Empatiaväsymys eli ”onko millään mitään väliä?”

Maailmaa riivaa empatiaväsymys. Ihmispolitiikassa trumpit lähellä ja kaukana karjuvat kovaeleisesti, ettei ”niiden” hyvinvoinnista tai kärsimyksestä tule välittää, ja suhteessa eläimiin monet toteuttavat trumpmaista ideologiaa osoitellen tyytyväisenä lihanpalaa haarukkansa päässä ja ilmoittaen, että ne ovat ”vain eläimiä”.

Jotkut empatiaväsyneet ovat empatiahaluttomia ja istuvat nihilismin kaikuvissa arvotyhjiöissä väittäen, että moraali on mielipidekysymys, eikä millään oikeastaan ole mitään väliä. Toiset taas litistävät oman empatiansa alas suhteessa tiettyihin ihmisryhmiin ja tiettyihin eläimiin. He vaativat empatiaa ja oikeuksia suomalaisille lapsille tai ilmoittavat suureelliset aikeensa lynkata ja nylkeä kaikki koiranhakkaajat, mutta samalla he kiekuvat syyrialaisten lasten saavan jäädä pakolaisleireille ja mässäillen mölisevät, että sika on hyvää. Oma ryhmänsä ovat vielä ne, jotka kokevat empatiaa suurin mitoin mutta ovat väsyneet sen seurausten alle – he ajattelevat kaikkia, näkevät maailman kärsimyksen, ovat piinattuja sen edessä ja vavahtavat epätoivoon sen poistamisen mahdottomuuden alla, kunnes lopulta itsensä pelastaakseen kieltäytyvät enää välittämästä.

Empatiaväsymystä on selitetty eri tavoin. Politiikan tutkija Lilie Chouliaraki on väittänyt sen olevan seurausta kärsimyksen luonnollistamisesta. Tiettyjen ryhmien kärsimystä pidetään luonnollisena, väistämättömänä osana elämää, ja siten sen moraalinen ulottuvuus poistuu. Samalla poistuu myös kärsimyksen taustalla olevien poliittisten syiden näkeminen: kärsimyksen poliittinen konteksti, se, että kärsimyksen takana on yhteiskunnallisia päätöksiä, talousrakenteita, instituutioita, kriisejä ja epäkohtia, jää huomioimatta. Media auttaa syiden häivyttämisessä, sillä se kuvaa kärsimystä usein kontekstivapaasti jättäen poliittisen kritiikin pois, jolloin yleisölle muodostuu kuva kärsimyksen luonnollisuudesta – siitä, että ”se nyt vain on niin, että kärsimystä tapahtuu”. Luonnollistettu kärsimys vaikuttaa väistämättömältä, joten siitä ei tule välittää. Se ei herätä tai kutsu empatiaa, ja se myös tarjoaa verukkeen niille, jotka pitävät empatiaa liian vaivalloisena tapana jäsentää muiden hyvinvointia ja arvoa.

Chouliarakin mukaan luonnollistettu, epäpolitisoitu kärsimys myös rakentaa kuiluja ”meidän” ja ”niiden” välille, jolloin ”meidän” kärsimyksemme on aina suuri moraalinen epäkohta, kun taas ”niiden” kärsimys tyystin hyväksyttävissä oleva luonnonilmiö. Samalla ”niiden” subjektiviteetti, eli henkilökohtainen näkökulma todellisuuteen, katoaa. ”Niistä” tulee kasvotonta kollektiivia, joiden yksilöllisyys, mieli ja kokemukset unohdetaan, ja joiden tarinoita ei koskaan kerrota tai huomioida. Nämä tekijät edelleen johtavat empatian rakoiluun, sillä kasvottomien ”niiden” joukkiot eivät herätä myötäelämistä.

