Kun some nielaisi sielun (ja hieman Herbert Marcusesta)

Verkon heroiini

Sanomalehti The Guardian raportoi 6.10.17 sosiaalisen median huippuinsinööreistä, jotka eivät enää itse usko luomaansa teknologiaan. Ongelma on sen addiktoivuus: sosiaalinen media on luotu koukuttamaan vastaanottajansa. Meidän halutaan pysyvän ruudun äärellä, älypuhelin kourassamme, tunnista ja vuorokaudesta toiseen, kunnes mielemme sisällöt ovat kroonisesti hajaantuneita ja pinnallisia. Facebook, Twitter, Snapchat, Youtube, Google haluavat kaikki huumata käyttäjänsä paikoilleen ja pyörryttää tilaan, jossa nämä vastaanottavat kritiikittä markkinointisisältöjä. Loitsun välineenä toimivat aivan samat periaatteet kuin peliriippuvuudessa: meille tarjotaan pieni voitto, jonka uusiutumista me jäämme tavoittelemaan huomaamatta, että itse asiassa häviämme koko ajan.

Facebookin tykkäys-toiminnon luoja Justin Rosenstein on kuin tohtori Frankenstein, joka parahtelee rakentaneensa hirviön. Hän puhuu ”huomiotaloudesta”, jonka puitteissa me haluamme alati annoksia muiden huomiota, ja joka halvaannuttaa kykymme keskittyä. Somettaja odottaa tykkäyksiä, hänen kätensä hapuilevat puhelinta jopa tuhansia kertoja vuorokaudessa, päiviä värittää nopeat vilkaisut ruudulle, ja jälkimmäiseen sukeltaminen nielaisee itseensä jopa hetket, joita vietämme läheisten kanssa. Hän kahlaa uutisvirtoja lukematta kunnolla, mitä näkee, koko ajan etsien jotakin uutta, pysähtymättä mihinkään kunnolla, jäsentämättä mitään perusteellisesti. Me sinkoilemme virtuaalisissa kehissä tietämättä itse, mitä haemme.

Kirpeä totuus on, että me emme etsi sisältöjä, vaan dopamiinia. Monet väittävät, että some on uusi sosiaalisuuden ja tiedon hankkimisen muoto, mutta he unohtavat sen, että kaikkea ajaa eteenpäin addiktio. Sosiaaliset suhteet ja tieto ovat ad hoc –peruste, näennäinen oikeutus meissä luikertelevalle, levottomaksi saavalle halulle katsoa taas ruutua, nyt ja pian kohta uudelleen, juuri ennen nukahtamista ja aina heti herättyä. Uutisvirtoja selaava on sidottu etsimään dopamiinipurkausta, joka tapahtuu aina, kun ruudulle ilmestyy tykkäys, sydän, kommentti tai muu merkki lähes maagiseksi tulleesta huomiosta.

Dopamiinissa ei sinällään ole mitään vikaa. Samoja purkauksia käynnistyy silloin, kun ihminen ylittää jonkin haasteen ja on suoriutunut hyvin, kun häntä kehutaan, tai kun hänestä tuntuu, että hänet hyväksytään – dopamiini liittyy minuuden kokemusten vankistamiseen, tunteisiin siitä, että olemme kelpoisia. Ongelmana kuitenkin on, että näiden tunteiden etsimiseen voi jäädä kiinni, jolloin luontaisesta, biologisesta palkitsemisjärjestelmästä tulee riippuvuus ja siten lopulta vihollinen.

Dopamiini virtaa neuroneidemme läpi myös kemiallisten stimulanttien, kuten nikotiinin, kokaiinin ja heroiinin toimesta, ja tämä kuvaa sen raadollisia riskejä: dopamiini voi muuttua huumeeksi. Juuri tätä tapahtuu sosiaalisen median kohdalla. Aihetta tutkinut psykologi Ofir Turel väittääkin, että sosiaalisen median antamat tykkäykset ja huomio vaikuttavat aivoihimme samalla tavoin kuin huumausaineet. Lopulta ne voivat jopa vammauttaa mieltämme, kunnes emme enää osaa hahmottaa itseämme ja muita muutoin kuin uusia annoksia etsien, metaforinen neula suonestamme törröttäen.

