Keskenmenon muistokirjoitus

Shh

Se on piilossa tapahtunut kuolema. Kehon ytimeen herää elämä, jonka sydän lyö, ja jonka sydän eräänä päivänä lakkaa lyömästä. Elämä, jota ei voi koskettaa ja kuolema, joka tapahtui salaa.

Se on myös piilotettu kuolema, vaikenemisen syy, asia, jolle ei anneta sanoja. Ehkä siksi ihmiset pelkäävät kertoa raskaudestaan ennen 12 viikkoa – he eivät halua tilannetta, jossa joutuisivat kertomaan myös kuolemasta. ”Sain keskenmenon” on lause, jonka muodostus on kipuisaa. ”Olen sairaslomalla” korvaa sen, asettuu virkkeeksi, jonka taakse menetys vaivihkaa kirjataan. Me kerromme läheisten kuolemista jopa tuntemattomille, mutta kun tuo läheinen on syntymätön, hiljaisuus sitoo sanat sisäänsä.

lataus-2Viisitoista prosenttia raskauksista päätyy keskenmenoon. Meitä on paljon. Kaikki eivät tiedä, että edes olivat raskaana, toiset selittävät olkia kohottaen asian tavoilla, jotka väistävät surua ja kääntävät sen parhain päin, jotkut kohtaavat ja käsittelevät kaiken kuin eteen annetun hetkellisen haasteen kumppaneiden tai läheisten tuki hartioillaan. Jotkut vaimenevat piilotetun kuoleman kanssa yksinäisyyden pakopaikkoihin, joissa mykäksi pakotettu suru keihästää ja repii, sillä he kokevat, ettei kukaan voisi ymmärtää. Lähes kaikki sanovat ”keskenmeno” vain läheisimmille ja heillekin hiljaa, varoen.

Kenties se, että vasta aivan juuri eläväksi tullut kuolee, kauhistuttaa kokonaisia kulttuureita koodeihin, joiden mukaan asia on vaikenemista vaativa, jotakin niin henkilökohtaista, että se tulee jopa peittää valheisiin tai kiertoilmaisuihin. Kenties siihen liittyy häpeää, vääriä käsityksiä epäonnistumisesta. Tai kenties sille ei vain ole annettu reittejä tulla ulos: kenties se on surua, jolle ei ole rituaaleja, koska sen keskiössä on sellaisen olennon kuolema, joka ei vielä ollut maailmaa itseensä hengittävä, maailmaa koskettava yksilö. ”Ketä minä suren?” ovat ne sanat, jotka hapuilevat eteenpäin epätoivon juonteina, ja niiden takana kasvavat vielä suuremmat ja silti yhtä vaimennetut sanat: ”Saanko minä surra?”.

Kliininen molekyyli ja ihmeet

Eräänä päivänä makasin valkoisella tuolilla ja näin ruudulla aivan pienen olennon, jonka sydän ei vielä lyönyt. Toisena päivänä olin jälleen tuolla tuolilla ja kun ruutu käännettiin minua kohti, näin sydämen kiihkeän liikkeen, merkin todellisuuden kerroksien alaisesta ilosta, niistä räjähdyksistä, jotka ovat avaruuksien alkuperä ja solujen syttyminen elämäksi.

”Se on täysin abstraktia”, sanoi joku minulle nyt, kaiken jälkeen, kenties koettaen lohduttaa. ”Kukaan ei ole kuollut, se oli vain kooste soluja”, olisi hän voinut lisätä, sillä sitä hän tarkoitti, ”Se ei ollut yksilö, ei sitä voi surra”. Lääketiedekin muuttaa mielipidettään sillä hetkellä, kun olento sisällä on kuollut. Elävänä se on alkio tai sikiö, kuolleena se on kaavinnan kohde, veristä ”limaa” tai ”kudosta”, jonka alkuperästä ei puhuta. Nämä ovat puhtaan biologian valkotakkisia kertomuksia, jotka haluavat pestä epämukavan pois.

