Tunne, identiteetti ja eläin

Rationaalinen, tunteellinen apina

Länsimaisessa ajattelussa moraali oli pitkään periaatekysymys. Tärkeintä oli nimetä yleisiä, rationaalisia sääntöjä sille, miten toimia, löytyivät ne sitten vanhan testamentin käskyistä tai brittifilosofin kynttilänvalossa laadituista arvo-algoritmeista. Taustalla oleva ihmiskuva oli rationalistinen ja ylpeili sillä, että me olemme puhtaan järjellisiä otuksia, joiden tulee hallita ja typistää tunteiden vaikutusta. Varsinkaan ”tärkeissä asioissa”, vakavuutta vaativissa suurissa kysymyksissä, yhteiskunnan, politiikan ja moraalin alueilla, ei tunteiden saanut väristä saatikka mekastaa. Ideaali-ihminen raapusti neutraalisti paperille loogisia yhtälöitä, joista kaikki saattoivat olla samaa mieltä.

Sitten tunteet työnsivät jalkansa oven väliin ja huikkasivat, että moraali rakentuu myös niiden varaan. ”Ihminen ei ole rationaalinen kone”, ne sanoivat ja osoittivat kohti tapaa, jolla viha, ylemmyys, pelko, inho, ihailu, yhteenkuuluvuus, rakkaus tai empatia voivat ohjata sitä, miten ja miksi me muita kohtelemme. Tunteet olivat oikeassa: jokin rationalistisessa ihmiskuvassa oli ontunut ja kompuroinut jo pitkään. Kun sen hahmottelema ideaali-ihminen tarjosi yhtälöitään muille, olivat muut alati eri mieltä. Järjellisyys ei johtanutkaan yksimielisyyteen, tiedosta väiteltiin, logiikka ei vakuuttanut kaikkia, eikä moraalin ja yhteiskunnan säännöistä päästykään sopuun, vaikka niistä jankattiin vuosituhansia. Tämä soraisa kirjavuus johtui siitä, että ihmisten eri tunnereaktiot saivat nämä käyttämään ja tulkitsemaan järjellisyyttä sekä tietoa eri tavoin. Logiikka näyttää erilaiselta eri tunteiden valossa.

Tunteet vaikuttavat meissä vähintäänkin ja usein ennen kaikkea piilotetusti. Järjelliseen objektiivisuuteen uskova saattaa olla tunteiden läpivärittämä ilman, että tiedostaa asiaa lainkaan, ja siten vaikkapa uusliberalistisessa talouspolitiikassa ”järjen” nimissä kahlaava voikin olla ylemmyyden, ahneuden ja ylpeyden navigoima. Me valitsemme tietoa tunteiden perusteella. Me seulomme politiikkamme, moraalimme ja tapamme orientoitua muihin tunteiden kautta.

Järjen ja tunteiden jännite näkyy myös eläinsuhteessa. Järjen ylivalta heijastui eläinetiikkaan, joka pitkään keskittyi rationaaliseen pohdintaan. Peter Singer, Tom Regan ja monet muut 1900-luvun eläinfilosofian merkkinimet korostivat, että eläinten arvottaminen ei ole tunnekysymys, ja että eläinten vakavaa huomioonottamista voi puoltaa puhtaasti järkiargumentein. He olivat sisäistäneet oletuksen, jonka mukaan vakavuus on tunteettomuutta. Oikeassa he olivat siinä, että eläinten yksilöarvoa ja oikeuksia voi puolustaa rationaalisesti, ja että itse asiassa logiikka vaatii eläinten aivan uudenlaista yhteiskunnallista kohtelua – jo järki osoittaa, että eläinteollisuus on irvokasta. Järkeä tarvitaan, kriittinen ajattelu mahdollistaa radikaalisti uusia, kestävämpiä tapoja toimia. Sen ohelle kaivataan kuitenkin myös tunteiden roolin tiedostamista.

Suuri osa eläinasenteista on tunteiden johdattamia. Esimerkiksi ylemmyys, nautinnot ja ahneus ohjaavat tapaa, jolla eläimet nähdään ensisijaisesti hyötykäytettävänä materiaalina, ei oman mielensä määrittäminä yksilöinä. Rakkaus ja kiintymys opastavat rutistamaan koiraa, kun taas kliinisyydeksi puettu ahneus lihaan tai voittoon ohjaa rakentamaan karsinoita, jotka ahtaudellaan ajavat siat mielenhäiriöihin. Me olemme yksinkertaisia otuksia, jotka harvoin huomaavat tunnepitoisuuttaan. Metsästäjä on tunteellinen, maitotilallinen on mennyt tunteisiin, MTK:n edustaja on tunteiden vallassa. Samalla kriittisempi taho voi seurata empatiaa ihmetellen syvästi sitä, miksi joku haluaisi viettää lauantaiaamunsa ampuen sorsia päiviltä tai täyttäisi vapaaehtoisesti ja vaihtoehdoista huolimatta suolistonsa sellaisen olennon kuolemalla, jolla joskus oli mieli.