Chouliarakin näkemys osuu hyvin pakolaisten kärsimysten jäsentämiseen. Media jättää themepark_tob539_52082523.jpgusein poliittisen kontekstin moninaisuuden kertomatta ja sen sijaan puhuu kärsimyksestä kaukaisissa maissa ikään kuin luonnollisena tapahtumana, joka ”nyt vain on”. Pakolaisista tulee persoonattomia, tarinattomia ”niitä”, joiden kärsimys on väistämätön osa heidän kurjaa syntyperäänsä, ja josta he saavat parhaimmillaankin syyttää vain itseään. Sama kaavio toistuu myös asenteissa eläimiin. Erityisesti tuotantoeläimet ovat yksilöimättömiä, omaa näkökulmaa vailla olevia ”niitä”, joiden kärsimys nimetään osaksi luonnon suurempaa kiertokulkua sekä siten asemoidaan väistämättömäksi. Sitä, voidaanko nykyistä groteskin markkina-ahneuden ajamaa, eläinten tarpeet irvokkaasti sivuuttavaa eläintuotantoa pitää missään mielessä luonnollisena tai sitä, onko eläintuotteiden käyttö ylipäätään ”väistämätöntä”, ei kyseenalaisteta, ja niin sikojen helveteistä tulee rutiininomaisesti hyväksytty luonnonilmiö ja sikojen kärsimyksestä jotain, missä ei näy politiikka ja mitä ei tule arvioida moraalisesti. Empatiakato on valmis, sillä luonnonilmiöitä on vaikea surra, eivätkä kasvottomat, toistensa kopioiksi mielletyt, etäisiksi ”niiksi” jäävät eläimet luo kosketuspintoja myötäelämiselle tai poliittiselle, moraaliselle muutospaineelle.

Chouliaraki on tarjonnut empatiaväsymyksen poistamiseksi poliittisen ja moraalisen ulottuvuuden palauttamista: ihmisen aiheuttama kärsimys ei ole vääjäämätön luonnonilmiö, vaan asia, johon me voimme ja meidän tulee vaikuttaa. Samalla kärsijöiden subjektiviteetti – se, että he ovat yksilöitä, eivät kasvotonta, kaukaista massaa – on tuotava esille. Nämä seikat ovat oleellisia myös eläinkysymyksessä. Eläinten pahoinvoinnin taustalla oleva politiikka, ne kulttuuriset uskomukset ja dogmit, taloudelliset pyrkimykset ja markkinoinnin esille kutsumat hedonistiset piittaamattomuudet, jotka ylläpitävät eläinten hyvinvoinnin arkistunutta ja kirjaimellisen raadollista sivuuttamista, on nostettava esille. Samalla eläinten subjektiviteetti, niiden kyky omata sisäinen todellisuus, mieli, sekä sen mukanaan tuoma kyky ajatteluun, haluamiseen ja tunteisiin, on viimein työnnettävä oman mielemme eteen ja otettava vakavasti.

Empatiaväsymyksen syyt voivat kuitenkin olla laajemmat. Sosiologi Stanley Cohen on esittänyt, että länsimaista kulttuuria piinaa halu irtisanoutua empatiasta ja että koko ajatus ”empatiaväsymyksestä” on keinotekoinen oikeutus tälle irtisanoutumishalulle. Ääriliberalistinen, talouden ajama yhteiskuntamalli hylkii empatiaa, sillä egoistinen, voittoa ja omaa kultakoristeista hyvinvointiaan ajatteleva loistoyksilö ei voi käyttää aikaansa muiden tilan pohtimiseen tai avittamiseen, ja siten kulttuuriset mekanismit vetoavat empatiaväsymykseen tapana sivuuttaa empatia. Meille kerrotaan, että empatia on kuluttavaa, että sille on rajansa, ja että lopulta me emme kerta kaikkiaan voi säntäillä muista murehtimassa. Sanoma on, että psyykemme vaatii empatian sysäämistä sivuojaan, ja että tämäkin – empatiasta luopuminen – on siten ”luonnollista”. Empatian unohtamista tukee ”mediaväsymys”, jonka raameissa media ei keskustele kärsimyksestä syväluotaavasti tai politiikkaa esille tuoden, ja jota motivoi se, ettei kärsimys myy – ainakaan silloin, kun siitä puhuminen vaatisi yleisöltä jotakin. Näin egoistisen kulttuurin kasvatti jää vaille niitä tarinoita, jotka työntäisivät kohti empatiaa.

