Monelle syyllisyys ja häpeä ovat vaikeita sanoja. Niiden luota halutaan astella nopeasti pois ja sulkea ovi perässä kiinni. Vaihtoehdoksi niille tarjotaan mukavia tunteita, kivoja fiiliksiä, positiivista kannustinta. Ei tule syyttää, ei saa osoittaa ongelmia, vaan on kehuttava, palkittava, tarjottava epämukavuuden sijaan mukavuutta.

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen kohdalla tulisi luopua vikojen etsimisestä ja sen sijaan keskittyä kannustamiseen. Yritysmaailmaa, politiikkaa ja kuluttajia olisi kehuttava silloin, kun hyviä juttuja tapahtuu, eikä ongelmien osoittamiselle tai syyttelylle ole sijaa. Eikö niin?

Ei niin, sillä ilman syyllisyyttä ja häpeää tulee ilmastonmuutos tuhoamaan meidät ja suuren osan muusta planeetamme elämästä.

 

Kivojen fiilisten unimaailma

Positiiviset tunteet ovat elintärkeitä. Jos meitä vain syytettäisiin, jos joku seuraisi perässämme osoittaen ärjyvällä äänellä kaikki vikamme ja toruisi meitä hetkestä toiseen tuomarinnuija kädessään, olisi tilanne sietämätön ja sohisi mielemme rikki. Kannustaminen auttaa meitä pysymään eheinä ja uskomaan omaan itseemme ja mahdollisuuksiimme – se on psykologista hunajaa.

Silti myös syyllisyyttä ja häpeää tarvitaan. Jatkuva vikojen osoittelu murtaa, mutta yhtä lailla pelkkä kehuminen johtaa umpikujaan, sillä se tuottaa harhan täydellisyydestä. Miksi yrittää kehittyä, oppia ja muuttua moraalisemmaksi, jos joka tapauksessa on jo perin hyvä? Miksi tehdä ilmaston kannalta suotuisampia ratkaisuja ja muuttaa omaa elämää, jos on jo ”hyvä ihminen”? Empiirinen tutkimus paljastaa, että itseään ”hyvänä ihmisenä” pitävät tekevät vähemmän moraalisia tekoja kuin itseään vähemmän upeaksi kuvaavat. Paradoksaalisesti kivat fiilikset voivatkin passivoida, saada meidät olemaan vähemmän valppaina suurten moraalisten kysymysten edessä ja tuudittaa meidät omahyväisyyden uneen.

Moraalinen kehitys vaatii itsetuntemusta, ja itsetuntemus tarvitsee tuekseen myös vikojen tunnistamista. Jos haluamme pitää kiinni vain positiivisista näkökulmista itseen, kutistuu ymmärrys itsestä ruusunpunaiseksi saduksi, jossa tärkeintä on kehittymisen sijaan saavuttaa itselle onnellinen loppu – usein muista tai planeetasta piittaamatta. Realistisempi reitti itseymmärrykseen havaitsee viat ja on valmis kokemaan myös häpeää ja syyllisyyttä. Filosofi Gabrielle Taylor on jopa väittänyt, että ilman häpeää ja syyllisyyttä, ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta tuntea itseään. Tuollainen ihminen näkee peilissä vain hyvän, ei huonoa, ja siten kuvasta tulee yksiulotteinen, harhaanjohtava.

Jokaisessa on vikoja, meissä kaikissa on parannettavaa, ja tämän ymmärtäminen on myös moraalisen kasvun maaperä. Tästä kaikki alkaa: ymmärryksestä, että olemme tehneet virheitä ja että meissä on kohtia, joita voisi kehittää. Siksi syyllisyys ja häpeä ovat välttämätön osa myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen moraalista kohtaamista. Ne eivät tunnu kivalta, eikä se ole niiden tarkoituskaan. Ne opettavat meille ”hyvää” ja ”huonoa” juuri siksi, että ne ovat rosoisia ja haastavia.

 

Kehittävä häpeä

Häpeän yksi funktio on opettaa yhteisölle keskeisiä arvoja ja periaatteita, jolloin yksilöt eivät tee mitä ikinä heitä sattuu huvittamaan, vaan säätelevät käyttäytymistään yhteisön mukaiseksi. Jos olisimme ultraindividualisteja, jotka toteuttavat itseään muiden näkemyksille keskisormea näyttäen, yhteisöt romahtaisivat. Itse asiassa, ultraindividualistit olisivat kuolleet savannille jo vuosituhansia sitten, sillä kukaan ei olisi tullut auttamaan heitä leijonan väijyessä pusikossa. Häpeä onkin yhteisöjä koossa pitävä tunne, jaetun sosiaalisen todellisuuden kulmakivi, ja yksilön oman selviytymisen mahdollistaja.

