Häpeä on vaikea aihe. Jo sana “häpeä” voi herättää halun käpertyä nurkkaan, piiloon, pois, maan uumeniin. Kenties häpeää tulisi siksi väistää ja välttää: sitä ei saisi aiheuttaa, eikä kenenkään tulisi joutua sitä kokemaan. Mutta onko tilanne aivan näin yksiselitteinen?

 

Rikkova, repivä häpeä

 

Psykologisessa kirjallisuudessa häpeä värittyy usein negatiivisilla sävyillä. Häpeää pitkään tutkinut June Tangney on huomauttanut, että häpeä todella voi luhistuttaa. Syypää häpeän tuhoisaan voimaan on tapa, jolla se pureutuu minuuden ytimeen. Häpeän tilassa meistä vaikuttaa siltä, että olemme kokonaisuudessaan epäkelpoja, huonoja ja viallisia. ”Minä” onkin äkisti kauttaaltaan epäonnistunut. Siinä, missä syyllisyys keskittyy tiettyihin tekoihin, järsii häpeä koko minuuttamme. Yhden teon voi muuttaa, mutta omaa ”minää” ei voi vaihtaa toiseksi, ja juuri siksi häpeä voi murskata. Tangney onkin todennut, että häpeä on syyllisyyttä huomattavasti tuskaisampi tila.

 

Häpeä on liitetty myös erilaisiin psyykkisiin ongelmiin. Psykologi Paul Gilbert on alleviivannut tapaa, jolla jokainen etsii positiivista vahvistusta ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta. Me haluamme olla rakastettuja ja hyväksyttyjä muiden silmissä, ja jo aivan ensimmäisistä henkäisyistämme alkaen etsimme muiden katseesta tai kosketusta merkkejä siitä, että maailma on meille lempeä ja suopea. Kun rakkauden ja hyväksynnän korvaa tuomio, säröilee ensin minuus ja sitten mieli. Häpeä onkin yhdistetty erilaisiin vakaviin tiloihin aina masennuksesta ja ahdistuksesta syömishäiriöihin, dissosiatiivisiin tiloihin, skitsofreniaan ja persoonallisuushäiriöihin.

 

Häpeää lapsuudessa kokenut voi kehittää myös häpeäalttiuden, jolloin häpeästä tulee tapa reagoida ympäristön tapahtumiin. Häpeäalttiit ihmiset luovat pessimistisiä, negatiivisia tulkintoja itsestään ja maailmasta, ja koska heillä on epävarma käsitys minuudestaan, on myös heidän toimijuutensa ja sitä myöden elämänhallintansa uhattuna. Häpeäalttiit henkilöt saattavatkin nähdä todellisuuden uhkaavana paikkana, vihata itseään ja tempoilla elämässä. Seurauksena on synkkä ja silti verrattain yleinen tragedia: jo lapsena huonoa kokeneet jäävät tahtomattaan kiinni negatiivisuuden verkkoihin, minkä vuoksi myös myöhempi elämä voi olla uhkakuvien ja kivun läpivalaisemaa.

 

Häpeäalttiutta voi herätä myös väkivallan seurauksena. Tutkimus osoittaa, että alistetuksi tuleminen havahduttaa häpeää. Kun joku raatelee meitä sanallisesti tai tyrkkii meitä fyysisesti, voi häpeä olla välitön seuraus. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta voikin nostattaa uhrissaan häpeän kokemuksia, joita tämän on vaikea selittää. Ironista kyllä, vaikka häpeä kuuluisi väkivallantekijälle, joutuu usein tämän uhri kantamaan sen. Hän saattaa alkaa häpeän kautta uskomaan omaan huonommuuteensa ja jopa siihen, että ansaitsee kammottavaa kohtelua. Väkivallan kokemisen ja häpeän välinen nurinkurinen suhde selittää myös sitä, miksi raiskauksen tai rasismin uhrit voivat valahtaa häpeään.

 

Äärimmillään häpeä johtaa väkivaltaan muita tai itseä kohtaan. Kun kipu on liikaa, jyskyttää se tiensä ulos ja raivoaa joko muille tai satuttaa itseä. Pahimmassa tapauksessa häpeä tappaa.