Empatiattomuutta esille tökkivä politiikka kehottaa meitä kovuuteen. Empatian pelastaminen vaatiikin laajempaa kulttuurista ja poliittista muutosta, joka lähtee liikkeelle egoismin ja sen ympärille kietoutuvan ahneen, todellisuutta ja muita yksilöitä resurssiksi litistävän ideologian kritiikistä. Meidän on nähtävä, miten yhteiskunnalliset ilmiöt ja instituutiot suhteuttavat meitä muihin olentoihin sekä minkälaisia malleja me niistä omaksumme omaan psyykeemme. Kovuus ei ole kaunistavaa, se rajoittaa näköalat suppeiksi pisteiksi, joissa ihminen voi lopulta nähdä vain itsensä – se johtaa maailman ja muiden kadottamiseen. Empatia sen sijaan on reitti tuohon maailmaan sekä muihin olentoihin ja samalla jotakin, mitä yhteiskunnan tulisi korostaa, ei sivuuttaa. Itsemme ja muiden pelastamiseksi meidän tulisikin keskittää kriittinen huomio egoismia esille hämmentäviin kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin tekijöihin ja vaatia niiden tilalle huomioonottamisen politiikkaa.

Tämä pätee myös eläinkontekstissa, jossa kovuuden ylistys omaa vanhan historian. Käsitykset ihmisen ylivertaisesta asemasta suhteessa muihin eläimiin ovat toistaneet oletusta, jonka mukaan meidän tulisi olla karskeja, välttää turhia tunteita, olla hempeilemättä ja hippeilemättä, syödä makkaraa ilman voivotuksia koskien siihen latauskäytettyjen eläinten tuskaa ja tappaa into silmissä. Empatia maalataan seikaksi, jota tulisi välttää, ja jonka tilalle tulisi asettaa omaa erinomaisuuttaan fanfaarein korostava ja kovia arvoja vuolaasti toteuttava ihmisego. Tätä tukee median haluttomuus puhua eläinten kärsimyksestä: Suomessa yli 60 miljoonaa vuosittain kuolevaa tuotantoeläintä saa edelleen absurdin mitättömästi palstatilaa, ja erityisesti lain sallima sekä mahdollistama, arkipäiväistynyt kärsimys suomalaisilla tuotantotiloilla on seikka, jota ei juurikaan mainita. Empatiaa ei arvosteta, ja empatiaa tosiasioin esille kutsuvaa keskustelua ei käydä.

Eläinkysymyksen empaattinen käsittely vaatiikin sitä, että myös kulttuurisia, yhteiskunnallisia oletuksia koskien ihmisen suhdetta muuhun todellisuuteen avataan. Niin kauan kuin kulttuuri töräyttää esille egokutoisen kovuuden ihannointia, se näkyy myös tavassamme kohdella muita eläimiä. Samalla eläinsuhde vaikuttaa tuohon ihannointiin: ihmiskeskeisyys omaa länsimaisessa historiassa kyllästyttävän pitkät juuret, ja sen tapa sivuuttaa kaikki muut eläimet ”mitättöminä” on saattanut johtaa egoismin kasvuun. Kenties meistä on tullut niin taipuvaisia itsekeskeisyyteen juuri sillä hetkellä, kun olemme alkaneet elää ikään kuin maapallon muilla lajeilla ei olisi arvoa.

Empatiaväsymystä tulisi siis torjua tuomalla esille paitsi kärsimykseen liittyvää politiikkaa, moraalia ja muiden olentojen subjektiviteettiä, myös kaivamalla esille niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka johtavat egoismin ja kovuuden naiiviin, kritiikittömään ihannointiin. ”Väsymys” voi todellisuudessa olla haluttomuutta, ja haluttomuus puolestaan kyvyttömyyttä nähdä oman itsen ulkopuolelle. Onneksi empatiaväsymyksen torjunta vaikuttaa tyystin mahdolliselta, sillä kovuuden kulttuurissa on myös voimakkaita vastavirtauksia empatian puolesta – niitä, jotka vaativat oikeuksia myös kaukaisille olennoille ja jotka ovat nostaneet Suomessakin vegaanituotteet ennennäkemättömään nousuun. Elämme erikoista, ristiriitaista ja nopeasti muuttuvaa aikakautta, jona kovuus ja empatia mittaavat toisiaan, ja jona jälkimmäiselle tarvitaan äänekästä, rohkeaa tukea, halua osoittaa, että ilman empatiaa ihminen taantuu omaksi karikatyyrikseen.

