattaa vähentää sammakoiden määrää. Tämä ei ole suomalaisen luonnon uhka numero yksi, vaan päinvastoin rauhallinen koiraeläin, joka mennä lyllertää metsissä ollen pariuskollinen ja erinomainen vanhempi poikasilleen. Supikoira on koiran tavoin älykäs, tunteita omaava olento, ei vihollinen. Miksi ei siis suhtautua siihen myötätunnolla? Miksi ei hyväksyä, että myös muut lajit saattavat hiukan verottaa ”riistakantaa”? Miksi ei elää rinta rinnan myös pienpetojen kanssa?

c9a3b3a976aeb9019a48c23052e6ee72

Tiivistäen: miksi ei kunnioittaa muiden eläinten näkökulmaa, elämää ja arvoa? Yksikään tietoinen eläin ei ole kasvotonta biologiaa, vaan ”joku”. Yksikään eläin ei ole vihollinen, vaan olento, joka koettaa meidän kaikkien tavoin elää omaa elämäänsä. Näitä olentoja ei tarvitse räiskiä hengiltä, vaan niihin voi suhtautua myötätunnolla.

 

Itsekkyyden hauta

Joillekin metsästys on vallan hakemista: sitä, että pistetään alas täysin puolustuskyvyttömiä eläimiä oman ”mahtavuuden” nimissä. Nämä tyypit työntävät ihon alla myllertävää pahaa oloaan muiden eläinten tappamiseen. Joillekin metsästys taas on dopamiinipiikkien hakemista, palkitsevathan aivot onnistumisista hyvänolon tuntemuksilla.  Molemmissa tapauksissa unohtuu jotain. Muita alistamalla ei osoita mahtavuutta, vaan selkärangattomuutta ja pienuutta, ja täysin turha väkivalta puolustuskyvyttömiä kohtaan on aina vain ja ainoastaan raukkamaisuutta. Dopamiinia ja hyvää oloa puolestaan saa ihan vain luonnossa liikkumisesta, tai jalkapallosta, tai salilla käynnistä – lista on loputon, eikä ketään tarvitse tappaa.

Tähän kaikki kiteytyy: itsekkyyteen.

Lopulta perimmäinen syy pienpetojen ja muiden petoeläinten, kuten susien, jatkuvalle mustamaalaamiselle on hyvin yksinkertainen. Monet metsästäjät vaikuttavat suhtautuvan vihamielisesti kaikkiin lajeihin, jotka syövät niitä riistaeläimiä, jotka he itse haluavat kiväärinsä eteen. Tähän kaikki kiteytyy: itsekkyyteen.

Juuri ihmiskeskeinen itsekkyys on ajanut muun luonnon ja eläinkunnan kriisiin. Se tuhoaa myös meitä itseämme. Onneksi siitä voi luopua. Metsästyksen voi lopettaa, eläinten voi antaa elää. Ihminen itse voi elää vihan, itsekkyyden ja vallan sijaan armollisuudessa, myötätunnossa, vahvuudessa, viisaudessa – ja rakkaudessa.

 

Valinta

Viikonloppuun sisältyi myös eläinten kannalta positiivinen asia. Näyttelijä Joaquin Phoenix piti tyylikkään, eläinoikeuksia käsittelevän puheen Oscar-gaalassa. Puheen olisi voinut suunnata suoraan Häijään metsästäjille. Viitaten muiden eläinten kohteluun, Phoenix totesi: ”Me olemme irtaantuneet luonnosta. Monet meistä ovat syyllisiä itsekeskeiseen maailmankuvaan, ja me uskomme olevamme todellisuuden keskipiste”. Phonexilla oli vaihtoehto: rakkaus.

Joka päivä ihminen tekee valinnan hyvän ja huonon, elämän ja kuoleman välillä.

Meillä ihmiseläimillä on harvinainen kyky miettiä moraalisia kysymyksiä ja tehdä valintoja, jotka palvelevat joko elämää tai kuolemaa. Elämän valitseminen tarkoittaa sitä, että tuottaa muille lajeille ja yksilöille mahdollisimman vähän haittaa ja elää rinnakkain muun luonnon ja eläinkunnan kanssa, niitä kunnioittaen ja arvostaen. Joka päivä ihminen tekee valinnan hyvän ja huonon, elämän ja kuoleman välillä. Tee valintasi tarkasti, sillä sinä olet niiden summa.

