Ystävä vai ”häiriötekijä”?

Sosiaalinen eristäytyminen on uutisten mukaan johtanut koirien kysynnän lisääntymiseen. Koira on kuitenkin muuta kuin ajanvietettä tai harrastusmahdollisuus, ja koiraan sitoutuminen vaatii enemmän kuin moni haluaa antaa. Itse ajattelen, että koirien olemassaolo on ihmiselon manna, hunaja ja kulta – mutta vain, jos koiria kohdellaan tasavertaisina, itsessään arvokkaina ystävinä.

 

Koiran kadotettu perspektiivi

Näen ikkunastani päivittäin saman näyn. Suurikokoinen, innosta loikkiva koira vetää omistajaansa hihnassa pihamaan poikki haluten tutustua kaikkiin ja kaikkeen. Se asuu kivenheiton päässä naapuritalossa ja vaikuttaa saavan päivittäin kolme pikaista pissareissua korttelin ympäri. Arviolta nelikymmenkiloisen koiran päivittäiseksi kävelysaldoksi tulee siis yhteensä kenties kilometri. Sitä ulkoiluttavat ihmiset vaikuttavat kovasti tykästyneiltä koiraansa. He eivät kuitenkaan näytä erityisen hullaantuneilta liikuntaan, vaan pysähtyvät pihan reunaan kuin kävely olisi tappava tapa ja imevät poissaolevina savukkeitaan samalla, kun koira koettaa ottaa kymmenen minuutin ulkoilusta kaiken sen irti, mitä kymmenen minuutin ulkoilusta ei millään voi saada.

Ystäväni kertoi näkevänsä omasta ikkunastaan vastaavaa. Naapuritalon koiranpennun on tyydyttävä pissalenkkeihin takapihalle. Kasvava eläin haluaisi viipottaa nenä edellä ja sydän innosta hyppien suureen maailmaan, mutta on pakotettu nuuhkimaan samaa, piskuista nurmikkoa päivästä toiseen. Omistajat antavat koiralle ulkoiluaikaa yhden tupakkatauon verran, sitten leikkisä pentu kiskotaan pihalta takaisin sisälle. Joillakin koirien haltijoilla vaikuttaakin olevan asenteena se, että jo pieni pissalenkki on signaali merkittävästä altruismista toislajista karvaolentoa kohtaan, vaikka todellisuudessa se ei riitä  oikein mihinkään.

Koira 6

Ihmisten joukkoon mahtuu myös heitä, jotka pitävät kaikkia niitä piirteitä koirissa, jotka hankaloittavat heidän omaa elämäänsä, ”häiriökäyttäytymisenä”. Usein nämä piirteet ovat elimellinen osa koiramaisuutta. Koira on laumaeläin, joka yleensä ei tahdo olla yksin, joten esimerkiksi ”eroahdistus” on tyystin luonnollista. Kun koira pistää kengät ja tyynyt silpuksi, on joidenkin ensireaktio kuitenkin se, että koirassa on jotain vialla, vaikka se on yksinkertaisesti yksinäinen. Koira järsii asioita, haukkuu välillä vimmatusti, saattaa ahdistettuna näyttää hampaitaan ja jopa näykätä; nämäkin ovat luontaisia juttuja, eivät ”häiriökäytöstä”.

Hiljattain kohtasin puistossa naisen, joka ilmoitti, ettei kerta kaikkiaan enää kestä koiranpentuaan, sillä siinä on jotakin ”vikaa”. Kun kyselin, mihin vikaan hän mahtaa viitata, oli vastauksena se, että koira haukkuu eikä lopeta naisen sitä pyytäessä, mikä oli tämän katsantokannassa pöyristyttävä signaali luonnevikaisuudesta. (Kyllä, raportoikaa tämä ylemmille virkamiehille ja pysäyttäkää maailmaan tehtaat: koira haukkuu!) Katsoin jaloissani pyörivää intomielistä pentua, joka haukahteli omille koirilleni, ja koetin kertoa naiselle, että kun koirat haukkuvat. Ja järsivät. Ja tekevät kaikenlaista sellaista, mikä voi olla välillä ärsyttävää, ja että siitä huolimatta (ja välillä ihan vain sen takia) niitä rakastetaan ja niiden näkökulmaa kunnioitetaan.

Ystäväni puolestaan kuvaili hiljattain kohtaamaansa parivaljakkoa: harteikas mies rempoi ärtynein ottein energistä mäyräkoiranpentua hihnasta niin, että pentu lensi kaarena ilmassa. Miehelle kasvavan koiran ilo oli kerrassaan liikaa ja koiran koiramaisuus häiriötekijä, joka oli laitettava ruotuun väkivaltaisin ja pienelle olennolle hengenvaarallisin ottein.

Koirien sosiaalisuuteenkin suhtaudutaan toisinaan kuin häiriöön, joka on eliminoitava. Näen päivittäin koiralenkeilläni ihmisiä, jotka kiskovat silminnähden ystävällisiä ja tutustumishaluisia koiriaan muiden koirien ääreltä pois. Näky on kuin kahta vankia kuljetettaisiin toistensa ohi jokaista kontaktin mahdollisuutta välttäen. Erityisesti suren vailla lajitoverin seuraa asuvia koiria, joiden ei anneta tervehtiä kaltaisiaan edes ulkona. Koirien pyrkiessä keho riemusta kiemuralla toistensa luokse omistajat ohjaavat niitä makupaloin, maanitteluin, komennoin tai kovin hihnaottein pysymään erillään. ”Ohittamisesta” onkin tullut koulutustrendi, joka palvelee ihmisen mukavuutta koirien kulkiessa toistensa ohi kuin luovuttaneina. Ymmärrän, että rähisevälle koiralle on hyvä oppia rauhallisia ohituksia, mutta onko todella niin, että tavoitteena on koira, jonka sosiaalinen yhteys kaltaisiinsa on täysin katkaistu?

Koira 4

Oma lukunsa ovat juoksijat, joille koiralenkki on pikemminkin ihmislenkki ja ihmisen liikunnalle pyhitetty. Kun koira haluaisi tutkia rauhassa maastoa, kiskovat nämä trikoisiin pukeutuneet ihmisolennot niitä ärtyneinä eteenpäin pulssimittareiden tehdessä ennätyksiä. Keskustellessani hiljattain tällaisen ihmisen kanssa (koiramme päättivät itsepäisesti tutustua toisiinsa naisen vastusteluista huolimatta), ilmoitti hän, että hänen tavoitteenaan on kasvattaa koirasta sellainen, joka ei pysähtele lainkaan. ”Lenkkeily on liikuntaa varten!”, hän ilmoitti etsien minulta ymmärrystä sille, miten turhauttavaa on, kun armoitettu hölkkä ei etenekään karvapallon nuuhkiessa yhdeksättä tolppaa.

Jäin miettimään tuota lausetta. Onko koirasta tullut jokin kuntoväline, jonka tulee ravata hikoilevan omistajansa vierellä luopuen kaikesta siitä, mitä se itse haluaisi tehdä? Harrastin joitakin vuosia pitkän matkan juoksua ja koetin toisinaan viedä koiria mukaani, kunnes luovutin ja aloin yksinkertaisesti kävellä. Oman kokemukseni mukaan suurinta osaa koirista ei huvita juosta monotonisesti eteenpäin. Koiria huvittaa rynniä, saada hepuleita ja kirmata kahjona ympyrää, ja sen lisäksi niitä huvittaa pysähdellä, nuuhkia, tutkia, tutustua, olla välillä ihan vain paikoillaan ja aistia asioita niillä koirien keinoilla, jotka jäävät ihmisen ulottumattomiin.

 

Neljä kysymystä

Monelle koira on seuralainen, jonka oma näkökulma jää katvealueen ulkopuolelle. Sitä saatetaan pusutella ja halia, sitä saatetaan rakastaa rintakehän syvyydeltä ja enemmän, mutta silti sen oma todellisuus jää usein sivuun, eikä rakkaus siten konkretisoidu teoiksi, jotka todella kunnioittaisivat eläimen omaa hyvää. Liian moni koirallinen ihminen tietää koirien taidoista, kyvyistä ja tarpeista lopulta vähän, ja liian usea ummistaa mielensä siltä, että edes yrittäisi pohtia, miltä tuntuu olla koira ihmisten maailmassa. Koiran funktioksi jää palvella ihmisen toiveita lähes telepaattisella taidolla, ja nukkua sohvan tai olohuoneen nurkassa silloin, kun siitä ei tahdota mitään.

Ja toki: välillä koiraa on pakko vetää mukaan, jotta ehtii töihin, tms. Välillä on pakko pitää hihnaa kireällä, jotta lenkillä ei tapahtuisi yllättäviä koirien vapaaotteluita. Minäkin olen vetänyt hihnasta ja toisinaan turhautunut, kun rakkaat karvaolentoni haluavat huudella uhkauksia kadun toisella puolella kulkevalle puudelille tai pysähtyä tutkimaan ojanpohjaa puoleksi tunniksi. En ole tässä kohtaa virheetön. Silti on tehtävä parhaansa, jotta nämä vetämisten ja tiukkojen hihnojen hetket olisivat poikkeus eivätkä sääntö.

