Tiesitkö, että ”lihaparadoksia” tuetaan eläinteollisuuden ja -tuottajien toimesta myös Suomessa, ja että se estää eettistä harkintaa?

Lihaparadoksi on ristiriita, jonka raameissa ihminen sekä välittää eläinten hyvinvoinnista että ostaa elintarvikkeita, joiden tuottaminen on aiheuttanut eläimille kärsimystä. Paradoksia tutkineet psykologit ovat havainneet, että sitä ylläpidetään erottamalla ”liha” ”eläimestä”: lihan alkuperä siis pyyhitään pois mielistä. Juuri tällöin ihminen voi sekä ihailla suloisten porsaiden kuvia (”Aivan kuin Babe, urhea possu!”) että syödä pekonia – eihän liha tule eläimestä. Koska mainonta alati piilottaa lihan alkuperää muististamme, on lihaparadoksi yleinen tila.

Kauppojen käytävillä ja hellan äärellä onkin lohdullista häivyttää eläin mielestä ja keskittyä edessä olevaan lihanpalaan ikään kuin se olisi materialisoitunut tyhjästä. Hälventämistä helpottaa, jos eläinten kärsimys, tappaminen ja kuolema työnnetään näkymättömiin. Eläinteollisuus on tästä varsin tietoinen ja hyödyntää sitä taloudellisen voittonsa lisäämiseksi: ko. teollisuuden ala tukee lihaparadoksin olemassaoloa aktiivisesti piilottamalla kärsimyksen ja kuoleman. Lähes poikkeuksetta eläintuotteiden mainokset salaavat ja peittävät – paitsi eläinteollisuuden karut realiteetit – myös teurastuksen.

Eläinteollisuuden ja -tuottajien mainoskuvastoissa eläinten pahoinvointi, pelko, hätä, kipu ja kuolema siistitäänkin lähes säännönmukaisesti pois: niistä vaietaan, niitä ei haluta paljastaa. Tilat eivät tahdo, että niillä salaa kuvattua materiaalia näytettäisiin ihmisille. Myös teurastamot sulkevat ovensa kuvaajilta, eikä teurasautojen hätääntyneitä eläimiä ja teurastamossa pakokauhusta kiljuvia tai epätoivoisesti pakoonyrittäviä eläimiä näytetä.

Etiikan kannalta tällainen peittely on vaarallista. Eettinen harkinta ja päätöksenteko vaativat tosiasioiden tiedostamista. Kun tosiasioita pimitetään tai vääristetään, tulee harkinnasta vaikeampaa ja päätöksenteosta takkuista. Eläinteollisuuden mainospuhe, sekä siihen yhdistyvä poliittinen lobbaus, onkin este eläineettisen harkinnan kehittymiselle. Kun ihmisen tulisi tehdä valistuneita päätöksiä, hän jämähtääkin lihaparadoksin kaltaisiin psyykkisiin jännitteisiin ja umpikujiin. Samalla tuo mainospuhe estää eläinten hyvän elämän mahdollisuuksia – sitä, että ihmiset kohtelisivat muita eläimiä paremmin.

”Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta”

Myös eläintuottajien someryhmät ottavat lihaparadoksin rakentamiseen usein osaa. ”Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta” on tästä hyvä esimerkki. Kyseessä on someryhmä, joka omien sanojensa mukaan haluaa tuoda esille nimenomaan hyvinvoivien eläinten kuvia. Pahoinvoivat eläimet ja eläinten huono kohtelu jäävät siis jo lähtökohtaisesti pimentoon. Kun esille nostetaan vain tyytyväiseltä vaikuttavia eläimiä, vääristyy kokonaiskuva väistämättä rajusti.

Myöskään kritiikkiä ei juurikaan siedetä, ja kriittiset kommentit usein poistetaan. Moni eläinten kohtelun kääntöpuolesta puhuva on saanut joko tilapäisen tai pysyvän eston. Sensuuri onkin kovaa, mikä johtaa yksipuoliseen ja harhaanjohtavaan käsitykseen siitä, mitä eläintiloilla tapahtuu. Tämä taas vaikeuttaa eettistä harkintaa ja keskustelua. Moraalinen kyseenalaistaminen tai pohdinta ei vaikuta tervetulleelta: näillä lakeuksilla saa sanoa vain, mitä tuottaja tahtoo!

Ryhmä onkin nähdäkseni mainoskanava, ja mainosten realismiin on harvoin luottaminen. Ryhmään lisätään kuvia suloisista eläimistä, kyntöpelloista ja viljavainioista, ei ahtaista häkeistä, sairaalloiseksi jalostetuista eläimistä tai teurastuksesta. Samalla eläintuotannosta muodostuu ”pastoraali”, eli nostalginen ja idealisoiva mainoskuvasto, jolla on lopulta varsin vähän tekemistä eläinten kohtelua koskevien realiteettien kanssa.

