Ihmisillä on erikoinen tapa otaksua olevansa järjellisen ajattelun ruumiillistumia samalla, kun he itse asiassa seuraavat kulttuurista opittuja dogmeja, eli kyseenalaistamattomia uskomuksia, joita he eivät ole kenties kertaakaan rationaalisesti koettaneet perustella. Tunnetun sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimusten mukaan ihminen uskoo seuraavansa järkeä silloinkin, kun hän mukailee omaksuttuja, usein järjen jättömailla liikkuvia käsityksiä, joita hän itse ei ole millään tapaa järjellisesti jäsentänyt. Tutkimukset myös paljastavat, että ihminen on haluton muuttamaan noita käsityksiä vaikka hänelle rationaalisesti perusteltaisiin niiden virheellisyys. Itseään rationaaliseksi eläimeksi tituleeraava otus on usein siis täysin järjen vastainen ja sinnikkään halukas pysymään sellaisena vaikka hänen näkemystensä tolkuttomuus osoitettaisiin hänelle kirkkain kirjaimmin.

Tämä ristiriita saa vaarallisimmat puitteensa silloin, kun se ulottuu moraaliin. Haidtin selvitykset osoittavat, että ihmisillä on taipumuksena pitää juurikin moraalikantojaan hartaan rationaalisen paneutumisen loistokkaina päätelauselmina, vaikka todellisuudessa ne ovat usein ympäristöstä sisäistettyjä, täysin kriittisen huomion ulkopuolelle jääneitä ”se nyt vain on niin” -otaksumia. Kun tällaiset otaksumat määrittävät tapaa, jolla arvotamme ja kohtelemme muita, voivat seuraukset olla hälyttävän verisiä. Rasismi, seksismi, homofobia ja monet muut pahimmillaan väkivaltaan johtavat syrjinnän variaatiot perustuvat juurikin dogmien varaan ja ovat siten fundamentalismin – haluttomuuden jäsentää ja kyseenalaistaa omaa ajattelua rationaalisesti – muotoja. Samaan kategoriaan lukeutuvat valitettavan usein myös ihmisten eläinasenteet.

Monesta sellaisesta, joka seisoo kädet vahvassa vastustuspuuskassa eläinoikeuksien edessä, koko termi näyttää absurdilta, koska ”se nyt vain on niin”, ettei sioilla tai hirvillä ole arvoa yksilöinä. Niille ei kenties saisi tuottaa ”turhaa kärsimystä”, ja siten sikaa tai hirveä ei saa potkia, piestä ja retuuttaa, mutta muutoin ne ovat kirjaimellisesti vapaata riistaa mille tahansa kohtelulle, oli kyseessä sitten niiden elämän sulkeminen minimaalisen pieneen häkkiin tai saman elämän päättäminen kiväärin luotiin. Perusteita tälle näkemykselle on usein vaikea löytää, ja vastaan nousevatkin nopeasti punaposkiset tunnekuohahdukset, jotka paljastavat perusteiden puutteen. Kyseessä on dogmi, kulttuurista omaan mieleen kääritty kyseenalaistamaton oletus eläinten vähäisestä tai olemattomasta arvosta yksilöinä.

Mitä rationaalinen analyysi sitten kertoo eläinten arvosta – onko sialla ja hirvellä moraalista merkitystä? Mitä perusteita ”se nyt vain on niin” -olettamuksille on tarjottu?

 

Laji ja jumalan kuvat

Ilmeisin tapa hakea järjen tukea ihmiskeskeisyydelle on vedota lajiin. Tällöin laji itsessään on moraalisen arvon perusta – ihmislajiin kuuluminen tuo kaikki ihmiset moraalin kultakehän sisäpiiriin, kun taas muut eläimet jäävät auttamatta ulkopuolelle. Tämä tapa on kuitenkin kehno ja kestämätön. Biologia itsessään ei määritä arvoamme, ja juuri tästä syystä rasisti ei voi väittää, että ihonväri on moraalisen aseman peruste tai seksisti osoittaa kohti sukupuolielimiä oikeutuksena sivuuttaa naisten arvo. Samalla tapaa myöskään laji biologisena tekijänä ei sinällään ole moraalinen lähtökohta. Jotta biologialla olisi merkitystä, sen täytyy perustellusti liittyä johonkin muuhun moraalisesti oleellisen seikkaan.

