Olen viime aikoina lukenut hurjia tekstinpätkiä koskien lisääntymistä. Nämä tekstinpätkät eivät ole syntyneet lisääntymisen rajoittamisesta puhuneiden kynästä, vaan niiden tuttavieni näppäimiltä, joita lisääntymispohdinta on tuohduttanut. Tuon pohdinnan ydin on tämä: ihmispopulaatio on varsin suuri ja kasvaa hurjaa vauhtia. Elämme ilmastonmuutoksen ja kuudennen lajien massasukupuuton aikaa. Olisi hyvä, jos myös länsimaissa, joissa kulutustaso on korkea, pyrittäisiin hillitsemään lisääntymistahtia. Näin voitaisiin tuottaa hiukan vähemmän haittaa luonnolle ja muille lajeille.

Väite on vanha. Syväekologisen ympäristöfilosofian yksi keskeinen periaate on ihmispopulaation pienentäminen. Rajoittamalla lajinsa edustajien määrää, voi paitsi muu luonto, myös ihminen itse paremmin. Syväekologien tunnetuin edustaja lienee norjalais-filosofi Arne Naess, joka painotti hyvän elämän merkitystä. Tuo hyvä elämä on mahdollisempaa, jos huomioimme, ettei suuri lukumäärä aina korreloi elämänlaadun kanssa. Ihmiset saattaisivat kukoistaa aivan toisella tapaa, jos heitä olisi vähemmän, ja (mikä tärkeintä) samalla muille eliöille jäisi enemmän tilaa omanlaiseensa kukoistukseen.

Väite on siis lopulta lempeä. Lisääntyminen sinällään ei ole ”väärin”, mutta nopeasti kasvavaa lisääntymistä olisi hyvä rajoittaa sekä itsemme että muiden olentojen nimissä. (Toisinaan tätä ajatusta kritisoidaan ehdottamalla, että jos ihminen vain tuottaisi ravintonsa energiatehokkaammin ja eläisi muutoinkin ympäristöystävällisemmin, voisi meitä olla maapallolla jopa reippaasti enemmän. Kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin vakuuta, sillä reaalitasolla tällaisia ideaalisia muutoksia ei tunnu tapahtuvan. Samalla sitä yksinkertaista logiikkaa, että rajallinen pallo ei voi tukea rajatonta kasvua, on mahdotonta kiistää.)

Jo nyt olemme ahtaneet luonnonvaraisten eläinten elinmahdollisuudet minimiin, aiheuttaneet ilmaston nopeaa lämpenemistä ja tuhonneet huimia määriä lajeja. Asiaan täytyisi puuttua nopeasti ja monella rintamalla – myös henkilökohtaisissa valinnoissa. Tässä kuviossa myös ihmisten määrällä on merkitystä. On surkeaa, että jälkimmäinen teesi hyväksytään suhteessa niihin köyhiin maihin, joissa lisääntymisvauhti on kova ja että samalla sen soveltaminen myös länsimaihin herättää voimakkaita vastareaktioita.

 

Ihmisvihaiset kapitalistit?

Mikä väitteessä sitten kohottaa kiukkua? Monessa ulostulossa on korostettu ihmisvihaa: lisääntymisestä ympäristösyiden vuoksi kieltäytyvä kerta kaikkiaan vihaa ihmisiä ja ehkäpä erityisesti lapsia. Näissä ulostuloissa muutoin harkitsevat, älykkäät ja empaattiset ihmiset tuntuvat menettävän arvio- ja harkintakyvyn täysin. Rakennetut olkinuket ovat isoja.

Ihmismäärän rajoittaminen syntyvyyden kautta ei ole synonyymi ihmis- tai lapsivihalle. Määrä ja laatu ovat eri asioita. Voin rakastaa koiriani toivomatta, että maailmassa olisi mahdollisimman paljon koiria. Voin rakastaa kumppaniani toivomatta, että hänestä olisi 10 kopiota. Voin rakastaa sekä koiriani että kumppaniani samalla, kun pidän hyvänä sitä, että maailmassa olisi itse asiassa vähemmän koiria ja ihmisiä. Kriitiikki ei siten vakuuta.

