Rosie was here 2001-2016

 

Tarinan alku: Kuolleita jäniksiä ja kaksi pakomatkaa

Kaikki hienot tarinat alkavat synkkänä, sateisena yönä. Niin myös Rosien ja minun tarina. Rosie oli kasvanut Pohjois-Englannin vanhassa teollisuuskaupungissa, harmaakivisten talojen, löyhkäävien kujien, kärsimättömien ihmisten ja nujertavan sateen keskellä. Se oli englannin vinttikoiran ja salukin sekoitus – sellainen, joita risteytettiin toiveena täydellinen metsästyskoira, jolla olisi salukin rähisevä nopeus ja vinttikoiran terävä vietti kohti jänistä. Rosien risteytti metsästyssuku, joka oli myös tuon kaupungin tunnetuimpia rikollisklaaneja ja joka piti ulisevia, levottomia, 100_0287likaisia koiria talojensa takapihoilla mitättömissä häkeissä sekä sulloi ne sieltä pakettiautoihin matkallaan lyömään vetoa siitä, kenen koira oli ansiokkain tappaja. Tuona yönä Rosie oli uhmannut häkkinsä seiniä ja onnistunut karkaamaan takakujalle, jossa se oli kaatanut hylätyn roskiksen ja ryhtynyt ahnaasti täyttämään nälän sivaltamaa kehoaan. Sen kuono oli tupakanpolttamien peitossa, vatsassa pitkiä arpia sekä potkujen aiheuttamia mustelmia, ja sen kylkiluut tökkivät esille ohuen, nälkiintyneen nahan läpi. Sillä oli juuri ollut pennut, ja sen nisät olivat edelleen imemisestä turvoksissa. Myöhemmin kävisi ilmi, että Rosie oli ollut paitsi metsästys- myös jalostuskoira – paksuniskaiset miehet olivat todenneet sen älykkäimmäksi ja nopeimmaksi sekä teettäneet sillä pentuja myydäkseen niitä eteenpäin muille öisillä nummilla kanien taposta vetoa lyöville kiilusilmille.

Englanti on eläinsuojelun luvattu maa. Se on myös hylättyjen koirien onneton valtakunta, jonka kennelit pursuavat nimeä vailla olevia eläimiä. Pohjois-Englannissa erityisesti vinttikoirien risteytymille, haastavina pidetyille ”lurchereille”, joihin Rosie lukeutui, oli lähes toivotonta löytää sijoituspaikkaa. Rosie tutkittiin, rekisteröitiin eläinsuojelullisista syistä huostaanotetuksi, mutta sille ei ollut paikkaa, jonne asettua. ”Huono tilanne”, totesivat eri kennelit ja pitivät ovensa kiinni. Rosien pelastanut taho soitti minulle ja tarjosi vinttikoiraa ”väliaikaiseen sijoitukseen”. Kun ovestani astui sisään rikkilyöty ja silti ylväs, lujakatseinen, uhmakas, etäinen ja erikoinen Rosie, joka katsoi minua epäillen ja mittaillen, tiesin, että sijoituksesta tulisi pysyvä.

Kuukausia myöhemmin valkoinen pakettiauto ajoi ohitsemme, teki renkaita kiljuttavan u-käännöksen ja kurvasi eteemme jalkakäytävälle ollen täynnä kaljuksi ajeltuja, kirouksia huutavia, punakasvoisia, sylkiposkisia miehiä, joita hallitsi viha. Miehet avasivat auton Summer 2010 345takaosan, jossa värjötteli pelästyneitä, Rosien näköisiä vinttikoiria – Rosien sukulaisia, ehkä Rosien tyttäriä – ja kasa kuolleita kaneja. ”Meidän koiramme”, he ilmoittivat ja vaativat sylki sekä raivo lentäen Rosieta takaisin. Aika pysähtyi ja hapuilin hätäillen pakomahdollisuutta, kunnes säntäsimme ystäväni sekä Rosien kanssa karkuun miesten huutaessa peräämme ”you fucking bitch!”. Kiersimme talojen ja muurien takaa, pitkin takakujia, ja saatoimme kuulla pakettiauton vimmaisen jylinän miesten koettaessa tavoittaa meitä. Selvisimme kotiin, ja Rosie oli yhä rinnallani.