Onko tuollaista seikkaa löydettävissä lajibiologian takaa; toisin sanoen, miksi ihmislaji olisi moraalisen arvon kriteeri? Kuten monet filosofit ja kulttuuriteoreetikot, sekä hiljattain myös evoluutiobiologian saralla populaarimainetta niittänyt Richard Dawkins, ovat osoittaneet, ihmislajin sitominen moraaliseen arvoon perustuu länsimaissa juutalais-kristilliseen traditioon. Se tekijä, jonka toivotaan tekevän biologisesta määreestä moraalisesti oleellisen, on siis uskonto. Uskonto määritti pitkään länsimaista kulttuuria, ja sen vaikutus näkyy yhä myös eläinkäsityksissä sekä oletuksessa ihmislajin erityisyydestä. Kun eläinten arvoa kritisoiva vetoaa lajiin, hän itse asiassa – vaikka olisi ateismin kylmä ruumiillistuma – vetoaa oletukseen siitä, että ihminen on jumalan kuva. Tämä ei ole rationaalinen, moraalinen peruste.

 

Kyvykkäät mielet

Seuraava kandidaatti järjelliselle selitykselle koskien sitä, miksi ketut voi sulloa häkkiin ja ahvenet tukehduttaa hengiltä, ovat mentaaliset kyvyt. Kenties ihminen lajina on arvoltaan erinomainen – ei siksi, että olisi kollektiivisen narsismin kourissa päättänyt olevansa jumalan kuva – vaan siksi, että hänellä on kognitiivisia taitoja, joita muilla eläimillä ei ole. Tämäkin selvitys päätyy kuitenkin ongelmiin.

Ensinnäkin, se jättäisi ulkopuolelleen myös monia ihmisryhmiä, kuten pienet lapset, dementoituneet vanhukset ja mieleltään vammautuneet. Itse asiassa, mikäli kognitiivinen lahjakkuus olisi moraalisen arvon mitta, meillä tulisi olla voimakkaan elitistinen yhteiskunta, jossa matemaatikot ja mensalaiset voisivat surutta grillata lampaankyljyksen ohella lahjattoman naapurinsa reisilihaksen. Älyllisen kyvykkyyden pitäminen ihmisten kohdalla arvon kriteerinä vaikuttaa juuri tästä syystä intuitiivisesti röyhkeältä sekä vastenmieliseltä, ja johdonmukaisuuden nimissä sitä ei siten voida pitää kriteerinä myöskään muiden eläinten kohdalla. Erilaiset lahjakkuudet voivat itsessään olla arvokkaita, mutta ne eivät ole yksilön arvon mittari – kyky astrofysiikkaan on kerrassaan loistokas, mutta se ei ole syy sille, miksi astrofyysikkoa ei saa tappaa, pakastaa ja syödä.

Toisekseen, muut eläimet eivät ole kyvyttömiä. Eläinten mekanisointi, eli niiden asettaminen kognitiivisesti kyvyttömiksi biokoneiksi, jotka kirmaavat metsissä tai nököttävät karsinoissa tuntematta tai tietämättä mitään, on sekin kulttuurinen ja räikeän virheellinen dogmi. Etologinen tutkimus osoittaa hyvin yksiselitteisesti, että siat, hirvet ja ahvenet ovat huomattavasti älyllisempiä otuksia kuin mitä olemme tottuneet olettamaan, ja siten edes kykyjen asettaminen arvon mitaksi ei soisi huojentavaa vastausta lihapakettiin tarttuvalle. Samalla ihmisen kyvykkyyttä helposti liioitellaan. Kuten 1600-elänyt filosofi David Hume huomautti, suurin osa ihmisistä ei pysty niihin järjen saavutuksiin, joita ”ihmisyyden” ilmentymänä pidetään, ja taidokkaimmatkin yksilöt viettävät suurimman osan arkielämästään henkisen laiskuuden tilassa. Itsensä perin lahjakkaaksi tituleeraava laji koostuu siis pääsääntöisesti yksilöistä, jotka ovat suurimman osan elämästään enemmän tai vähemmän yksinkertaisia.

Kolmanneksi, älyn mittaaminen on tuskallisen hankalaa. Kyvyt kehittyvät kullekin lajille suhteessa niiden fysiologiseen aistimaailmaan sekä elinympäristön vaateisiin, ja ne saavat hyvin erilaisia muotoja sekä ilmenemistapoja (vaikkapa lehmä voi osoittaa järjellisyyttään kovin eri tavoin kuin ihminen). Tästä syystä niitä ei voida niputtaa samalle asteikolle vertailua varten. Eläinmaailmasta myös löytyy häikäisevä lista hienovaraisia kykyjä, jotka ihmisiltä puuttuvat, ja jokainen laji on oma, spesifi kollaasinsa erilaisia taidokkuuksia. Se, että jotkut ihmisistä osaavat säveltää sinfonioita tai pohtia fysiikan yhtälöitä saattaa vaikuttaa ihmisen näkökulmasta kerrassaan suurenmoiselta suoritukselta, mutta universumin perspektiivistä nuo taidot voivat olla peräti merkityksettömiä verrattuna lintujen visuaaliseen muistikapasiteettiin tai valaiden kaikuluotainsuunnistukseen. (Kuten ympäristöfilosofi Paul Taylor on todennut, universumin silmin tarkasteltuna ne kyvyt, jotka mahdollistavat lajin sekä ekologian kukoistuksen, ovat taidokkaimpia, ja ihmisen tapa sekä tuhota oman lajinsa että koko biosfäärin elinmahdollisuuksia osoittanee, että meidän kykyjemme arvo on pakan alimmaisena.)