 

Propaganda, valta ja vieraus

The Guardianin haastattelemat insinöörit – juuri he, jotka innovoivat huumeemme – kertovat jotakin hätkähdyttävää. He eivät itse enää halua käyttää luomiaan teknologioita, sillä he pelkäävät menettävänsä otteen omasta mielestään. He eivät anna lastensa käyttää innovaatioitaan ja estävät sovellusten lataamisen laitteilleen. Pelolle on syytä. Sosiaalisen median päihdyttäviä vaikutuksia voi käyttää myös manipulaatioon. Yritysmaailma pyrkii tahallisesti koukuttamaan meitä myymiinsä tuotteisiin, ja meidän toivotaan jäävän kiinni mitä erilaisimpiin sovelluksiin. Samalla politiikka on huomannut oikotien propagandalle.

Saman lehden aiempi raportti helmikuulta (26.2.17) lähetti tutkivan journalismin infosodankäynnin perään, ja löydökset olivat painajaismaisia. Oikeistolaiset tahot ovat hyödyntäneet sosiaalista mediaa yltyvällä tahdilla tavoitteenaan manipuloida ihmisiä uskomaan syöttämänsä propagandan totuudellisuuteen. Yritykset, kuten Cambridge Analytica, tarjoavat pitkälle meneviä palveluita, joiden tavoitteena on kohdentaa psyykkistä mainontaa mahdollisimman tehokkaasti. Mainokset, joita näet Facebookin ja Googlen kaltaisten globaalien infohirmujen sivuilla, on kohdennettu juuri sinulle, ja niissä pyritään ahnaasti hyödyntämään jopa tietoa siitä, oletko epävarma, masentunut tai yksinäinen. Sosiaalisen median algoritmit hyödyntävätkin niitä säröjä, mitä meissä on ja tunkeutuvat minuuden kokemuksen äärelle puhaltaen sitä hauraaksi. Samalla ne voivat ottaa täydemmän vallan kuin kenties mikään mekanismi aiemmin.

Markkinointi ja politiikka ovat siirtyneet psykologisen profiloinnin aikakaudelle, missä meistä etsitään tietoa, jotta algoritmit voisivat kohdentaa meihin mahdollisimman tehokkaasti painetta. Me levitämme henkilökohtaista tietoa pitkin netin kolkkoja pintoja, ja tätä tietoa kootaan yhteen, jotta sitä voitaisiin edelleen myydä niille, jotka haluavat vaikuttaa meihin – oli kyseessä sitten suuryritys tai oikeistopuolue. Profilointia edistetään myös yliopistoissa, joiden tutkimuslaitokset pyrkivät kehittämään yhä radikaalimpia innovaatioita keinoälyn edistämiseksi markkinointitarkoituksissa. Stanfordin yliopiston professori Michal Kosinski onkin häpeilemättä kertonut, että hänen kehittämänsä algoritmit voivat 150 Facebook-tykkäyksen perusteella tuntea meidät paremmin kuin puolisomme, ja 300 tykkäyksen perusteella ne ovat preferensseistämme, tunteistamme ja mielipiteistämme tietoisempia kuin me itse. Keinoälyä sovelletaankin yhä rajummin siihen, että se kartoittaa sosiaalisen median kautta mielipiteitämme ja tunteitamme voidakseen sitten vaikuttaa niihin huomaamatta. Meitä tutkitaan, jotta meille voitaisiin myydä uusi tuote tai ideologia. Meitä koukutetaan, jotta ottaisimme vastaan mitä vain.

Yllämainittu kuulostaa tieteiskirjamaiselta. Ei olekaan yllättävää, että tilannetta on verrattu Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma –romaaniin, jossa vallanpitäjät huumaavat kansalaisensa tyytyväisen tottelevaisiksi. Sosiaalisen median, sovellusten, virtuaalisten maailmojen ja keinoäly-algoritmien kautta meille voi tarjota heroiinia, suoria reittejä ihmismielen syvimpiin toimintoihin, joiden kautta yksilö luovuttaa itsensä sille, jonka huume on vahvinta. Meistä taistellaan, ja tulevaisuudessa me olemme luultavasti yhä vahvemmin koukussa, katse vielä kiinteämmin sidottuna addiktoiviin applikaatioihin, etsien tykkäyksiä ja hyväksyntää, kunnes emme havaitse enää itsenäisesti itseämme ja maailmaa. ”Ihmisten epätasavertaisuus? Köyhyys? Ympäristökriisi? Äh, älkää olko niin tosikkoja, tässä selfie, pidättekö siitä?”.

