Eläinteollisuuden häpeä

Waagen 1Istun tuolilla ja vilkuilen välillä lattiaa, seinää, kattoa. On vaikea katsoa eteenpäin, kohti valkokangasta. Kankaalla näkyy norjalaisen dokumenttiohjaajan Ola Waagenin uusi dokumenttielokuva Grisindustrienes Hemmeligheter (2019), joka käsittelee norjalaista sikateollisuutta. Olen saapunut paikalle siksi, että Waagenin aiempi elokuva, Pels (2014), sai aikaan ihmeen. Norjalaisen turkistuotannon pimeän puolen esitellyt teos johti osaltaan siihen, että Norja teki tänä vuonna historiallisen päätöksen ja kielsi turkistarhauksen.

Waagenin tuotanto ei ole vaivatonta katsottavaa, eikä sen tule ollakaan. Waagen tuo tarkasti ja väistelemättä esille sen, minkä hyvin moni halua unohtaa tai kiistää: ympärillämme, kaikkialla, on eläimiä, jotka läpikäyvät ihmisten tekojen vuoksi sietämätöntä tuskaa, hätää ja kauhua.

 

Realiteettien äärellä

Olen nähnyt paljon tuota sietämättömyyttä koskevaa materiaalia. Olen pohtinut aihetta myös tutkimuksessani: milloin on oikeutettua näyttää eläinten äärimmäistä kärsimystä? Onko ihmisellä oikeus tai velvollisuus katsoa sitä? Vastaukseni on ollut: sitä ei tule estetisoida saatikka viihtellistää, eikä sen äärelle tule hakeutua, jos oma psyyke ajautuu sen myötä rikkinäisyyteen. Silti se on välillä kohdattava. Niin kauan, kun ihmiset – ympärillämme olevat, aivan tavalliset ihmiset – upottavat eläimiä teollisen tuotannon kivuliaaseen kuiluun, ei meillä ole oikeutta olla tietämättä. Velvollisuus syntyy vastuusta: meidän lajimme tekee tätä. Ihminen tekee tätä.

Käännän katseeni takaisin valkokankaalle. Betonilattialla makaa emakko, jonka tärisee ja vääntelehtii. Sen silmät kääntyilevät ympäri, se huohottaa. Paiseet keholla kertovat, että sillä on ollut tulehdus, jota ei ole hoidettu, ja joka levinnyt ympäri elimistöä. Sikatilallinen ilmoittaa salaa kuvaavalle naiselle, että emakko on ollut tuossa tilassa jo pitkään, ja että se pitäisi teoriassa varmaankin lopettaa, mutta että hän ei nyt kerta kaikkiaan viitsi. Emakko yrittää nousta ylös, katseessa on epätoivoa, pelkoa, tuskaa. Keho ei kuitenkaan enää jaksa ja uusi kouristelun aalto kulkee sen yli. Edessäni on rajusti kituva, kuoleva eläin, jonka ohi tilallinen kulkee viitaten tälle kirjaimellisesti kintaallaan.

Seuraavana päivänä he kulkevat jälleen emakon ohi. Nainen kysyy, eikö tämä pitäisi päästää tuskistaan, mutta tilallinen on edelleen haluton ja jutustelee leppoisasti aiheesta kuin puhuisi päivän säätilasta. Kaiken aikaa eläin tärisee heidän edessään silkasta kärsimyksestä, jalat kankeina, silmissä yhä syvempi kauhu. Koska se ei pääse ylös, se ei ole syönyt tai juonut päiväkausiin, ja joka hetki tulehdus syö sen kehoa sisältäpäin. Tilallinen on jo riistänyt tältä eläimeltä lukuisia porsaskatraita vain tappaakseen ne, hyötynyt emakosta ja sen teurastetuista jälkeläisistä taloudellisesti, ja nyt hän päättää antaa eläimen kuolla hitaasti lattialle. Tätäkö on ihminen?