 

Kettu

Lähde: Kaarina Kauhala, Rafal Kowalczyk, Invasion of the raccoon dog Nyctereutes procyonoides in Europe: History of colonization, features behind its success, and threats to native fauna, Current Zoology, Volume 57, Issue 5, 1 October 2011, Pages 584–598, https://doi.org/10.1093/czoolo/57.5.584)

 

EDIT: Kommentointi on suljettu kirjoittajaan kohdistuneiden uhkausten takia. Malttia, ihmiset.

 

Äärituholaisen uni

 

Virus moraalissa

Uusi koronavirus on läimäissyt eteemme tiedon siitä, että jossain myydään luonnonvaraisia eläimiä toreilla ruoaksi sillä seurauksella, että ihmisen vereen siirtyy mikroskooppisia muukalaisia. Näkymä noille toreille on vaikeaa katsottavaa. Myytävänä on mitä eksoottisimpia lajeja, aina sudenpennuista lepakoihin ja koalakarhuihin. Joukossa on myös tutumpia eläimiä: loukkaantuneita peuroja, joiden sieraimet lepattavat pelosta; koiria, jotka tärisevät shokissa jo tapettujen eläinten vierellä, omaa teurastustaan ennakoiden.

Oli laji mikä tahansa, kuvat noilta toreilta ovat kuvia kivusta, äärimmäisestä hädästä, äärimmäisistä rikoksista tietoista elämää kohtaan. Eläimet kiertävät kauhuissaan pienissä häkeissä kuoleman haistaen ja sitä vastaan tempoillen. Eläinten vapaus on riistetty, ne on raahattu keskelle suurkaupunkia ja nyt ne ovat tiheiden ihmisjoukkojen saartamina todellisuudessa, joka on muuttunut painajaiseksi.

Noita eläimiä ihmiset sitten valitsevat päivällisekseen ja ne teurastetaan torilla kaikkien edessä. Tälle ilmiölle on annettu erikoinen termi: live food, elävä ruoka. Koalat, sudet, lepakot ja sadat muut lajit ovat siis ”elävää ruokaa”, hiukan kuin ituja tai salaattia. Termissä piilee syy sille, miksi torien kaltaiset helvetilliset näkymät ovat mahdollisia. Kun tietoisesta, ajattelevasta, tuntevasta yksilöstä tulee ”elävää ruokaa”, katoaa empatian mahdollisuus – kuka nyt kokisi empatiaa ”ruokaa” kohtaan? Psykologinen tutkimus osoittaakin, että eläinten nimeäminen ”ruoaksi” mahdollistaa niiden surkeaa kohtelua.

wetmarket

Tämä logiikka ei kuitenkaan rajoitu Kiinaan, vaan se vääristää eläinsuhdetta globaalisti. Kiinan torien kaltaista eläinten todellisuuksien rikkomista tapahtuu arkipäiväisesti kaikkialla. Jotkut maat vain piilottavat kärsimyksen, sanitoivat sen kliinisten kulissien taakse. Eläintorien kuvat saavat kavahtamaan, inhoan niiden sisältämää väkivaltaa, mutta yhtä lailla kavahdan ja inhoan kotimaista eläinteollisuutta, joka on pelkistänyt eläimet lihakoneiksi. Kärsimys ja kuolema ovat täällä, maantieteestä riippumatta, sillä lähes kaikkialla eläimet ovat ”ruokaa”, eikä ”ruoalla” ole perspektiiviä, josta välittää.

Jotta kotimaisen eläinteollisuuden perustosiasiat eivät unohdu: Tässä maassa sikaemot tungetaan porsitushäkkeihin, joissa ne eivät voi liikkua tai hoitaa poikasiaan. Tässä maassa kanat ahdetaan ”virikehäkkeihin”, joissa niillä on paperiarkin verran tilaa per eläin, ja jotka ovat yhtä kaukana niiden luonnollisesta elinympäristöstä kuin Maa Jupiterista. Suomen navetoissa vasikat riistetään niiden emoilta, jotka jäävät pää parteen sidottuina huutamaan jälkikasvunsa perään. Suomessa on teurastamoja, joista otettu kuvamateriaali on paljastanut, että pelkääviä, kauhuissaan poukkoilevia eläimiä hakataan, potkitaan ja lyödään sähköpiiskoilla. Tässä maassa ”eläinsuojelulaki” tarkoittaa lakia, jolla turvata maataloustuottajien taloudellinen etu ja unohtaa eläinten hyvä elämä.

possu-3

 

Kuten aiemminkin mainitsemani Nobel-kirjailija J.M. Coetzee on kuvannut, me olemme ennennäkemättömän eläinhelvetin saartamia. Kaikkialla ympärillämme kasvatetaan ja teurastetaan ajattelevia olentoja ruoaksi; kauppojemme hyllyt ja illallislautaset pursuavat tietoisten yksilöiden lihaa. Coetzee pohtii henkilöhahmo Elizabeth Costellon suulla, miten mielipuolinen ihmismaailma siten onkaan. Miljardit tietoiset olennot viettävät lyhyen elämänsä piinallisissa olosuhteissa ja sitten ne tapetaan, ja aivan hyvät, hienot, sivistyneet ihmiset käyttäytyvät kuin mitään outoa ei olisi meneillään ja nostavat haarukan suulleen.