Ekat 2010-2009 858Kului viikkoja, kunnes ovelleni koputti pälyilevä nuorimies hupparissaan ja kääntyi oven avattuani mitään sanomatta pois. Aavistin sylkiposkisten miesten lähettäneen tämän kaikille alueen taloille, jotta vaaleatukkainen nainen koirineen löytyisi, ja pian nuo miehet saapuivatkin itse jyskyttämään ovea varustettuna pesäpallomailoilla ja väkivallan lupauksilla. Jälleen aika pysähtyi. Paikalle soitettiin poliisi, joka tarkisti Rosien eläinsuojelutahoilta saamat paperit. Miesten mylviessä ulkona kertoi poliisi näiden väkivaltaisesta taustasta ja siitä, ettei haluaisi nähdä yhdenkään koiran joutuvan heille takaisin – hän myös lisäsi, ettei voisi suojella meitä, ja että miehet tulisivat hakemaan koiransa vaikka piikkimuurien ja rynnäkkötulien läpi, sillä kyseessä oli kunnia-asia.

Oli tehtävä nopea valinta: lähettää Rosie pysyvästi pois kaupungista ja siten luopua ylvään ilon koiravaltiaasta tai muuttaa Rosien kanssa itse pois. Valinta ei ollut vaikea. Rosie autossani ajoin kaksi tuntia ylemmäs pohjoiseen, Englannin järvialueelle, jossa saimme viimein rauhan.

 

The Queen of Canines

100_3018Ensimmäisinä viikkoina Rosie oli paitsi itsellinen ja luja, myös vetäytyvä, melankolinen koira, joka tutki minua kauempaa seuraten liikkeitäni omasta, vain vilahduksin näyttäytyvästä maailmastaan. Suurikokoinen, siropäinen, mantelisilmäinen kaunotar, jonka valtavien reisilihasten pauhu täytti nummet, puistot ja rannat sen juostessa vain siksi, että juokseminen oli mahdollista. Tarkkailtuaan minua kyllin kauan, Rosie avautui olennoksi, jossa muinaiset vinttikoirien esiäidit yllyttivät sitä paitsi juoksemaan nopeuden mittoja uhmaten, myös laulamaan ja ulisemaan erikoista kieltään, kuten vain vinttikoirat osaavat. Vähitellen sen silmiin syttyi leimahdus elämästä ja se leikki, ulisi, näykki, hyppi, vaati, odotti, oli alati täynnä energiaa, joka räjähteli iloksi.

Pakomatkan jälkeen Rosie vietti kesän vaellellen kanssani helteisillä vuorilla, vilkuillen lampaita ja uiden kylmissä, pitkissä järvissä. Se kohosi yhä kauniimmaksi olennoksi, joka Autumn 2008-summer 2009 kodad 050halusi ymmärtää, mitä tarkoitin ja löytää sellaisen tavan olla, joka mahdollistaisi synkronian. Rosie halusi aina nähdä ja tietää, oivaltaa ja löytää, silti koskaan mielistelemättä ja tiesin sen itseäni älykkäämmäksi olennoksi, sellaiseksi, joka olisi ansainnut paljon enemmän. Se katsoi kiinteästi ja aprikoiden, vetäytyi välillä omiin vinttikoirien todellisuuksiinsa ja sitten jälleen ponnahti vierelleni, ulisi ja väläytteli leimuavaa iloaan, joka kiljui lenkille, kohti uusia vuoria ja järviä ja hajuja ja reittejä. Rosie ei odottanut haleja tai suukkoja, se ei halunnut sylikoirien suloisuutta, eikä juurikaan pyytänyt lempeyttä – se katseli kauempaa, halusi olla erikseen sekä silti lähellä ja välillä tuli äkisti luokseni, kipusi vaativasti rintakehäni päälle, tönäisi kuonollaan kasvojani, asetti otsansa otsaani vasten ja kertoi susien kielellä: ”minä olen sinun ja sinä minun”. Me opimme toisemme vaivattomasti, meistä tuli lujin köysin yhdistetyt kumppanit, joiden välillä yksi katse riitti ilmaisemaan kaiken. Hehkuva, eriskummallinen Rosie vuoli itsensä ytimeeni.