Koiralle on varattava aikaa olla koira ja tehdä koiramaisia asioita ilman, että ihminen hihnan toisessa päässä alati estää koiran onnellisten hetkien toteutumista. Joka päivä pitäisi lenkkeihin sisältyä pysähtelyä, odottelua, koiran mieltymysten seuraamista – sitä, että välillä yhden puskan kohdalla seisotaan vartti oravaa ihmettelemässä ja toisinaan sinne ojanpohjalle todella jäädään puoleksi tunniksi.

koira 7

 

Tässä koiran hankintaa pohtivalle kysymyksiä:

 

  1. Jaksatko ulkoilla aivan joka päivä parisen tuntia, oli sää tai henkinen happi mikä hyvänsä? Koirat tutkitusti masentuvat liikunnan ja stimulaation puutteesta. Olen varma, että Suomestakin löytyy kasapäin koiria, jotka ovat menettäneet elämän iloa sekä astuneet nukkumisen ja syömisen horteiseen rytmiin, sillä ne eivät saa tutkia maailmaa tarpeeksi ja välillä juosta niin, että hiekka ja kuola lentävät.

 

  1. Jaksatko kävellä myös koiran ehdoilla, eli pysähtyä joka toisen tolpan kohdalle ja antaa koiran haistella pitkään ja hartaasti sitä tienoota, mikä sitä kiinnostaa? Lenkit ovat koirien päivän huipentuma, ne ovat niiden some, kirjat, sali, Netflix, ystävätapaamiset, työ ja Zoom yhdistettynä – lenkit ovat koiran fyysinen ja henkinen valoaukko, joiden odottamisesta niiden muu elämä pääsääntöisesti koostuu. Joten voisiko välillä tehdä niin, että todella antaa koiran olla lenkeillä koira vaikka se olisi hitusen tylsää? Kannattaa muistaa: koirista on tylsää, kun ihmiset tuijottavat maagisia näyttöpäätteitään puolet elämästään ja lopun aikaa ovat poissa kotoa. Koirilla on luultavasti ihmisen kanssa usein pohjattoman, turhauttavan tylsää. Eikö siis voisi kääntää asetelman toisinaan toisinpäin ja edetä koiran ehdoilla?

 

  1. Jaksatko miettiä koiran näkökulmaa, ihan arkipäiväisesti ja vakavasti? Jaksatko tunnistaa, milloin koirasi on iloinen, peloissaan, turhautunut, kaipaava, kyllästynyt, utelias, turhautunut, seuranhaluinen, rauhankaipuinen, leikkisä tai riemusta suunniltaan? Jaksatko ottaa nämä ja muut tunteet lukuun ja toimia koiraa kuunnellen ja sen hyväksi? Koirien mieltä koskeva tieteellinen tutkimus osoittaa, että ihmisen vanhin toislajinen kumppani on eksponentiaalisesti enemmän kuin sohvankulmassa makaava karvakasa. Miksi ei siis tutustua siihen paremmin?

 

  1. Jaksatko rakastaa? Pystytkö huolehtimaan koirasta niin, että sen etu menee usein oman etusi edelle? Haluatko sallia sille tilaa elämässäsi yksilönä, joka ajattelee, tuntee, tarvitsee ja on itsessään arvokas? Oletko valmis hellimään sitä silloin, kun se kaipaa yhdessäoloa ja päästämään sen asunnossasi sinnekin, minne karva ja kuola jättävät jälkiä? Oletko valmis rakastamaan silloinkin, kun koira on mielestäsi ”vaikea” ja tehnyt silmälaseistasi tai sohvastasi selvää? Oletko valmis rakastamaan koiraa edelleen silloin, kun perheeseesi syntyy lapsia? Entä silloin, kun koirasta tulee sairas tai vanha, ja se tarvitsee hoivaa jopa vuorokauden ympäri?

 

Koirat koettavat alati ymmärtää ihmistä ja ovat tässä lajissa taitavampia kuin me itse. Tutkimuksen mukaan ne myös kokevat empatiaa ihmisiä kohtaan ja tekevät parhaansa, jotta yhteiselomme olisi molemminpuolisesti auvoista. Koirat antavat meille valtavasti ja siitä vielä kymmenen kilometriä enemmän. Voisimmeko me siis yrittää välillä myös ymmärtää koiria, muistaa niiden perspektiivin ja tarpeet, sekä rakastaa tekojen tasolla?

Koira 3

 

Yhteisevoluutiosta empatiaan

Ihminen on käynyt läpi pitkän yhteisevoluution koiran kanssa. Lajiemme yhteinen historia ulottuu jopa 40 000 vuoden taakse. Ihminen on vaikuttanut koiraan ja koira ihmiseen. Kulttuuriteoreetikko Donna Haraway onkin ehdottanut ”seuraeläinmanifestissaan” (The Companion Species Manifesto 2003), että ilman koiraa ihminen olisi hyvin erilainen olento. Itse ajattelen, että koira on opettanut ihmiselle empatiaa, sillä toisen lajin kanssa menestyksekkäästi eläminen haastaa ja kehittää kykyä ymmärtää muita. Kenties ilman koiraa, ihminen olisi nykyistä(kin) huomattavasti itsekkäämpi ja raadollisempi olento.

Empatian kehitystyö on kuitenkin vielä puolitiessä. Monet osaavat kohdella koiriaan taidolla ja rakkaudella. Silti meillä kaikilla on vielä avaruuden verran opittavaa muista lajeista, koira mukaan lukien. Joten jos tänään kuljetit koiraasi kuin vankia, annoit sille liikuntaa vain murusen verran tai ärähdit sen omille haluille, pysähdy, vaihda näkökulmaa, ja aloita uudestaan. Ja jos harkitset koiran ottamista, katso itseäsi ja sitä, mitä olet valmis antamaan.

Sinä olet koirasi universumin keskiö. Jos teet koiralle tilaa omaan universumiisi ja kohtelet häntä huomioiden sekä rakkaudella, saattaa olemassaolo aueta uutena siinä leikin, luottamuksen ja lempeyden valossa, jonka vain koira voi ihmisen elämään tuoda.

 

Koira 5

 

Lähteitä

Arden, R., Bensky, M. K., & Adams, M. J. (2016). A Review of Cognitive Abilities in Dogs, 1911 Through 2016: More Individual Differences, Please! Current Directions in Psychological Science, 25(5): 307–312.

Miklósi Á, Kubinyi E. (2016). “Current Trends in Canine Problem-Solving and Cognition”. Curr Dir Psychol Sci. 25(5): 300‐306.

“How Smart Is a Dog Really? The Secrets of a Canine Mind”, Time 19.5.2017. https://time.com/4775436/how-smart-is-a-dog-really/

 

 

Avain selviytymiseen? ”All you need is love”

Koronavirusta ei olisi ihmisten keskuudessa, jos eläimiä ei syötäisi. Ei olisi ollut myöskään HIV:ta, sarsia tai ebolaa, jotka kaikki tarttuivat ihmiseen alunperin lihasta. Me saisimme tälläkin hetkellä ottaa rauhallisesti vailla hätää viruskuolemasta, maailmantalouden romahtamisesta tai vessapaperista. Tästä kuitenkin vasta blogin lopussa. Ensin jotain ahdistusta helpottavaa ja viruksia torjuvaa, nimittäin rakkautta.

 

Ihastuneet koirat

Tiesittekö, että koirat ovat ”omistajiinsa” ihastuneita? Kun koira näkee illalla jälleen ihmisensä, sen mielihyväkeskukset aivoissa aktivoituvat ja kehoon virtaa rakkauden kemikaaleja, kuten oksitosiinia ja serotoniinia. Koiran pupillit laajenevat, se hyppii, vinkuu, nuolee ja  heiluttaa hilpeänä propelliksi muuttunutta häntäänsä. Usein koira vaikuttaa ylitsevuotavassa innokkuudessaan euforiselta, yhdennelletoista pilvelle päätyneeltä karvaiselta, läähättävältä rakkausolennolta.

Entä tiesittekö, että myös monet ihmiset kokevat samaa eläimiään kohtaan? Tutkimus osoittaa, että myös meidän ihmisapinoiden mielihyväkeskukset aktivoituvat, kun näemme jälleen koiramme, kissamme tai muun eläinkumppanin. Rakkautta maailmaan pirskottavat välittäjäaineet aina oksitosiinista serotoniiniin ja dopamiiniin saavat meidänkin pupillimme suurenemaan ja rintakehän lämpenemään, kun kätemme kurottavat kohti sydämemme eläinvalittua. Vaikka emme pompi ja läähätä (tosin poikkeuksia löytynee), voimme mekin lipua pilven päälle olessamme jälleen rinnakkain eläin-Paavon tai -Serafinan kanssa.

Kun itse kohtaan työpäivän jälkeen koirani, on eteisen matto sekunnissa rytyssä ja poskeni kuolassa, kunnes rauhoitan tyypit viereeni ja livumme rakkauslautalla hetken ilmakehän poikki suoraan olemisen ytimeen.

4E4A0108
Blogin kuvat ovat menneistä ja nykyisistä laumani jäsenistä.

 

Evoluution karkkitarjoilu

Tämä on biologista rakkautta. Rakkautta koskeva tutkimus ehdottaa, että rakkauden evolutiivinen funktio on edistää sosiaalisten eläinten yhdessäpysymistä ja sitä kautta selviytymistä. Se pitää jälkikasvun vanhempien luona ja toisin päin. Se saa myös (romantikot, katsokaa pois) romanttiset kumppanit pysymään rinnakkain niin pitkään, että jälkikasvu tulee tehdyksi ja huolletuksi. Jos lisääntyminen ei ole oleellista, se pitää romanttisia kumppaneita, kuten myös ystäviä ja muita rakastettuja, toistensa arkisena tukena, mikä edistää kaikkien hyvinvointia.

Biologinen rakkaus onkin lopulta välittämistä, kiintymystä ja huolenpitoa, jota ilmenee luultavasti kaikilla sosiaalisilla eläimillä. Se on myös yhteisöjä koossa pitävä verkko, jonka langat kulkevat solujemme läpi ja vetävät meitä muiden äärelle. Tasangolla yksin seissyt varhaisihminen olisi jäänyt hölmistyneenä sapelihammastiikerin iltapalaksi; yhteisöllisyys mahdollisti eloonjäämistä ja rakkaus puolestaan mahdollisti yhteisöt.