Minäkin tiedän molekyylit. Olen käsitellyt soveltavan etiikan kurssilla aborttikysymystä kymmeniä kertoja. Olen kirjoittanut taululle näkemyksiä siitä kuinka meistä tulee yksilöitä vasta sitten, kun ilma ihollamme tuntuu joltakin ja olemassaolo on aisteillemme auki. Voisin uhrata itsestäni ja elämästäni paljon, jos tietäisin, että niin tekemällä takaisin naisille oikeuden lopettaa juuri sellaisen olennon elämä, jonka kuolemaa nyt itse itken. Mitä nyt kuitenkin lisäisin, jos yhä noita kursseja opettaisin, olisi tämä: Elämä on ihmeellistä, elämän syntyminen eriskummallisen hohtavaa kuin tyhjyyteen ilmestyvä värähdys valoa, ja vaikka meillä voi toisinaan olla oikeus sen tuhoamiseen, ei sitä koskaan voi kääntää kliinisyyden kielelle menettämättä jotakin äärimmäisen tärkeää.

Ihme ei ole vain ihmisessä vaan kaikkialla. Se puskee atomeita yhteen soluiksi ja soluja yhteen molekyyleiksi ja molekyylejä yhteen kudoksiksi ja kuiduksi, joista tulee kiiltäväkylkisiä kaloja tai pistäväneulaisia puita. Se on vihreissä latvuksissa, se on mullassa, se on miljoonina elämän osina meissä ja ilmakehässä, kaikissa ja kaikkialla, se on olemassaolon merkityksellisin osa. Olen pitänyt kättäni puiden rungoilla tuhansia kertoja ajatellen, miten omituista, miten kaunista, miten ihmeellistä, että puu on, että olemassaolo valuu ja vyöryy lukemattomina ja käsittämättöminä koostelmina kaikkialla, minne aistini yltävät. Silti minulle sydämen liike oli läheisempi kuin muu, sillä se kertoi, että elämä oli minun lapseni. Sillä hetkellä ihmisen alkubiologiasta, ihmisen ensimmäisistä molekyyleistä, tuli jotakin, joka avasi ja muutti minut.

”Tämä on niin raskasta”, huokaavat pienten lasten vanhemmat ja uskon heitä. Arki peittää ihmeitä, univajeen vuorokaudet ja vaatien hakkaavat pienet nyrkit kasaavat esteitä tunteiden eteen ja voivat jopa hetkeksi padota pois rakkauksia. Tarinat lapsista eivät ole yksiselitteisiä tarinoita onnellisuudesta. Silti toivoisin, että he muistaisivat väsymyksen välitiloissa, että jossakin siellä lyö pieni sydän.

Suru, sillä rakkaus

Viime viikolla tuli päivä, jolloin maatessani tuolilla lääkäri oli hiljaa, hiljaisuus kesti kauemmin kuin vuodet, ja tiesin ennen kuin hän edes kertoi. Sitten lakkasin kuulemasta, mitä minulle sanottiin, ponnistelin läpi katujen koettaen pidättää jotakin, minkä tulisi saada näkyä, ja viimein auton kadotessa tunnelin suojaan aloin itkien kirkua. Huusin, kunnes tajusin ajaneeni 30 kilometriä väärään suuntaan muistamatta, missä olen ollut ja tietämättä, missä olin.

img_4820a-copy-300x300Pysähtynyt pieni olento pysyi edelleen sisälläni. Kehoni ei halunnut uskoa, kehoni ei vielä tiennyt, se ei halunnut antaa pois sitä, jota se edelleen puski minua rakastamaan enemmän kuin mitään. Hetket muuttuivat veren pelkoisaksi ennakoinniksi, sillä veri vahvistaisi tapahtuman, tekisi siitä peruuttamattoman. Kun veri tuli, siivilöin virtsaani varmistaakseni, ettei pieni olento joutuisi vahingossa viemäriin, kadotin ajatuksia yön loputtomiin taukoihin, juoksin lammen jäällä niin kovaa kuin pystyin toivoen, että se pysäyttäisi kaiken, ja makasin metsässä lumella itkien sitä, jonka menetin. Tätä on keskenmeno, ja tämän halusin asettaa lauseiksi todellisuudessa, jossa piilossa olevien kuolemalle ei ole rituaaleja. Sanoilla kirjaan se, mitä koen: ilo oli täällä.

