Tällä viikolla MTK aloitti lehmäkampanjan, jonka tarkoituksena on ilmeisesti väittää, että jatkuvaan tiineyskierteeseen pakotettu parsilehmä, jolta vasikat viedään pian syntymän jälkeen, ovat varsin iloisia. Jossakin toisessa todellisuudessa kampanja olisi (huonoa) mustaa huumoria.

Samaan aikaan eläinten asemasta edistyksellisellä tavalla puhunut Jenni Haukio sai eläintuottajilta julkisen kirjeen. Tuottajat kokivat joutuneensa kritiikin kohteeksi ja olivat tästä tuohtuneita. Kritiikin vastaanottaminen on taitolaji: jotkut kykenevät kuulemaan sitä ja pohtimaan, olisiko siitä jotakin opittavaa. Toiset sulkevat korvansa ja kiukustuvat. Jälkimmäistä tapahtuu erityisesti, kun ihmisellä on metaforinen tai  konkreettinen oma lehmä ojassa.

Kirje ei olekaan asiallisen keskustelun avaus, vaan vaikuttaa valitettavasti vähemmän harkitulta purkaukselta, johon sisältyy tieteen vastaisia tai vailla perusteita olevia oletuksia.

 

Eläin koneena

Kirje väittää suomalaisen eläintuotannon tarjoavan eläimille peräti maailman parhaat olosuhteet. Tälle eläintuottajien usein toistamalle mantralle ei kuitenkaan tarjota mitään todistusaineistoa ja sitä voikin pitää realistisen havainnon sijaan harhaanjohtavana mainoslauseena. Lähes jokaisen maan eläintuottajat pitävät juuri omaa maataan eläinsuojelun ideaalina, vaikka eläintuotanto on lopulta teollistuneissa maissa varsin samankaltaista. Jokaisessa maassa eläimet asuvat ahtaasti ja vailla mahdollisuuksia elää lajilleen tyypillistä elämää. Olisi upeaa, jos suomalainen eläintuotanto poikkeaisi tästä, mutta sen sijaan se toistaa raadollisen eläinsuhteen kaaviota, joka on tämä: ”Eläin on olemassa ihmisen hyväksi, ja siitä on otettava mahdollisimman kustannustehokkaasti ja paljon irti”.

Eläinten halua elää pidettiin kirjeessä ”inhimillistämisenä”. Tuottajat myös väittivät, etteivät eläimet osaa suunnitella asioita. Juuri tämä asenne on yksi eläintuotannon ammottavista virheistä. Aivan liian usein eläintuottajat maalailevat käsitystä, jonka mukaan eläin on lähes koneen kaltainen, kehittynyttä mieltä vailla oleva, tylsästi ja kenties tyystin tiedostamattomien vaistojensa varassa tallustava olento. Valitettavasti eläintuottajat eivät usein olekaan perillä eläinten mielen tutkimuksesta ja sen hätkähdyttävistäkin tuloksista. Erittäin todennäköisesti suuri osa eläimistä on tietoisia olentoja, jotka kykenevät oppimaan, muistamaan, muodostamaan tunteita, toimimaan tarkoitushakuisesti ja suunnittelemaan myös tulevaa – todistusaineistoa kaikista näistä mielen taidoista löytyy useiden eri lajien kohdalta ja tutkimuksen määrä kasvaa vauhdilla.

Tähän kaikkeen ei kuitenkaan vaadita tutkimusta. Jo terve järki ja kokemus eläimistä riittää sen todentamiseen, että eläin on mielellisesti kyvykäs otus. Kenen tahansa eläinten parissa työskentelevän soisi ymmärtävän, että kun sika tai kana koettaa rakentaa pesää, kun ne odottavat ruokaa tai kun ne piilottavat ruokaa muilta, on kyseessä tulevaan valmistautuminen. Terve järki ja kokemus vaativat tuekseen kuitenkin avointa mieltä – sitä, että ihminen on valmis ottamaan vastaan myös sellaista tietoa, mikä voi tehdä eläintuotannosta moraalisesti epämukavaa. Kenties tämän avoimuuden puute tekee monista eläintuottajista kehnoimpia eläintuntijoita.