Tokikaan ihmisen ei tarvitse sisäistää mitä tahansa yhteisön oppeja. Jos yhteisö kailottaa korvaamme moraalisesti vastenmielisiä sääntöjä, ei niihin tarvitse noin vain mukautua. Cheshire Calhoun onkin ehdottanut, että häpeä tulisi kohdata ”moraalisen kypsyyden” kautta, mihin liittyy taito reflektoida yhteisön arvoja ja sitä, mistä asioista on lopulta aihetta kokea häpeää. Jos kilpailuyhteiskunta sanoo, että ihmisen on oltava terve, kaunis, menestyvä ja armoton egoistinen kilpailija tai tällä on syytä rojahtaa häpeän monttuihin, voi yksilö pohtia, haluaako todella uskoa tuollaisiin normeihin ja kokea häpeää siitä, ettei täytä yhteisön standardeja.

Osa moraalista kypsyyttä on kuitenkin häpeän kokeminen silloin, kun sille on aihetta. Jos me törttöilemme ja toimimme itsekkäästi, muille haittaa tuottaen, on häpeä tarpeellista, kehittävää, jopa välttämätöntä. #metoo -kampanja on tästä loistava esimerkki. Se on julkisen tuomion kautta muistuttanut keskeisistä arvoista, kuten tasavertaisuudesta ja kunnioituksesta, sekä siten kommunikoinut naisten ahdistelijoille, että heidän on muututtava. Sen voima on nimenomaan häpeässä – siinä, että viat levitetään pöydälle ja tärkeät arvot upotetaan takaisin kollektiiviseen muistiin.

 
Ilmastosyyllisyys, lajihäpeä

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen aikakausi vaatii syyllisyyttä ja häpeää. Se tarvitsee oman #metoo-kampanjansa, jotta nykyihminen voisi viimein herätä siitä kivojen fiilisten unesta, joka estää häntä kohtaamasta todellisuutta. Lajit ovat kuolemassa. Eläimet miljardeittain kärsivät maailman tuotantohalleissa ja turkistarhoilla. Luonto sellaisena kuin sen tunnemme on katoamassa. Tulevaisuutemme on romahtamassa. Tämä on hätätila, katastrofeista suurin, eikä unelle ole enää sekuntiakaan aikaa.

Mitä nämä tunteet voivat sitten mahdollistaa? Syyllisyys kohdistuu tekoihin, se osoittaa kohtia huonoja päätöksiä ja puskee tajuntaamme, että väärät valinnat on korvattava hyvillä teoilla. Ilmastosyyllisyys työntää haluun muuttaa yksittäisiä tekoja – vähentämään lentämistä ja autoilua, syömään kasvipainotteisesti, kuluttamaan vähemmän, olemaan käyttämättä turkiskuoseja. Syyllisyys liittyy tutkitusti moraalisiin oivalluksiin, empatiaan ja korjaaviin tekoihin. Syyllinen yksilö haluaa tehdä paremmin, hyvittää aiemmat mokansa ja muuttaa käyttäytymistään. Tätä kaikkea tarvitaan kipeästi, akuutisti, jotta eläinkunta ja muu luonto voisivat selvitä ihmisen niille aiheuttamasta ahdingosta.

Häpeä on kokonaisvaltaisempi tunne ja keskittyy yksittäisten tekojen sijaan meihin ihmisinä. Kun häpeämme, häpeämme itseämme – sitä, millaisia olentoja olemme. Tästä syystä se voi pirstaloida ja upottaa epätoivoon. On haastavaa kohdata oma minä viallisena. On jopa sietämätöntä nähdä, ettei ”minä” olekaan sitä, mitä halusimme sen olevan. Yksi reitti ulos sietämättömyydestä ovat defenssit, jolloin alamme karjua muille ja hyökätä heidän kimppuunsa, tai vetäydymme mahdollisimman kauas siitä, mikä häpeää aiheuttaa.

Greta Thunbergin kohtaama merkillinen fiasko, jonka raameissa aikuiset miehet haukkuvat sylki leualla 16-vuotiasta tyttöä hulluksi, rumaksi, tyhmäksi, aivopestyksi ja epäseksikkääksi, kielii juuri häpeän defensseistä. Defensseistä kertoo myös se, miten moni aivan tavallinen ihminen ei halua kuulla eläinten kohtelun realiteeteista ja ilmastonmuutoksesta, vaan vetäytyy tiedon ääreltä pois. Häpeän mahdollisuus on liikaa, ihmisessä olevien vikojen tunnistaminen on tuskallisen vaikeaa, liian tukalaa. Kenties siksi niin moni haluaa jopa kiistää koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. On helpompi paeta ja kieltää kuin hyväksyä tarve muutokseen.