 

Vieraantuneita tuotteita

Tieteiskirjamaisuudestaan huolimatta nämä eivät ole uusia kysymyksiä. Eksistentialistinen filosofia ja kriittinen koulukunta kuhisivat aikoinaan ajattelijoita, jotka varoittivat jostakin tämän kaltaisesta. He puhuivat siitä, kuinka me saatamme sisäistää sosiaalisia normeja huomaamattamme, kunnes menetämme vapaan tahdon. Se, mitä olemme, on tällöin suoraa seurausta siitä, miten ympäröivä yhteiskunta meidät ohjelmoi: meidän arvomme, ideologiamme, identiteettimme, uskomuksemme ja tunteemme seuraavat ulkopuolelta tulevaa logiikkaa, josta emme ole edes tietoisia.

Näiden kriittisten teoreetikoiden kohteena olivat dominoivat ideologiat, kuten kapitalistinen talouspolitiikka ja sukupuolten välinen valta-asettelu, joiden he katsoivat siirtyvän sosiaalisista instituutioista yksilöön. Yksittäinen ihminen siten omaksui totuutena sen, että hänen tulee tienata, kuluttaa ja mitata elämäänsä rahassa aina kilpailua ja voittoa tavoitellen, ja että aktiiviseksi, voimalliseksi ja itselliseksi nimetyn miehen tulee johtaa passiiviseksi, kyvyttömäksi ja seksualisoiduksi kuvattua naista. Hyvin värittyneistä poliittisista näkemyksistä tuli itsestäänselvinä pidettyjä ”totuuksia”, joita ihmiset seurasivat kuin ne olisivat ainut ja luontainen tapa elää.

Seuraus oli tuon yksilön näkökulmasta karu, sillä hän hukkasi yhteyden itseensä ja muihin. Seuratessaan vain annettua, hän ei voinut antaa tilaa niitä kokemuksilleen tai havainnoilleen, jotka rikkoivat ympäristön normeja, ja siten hänen oli otettava jotakin pois paikoiltaan, irrotettava jokin äärimmäisen oleellinen vaijeri, joka yhdisti omiin ja muiden subjektiviteettiin. Jäljelle jäi kuuliainen kuluttaja ja työntekijä, joka vavahteli ahdistuneena, itsestään vieraantuneena, kaikesta hieman irrallisena, alati ennaltamäärättyjä kaavioita seuraillen ja silti jokseenkin typertyneenä sekä epätietoisena. Eikö meistä jokainen ole kokenut näitä hetkiä – onttoja merkityksettömyyden ja absurdiuden tuntemuksia, jotka riuhtaisevat toviksi näkemään, miten mielipuolista supermarketin jonossa voikaan olla, miten ohuelta uutisten, viihteen ja palavereiden todellisuudet voivat tuntua, ja miten muovisina mainonnan tarinat ihmisyydestä kelluvat?

Jean-Paul Sartre varoittikin, että ihmisestä tulee tuotteensa tuote: me luomme kulutusyhteiskunnan, sitten koemme, että meidän tulee ostaa sen tuotteita ollaksemme kelpoisia, ja lopulta siten nuo tuotteet määrittävät identiteettiämme. Meistä tulee vain välineitä, itsessään merkityksettömiä vastaanottajia, joiden kautta tuotteet ottavat ylivallan. Samalla nuo tuotteet poistavat vapautemme, kunnes olemme tyystin ennalta määritettyjä olentoja, kyvyttömiä vaikuttamaan omaan tilaamme. ”Tuote” voi olla tavara, uskomus tai arvo – tärkeintä on, että joku saa sen myymisestä itselleen hyötyä samalla, kun toinen kadottaa kyvyn tunnistaa, miten muutoin voisi valita.

Tämä kuulostaa huonolta farssilta, mutta silti se näyttää toteutuneen nykytodellisuudessa, jossa me olemme sitä, mitä ostamme – oli kyseessä sitten konkreettinen tavara, tunne tai ajattelutapa. Vastaanottajasta on tullut tyhjä reseptori, jonka kautta yritykset voivat etsiä voittoa ja poliitikot valtaa. Samalla meistä on tullut monella tapaa zombieita, jotka tuijottavat ruutuja sen sijaan, että kokisivat itseään, muita ja maailmaa. Farssi ulottuu myös ja ehkä ennen kaikkea sosiaalisen median huumemaisiin koukeroihin, joiden keskellä jäämme etsimään hyväksyntää samalla imien itseemme normeja, arvoja ja kokonaisia uskomusjärjestelmiä. Yksilöstä tulee Facebookin tuote, sosiaalisen median protokäyttäjä, algoritmien ohjelmoima olento, omien innovaatioidensa innovaatio, joka ei enää tunnista, mitä tapahtuu.