Eläinten mieltä vähättelevät eläintuottajat nojaavatkin auttamatta virheelliseen ja vanhentuneeseen eläinkäsitykseen. Tämä ei ole ihme. Tutkimus on osoittanut, että monet pyrkivät oikeuttamaan eläinten käyttöä aliarvioimalla eläinten mielen kykyjä. On helpompaa kasvattaa, tappaa ja syödä otuksia, jotka ovat pelkkää biologiaa vailla kehittynyttä mieltä. Kun tuottaja vähättelee eläinten kykyjä, voi taustamotiivina olla paitsi omantunnon puhdistusoperaatio, myös markkinointi: tuottaja kertoo kuluttajalle, että ”ei se mitään, syö vain, eläin on lihaa, ei yksilö”.

Eläinten mielen vähättelyn seuraukset ovat romahduttavia. Niin kauan, kun eläintuottaja aliarvioi eläimiä, ei hänellä ole toivoakaan siitä, että hän pystyisi huolehtimaan eläinten monitahoisista tarpeista. Juuri tästä syystä tulisi hälytyskellojen soida, kun tuottaja puhuu ”inhimillistämisestä”, sillä tuo sana saattaa paljastaa jotain synkkää – sen, että eläimet kenties kasvavat sellaisten ihmisten armoilla, jotka eivät tiedä niistä kylliksi.

 

Lemmikit ja muut eläimet

Kirjeessään tuottajat myös väittivät, ettei ”eläinten ystävän sädekehän” alla kiinnitetä huomiota lemmikkieläinten kohteluun. Tässä kohden tuottajien tietämys eläinten hyvinvointia ja oikeuksia koskevasta keskustelusta on valitettavasti rajallista. Lemmikkien pidon etiikka on herättänyt keskustelua jo pitkään. Jotkut eläinoikeusajattelijat ovat kyseenalaistaneet kaiken lemmikkien pidon, osa taas on keskittynyt häkkieläinten pidon kritiikkiin. Aihe ei suinkaan ole jäänyt vaille huomiota.

Päinvastoin, eläinsuojelutoimet ovat usein kohdistuneet nimenomaan lemmikkeinä pidettäviin eläimiin tuotannossa käytettyjen sikojen, kanojen ja lehmien jäädessä sivuun. Kaltoin kohdeltu koira herättää voimakkaampia reaktioita kuin kaltoin kohdeltu sika, eikä jälkimmäisen kohtaloa usein muisteta lainkaan. Siksi on aika viimein kääntää valokeila tuotannon rattaissa kärsiviin ja kuoleviin olentoihin.

Jo lain tasolla lemmikkieläinten pidolle asetetaan huomattavasti kovemmat vaatimukset kuin tuotantoeläinten kasvattamiselle. Jos pistäisin koiran kääntymisen estävään häkkiin, tuottaisin sillä pentueita vuodesta toiseen, eristäisin pennut häkin toiselle puolelle niin, ettei emo pääse hoivaamaan niitä lainkaan, ja kasvattaisin ne sen jälkeen ahtaassa karsinassa ruoaksi, olisin joutunut oikeuden eteen ja yleisen, kauhusta parahtelevan tuomion kohteeksi alta aikayksikön. Tuotannossa tätä kaikkea tehdään miljoonille ja taas miljoonille sioille, vuodesta toiseen, arkipäiväisesti ja lain siunauksella, eikä juuri kukaan puutu asiaan. Tästä perspektiivistä onkin absurdia väittää, että eläintuotanto olisi kohtuuttoman tarkastelun kohteena – tilannehan on täysin päinvastainen.

Myös kirjeen piruilevat sanakäänteet herättävät huomiota. Tarkoittaako eläinten aseman pohdinta tosiaan sitä, että henkilö pitää yllään ”sädekehää”? Eikö jokaista tulisi kiinnostaa, miten ja miksi eläimiä suomalaisilla tiloilla kohdellaan? Eikö tämän pitäisi olla kysymys, josta erityisesti eläintuottaja on kiinnostunut, jos hän välittää eläimistä rahtuakaan? Eikö eettisesti valveutuneen eläintuottajan tulisi ottaa avosylin vastaan kaikki keskustelu siitä, miten eläimiä tulisi kohdella? Miksi hän tämän sijaan hyökkää keskustelijoita vastaan, ja mitä niin tekeminen paljastaa?