Waagen 2En voi välttyä ajattelemasta, että tilallinen nauttii sadistisesta vallasta kuin kajahtanut natsiupseeri – siitä, että hänellä on hallussaan useita hitaasti kuolevia, kärsiviä eläimiä, kaikki hänen armoillaan. Hiukan myöhemmin tämä nostelee sairaita, aivan pieniä porsaita karsinoistaan ulos käytävälle. Porsaat ovat hyvin heiveröisiä ja etsivät toisistaan turvaa. Kaksi pientä, vaaleanpunaista eläintä käpertyy rinnakkain kylmälle lattialle. Tarkoituksena on jättää ne kuolemaan hitaasti nälkään, kylmään ja janoon – juuri siksi tilallinen nostaa ne ruoan, lämmön ja veden ulottuvilta pois. ”Eikö ne pitäisi lopettaa?”, nainen kysyy, mutta jälleen tilallinen viittaa kintaallaan ja jatkaa iloista jutusteluaan. Hän kertoo tietävänsä, että rikkoo eläinsuojelulakia ja että eläimet kärsivät. Hän vain ei vaikuta välittävän tuon taivaallista.

Muut dokumentin sikatilalliset eivät ole sen parempia. Elokuva näyttää, kuinka porsailta 71208765vedetään kivekset irti ilman minkäänlaista puudutusta. Pienet eläimet huutavat, räpiköivät ja kiljuvat kaikella voimallaan ja jälleen tuottajat myöntävät: näin ei tosiaan saisi tehdä, heh heh, älä kerro kenellekään. Mikäli he vaivautuvat lopettamaan sairaat porsaat, he tarttuvat näitä takajaloista ja heittävät päin betoniseinää, kunnes pienet kallot murskautuvat. Kaikki tietävät aiheuttavansa eläimille kammottavaa kipua ja hätää. Kaikki tietävät rikkovansa lakia. Kaikki myös vaikuttavat ajattelevan, että eläinten kivulla ja hädällä ei oikeastaan ole kummoista merkitystä, ja että kukaan viranomainen ei tule heidän tilaansa tarkistamaan. Tärkeintä on, että tilille kilahtaa rahaa.

 

Pakeneminen

En voi katsoa pahimpia kohtia. Ajattelen usein sitä, miten käsittämätön ja vaikeasti vastaanotettava eläinten kärsimyksen määrä on. On helpompi ajatella jotakin muuta, olla kuin mitään tästä ei todella tapahtuisi. Ja silti se tapahtuu. Muistiini palaa ranskalainen kauhuelokuva, jossa ihmisiä jahdattiin vanhassa navetassa väkivaltaisen vallankäyttäjän toimesta. Nämä pakenivat hädissään, löysivät tovereitaan roikkumassa alastomina ja kuolleina, ja koettivat epätoivoisesti päästä mielipuolisesta todellisuudesta ulos. Ajattelin: tuota tapahtuu jatkuvasti, miljoonille ja taas miljoonille mielellisille eläimille, arkipäiväisesti. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta.

Eräs dokumenttielokuvan kohta jää erityisen voimakkaasti muistiini ja on nyt, viikkoja myöhemmin, luonani edelleen. Kamera kuvaa teurastamoa. Sikoja käsitellään aggressiivisesti, vauhti on suuri. Eläimiä ripustetaan jaloistaan roikkumaan, niiden kurkut viilletään auki ja kehot jäävät vavahtelemaan suihkuavan veren keskelle. Tainnutuskarsinaan ahdettu pelokas sika väistää tainnutuksen ja näkee suoraan tappolattialle. Se pysähtyy äkisti kuin olisi havainnut jotakin kauheaa, se kääntää päänsä voidakseen katsoa tarkemmin, se on valpastunut, hämillään. On kuin se ei voisi uskoa näkemäänsä: sille tutut siat roikkuvat katosta pää ylösalaisin, kaikkialla on kiljuntaa ja meteliä, luultavasti ainoat sen tuntemat lajitoverit kuolevat sen edessä. Sian pysähdys on hyvin koskettava, ahdistava ja inhimillinen – eläin on kuin kuka tahansa meistä olisi, jos äkisti näkisi tovereidensa kuolevan.

