Keskenmenon muistokirjoitus

Shh

Se on piilossa tapahtunut kuolema. Kehon ytimeen herää elämä, jonka sydän lyö, ja jonka sydän eräänä päivänä lakkaa lyömästä. Elämä, jota ei voi koskettaa ja kuolema, joka tapahtui salaa.

Se on myös piilotettu kuolema, vaikenemisen syy, asia, jolle ei anneta sanoja. Ehkä siksi ihmiset pelkäävät kertoa raskaudestaan ennen 12 viikkoa – he eivät halua tilannetta, jossa joutuisivat kertomaan myös kuolemasta. ”Sain keskenmenon” on lause, jonka muodostus on kipuisaa. ”Olen sairaslomalla” korvaa sen, asettuu virkkeeksi, jonka taakse menetys vaivihkaa kirjataan. Me kerromme läheisten kuolemista jopa tuntemattomille, mutta kun tuo läheinen on syntymätön, hiljaisuus sitoo sanat sisäänsä.

lataus-2Viisitoista prosenttia raskauksista päätyy keskenmenoon. Meitä on paljon. Kaikki eivät tiedä, että edes olivat raskaana, toiset selittävät olkia kohottaen asian tavoilla, jotka väistävät surua ja kääntävät sen parhain päin, jotkut kohtaavat ja käsittelevät kaiken kuin eteen annetun hetkellisen haasteen kumppaneiden tai läheisten tuki hartioillaan. Jotkut vaimenevat piilotetun kuoleman kanssa yksinäisyyden pakopaikkoihin, joissa mykäksi pakotettu suru keihästää ja repii, sillä he kokevat, ettei kukaan voisi ymmärtää. Lähes kaikki sanovat ”keskenmeno” vain läheisimmille ja heillekin hiljaa, varoen.

Kenties se, että vasta aivan juuri eläväksi tullut kuolee, kauhistuttaa kokonaisia kulttuureita koodeihin, joiden mukaan asia on vaikenemista vaativa, jotakin niin henkilökohtaista, että se tulee jopa peittää valheisiin tai kiertoilmaisuihin. Kenties siihen liittyy häpeää, vääriä käsityksiä epäonnistumisesta. Tai kenties sille ei vain ole annettu reittejä tulla ulos: kenties se on surua, jolle ei ole rituaaleja, koska sen keskiössä on sellaisen olennon kuolema, joka ei vielä ollut maailmaa itseensä hengittävä, maailmaa koskettava yksilö. ”Ketä minä suren?” ovat ne sanat, jotka hapuilevat eteenpäin epätoivon juonteina, ja niiden takana kasvavat vielä suuremmat ja silti yhtä vaimennetut sanat: ”Saanko minä surra?”.

Kliininen molekyyli ja ihmeet

Eräänä päivänä makasin valkoisella tuolilla ja näin ruudulla aivan pienen olennon, jonka sydän ei vielä lyönyt. Toisena päivänä olin jälleen tuolla tuolilla ja kun ruutu käännettiin minua kohti, näin sydämen kiihkeän liikkeen, merkin todellisuuden kerroksien alaisesta ilosta, niistä räjähdyksistä, jotka ovat avaruuksien alkuperä ja solujen syttyminen elämäksi.

”Se on täysin abstraktia”, sanoi joku minulle nyt, kaiken jälkeen, kenties koettaen lohduttaa. ”Kukaan ei ole kuollut, se oli vain kooste soluja”, olisi hän voinut lisätä, sillä sitä hän tarkoitti, ”Se ei ollut yksilö, ei sitä voi surra”. Lääketiedekin muuttaa mielipidettään sillä hetkellä, kun olento sisällä on kuollut. Elävänä se on alkio tai sikiö, kuolleena se on kaavinnan kohde, veristä ”limaa” tai ”kudosta”, jonka alkuperästä ei puhuta. Nämä ovat puhtaan biologian valkotakkisia kertomuksia, jotka haluavat pestä epämukavan pois.

Minäkin tiedän molekyylit. Olen käsitellyt soveltavan etiikan kurssilla aborttikysymystä kymmeniä kertoja. Olen kirjoittanut taululle näkemyksiä siitä kuinka meistä tulee yksilöitä vasta sitten, kun ilma ihollamme tuntuu joltakin ja olemassaolo on aisteillemme auki. Voisin uhrata itsestäni ja elämästäni paljon, jos tietäisin, että niin tekemällä takaisin naisille oikeuden lopettaa juuri sellaisen olennon elämä, jonka kuolemaa nyt itse itken. Mitä nyt kuitenkin lisäisin, jos yhä noita kursseja opettaisin, olisi tämä: Elämä on ihmeellistä, elämän syntyminen eriskummallisen hohtavaa kuin tyhjyyteen ilmestyvä värähdys valoa, ja vaikka meillä voi toisinaan olla oikeus sen tuhoamiseen, ei sitä koskaan voi kääntää kliinisyyden kielelle menettämättä jotakin äärimmäisen tärkeää.