Suru tulee negaatioista, antiteeseistä, poisottamisista. Kehoni oli kuiskinut minuun vahvimman koskaan kokemani tunteen: tätä elämää minä suojelen, tämän vuoksi minä kuolisin, tämän vuoksi minä tappaisin, tämän edessä minun olisi annettava itsestäni kaikki ja tekisin niin ilman ensimmäistäkään kysymystä. Niiden kuiskausten takana oli jotakin lempeää ja alkuaikaista, jotakin eheää ja tasaista, joka oli ehdoton rakkaus. Noita kuiskauksia, tuota rakkautta, tietoni kuolemasta työntää pois, koska olentoa ei enää ole. Rakkauteni on jokaisessa solussani, ja silti tietoni sanoo sille ”Sinulla ei ole enää kohdetta”.

On myös toinen poisottaminen. Olin nähnyt tulevaisuuksia. Pienen ruskeahiuksisen tytön, joka juoksee ympärilläni ja halaa kanssani elämää. Miten sanoa hyvästit jollekin, mitä ei vielä ollut, tarinoille, joita ei koskaan tapahtunut, mutta jotka silti kiemurtelivat mieleen hormonien sysäyksinä ja merkityksinä, joita merkityksillä olemassaolon kohtaava olento tuottaa?

Sille pienelle tytölle sanoisin, jos hän voisi kuulla: En ollut koskaan ajatellut tai suunnitellut tulevani äidiksi. Sitten rakkaus sekoitti kehoni, ja keho koosti itseensä uuden elämän. En tiedä, tuleeko minusta koskaan äitiä. Elämä on arvokasta, elämä on hyvää muutoinkin. Sinut, vahingoista kauneimman, olisin silti halunnut pitää.

Kiitos, että sain nähdä sydämesi sykkeen ja siinä ajan ensimmäisen värähdyksen.

img_7129a-940x480

Rosie was here 2001-2016

 

Tarinan alku: Kuolleita jäniksiä ja kaksi pakomatkaa

Kaikki hienot tarinat alkavat synkkänä, sateisena yönä. Niin myös Rosien ja minun tarina. Rosie oli kasvanut Pohjois-Englannin vanhassa teollisuuskaupungissa, harmaakivisten talojen, löyhkäävien kujien, kärsimättömien ihmisten ja nujertavan sateen keskellä. Se oli englannin vinttikoiran ja salukin sekoitus – sellainen, joita risteytettiin toiveena täydellinen metsästyskoira, jolla olisi salukin rähisevä nopeus ja vinttikoiran terävä vietti kohti jänistä. Rosien risteytti metsästyssuku, joka oli myös tuon kaupungin tunnetuimpia rikollisklaaneja ja joka piti ulisevia, levottomia, 100_0287likaisia koiria talojensa takapihoilla mitättömissä häkeissä sekä sulloi ne sieltä pakettiautoihin matkallaan lyömään vetoa siitä, kenen koira oli ansiokkain tappaja. Tuona yönä Rosie oli uhmannut häkkinsä seiniä ja onnistunut karkaamaan takakujalle, jossa se oli kaatanut hylätyn roskiksen ja ryhtynyt ahnaasti täyttämään nälän sivaltamaa kehoaan. Sen kuono oli tupakanpolttamien peitossa, vatsassa pitkiä arpia sekä potkujen aiheuttamia mustelmia, ja sen kylkiluut tökkivät esille ohuen, nälkiintyneen nahan läpi. Sillä oli juuri ollut pennut, ja sen nisät olivat edelleen imemisestä turvoksissa. Myöhemmin kävisi ilmi, että Rosie oli ollut paitsi metsästys- myös jalostuskoira – paksuniskaiset miehet olivat todenneet sen älykkäimmäksi ja nopeimmaksi sekä teettäneet sillä pentuja myydäkseen niitä eteenpäin muille öisillä nummilla kanien taposta vetoa lyöville kiilusilmille.