Jotta evolutiivinen funktio tulisi täytetyksi, on rakkauden tunnuttava hyvältä ja saatava aikaan voimakasta kiintymystä. Biologinen otus ei pyri muiden luokse, jos se ei tunnu kivalta ja helpottavalta; näin yksinkertaista kaikki on. Siksi aivot palkitsevat läheisyydestä. Kun rakkauden kohde on vierellä, hyrisemme rauhaa ja tyytyväisyyttä – kun se taas on kaukana, kaipaamme ja muutumme pikkuhiljaa hiuksiaan hipelöiviksi hermokimpuiksi. Aivot kiittävät rakkaan luo menemisestä ja siellä pysymisestä välittäjäaineiden ryöpsähdyksillä jopa siinä määrin, että jotkut jäävät rakkauskemikaalien addiktoimiksi haluten yhä uudelleen niiden euforiseen pöllyyn. Tätä kutsutaan ”ihastumiseksi” tai pitkittyneenä tilana ”obsessioksi” – valinta on sinun. Yhtä kaikki, rakkaus on aivojen karkkia, joka mahdollistaa sosiaalisten eläinten elossapysymistä ja maistuu siksi räjähtävän hyvältä.

312952_293422440681630_932819212_n

 

Evolutiivinen eläinrakkaus

Ihmisen kanssa kasvaneet ja lempeästi kohdellut eläimet saattavat siis kokea biologista rakkautta valitsemiaan ihmisiä kohtaan. Tämä on kunnia-asia – en tiedä mitään niin sielua yläilmoihin kohottavaa kuin päästä koiran rakkauden kohteeksi, sillä tämän universumin Rekut ovat siinä määrin mainioita tyyppejä, että heidän soisi voivan toimia valtionjohtajina. Vastaavasti (kuten edellisestä lauseesta ilmenee) ihmiset kokevat biologista rakkautta tiettyjä eläimiä kohtaan.

11037220_10152767714134220_4262170606509115764_o

Tutkimus paljastaa, että ihmiset voivat itse asiassa astua voimakkaisiin kiintymyssuhteisiin eläinten kanssa, jotka lopulta eroavat vain vähän ihmisten välisistä siteistä. Monet ihmiset saavat eläinystävyydestä kiintymyksen peruselementtejä – turvaa, hyväksyntää, tukea ja tukikohdan, jossa voi vain rauhassa oleilla. (Toim. huom.: jotkut raportoivat saavansa näitä asioita enemmän eläinystäviltään kuin puolisoiltaan.)

Usein eläinrakkauteen suhtaudutaan hiukan vähätellen, ikään kuin vain hitusen hömelöt ihmiset syyllistyisivät siihen kuolemansyntiin, jota kutsutaan koirille lepertelyksi. Joitain (yleensä heitä, jotka katsovat suotuisaksi pitää eläinten tappamista harrasteena), eläinrakkaus jopa ärsyttää. Eläinrakkauden vanhat biologiset juuret kertovat kuitenkin aivan toista tarinaa ja osoittavat, ettei ärtymykselle ole syytä. Rakkaustutkimuksessa lajienvälistä rakkautta pidetäänkin yleisenä tunteena, eikä siinä ole mitään merkillistä. Se kumpuaa luultavasti hyvin kaukaa oman lajimme historiasta, eikä siten suinkaan ole kaupungistuneen ihmisen ylen sentimentaalinen tai Disneyn studiolla piirretty keksintö. Koska rakkaus on sosiaalisten eläinten geeneihin kirjattu, on luontevaa, että he jakavat sitä sen platonisena versiona myös lajinsa ulkopuolelle.

Mutta miksi rakkaus ylittäisi lajirajoja – mitä evolutiivista funktiota tämä palvelee? Vastaus on selvä: myös eläinrakkaus palvelee selviytymistä. Ensinnäkin, se voi edesauttaa selviytymistä hyvin käytännöllisellä tasolla. Kun joku esivanhemmistamme rakastui suteen ja päätti alkaa ruokkia tämän pentuja, tuli hän lopulta mahdollistaneeksi sen, että lajimme seuraan hölkytteli tuhansia vuosia myöhemmin koira, joka alkoi edesauttaa ihmisen selviytymistä konkreettisilla tavoilla. Koirasta tuli yhteisön turvavartija, muiden petojen karkottaja, metsästysapu, työeläin, seuralainen – lista koiran ihmiselle antamista asioista on pitkä ja ihailtava (kunpa vain voisimme sanoa samaa asioista, joita ihminen on antanut koirille).

1455995_693446384012565_658578748_n

Toiseksi, tutkimus osoittaa, että rakkaus eläimiä kohtaan edesauttaa sekä psyykkistä että fyysistä terveyttä. Se esimerkiksi lisää positiivisuutta ja kutoo meihin psyykkistä tasapainoa. Se myös vähentää stressiä, alentaa verenpainetta ja madaltaa pulssia – karvaisen supermussukan rakkaus voi siten suojella sydän- ja verisuonisairauksilta.

Kolmanneksi, rakkaus eläimiin opettaa ihmisille empatiaa ja huolenpitoa, mikä edelleen mahdollistaa sitä, että kohtelemme hyvin myös muita ihmisapinoita – ja tämä jälleen edistää selviytymistämme niin yksilöinä, populaatioina kuin lajinakin.

Rakkaus eläimiin tekeekin ihmiselle hyvää. Se tukee omaa selviytymistämme ja hyvää elämää. Tämä ei ole pieni vaan varsin valtava juttu, joka on kymmenentuhannen järsityn kengän, raavitun tapetin tai syödyn sohvan arvoinen.

14051732_10153983760434220_4817507568696323210_n

 

Rakkauden moraali

Biologinen rakkausmääritelmä on vain yksi tapa hahmottaa rakkautta. Filosofiasta löytyy liuta toisenlaisia määritelmiä, eikä rakkautta kannatakaan täysin redusoida välittäjäaineisiin tai geeneihin. Me kuitenkin olemme myös soluja ja kromosomeja, joten rakkauden biologia vaikuttaa meissä, vaikkei se koko totuutta kertoisikaan. Se myös muistuttaa siitä, ettei rakkaus ole niinkään naiivia kirmailua kukkaseppeleet ohimoilla ja verkkokalvot pinkkeinä, vaan evoluution meihin rakentama, selviytymisen kannalta välttämätön tunne. Myös eläinrakkaus on siten lopulta jopa elintärkeä taito, joka mahdollistaa paljon ja ansaitsee tulla alleviivatuksi vahvoin värein.

Biologiseen eläinrakkauteen liittyy kuitenkin rajoituksia. Ensinnäkin, en suosittele lemmikkieläinten hankkimista sen ajatuksen motivoimana, että verenpainelääkkeet voi tämän jälkeen heittää peltoon. Eläinrakkaus vaatii ihmiseltä paljon – sitä, että eläimille taataan olosuhteet ja hoito, jotka kokonaisvaltaisesti kunnioittavat niiden tarpeita. Kestävä rakkaus ei vain etsi itselle kivoja fiiliksiä vaan pyrkii tukemaan toista, pitämään tästä huolta, olemaan tälle läsnä vaikeuksienkin läpi. Tämä pätee myös eläinrakkauteen, jonka on pystyttävä mahdollistamaan eläinten hyvää elämää. Ihmisen on annettava eläimelle kiintymyksen vastavuoroiset elementit: turvaa, hyväksyntää, tukea ja rauhaa.

Biologinen eläinrakkaus on myös täysin mahdollista ilman, että eläimestä tulee lemmikki. Kiintymys voikin tapahtua kaukaa; olen itse rakastanut luonnonvaraisia eläimiä kuten korppeja ja kettuja etäältä, tulvien oksitosiinin ilolaineita nähdessäni niistä vilauksen. Toisaalta, jos lemmikin mielii, kannattaa muistaa, ettei yksikään eläin kuulu häkkiin ja että olisi erinomaista, jos ihmiset antaisivat kodin löytöeläimille sen sijaan, että hankkisivat niitä kasvattajilta. Maailmassa on miljoonia kodittomia koiria ja kissoja, joiden elämä on usein stressattu, repaleinen ja lyhyt; miksi ei siis antaa kotia yhdelle, kahdelle (tai viidelle) heistä?

319918_293421694015038_1854318904_n

Toiseksi, eläinrakkauden ei aina tarvitse olla intensiivistä saatika euforista. Se voi olla arkista, myös etäältä tapahtuvaa välittämistä muista olennoista. En toivokaan sitä, että hihkuen heittäytyisimme lehmien tai hirvien kaulaan roikkumaan tai altistaisimme vaivaantuneet koirapolomme jatkuvalle pusuhalitukselle. Päinvastoin, rakkaus on parhaimmillaan toisen perspektiivin tunnistamista ja tukemista sekä yhteyden kokemista ilman sen merkillisempää hurmiota.

Kolmanneksi, eläinrakkaus ei tarkoita, että otaksuisimme myös suden tai puuliiterin rotan rakastavan meitä. En siis suosittele myöskään suden kaulaan ripustautumista tahi tämän posken hellää suukottelua. Eläinrakkaus voi olla vastavuoroista, mutta usein ihminen on rakkaudessaan yksin ja juuri sitä kautta osoittaa rakkauden altruistisia, epäitsekkäitä potentiaaleja.