Puolen vuoden kuluttua muutimme Manchesteriin, missä Rosie löysi valtavat, roskaiset20140420_143741
puistot, ihmisten piknik-korit, joista varastaa osansa, kiusoittelevat oravat ja linnut, pusikot, joihin sukeltaa kymmeniksi minuuteiksi ja joet, joiden vartta pitkin juosta täyttä nopeutta, kuin koiraksi tehty komeetta, lentävien hanhiparvien perässä. Vuosien päästä Rosie palasi kanssani Suomeen, missä se oppi rakastamaan metsiä, joissa ketään ei tule vastaan ja lämpimiä järviä, joissa kahlata ja haistella hiljaisena tuulta. Metsistä ja järvistä tuli yhteinen avaruutemme, jonne kadota, ja joissa utelias, viisaaksi veistetty Rosie oli oppaista paras sen ja minun kuunnellessa yhdessä olemisen aukeamista.

Rosie ja minä vietimme 12 vuotta yhdessä. Se matkusti halki ja poikki Iso-Britannian 100_0520kanssani, vaelsi rinnallani Skotlannin vuoria vainuten ja minua tavoittamattomia ääniä kuunnellen, hytisi öisin teltassani Walesin sateisilla nummilla fleece-paitani päällään ja kirmasi Cornwallin kuumilla merenrannoilla lennättäen hiekkaa ympärilleen sekä kulkien vasten valtavia merenaaltoja kuin päättäväinen, utelias ja uhmaava koirajumalatar. Viimeisinä vuosina se oli aina aivan takanani päivittäisillä metsämatkoillamme, makasi rinnallani sammaleella tai istui viereeni kaatuneiden puiden juurelle, katseli kanssani, kun sade riuhtoo metsälampien pintaa ja kosketti kasvojani kostealla kuonollaan kertoen, että me olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat.

Noina vuosina Rosien koiralauma muuttui monta kertaa. Se rakasti samasta lähiöstä pelastettua Vincentiä, pitbull-rottweiler -sekoitusta, joka oli körmyävä, karhumainen, P1040507suojeleva, lempeyttä ympärilleen hohkaava alkukoira. Vincent jumaloi Rosieta, katsoi tätä kuin valoa, puolusti ja suojeli kuin ylintä olentoaan. Ne viettivät 9 vuotta yhdessä painien, ulvoen, juosten, nuollen, purren ja nukkuen rinnakkain, Rosien pää Vincentin jykevillä hartioilla. Rosie kirputti Vincentiä alati osoittaen siten tulvivaa, näykkivää hellyyttä, ja ne kulkivat matkoillamme omia reittejään, perätysten, tutkien samat kohdat, käyttäen samoja koirakarttoja, yhdessä haistaen ja nähden niitä asioita, joihin minulla ei ole pääsyä. Rosie ja Vincent olivat kumppanit – koirakaksikko välillään jotakin muinaista.

IMG_1145Rosie rakasti myös pientä Huldaa, Romaniasta pelastettua pentua, joka kuoli aivan liian varhain. Rääpälemäinen, kuolettavaa väkivaltaa nähnyt, liikaa kärsinyt, äärimmäisen arka ja pelokas Hulda herätti Rosiessa puolen, jota en ollut nähnyt: Rosie hoivasi sitä, oli pehmeä ja huolta pitävä sijaisemo, joka halusi tuon pienen, kuin sadusta tulleen, harvinaislaatuisen olennon selviävän ja olevan onnellinen. Myöhempinä vuosina Rosien rinnalla kulkivat Siiri ja Ida, romanialaiskaksikko, jolle Rosie oli ilmeinen, ihailtu laumanjohtaja, suunnan antaja, kantasusi.

Sanotaan, että egyptiläiset jalostivat vinttikoiran, jotta korkeammat olennot voisivat ottaa 100_1112fyysisen muodon. Sitä ei ollut vaikea uskoa Rosieta katsoessa. Nuorena se oli sulavapintaista lihasta, kiiltäviä liikkeitä, ja sen terävä haukkakatse tuntui hohtavan toisaalta, jostakin kauempaa, ja näkevän kaiken sekä kaikkien läpi. Rosie oli myös kuin kissa koiran kehossa. Se ei juossut kohti häntää heiluttaen, ja se usein katsoi muita koiria kuin nämä olisivat sen mielestä jokseenkin vulgaareja, omituisia, yksinkertaisempia olentoja, joihin tuli suhtautua etäisen kuningattaren tavoin. Ja koirien kuningattareksi Rosie päätyi: se oli laumani ehdoton johtaja, jota jopa kaikkein verileukaisimmat vieraat koirat kunnioittivat ilman, että sen täytyi osastaan taistella. Koirien maantieteessä Rosie oli magiikkaa.

