Äärituholaisen uni

 

Virus moraalissa

Uusi koronavirus on läimäissyt eteemme tiedon siitä, että jossain myydään luonnonvaraisia eläimiä toreilla ruoaksi sillä seurauksella, että ihmisen vereen siirtyy mikroskooppisia muukalaisia. Näkymä noille toreille on vaikeaa katsottavaa. Myytävänä on mitä eksoottisimpia lajeja, aina sudenpennuista lepakoihin ja koalakarhuihin. Joukossa on myös tutumpia eläimiä: loukkaantuneita peuroja, joiden sieraimet lepattavat pelosta; koiria, jotka tärisevät shokissa jo tapettujen eläinten vierellä, omaa teurastustaan ennakoiden.

Oli laji mikä tahansa, kuvat noilta toreilta ovat kuvia kivusta, äärimmäisestä hädästä, äärimmäisistä rikoksista tietoista elämää kohtaan. Eläimet kiertävät kauhuissaan pienissä häkeissä kuoleman haistaen ja sitä vastaan tempoillen. Eläinten vapaus on riistetty, ne on raahattu keskelle suurkaupunkia ja nyt ne ovat tiheiden ihmisjoukkojen saartamina todellisuudessa, joka on muuttunut painajaiseksi.

Noita eläimiä ihmiset sitten valitsevat päivällisekseen ja ne teurastetaan torilla kaikkien edessä. Tälle ilmiölle on annettu erikoinen termi: live food, elävä ruoka. Koalat, sudet, lepakot ja sadat muut lajit ovat siis ”elävää ruokaa”, hiukan kuin ituja tai salaattia. Termissä piilee syy sille, miksi torien kaltaiset helvetilliset näkymät ovat mahdollisia. Kun tietoisesta, ajattelevasta, tuntevasta yksilöstä tulee ”elävää ruokaa”, katoaa empatian mahdollisuus – kuka nyt kokisi empatiaa ”ruokaa” kohtaan? Psykologinen tutkimus osoittaakin, että eläinten nimeäminen ”ruoaksi” mahdollistaa niiden surkeaa kohtelua.

wetmarket

Tämä logiikka ei kuitenkaan rajoitu Kiinaan, vaan se vääristää eläinsuhdetta globaalisti. Kiinan torien kaltaista eläinten todellisuuksien rikkomista tapahtuu arkipäiväisesti kaikkialla. Jotkut maat vain piilottavat kärsimyksen, sanitoivat sen kliinisten kulissien taakse. Eläintorien kuvat saavat kavahtamaan, inhoan niiden sisältämää väkivaltaa, mutta yhtä lailla kavahdan ja inhoan kotimaista eläinteollisuutta, joka on pelkistänyt eläimet lihakoneiksi. Kärsimys ja kuolema ovat täällä, maantieteestä riippumatta, sillä lähes kaikkialla eläimet ovat ”ruokaa”, eikä ”ruoalla” ole perspektiiviä, josta välittää.

Jotta kotimaisen eläinteollisuuden perustosiasiat eivät unohdu: Tässä maassa sikaemot tungetaan porsitushäkkeihin, joissa ne eivät voi liikkua tai hoitaa poikasiaan. Tässä maassa kanat ahdetaan ”virikehäkkeihin”, joissa niillä on paperiarkin verran tilaa per eläin, ja jotka ovat yhtä kaukana niiden luonnollisesta elinympäristöstä kuin Maa Jupiterista. Suomen navetoissa vasikat riistetään niiden emoilta, jotka jäävät pää parteen sidottuina huutamaan jälkikasvunsa perään. Suomessa on teurastamoja, joista otettu kuvamateriaali on paljastanut, että pelkääviä, kauhuissaan poukkoilevia eläimiä hakataan, potkitaan ja lyödään sähköpiiskoilla. Tässä maassa ”eläinsuojelulaki” tarkoittaa lakia, jolla turvata maataloustuottajien taloudellinen etu ja unohtaa eläinten hyvä elämä.