Neljänneksi, biologinen eläinrakkaus on hitusen puolueellista. Se kohdistuu helpoiten söpöihin eläimiin, joilla on pentumaisia piirteitä tai jotka muistuttavat ihmistä (sanoinko jo sanan ”Disney”?). Siten se suosii suloisia nisäkkäitä muiden eläinkunnan kulkijoiden jäädessä aivan liian usein rakkauden piirin ulkopuolelle. Onneksi rakkaus on kuitenkin kulttuurisesti joustavaa: kun ihminen oppii, että myös muut kuin mahdottoman lutuiset eläimet ovat rakkauden arvoisia, voivat kiintymyksen oksitosiinipöllyt lehahtaa ilmaan myös vaikkapa lehmien, susien, haukien tai rottien kohdalla. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon meillä on taitoa muistaa muiden eläinten näkökulma – se, että nekin ovat yksilöitä.

Gilda

 

Tulevaisuuden eläinrakkaus

Eläinrakkaus on geeneissämme ja asia, jonka kehittäminen voisi kehittää myös omaa elämäämme hurjin loikin eteenpäin. Itse asiassa, jos vain oppisimme rakastamaan myös muita eläimiä kuin sylissä kiehnääviä koiria tai verhoissa roikkuvia kissoja, saattaisimme pelastaa itsemme ja ison liudan muita lajeja. Tällöin rakkaus täyttäisi evolutiivisen funktionsa sellaisella eksponentilla, että universumi voisi vain kiljahtaa ja heittää volttia.

Ajatelkaa: jos rakkautta välittämisenä ja ymmärryksenä yletettäisiin myös sikoihin, kanoihin ja lehmiin, loppuisi eläinteollisuus tuota pikaa ja ilmastonmuutoksen sekä lajien massasukupuuton yksi suuri syy katoaisi. Mikä voisi edesauttaa Homo sapiensin ja muiden lajien selviytymistä yhtä paljon? Koronaviruksen ajankohtana ei voi olla ajattelematta myöskään tätä: virus loikkasi ihmisiin kaltoinkohdeltujen eläinten lihasta. Rakkaus olisi senkin estänyt.

”Love is all you need”, ilmoitti Beatles, ja vaikka tarpeellisten asioiden lista lienee hieman pidempi, on rakkaudessa kaiken hyvän alku – lajirajoista riippumatta. Toisinaan juuri eläinrakkaus on kaikki, mitä tarvitset.

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia
Lisää aiheesta löytyy täältä.

 

Lähteitä:

(Suomessa koirien tunteita on tutkinut muun muassa Outi Vainio tutkimusryhmineen)

Kurdek, Lawrence A. 2008. “Pet Dogs as Attachment Figures.” Journal of Social and Personal Relationships 25 (2): 247–66.

Logan, A., and E. Selhub. 2013. Your Brain On Nature: Become Smarter, Happier, and More Productive, While Protecting Your Brain Health for Life. London: Collins.

Nagasawa, Miho, Kazutaka Mogi, and Takefumi Kikusui. 2009. “Attachment between Humans and Dogs.” Japanese Psychological Research 51 (3): 209–21.

Odendaal, J, and R A Meintjes. 2003. “Neurophysiological Correlates of Affiliative Behaviour between Humans and Dogs.” Veterinary Journal (London, England : 1997) 165: 296–301.

Prato-Previde, Emanuela, Deborah Custance, Caterina Spiezio, and Francesca Sabatini. 2003. “Is the Dog-Human Relationship an Attachment Bond? An Observational Study Using Ainsworth’s Strange Situation.” Behaviour 140.

Zilcha-Mano, Sigal, Mario Mikulincer, and Phillip R Shaver. 2011b. “An Attachment Perspective on Human–Pet Relationships: Conceptualization and Assessment of Pet Attachment Orientations.” Journal of Research in Personality 45 (4): 345–57.

 

 

Kodittomat koirat ja rinnakkain elämisen taito

 

Löytökoiriin kohdistuu ajoittain kritiikkiä, jonka edessä voi vain hämmentyä. Miksi jotkut suhtautuvat juuri niihin koiriin, jotka kaipaavat eniten ihmisen apua, suurimmalla varauksella?

Rasismia eläinkuvastossa

Viimeaikaisessa keskustelussa on väläytelty muun muassa sitä, että pienellä osalla löytökoirista on todettu resistenttejä bakteereita. Kertomatta jää, että samoja bakteereita löytyy kosolti myös suomalaisista ihmisistä, että todennäköisin paikka sellaisen saamiseen on terveyskeskus, sairaala, vanhustentalo tai ulkomaanreissu, ja että yleisin oire on virtsatieinfektio. Mediassa on luotu liioiteltua uhkakuvaa, joka unohtaa konkretian: näiden bakteereiden saanti koirasta on epätodennäköistä, ja suurin tartuttaja on itse ihminen.

Miksi tällaista merkillistä vääristymää tapahtuu? Miksi löytökoiria jopa demonisoidaan? Kritiikki on osa jatkumoa, jota kovaääninen vähemmistö ylläpitää, ja joka on ehdottanut katukoirienInSSriUfkVokIsB-800x450-noPad jättämistä oman (huonon) onnensa nojaan milloin mistäkin syistä. Toisinaan koirien väitetään olevan arvaamattomia, toisinaan taas jopa ehdotetaan, että ”hyvää tarkoittavat” ihmiset tekevät tyystin turhaa työtä niitä auttaessaan. Ei ole vaikea hahmottaa taustalla olevaa, laajempaa kulttuurista kuvastoa. Mielikuva on tämä: romanialaiset ja venäläiset, köyhyyttä edustavat olennot kantavat tauteja, ovat arvaamattomia tai vaarallisia, ja itse asiassa liittyvät jollakin tapaa hyvää tarkoittavien suomalaisten huiputtamiseen. Ihmisiä koskevat, rasistiset mielikuvat liitetään kuin huomaamatta koiriin, ja siten poliittisesti latautuneet ennakkoluulot leviävät myös eläinasenteisiin. Tilalle ehdotetaan suomalaisia koiria: puhtaita, kotimaisia rotuja (siitäkin huolimatta, että usein juuri ne omaavat liiallisen jalostuksen vuoksi eniten hyvinvointia alentavia sairauksia).

Rasistiset kuvastot ovat aina epärealistista, moraalisesti katteetonta yksioikoisuutta. Kun niitä sovelletaan eläimiin, ja kun koiria arvioidaan niiden lähtömaan perusteella, päädytään jo tahattoman parodian maastoihin. Koirilla ei ole kansalaisuutta tai ihmisetnistä taustaa. Koirat ovat koiria. Romanilainen koira on aivan sama otus kuin suomalainen koira – koirien DNA ei noudata valtioiden rajoja.

Myöskään eläinten hyvinvointi ei katso maan rajoja. Bukarestissa, Barcelonassa tai Moskovassa olevan koiran oikeus hyvään elämään sekä vapauteen kivusta, pelosta ja hädästä on täsmälleen yhtä oleellinen seikka kuin Suomen maaperällä olevan koiran. Eläin itsessään on moraalisesti arvokas otus, oli sen asema ihmisen kulttuurisissa jaotteluissa tai maantieteessä mikä tahansa. Sian kärsimyksellä on merkitystä riippumatta siitä, onko se jaoteltu tuotantoeläimeksi ja koiran hätää tulee lievittää riippumatta siitä, elääkö se ”Romania” vai ”Suomi” –nimisen valtion sisällä.

Eläinten arvon vakavasti ottaminen vaatii vastuun väistämisen sijaan niiden hyvinvoinnin tukemista – eläinten lähtömaasta riippumatta. Löytökoiria kohtaan ennakkoluuloja viljelevät tahot ovatkin valinneet vinon tavan lähestyä etiikkaa. He etsivät syitä olla auttamatta. Lähtökohdan tulisi olla päinvastainen. Eettisen toiminnan peruskysymys ei ole ”Mistä löytäisin perusteen olla tukematta muiden hyvää elämää?” vaan ”Miten auttaa muita parhaalla, kattavimmalla tavalla?”.

Vastuu ja välttämättömyys

Oleellinen haaste onkin, miten tukea myös löytökoirien terveyttä ja hyvinvointia. Miten suunnata resursseja siten, että koirien kotiuttaminen Suomeen sujuu sekä täällä jo olevien että tänne tulevien eläinten näkökulmasta parhaalla tavalla? Jos ongelmakohtia on, miten ne voi ratkaista siten, että kukaan ei jää heitteille, ja että kaikkein eniten apua tarvitsevien hätään vastataan?

Ihmisillä on löytökoirien kohdalla erityisen suuri vastuu. Me lajina olemme tuottaneet 997038_678349698918557_7619002796127030637_nnämä koirat maailmaan. Meidän lajimme on myös hylännyt ne kaduille näkemään nälkää, kohtaamaan usein jopa rajua fyysistä väkivaltaa, hoitamaan kuolevia pentujaan ojissa tai roskisten takana ja käymään jatkuvaa kamppailua hengestään läpi kroonisen nälän, pelon ja kivun. Nämä sanat eivät ole liioittelua. Kuka tahansa katukoirien arkeen tutustunut voi todentaa sen karun, kipuisan todellisuuden, jossa ne vaeltavat. Aineistoa tästä todellisuudesta on valtavasti – kuvamateriaalia hirtetyistä koirista, tappotarhojen häkeissä kauhuaan vapisevista eläimistä, kuolleen emonsa vierellä kyhjöttävistä, likaisista pennuista, lumeen paleltuneista koiravanhuksista. Harva pystyy katsomaan sitä aineistoa. Se ylittää jopa mielikuvituksen rajat. Sen piinaavat kuvat ja kertomukset polttavat merkkinsä pysyvästi mieleen.