Juuri tämä on kaiken keskellä niin vaarallista: me emme huomaa, mitä on meneillään. Meitä manipuloidaan, vaikka koettaisimme olla tarkkoja. Mikä aiemmin olisi saattanut kuulostaa paranoidilta dystopialta, on nyt realismia. Me kaikki haluamme dopamiinia, mielihyvää siitä, että meidät kelpuutetaan, ja samalla meihin käytetään yhä laajempaa, mielen sammuttavaa valtaa.

 

Marcuse ja merkityksen tuho

Herbert Marcuse oli erityisen kovasanainen kriitikko. Hänen mukaansa kulutusyhteiskunta korvaa aitoja tarpeita turhilla, kunnes elämme jatkuvassa tyytymättömyyden tilassa, alati lisää etsien. Meistä tulee addiktoituneita, sillä meidän on keskitettävä energiamme ”lisän” ostamiseen ja sitä kautta kelpoisuuden osoittamiseen. ”Kunnon ihmisellä” on oltava x, z ja y, ja koska lista kasvaa alati, on aina jotakin, mitä vielä pitäisi kuluttamisen kautta saavuttaa, minkä seurauksena meitä määrittää kasvava kokemus siitä, että olemme puutteellisia ja riittämättömiä.

Tämä puolestaan tarkoittaa, että me menetämme vapautemme. Me ostamme, mitä meidät ohjataan ostamaan ja me miellämme ”kelpoisuuden” kriteereiksi sen, mitä suuryritykset ja politiikka kertovat niiden olevan. Elämämme kuluu jonkun toisen tahon asettamien tavoitteiden täyttämiseen, ja me unohdamme olla me. Ironista on, että samalla, kun luulemme valinnanmahdollisuuksien kasvaneen (voimmehan ostaa lähes mitä vain!) on vapautemme valita viety ääneti ja hiljaa pois. Ihmisestä on tullut median, talouden ja politiikan koneistojen manipuloima, lasisilmäinen nukke.

Tämäkin kaikuu oudon osuvasti nykyhetkessä. 2000-luvun ihmisen energia kuluu viimeisimpien sovellusten opettelussa ja seuraamisessa. Kaiken tulee tapahtua virtuaalisesti, kaikki täytyy hoitaa näytöllä, jopa mielenrauha, meditaatio ja terapia löytyvät niille omistetuista applikaatioista. Mikäli olet syömässä, on ruoan sijaan keskityttävä asian kuvaamiseen nettiä varten. Mikäli olet rakastanut, on ihon sijaan keskittyvä asian ilmoittamiseen Facebookissa. Mikäli olet onneton, on parasta selata uutisvirtaa näkemättä, muistamatta ja lopulta tuntematta mitään. Uudet mediat tuottavat tyytymättömyyttä, jotakin halutaan koko ajan lisää, dopamiinin etsintä rinnastuu ainaiseen kaipaukseen, ja niin me selaamme nettiä yhä kiihkeämmin pyrkien olemaan se ihminen, jota Facebookin ja Instagramin normit täydellisyydestä ohjeistavat meitä olemaan.

Paradoksaalisesti mikään määrä tykkäyksiä ei voi riittää, kelpoisuutta ei koskaan voi löytyä, me emme ikinä tule kokemaan olevamme kattavasti hyväksyttyjä, sillä koko näytelmän keskeisin koodi on riittämättömyyden tunne, jatkuva vaje, loputon ”lisän” etsintä. Tämä tarkoittaa lisää somea, lisää selfieitä, lisää oman elämän julistamista virtuaalisille tasoille sen toivossa, että joku pitäisi meistä taas sekunnin murto-osan verran. Me luulemme olevamme kehittyneen teknologian autuaita käyttäjiä, jotka saavat vapaasti mellastaa valitsemissaan sovelluksissa, mutta todellisuudessa meistä on tullut Silicon Valleyn ohjaamia ideaalikansalaisia, jotka maksua vastaan voi taivutella uskomaan mihin tahansa – onhan läpensä epävarmoille, hyväksyntää etsiville mahdollista myydä mitä vain.