possu-3

 

Kuten aiemminkin mainitsemani Nobel-kirjailija J.M. Coetzee on kuvannut, me olemme ennennäkemättömän eläinhelvetin saartamia. Kaikkialla ympärillämme kasvatetaan ja teurastetaan ajattelevia olentoja ruoaksi; kauppojemme hyllyt ja illallislautaset pursuavat tietoisten yksilöiden lihaa. Coetzee pohtii henkilöhahmo Elizabeth Costellon suulla, miten mielipuolinen ihmismaailma siten onkaan. Miljardit tietoiset olennot viettävät lyhyen elämänsä piinallisissa olosuhteissa ja sitten ne tapetaan, ja aivan hyvät, hienot, sivistyneet ihmiset käyttäytyvät kuin mitään outoa ei olisi meneillään ja nostavat haarukan suulleen.

Me kaikki tiedämme, että eläimet kiertävät turhautuneina ja ahdistuneina häkeissään ja kiljuvat, kun niitä tapetaan, ja silti moni sanoo ”ne ovat vain ruokaa”. Sekä Kiinan eläintorit että länsimaiden eläintehtaat ovatkin peräisin samasta lähteestä: eläimen nimeämisestä biologiaksi, palaksi lihaa tai litraksi maitoa, jolla ei ole mieltä tai itseisarvoa. Tämä ongelma on globaali.

Ihmistä – niin kiinalaista kuin suomalaista – vaikuttaa riivaavaan huomattavasti koronaa vakavampi virus. On kuin jokin hillitön ahneus, itsekkyys ja älyllinen epärehellisyys olisivat tarttuneet monien aivoihin kuin neuroneita jäytävä sairaus, joka estää ihmisiä tunnistamasta eläinten kohtaamia realiteetteja – sitä, että miljardit eläimet todella voivat kammottavalla tavalla keskellä ihmisyhteisöjen tuikitavallisia rutiineja. Costellon epäusko siitä, että tämän kaiken annetaan jatkua, on kuin huuto keskellä kuumeista, absurdia, sairastunutta maailmaa.

 

Tuhon luvut ja luonne

Eläinten kuolleisuusluvut ja aiheutetun kärsimyksen määrä ovat jotain, mitä on vaikea ottaa vastaan ja mahdotonta kokonaisuudessaan käsittää. Globaali ruoantuotanto tappaa vähintään 70 miljardia eläintä vuosittain – kymmenen kertaa maailman ihmispopulaation verran. Jo tämä luku lyö kasvoille. 70 miljardia. Se ei kuitenkaan kata kuin osan tapetuista eläimistä. Ulkopuolelle jäävät luonnonvaraiset eläimet ja valtavat ryhmät kuten äyriäiset ja kalat, joita tapetaan vuosittain triljoonittain. Triljoonittain.

10 nollaa, 12 nollaa – kuka enää voi sisäistää näitä lukuja? Kuinka käsittää, että näin suuri määrä yksilöitä, joista jokaisella oli oma ikkunansa todellisuuteen, omat muistikuvansa, kokemuksensa ja halunsa, eli ja sitten kuoli ihmisen toimesta?

kanat

Käsityskykyä eivät uhmaa ainoastaan lukumäärät vaan myös yksittäisten eläinten kokemukset. Tälläkin hetkellä miljardit eläimet elävät ahtaissa häkeissä ja karsinoissa, missä niiden jälkikasvu riistetään niiltä heti tai pian syntymän jälkeen, mihin auringonvalo ei yllä kenties koskaan, ja missä vallitsee vain ammoniakin, lannan, eläinten huutojen ja pelokkaan nahistelun tiheä monotonia tai kaaos. Olivat häkit sitten kiinalaisilla toreilla tai suomalaisilla tiloilla, eläimiltä on riistetty tärkein: aktiivinen elämä.

