Kuusi vai sika: Onko kasveilla mieli?

 

Viimeisen vuoden aikana ovat kasvit vilkkuneet yhä enemmän uutisissa. Erilaiset otsikot ovat ilmoittaneet, että kasvit osaavat tuntea kipua, ja että niillä on mieli. Nyt joulun alla uutiskynnyksen ylitti väite, jonka mukaan joulukuusi kärsii ja kaipaa tovereitaan. Äkisti ihmiset, jotka ovat tienneet sikojen kärsimyskyvystä jo pitkään mutta silti ostavat joulukinkun pöytäänsä, pohtivat, sopiiko joulukuusta hankkia. Vaarana on, että kuusen kadotessa kinkku pysyy.

Kasvien mieleen suhtaudutaankin jopa sallivammin kuin eläinten vastaavaan. Siinä, missä kaukaiseksi miellettyjen eläinten kuten kalojen mielestä puhuminen saattaa raivostuttaa kuulijat, herättävät väitteet puiden tunne-elämästä myönteistä vastakaikua. Tämä kertoo jotakin hyvin oleellista eläinkuvastamme. Puhuttaessa kasveista puhutaan usein itse asiassa siitä, miten orientoidumme (tai emme halua orientoitua) eläimiin.

 

Kasvien mieli?

Kasvien erilaisia reaktioita suhteessa ympäristöönsä on tutkittu yltyvällä tahdilla. Joutuessaan vahingoitetuksi, kasvit erittävät erilaisia kaasuja ja kemikaaleja. Nämä voivat suojella kasvia, jolloin sen maku muuttuu kitkerämmäksi tai tuoksu kutsuu paikalle kasvin kannalta suotuisia hyönteisiä. Kasvit myös ”kommunikoivat” keskenään. Ne saattavat lähettää kemiallisia yhdisteitä juuristonsa kautta, siten ikään kuin levittäen informaatiota, ja ne voivat tukea muiden kasvua syöttämällä näille ravinteita. Samoin kasvit pystyvät lähettämään sähköisiä signaaleja, jotka varoittavat vaaroista. Niiden kohdalla on jopa puhuttu välittäjäaineista, joita eläinkunnassa erittyy aivoissa. Helpommin havaittavia esimerkkejä kasvien kyvyistä on se, että kasvi myös kurottautuu kohti sille hyödyllisiä asioita, kuten valoa tai vettä, ylittäen matkalla esteitä ja vaikuttaen täten jopa suunnitelmalliselta, tarmokkaan tietoiselta oliolta.

Jotkut tahot ovat innostuneet tulkitsemaan kasvitutkimusta siten, että kasveilla on mieli. Journalisti Michael Pollan on tuonut kansainväliseen mediaan ajattelua, joka alleviivaa mahdollisuutta kasvien muistista, tunteista ja jopa tietoisuudesta. Toinen kasvien puolestapuhuja on Daniel Chamovitz, jonka vuonna 2012 julkaistu populaari teos What a Plant Knows väittää, että kasvit näkevät, kuulevat, haistavat ja tuntevat. Filosofi Chauncey Maher on niin ikään lähtenyt kasvihuumaan julkaisemalla teoksen Plant Minds (2017), jossa samalla tapaa ehdotetaan, että kasveillakin on mieli. Aiheesta on kirjoittanut populaaristi myös metsänhoitaja Peter Wohlleben kirjassaan Puiden salattu elämä, jota on siteerattu paljon myös suomalaisessa keskustelussa. Nykymuodossaan aihe sai huomiota jo 1970-luvulla, jolloin ilman sen kummempaa evidenssiä esitettiin ajatus siitä, että kasvit pitävät klassisesta musiikista.

Kun kasvien kohdalla käytetään termejä kuten ”mieli”, ”nähdä”, ”kuulla”, ”ajatella”, ”kärsiä” tai ”tuntea”, syyllistytään kuitenkin varsin voimakkaaseen tulkintaan, joka perustuu sanojen metaforisuuteen. Kun kasvit esimerkiksi ”näkevät”, on kyseessä yksinkertaisesti prosessi, jossa niiden solut reagoivat valoon, ja siten tapahtuman luonne on hyvin erilainen verrattuna eläinten näkökykyyn, johon liittyy myös kokemus (eräs lehtijuttu jopa väitti kasvien ”kirkuvan” niitä leikattaessa, vaikka todellisuudessa kyse on kaasujen erittämisestä, mikä mekanismina tuottaa vaimeita ääniä – termejä saatetaan heitellä siten varsin rennolla otteella, väärinkäsityksiä viljellen).