Niin kauan, kun näitä asetelmia, joissa tunne vie ajattelua, ei avata, jää keskustelu kuoppiin. Me luulemme, että vastakkain ovat erilaiset tiedolliset, järjelliset argumentit, vaikka todellisuudessa vastakkain ovat tunnereaktiot. Yhdelle on itsestäänselvää, että eläimiä kasvatetaan ruoaksi, koska hän on oppinut tunteisiin, joiden puitteissa eläimet ovat hyötykäyttöä varten. Toiselle taas on itsestäänselvää, että mielen omaavia ei tapeta, sillä häntä määrittävät ne tunteet, jotka avittavat näkemään eläimissä lihan lisäksi kokemuksellisuutta. He inttävät, ihmettelevät toisiaan, turhautuvat ja huutavat: ”Tuohan on absurdia, mikä sinua riivaa, miksi et näe, helvetti sentään?”

 

(Laji)identiteetti

Järjen ja tunteiden ristivedossa kohoilee identiteetti, joka sekin vaikuttaa moraaliin. Se, miten ihminen kuvaa itseään, mitä ideaaleja hän ympärilleen piirtää, ohjaa myös hänen tapaansa nähdä maailma ja muut. Neutraaliutta ja kliinistä järkeä tavoitteleva voi irrottautua empatian puuskista silloin, kun nämä epämiellyttävästi vaatisivat häneltä jotakin. Kärsimystä on usein vaivatonta sivuuttaa, mikäli julistaa itselleen, ettei myötäelämistä tarvita. ”Ei pidä mennä niin tunteisiin”, hokee moni nykyihminen kieltäytyessään tunnistamasta epäkohtia ja muiden hätää, ja samalla minäkuvasta, halusta olla Rationaalinen Ihminen, tulee moraalisen apatian lähde. Tämä pätee erityisen usein suhteessa muihin eläimiin. ”Syö, älä myötäelä”, voisi olla pihviä markkinoivien tahojen slogan.

Identiteetti määrittää eläinsuhdetta myös laajemmin. Rationaalisen ihmiskuvan rakentamisessa muut eläimet asetettiin vastakohdaksi: jotta ihminen saatettiin nimetä järjelliseksi, ainutlaatuiseksi jumalan kuvaksi, täytyi peurat, sudet ja satakielet luokitella järkeä tai jopa mieltä vailla olevaksi biologiaksi. Ihmisidentiteettiä pystytettiin siis kiistämällä tai aliarvioimalla eläinten mieltä. Tämä halu erontekoihin näkyy edelleen ja ohjaa monien sinnikkäitä väitteitä siitä, että eläimet ovat jotenkin tympeitä, typeriä ja kyvyttömiä otuksia, joita ei tarvitse ottaa vakavasti huomioon. Väitteet ja eronteot ovat virheellisiä, sillä mieli elää myös eläimissä mitä kirjavimmilla tavoilla, eri muotoja saaden ja eri tavoilla esiin tullen. Silti halu uskoa puhtaan järjelliseen, uniikkiin ihmiseen leimaa yhteiskuntaa – me haluamme olla se keinoäly, jota pyrimme luomaan samalla, kun emme suostu tunnistamaan eläinälyä kaikkialla ympärillämme.

Koska me olemme paitsi järjellisiä, myös tunteellisia otuksia, olisi ihmisyyden itsemääritelmä syytä kirjoittaa uudelleen. Ihminen on järjen ja tunteiden limittymissä usein ymmällään ja lähes aina jokseenkin tiedostamatta kulkeva olento. Meitä ei voi asettaa jumalallisen älyn eteerisille keitaille, me olemme biologiaa, jonka mieli sisältää myös tunteet. Tämä poistaa aitoja meidän ja muiden eläinten väliltä, tekee meistä eläimiä, tunteissaan ja ajatuksissaan hoippuvia, myös viettien, vaistojen ja aistien eteenpäin ajamia kädellisiä. Vastakohtien aika on ohi, sillä vastakohdat ovat illuusiota.

Tunteille avoin identiteetti voisi raottaa aivan uudenlaisen perspektiivin edellä mainittuihin ”tärkeisiin asioihin”. Miltä maailman ja sen olentojen arvo näyttää silloin, kun tiedostamme tunteiden roolin? Jos olemme myös tunteellisia eläimiä, voisimmeko orientoitua sikoihin, rottiin ja hirviin toisin, paremmin sekä itseämme että niitä ymmärtäen?