Kun ihmispopulaatio kasvaa, kasvavat nämä luvut huimasti. Hintana ei ole vain eläinyksilöiden sietämätön elämä ja kuolema, vaan lajien katoaminen. Nykyihminen on tuhonnut jo 83% eläinlajeista. Räjähdysmäisesti kasvava ihmispopulaatio johtaa yhä massiivisempaan lihankulutukseen ja ylikalastukseen, mitkä yhdessä ovat omiaan työntämään yhä suurempia määriä luonnonvaraisia eläinlajeja sukupuuttoon.

Ymmärrättekö te nämä luvut? Tämän kärsimyksen mittaluokan? Koska kun itse koetan tätä ymmärtää, jäävät ajatukset keskeneräisiksi ja tunteet tahtovat juosta muualle, karkuun – jonnekin, missä ei tarvitse muistaa tai tiedostaa sitä saatanallista kauhua ja kuolemaa, mitä ihminen ympäri maailmaa eläimille tuottaa.

 

Hereille

Tämän laatuista ja näin mittavaa eläinten hyötykäyttöä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin historiassa. Tämä on elämän teollista, systemaattista, turhaa tuhoamista. Ihminen onkin nimetty ”globaaliksi supersaalistajaksi”, sillä hän tappaa kaikkea ympäri maapalloa ilman, että itse joutuisi ruoaksi. Hänestä on tullut äärituholainen – laji, joka tuhoaa muuta luontoa tehokkaammin ja enemmän kuin kenties yksikään muu laji historiassa, ja jota kukaan ei ole estämässä. Samalla mieleen asettunut kuume estää ihmistä havaitsemasta tekojensa todellista luonnetta. Äärituholainen ei tunnista itseään äärituholaiseksi. Länsimainen äärituholainen haluaa myös ajatella, että vika on Kiinassa tai jossakin muualla kaukana, ei täällä, hänessä.

Kontrasti mielikuviemme ja todellisuuden välillä on vahva. Ihminen haluaa pitää itseään luonnon huipentumana – moraalisena, rationaalisena, edistyneenä. Todellisuudessa ihminen on kuin loinen, joka moraalittomasti ja järjettömästi runtelee kaikkeutta ympäriltään. Muun luonnon kannalta ajateltuna Homo sapiens on väkivallan ja kuoleman aiheuttaja, kauhistus.

Sama kontrasti näkyy arkielämässä. Me haluamme uskoa hyvään. Elämä jatkuu omassa, turvallisessa ja kapeassa arjen ympyrässä, jossa päivät koostuvat työstä, kauppareissuista, ajasta läheisten kanssa, Netflix-sarjoista, turvallisen maan pienistä askareista. Jos ongelmia on, ne ovat hoidettavissa, ja joku toinen (aina joku toinen) tuleekin ne varmasti korjaamaan. Maailman mittakaavassa kuitenkaan juuri mikään ei ole hyvin – lajien massasukupuutto on täällä, eläimet miljardeittain kärsivät ja kuolevat turhaan, ilmasto kuumenee hurjaa vauhtia. Me olemme se ongelma, joka kaipaa ratkaisua. Meidän lajissamme on pahan arkisia, banaaleja ainesosia, jotka silpovat muita lajeja ja yksilöitä olemattomuuteen.

Theban_tomb_a6_hunting_in_desert-768-crop

Ongelma löytyy jo lajimme varhaisesta historiasta. Erityisesti se kuitenkin löytyy teollistuneesta ihmisestä, joka kehitti myös eläintehtaat, tyhjensi luonnon teknologiallaan käyttövaraksi ja alkoi mitata tietoisen elämän arvoa osakkeiden hintoina. Tätä ongelmaa – teollistunutta ihmistä – ei tule kukaan ulkopuolinen korjaamaan. Tämä on ihmisen itse muutettava. On herättävä siitä kuumeunesta, joka estää kohtaamasta tosiasioita. On havahduttava muiden lajien todellisuuksiin ja purettava itsekeskeiset, elämälle vastakkaiset ideologiat. Eläin ei kuulu häkkiin Kiinassa eikä Suomessa; miljardit tietoiset mielet eivät ansaitse turhautunutta elämää ja kauhun värjäämää kuolemaa ihmisen rakentamissa helveteissä; ihminen itse voisi olla jotakin huomattavasti parempaa kuin loinen sen luonnon nahassa, joka hänet synnytti.