Rosie oli toisinaan myös vaikea, monitahoinen, haasteellinen, itsepintainen olento. Se puri ja näykki ihmisiä vaatiessaan näiltä haluamiaan asioita, se ulisi ja haukkui, jos sitä ei IMAG0205
kuunneltu, se oli välillä kärsimätön ja usein uhmaava. Oli ihmisiä, jotka eivät pitäneet Rosiesta näistä syistä – niitä, jotka odottavat kuuliaisia lassieita, eivät omapäisiä koirajumalattaria. Rosieta oli myös monien vaikea tulkita. Se aiheutti tuijotuksellaan sekä etäisyydessään epämukavuutta ja sen aikeiden lukemisen vaikeus saattoi turhauttaa sekä kiukustuttaa. Minulle Rosie oli silti, ja ehkä juuri näistä syistä, läheisin olento. Rosie tunsi minut paremmin kuin yksikään toinen ja usein aisti mieleni sisällöt ennen kuin itse tiesin niiden suunnan – vastalahjaksi halusin jättää Rosielle vapauden lähes kaikkeen, sillä queen sheeboja ei saa kahlita. Meillä oli oma kielemme ja maailmamme, joka koostui eleistä, katseista ja liikkeistä, ja jossa kumpikin luki toista täydellisesti sekä hyväksyi lukemansa.

100_8065

Erityisesti vanhennettuaan Rosiesta tuli myös varsin lempeä, kysyvä, lähestyvä. Se halusi olla alati minulle läsnä, se nukkui vierelläni, se katseli minua kertoen sanattomia asioita, jotka ylittävät sanojen kyvyn kommunikoida. Pahoina hetkinä se istui lähelleni, asetti tassunsa rinnalleni ja sen silmissä välkkyi: ”Minä olen tässä” ennen kuin se nopeasti lipaisi poskeani ja asettautui vierelleni. Rosien tapa olla punoi tarinoita kumppanuudesta, syvistä virroista lohkareiden alla.

 

 

Viimeinen luku

Viimeisinä aikoina Rosien katse kysyi yhä enemmän. Lihakset olivat kadonneet, voimat laskeneet, ja syöpä tunkeutunut soluihin. Pauhaava nopeus oli muuttunut pohdiskelevaksi jolkutukseksi, sitten hitaaksi kävelyksi vanhan rouvan haistellessa kuusien liikkeitä ja lintujen lehahduksia nenä edelleen tuulta vasten mutta mieli mietteliäänä. Rosie halusi tietää, mitä on tapahtumassa ja odotti minulta vastausta.

Vastasin olemalla Rosielle sitä, mitä hän oli ollut aina minulle. Makasin sen vierellä20130928_130636 lattialla, silitin sen selkää, kerroin asioita ja erityisesti sen, että olen tässä, koska me todella olemme samaa juurta, samaa laumaa, erottamattomat. Viimeisinä viikkoina peruin monia työasioita ja halusin olla rakkaalleni läsnä. Huonoina päivinä – niinä, joina voimat eivät riittäneet – kuljetin ja kannoin Rosieta paikkoihin, joissa tiesin sen kokevan entistä iloa: autosta järven rannoille tai metsien laitamille, lattialta sängylle, talosta puutarhaan. Hyvinä päivinä Rosie käveli perässäni omin voimin metsälammille ja kuusikoiden keskelle, ja me kuuntelimme puiden huminaa, kahlasimme vedessä ja pysähdyimme keskelle polkua kertomaan elein sekä katsein niistä siteistä, jotka välillämme värähtelivät.

Viimeisinä päivinä Rosie kysyi yhä enemmän ja alkoi hitaasti katsoa kuin jostakin muualta tai kohti jotakin muuta, kunnes katse muuttui itsekin tietäväksi. Itkin, silitin, jaoin herkkuja, annoin lääkkeitä, pelkäsin, olin kyvytön soittamaan sitä puhelua, joka veisi kuningattaren pois, odotin Rosielta itseltään merkkiä ja tunsin kuinka osaa minusta oltiin repimässä ja riuhtomassa irti. Kauhu menetyksestä, siitä että toinen ei olisi enää vierellä, takoi kivuliaita halkeamia, joita Rosie poisti ponnistelemalla ylös ja painamalla päänsä reidelleni.