Häpeään voi kuitenkin suhtautua myös toisin. Jos sen kohtaa moraalisen kypsyyden kautta, avaa se eteen ihmiselämän ehkä tärkeimmät kysymykset. Minkälainen ihminen olen ollut? Minkälaiset ideologiat, arvot tai tottumukset ovat ohjanneet elämääni? Miten voisin muuttua?

 

Viimeinen hetki

On viimeinen hetki kysyä, minkälainen ihminen on ollut. Minkälaiset ideologiat, arvot ja tottumukset ovat ohjanneet ihmisten luonto- ja eläinsuhdetta, tapaamme elää ja olla tässä huikeassa, kauniissa maailmassa? Miten me voisimme muuttua, jotta meistä tulisi kykykkäitä ottamaan myös ulkopuolisen maailman tarpeet lukuun – ennen kuin se on peruuttamattomasti liian myöhäistä?

Tämä aikakausi enemmän kuin yksikään aiempi vaatii vikojen tunnistamista ja korjaamista. Ihminen on törttöillyt ahneuden ja vallan kulutusjuhlissaan ja tuhonnut samalla muiden eläinten hyvän elämän mahdollisuudet sekä syössyt planeettamme ilmastokatatrofiin. Me olemme mokanneet – rajusti, syvästi, romahduttavan laajasti. Jos me emme pysähdy nyt ja tunnista vikoja, on kaikki toivo mennyttä, sillä siinä tapauksessa uni jatkuu, eikä ihminen lajina havahdu ajoissa.

On osattava katsoa ihmistä realistisesti, tunnistaa ongelmat ja muuttua. Vaihtoehtoja ei ole. Muiden lajien tulevaisuus ja oman lajimme olemassaolo vaativat tätä. Panokset eivät voisi olla suurempia. Tämä on koetinkivemme: pystymmekö vastaanottamaan eläinten ja luonnon kohtelua koskevan syyllisyyden ja häpeän, vai emme.

Onneksi merkkejä paremmasta on nähtävillä. Thunbergin kaltaiset tahot ovat nostattaneet häpeää myös menestyksekkäästi. He ovat kritisoineet, osoittaneet kohti ongelmia ja vikoja, ja mobilisoineet ilmastotietoisuuden ennennäkemättömälle tasolle. Vaikka monet juoksevat heidän edessään defenssien taakse, monet osaavat kohdata kritiikin myös moraalisen kypsyyden kautta ja pysähtyä kysymään: kuka minä olen? Minkälainen ihminen minä olen tavassani kohdella ympäröivää maailmaa? Miten minä voisin muuttua niin, että sekä minä että maailma voisivat paremmin?

 

Lopuksi

Osansa syyllisyydestä ja häpeästä kuuluu meille kaikille, sillä kukaan ei ole viaton. Myös minulla on syytä syyllisyyteen ja häpeään eläinkunnan ja ympäristön edessä. Toisinaan nuo tunteet voivat avautua eteen äkisti, ilman varoitusta. Silloin ne eivät synny niinkään muiden ihmisten kritiikistä vaan jostain paljon yksinkertaisemmasta.

Toisinaan, kun katson kuvia teurasautojen pelokkaista sioista tai muoviin kuolleista valaista, tai kun pysähdyn metsässä puiden äärelle ja muistan, että tuo hiljaiseksi jäänyt metsä oli aiemmin täynnä ääniä ja liikettä, se tapahtuu. Syyllisyys ja häpeä nousevat jokaiseen soluun, sillä eläinkunta ja luonto katsovat ihmistä takaisin, kertovat oman tarinansa, muistuttavat siitä ennennäkemättömästä tuhosta, jonka kourissa ne kamppailevat joka hetki.

Silloin ei voi kuin pysähtyä tärkeimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa se sekä itselle että muille: ihminen, mitä sinä olet tehnyt? Ilman tuon kysymyksen esittämistä, ilman syyllisyyttä ja häpeää, ei tule tulevaisuutta, jona voimme vastata: niin, me teimme väärin, mutta sitten havahduimme korjaamaan tekomme ennen kuin oli liian myöhäistä.

 

Lisää aiheesta: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/