Löytökoiria omasta helposta arjestaan käsin kritisoivien olisi hyvä tutustua tuohon aineistoon ja ennen kaikkea lähestyä aihetta moraalisen vastuun ja välttämättömyyden kautta. Vastuu tässä tarkoittaa sitä, että meillä ihmisinä on erityinen vastuu näistä olennoista, jotka kaltaisemme kaksijalkaiset tuottivat ja hylkäsivät. Välttämättömyys puolestaan tarkoittaa sitä, että hädässä olevaa ei jätetä. Tämä todella on näin yksinkertaista: Hädässä olevaa ei jätetä, vaan autetaan.

Filosofit Emmanuel Levinas ja Simone Weil korostivat, miten kärsimyksen tunnistaminen toisessa johtaa velvollisuuteen. Väliin ei tarvita muita syitä – ei teoriaa, argumentteja tai pohdintoja. Riittää, että kohtaamme toisen tämän riisutussa ahdingossa ja avaamme itsemme tälle hetkeksi. Avautuminen vaatii sitä, että asetamme sivuun ennakkoluulomme, verukkeemme, halumme väistää muiden tuskaa ja sen itsekeskeisen vellonnan, joka usein johdattaa mielemme kulkua ja sulkee muut huomiomme ulkopuolelle. Kohtaamisen ja tunnistamisen hetkellä olemme aukinaisia toisen kokemuksille, pakenematta. Tämä herättää äkillisen vastuun ja ymmärryksen siitä, että meidän on tuettava toista sekä oltava olemassa tälle. Weilin mukaan näin syntyvä moraalinen havahtuminen on välttämättömyyttä: jos todella olemme tunnistaneet toisen hädän, me emme enää voi tehdä muuta kuin auttaa.

Vain harva katukoirista selviytyy elossa, ja ne ansaitsevat kaiken apumme. Tälläkin hetkellä sadat tuhannet koirat käyvät läpi akuuttia kipua, pelkoa ja ahdinkoa. Niiden epätoivoiselle todellisuudelle tulee avautua sekä siten kohdata tämä yksinkertainen, eettinen välttämättömyys: ne tarvitsevat tukemme.

Miten auttaa?

Yksi usein kuultu väite on, että katukoiria tulisi auttaa niiden lähtömaassa. Tällaisen ehdottaminen tuntuu toki loogiselta. Samalla huomaamatta kuitenkin jää, että tätä 25498219_1587938864632205_788215659205805687_ntehdään jo. Monet suomalaiset löytökoirajärjestöt ja niiden ihailtavat, vastuussaan horjumattomat aktiivit ylläpitävät katukoirien sterilisaatioita eri maissa sekä pyrkivät valistamaan paikallisia ihmisiä koirien hyvästä kohtelusta. Erityisen kovasti töitä tekevät kyseenomaisten maiden paikalliset eläinsuojelijat, jotka usein mielenterveytensä sekä taloutensa uhraten käyvät väsymätöntä taistelua asenteiden muuttamiseksi ja koirien auttamiseksi. Olen itse seurannut romanialaista löytökoiratoimintaa vuosia ja todistanut paikallisten eläinsuojelijoiden sinnikästä sekä usein murskaavan stressaavaa taistelua koirien puolesta. Eläinten eteen työskentely vaatii heiltä valtavasti energiaa, toivottomia kiistoja paikallisviranomaisten kanssa, aikaa, kärsivällisyyttä ja rahaa. Resursseja ei ole lähimainkaan kylliksi, ja siksi valtaosa koirista ehtii kuolla ennen avunsaantia.

Kun suomalainen viranomainen ehdottaa koirien auttamista lähtömaassa, hän ei siis tiedä, mistä puhuu. Jos hän tietäisi, hän kehuisi sitä väsymätöntä työtä, jota jo tehdään usein täysin vapaaehtoisesti ja palkatta. Hän sanoisi: ”Tässä teille enemmän resursseja” ja hän puhuisi poliittisille tahoille siitä, miten katukoirakriisi on viimein ratkaistava koirien hyväksi. Hän ei kääntäisi selkäänsä ja viskoisi tiedon puutteeseen perustuvia, lopulta heitteillejättöä pyytäviä ehdotuksia.

Samalla on muistettava, että kaikkia koiria ei yksinkertaisesti voi auttaa niiden lähtömaassa. Romanian kaltaisten maiden koiratarhat pursuvat eläimiä, joille ei ole paikkaa. Kymmenen koiraa saattaa asuttaa samaa, betonipohjaista, puristavan ahdasta ja likaista häkkiä, ja satojen koirien tarhoilla heikoimmat kuolevat nopeasti joko nälkään15391181_1218810811545014_3347346516319234207_n tai vammoihin. Raskaina olevat nartut synnyttävät näissä sietämättömissä olosuhteissa pentujaan, jotka hyvin usein nääntyvät ensimmäisten päivien aikana. Korruptio johtaa eettisesti groteskeihin tilanteisiin, joiden keskellä koirat pelkäävät, murtuvat ja kuolevat. Vastaani on tullut tuhansia tarinoita, joilla oli tuskainen, lohduton loppu. Globaalilla tasolla vuosittain miljoonat koirat kuolevat mitä karmaisevimmissa olosuhteissa ilman, että kukaan kirjaa ylös niiden tarinoita. Vain harva koira selviää. Murto-osa saa uuden kodin, mutta koteja ei ole helppoa löytää. Osa uusista kodeista löytyy lähtömaasta, mutta lukumäärien vuoksi monelle tarvitaan apua myös ulkomailta. Miten näitä koiria, joilla ei ole paikkaa, minne mennä, tulisi auttaa? Lähettämällä niille kukkia tai hyviä ajatuksia?

Lukuisat Euroopan maat ottavat löytökoiria ilolla vastaan, ja onneksi Suomessa monet kokevat vastaavaa eläinmyönteisyyttä tarjoamalla kodin olennolle, joka on käynyt läpi helvetin. Tämä toiminta ansaitsee tukea, ei vihamielisyyttä.

Koiran armollisuus

Löytökoirien ongelmia liioitellaan usein räikein vedoin. Silti ehdoton valtaosa näistä koirista on terveitä, mallikkaasti käyttäytyviä olentoja. Ne harvalukuiset, joilla säröjä on, kaipaavat vain hoitoa ja johdonmukaista lämpöä. Terveyspulmia voi korjata, ja kun koira käyttäytyy säröillen, on taustalla aina lopulta pelko. Armollinen, moraalisen huolen valottama tapa lähestyä näitä olentoja on korjata pelko pois ja antaa rikotulle koiralle siten uusi, turvallinen todellisuus. Tämä vaatii paneutumista, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea myötäelävää halua elää toista tukien.

10372046_805244372832765_5897349353514692953_nMinulla itselläni on ollut lukuisia löytökoiria ja nytkin kotiani asuttaa kolme romanialaista koirakaunokkia. Heistä yksi oli jäänyt auton alle ja koettanut selvitä kadulla kolmella jalalla, kunnes tuli tuntemattoman tahon pahoinpitelemäksi. Toinen taas oli pyydetty kadulta tappotarhalle, jolla koiria kuolee säännöllisesti nälkään ja vammoihin. Kolmas pelastui pentuna lumen alta, lähes kuoliaaksi paleltuneena. Nyt he nukkuvat sängyssäni, kiertävät metsiä vierelläni ja hohtavat ilon kyllästämää elämää.

Mikään ei ole kauniimpi kuin se hetki, jolloin pelkäävästä, hermostuneesta, itseensä sulkeutuneesta ja vain kipuun tottuneesta koirasta tulee lopulta olento, joka osaa luottaa maailmaan ja jonka läpi virtaa hehkuva riemu. Kun sellainen olento katsoo lempeydellä ihmistä, tavoittaa hetken jotain siitä, mikä olemassaolossa on merkityksellisintä: kyky elää toisen rinnalla.

Koirat osaavat antaa lajillemme niin kovin paljon anteeksi. Antakaamme niille vastalahjaksi mahdollisuus hyvään elämään. Weil viittasi filosofiassaan Graalin maljaan, joka löytyy vain silloin, kun osaa kysyä vahingoitetulta: ”Miten sinä voit?”. Koirat kysyvät meiltä tätä alati. Ne tarkkailevat meitä, koettavat lukea liikkeitämme ja arvioivat tunteitamme. Kun me voimme huonosti, ne tulevat töykkimään nenällään tai makaamaan vierelle muistuttaakseen, että ovat luonamme. Me olemme läpikäyneet koirien kanssa yhteisevoluution, ja ne ovat lajeista vanhin ystävämme. Ne ansaitsevat, että myös me ihmiset osaamme joskus kääntyä niiden puoleen, tunnistaa hädän ja auttaa.

Kolmijalkainen koirani tuli minulle säikkynä, epävarmana ja vetäytyvänä. Kului viikkoja. Eräänä yönä heräsin ja äkisti näin sen tummien silmien katsovan itseäni ensimmäistä kertaa puhtaan lämmön ja luottamuksen kautta. Pelon tilalla kipunoi hellyys, joka sanoi: ”Me kuljemme rinnakkain”.