 

Samankaltaisten suosiminen

Mutta eikö ihmiselle ole luontaista suosia oman lajinsa edustajia? Tämä on kolmas yleinen tapa koettaa rationaalisesti oikeuttaa pekonin olemassaoloa ja kuten kaksi edellistä, myös se karahtaa ongelmiin. Ihmisillä on taipumus suosia itsensä kaltaisia ja itselleen läheisiä, mutta mikäli tätä pidettäisiin yksilön arvon perustana, olisi edessä jälleen toivoton suo ihmisten keskinäisiä ongelmia, rasismista ja nationalismista sukupuolisyrjintään. Peräseinäjokelainen voisi siten ylpein äänialoin julistaa, että ainoastaan peräseinäjokelaisilla on yksilöarvo sekä oikeudet, ja että muut on syytä asettaa orjiksi tai nylkeä tulevan syksyn ruoka-antimiksi.

Tärkeää tässä kohtaa on kysyä, miksi taipumus suosimiseen olisi moraalinen peruste – millä perusteella juuri tätä taipumusta tulisi kannattaa ja kehittää moraalin saralla? Kuten edellä mainittu Hume väitti, moraali vaatii, että me erotamme sen, miten ihminen tapaa toimia siitä, miten hänen tulisi toimia. Ihminen saattaa olla taipuvainen kaltaistensa suosimiseen, mutta millä perusteella hänen tulisi tuota suosimista myös moraalisesti edistää? Meillä on kirjava lista taipumuksia, aina väkivallasta typeryyteen, mitä me emme pidä seikkoina, joita tulisi pitää moraalin ohjenuorana. Miksi suosiminen olisi tästä poikkeus? Hume itse olikin ponnekas suosimisen vastustaja ja muistutti, että moraali vaatii meitä puolueellisuuden sijaan mahdollisimman tasapuolisen sekä oikeudenmukaisen näkökulman omaksumiseen. Tämä on elintärkeä muistutus, jonka sekä rasisti että ihmiskeskeinen yksilö ovat katteetta sivuuttaneet.

Moraalipsykologinen tutkimus on myös osoittanut, että suosiminen perustuu vähintäänkin osittain kulttuuriin. Pienet lapset leikkivät kaikenväristen kanssa ja näkevät helposti myös sian yksilönä: heille värillinen tai lajillinen samankaltaisuus ei ole moraalisesti relevantti tekijä, ja tuohon tekijään perustuva eriarvoistaminen opitaan vasta myöhemmin, kulttuurin kautta. Tutkimus samoin kertoo, että suosimisjärjestykset itseensä imeneet aikuiset oppivat nopeasti noista järjestyksistä pois, jos heille vain tarjotaan empatiaa mahdollistavia tarinoita erilaisten ja kaukaisten ihmisten elämistä. Samankaltaisten ja läheisten ympärille piirretty viiva voi siis aueta ja ulottua kaikkien huomioonottamiseen, jos me vain jätämme syrjintää ja eroja korostavat kulttuuriset teesit sivuun ja kuulemme meistä erottuvien sekä meille kaukaisten yksilöiden näkökulmasta.

Sen sijaan, että toitotamme kuinka sialla ei voi olla arvoa, sillä sika ei näytä ihmiseltä tai käyttäydy kuten ihminen, onkin huomattavasti hedelmällisempää etsiä sellaista kulttuurista muutosta, joka tuo esille usein kaukaisiksi jäävien eläinten tarinoita. Me tarvitsemme katsauksia siihen, mitä kykyjä muilta eläimiltä löytyy, miten ne elävät, miten ihmisten kohtelu vaikuttaa niihin, mitä on olla erilajinen eläin ihmisen dominoimalla maapallolla. Tällaiset katsaukset toisivat esille niitä samankaltaisuuksia, jotka mahdollistavat läheisyyden myös ihmisen ja sian välillä, ja ne olisivat reitti siihen oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan huomioonottamiseen, mitä moraali vaatii.

…

Nykypäivä tarvitsee empatiaa, mutta se tarvitsee myös älyllistä valmiutta tarkastella omia oletuksia kriittisesti. Kuten Dawkins implikoi, muiden eläinten asettaminen arvottomien kategoriaan on epärationaalista fundamentalismia. Siitä on syytä liikkua eteenpäin, kohti etiikkaa, joka on valmis kohtelemaan kaikkia mielen omaavia olentoja kunnioittaen – lajista riippumatta.