Englanti on eläinsuojelun luvattu maa. Se on myös hylättyjen koirien onneton valtakunta, jonka kennelit pursuavat nimeä vailla olevia eläimiä. Pohjois-Englannissa erityisesti vinttikoirien risteytymille, haastavina pidetyille ”lurchereille”, joihin Rosie lukeutui, oli lähes toivotonta löytää sijoituspaikkaa. Rosie tutkittiin, rekisteröitiin eläinsuojelullisista syistä huostaanotetuksi, mutta sille ei ollut paikkaa, jonne asettua. ”Huono tilanne”, totesivat eri kennelit ja pitivät ovensa kiinni. Rosien pelastanut taho soitti minulle ja tarjosi vinttikoiraa ”väliaikaiseen sijoitukseen”. Kun ovestani astui sisään rikkilyöty ja silti ylväs, lujakatseinen, uhmakas, etäinen ja erikoinen Rosie, joka katsoi minua epäillen ja mittaillen, tiesin, että sijoituksesta tulisi pysyvä.

Kuukausia myöhemmin valkoinen pakettiauto ajoi ohitsemme, teki renkaita kiljuttavan u-käännöksen ja kurvasi eteemme jalkakäytävälle ollen täynnä kaljuksi ajeltuja, kirouksia huutavia, punakasvoisia, sylkiposkisia miehiä, joita hallitsi viha. Miehet avasivat auton Summer 2010 345takaosan, jossa värjötteli pelästyneitä, Rosien näköisiä vinttikoiria – Rosien sukulaisia, ehkä Rosien tyttäriä – ja kasa kuolleita kaneja. ”Meidän koiramme”, he ilmoittivat ja vaativat sylki sekä raivo lentäen Rosieta takaisin. Aika pysähtyi ja hapuilin hätäillen pakomahdollisuutta, kunnes säntäsimme ystäväni sekä Rosien kanssa karkuun miesten huutaessa peräämme ”you fucking bitch!”. Kiersimme talojen ja muurien takaa, pitkin takakujia, ja saatoimme kuulla pakettiauton vimmaisen jylinän miesten koettaessa tavoittaa meitä. Selvisimme kotiin, ja Rosie oli yhä rinnallani.

Ekat 2010-2009 858Kului viikkoja, kunnes ovelleni koputti pälyilevä nuorimies hupparissaan ja kääntyi oven avattuani mitään sanomatta pois. Aavistin sylkiposkisten miesten lähettäneen tämän kaikille alueen taloille, jotta vaaleatukkainen nainen koirineen löytyisi, ja pian nuo miehet saapuivatkin itse jyskyttämään ovea varustettuna pesäpallomailoilla ja väkivallan lupauksilla. Jälleen aika pysähtyi. Paikalle soitettiin poliisi, joka tarkisti Rosien eläinsuojelutahoilta saamat paperit. Miesten mylviessä ulkona kertoi poliisi näiden väkivaltaisesta taustasta ja siitä, ettei haluaisi nähdä yhdenkään koiran joutuvan heille takaisin – hän myös lisäsi, ettei voisi suojella meitä, ja että miehet tulisivat hakemaan koiransa vaikka piikkimuurien ja rynnäkkötulien läpi, sillä kyseessä oli kunnia-asia.

Oli tehtävä nopea valinta: lähettää Rosie pysyvästi pois kaupungista ja siten luopua ylvään ilon koiravaltiaasta tai muuttaa Rosien kanssa itse pois. Valinta ei ollut vaikea. Rosie autossani ajoin kaksi tuntia ylemmäs pohjoiseen, Englannin järvialueelle, jossa saimme viimein rauhan.

 

The Queen of Canines

100_3018Ensimmäisinä viikkoina Rosie oli paitsi itsellinen ja luja, myös vetäytyvä, melankolinen koira, joka tutki minua kauempaa seuraten liikkeitäni omasta, vain vilahduksin näyttäytyvästä maailmastaan. Suurikokoinen, siropäinen, mantelisilmäinen kaunotar, jonka valtavien reisilihasten pauhu täytti nummet, puistot ja rannat sen juostessa vain siksi, että juokseminen oli mahdollista. Tarkkailtuaan minua kyllin kauan, Rosie avautui olennoksi, jossa muinaiset vinttikoirien esiäidit yllyttivät sitä paitsi juoksemaan nopeuden mittoja uhmaten, myös laulamaan ja ulisemaan erikoista kieltään, kuten vain vinttikoirat osaavat. Vähitellen sen silmiin syttyi leimahdus elämästä ja se leikki, ulisi, näykki, hyppi, vaati, odotti, oli alati täynnä energiaa, joka räjähteli iloksi.