Eläinetiikka vaatiikin analyysin ohella tunteiden tiedostamista, ihmiseläimen aivan uudenlaista kuvaamista. Kun mietimme, miten kohdella muita eläimiä, täytyy ensin katsoa ihmistä – miten rakentaa ihmisidentiteetti, joka tunnistaa eläimen ja tunteen itsessään?

 

Myötäelävä ihminen

Mikäli identiteetti syntyy ideaaleista – siitä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena – tarvitaan sen muokkauksessa ideaalien editointia. Me seuraamme tunteita alati, mutta mitä tunteita olisi hyvä kehittää voimakkaammiksi, jotta voisimme tunnistaa myös muiden tavan olla?

Tunteet ovat usein egoistisia, ne huutavat itselle enemmän. Me tarvitsemme ja kaipaamme, sillä me olemme epävarmoja, vaillinaisia otuksia potentiaalisten uhkien maailmassa, jotka pelkäävät jäävänsä yksin, vaille turvaa tai asemaa. Me haluamme itsellemme lisää, me addiktoidumme huomiosta, pönkitämme asemiamme ja haalimme resursseja yli tarpeen. Me vihaamme, koska joku otti meiltä jotakin pois ja me rakastamme, koska me haluamme itsellemme jotakin. Me tunnemme, jotta me selviäisimme ja siten itsekkyys on osa niitä kerroksia, joista koostumme.

Silti me voimme tuntea myös toisin, vähemmän itsekkäästi. Meissä on egoismia, mutta me olemme myös muuta ja parhaimmillamme pystymme pyyteettömyyteen, muiden itseisarvon tunnistamiseen, havahtumiseen koskien sitä, että toinenkin yksilö tarvitsee, kokee, tuntee ja ajattelee oman perspektiivinsä kautta. Juuri tämä luo mahdollisuuden siihen, että voimme elää suhteessa muihin, tunnistaen toisen mielenliikkeitä sekä arvoa ja jakaen yksilöyttä muiden kanssa siten, että löydämmekin egon sijaan yhteisön. Sosiaalisuuden ja moraalin ensipulssi löytyy kyvystä havahtua toisen näkökulmaan ja kokea jotakin sen myötä.

”Me” olemme ajattelevia ja tunteellisia eläimiä, ja me voimme olla myös sellaisia eläimiä, jotka koettavat muuttua sekä järjellisyydessään että tunteissaan empaattisemmiksi. Parhaimmillaan empatia on reflektiivistä, omia uskomuksia, asenteita, järjen kaavioita ja tunnereaktioita arvioivaa sekä tarpeen tullen muuttavaa resonaatiota toisten yksilöiden kokemusten kanssa. Kun siis myötäelän toisen onnea tai kipua, voin samalla kriittisesti hahmottaa, mikä minussa saa huomaamaan yhden yksilön tavan olla sekä sivuuttamaan toiset – mitkä järjen ja tunteen liikahdukset saavat meidät tunnistamaan kivun yksilössä A ja viheltämään välinpitämättömyyttä silloin, kun kyseessä on yksilö B? Tämä avittaa muokkaamaan oletuksia, ajattelua ja tunneskaaloja siten, että ne paremmin mukailevat muiden tapaa olla tällä jaetulla planeetalla.

Tällainen empatia tapahtuu metatasolla, hieman taaempana kuin välitön tunne. Se astuu askeleen kauemmas ja kurkottaa esille ihmisyyttä kaikkine eri piirteineen, egoistista ja groteskia sivuuttamatta. Se voi tunnistaa moraalisen kyvyttömyyden meissä itsessämme ja muuttaa sen syntyperiä, kunnes meidän on helpompi tavoittaa, mitä on olla toinen olento ja kunnioittaa muiden yksilöiden olemassaolon reittejä ja muotoja – myös silloin, kun nämä ”muut” ovat karvaisia, untuvaisia tai suomuisia eläimiä.

Reflektiivinen empatia nivoutuu osaksi reflektiivistä identiteettiä, joka ei pysähdy totuttuun, vaan haluaa ymmärtää tarkemmin sekä itseä että muita. Sen kautta myös eläineettinen jankkaaminen voi korvautua avoimemmalla keskustelulla siitä, mikä meissä ja muissa on tärkeää, ja miten olla siten, että samalla tukee muiden olemista. Miten olla egoistisesti nielemättä muita eläimiä kollektiivisen ihmiseläimen kurkusta alas tai tukehduttamatta luontoa pelkäksi tuotteeksi?

On vaikea kuvitella erinomaisempaa identiteettiä ihmisyydelle kuin yritys muokata järjen ja tunteiden sokeita kohtia niin, että todella olemme yhteisö muun elämän kanssa, ja että vierellämme voi kukoistaa, lajista riippumatta.

 

original

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s