Jos jotain, toivon kuvien sekä Kiinan eläintoreilta että Suomen eläintiloilta tönäisevän hereille, ravistavan ihmiset tietoon siitä, etteivät asiat voi jatkua näin. Nuo kuvat ovat ihmisen peili.

Coetzee kysyy Costellon suulla, miksi hän ei voi vain mukautua tuhon yhteiskuntaan aivan kuten muutkin. ”Miksi et sinä, miksi et sinä?”, hän kysyy itseltään. Vastaus on jo selvä: hän on herännyt, eikä voi enää nukahtaa.

 

Lehmä

 

 

Lähteet

 

Bar-On, Yinon M; Phillips, Rob; Milo, Ron (2018). ”The biomass distribution on Earth”. Proceedings of the National Academy of Sciences 115 (25): 6506–6511.

Bratanova, B., Loughnan, S. & Bastian, B. (2011). ”The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals”. Appetite 57 (1): 193–196.

Coetzee, J. M. (2005). Elizabeth Costello (käänt. Seppo Loponen). Helsinki: Otava.

https://www.worldanimalprotection.org/our-work/animals-farming-supporting-70-billion-animals

Tarkempaa pohdintaa Kiinan eläinasenteista löytyy Salla Tuomivaaran kirjasta ”Syötävät koirat ja sympaattiset siat” (Into 2019).

Kuusi vai sika: Onko kasveilla mieli?

 

Viimeisen vuoden aikana ovat kasvit vilkkuneet yhä enemmän uutisissa. Erilaiset otsikot ovat ilmoittaneet, että kasvit osaavat tuntea kipua, ja että niillä on mieli. Nyt joulun alla uutiskynnyksen ylitti väite, jonka mukaan joulukuusi kärsii ja kaipaa tovereitaan. Äkisti ihmiset, jotka ovat tienneet sikojen kärsimyskyvystä jo pitkään mutta silti ostavat joulukinkun pöytäänsä, pohtivat, sopiiko joulukuusta hankkia. Vaarana on, että kuusen kadotessa kinkku pysyy.

Kasvien mieleen suhtaudutaankin jopa sallivammin kuin eläinten vastaavaan. Siinä, missä kaukaiseksi miellettyjen eläinten kuten kalojen mielestä puhuminen saattaa raivostuttaa kuulijat, herättävät väitteet puiden tunne-elämästä myönteistä vastakaikua. Tämä kertoo jotakin hyvin oleellista eläinkuvastamme. Puhuttaessa kasveista puhutaan usein itse asiassa siitä, miten orientoidumme (tai emme halua orientoitua) eläimiin.

 

Kasvien mieli?

Kasvien erilaisia reaktioita suhteessa ympäristöönsä on tutkittu yltyvällä tahdilla. Joutuessaan vahingoitetuksi, kasvit erittävät erilaisia kaasuja ja kemikaaleja. Nämä voivat suojella kasvia, jolloin sen maku muuttuu kitkerämmäksi tai tuoksu kutsuu paikalle kasvin kannalta suotuisia hyönteisiä. Kasvit myös ”kommunikoivat” keskenään. Ne saattavat lähettää kemiallisia yhdisteitä juuristonsa kautta, siten ikään kuin levittäen informaatiota, ja ne voivat tukea muiden kasvua syöttämällä näille ravinteita. Samoin kasvit pystyvät lähettämään sähköisiä signaaleja, jotka varoittavat vaaroista. Niiden kohdalla on jopa puhuttu välittäjäaineista, joita eläinkunnassa erittyy aivoissa. Helpommin havaittavia esimerkkejä kasvien kyvyistä on se, että kasvi myös kurottautuu kohti sille hyödyllisiä asioita, kuten valoa tai vettä, ylittäen matkalla esteitä ja vaikuttaen täten jopa suunnitelmalliselta, tarmokkaan tietoiselta oliolta.