Esimerkkejä vääristävästä pastoraalista on monia, joista nostan esille kaksi: vapauden ja kuoleman. Ryhmä tuottaa mielikuvaa siitä, että eläimet elävät pääsääntöisesti vapaina. Se täyttyy kuvista, joissa eläimet vaikuttavat vaeltavan vapaina pihoilla ja luonnon siimeksessä. Aivan kuten maito- ja lihateollisuuden lipevissä mainoksissa, lehmät, lampaat, kanat ja siat kulkevat autereisilla kedoilla, usvaisilla niityillä ja viheriäisissä metsissä, ikään kuin luonnontilassa tai peräti jonkinlaisessa paratiisissa. Tehomaataloudesta – jota valtaosa Suomen eläintuotannosta on – ei ole juuri merkkiäkään.

Ryhmä tuottaa myös mielikuvaa siitä, ettei eläimiä tapeta. Ylläpidon mukaan kuolemaan viittaaminen on ”negatiivista”, eikä sitä sallita – hiljattaisen käskyn mukaan eläimiä olisi suotavaa vain ”ihastella”, eikä kuolemaa tule mainita. Kun ryhmässä postattiin joitakin päiviä sitten kuva porsaasta, jonka ohessa luki juhlallisesti ”Uusi elämä”, ylläpito poisti porsaiden tappamisesta muistuttavat kommentit ja esti niiden kirjoittajat – siitä, että ”uusi elämä” on pian ”tapettu elämä”, ei saanut muistuttaa. Tappamisesta ja etiikasta puhuvia saatetaankin ryhmässä rangaista kommentin poistolla, usean päivän mykistyksellä tai pysyvällä estolla.

Kuolemasta mainitsemiseen on kuitenkin yksi poikkeus: tuottajien oma huumori. Pian porsas-postauksen jälkeen ryhmässä julkaistiin varsin mauton piirroskuva, jossa on kauhistunut lehmä ja teksti siitä, miten ”kiltteys” lehmää kohtaan tarkoittaa sitä, että siltä kysytään, tuleeko tänään maitoa vai pihviä. Kommentti kirvoitti huutonauruhymiöitä ja joku kertoi: ”Vähän samoin meni mun iltajuttelut kanoille, kun kävin valot sammuttamassa: onkos huomennakin munia vai terotetaankos kirves”. Hauskaa?

”Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta” sallii siis sen, että eläinten kuolemalle nauretaan; tapetuksi joutumiselle saa irvailla. Eläinten tappamisesta ei saa puhua kriittisesti, mutta sitä saa pilkata. Tämäkin on lopulta keino hälventää kuolemaa. Tappaminen ja kuolema eivät olekaan vakavia asioita, vaan kepeää huumoria, mikä pyyhkii pois niiden eettisen, moraalisen merkityksen. Samalla eläimen elämän arvo on äkisti olematon.

”Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta” tukeekin lihaparadoksia aktiivisesti. Eläinten olemassaolo kuvataan vapaudeksi ja onnellisuudeksi, jota tuottaja mahdollistaa. Näin ihmisille rakentuu viesti tai mielikuva siitä, että hyvinvointiongelmia eli pahoinvointia – toisinaan äärimmäistä psyykkistä ja fyysistä kärsimystä – ei suomalaisilla tiloilla nyt kerta kaikkiaan ole olemassa, joten eläinrakkaan ihmisyksilön ei tarvitse huolestua. Samalla yhteys eläimen ja lihan välillä katkaistaan, sillä eläinten ja lihan välissä väistämättömänä häämöttävästä kuolemasta vaietaan ikään kuin sitä ei lainkaan tapahtuisi.

Näin syntyvä kuvasto mukailee lapsen uskoa siihen, että maatiloilla eläimet elävät onnellisina hamaan vanhuuteen saakka, kuolevat luonnollisesti, eikä liha liity niihin mitenkään. Samalla tapaa kuin taaperoiden kuvakirjat pitävät tätä uskoa yllä lapsissa, ruokkii tuottajien someryhmä kyseistä itsepetosta aikuisissa (sanon ”itsepetos”, koska toki aikuinen tietää, mistä liha tulee: hän vain ei halua muistaa sitä).

Eläintuottajat lihaparadoksin ylläpitäjinä

Jälleen lihaparadoksi estää eettistä harkintaa ja havahtumista. Kun eläintuottaja (tai paremminkin jotkut eläintuottajat) kieltää eläinten kärsimyksestä ja tappamisesta muistuttamisen vakavassa mielessä, hän nähdäkseni hankaloittaa ja vaimentaa eettistä keskustelua tarkoituksellisesti.

Ongelma on tämä: eläimet eivät juuri koskaan kasva vapaina pihoilla tai luonnossa, ja laiduntaminenkin on nykypäivänä harvinaista. Eläimet elävät sisällä ahtaudessa – eivät suinkaan vapaudessa. Tilastollisesti ehdoton valtaosa tuotannossa käytetyistä eläimistä viettää koko elämänsä ahtaassa hallissa, häkissä tai karsinassa, eivätkä ne koskaan pääse käyskentelemään ulkona pihalla saatikka luonnossa. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Toinen ongelma on, että käytännössä jokainen maatiloilla elävä eläin joutuu ihmisen tappamaksi. Tämä on eläinteollisuuden laki: ihminen tappaa tiloilla kasvavat eläimet usein jo keskenkasvuisina. Eläinten kurkut viilletään auki ja niiden kehonpalaset asetellaan muovipakkauksissa markettien hyllyille. Kun tuottajien someryhmä kieltää tappamisesta ja kuolemasta puhumisen, se vääristää ymmärrystä eläinteollisuuden tosiasioista kovalla kädellä, suorastaan hävyttömästi.