Marcuse väitti, että samalle meille kerrotaan, ettei merkitystä tule etsiä. Vieraantuneelle, kokemuksistaan erkaantuneelle yksilölle, joka ahdistuu merkityskadon edessä, ilmoitetaan, ettei merkitystä tule kaivata. ”Pitää vain nauttia tästä hetkestä”, kulutuskulttuurin kovaääniset ilmoittavat, ja koska ”nautinto” on sitä, että ostamme meille tarjottuja asioita, korvaa kuluttaminen merkityksen. Millään muulla ei ole enää väliä. Mikäli merkitystä ei ole, miksi taistella poliittisten tai moraalisten arvojen puolesta? Miksi vaivautua toimimaan yhteiskunnan epäkohtien ratkaisemiseksi? Paljon helpompaa on huokaista sohvalla ja työntää pää syvemmälle näyttöpäätteeseen, nimeten ”idealisteiksi” ne, jotka muistuttavat moraalista.

Kapina on kuollut laajakuvatelevioiden ja älypuhelinten alle. Sosiaalisen median piti innoittaa vallankumouksia, mutta usein se sysää vain apatiaan, joka ei enää jaksa uskoa muuhun kuin hetken mielihyvään. Keinoäly ja virtuaaliset sovellukset ovat saavuttamassa kaikkien vallankäyttäjien unelman: poliittisesti passiivisen, mihin tahansa uskovan yksilön.

 

Ulos

Miten siis välttää zombietodellisuus?

Yksi keino on vapauden palauttaminen. Sartre pyysi meitä etsimään vapautta, ja tässä ensimmäinen tienhaara on tietoisuus niistä mekanismeista, joilla meitä ohjataan. Filosofien ihmisyyden peruselementiksi asettama vapaa tahto, kyky suunnata omaa toimintaa ja tunteita, on uhanalla. Ideaalimuodossaan se ei toteudu koskaan, ja Sartrekin odotti siltä liikoja, sillä ihminen on myös kausaalisesti määritetty, vaillinainen otus. Silti jotakin vapauden rippeitä tai edes kokemuksia niistä täytyy pitää itsellä, jos haluaa pysyä moraalisesti ja poliittisesti toimintakykyisenä. Zombie-landin ja täydellisen vapauden välillä on tärkeitä aste-eroja, ja kyky pitää kiinni omasta toimijuudesta vaatii sitä, että niitä ei kadota. Me tulemme aina imaisemaan ympäristöstä tiedostamattomia tapoja olla, mutta me voimme koettaa havaita noita tapoja edes välillä hieman kirkkaammin, vaikuttaen myös itse siihen, mitä meille tapahtuu.

Välillä onkin tärkeää astua loitommas, arvioida sitä, mitä ja miksi olemme sekä miten virtuaaliset markkinat meihin vaikuttavat, ja sitten tehdä omia valintoja, suunnata elämää ilman jatkuvaa ulkoisen todellisuuden painetta ostaa, ajatella, tuntea ja toimia tietyllä tavalla. Erityisen ratkaisevaa tämä on silloin, kun meihin vaikutetaan epävarmuutta hyväksikäyttäen ja valtaa hakien. Juuri nyt tarvitaan havahtumista siihen, mikä meitä addiktoi ja mihin se johtaa.

Kuten eksistentialistit muistuttivat, vastuu vaatii vapautta. Kyky toimia moraalisesti ja poliittisesti parempaan pyrkien perustuu siihen ymmärrykseen, että voimme valita toisin. Ennalta määritetyt, kausaalisuuden värjäämät zombiet eivät voi kohdata vastuuta sen enempää kuin lammikoiden yksisoluiset bakteeritkaan. Ihmisen tiedolliset, kokemukselliset tasot sen sijaan mahdollistavat sen vastuun, mitä tarvitaan, jotta voimme elää itseämme, muita yksilöitä ja luontoa tukien. Ihminen voi valita, mihin suuntaan kulkea, ja tämän ymmärtäminen on keskeistä nyt, kun ilmasto on tukehtumassa, lajit kuolemassa sukupuuttoon ja ihminen kadottamassa itsensä kilpailuun sekä kulutuskaaokseen. Vapautta on siis vaalittava, sillä ilman sitä menetämme kyvyn olla moraalisia, poliittisia, hyvään pyrkiviä olentoja.