Jotkut tahot ovat innostuneet tulkitsemaan kasvitutkimusta siten, että kasveilla on mieli. Journalisti Michael Pollan on tuonut kansainväliseen mediaan ajattelua, joka alleviivaa mahdollisuutta kasvien muistista, tunteista ja jopa tietoisuudesta. Toinen kasvien puolestapuhuja on Daniel Chamovitz, jonka vuonna 2012 julkaistu populaari teos What a Plant Knows väittää, että kasvit näkevät, kuulevat, haistavat ja tuntevat. Filosofi Chauncey Maher on niin ikään lähtenyt kasvihuumaan julkaisemalla teoksen Plant Minds (2017), jossa samalla tapaa ehdotetaan, että kasveillakin on mieli. Aiheesta on kirjoittanut populaaristi myös metsänhoitaja Peter Wohlleben kirjassaan Puiden salattu elämä, jota on siteerattu paljon myös suomalaisessa keskustelussa. Nykymuodossaan aihe sai huomiota jo 1970-luvulla, jolloin ilman sen kummempaa evidenssiä esitettiin ajatus siitä, että kasvit pitävät klassisesta musiikista.

Kun kasvien kohdalla käytetään termejä kuten ”mieli”, ”nähdä”, ”kuulla”, ”ajatella”, ”kärsiä” tai ”tuntea”, syyllistytään kuitenkin varsin voimakkaaseen tulkintaan, joka perustuu sanojen metaforisuuteen. Kun kasvit esimerkiksi ”näkevät”, on kyseessä yksinkertaisesti prosessi, jossa niiden solut reagoivat valoon, ja siten tapahtuman luonne on hyvin erilainen verrattuna eläinten näkökykyyn, johon liittyy myös kokemus (eräs lehtijuttu jopa väitti kasvien ”kirkuvan” niitä leikattaessa, vaikka todellisuudessa kyse on kaasujen erittämisestä, mikä mekanismina tuottaa vaimeita ääniä – termejä saatetaan heitellä siten varsin rennolla otteella, väärinkäsityksiä viljellen).

Jotta kasvien mielestä oli perusteltua puhua, täytyisi niiden täyttää kolme eri kriteeriä. Ensinnäkin tulisi olla selkeää, miksi mielen kehittyminen olisi ollut evolutiivisesti suotuisaa ja mahdollista. Onko esimerkiksi järkevää olettaa, että paikoilleen sidottu olio, jolla ei ole mahdollisuuksia paeta haitallisia ärsykkeitä, tuntisi kipua? Mitä evolutiivista etua kivusta tällöin olisi; eikö näin rajallisessa tilanteessa silkka yksinkertainen, fyysinen reagointi riittäisi? Toisekseen, kasvien fysiologian tulisi olla sellainen, että se kykenee tuottamaan mielen. Olemassa olevan tiedon mukaan mieli kuitenkin vaatii taustakseen hermosoluja, eikä näitä kasveista löydy. Kolmanneksi, kasvien tulisi käyttäytyä tavoilla, jotka kertovat mielen olemassaolosta – niiden tulisi esimerkiksi selkeästi osoittaa oppimista, intentionaalisuutta, luovuutta ja kykyä kokea. Vaikka esimerkiksi kasvien oppimiskyvystä on joitakin viitteitä, ovat nämä hyvin vähäisiä verrattuna eläinkuntaa koskevaan aineistoon, ja jälleen vaarana on hyvin yksinkertaisten prosessien kuvaaminen liian pitkälle menevillä termeillä.