Jotta kasvien mielestä oli perusteltua puhua, täytyisi niiden täyttää kolme eri kriteeriä. Ensinnäkin tulisi olla selkeää, miksi mielen kehittyminen olisi ollut evolutiivisesti suotuisaa ja mahdollista. Onko esimerkiksi järkevää olettaa, että paikoilleen sidottu olio, jolla ei ole mahdollisuuksia paeta haitallisia ärsykkeitä, tuntisi kipua? Mitä evolutiivista etua kivusta tällöin olisi; eikö näin rajallisessa tilanteessa silkka yksinkertainen, fyysinen reagointi riittäisi? Toisekseen, kasvien fysiologian tulisi olla sellainen, että se kykenee tuottamaan mielen. Olemassa olevan tiedon mukaan mieli kuitenkin vaatii taustakseen hermosoluja, eikä näitä kasveista löydy. Kolmanneksi, kasvien tulisi käyttäytyä tavoilla, jotka kertovat mielen olemassaolosta – niiden tulisi esimerkiksi selkeästi osoittaa oppimista, intentionaalisuutta, luovuutta ja kykyä kokea. Vaikka esimerkiksi kasvien oppimiskyvystä on joitakin viitteitä, ovat nämä hyvin vähäisiä verrattuna eläinkuntaa koskevaan aineistoon, ja jälleen vaarana on hyvin yksinkertaisten prosessien kuvaaminen liian pitkälle menevillä termeillä.

Mieleen liittyvät termit eivät sovellu kasveihin siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ole mitään syytä olettaa, että niillä olisi tietoisuutta, eli kykyä kokea olemassaolo jonkinlaisena. Kun ne siis paikantavat vaikkapa ärsykkeen ympäristöstä, ei tähän nykytiedon perusteella liity kokemusta. Maailmasta ja myös ihmisestä löytyy huima määrä tiedotonta reagointia, mutta mieli vaatii tuekseen myös sen, että koemme tuon reagoinnin jollakin tapaa – vasta tällöin meillä on ikkuna omaan olemassaoloomme ja pystymme myös tietoisesti suuntaamaan toimintaamme. On jonkinlaista olla kana tai kala, mutta kasvien kohdalla vaikuttaa vahvasti siltä, että tämä taso jää puuttumaan.

Monet kasvitutkijat itse pyytävätkin varovaisuutta termien kanssa ja korostavat sitä, että kasvien ”mieltä” ei ole todennettu, ja että tutkimustuloksia ei tulisi tulkita liian laveasti. Esimerkiksi kasvien välittäjäaineita tutkineen Matthew Gillihamin mukaan välittäjäaineet toimivat kasveissa varsin eri tavoin kuin eläimissä: siinä, missä eläinten välittäjäaineet liittyvät hermosolujen ja sitä kautta mielen toimintaan, kasveissa välittäjäaineet vaikuttavat tavallisten solujen proteiineihin ilman, että olisi syytä olettaa ”mielen” mitenkään astuvan kuvaan.

 

Reagoiva elämä

Kasvit reagoivat muutoksiin ympäristössään, mutta tähän ei tarvita mieltä sen enempää kuin älypuhelin tarvitsee mieltä reagoidakseen ohjelmoidulla tavalla ravisteluun tai kääntämiseen. Keinotekoista ”älyä” parempi rinnastus löytyy orgaanisesta maailmasta. Kasvien toiminta on hiukan vastaavaa elimistön toiminnan kanssa: meidän kehossamme solut reagoivat ympäristön muutoksiin ja kommunikoivat keskenään ilman, että niillä olisi mieltä. Tällaista kykyä paikantaa ympäristön tilaa, mukautua siihen ja kommunikoida siitä eteenpäin pidetään äärimmäisen vanhana, ja se on kehittynyt jo ennen kuin eläinkunta ja kasvikunta erkaantuivat toisistaan. On itse asiassa luultavaa, että se on lähes yhtä vanha kuin elämä itse. Mielestä tämä kyky ei kuitenkaan sinällään kerro.