12376589_10153394907099220_1580517410516920438_n

Viimein tuli yö, jolloin me – koko lauma – makasimme lattialla väsyneen Rosien vierellä ja kerroin sille kaikista niistä asioista, joita yhdessä olimme tehneet tietäen, että se ei ymmärtäisi kaikkia sanojani mutta voisi levätä ääneni varassa tunnistaen siitä yhteen kiedotut juuret. Varhain aamulla Rosie herätti minut ja viimein kertoi silmillään, että oli aika.

Ajoimme rannalle, missä kannoin Rosien autosta järvenrajaan ja se kahlasi hitaasti 13445475_10153797216844220_467885374113334952_nvedessä ulapalle katsoen, vielä kerran tuulta haistellen, pysähtyneenä todellisuuteen, tietäen enemmän kuin minä. Matkalla koetin piilottaa kipuani ja hyräilin sille, kunnes se nukahti hyräilyyni. Eläinlääkäriaseman pihalla istuin Rosien vierelle takapenkille, silitin poskia, itkien seurasin auringonvalon leikkiä turkilla, kunnes Rosie nosti päänsä, käänsi hopeisen katseensa minuun ja kertoi vielä jotakin, joka jää. Kannoin rakkaani sylissäni sisälle ja pian Rosie nukahti viimeisen kerran. Rauhallisesti, levollisesti, sukelsi koirien kuningatar pois samalla, kun vielä kerran kuiskasin sen korvaan lauseista tärkeimmän.

Englannin vuosina puhuin Rosielle englantia. Suomen vuosina vaihdoin kielen, mutta yhden lauseen jätin. Sitä toistelin Rosielle usein ja viimeisinä viikkoina yhä enemmän. Venytin jokaista tavua ja toistin sitä kunnes Rosie yltyi ujeltamaan sen tahtiin, samalla riehakkaasti ja hellillä näykkäisyillä sanoihini vastaten. Se oli:

”Rosie, I love you”.

13177678_10153721902459220_3758676076156382397_n

Koiria ja ongelmaihmisiä

Koirat ovat länsimaiselle ihmiselle lähes pyhä eläin. Ne ovat varanneet erityisen aseman verrattuna muiden lajien edustajiin: niitä ei ole soveliasta kasvattaa häkeissä lihaksi tai roikottaa teurashihnalla, eikä niitä ole sallittua jahdata sammalmättäiden läpi kivääri olalla. Koiraa tulee kohdella yksilönä, ei lajin kasvottomana edustajana. Koira on perheenjäsen. Koira on ihmisen paras ystävä. Koiraa tulee rakastaa.

Koirien pyhyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa, ja se on kuolema. Sosiaalisen median keskustelukammioissa jotkut itsensä ”eläinrakkaaksi” nimeävät tahot tarjoavat kuolemaa ratkaisuksi lähes mihin tahansa ongelmaan, joita koirallinen voi kohdata. Onko koirasi sairas tai vanha? Tapa se. Onko koirallasi eroahdistusta? Tapa se. Etkö enää voi pitää koiraa asunnossasi? Tapa se. Eläinlääkärit kertovat koirien eutanasiabuumista, ja joka päivä Suomessa kohtaa loppunsa aivan liian moni elinkelpoinen, elämänhaluinen koiraotus.