Pakomatkan jälkeen Rosie vietti kesän vaellellen kanssani helteisillä vuorilla, vilkuillen lampaita ja uiden kylmissä, pitkissä järvissä. Se kohosi yhä kauniimmaksi olennoksi, joka Autumn 2008-summer 2009 kodad 050halusi ymmärtää, mitä tarkoitin ja löytää sellaisen tavan olla, joka mahdollistaisi synkronian. Rosie halusi aina nähdä ja tietää, oivaltaa ja löytää, silti koskaan mielistelemättä ja tiesin sen itseäni älykkäämmäksi olennoksi, sellaiseksi, joka olisi ansainnut paljon enemmän. Se katsoi kiinteästi ja aprikoiden, vetäytyi välillä omiin vinttikoirien todellisuuksiinsa ja sitten jälleen ponnahti vierelleni, ulisi ja väläytteli leimuavaa iloaan, joka kiljui lenkille, kohti uusia vuoria ja järviä ja hajuja ja reittejä. Rosie ei odottanut haleja tai suukkoja, se ei halunnut sylikoirien suloisuutta, eikä juurikaan pyytänyt lempeyttä – se katseli kauempaa, halusi olla erikseen sekä silti lähellä ja välillä tuli äkisti luokseni, kipusi vaativasti rintakehäni päälle, tönäisi kuonollaan kasvojani, asetti otsansa otsaani vasten ja kertoi susien kielellä: ”minä olen sinun ja sinä minun”. Me opimme toisemme vaivattomasti, meistä tuli lujin köysin yhdistetyt kumppanit, joiden välillä yksi katse riitti ilmaisemaan kaiken. Hehkuva, eriskummallinen Rosie vuoli itsensä ytimeeni.

Puolen vuoden kuluttua muutimme Manchesteriin, missä Rosie löysi valtavat, roskaiset20140420_143741
puistot, ihmisten piknik-korit, joista varastaa osansa, kiusoittelevat oravat ja linnut, pusikot, joihin sukeltaa kymmeniksi minuuteiksi ja joet, joiden vartta pitkin juosta täyttä nopeutta, kuin koiraksi tehty komeetta, lentävien hanhiparvien perässä. Vuosien päästä Rosie palasi kanssani Suomeen, missä se oppi rakastamaan metsiä, joissa ketään ei tule vastaan ja lämpimiä järviä, joissa kahlata ja haistella hiljaisena tuulta. Metsistä ja järvistä tuli yhteinen avaruutemme, jonne kadota, ja joissa utelias, viisaaksi veistetty Rosie oli oppaista paras sen ja minun kuunnellessa yhdessä olemisen aukeamista.

Rosie ja minä vietimme 12 vuotta yhdessä. Se matkusti halki ja poikki Iso-Britannian 100_0520kanssani, vaelsi rinnallani Skotlannin vuoria vainuten ja minua tavoittamattomia ääniä kuunnellen, hytisi öisin teltassani Walesin sateisilla nummilla fleece-paitani päällään ja kirmasi Cornwallin kuumilla merenrannoilla lennättäen hiekkaa ympärilleen sekä kulkien vasten valtavia merenaaltoja kuin päättäväinen, utelias ja uhmaava koirajumalatar. Viimeisinä vuosina se oli aina aivan takanani päivittäisillä metsämatkoillamme, makasi rinnallani sammaleella tai istui viereeni kaatuneiden puiden juurelle, katseli kanssani, kun sade riuhtoo metsälampien pintaa ja kosketti kasvojani kostealla kuonollaan kertoen, että me olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat.

Noina vuosina Rosien koiralauma muuttui monta kertaa. Se rakasti samasta lähiöstä pelastettua Vincentiä, pitbull-rottweiler -sekoitusta, joka oli körmyävä, karhumainen, P1040507suojeleva, lempeyttä ympärilleen hohkaava alkukoira. Vincent jumaloi Rosieta, katsoi tätä kuin valoa, puolusti ja suojeli kuin ylintä olentoaan. Ne viettivät 9 vuotta yhdessä painien, ulvoen, juosten, nuollen, purren ja nukkuen rinnakkain, Rosien pää Vincentin jykevillä hartioilla. Rosie kirputti Vincentiä alati osoittaen siten tulvivaa, näykkivää hellyyttä, ja ne kulkivat matkoillamme omia reittejään, perätysten, tutkien samat kohdat, käyttäen samoja koirakarttoja, yhdessä haistaen ja nähden niitä asioita, joihin minulla ei ole pääsyä. Rosie ja Vincent olivat kumppanit – koirakaksikko välillään jotakin muinaista.