Mieleen liittyvät termit eivät sovellu kasveihin siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ole mitään syytä olettaa, että niillä olisi tietoisuutta, eli kykyä kokea olemassaolo jonkinlaisena. Kun ne siis paikantavat vaikkapa ärsykkeen ympäristöstä, ei tähän nykytiedon perusteella liity kokemusta. Maailmasta ja myös ihmisestä löytyy huima määrä tiedotonta reagointia, mutta mieli vaatii tuekseen myös sen, että koemme tuon reagoinnin jollakin tapaa – vasta tällöin meillä on ikkuna omaan olemassaoloomme ja pystymme myös tietoisesti suuntaamaan toimintaamme. On jonkinlaista olla kana tai kala, mutta kasvien kohdalla vaikuttaa vahvasti siltä, että tämä taso jää puuttumaan.

Monet kasvitutkijat itse pyytävätkin varovaisuutta termien kanssa ja korostavat sitä, että kasvien ”mieltä” ei ole todennettu, ja että tutkimustuloksia ei tulisi tulkita liian laveasti. Esimerkiksi kasvien välittäjäaineita tutkineen Matthew Gillihamin mukaan välittäjäaineet toimivat kasveissa varsin eri tavoin kuin eläimissä: siinä, missä eläinten välittäjäaineet liittyvät hermosolujen ja sitä kautta mielen toimintaan, kasveissa välittäjäaineet vaikuttavat tavallisten solujen proteiineihin ilman, että olisi syytä olettaa ”mielen” mitenkään astuvan kuvaan.

 

Reagoiva elämä

Kasvit reagoivat muutoksiin ympäristössään, mutta tähän ei tarvita mieltä sen enempää kuin älypuhelin tarvitsee mieltä reagoidakseen ohjelmoidulla tavalla ravisteluun tai kääntämiseen. Keinotekoista ”älyä” parempi rinnastus löytyy orgaanisesta maailmasta. Kasvien toiminta on hiukan vastaavaa elimistön toiminnan kanssa: meidän kehossamme solut reagoivat ympäristön muutoksiin ja kommunikoivat keskenään ilman, että niillä olisi mieltä. Tällaista kykyä paikantaa ympäristön tilaa, mukautua siihen ja kommunikoida siitä eteenpäin pidetään äärimmäisen vanhana, ja se on kehittynyt jo ennen kuin eläinkunta ja kasvikunta erkaantuivat toisistaan. On itse asiassa luultavaa, että se on lähes yhtä vanha kuin elämä itse. Mielestä tämä kyky ei kuitenkaan sinällään kerro.

Edellä mainittu Maherin teos on esimerkki siitä, miksi kasvien mielestä puhuttaessa kiinnittyy kriittisen lukijan huomio myös soluihin. Teos nojaa tiettyyn mielenfilosofian koulukuntaan, jonka mukaan mielen kriteeri on, että se rakentuu aktiivisesti suhteessa ympäristöönsä – kun kasvi siis mukauttaa itseään ympäristön muutoksiin, on silläkin ”mieli”. Tällainen lähestymistapa kuitenkin kärsii inflaatiosta, sillä kaikki elämä mukautuu ympäristöönsä: tästä evoluutio koostuu. Mieli pitäisi siten nähdä aivan kaikessa elämässä, myös vaikkapa soluissa, jolloin ihminen olisi kymmenien triljoonien yksittäisten mielten konstellaatio. Kestävämpi selitys mielestä on, että se vaatii tuekseen myös kokemustason representaatioita, eli kykyä käsitteellistää todellisuutta vaikkapa kielen, tunteiden tai visuaalisten assosiaatioiden kautta ja kykyä kokea nämä käsitteet jollakin tapaa.