Toinen kritiikin kohde on ollut se, että termi ”lasten hankkiminen” on jo lähtökohtaisesti väärä, koska se perustuu kuluttajuuteen ja kapitalistiseen ajattelutapaan. Kun siis mietin, hankinko lapsen, lähestyn asiaa aivan kuten auton tai television hankkimista, mikä redusoi lapset kulutushyödykkeiksi. Autoja hankitaan. Lapsia ei hankita, lapset vain tulevat.

Tämäkään ei kuitenkaan vakuuta. Sanan ”hankinta” voi helposti korvata, eivätkä kaikki lisääntymisen ongelmakohtia koluavat käytä sitä lainkaan. Kriitikki tuntuu myös jossain määrin termisaivartelulta. Jos puhuisimme ”lasten teosta”, saattaisi tämäkin johtaa kiukkuun, joka ilmoittaisi, että: ”Ei lapsia ’tehdä’ kuin tavaroita; se, joka puhuu lasten ’tekemisestä’ on sisäistänyt teollistuneen aikakauden tehdaskuvaston”, ja niin edelleen.

Toisaalta yhtä lailla myös lapsia tehneet voivat kieltäytyä uusien lasten ”hankkimisesta” ko. termiä käyttäen. Itse asiassa kaikki hedelmälliset, nelikymppiset ja heteroseksuaalisesti aktiiviset naiset omaisivat 15 lasta, jos eivät olisi päättäneet jossakin vaiheessa olla ”hankkimatta” lisää. Ovatko hekin surkeita kapitalisteja, jotka lähestyvät lapsia hankittavina tuotteina tai tavaroina? Onko väärin päättää olla tekemättä toista lasta? Jos ei, miksi se, että joku kieltäytyy ensimmäisenkin lapsen hankkimisesta ympäristösyin, johtaa kiukkuun?

Kolmas toistuva kriittikki on lukumäärien korostaminen. Ihmisistä ja elämästä ei saisi puhua määrällisesti, ainoastaan laadullisesti. Tämä olisikin suotavaa, jos meillä ei olisi edessämme varsin määrällisiä ja akuutteja ongelmia. Lajien massasukupuutto on paitsi laadullista, myös määrällistä. Ilmastonmuutos on määrällistä. Populaatioiden tapa vaikuttaa elämän mahdollisuuksiin on laadullisen lisäksi määrällistä. Tätä ei voi kiertää ja niin kauan, kun asiaa ei kohdata, ovat ongelmat tuossa, sysäämässä yhä uusia lajeja sukupuuttoon ja yhä uusia ihmisiä ja muita eläimiä tulevaisuuden ilmastokurjuuteen. Ympäristöongelmien kohdalla määrällisyyttä ei voi sivuuttaa. Siksi on vaikea niellä väitettä siitä, että määrällisyys olisi juuri ihmispopulaation kohdalla lähtökohtaisesti tuomittava termi.

 
Luonnollinen lisääntyminen?

Tuohtumuksen alla näyttää toisinaan pilkottavan ajatus siitä, että ihmiselämä on jollakin tapaa pyhää ja lisääntyminen siinä määrin ”luonnollista”, että se vain ”tapahtuu”. Lapset vain ”tulevat”. Monissa ulostuloissa esille tullut kritiikki onkin, ettei lisääntymistä ylipäätään tulisi pohtia rationaalisesti, sillä se on meihin sisäänkirjattu osa elämää. Ihminen lisääntyy, uusien ihmisalkujen maailmaantulo on valtaisan kaunista, tämä kaikki on osa elämän upeaa prosessia. Se, joka kajoaa siihen järjellisillä päätöksillä, on vieraantunut elämästä ja luonnollisuudesta.

Tässä ajatuksessa tavoitetaan jotakin oleellista. Elämä ei ole pelkkää rationaalista valintaa. Vanhemmuuteen saattaa liittyä voimakkaita kokemuksia, jopa pyhyyden tuntemuksia. Rakkaus lapsiin on vahvaa ja moraalisesti elintärkeää. Mutta voiko väittää, ettei rationaalisilla valinnoilla saisi olla mitään sijaa? Tai että valinta olla ympäristösyistä lapseton olisi vain järkeen, eikä vaikkapa myös empatiaan, huoleen tai luontokokemuksiin perustuvaa? Onko huoli muita lajeja kohtaan ”epäluonnollisia”? Tulisiko meidän vain liukua eteenpäin osana elämän prosesseja, koskaan miettimättä, mikä olisi kaikkien kannalta kestävin tapa toimia?