Me kaikki tiedämme, että eläimet kiertävät turhautuneina ja ahdistuneina häkeissään ja kiljuvat, kun niitä tapetaan, ja silti moni sanoo ”ne ovat vain ruokaa”. Sekä Kiinan eläintorit että länsimaiden eläintehtaat ovatkin peräisin samasta lähteestä: eläimen nimeämisestä biologiaksi, palaksi lihaa tai litraksi maitoa, jolla ei ole mieltä tai itseisarvoa. Tämä ongelma on globaali.

Ihmistä – niin kiinalaista kuin suomalaista – vaikuttaa riivaavaan huomattavasti koronaa vakavampi virus. On kuin jokin hillitön ahneus, itsekkyys ja älyllinen epärehellisyys olisivat tarttuneet monien aivoihin kuin neuroneita jäytävä sairaus, joka estää ihmisiä tunnistamasta eläinten kohtaamia realiteetteja – sitä, että miljardit eläimet todella voivat kammottavalla tavalla keskellä ihmisyhteisöjen tuikitavallisia rutiineja. Costellon epäusko siitä, että tämän kaiken annetaan jatkua, on kuin huuto keskellä kuumeista, absurdia, sairastunutta maailmaa.

 

Tuhon luvut ja luonne

Eläinten kuolleisuusluvut ja aiheutetun kärsimyksen määrä ovat jotain, mitä on vaikea ottaa vastaan ja mahdotonta kokonaisuudessaan käsittää. Globaali ruoantuotanto tappaa vähintään 70 miljardia eläintä vuosittain – kymmenen kertaa maailman ihmispopulaation verran. Jo tämä luku lyö kasvoille. 70 miljardia. Se ei kuitenkaan kata kuin osan tapetuista eläimistä. Ulkopuolelle jäävät luonnonvaraiset eläimet ja valtavat ryhmät kuten äyriäiset ja kalat, joita tapetaan vuosittain triljoonittain. Triljoonittain.

10 nollaa, 12 nollaa – kuka enää voi sisäistää näitä lukuja? Kuinka käsittää, että näin suuri määrä yksilöitä, joista jokaisella oli oma ikkunansa todellisuuteen, omat muistikuvansa, kokemuksensa ja halunsa, eli ja sitten kuoli ihmisen toimesta?

kanat

Käsityskykyä eivät uhmaa ainoastaan lukumäärät vaan myös yksittäisten eläinten kokemukset. Tälläkin hetkellä miljardit eläimet elävät ahtaissa häkeissä ja karsinoissa, missä niiden jälkikasvu riistetään niiltä heti tai pian syntymän jälkeen, mihin auringonvalo ei yllä kenties koskaan, ja missä vallitsee vain ammoniakin, lannan, eläinten huutojen ja pelokkaan nahistelun tiheä monotonia tai kaaos. Olivat häkit sitten kiinalaisilla toreilla tai suomalaisilla tiloilla, eläimiltä on riistetty tärkein: aktiivinen elämä.

Kun ihmispopulaatio kasvaa, kasvavat nämä luvut huimasti. Hintana ei ole vain eläinyksilöiden sietämätön elämä ja kuolema, vaan lajien katoaminen. Nykyihminen on tuhonnut jo 83% eläinlajeista. Räjähdysmäisesti kasvava ihmispopulaatio johtaa yhä massiivisempaan lihankulutukseen ja ylikalastukseen, mitkä yhdessä ovat omiaan työntämään yhä suurempia määriä luonnonvaraisia eläinlajeja sukupuuttoon.

Ymmärrättekö te nämä luvut? Tämän kärsimyksen mittaluokan? Koska kun itse koetan tätä ymmärtää, jäävät ajatukset keskeneräisiksi ja tunteet tahtovat juosta muualle, karkuun – jonnekin, missä ei tarvitse muistaa tai tiedostaa sitä saatanallista kauhua ja kuolemaa, mitä ihminen ympäri maailmaa eläimille tuottaa.