Ehkä ongelma on siinä, että meillä on liian vähän sanoja, ja että kuvaamme asioita liian helposti ihmispainotteisin termein. Kun kasvit osoittavat kykyä tunnistaa muutoksia ympäristössään ja muuttaa toimintaansa, puhutaan ”älykkyydestä” tai ”mielestä” huomaamatta, että tilanne vaatisi aivan toisenlaisia (ja kenties aivan uusia) termejä. Uudet termit olisivat itse asiassa välttämättömiä, jotta kasvien häikäisevälle erilaisuudelle todella voitaisiin tehdä  oikeutusta. Ne paikantavat esimerkiksi valoa huomattavasti tehokkaammin kuin ihminen, joten ”näkemisestä” puhuminen saattaa piilottaa niiden evolutiivisesti lahjakasta omalaatuisuutta. Samalla tapaa kasvien selittäminen ”mielen” omaaviksi voi hukuttaa alleen sen, että niissä on ainutlaatuista ja eläimiin verrattuna hyvin erilaista, evoluution loihtimaa taidetta.

Tästä näkökulmasta kasvien kunnioittaminen jopa vaatisi sitä, että niistä ei puhuta ”tuntevina” ja ”mielellisinä” asioina, vaan omanlaisinaan olioina ja asioina, joiden opettelussa ihminen on vasta alkumetreillä, ja joiden ymmärtäminen vaatii uudenlaista kieltä. Kenties kasveissa on mieltä lähelle tulevia taitoja, jotka ylittävät rajalliset taitomme selittää todellisuutta. Tämänkin tunnistaminen kuitenkin vaatisi uudenlaista sanastoa, mikä puolestaan voisi viedä eteenpäin kykyämme hahmottaa myös mielen rakenteiden alkujuuria.

 

Kasvien alle haudattu eläin

Kasvien osakseen saama salliva huomio voi selittyä vähemmän sallivan eläinsuhteen kautta. Jo pitkään yksi tapa asettaa eläinten oikeudet absurdiin ja koomiseen valoon on ollut kasvien tuntokykyyn vetoaminen. Heittona on ollut, että jos sikaa ei saa tappaa, pian kielletään porkkanoidenkin syönti. Kasvien mahdollinen mieli on siten toiminut oikeutuksena olla ottamatta eläimiä vakavasti. Aiemmasta ironisesta arvailusta on tullut viime vuosina harrashenkinen väite: kasveilla on mieli, ja siten myös niiden käyttö herättää moraalikysymyksiä. Esimerkiksi filosofi Ralph Acampora onkin kirjassaan Corporal Compassion väittänyt, että kaikki elämä – myös kasvit – kuuluvat empatian ja moraalisen huomioonottamisen piiriin.

Vaikka jotkut (kuten Acampora) haluavat ulottaa moraalisen huolen sekä eläimiin että kasveihin, monet käyttävät kasvien mahdollista mieltä oikeutuksena olla pohtimatta eläinkysymystä lainkaan. Kasveista löytyy siten veruke pysyä voimakkaan hyötykäyttävässä eläinsuhteessa. Ajatus on tämä: jos moraalikysymyksiä herää kasvien kohdalla, eikö tämä tarkoita, että eläimiä koskevat moraalikysymykset ovat samalla viivalla? Eikö siis ole se ja sama, syömmekö kasveja vai eläimiä?

Kasvikunnan mentaalisten kykyjen arvailun kautta voikin puhdistaa eläinten käyttöön liittyvää vastuuta. Ehkä juuri tästä syystä väitteet kasvien mielistä on otettu jopa riemulla vastaan – ajatteleva puu tarjoaa helpottavan reitin pois siitä moraalisesti epämukavasta tiedosta, että ajattelevia sikoja syödään.