Jälleen eteen nousee myös tämä: valintoja tehdään koko ajan. Yleensä lapset eivät vain ”tule”. Myös yhden tai kaksi lasta tehneet tekevät valintoja koskien sitä, haluavatko tulevaisuudessa lisää lapsia. Olisi karmeaa ajatella, että näiden valintojen ei saisi olla millään tapaa järjellisiä, ja että ylipäätään ihminen ei saisi ”valita” asiaa. Tällainen luonnollisuusajattelu johtaisi jonkinlaiseen aabrahamiseen imperatiiviin ”lisääntykää ja täyttäkää maa”, ja samalla tuhoaisi moraaliseen toimijuuteen liittyviä oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia. Valinnat ovat tärkeitä, ja meidän tulee valita hyvin. Rationaalisesti, empaattisesti, rakkaudella, tietoon perustuen. Vaikuttaa pelottavalta ja merkilliseltä, että lisääntymistä ei saisi valita, ja että erityisesti ympäristösyyt valintakriteerinä olisivat merkki jonkinlaisesta epäluonnollisuudesta tai elämävastaisuudesta. Eivätkö ne juuri ole elämämyönteisyyttä?

Erityisen merkilliseksi tämä kritiikki muodostuu, kun katsotaan lajimme menneisyyttä. Yuval Harari on ihmislajin historiaa popularisoineessa teoksessaan Sapiens kuvannut tapaa, jolla jo metsästäjä-keräilijät hyvin luultavasti rajoittivat lisääntymistä eri keinoin. Syy oli funktionaalinen: metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaista väkeä, ja suuren ihmismäärän jatkuva mukana kuljettaminen ei ollut mielekästä. Heiltä puuttui myös syy tehdä suuria lapsimääriä – miksi tuoda lisää suita ruokittavaksi, jos elämä oli laadukasta pienessä ryhmässä? Lisääntymistahti ponnahti äkilliseen kasvuun vasta maatalouskulttuurin myötä, sillä pelloille tarvittiin uurastajia. Ehkä tuolloin syntyi myös ajatus siitä, että ”mitä enemmän, sen parempi” on ”luonnollista”.

Lapsimäärän rajoittaminen ei siis ole moderni keksintö, vaan osa niitä elämän prosesseja, jotka vaikuttivat jo varhaisimmissa esivanhemmissamme. Sen nimeäminen ”epäluonnolliseksi” ei toimi. Päinvastoin, lisääntymisen harkitseva säännöstely voi tukea yhteisöjen ja näiden elinympäristöjen hyvinvointia, ja siten olla evolutiivisesti varsin ”luonnollinen” ratkaisu – turvaahan se pitkällä aikatähtäimellä myös ihmisen omaa selviytymistä.

Tällä hetkellä elämän moninaisuuden mahdollisuudet ovat uhattuina. Eri eläinlajien tulevaisuus on synkkä. Jopa ihmisen tulevaisuutta värittää katastrofien mahdollisuus. On tehtävä hyviä valintoja. Valintoja.

 
Ihmisyys ja identiteetti

Ihminen on voimakkaan kulttuurinen olento. Se, mitä pidämme ”luonnollisena”, perustuu itse asiassa usein kulttuurisiin oletuksiin ja tarinoihin. Erityisen innokkaasti ihminen tuottaa käsityksiä ihmisyydestä, hyväksytystä identiteetistä. Muodostuu ”itsestäänselvyyksiä”, joiden pohja on lopulta fiktiossa. Juuri tällöin saatetaan kommentoida, että ”on luonnollista, että lapset vain tapahtuvat, koska ainahan niin on ollut”, vaikka todellisuudessa lajimme on koettanut rajoittaa asiaa jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka myös monet eläimet vähentävät lisääntymistä huonoina aikoina.

Länsimaissa hyvin yleinen tarina vaikuttaa olevan, että ”luonnolliseen”, normatiivisesti hyväksyttyyn ihmiselämään ja -identiteettiin kuuluu kaksi lasta. Harva pysähtyy miettimään, miksi tämä olisi jokaisen kohdalla ”luonnollista”, tai miksi juuri kaksi lasta – miksi ei nolla tai kymmenen lasta? Miksi ylipäätään kysymys vanhemmuudesta määrittää niin monen ajatuksia oman identiteetin sosiaalisesta hyväksyttävyydestä? Miksi ei lisääntyä vähemmän silloin, kun ajat ovat surkeat? Miksi ei huomioida luonnon ja eläinkunnan hyvää omissa lisääntymisratkaisuissa? Miksi sivuuttaa samalla myös tulevaisuuden ihmisten hyvä?