Tappamista oikeutetaan erikoisin tavoin. Pitovaikeuksista kärsivä vetoaa siihen, ettei halua laittaa koiraa ”kiertoon”, ikään kuin koiran luovuttaminen uuteen kotiin olisi sen asettamista asemattomaan tavarajunaan vailla toivoakaan hyvinvoinnista. Logiikkaa ontuu ja vaappuu ilmeisellä tavalla: mikäli koiran luovuttaminen on ”kiertoon” laittamista, meillä ei lopulta olisi koiria lainkaan, sillä yksikään niistä ei hievahtaisi sieltä paikasta, minne on syntynyt. ”Kiertolaisuus” onkin usein peitetarina egoismille, jonka puitteissa ihminen posket hehkuen olettaa olevansa tämän maan kaikista asukeista juuri se ainut, joka pystyy takaamaan koiran hyvinvoinnin – egoismi myös kertoo, että on lohdullisempaa ottaa koira päiviltä kuin joutua pohtimaan, miten se uudessa paikassa voi. Sairaita tai vanhoja koiria puolestaan tapetaan vetoamalla kärsimyksen välttämiseen, ikään kuin täydellinen kivuttomuus olisi oleellisempaa kuin itse elämän jatkuvuus. Tämäkin logiikka kaatuu kolisten. Kivutonta elämää ei olekaan, ja vanhuus on yksi oleellinen elämänvaihe, ei jotakin, joka tulisi poistaa luodilla tai piikillä. Oleellista on kivun määrä, ei sen olemassaolo, ja eläimen oma käyttäytyminen kertoo, milloin tuo määrä on ylittänyt halun elämään. Valitettavasti tätä käyttäytymistä hyvin harvoin kuunnellaan.

Kääntöpuolien lista ei sisällä ainoastaan tappamista, vaan on moninainen ja pitkä: koiriaan tiukassa hihnassa pitävät ihmissielut, jotka eivät salli hoidokeilleen kosketusta toisiin koiriin ja jotka sen sijaan kiivaasti raahaavat näitä kuin elinkautisvankeja pitkin Suomen jalkakäytäviä, koiriaan ponnekkaasti karjuen komentavat ihmiset, jotka mieleltään epävakaiden luutnanttien tavoin ilmoittavat, kuka määrää ja ketä, sekä koiransa olohuoneen nurkkaan unohtavat lajimme edustajat. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

3ef379397fec14a72608d1891fb8b006Tapa, jolla koira kohdataan, perustuu usein idylliseen kuvastoon frisbeen perässä turkki hulmuten juoksevista tai omistajansa ohjeita kuuliaisen sotilaan elkein seuraavista nuorista ja terveistä koirista, jotka käyttäytyvät täysin mallikelpoisesti. Nämä Lassien jälkeläiset osaavat vastata kaikkiin ihmisen niille asettamiin vaatimuksiin ja toimivat siten tyystin harmittomasti kuin nelijalkaiset partiolaiset – ne ovat elämänkaarensa huipulla, fyysisesti voimallisia ja aktiivisia, kiiltäväturkkisia ja suurisilmäisiä ilon ja tyytyväisyyden lähteitä. Idyllisen kuvaston koirat eivät järsi kenkiä, räkytä hihnassa, ulvo yksin jäädessään, hypi tuntemattomia kumoon, ulosta sisälle tai näykkäise, kun niitä lähestytään väärin. Ne eivät myöskään sairastu tai vanhene – niillä ei ole nivelrikkoa, loisia, sydänongelmia, kasvaimia, suolistosairauksia tai kohtutulehduksia. Koirakuvaston koira on ihmismaailmassa se mainosten valkohampainen, täydellisen onnellinen, tasapainoinen ja terve nuori aikuinen, jota on alettu pitää ihmisyyden ideaalina.

Tuo koira, ja tuo ihminen, ovat fantasiaa. Koirat eivät ole lassieita. Ne käyttäytyvät koiramaisesti, eivätkä ole pieniä ihmisiä saatikka partiolaisia karvaisessa, kuolaavassa kehossa. Ne rikkovat paikkoja, haukkuvat, repivät, ulvovat, hyppivät ja räkyttävät, ja ne vanhenevat sekä sairastuvat. Koirat ovat idyllisten stereotypioiden sijaan aktuaalisia, konkreettisia, fyysisiä olentoja, jotka käyttäytyvät itselleen tyypillisellä tavalla, joilla on kaikilla omat historiansa, näkökulmansa, kykynsä ja vajavaisuutensa, ja jotka ovat terveydeltään hauraita sekä vanhenevia. Tappamisesta ja jatkuvasta kontrolloimisesta onkin tullut tapa siivota, peittää ja silotella koirien konkreettisuutta pois näkyvistä, jotta ideaalikuva jäisi vallitsevaksi. Kaikki ne piirteet, jotka rikkovat käsitystä Täydellisestä Koirasta, hiljennetään joko autoritaariseen, otsasuonia paukuttavaan karjukomentamiseen tai poistetaan kaikessa hiljaisuudessa eläinlääkäriasemien eutanasiapiikkeihin.