 

Hereille

Tämän laatuista ja näin mittavaa eläinten hyötykäyttöä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin historiassa. Tämä on elämän teollista, systemaattista, turhaa tuhoamista. Ihminen onkin nimetty ”globaaliksi supersaalistajaksi”, sillä hän tappaa kaikkea ympäri maapalloa ilman, että itse joutuisi ruoaksi. Hänestä on tullut äärituholainen – laji, joka tuhoaa muuta luontoa tehokkaammin ja enemmän kuin kenties yksikään muu laji historiassa, ja jota kukaan ei ole estämässä. Samalla mieleen asettunut kuume estää ihmistä havaitsemasta tekojensa todellista luonnetta. Äärituholainen ei tunnista itseään äärituholaiseksi. Länsimainen äärituholainen haluaa myös ajatella, että vika on Kiinassa tai jossakin muualla kaukana, ei täällä, hänessä.

Kontrasti mielikuviemme ja todellisuuden välillä on vahva. Ihminen haluaa pitää itseään luonnon huipentumana – moraalisena, rationaalisena, edistyneenä. Todellisuudessa ihminen on kuin loinen, joka moraalittomasti ja järjettömästi runtelee kaikkeutta ympäriltään. Muun luonnon kannalta ajateltuna Homo sapiens on väkivallan ja kuoleman aiheuttaja, kauhistus.

Sama kontrasti näkyy arkielämässä. Me haluamme uskoa hyvään. Elämä jatkuu omassa, turvallisessa ja kapeassa arjen ympyrässä, jossa päivät koostuvat työstä, kauppareissuista, ajasta läheisten kanssa, Netflix-sarjoista, turvallisen maan pienistä askareista. Jos ongelmia on, ne ovat hoidettavissa, ja joku toinen (aina joku toinen) tuleekin ne varmasti korjaamaan. Maailman mittakaavassa kuitenkaan juuri mikään ei ole hyvin – lajien massasukupuutto on täällä, eläimet miljardeittain kärsivät ja kuolevat turhaan, ilmasto kuumenee hurjaa vauhtia. Me olemme se ongelma, joka kaipaa ratkaisua. Meidän lajissamme on pahan arkisia, banaaleja ainesosia, jotka silpovat muita lajeja ja yksilöitä olemattomuuteen.

Theban_tomb_a6_hunting_in_desert-768-crop

Ongelma löytyy jo lajimme varhaisesta historiasta. Erityisesti se kuitenkin löytyy teollistuneesta ihmisestä, joka kehitti myös eläintehtaat, tyhjensi luonnon teknologiallaan käyttövaraksi ja alkoi mitata tietoisen elämän arvoa osakkeiden hintoina. Tätä ongelmaa – teollistunutta ihmistä – ei tule kukaan ulkopuolinen korjaamaan. Tämä on ihmisen itse muutettava. On herättävä siitä kuumeunesta, joka estää kohtaamasta tosiasioita. On havahduttava muiden lajien todellisuuksiin ja purettava itsekeskeiset, elämälle vastakkaiset ideologiat. Eläin ei kuulu häkkiin Kiinassa eikä Suomessa; miljardit tietoiset mielet eivät ansaitse turhautunutta elämää ja kauhun värjäämää kuolemaa ihmisen rakentamissa helveteissä; ihminen itse voisi olla jotakin huomattavasti parempaa kuin loinen sen luonnon nahassa, joka hänet synnytti.

Jos jotain, toivon kuvien sekä Kiinan eläintoreilta että Suomen eläintiloilta tönäisevän hereille, ravistavan ihmiset tietoon siitä, etteivät asiat voi jatkua näin. Nuo kuvat ovat ihmisen peili.

Coetzee kysyy Costellon suulla, miksi hän ei voi vain mukautua tuhon yhteiskuntaan aivan kuten muutkin. ”Miksi et sinä, miksi et sinä?”, hän kysyy itseltään. Vastaus on jo selvä: hän on herännyt, eikä voi enää nukahtaa.

 

Lehmä

 

 

Lähteet

 

Bar-On, Yinon M; Phillips, Rob; Milo, Ron (2018). ”The biomass distribution on Earth”. Proceedings of the National Academy of Sciences 115 (25): 6506–6511.

Bratanova, B., Loughnan, S. & Bastian, B. (2011). ”The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals”. Appetite 57 (1): 193–196.

Coetzee, J. M. (2005). Elizabeth Costello (käänt. Seppo Loponen). Helsinki: Otava.

https://www.worldanimalprotection.org/our-work/animals-farming-supporting-70-billion-animals

Tarkempaa pohdintaa Kiinan eläinasenteista löytyy Salla Tuomivaaran kirjasta ”Syötävät koirat ja sympaattiset siat” (Into 2019).