 

Homo sapiens ja mihin ne eläimet nyt sitten laitetaan?

Kirjeessä jopa ihmisten aivojen kehitys liitetään lihansyöntiin ”kiistattomana tosiasiana”, ja liha nimetään asiaksi, mitä ihminen on syönyt ”miljoonien vuosien ajan”. Tässä kohden tietämys ihmiseläimestä on vähemmän valistunutta. Homo sapiens erkaantui Homo erectuksesta 350 000 vuotta sitten, eli hänellä ei ole ollut aikaa mässäillä lihalla ”miljoonia vuosia”.

Varhaisten ihmisapinoiden ruokailutottumuksista on verrattain vähän tietoa, ja variaatio on ollut luultavasti runsasta (myös nykyisten metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa on vaihtelua: jotkut ovat kasvispainoitteisia, toiset hyvin lihapainotteisia). Ruokavalio onkin luultavasti vaihdellut paikan, olosuhteiden ja populaation mukaan. Lihansyönnin ja aivojen koon suhdetta pohdittaessa kannattaa muistaa, että monet eläinlajit ovat lihansyöjiä ilman, että niiden aivorakenne olisi kokenut merkittäviä harppauksia. Toisaalta nykyihmisen sukulaislajeista (sekä jo kadonneista että nykyisistä) monet ovat pääasiallisia kasvissyöjiä, ja monet kasvissyöjälajit aina gorilloista norsuihin ovat varsin älykkäitä ja kantavat kompleksisia, suuria aivoja.

Ihmisaivojen koon kasvu onkin liitetty lihasyönnin sijaan tulen käyttöön: kun ihminen oppi kypsentämään ruokaa, ruoansulatuselimistö pieneni ja energiaa vapautui aivotyöskentelyyn. Ei olekaan millään tavoin ”kiistaton tosiasia”, että ihmisen aivot olisivat vaatineet nimenomaan lihaa kasvaakseen.

Lopulta tuottajat pohtivat, mihin tuotannossa käytetyt eläimet laitetaan, jollei niitä tapeta. Yksinkertaista: kun eläintuotteita ei enää kuluteta entisessä määrin, uusia eläimiä ei tuoteta samalla tahdilla. Eläimiä ei siis tarvitse ”laittaa” mihinkään, sillä niitä ei syntynyt. Ja kun eläintuotanto supistuu, vapautuu valtava määrä aiemmin rehunviljelyyn käytettyä maapinta-alaa, jolle luonto voi palata. Luonnonvaraiset kasvit ja eläimet voivat lisääntyä ja saada takaisin sitä tilaa, minkä tehomaatalouden monotonia on niiltä riistänyt. Tästä voisi alkaa uusi, moraalisesti eheämpi ja biologisesti huomattavasti monimuotoisempi aikakausi.

 

Miksi?

Eläintuotannon kritiikki ei tule tyhjästä. Sille on painava, konkreettinen, raadollinen, pohjattoman surullinen syy.

Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonittain eläimiä, jotka on pakotettu elämään niiden kaikkein perustavimpia tarpeita ja kykyjä rikkovassa todellisuudessa. Emakoita, jotka on työnnetty kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin. Broilereita, jotka elävät valtavissa, stressitäyteisissä halleissa keskellä tuhansia muita lintuja, joista jokaiselle jää vain piskuisesti tilaa. Lehmiä, jotka on sidottu päästään parteen ja joiden mahdollisuus niinkin perustavanlaatuiseen asiaan kuin käyskentelyyn on pääosin estetty. Kanoja, jotka on ahdettu vieri viereen metallihäkin sisään keinovalojen alle. Taloudellisen tehokkuuden nimissä eläinten elintila on supistettu minimiin. Jalostuksella sekä ruokinnalla tähdätään siihen, että eläimet kasvaisivat teuras- tai tuotantokuntoon mahdollisimman nopeasti, mikä sysää niiden elimistöt jopa äärimmäiseen rasitukseen.

Näiltä eläimiltä on evätty elämän sisältö. Ne ovat elossa, mutta eivät elä. Ne eivät voi elää, sillä niitä kohdellaan biologisina koneistoina vailla omaa näkökulmaa.