Länsimainen ”eläinrakkaus” saakin groteskeja muotoja, sillä se aivan liian usein keskittyy idealisoituihin kuviin itse eläimen sijaan. Paradoksaalisesti eläinten odotetaan täyttävän tietty inhimillistetty tai ihmisen asettama rooli, jotta niitä voidaan kunnioittaa. Itse eläimyys – se, että koirat ovat omia, eläimellisesti käyttäytyviä otuksiaan, jotka saattavat repiä tuhannen tilkuiksi sohvalle järjestykseen sommitellut tyynyt ja tehdä kuolantäyteisiä paritteluelkeitä lasten aikana, ja jotka rapistuvat fyysisesti syntymästään saakka – kiistetään, kierretään ja piilotetaan. Juuri tällaisessa fantasiamaailmassa koiralle tarjotaan rangaistuksia ja jopa kuolemaa sen ulvoessa, sairastuessa tai vanhetessa. Koirien ei anneta olla omia, itsenäisiä, erityisiä, haavoittuvaisia, fyysisiä olentojaan. Niiden konkretia, koirien eläimellisyys ja koiruus, hukutetaan ihmisnormien alle ja sille annetaan kirjaimellinen loppulaukaus, mikäli se ei noita normeja täytä.

dog-training-boarding-breaks-bad-behaviors-600x417Filosofi Clare Palmer on puhunut tavasta, jolla ihmisen koirasuhde perustuu usein vallankäytön ja kontrolloinnin varaan. Koiria jalostetaan, sterilisoidaan ja koulutetaan, jotta niistä tulisi yhä selkeämmin ihmisen itselleen tuottamia luomuksia, eräänlaisia tuotteita. Samalla koirien koiramaisuutta poistetaan, kunnes sitä pidetään haittana tai ongelmana. Suhde ”parhaaseen ystävään” voikin olla varsin raadollinen. Koiraan kohdistuu tiukka lista vaatimuksia ja odotuksia, ihmisen itsessään lekotellessa itsekritiikin yläpuolella ja antaessa koiralle äärimmäisen vähän niitä asioita, joita koira tarvitsee – hyväksyntää, tunnistamista, ja halua ymmärtää koiraa sen omista lähtökohdista.

Ystävyys vaatii toisen tunnistamista sellaisena kuin tämä on. Rakkaus vaatii realismia ja halua tavoittaa toinen kaikessa ainutlaatuisuudessaan sekä vaillinaisuudessaan. Kumpikaan ei pakota toista sille sopimattomaan muottiin. Koira ei ole idyllikuva, ei Täydellinen, Inhimillinen Olento. Aristoteleella oli paljon sanottavaa ystävyydestä, ja se muodosti hänen etiikkansa perustan: ystävyys on kykyä tasavertaisuuteen ja luo perustan toisten huomioonottamiselle. Suhde koiraan tulisi rakentaa tältä pohjalta, pyrkien kunnioittamaan koiran eläimellisyyttä ja tukien koiraa omana, ainutlaatuisena karvakkaana yhtä paljon kuin koira pyrkii olemaan läsnä ihmiselle. Tämä tarkoittaa yhteiselämän muokkaamista siten, että koiran erilaisuus sekä erityisyys huomioidaan ja koira voi voida hyvin koirana.

Koira ja ihminen ovat käyneet läpi häikäisevän yhteisevoluution. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten uteliaimmat susista jäivät ihmisasutuksen läheisyyteen, ja uteliaimmat ihmisistä alkoivat ruokkia niitä, luoden alun tarinalle kahden lajin yhteen kietoutumisesta. Koiran olemassaolo on vaikuttanut ihmisen evoluutiokehitykseen ja psyykeen, vahvistaen oleellisesti kykyämme muiden – niin ihmisten kuin muiden eläintenkin – ymmärtämiseen. Samalla koirasta on tullut olento, joka pystyy lukemaan ihmisiä paremmin kuin ymmärrämmekään, ja joka alati pyrkii kommunikoimaan mieltään ja tarpeitaan meille. Valitettavan usein tässä tarinassa vain yksi osapuoli on aktiivinen ja yrittää luoda pohjaa sellaiselle suhteelle, jossa toinen todella on ystävä, kumppani. Se osapuoli ei ole ihminen.

Bad-Dog-600