Ihme ei ole vain ihmisessä vaan kaikkialla. Se puskee atomeita yhteen soluiksi ja soluja yhteen molekyyleiksi ja molekyylejä yhteen kudoksiksi ja kuiduksi, joista tulee kiiltäväkylkisiä kaloja tai pistäväneulaisia puita. Se on vihreissä latvuksissa, se on mullassa, se on miljoonina elämän osina meissä ja ilmakehässä, kaikissa ja kaikkialla, se on olemassaolon merkityksellisin osa. Olen pitänyt kättäni puiden rungoilla tuhansia kertoja ajatellen, miten omituista, miten kaunista, miten ihmeellistä, että puu on, että olemassaolo valuu ja vyöryy lukemattomina ja käsittämättöminä koostelmina kaikkialla, minne aistini yltävät. Silti minulle sydämen liike oli läheisempi kuin muu, sillä se kertoi, että elämä oli minun lapseni. Sillä hetkellä ihmisen alkubiologiasta, ihmisen ensimmäisistä molekyyleistä, tuli jotakin, joka avasi ja muutti minut.

”Tämä on niin raskasta”, huokaavat pienten lasten vanhemmat ja uskon heitä. Arki peittää ihmeitä, univajeen vuorokaudet ja vaatien hakkaavat pienet nyrkit kasaavat esteitä tunteiden eteen ja voivat jopa hetkeksi padota pois rakkauksia. Tarinat lapsista eivät ole yksiselitteisiä tarinoita onnellisuudesta. Silti toivoisin, että he muistaisivat väsymyksen välitiloissa, että jossakin siellä lyö pieni sydän.

Suru, sillä rakkaus

Viime viikolla tuli päivä, jolloin maatessani tuolilla lääkäri oli hiljaa, hiljaisuus kesti kauemmin kuin vuodet, ja tiesin ennen kuin hän edes kertoi. Sitten lakkasin kuulemasta, mitä minulle sanottiin, ponnistelin läpi katujen koettaen pidättää jotakin, minkä tulisi saada näkyä, ja viimein auton kadotessa tunnelin suojaan aloin itkien kirkua. Huusin, kunnes tajusin ajaneeni 30 kilometriä väärään suuntaan muistamatta, missä olen ollut ja tietämättä, missä olin.

img_4820a-copy-300x300Pysähtynyt pieni olento pysyi edelleen sisälläni. Kehoni ei halunnut uskoa, kehoni ei vielä tiennyt, se ei halunnut antaa pois sitä, jota se edelleen puski minua rakastamaan enemmän kuin mitään. Hetket muuttuivat veren pelkoisaksi ennakoinniksi, sillä veri vahvistaisi tapahtuman, tekisi siitä peruuttamattoman. Kun veri tuli, siivilöin virtsaani varmistaakseni, ettei pieni olento joutuisi vahingossa viemäriin, kadotin ajatuksia yön loputtomiin taukoihin, juoksin lammen jäällä niin kovaa kuin pystyin toivoen, että se pysäyttäisi kaiken, ja makasin metsässä lumella itkien sitä, jonka menetin. Tätä on keskenmeno, ja tämän halusin asettaa lauseiksi todellisuudessa, jossa piilossa olevien kuolemalle ei ole rituaaleja. Sanoilla kirjaan se, mitä koen: ilo oli täällä.

Suru tulee negaatioista, antiteeseistä, poisottamisista. Kehoni oli kuiskinut minuun vahvimman koskaan kokemani tunteen: tätä elämää minä suojelen, tämän vuoksi minä kuolisin, tämän vuoksi minä tappaisin, tämän edessä minun olisi annettava itsestäni kaikki ja tekisin niin ilman ensimmäistäkään kysymystä. Niiden kuiskausten takana oli jotakin lempeää ja alkuaikaista, jotakin eheää ja tasaista, joka oli ehdoton rakkaus. Noita kuiskauksia, tuota rakkautta, tietoni kuolemasta työntää pois, koska olentoa ei enää ole. Rakkauteni on jokaisessa solussani, ja silti tietoni sanoo sille ”Sinulla ei ole enää kohdetta”.

On myös toinen poisottaminen. Olin nähnyt tulevaisuuksia. Pienen ruskeahiuksisen tytön, joka juoksee ympärilläni ja halaa kanssani elämää. Miten sanoa hyvästit jollekin, mitä ei vielä ollut, tarinoille, joita ei koskaan tapahtunut, mutta jotka silti kiemurtelivat mieleen hormonien sysäyksinä ja merkityksinä, joita merkityksillä olemassaolon kohtaava olento tuottaa?

Sille pienelle tytölle sanoisin, jos hän voisi kuulla: En ollut koskaan ajatellut tai suunnitellut tulevani äidiksi. Sitten rakkaus sekoitti kehoni, ja keho koosti itseensä uuden elämän. En tiedä, tuleeko minusta koskaan äitiä. Elämä on arvokasta, elämä on hyvää muutoinkin. Sinut, vahingoista kauneimman, olisin silti halunnut pitää.

Kiitos, että sain nähdä sydämesi sykkeen ja siinä ajan ensimmäisen värähdyksen.

img_7129a-940x480

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Keskenmenon muistokirjoitus

  1. Minä rukoilin lasta kahdeksan vuotta ennen kuin tulin raskaaksi ensimmäistä kertaa. Ehdin iloita uudesta elämästä kohdussani muutaman viikon ajan, mutta sitten pienen kasvu pysähtyi. Keskenmenosta on nyt kaksi vuotta aikaa ja olen sen jälkeen ehtinyt tulla äidiksi, mutta sydämessä menetys tuntuu kipuna edelleen. Surusta puhuminen oli vaikeaa, koska raskaus oli niin alussa. Ihan kuin tuo raskaus olisi ollut arvottomampi kuin pidemmälle ehtinyt, ja menetys pienempi…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s