Lisääntymispolitiikka, kulttuuriset oletukset ”luonnollisuudesta” ja ihmiskuva kietoutuvatkin usein tiukasti yhteen. Ehkä juuri tämä nostattaa kiukkua. Jotkut saattavat pitää ympäristösyihin perustuvaa lapsettomuutta hyökkäyksenä heidän omaa identiteettiään kohtaan. Tällöin tosiasiat unohtuvat yhä vahvempien luonnollisuus-kertomusten alle. Itse kaipaisin näiden kertomusten rehellistä avaamista ja muuttamista suuntaan, joka tunnistaa tosiasioita ja edessämme olevat konkreettiset, akuutit haasteet.

 

Henkilökohtainen epilogi

Oma lapsettomuuteni ei perustu ensisijaisesti ympäristösyihin. Vaikka haluaisin sanoa muuta, en siten ole niin pyyteetön kuin moni ympäristöperustein lapsista kieltäytynyt. Silti nuo syyt ovat aina olleet läsnä – eivät pääroolissa, mutta tärkeällä sijalla. Jotakin muuttui, kun tulin kaksi vuotta sitten vahingossa raskaaksi ja kävin läpi keskenmenon. Tuon raskauden aikana ehdin kokea hyvin vahvaa rakkautta lastani kohtaan ja piirtää eteemme tulevaisuutta. Hetken ymmärsin, mitä lisääntymiseen (raskauteen, lapseen, vanhemmuuteen) liittyvä ”pyhyyden” kokemus voi tarkoittaa. Tuskaisaa menetystä seurasi kaikennielevä halu uuteen lapseen, vaikka en raskautta heti yrittänytkään.

Olen itse siten jossakin välimaastossa. Vaikka pidän ympäristösyitä hyvin painokkaina, olen lyhyen ajan elämästäni halunnut lasta. Mietin tätä kysymystä usein. Kummankaan näiden lähtökohtien tärkeyttä ei voi kiistää. Olisi äärimmäisen julmaa ilmoittaa lasta syvästi haluavalle, että: ”Sinä et saa hankkia ainuttakaan”. Samoin on kuitenkin varsin julmaa ja kylmän kohtuutonta haukkua ja sättiä ympäristösyistä lapsettomuuden valitsevia.

Yksi ratkaisu löytyy tästä: ihmispopulaation pienentäminen on hyvä asia, mutta samoin on ihmislajin säilyminen. Onkin totta kai suotuisaa, että ne, jotka todella haluavat lapsen, voivat lisääntyä (tämä on niin itsestäänselvää, että sen kirjoittaminen tuntuu hiukan koomiselta). Kun ihmisen solut kuhisevat lapsenkaipuuta, on kaipuun seuraaminen toisinaan kuin hengittämistä – välttämätöntä. Lisääntyminen ei aina onnistu, mutta yrittämättä jättäminen olisi vieläkin kivuliaampaa. Kukaan ei ole poistamassa oikeutta lisääntymiseen.

Samalla on kuitenkin suotuisaa, että valinnanmahdollisuutta kasvatetaan vaihtoehtoja ja tietoa lisäämällä, jolloin yhä useampi kokee myös lapsettoman elämän mielekkääksi ja yhteistä hyvää tukevaksi. Jos asiasta keskusteltaisiin avoimesti ja ilman kiukkua, avautuisi eteen uudenlaisia tarinoita ihmisyydestä. Vapaaehtoisesta, ympäristösyihin nojaavasta lapsettomuudesta voisi tulla hyväksytympää ja yleisempää. Luonnon ja muiden eläinten tukemisesta tulisi vahvempi osa ihmiskuvaamme.

He, jotka valitsevat lapsettomuuden ympäristösyistä, pystyvät sellaiseen tapaan olla, mitä tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän – siihen, että kaikessa ei olekaan kyse ”minusta”, ”ihmisestä” tai ”minun lapsestani”, vaan yleisemmin elämän sekä myös muiden lajien kunnioittamisesta. He ansaitsevat vihan sijaan tukea. He saattavat tehdä myös sinun lapsesi tulevaisuudesta paremman.