Mutta entä ne, jotka todella ovat väsyneitä – ne ihmiset, jotka ovat kantaneet empatiaa uupumukseen saakka, kunnes eivät enää jaksa valvoa öitään maailman kärsimys rintakehässään? Heidän tulisi olla ylpeitä, sillä empatia on taito, joka heissä on erityisen kehittynyt. Heidän tulisi kuitenkin myös muistaa, että vaikka myötäeläminen muiden kanssa on kenties oleellisin kyvyistämme, se ei tarkoita oman itsen kadottamista toiseen. Meidän tulee huomioida muiden kipu, mutta samalla asettaa raja sen ja itsemme välille siten, että se ei nielaise meitä. Juuri tätä on subjektiviteetin tunnistaminen: sen hahmottamista, että toisen yksilön ja itsemme välillä on eronteko, eikä empatia tai välittäminen vaadi sitä, että toisen yksilön tai miljoonien muiden kärsimys astuisi pysyvästi itseemme ja tekisi elämästämme sietämätöntä. Me voimme olla läsnä ja auttaa parhaiten silloin, kun me emme tule nielaistuksi toisen hätään, ja kun me sen sijaan voimme olla vahvoja, yömme nukkuneita toimijoita valmiina taistelemaan muiden hyvinvoinnin puolesta.

 

StartARevolution

Advertisements

4 kommenttia artikkeliin ”Empatiaväsymys eli ”onko millään mitään väliä?”

  1. Kiitos ajatuksia ruokkivasta kirjoituksesta, joka kohdallani kytkeytyy muutamiin jo pitkäaikaisiin ihmettelyihini.

    Empatiaväsyneelle sanoisin, että ideaalien seuraamisen ohella on myös muistettava elää inhimillistä elämää. Joskus on syytä lakata pelaamasta varman päälle, irrottauduttava Utopian tavoittelusta, ja mentävä ihmisten pariin ottamaan riskejä. Eikö tällainen ajoittainen dogmien orjallisen noudattamisen hylkääminen vain antaisi tilaa ymmärtää maailmaa entistä kokonaisvaltaisemmin, jos vain pitää sydämensä avoinna? Vai petaako se vain tietä pimeälle puolelle?

    Toivoessamme maailmaan hyvää rakastumme herkästi ideaaleihin. Ylevöidymme ja luulemme olevamme enemmän Jumalan kaltaisia. Mietin, kuinka voi löytää rauhan egon ylittämiseksi tekeytyvän epärehellisyyden ja totaalisen piittaamattomuuden välillä? Kuinka voi yhtä aikaa tavoitella Utopioita, täydellisyyttä, ja hyväksyä oman keskeneräisyytensä? Onko ’hyvä’ kaikessa harhaanjohtavuudessaan ylipäänsä tavoittelemisen arvoinen asia?

    Tykkää

  2. Koitin etsiä lähdettä tilastolle, josta löytyisi nuo Suomessa vuosittain kuolevat tuotantoeläimet. Apuja? Yli 60 miljoonaa kuulostaa hurjalta, yksin Suomessako tapetaan joka vuosi 10 miljoonaa eläintä per asukas?

    Tykkää

    1. Puhelin oli sitä mieltä, että tästä oli tykättävä.

      Yritin kylläkin vain vastata ja todeta, että kun 60 miljoonaa jaetaan 6 miljoonalla, saadaan 10 eikä 10 miljoonaa. Miljoonat kumoavat toisensa.

      Tykkää

  3. Kiitos tästä tekstistä.

    Tunnistan viimeisestä kappaleesta itseni. Omat rajani ovat hyvin häilyvät, maailman kärsimys ja tuska ovat löytäneet sisältäni puristavan ja ahtaan uoman johon ne ovat pysyvästi asettuneet. Hetkinä jolloin ahdistus kasvaa sietämättömäksi, toistaa jokainen soluni kaikkien unohdettujen, riistettyjen ja pahoinpideltyjen kärsimystä – tunne on musertava. Onneksi on myös hetkiä jolloin tunne kipeydestään huolimatta ei lamaannuta. Silloin toimin, reagoin ja ajattelen, etsin nälkäisenä sitä itselleni ominta olemisen ja tekemisen tapaa, jonka myötä maailma voisi olla vähän vähemmän rikkinäinen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s