 

Häpeä piirtyykin helposti esille huonona, vältettävänä, jopa pahana asiana – tunteena, jonka ryöppyihin kenenkään ei tulisi joutua.

 

 

Opettava häpeä

 

Kaikki eivät kuitenkaan pidä häpeää hajottavana voimana. Antiikin ajan klassikkofilosofit Platon ja Aristoteles nimesivät häpeän moraalia kehittäväksi tunteeksi. Häpeän kautta ihminen oppii välttämään turmiollisia asioita ja sitä kautta kasvaa hyveelliseksi. Kukaan ei halua kokea häpeää ja juuri tähän perustuu sen opettava voima: lapsi oppii käyttäytymään hyvin ja hyveellisesti, jotta ei joutuisi häpeään.

 

Häpeän sosiologinen tutkimus todentaa antiikin ajattelijoiden väitteet. Oman sisäryhmän tuomio pudottaa ihmisen häpeään, ja halu tulla muiden hyväksymäksi puolestaan pitää meidät ruodussa. Me emme halua kokea häpeää muiden edessä ja siksi koetamme toimia mallikkaasti. Tämä kaikki voi kuulostaa kolkolta, tekeehän se ihmisistä toisiaan aina jossain määrin mielisteleviä laumasieluja. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, on laumasieluisuus kuitenkin osa meitä. Me emme elä tyhjiössä, johon muiden näkemykset ja mielipiteet eivät ulotu, vaan elämämme kulkee eteenpäin keskellä muiden katseita ja arvioita. Tämä altistaa meidät häpeälle, repii ihomme auki muiden kritiikille, mutta samalla on myös yksi reitti moraaliseen oppimiseen.

 

Me too –kampanja on esimerkki häpeän kyvystä muistuttaa yhteisön moraalista. Kun nuorempi sukupolvi näkee, että naisia väkivaltaisesti kohdelleet joutuvat julkisen ilmiannon ja häpeän kohteeksi, he luultavasti oppivat jotain siitä, miten yhteisössä tulee käyttäytyä. Tähän logiikkaan nojasi jo vanha häpeäpaalun perinne: kukaan ei halua joutua kirkon pihalle muiden tuijoteltavaksi pää ja kädet lankuissa kiinni, joten harva tekee niitä tekoja, joista paaluun joutuu.

 

Häpeän moraalinen kasvattavuus perustuukin osittain negatiiviseen vahvistamiseen. Häpeä on rangaistus väärintekijälle ja varoitus muille. Se opettaa meille moraalia kaihtamisen ja pelon keinoin. Häpeän negatiivinen lataus on kuin sähköpiiska, joka kurittaa lauman jäseniä kaidalle tielle. Kaikki eivät kuitenkaan halua oppia tai opettaa piiskojen ja pelkojen kautta, vaan positiivisin kannustimin. Tälle on perusteensa. Vaikka häpeä voi opettaa yhteisön normeja, voi se silti edelleen olla yksilön näkökulmasta musertavaa. Tästä syystä tuskin kukaan pitäisi nuoren julkista häväistystä suotavana kasvatuskeinona tai haluaisi kertoa koko maailmalle ystävänsä töpeksinnästä.

 

Mitä sitten tehdä – valita piiska ja julkinen tuomio, vai pitää moraaliset rikkomukset yksityisinä? Julkisella häpeällä on paikkansa silloin, kun moraalisten arvojen rikkomisesta on tullut tietyn sisäryhmän piirissä yleistä, ehkä jopa systemaattista. Jos naisten ahdistelusta on tullut vaiettu tapa, ei yksittäistapausten käsittely täysin yksityisinä asioina riitä. Sosiaaliset eläimet tarvitsevat julkisia muistutuksia – erityisesti silloin, kun väärintekijä on julkisessa ammatissa ja omaa siten erityistä vaikutusvaltaa muihin.

 

 

Häpeämättömyyden paradoksi

 

Häpeä onkin jännitteinen tunne. Se rikkoo ja opettaa, musertaa ja kasvattaa. Sitä on vaikea kohdata ja sen aiheuttamiseen liittyy epämukavia kysymyksiä. Silti ilman häpeää ihminen olisi hukassa.