Ryhmän tuottaman kuvaston yksipuolisuus ja harhaanjohtavuus kerrassaan kiljuvat eläinteollisuuden realiteetteja tuntevan katsojan silmille. Paitsi eläinten kohtelu, myös ryhmän toiminta herättää eettisiä kysymyksiä. Miten nämä ihmiset oikeuttavat harhaanjohtavien mielikuvien rakentamista? Onko oma taloudellinen ansio todella oikeutus sille, että eettisen harkinnan kannalta oleellisista tosiasioista vaietaan ja kriittistä keskustelua estetään? Tiedostavatko ryhmän tuottajat, että vaietessaan ja estäessään, he mahdollistavat eläinten kärsimystä ja eläinten arvon sivuuttamista?

Ymmärrän, miksi ryhmän ylläpito pitää kuolemaa ”negatiivisena”. Minäkin pidän sitä negatiivisena. Koska mielellisten yksilöiden kuolema on negatiivinen asia, olisi johdonmukaista olla aiheuttamatta sitä. Tästä kiittäisi ihmisten terveys (eläintuotteet aiheuttavat suurta kansanterveydellistä ahdinkoa), ympäristö (eläintuotanto on merkittävä ilmastokriisin aiheuttaja) ja ennen kaikkea eläimet (eläinteollisuus aiheuttaa tutkitusta mittavaa kärsimystä).

Vaietut asiat

Jotta lihaparadoksi hellittäisi otettaan, on eläinteollisuuden kuolema ja väkivalta tuotava esille. Siksi listaan tähän esimerkkejä niistä asioista, joita ryhmän kuvissa ei (ainakaan oman katsaukseni perusteella) näytetä:

Miten heikkokuntoiset porsaat tapetaan iskemällä niiden päät päin betonilattiaa tai seinää

Miten emakko on merkittävän osan elämästään kääntymisen estävässä häkissä, joka estää sitä hoitamasta porsaitaan

Miten porsaiden kivekset revitään nahkaan leikatusta raosta irti ilman minkäänlaista puudutus- tai nukutusainetta

Miten siat elävät ahtaissa karsinoissa, joissa on kylliksi tilaa vain kasvavalle ahdistukselle

Miten suuri osa sioista kärsii stressin aiheuttamista vammoista ja vatsahaavoista

Miten juuri kuoriutuneet kukkotiput murskataan kuoliaiksi

Miten munijakanojen kehot riutuvat piskuisissa häkeissä ihmisen pakottaessa ne tuottamaan moninkertaisesti yli sen, mikä olisi luonnollista

Miten sairaalloisiksi jalostetut broilerit kaatuilevat ahtaissa halleissa omien rintalihastensa painosta

Miten lehmät erotetaan vasikoistaan molempien huutaessa vimmaisesti toistensa perään

Miten monet lehmät viettävät valtaosan elämästään päästä parteen sidottuina samalla, kun niiden paikoilleen pakotetut nivelet ja ylisuuriksi jalostetut utareet aiheuttavat kipuja ja tulehduksia

Miten eläimet elävät olosuhteissa, jotka eivät vastaa niiden luontaisia tarpeita

Miten mikään tästä ei ole ”luonnollista”

Miten eläimet kärsivät tiloilla fyysisesti ja psyykkisesti

Miten emot ja poikaset kaipaavat toisiaan

Miten eläimet pelkäävät, kun niitä ajetaan teurasautoihin

Miten eläimet hätääntyvät teurashalleissa

Miten eläinten kurkut viilletään auki ja veret lasketaan lattialle

Kuulostaako tämä ikävältä? Eläinteollisuus on erittäin ikävää. Siksi olisi hienoa, jos mahdollisimman moni vähentäisi eläintuotteiden käyttöä tai luopuisi siitä kokonaan. Tämä taas vaatii kiillotettujen mainoskuvien, harhaanjohtavien someryhmien ja sensuurin korvaamista tosiasioilla – silloinkin, kun nuo tosiasiat kirpaisevat. Me olemme sen eläimille velkaa.

…

Lähteitä:

Bastian B, Loughnan S. (2017). ”Resolving the Meat-Paradox: A Motivational Account of Morally Troublesome Behavior and Its Maintenance”. Personality and Social Psychology Review 21(3):278-299.

Dowsett, E.; Semmler, C.; Bray, H.; Ankeny, R. & Chur-Hansen, A. (2018). “Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals”. Appetite 123: 280-288.

Rioja-Lang F., Connor M., Bacon H., Lawrence A. & Dwyer C. (2020). ”Prioritization of Farm Animal Welfare Issues Using Expert Consensus”. Front Vet Sci. 10(6): 495.