Vapauden ja vastuun ohella toinen reitti autenttisempaan, vähemmän vieraantuneeseen tapaan olla on addiktion perustan purkaminen. Päihteiden kohdalla usein todetaan, että niihin jäävät kiinni erityisesti ne, jotka ovat muutoin haavoitettuja, sillä juuri he etsivät pakoa ja turvaa kiihkeimmin. Dopamiinikoukkujen kanssa pätee sama kaavio. Nyky-ihminen jää kiinni ”huomiotalouksiin”, sillä hänessä on vamma. Vain hyvin epävarma voi etsiä jatkuvaa hyväksyntää, ja kenties nykykulttuuri on takonut tuon epävarmuuden kollektiiviseen tajuntaamme. Markkinointi nojaa mahdottomien ideaalien tarjoamiseen, joissa täydelliset, onnelliset ja menestyneet ihmiset hymyilevät, ja me alamme uskoa, että emme riitä. Monet kaipaavat hyväksyntää kuin lapset, jotka eivät löytäneet paikkaansa, ja he etsivät sitä toisiltaan, haluten olla pidettyjä. ”Katsokaa minua!”, he huutavat ja vilkuttavat apeissa, hieman epätoivoisissa väreissä. Länsimainen yksilö näyttää tutkimusten mukaan narsistisemmalta kuin kenties koskaan, mutta samalla hän on myös epävarmempi kuin ehkä kukaan ensivanhemmistaan.

Mikäli kulutusyhteiskunnan ihmisestä on tehty patologisesti epävarma, itsetunnoltaan resuinen, ja mikäli tämä tarjoaa sen heikon pisteen, jonka kautta meitä voi ohjata, täytyy patologiaa muuttaa. Algoritmien valtaa vastaan voi kapinoida tilkitsemällä pois epävarmuutta ja täyttämällä säröjä. Tämä onnistuu vain hylkäämällä se kilpailun, jatkuvan tyytymättömyyden ja mahdottomien ideaalien todellisuus, mikä söi kokemuksen kelpoisuudesta.

Marcusen mukaan me kaikki kaipaamme perusselviytymistä, iloa ja rauhaa. Me emme kaipaa kilpailua, saavutuksia, ja ahdistusta. Tässä väitteessä hän tavoitti jotakin merkillisen yksinkertaista ja silti ratkaisevaa, ja jotakin sellaista, mikä muodostaa antiteesin kulutusyhteiskunnalle. Jälkimmäinen voi tuottaa meihin halun ostaa ja tuijottaa vilkkuvia näyttöjä kuvineen ja kommentteineen vain, mikäli meissä on puutteen ja riittämättömyyden tunne. Mutta entä, jos huomaisimme, ettei meiltä puutukaan mitään? Että olemme monilla tavoin riittäviä? Että länsimaissa meillä on enemmän kuin riittävästi perusselviytymisen elementtejä, ja että maan kamaralla voi kulkea myös rauhaa ja iloa kokien? Meissä ei ole sisäänrakennettua puutetta, puute on luotua, ja vaikka tämän sisäistäminen voi olla kitkaisan vaikeaa, voisi nykyihminen silti välillä katsoa itseään lempeämmin, riittävänä.

Aikaa on vähän, ja vastaus silti aivan edessämme. Toisinaan (usein, ehkä aina) on hyvä vain sammuttaa näyttöpääte ja astua siihen tapaan nähdä, missä syysmetsät kirkuvat keltaista iloa, me itse kelpaamme ilman jatkuvaa yritystä ja maailma voi olla hellä.

 

tumblr_n1gvsyugM11r3a8fdo1_500

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Kun some nielaisi sielun (ja hieman Herbert Marcusesta)

  1. Mahtava selonteko ja lukijan henkinen herätys. Vastaavaa olen kokenut vain ”Biblioteca Pleiades’in” sivuilta, mutta vain englanniksi tai espanjaksi. Vaikutus vain vahvistui kun se tuli luettua ääneen emännälle. Kovana ruutuun tuijottajana on tunnustettava hiipivän zombiuden valtaavan alaa, pakko se on tunnustaa, mutta olen tästä herätyksestä kiitollinen. Saanko jakaa?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s