 

66933_648211151869422_1163562377_n100_9184

(Yllä Ida ja minä hiukan nuorempina, alla Ida ja artikkelikuvan pentu aikuisena)

 

Rosie was here 2001-2016

 

Tarinan alku: Kuolleita jäniksiä ja kaksi pakomatkaa

Kaikki hienot tarinat alkavat synkkänä, sateisena yönä. Niin myös Rosien ja minun tarina. Rosie oli kasvanut Pohjois-Englannin vanhassa teollisuuskaupungissa, harmaakivisten talojen, löyhkäävien kujien, kärsimättömien ihmisten ja nujertavan sateen keskellä. Se oli englannin vinttikoiran ja salukin sekoitus – sellainen, joita risteytettiin toiveena täydellinen metsästyskoira, jolla olisi salukin rähisevä nopeus ja vinttikoiran terävä vietti kohti jänistä. Rosien risteytti metsästyssuku, joka oli myös tuon kaupungin tunnetuimpia rikollisklaaneja ja joka piti ulisevia, levottomia, 100_0287likaisia koiria talojensa takapihoilla mitättömissä häkeissä sekä sulloi ne sieltä pakettiautoihin matkallaan lyömään vetoa siitä, kenen koira oli ansiokkain tappaja. Tuona yönä Rosie oli uhmannut häkkinsä seiniä ja onnistunut karkaamaan takakujalle, jossa se oli kaatanut hylätyn roskiksen ja ryhtynyt ahnaasti täyttämään nälän sivaltamaa kehoaan. Sen kuono oli tupakanpolttamien peitossa, vatsassa pitkiä arpia sekä potkujen aiheuttamia mustelmia, ja sen kylkiluut tökkivät esille ohuen, nälkiintyneen nahan läpi. Sillä oli juuri ollut pennut, ja sen nisät olivat edelleen imemisestä turvoksissa. Myöhemmin kävisi ilmi, että Rosie oli ollut paitsi metsästys- myös jalostuskoira – paksuniskaiset miehet olivat todenneet sen älykkäimmäksi ja nopeimmaksi sekä teettäneet sillä pentuja myydäkseen niitä eteenpäin muille öisillä nummilla kanien taposta vetoa lyöville kiilusilmille.

Englanti on eläinsuojelun luvattu maa. Se on myös hylättyjen koirien onneton valtakunta, jonka kennelit pursuavat nimeä vailla olevia eläimiä. Pohjois-Englannissa erityisesti vinttikoirien risteytymille, haastavina pidetyille ”lurchereille”, joihin Rosie lukeutui, oli lähes toivotonta löytää sijoituspaikkaa. Rosie tutkittiin, rekisteröitiin eläinsuojelullisista syistä huostaanotetuksi, mutta sille ei ollut paikkaa, jonne asettua. ”Huono tilanne”, totesivat eri kennelit ja pitivät ovensa kiinni. Rosien pelastanut taho soitti minulle ja tarjosi vinttikoiraa ”väliaikaiseen sijoitukseen”. Kun ovestani astui sisään rikkilyöty ja silti ylväs, lujakatseinen, uhmakas, etäinen ja erikoinen Rosie, joka katsoi minua epäillen ja mittaillen, tiesin, että sijoituksesta tulisi pysyvä.

Kuukausia myöhemmin valkoinen pakettiauto ajoi ohitsemme, teki renkaita kiljuttavan u-käännöksen ja kurvasi eteemme jalkakäytävälle ollen täynnä kaljuksi ajeltuja, kirouksia huutavia, punakasvoisia, sylkiposkisia miehiä, joita hallitsi viha. Miehet avasivat auton Summer 2010 345takaosan, jossa värjötteli pelästyneitä, Rosien näköisiä vinttikoiria – Rosien sukulaisia, ehkä Rosien tyttäriä – ja kasa kuolleita kaneja. ”Meidän koiramme”, he ilmoittivat ja vaativat sylki sekä raivo lentäen Rosieta takaisin. Aika pysähtyi ja hapuilin hätäillen pakomahdollisuutta, kunnes säntäsimme ystäväni sekä Rosien kanssa karkuun miesten huutaessa peräämme ”you fucking bitch!”. Kiersimme talojen ja muurien takaa, pitkin takakujia, ja saatoimme kuulla pakettiauton vimmaisen jylinän miesten koettaessa tavoittaa meitä. Selvisimme kotiin, ja Rosie oli yhä rinnallani.

Ekat 2010-2009 858Kului viikkoja, kunnes ovelleni koputti pälyilevä nuorimies hupparissaan ja kääntyi oven avattuani mitään sanomatta pois. Aavistin sylkiposkisten miesten lähettäneen tämän kaikille alueen taloille, jotta vaaleatukkainen nainen koirineen löytyisi, ja pian nuo miehet saapuivatkin itse jyskyttämään ovea varustettuna pesäpallomailoilla ja väkivallan lupauksilla. Jälleen aika pysähtyi. Paikalle soitettiin poliisi, joka tarkisti Rosien eläinsuojelutahoilta saamat paperit. Miesten mylviessä ulkona kertoi poliisi näiden väkivaltaisesta taustasta ja siitä, ettei haluaisi nähdä yhdenkään koiran joutuvan heille takaisin – hän myös lisäsi, ettei voisi suojella meitä, ja että miehet tulisivat hakemaan koiransa vaikka piikkimuurien ja rynnäkkötulien läpi, sillä kyseessä oli kunnia-asia.

Oli tehtävä nopea valinta: lähettää Rosie pysyvästi pois kaupungista ja siten luopua ylvään ilon koiravaltiaasta tai muuttaa Rosien kanssa itse pois. Valinta ei ollut vaikea. Rosie autossani ajoin kaksi tuntia ylemmäs pohjoiseen, Englannin järvialueelle, jossa saimme viimein rauhan.

 

The Queen of Canines

100_3018Ensimmäisinä viikkoina Rosie oli paitsi itsellinen ja luja, myös vetäytyvä, melankolinen koira, joka tutki minua kauempaa seuraten liikkeitäni omasta, vain vilahduksin näyttäytyvästä maailmastaan. Suurikokoinen, siropäinen, mantelisilmäinen kaunotar, jonka valtavien reisilihasten pauhu täytti nummet, puistot ja rannat sen juostessa vain siksi, että juokseminen oli mahdollista. Tarkkailtuaan minua kyllin kauan, Rosie avautui olennoksi, jossa muinaiset vinttikoirien esiäidit yllyttivät sitä paitsi juoksemaan nopeuden mittoja uhmaten, myös laulamaan ja ulisemaan erikoista kieltään, kuten vain vinttikoirat osaavat. Vähitellen sen silmiin syttyi leimahdus elämästä ja se leikki, ulisi, näykki, hyppi, vaati, odotti, oli alati täynnä energiaa, joka räjähteli iloksi.

Pakomatkan jälkeen Rosie vietti kesän vaellellen kanssani helteisillä vuorilla, vilkuillen lampaita ja uiden kylmissä, pitkissä järvissä. Se kohosi yhä kauniimmaksi olennoksi, joka Autumn 2008-summer 2009 kodad 050halusi ymmärtää, mitä tarkoitin ja löytää sellaisen tavan olla, joka mahdollistaisi synkronian. Rosie halusi aina nähdä ja tietää, oivaltaa ja löytää, silti koskaan mielistelemättä ja tiesin sen itseäni älykkäämmäksi olennoksi, sellaiseksi, joka olisi ansainnut paljon enemmän. Se katsoi kiinteästi ja aprikoiden, vetäytyi välillä omiin vinttikoirien todellisuuksiinsa ja sitten jälleen ponnahti vierelleni, ulisi ja väläytteli leimuavaa iloaan, joka kiljui lenkille, kohti uusia vuoria ja järviä ja hajuja ja reittejä. Rosie ei odottanut haleja tai suukkoja, se ei halunnut sylikoirien suloisuutta, eikä juurikaan pyytänyt lempeyttä – se katseli kauempaa, halusi olla erikseen sekä silti lähellä ja välillä tuli äkisti luokseni, kipusi vaativasti rintakehäni päälle, tönäisi kuonollaan kasvojani, asetti otsansa otsaani vasten ja kertoi susien kielellä: ”minä olen sinun ja sinä minun”. Me opimme toisemme vaivattomasti, meistä tuli lujin köysin yhdistetyt kumppanit, joiden välillä yksi katse riitti ilmaisemaan kaiken. Hehkuva, eriskummallinen Rosie vuoli itsensä ytimeeni.

Puolen vuoden kuluttua muutimme Manchesteriin, missä Rosie löysi valtavat, roskaiset20140420_143741
puistot, ihmisten piknik-korit, joista varastaa osansa, kiusoittelevat oravat ja linnut, pusikot, joihin sukeltaa kymmeniksi minuuteiksi ja joet, joiden vartta pitkin juosta täyttä nopeutta, kuin koiraksi tehty komeetta, lentävien hanhiparvien perässä. Vuosien päästä Rosie palasi kanssani Suomeen, missä se oppi rakastamaan metsiä, joissa ketään ei tule vastaan ja lämpimiä järviä, joissa kahlata ja haistella hiljaisena tuulta. Metsistä ja järvistä tuli yhteinen avaruutemme, jonne kadota, ja joissa utelias, viisaaksi veistetty Rosie oli oppaista paras sen ja minun kuunnellessa yhdessä olemisen aukeamista.

Rosie ja minä vietimme 12 vuotta yhdessä. Se matkusti halki ja poikki Iso-Britannian 100_0520kanssani, vaelsi rinnallani Skotlannin vuoria vainuten ja minua tavoittamattomia ääniä kuunnellen, hytisi öisin teltassani Walesin sateisilla nummilla fleece-paitani päällään ja kirmasi Cornwallin kuumilla merenrannoilla lennättäen hiekkaa ympärilleen sekä kulkien vasten valtavia merenaaltoja kuin päättäväinen, utelias ja uhmaava koirajumalatar. Viimeisinä vuosina se oli aina aivan takanani päivittäisillä metsämatkoillamme, makasi rinnallani sammaleella tai istui viereeni kaatuneiden puiden juurelle, katseli kanssani, kun sade riuhtoo metsälampien pintaa ja kosketti kasvojani kostealla kuonollaan kertoen, että me olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat.