Edellä mainittu Maherin teos on esimerkki siitä, miksi kasvien mielestä puhuttaessa kiinnittyy kriittisen lukijan huomio myös soluihin. Teos nojaa tiettyyn mielenfilosofian koulukuntaan, jonka mukaan mielen kriteeri on, että se rakentuu aktiivisesti suhteessa ympäristöönsä – kun kasvi siis mukauttaa itseään ympäristön muutoksiin, on silläkin ”mieli”. Tällainen lähestymistapa kuitenkin kärsii inflaatiosta, sillä kaikki elämä mukautuu ympäristöönsä: tästä evoluutio koostuu. Mieli pitäisi siten nähdä aivan kaikessa elämässä, myös vaikkapa soluissa, jolloin ihminen olisi kymmenien triljoonien yksittäisten mielten konstellaatio. Kestävämpi selitys mielestä on, että se vaatii tuekseen myös kokemustason representaatioita, eli kykyä käsitteellistää todellisuutta vaikkapa kielen, tunteiden tai visuaalisten assosiaatioiden kautta ja kykyä kokea nämä käsitteet jollakin tapaa.

Ehkä ongelma on siinä, että meillä on liian vähän sanoja, ja että kuvaamme asioita liian helposti ihmispainotteisin termein. Kun kasvit osoittavat kykyä tunnistaa muutoksia ympäristössään ja muuttaa toimintaansa, puhutaan ”älykkyydestä” tai ”mielestä” huomaamatta, että tilanne vaatisi aivan toisenlaisia (ja kenties aivan uusia) termejä. Uudet termit olisivat itse asiassa välttämättömiä, jotta kasvien häikäisevälle erilaisuudelle todella voitaisiin tehdä  oikeutusta. Ne paikantavat esimerkiksi valoa huomattavasti tehokkaammin kuin ihminen, joten ”näkemisestä” puhuminen saattaa piilottaa niiden evolutiivisesti lahjakasta omalaatuisuutta. Samalla tapaa kasvien selittäminen ”mielen” omaaviksi voi hukuttaa alleen sen, että niissä on ainutlaatuista ja eläimiin verrattuna hyvin erilaista, evoluution loihtimaa taidetta.

Tästä näkökulmasta kasvien kunnioittaminen jopa vaatisi sitä, että niistä ei puhuta ”tuntevina” ja ”mielellisinä” asioina, vaan omanlaisinaan olioina ja asioina, joiden opettelussa ihminen on vasta alkumetreillä, ja joiden ymmärtäminen vaatii uudenlaista kieltä. Kenties kasveissa on mieltä lähelle tulevia taitoja, jotka ylittävät rajalliset taitomme selittää todellisuutta. Tämänkin tunnistaminen kuitenkin vaatisi uudenlaista sanastoa, mikä puolestaan voisi viedä eteenpäin kykyämme hahmottaa myös mielen rakenteiden alkujuuria.

 

Kasvien alle haudattu eläin

Kasvien osakseen saama salliva huomio voi selittyä vähemmän sallivan eläinsuhteen kautta. Jo pitkään yksi tapa asettaa eläinten oikeudet absurdiin ja koomiseen valoon on ollut kasvien tuntokykyyn vetoaminen. Heittona on ollut, että jos sikaa ei saa tappaa, pian kielletään porkkanoidenkin syönti. Kasvien mahdollinen mieli on siten toiminut oikeutuksena olla ottamatta eläimiä vakavasti. Aiemmasta ironisesta arvailusta on tullut viime vuosina harrashenkinen väite: kasveilla on mieli, ja siten myös niiden käyttö herättää moraalikysymyksiä. Esimerkiksi filosofi Ralph Acampora onkin kirjassaan Corporal Compassion väittänyt, että kaikki elämä – myös kasvit – kuuluvat empatian ja moraalisen huomioonottamisen piiriin.

Vaikka jotkut (kuten Acampora) haluavat ulottaa moraalisen huolen sekä eläimiin että kasveihin, monet käyttävät kasvien mahdollista mieltä oikeutuksena olla pohtimatta eläinkysymystä lainkaan. Kasveista löytyy siten veruke pysyä voimakkaan hyötykäyttävässä eläinsuhteessa. Ajatus on tämä: jos moraalikysymyksiä herää kasvien kohdalla, eikö tämä tarkoita, että eläimiä koskevat moraalikysymykset ovat samalla viivalla? Eikö siis ole se ja sama, syömmekö kasveja vai eläimiä?

Kasvikunnan mentaalisten kykyjen arvailun kautta voikin puhdistaa eläinten käyttöön liittyvää vastuuta. Ehkä juuri tästä syystä väitteet kasvien mielistä on otettu jopa riemulla vastaan – ajatteleva puu tarjoaa helpottavan reitin pois siitä moraalisesti epämukavasta tiedosta, että ajattelevia sikoja syödään.