IMG_1145Rosie rakasti myös pientä Huldaa, Romaniasta pelastettua pentua, joka kuoli aivan liian varhain. Rääpälemäinen, kuolettavaa väkivaltaa nähnyt, liikaa kärsinyt, äärimmäisen arka ja pelokas Hulda herätti Rosiessa puolen, jota en ollut nähnyt: Rosie hoivasi sitä, oli pehmeä ja huolta pitävä sijaisemo, joka halusi tuon pienen, kuin sadusta tulleen, harvinaislaatuisen olennon selviävän ja olevan onnellinen. Myöhempinä vuosina Rosien rinnalla kulkivat Siiri ja Ida, romanialaiskaksikko, jolle Rosie oli ilmeinen, ihailtu laumanjohtaja, suunnan antaja, kantasusi.

Sanotaan, että egyptiläiset jalostivat vinttikoiran, jotta korkeammat olennot voisivat ottaa 100_1112fyysisen muodon. Sitä ei ollut vaikea uskoa Rosieta katsoessa. Nuorena se oli sulavapintaista lihasta, kiiltäviä liikkeitä, ja sen terävä haukkakatse tuntui hohtavan toisaalta, jostakin kauempaa, ja näkevän kaiken sekä kaikkien läpi. Rosie oli myös kuin kissa koiran kehossa. Se ei juossut kohti häntää heiluttaen, ja se usein katsoi muita koiria kuin nämä olisivat sen mielestä jokseenkin vulgaareja, omituisia, yksinkertaisempia olentoja, joihin tuli suhtautua etäisen kuningattaren tavoin. Ja koirien kuningattareksi Rosie päätyi: se oli laumani ehdoton johtaja, jota jopa kaikkein verileukaisimmat vieraat koirat kunnioittivat ilman, että sen täytyi osastaan taistella. Koirien maantieteessä Rosie oli magiikkaa.

Rosie oli toisinaan myös vaikea, monitahoinen, haasteellinen, itsepintainen olento. Se puri ja näykki ihmisiä vaatiessaan näiltä haluamiaan asioita, se ulisi ja haukkui, jos sitä ei IMAG0205
kuunneltu, se oli välillä kärsimätön ja usein uhmaava. Oli ihmisiä, jotka eivät pitäneet Rosiesta näistä syistä – niitä, jotka odottavat kuuliaisia lassieita, eivät omapäisiä koirajumalattaria. Rosieta oli myös monien vaikea tulkita. Se aiheutti tuijotuksellaan sekä etäisyydessään epämukavuutta ja sen aikeiden lukemisen vaikeus saattoi turhauttaa sekä kiukustuttaa. Minulle Rosie oli silti, ja ehkä juuri näistä syistä, läheisin olento. Rosie tunsi minut paremmin kuin yksikään toinen ja usein aisti mieleni sisällöt ennen kuin itse tiesin niiden suunnan – vastalahjaksi halusin jättää Rosielle vapauden lähes kaikkeen, sillä queen sheeboja ei saa kahlita. Meillä oli oma kielemme ja maailmamme, joka koostui eleistä, katseista ja liikkeistä, ja jossa kumpikin luki toista täydellisesti sekä hyväksyi lukemansa.

100_8065

Erityisesti vanhennettuaan Rosiesta tuli myös varsin lempeä, kysyvä, lähestyvä. Se halusi olla alati minulle läsnä, se nukkui vierelläni, se katseli minua kertoen sanattomia asioita, jotka ylittävät sanojen kyvyn kommunikoida. Pahoina hetkinä se istui lähelleni, asetti tassunsa rinnalleni ja sen silmissä välkkyi: ”Minä olen tässä” ennen kuin se nopeasti lipaisi poskeani ja asettautui vierelleni. Rosien tapa olla punoi tarinoita kumppanuudesta, syvistä virroista lohkareiden alla.