 

Filosofi Martha Nussbaum on kysynyt, miltä näyttäisi häpeämättömien yhteiskunta. Mitä tapahtuisi, jos kaikki julistaisivat ylpeänä, metaforiset megafonit olallaan, että eivät häpeä mitään? Tuo yhteiskunta olisi kova, kilpaileva, narsistinen ja armoton. Moraaliset arvot olisivat marginaalissa, sillä niiden rikkomiseen ei liittyisi pienintäkään katumusta ja tämä söisi pois niiden painokkuutta. Tehdessään vääryyksiä ihmiset jatkaisivat leuka pystyssä jäämättä miettimään, mikä meni pieleen ja tunnistamatta vikaa itsessään. Kukin luultavasti takoisi ilmoille julistuksia omasta erinomaisuudestaan havaitsematta sitä, että jokaisella on vielä opittavaa ja että ihminen ei vielä ole täydellinen vaan vaatii kehitystä, kehittymistä.

 

Kuka haluaisi elää tuollaisessa yhteiskunnassa, kysyy Nussbaum. Vastaus on kiusallinen. Tämä yhteiskunta, jossa elämme, on jo suurelta osin näennäisen häpeämättömyyden valtakuntaa. Hyvin moni unohtaa mieluusti omat virheensä ja erityisesti sosiaalisen median vyöhykkeillä tuottaa itsestään mahdollisimman täydellistä tai vähintäänkin puhdasta kuvastoa. Oman ”minän” ympärille muodostettu identiteetti tarjotaan muille kiillotettuna ja samalla häpeää koetetaan väistää. Jotkut ilmoittavat ronskisti ja uhma ohimoillaan, että vähät välittävät siitä, mitä kukaan heistä tai heidän teoistaan ajattelee – ”aivan sama”! Ei liene sattumaa, että juuri tämä kilpailun ja itsekorostuksen aikakausi yltyy välillä häpeilemättömyyden ihannointiin.

 

Jotain vaikeaa ja rikkovaa on kuitenkin saattanut jäädä ytimiin. Häpeämättömyys on näennäistä siksi, että senkin taustalla kumpuilee usein häpeää. Itsensä ylpeästi ”häpeämättömäksi” julistava on kenties häpeän niskalenkissä muita enemmän. Julistus on yritystä välttää häpeää, päästä siitä irti, heittää piinallinen tunne harteilta, olla viallisuudesta vapaa. Paradoksaalisesti häpeämättömyys onkin yksi häpeän ilmenemismuoto – asu, johon häpeä pukeutuu.

 

Jos nykypäivä etsii häpeämättömyyttä, kertoo tämä siitä, että häpeä riivaa nykypäivää ehkä enemmän kuin yhtäkään aiempaa aikakautta. Ja meillä on paljon hävettävää. Ilmastonmuutos. Eläinten surkea kohtelu ennennäkemättömässä mittakaavassa, jota metsästäjä-keräilijä tuhansien vuosien takaa olisi kavahtanut. Ihmisten välinen armoton kilpailu, konfliktit ja itsekorostuksen nousu osaksi arkipäivää. Lajien kuudes sukupuuttoaalto, joka pysyvästi tuhoaa ympäriltämme tuhansia ja taas tuhansia lajeja.

 

Häpeä on täällä, meissä. Sitä voi vältellä ja paeta, mutta sen syyt eivät katoa ennen kuin ne on kohdattu. Juuri tällaisena kriisien aikakautena on opittava ymmärtämään häpeää ja sen syitä ja seurauksia. Mitä häpeä on? Miksi se romuttaa yhden ja opettaa toista? Miten ihminen voisi tunnistaa virheensä rikkoutumatta niiden alle ja sen sijaan oppien niistä?

 

Ja ennen kaikkea: miten me voisimme lajina kehittyä moraalisesti taidokkaammiksi olennoiksi, jotka osaavat tukea toisiamme ja muuta maailmaa? Kenties ihmislajin olisi aika asettua julkisen tarkastelun eteen rehellisesti ja peittelemättä, vikansa kohdaten, ja kasvuun tähdäten.

 

(Blogi liittyy juuri ilmestyneeseen kirjaani Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto. Lisätietoja löytyy täältä: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/)