Kasvien mielestä puhuttaessa tulisikin kohdistaa huomiota eläinsuhteeseen: mitä kertoo eläinsuhteestamme se, että olentoja, joiden tutkimus osoittaa kiistatta olevan tuntokykyisiä ja mielellä varustettuja tapetaan samalla, kun oliot, joiden mikään tutkimus ei osoita tuntevan, saavat äkisti palstatilaa? Tämä kysymys paljastaa mielen kyvyttömyyttä ihmisessä itsessään: yhteiskunta ei edelleenkään ole kyvykäs kohtelemaan eläimiä kaloista kanoihin mielellisinä otuksina ja reagoimaan niihin vakavan, moraalisen harkinnan kautta.

 

Entä jos?

Mutta entäpä, jos puu sittenkin omaa mielen? Tätä ei voi poissulkea. Todellisuus pursuaa asioita, joista tiedämme mikroskooppisen vähän, ja mielen mekanismit ovat monin puolin edelleen tuntemattomia. Ehkäpä tulevaisuuden tutkimus tulee paljastamaan, että myös puu on tietoinen, ja kenties totuus lopulta on, että kasvit päihittävät meidät kaikki mentaalisuuden saralla. Tämäkään ei kuitenkaan oikeuta eläinten käyttöä – päinvastoin.

Paradoksaalista nimittäin on, että kasvien optimaalinen suojelu vaatii niiden syömistä. Eläinten kasvattaminen ruoaksi kuluttaa valtavasti kasvimaailman resursseja, ja mikäli ihmiskunta söisi suoraan kasvit kierrättämättä niitä eläinten kautta, kuluisi kasveja huomattavasti vähemmän. Kun siis yhden nautaproteiinikilon tuottamiseksi vaaditaan 10 kiloa kasviproteiinia, ei ole vaikea nähdä, miten rouheasti kasvimaailmaa voisi säästää kulutukselta luopumalla eläintuotannosta turhana väliportaana. (On myös muistettava, että kasveja voi usein käyttää ravinnoksi tuhoamatta niitä. Tomaatin syönti ei tapa tomaattipensasta; toisaalta kasviyksilön rajoja ei ole muutoinkaan yksiselitteisesti paikannettavissa.)

Ylipäätään kaiken elämän kunnioitus vaatisi sitä, että minimoimme aiheuttamaamme haittaa ja pyrimme elämään siten, että käytämme ja kulutamme muita eläviä olentoja maltillisesti. Yksi tärkeä osa tätä prosessia on turhan tuhoamisen välttäminen luopumalla resursseja ja myös muita kuin eläinelämiä haaskaavasta eläintuotannosta.

Liikun itse paljon metsissä kasvien merkillisyyttä ihmetellen ja uskon vakaasti, että niistä löytyy meille toistaiseksi tunnistamattomia puolia. Puut herättävät minussa pintojen alle ulottuvia kokemuksia ja olen varma, että ihmiskunta voisi paremmin, jos muistaisi pysähtyä useammin luonnon keskelle. Kotoani ei myöskään ole löytynyt joulukuusta sen jälkeen, kun lapsena parahdin tapaa, jolla kuusi tuodaan olohuoneeseen näivettymään. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että puu on hyvin erilainen olento kuin minä, korppi tai hirvi, ja että sen kuvaaminen mieleen liittyvin termein saattaa katteettomasti sivuuttaa tämän erilaisuuden. Elämää tulee kohdella kunnioituksella, ihmetystä, nöyryyttä ja kiitollisuutta unohtamatta, ja erityisesti luonnon katastrofaalisen ylikulutuksen aikana tulisi miettiä myös sitä, minkälaisiin tarkoituksiin ja miten kasvimaailmaa käytetään.  Voidaanko esimerkiksi metsien haaskuuta joulukuusiksi pitää millään muotoa osana kestävää luontosuhdetta? Tämä on kuitenkin aivan eri kysymys kuin mielen omaavien olentojen kohtelu.

Elämässä on moraalista itseisarvoa, mutta mielen omaavat, olemassaolonsa jonkinlaisena kokevat elävät olennot ansaitsevat aivan omanlaistaan suojelua – sellaista, mikä asettaa sian kuusen edelle.

 

2-cute-pigs

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s