Kasvien mielestä puhuttaessa tulisikin kohdistaa huomiota eläinsuhteeseen: mitä kertoo eläinsuhteestamme se, että olentoja, joiden tutkimus osoittaa kiistatta olevan tuntokykyisiä ja mielellä varustettuja tapetaan samalla, kun oliot, joiden mikään tutkimus ei osoita tuntevan, saavat äkisti palstatilaa? Tämä kysymys paljastaa mielen kyvyttömyyttä ihmisessä itsessään: yhteiskunta ei edelleenkään ole kyvykäs kohtelemaan eläimiä kaloista kanoihin mielellisinä otuksina ja reagoimaan niihin vakavan, moraalisen harkinnan kautta.

 

Entä jos?

Mutta entäpä, jos puu sittenkin omaa mielen? Tätä ei voi poissulkea. Todellisuus pursuaa asioita, joista tiedämme mikroskooppisen vähän, ja mielen mekanismit ovat monin puolin edelleen tuntemattomia. Ehkäpä tulevaisuuden tutkimus tulee paljastamaan, että myös puu on tietoinen, ja kenties totuus lopulta on, että kasvit päihittävät meidät kaikki mentaalisuuden saralla. Tämäkään ei kuitenkaan oikeuta eläinten käyttöä – päinvastoin.

Paradoksaalista nimittäin on, että kasvien optimaalinen suojelu vaatii niiden syömistä. Eläinten kasvattaminen ruoaksi kuluttaa valtavasti kasvimaailman resursseja, ja mikäli ihmiskunta söisi suoraan kasvit kierrättämättä niitä eläinten kautta, kuluisi kasveja huomattavasti vähemmän. Kun siis yhden nautaproteiinikilon tuottamiseksi vaaditaan 10 kiloa kasviproteiinia, ei ole vaikea nähdä, miten rouheasti kasvimaailmaa voisi säästää kulutukselta luopumalla eläintuotannosta turhana väliportaana. (On myös muistettava, että kasveja voi usein käyttää ravinnoksi tuhoamatta niitä. Tomaatin syönti ei tapa tomaattipensasta; toisaalta kasviyksilön rajoja ei ole muutoinkaan yksiselitteisesti paikannettavissa.)

Ylipäätään kaiken elämän kunnioitus vaatisi sitä, että minimoimme aiheuttamaamme haittaa ja pyrimme elämään siten, että käytämme ja kulutamme muita eläviä olentoja maltillisesti. Yksi tärkeä osa tätä prosessia on turhan tuhoamisen välttäminen luopumalla resursseja ja myös muita kuin eläinelämiä haaskaavasta eläintuotannosta.

Liikun itse paljon metsissä kasvien merkillisyyttä ihmetellen ja uskon vakaasti, että niistä löytyy meille toistaiseksi tunnistamattomia puolia. Puut herättävät minussa pintojen alle ulottuvia kokemuksia ja olen varma, että ihmiskunta voisi paremmin, jos muistaisi pysähtyä useammin luonnon keskelle. Kotoani ei myöskään ole löytynyt joulukuusta sen jälkeen, kun lapsena parahdin tapaa, jolla kuusi tuodaan olohuoneeseen näivettymään. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että puu on hyvin erilainen olento kuin minä, korppi tai hirvi, ja että sen kuvaaminen mieleen liittyvin termein saattaa katteettomasti sivuuttaa tämän erilaisuuden. Elämää tulee kohdella kunnioituksella, ihmetystä, nöyryyttä ja kiitollisuutta unohtamatta, ja erityisesti luonnon katastrofaalisen ylikulutuksen aikana tulisi miettiä myös sitä, minkälaisiin tarkoituksiin ja miten kasvimaailmaa käytetään.  Voidaanko esimerkiksi metsien haaskuuta joulukuusiksi pitää millään muotoa osana kestävää luontosuhdetta? Tämä on kuitenkin aivan eri kysymys kuin mielen omaavien olentojen kohtelu.

Elämässä on moraalista itseisarvoa, mutta mielen omaavat, olemassaolonsa jonkinlaisena kokevat elävät olennot ansaitsevat aivan omanlaistaan suojelua – sellaista, mikä asettaa sian kuusen edelle.

 

2-cute-pigs