64417317_420730158652221_6374035033689324255_nSitten sika tajuaa oleellisen. Se säntää liikkeelle, taistelee itsensä korkean aidan yli, juoksee karkuun kaikella voimalla, mitä sillä on. Katson kankaalta eläimen viimeistä kamppailua elämästään. Ahtaaseen ja ankeaan karsinaan syntynyt ja siinä koko elämänsä viettänyt sika on juuri todistanut, mitä sille tulisi tapahtumaan ja yrittää taistella elämänsä puolesta. Väkivallan peittämän todellisuuden keskellä elämä eläimessä koettaa selvitä. Sika katoaa kuvasta teurastamon seinän taakse, teurastajat lähtevät sen perään. Tietysti tuo pelästynyt, kauhussa oleva eläin otetaan kenties huutaen ja potkien kiinni ja pakotetaan väkivaltaisesti takaisin siihen samaan karsinaan, mistä se karkasi, odottamaan kuolemaansa.

Vereni täyttyy raivosta ja silmäni kyynelistä. Dokumentti kuvaa helvettiä. Sitä helvettiä, minkä ihminen on luonut muille eläimille, tämän maailman sioille, naudoille ja kanoille. Sitä helvettiä, minkä suurin osa ihmisistä haluaa painaa tietoisuutensa ulkopuolelle teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kulttuuriteoreetikko Hannah Arendt puhui pahan banaalisuudesta – siitä, että pahuus syntyy aivan tavallisten ihmisten teoista. Tämä tulee usein mieleeni eläinteollisuuden kohdalla. Aivan tavalliset ihmiset ovat rakentaneet eläinhelvetin ymmärtämättä, mitä ovat tehneet, ja toiset aivan tavalliset ihmiset ovat haluttomia tiedostamaan tuon helvetin aktuaalisuutta.

Mietin ihmistä, joka teurastamossa paenneen sian lihaa söi. Päätyikö karkulaisen toinen takareisi jonkin kivan perheen jouluateriaksi? Lauloivatko he joululauluja ja antoivatko he toisilleen lahjoja? Tiesivätkö he, mikä hinta heidän ateriallaan oli? Oliko heillä aavistustakaan siitä, että heidän turvallisen kotinsa pöydällä makasi osa sellaisen eläimen ruumista, joka oli antanut kaikkensa pysyäkseen hengissä?

Alan voida pahoin, eläinten tuska ja ihmisten typerryttävä piitaamattomuus muodostavat mielipuolisen, absurdin yhdistelmän. Haluan nousta, juosta kadulle ja huutaa ihmisille: ”Tajuatteko te, mitä te teette?”

 

Ecce homo

”Mutta ei Suomessa”, saattaa sianlihasta pitävä lukija toistaa kuin oppimaansa tyhjää mantraa. Kyllä Suomessa. Norjalaisen ja suomalaisen lihantuotannon ja siihen liittyvien käytänteiden ero on hiekkaan piirretty viiva. Kun katson Waagenin elokuvaa, tiedän kurkistavani samalla suomalaisen eläinteollisuuden realiteetteihin – niihin, joita myös Suomessa on dokumentoitu salakuvaajien toimesta vastaavanlaisin tuloksin. Tätä on kaikkialla. Myös suomalainen sikatilallinen on jättänyt sikoja kuolemaan sairauksiin. Myös hän on saattanut jättää sairaita porsaita käytäville tai sairaskarsinoihin kuolemaan nälkään ja janoon. Myös hän saattaa tappaa porsaita tarttuen takajaloista kiinni ja läimäisten pienen eläimen kallon päin seinää.

Ennen kaikkea: myös hän pakottaa emakot porsitushäkkeihin, joissa nämä eivät voi edes imageskääntyä ja myös hän erottaa emakot porsaistaan välittämättä siitä, että jokaisessa sosiaalisessa eläimessä on terästä ja tulta väkevämpi tarve olla vapaasti emon tai tuoreiden jälkeläisten äärellä. Myös hän pakottaa eläimet elämään ahtaissa karsinoissa, jotka eivät millään tapaa vastaa niitä tarpeita ja kykyjä, joita eläimiin on miljoonien vuosien aikana luonnossa kehittynyt.