Noina vuosina Rosien koiralauma muuttui monta kertaa. Se rakasti samasta lähiöstä pelastettua Vincentiä, pitbull-rottweiler -sekoitusta, joka oli körmyävä, karhumainen, P1040507suojeleva, lempeyttä ympärilleen hohkaava alkukoira. Vincent jumaloi Rosieta, katsoi tätä kuin valoa, puolusti ja suojeli kuin ylintä olentoaan. Ne viettivät 9 vuotta yhdessä painien, ulvoen, juosten, nuollen, purren ja nukkuen rinnakkain, Rosien pää Vincentin jykevillä hartioilla. Rosie kirputti Vincentiä alati osoittaen siten tulvivaa, näykkivää hellyyttä, ja ne kulkivat matkoillamme omia reittejään, perätysten, tutkien samat kohdat, käyttäen samoja koirakarttoja, yhdessä haistaen ja nähden niitä asioita, joihin minulla ei ole pääsyä. Rosie ja Vincent olivat kumppanit – koirakaksikko välillään jotakin muinaista.

IMG_1145Rosie rakasti myös pientä Huldaa, Romaniasta pelastettua pentua, joka kuoli aivan liian varhain. Rääpälemäinen, kuolettavaa väkivaltaa nähnyt, liikaa kärsinyt, äärimmäisen arka ja pelokas Hulda herätti Rosiessa puolen, jota en ollut nähnyt: Rosie hoivasi sitä, oli pehmeä ja huolta pitävä sijaisemo, joka halusi tuon pienen, kuin sadusta tulleen, harvinaislaatuisen olennon selviävän ja olevan onnellinen. Myöhempinä vuosina Rosien rinnalla kulkivat Siiri ja Ida, romanialaiskaksikko, jolle Rosie oli ilmeinen, ihailtu laumanjohtaja, suunnan antaja, kantasusi.

Sanotaan, että egyptiläiset jalostivat vinttikoiran, jotta korkeammat olennot voisivat ottaa 100_1112fyysisen muodon. Sitä ei ollut vaikea uskoa Rosieta katsoessa. Nuorena se oli sulavapintaista lihasta, kiiltäviä liikkeitä, ja sen terävä haukkakatse tuntui hohtavan toisaalta, jostakin kauempaa, ja näkevän kaiken sekä kaikkien läpi. Rosie oli myös kuin kissa koiran kehossa. Se ei juossut kohti häntää heiluttaen, ja se usein katsoi muita koiria kuin nämä olisivat sen mielestä jokseenkin vulgaareja, omituisia, yksinkertaisempia olentoja, joihin tuli suhtautua etäisen kuningattaren tavoin. Ja koirien kuningattareksi Rosie päätyi: se oli laumani ehdoton johtaja, jota jopa kaikkein verileukaisimmat vieraat koirat kunnioittivat ilman, että sen täytyi osastaan taistella. Koirien maantieteessä Rosie oli magiikkaa.

Rosie oli toisinaan myös vaikea, monitahoinen, haasteellinen, itsepintainen olento. Se puri ja näykki ihmisiä vaatiessaan näiltä haluamiaan asioita, se ulisi ja haukkui, jos sitä ei IMAG0205
kuunneltu, se oli välillä kärsimätön ja usein uhmaava. Oli ihmisiä, jotka eivät pitäneet Rosiesta näistä syistä – niitä, jotka odottavat kuuliaisia lassieita, eivät omapäisiä koirajumalattaria. Rosieta oli myös monien vaikea tulkita. Se aiheutti tuijotuksellaan sekä etäisyydessään epämukavuutta ja sen aikeiden lukemisen vaikeus saattoi turhauttaa sekä kiukustuttaa. Minulle Rosie oli silti, ja ehkä juuri näistä syistä, läheisin olento. Rosie tunsi minut paremmin kuin yksikään toinen ja usein aisti mieleni sisällöt ennen kuin itse tiesin niiden suunnan – vastalahjaksi halusin jättää Rosielle vapauden lähes kaikkeen, sillä queen sheeboja ei saa kahlita. Meillä oli oma kielemme ja maailmamme, joka koostui eleistä, katseista ja liikkeistä, ja jossa kumpikin luki toista täydellisesti sekä hyväksyi lukemansa.

100_8065

Erityisesti vanhennettuaan Rosiesta tuli myös varsin lempeä, kysyvä, lähestyvä. Se halusi olla alati minulle läsnä, se nukkui vierelläni, se katseli minua kertoen sanattomia asioita, jotka ylittävät sanojen kyvyn kommunikoida. Pahoina hetkinä se istui lähelleni, asetti tassunsa rinnalleni ja sen silmissä välkkyi: ”Minä olen tässä” ennen kuin se nopeasti lipaisi poskeani ja asettautui vierelleni. Rosien tapa olla punoi tarinoita kumppanuudesta, syvistä virroista lohkareiden alla.

 

 

Viimeinen luku

Viimeisinä aikoina Rosien katse kysyi yhä enemmän. Lihakset olivat kadonneet, voimat laskeneet, ja syöpä tunkeutunut soluihin. Pauhaava nopeus oli muuttunut pohdiskelevaksi jolkutukseksi, sitten hitaaksi kävelyksi vanhan rouvan haistellessa kuusien liikkeitä ja lintujen lehahduksia nenä edelleen tuulta vasten mutta mieli mietteliäänä. Rosie halusi tietää, mitä on tapahtumassa ja odotti minulta vastausta.

Vastasin olemalla Rosielle sitä, mitä hän oli ollut aina minulle. Makasin sen vierellä20130928_130636 lattialla, silitin sen selkää, kerroin asioita ja erityisesti sen, että olen tässä, koska me todella olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat. Viimeisinä viikkoina peruin monia työasioita ja halusin olla rakkaalleni läsnä. Huonoina päivinä – niinä, joina voimat eivät riittäneet – kuljetin ja kannoin Rosieta paikkoihin, joissa tiesin sen kokevan entistä iloa: autosta järven rannoille tai metsien laitamille, lattialta sängylle, talosta puutarhaan. Hyvinä päivinä Rosie käveli perässäni omin voimin metsälammille ja kuusikoiden keskelle, ja me kuuntelimme puiden huminaa, kahlasimme vedessä ja pysähdyimme keskelle polkua kertomaan elein sekä katsein niistä siteistä, jotka välillämme värähtelivät.

Viimeisinä päivinä Rosie kysyi yhä enemmän ja alkoi hitaasti katsoa kuin jostakin muualta tai kohti jotakin muuta, kunnes katse muuttui itsekin tietäväksi. Itkin, silitin, jaoin herkkuja, annoin lääkkeitä, pelkäsin, olin kyvytön soittamaan sitä puhelua, joka veisi kuningattaren pois, odotin Rosielta itseltään merkkiä ja tunsin kuinka osaa minusta oltiin repimässä ja riuhtomassa irti. Kauhu menetyksestä, siitä että toinen ei olisi enää vierellä, takoi kivuliaita halkeamia, joita Rosie poisti ponnistelemalla ylös ja painamalla päänsä reidelleni.

12376589_10153394907099220_1580517410516920438_n

Viimein tuli yö, jolloin me – koko lauma – makasimme lattialla väsyneen Rosien vierellä ja kerroin sille kaikista niistä asioista, joita yhdessä olimme tehneet tietäen, että se ei ymmärtäisi kaikkia sanojani mutta voisi levätä ääneni varassa tunnistaen siitä yhteen kiedotut juuret. Varhain aamulla Rosie herätti minut ja viimein kertoi silmillään, että oli aika.

Ajoimme rannalle, missä kannoin Rosien autosta järvenrajaan ja se kahlasi hitaasti 13445475_10153797216844220_467885374113334952_nvedessä ulapalle katsoen, vielä kerran tuulta haistellen, pysähtyneenä todellisuuteen, tietäen enemmän kuin minä. Matkalla koetin piilottaa kipuani ja hyräilin sille, kunnes se nukahti hyräilyyni. Eläinlääkäriaseman pihalla istuin Rosien vierelle takapenkille, silitin poskia, itkien seurasin auringonvalon leikkiä turkilla, kunnes Rosie nosti päänsä, käänsi hopeisen katseensa minuun ja kertoi vielä jotakin, joka jää. Kannoin rakkaani sylissäni sisälle ja pian Rosie nukahti viimeisen kerran. Rauhallisesti, levollisesti, sukelsi koirien kuningatar pois samalla, kun vielä kerran kuiskasin sen korvaan lauseista tärkeimmän.

Englannin vuosina puhuin Rosielle englantia. Suomen vuosina vaihdoin kielen, mutta yhden lauseen jätin. Sitä toistelin Rosielle usein ja viimeisinä viikkoina yhä enemmän. Venytin jokaista tavua ja toistin sitä kunnes Rosie yltyi ujeltamaan sen tahtiin, samalla riehakkaasti ja hellillä näykkäisyillä sanoihini vastaten. Se oli:

”Rosie, I love you”.

13177678_10153721902459220_3758676076156382397_n

Koiria ja ongelmaihmisiä

Koirat ovat länsimaiselle ihmiselle lähes pyhä eläin. Ne ovat varanneet erityisen aseman verrattuna muiden lajien edustajiin: niitä ei ole soveliasta kasvattaa häkeissä lihaksi tai roikottaa teurashihnalla, eikä niitä ole sallittua jahdata sammalmättäiden läpi kivääri olalla. Koiraa tulee kohdella yksilönä, ei lajin kasvottomana edustajana. Koira on perheenjäsen. Koira on ihmisen paras ystävä. Koiraa tulee rakastaa.