Eläinteollisuus on ilmiönä varsin tuore. Se on teollistuneen aikakauden karmaiseva keksintö. Tässä ei ole mitään luonnollista. Muinainen metsästäjä-keräilijä olisi kavahtanut sitä, että eläimiä kohdellaan kuin ne eivät olisi ajattelevia, kokevia, tuntevia, aistivia, tahtovia, tarvitsevia olentoja. Nykyihmisen rakentama eläinteollisuus aiheuttaa muille eläimille ennennäkemättömän mittakaavan haittaa ja kärsimystä.

Ajatelkaa tätä: miltä tuntuu olla pakotettu häkkiin, jossa ei voi kääntyä ympäri? Häkkiin, jossa ei voi liikkua? Miltä tuntuu viettää siellä kuukausia? Eikö tämä olisi helvetti? Entä miltä tuntuisi elää kuukaudesta toiseen pää seinään kiinni kytkettynä? Ajatelkaa tätäkin: miltä tuntuisi olla emo, jonka keho valmistautuu tulevaan syntymään ja jossa kohisee tarve rakentaa pesä tai vetäytyä rauhaan? Emo, jonka aivoissa välittäjäaineiden virrat herättävät valtavan kiintymyksen, hellyyden ja huolen tuntemuksia. Emo, joka kuumeisesti haluaa hoitaa poikastaan. Tuo kaikki on kaunista, biologista, tärkeää.

Ja sitten tapahtuu jotakin pimeää ja mielivaltaista: noilta emoilta viedään niiden poikaset heti tai pian syntymän jälkeen. Ne eivät voi rakentaa pesiä, ne eivät voi hoivata, ne eivät voi tehdä muuta kuin jäädä häkin klaustrofobiseen helvettiin tai päästä paikoilleen sidottuna samalla, kun niiden poikaset varastetaan saman kolkon systeemin rattaisiin vaille emon läheisyyttä, ja myös niiden mahdollisuus elää (ei vain olla elossa) tuhotaan.

MTK:n lehmäkampanja koettaa sanoa, että tämä kaikki on ok. Eläintuottajien kirje Haukiolle pyrkii vakuuttamaan samaa. Itselle tulee halu kysyä: Todellako?  Aivanko todella te ajattelette näin? Todella?

Tuottajien kirjeessä eläimet nimetään ”työkavereiksi”. Sanavalinta tuo mieleen hirtehishuumorin. Harva tunkee työkavereitaan pieneen karsinaan tai häkkiin, estää heiltä käyttäytymisen vapauden, riistää heiltä jälkikasvun ja lopuksi kiikuttaa teurastamolle. Me emme tee näin ihmiskavereille, sillä me ymmärrämme, että heillä on näkökulma, mieli ja arvoa, ja että he kärsivät, jos heitä kohdellaan huonosti. Miksi ei siis kohdistaa sama ymmärrys muihin lajeihin? Miksi ei kohdella sikoja, lehmiä ja kanoja hyväntahtoisesti ja tavalla, joka huomioi niiden näkökulman ja tarpeet? Miksi aiheuttaa kärsimystä, kun voi valita toisin? Jos eläin todella olisi ”työkaveri” muutoin kuin kolkon ironisesti tulkittuna, näihin kysymyksiin olisi vastattava tarkasti ja harkiten.

Maailma on muutoksessa. Ihmisen on mietittävä suhdettaan muuhun luontoon ja eläinkuntaan kokonaisvaltaisella tavalla uusiksi. On pystyttävä kehittymään, elämään toisin ja paremmin. Eläintuotteiden vaihtoehdot maistuvatkin yhä useammalle. Olen varma, että jonakin päivänä tulevat sukupolvet ihmettelevät, miten oli mahdollista, että joskus eläimiä kohdeltiin kuin koneita ja ahdettiin häkkeihin vain, jotta ne ja niiden jälkikasvu voitiin syödä. ”Miten näin saattoi tapahtua? Mitä ihminen oikein ajatteli?”, he luultavasti kysyvät. Tuon sukupolven näkökulmasta he, jotka kunnioittavat ihmisen lisäksi myös muita lajeja, ovat edelläkävijöitä – eivät kiukun kohteita.