Olen vihainen. Vihainen niille tuottajille, jotka antavat eläinten kärsiä ja asettavat näitä piinaan. Vihainen niille kuluttajille, jotka ostavat ja syövät lihaa. Jokaisen tulisi jo tietää: eläimet eivät voi karsinoissa ja häkeissä hyvin, eläimet eivät voi teuraskuljetusten aggressiivisessa tukaluudessa hyvin, eläin ei voi hyvin silloin, kun se ripustetaan takajalastaan ylös ja sen kurkku viilletään auki. Jokainen tietää: elantonsa voi ansaita myös muutoin kuin kasvattamalla eläimiä syötäväksi. Lähes jokainen jo tietää: kenenkään ei tarvitse ostaa ja syödä lihaa voidakseen itse hyvin. Miksi tätä siis tapahtuu?

”Ecce homo”, katso ihmistä, ajattelen ja häpeän lajiani. Pystyykö ihminen parempaan? Pystytkö sinä parempaan?

 

38390209554_615c878f4e_k.jpg
Kuva suomalaiselta sikalalta

5 kommenttia artikkeliin ”Eläinteollisuuden häpeä

    1. Emme me kaikki ole, mutta kaikki me käymme läpi omaa kehitysvaihettamme. On vain säälittävää nähdä kehittymättömimpien kanssasisaririemme ja veljiemme ajattelemattomia tekoja.

      Tykkää

  1. Ihminen on kaikin tavoin vakavasti sairas, sairastuttanut kaiken ympärillään niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Ihminen on vetänyt luonnon sellaiseen epätasapainoon, josta emme ehkä enää selviä, vieden mukanamme kuolemaan ehkä koko tämän pallon sen muuttuessa samalla tulikuumaksi Venukseksi. Antroposeeni on täällä, eikä se ole kaunista katseltavaa. Eläinten teollinen tuotanto on kaikista ihmisten tekemistä asioista pahin, järjettömän, kammottavin ja julmin. Suurin synti, mihin koskaan olemme syyllistyneet ja se todellakin kostautuu. En näe ihmisessä enää juuri mitään hyvää. Elämme jatkuvan rakenteellisen väkivallan ja kyltymättömän kylmän, säälimättömän, loputtoman ahneuden alla kaikessa ja se on se, mikä meidät kaikki ja tämän planeetan kaikkineen vielä lopulta tappaa. Kali Yuga on nyt täällä. Eikä tämä ole unta.

    Tykkää

  2. Homo sapiens, ihminen, joka luulee olevansa maailman itsevaltias. Ihminen vailla myötätuntoa, julma, raaka ja piittaamaton eläimiä kohtaan. Vihaan kuuluvani tähän elolliseen lajiin. Näin näen nyt kun olen yltänyt 83 vuoden,”kaiken nähneen” mummon ikään.

    Vielä n. 25 vuotta sitten söin sikaa, pidin jopa sianlihan mausta ja sunnuntaipäivän antimiin kuului usein karjalan paisti.
    Mutta tämä sai äkillisen lopun kun satuin näkemään televisiossa ulkomaisen dokumentin. Siinä näytettiin miten sikoja tapettiin, pantiin pieniä kiljuvia porsaita roikkumaan takajalastaan orteen ja viillettiin kurkut ja mahat auki possuparkojen huutaessa tuskasta… Dokumentin katsominen loppui osaltani siihen. Samoin sianlihan syönti. Päätin sillä hetkellä, ettei yhdenkään sian tarvitsisi ikinä minun takiani menettää henkensä! Ja se päätös on pitänyt ja pitää loppuun asti. Pikku hiljaa luovuin myös punaisesta lihasta samasta syystä.
    On minulle hymähdelty ja ihmetelty miten eettinen suhtautumiseni voi vaikuttaa syömiseeni…

    Iidalaisen kirjoitus itketti ja satutti minua munaskuitani myöten.

    Annan suurtakin suuremman arvon eläinten kohtelua yleisesti ja varsinkin teuraseläin- teollisuuden harjoittamaa julmuutta vastaan puolustavien, nuoren sukupolven edustajien tekemää ansiokasta työtä.
    Teissä on toivo paremmasta tulevaisuudesta ja inhimillisyydestä kaikkia ympärillämme eläviä kohtaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s