Koirien pyhyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa, ja se on kuolema. Sosiaalisen median keskustelukammioissa jotkut itsensä ”eläinrakkaaksi” nimeävät tahot tarjoavat kuolemaa ratkaisuksi lähes mihin tahansa ongelmaan, joita koirallinen voi kohdata. Onko koirasi sairas tai vanha? Tapa se. Onko koirallasi eroahdistusta? Tapa se. Etkö enää voi pitää koiraa asunnossasi? Tapa se. Eläinlääkärit kertovat koirien eutanasiabuumista, ja joka päivä Suomessa kohtaa loppunsa aivan liian moni elinkelpoinen, elämänhaluinen koiraotus.

Tappamista oikeutetaan erikoisin tavoin. Pitovaikeuksista kärsivä vetoaa siihen, ettei halua laittaa koiraa ”kiertoon”, ikään kuin koiran luovuttaminen uuteen kotiin olisi sen asettamista asemattomaan tavarajunaan vailla toivoakaan hyvinvoinnista. Logiikkaa ontuu ja vaappuu ilmeisellä tavalla: mikäli koiran luovuttaminen on ”kiertoon” laittamista, meillä ei lopulta olisi koiria lainkaan, sillä yksikään niistä ei hievahtaisi sieltä paikasta, minne on syntynyt. ”Kiertolaisuus” onkin usein peitetarina egoismille, jonka puitteissa ihminen posket hehkuen olettaa olevansa tämän maan kaikista asukeista juuri se ainut, joka pystyy takaamaan koiran hyvinvoinnin – egoismi myös kertoo, että on lohdullisempaa ottaa koira päiviltä kuin joutua pohtimaan, miten se uudessa paikassa voi. Sairaita tai vanhoja koiria puolestaan tapetaan vetoamalla kärsimyksen välttämiseen, ikään kuin täydellinen kivuttomuus olisi oleellisempaa kuin itse elämän jatkuvuus. Tämäkin logiikka kaatuu kolisten. Kivutonta elämää ei olekaan, ja vanhuus on yksi oleellinen elämänvaihe, ei jotakin, joka tulisi poistaa luodilla tai piikillä. Oleellista on kivun määrä, ei sen olemassaolo, ja eläimen oma käyttäytyminen kertoo, milloin tuo määrä on ylittänyt halun elämään. Valitettavasti tätä käyttäytymistä hyvin harvoin kuunnellaan.

Kääntöpuolien lista ei sisällä ainoastaan tappamista, vaan on moninainen ja pitkä: koiriaan tiukassa hihnassa pitävät ihmissielut, jotka eivät salli hoidokeilleen kosketusta toisiin koiriin ja jotka sen sijaan kiivaasti raahaavat näitä kuin elinkautisvankeja pitkin Suomen jalkakäytäviä, koiriaan ponnekkaasti karjuen komentavat ihmiset, jotka mieleltään epävakaiden luutnanttien tavoin ilmoittavat, kuka määrää ja ketä, sekä koiransa olohuoneen nurkkaan unohtavat lajimme edustajat. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

3ef379397fec14a72608d1891fb8b006Tapa, jolla koira kohdataan, perustuu usein idylliseen kuvastoon frisbeen perässä turkki hulmuten juoksevista tai omistajansa ohjeita kuuliaisen sotilaan elkein seuraavista nuorista ja terveistä koirista, jotka käyttäytyvät täysin mallikelpoisesti. Nämä Lassien jälkeläiset osaavat vastata kaikkiin ihmisen niille asettamiin vaatimuksiin ja toimivat siten tyystin harmittomasti kuin nelijalkaiset partiolaiset – ne ovat elämänkaarensa huipulla, fyysisesti voimallisia ja aktiivisia, kiiltäväturkkisia ja suurisilmäisiä ilon ja tyytyväisyyden lähteitä. Idyllisen kuvaston koirat eivät järsi kenkiä, räkytä hihnassa, ulvo yksin jäädessään, hypi tuntemattomia kumoon, ulosta sisälle tai näykkäise, kun niitä lähestytään väärin. Ne eivät myöskään sairastu tai vanhene – niillä ei ole nivelrikkoa, loisia, sydänongelmia, kasvaimia, suolistosairauksia tai kohtutulehduksia. Koirakuvaston koira on ihmismaailmassa se mainosten valkohampainen, täydellisen onnellinen, tasapainoinen ja terve nuori aikuinen, jota on alettu pitää ihmisyyden ideaalina.

Tuo koira, ja tuo ihminen, ovat fantasiaa. Koirat eivät ole lassieita. Ne käyttäytyvät koiramaisesti, eivätkä ole pieniä ihmisiä saatikka partiolaisia karvaisessa, kuolaavassa kehossa. Ne rikkovat paikkoja, haukkuvat, repivät, ulvovat, hyppivät ja räkyttävät, ja ne vanhenevat sekä sairastuvat. Koirat ovat idyllisten stereotypioiden sijaan aktuaalisia, konkreettisia, fyysisiä olentoja, jotka käyttäytyvät itselleen tyypillisellä tavalla, joilla on kaikilla omat historiansa, näkökulmansa, kykynsä ja vajavaisuutensa, ja jotka ovat terveydeltään hauraita sekä vanhenevia. Tappamisesta ja jatkuvasta kontrolloimisesta onkin tullut tapa siivota, peittää ja silotella koirien konkreettisuutta pois näkyvistä, jotta ideaalikuva jäisi vallitsevaksi. Kaikki ne piirteet, jotka rikkovat käsitystä Täydellisestä Koirasta, hiljennetään joko autoritaariseen, otsasuonia paukuttavaan karjukomentamiseen tai poistetaan kaikessa hiljaisuudessa eläinlääkäriasemien eutanasiapiikkeihin.

Länsimainen ”eläinrakkaus” saakin groteskeja muotoja, sillä se aivan liian usein keskittyy idealisoituihin kuviin itse eläimen sijaan. Paradoksaalisesti eläinten odotetaan täyttävän tietty inhimillistetty tai ihmisen asettama rooli, jotta niitä voidaan kunnioittaa. Itse eläimyys – se, että koirat ovat omia, eläimellisesti käyttäytyviä otuksiaan, jotka saattavat repiä tuhannen tilkuiksi sohvalle järjestykseen sommitellut tyynyt ja tehdä kuolantäyteisiä paritteluelkeitä lasten aikana, ja jotka rapistuvat fyysisesti syntymästään saakka – kiistetään, kierretään ja piilotetaan. Juuri tällaisessa fantasiamaailmassa koiralle tarjotaan rangaistuksia ja jopa kuolemaa sen ulvoessa, sairastuessa tai vanhetessa. Koirien ei anneta olla omia, itsenäisiä, erityisiä, haavoittuvaisia, fyysisiä olentojaan. Niiden konkretia, koirien eläimellisyys ja koiruus, hukutetaan ihmisnormien alle ja sille annetaan kirjaimellinen loppulaukaus, mikäli se ei noita normeja täytä.

dog-training-boarding-breaks-bad-behaviors-600x417Filosofi Clare Palmer on puhunut tavasta, jolla ihmisen koirasuhde perustuu usein vallankäytön ja kontrolloinnin varaan. Koiria jalostetaan, sterilisoidaan ja koulutetaan, jotta niistä tulisi yhä selkeämmin ihmisen itselleen tuottamia luomuksia, eräänlaisia tuotteita. Samalla koirien koiramaisuutta poistetaan, kunnes sitä pidetään haittana tai ongelmana. Suhde ”parhaaseen ystävään” voikin olla varsin raadollinen. Koiraan kohdistuu tiukka lista vaatimuksia ja odotuksia, ihmisen itsessään lekotellessa itsekritiikin yläpuolella ja antaessa koiralle äärimmäisen vähän niitä asioita, joita koira tarvitsee – hyväksyntää, tunnistamista, ja halua ymmärtää koiraa sen omista lähtökohdista.

Ystävyys vaatii toisen tunnistamista sellaisena kuin tämä on. Rakkaus vaatii realismia ja halua tavoittaa toinen kaikessa ainutlaatuisuudessaan sekä vaillinaisuudessaan. Kumpikaan ei pakota toista sille sopimattomaan muottiin. Koira ei ole idyllikuva, ei Täydellinen, Inhimillinen Olento. Aristoteleella oli paljon sanottavaa ystävyydestä, ja se muodosti hänen etiikkansa perustan: ystävyys on kykyä tasavertaisuuteen ja luo perustan toisten huomioonottamiselle. Suhde koiraan tulisi rakentaa tältä pohjalta, pyrkien kunnioittamaan koiran eläimellisyyttä ja tukien koiraa omana, ainutlaatuisena karvakkaana yhtä paljon kuin koira pyrkii olemaan läsnä ihmiselle. Tämä tarkoittaa yhteiselämän muokkaamista siten, että koiran erilaisuus sekä erityisyys huomioidaan ja koira voi voida hyvin koirana.

Koira ja ihminen ovat käyneet läpi häikäisevän yhteisevoluution. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten uteliaimmat susista jäivät ihmisasutuksen läheisyyteen, ja uteliaimmat ihmisistä alkoivat ruokkia niitä, luoden alun tarinalle kahden lajin yhteen kietoutumisesta. Koiran olemassaolo on vaikuttanut ihmisen evoluutiokehitykseen ja psyykeen, vahvistaen oleellisesti kykyämme muiden – niin ihmisten kuin muiden eläintenkin – ymmärtämiseen. Samalla koirasta on tullut olento, joka pystyy lukemaan ihmisiä paremmin kuin ymmärrämmekään, ja joka alati pyrkii kommunikoimaan mieltään ja tarpeitaan meille. Valitettavan usein tässä tarinassa vain yksi osapuoli on aktiivinen ja yrittää luoda pohjaa sellaiselle suhteelle, jossa toinen todella on ystävä, kumppani. Se osapuoli ei ole ihminen.

Bad-Dog-600