 

 

Viimeinen luku

Viimeisinä aikoina Rosien katse kysyi yhä enemmän. Lihakset olivat kadonneet, voimat laskeneet, ja syöpä tunkeutunut soluihin. Pauhaava nopeus oli muuttunut pohdiskelevaksi jolkutukseksi, sitten hitaaksi kävelyksi vanhan rouvan haistellessa kuusien liikkeitä ja lintujen lehahduksia nenä edelleen tuulta vasten mutta mieli mietteliäänä. Rosie halusi tietää, mitä on tapahtumassa ja odotti minulta vastausta.

Vastasin olemalla Rosielle sitä, mitä hän oli ollut aina minulle. Makasin sen vierellä20130928_130636 lattialla, silitin sen selkää, kerroin asioita ja erityisesti sen, että olen tässä, koska me todella olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat. Viimeisinä viikkoina peruin monia työasioita ja halusin olla rakkaalleni läsnä. Huonoina päivinä – niinä, joina voimat eivät riittäneet – kuljetin ja kannoin Rosieta paikkoihin, joissa tiesin sen kokevan entistä iloa: autosta järven rannoille tai metsien laitamille, lattialta sängylle, talosta puutarhaan. Hyvinä päivinä Rosie käveli perässäni omin voimin metsälammille ja kuusikoiden keskelle, ja me kuuntelimme puiden huminaa, kahlasimme vedessä ja pysähdyimme keskelle polkua kertomaan elein sekä katsein niistä siteistä, jotka välillämme värähtelivät.

Viimeisinä päivinä Rosie kysyi yhä enemmän ja alkoi hitaasti katsoa kuin jostakin muualta tai kohti jotakin muuta, kunnes katse muuttui itsekin tietäväksi. Itkin, silitin, jaoin herkkuja, annoin lääkkeitä, pelkäsin, olin kyvytön soittamaan sitä puhelua, joka veisi kuningattaren pois, odotin Rosielta itseltään merkkiä ja tunsin kuinka osaa minusta oltiin repimässä ja riuhtomassa irti. Kauhu menetyksestä, siitä että toinen ei olisi enää vierellä, takoi kivuliaita halkeamia, joita Rosie poisti ponnistelemalla ylös ja painamalla päänsä reidelleni.

12376589_10153394907099220_1580517410516920438_n

Viimein tuli yö, jolloin me – koko lauma – makasimme lattialla väsyneen Rosien vierellä ja kerroin sille kaikista niistä asioista, joita yhdessä olimme tehneet tietäen, että se ei ymmärtäisi kaikkia sanojani mutta voisi levätä ääneni varassa tunnistaen siitä yhteen kiedotut juuret. Varhain aamulla Rosie herätti minut ja viimein kertoi silmillään, että oli aika.

Ajoimme rannalle, missä kannoin Rosien autosta järvenrajaan ja se kahlasi hitaasti 13445475_10153797216844220_467885374113334952_nvedessä ulapalle katsoen, vielä kerran tuulta haistellen, pysähtyneenä todellisuuteen, tietäen enemmän kuin minä. Matkalla koetin piilottaa kipuani ja hyräilin sille, kunnes se nukahti hyräilyyni. Eläinlääkäriaseman pihalla istuin Rosien vierelle takapenkille, silitin poskia, itkien seurasin auringonvalon leikkiä turkilla, kunnes Rosie nosti päänsä, käänsi hopeisen katseensa minuun ja kertoi vielä jotakin, joka jää. Kannoin rakkaani sylissäni sisälle ja pian Rosie nukahti viimeisen kerran. Rauhallisesti, levollisesti, sukelsi koirien kuningatar pois samalla, kun vielä kerran kuiskasin sen korvaan lauseista tärkeimmän.

Englannin vuosina puhuin Rosielle englantia. Suomen vuosina vaihdoin kielen, mutta yhden lauseen jätin. Sitä toistelin Rosielle usein ja viimeisinä viikkoina yhä enemmän. Venytin jokaista tavua ja toistin sitä kunnes Rosie yltyi ujeltamaan sen tahtiin, samalla riehakkaasti ja hellillä näykkäisyillä sanoihini vastaten. Se oli:

”Rosie, I love you”.

13177678_10153721902459220_3758676076156382397_n