Palava planeetta ja narsismin kulttuuri

Todellisuus sellaisena kuin sen tiedämme on katoamassa. Lajit kuolevat, ilmasto on rajussa kriisissä. Juuri tällä hetkellä Australian miljoonia vuosia vanhat ikimetsät ovat tulessa ja sadat miljoonat liekkejä epätoivoisesti paenneet eläimet ovat palaneet elävältä. Orgaaninen planeetta on syöksykierteessä ja myös ihmislajin tulevaisuus uhattuna. Silti moni elää kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtumassa. Mikä pirullinen järjen katkos heitä riivaa?

Ilmastokriisikeskustelu keskittyy usein politiikkaan ja talouteen ikään kuin nämä olisivat ihmismielestä irrallisia voimia. Ja kyllä: niillä on valtava vaikutus siihen, miten me täällä elämme. Ne ohjaavat maailmankuvaamme, arkielämäämme, valintojamme. Mutta niiden nykymuodot ovat lähtöisin ihmislajin surkeammista ja alkeellisimmista puolista – ne perustuvat ahneuteen, egoismiin, valtahakuisuuteen. Siksi ilmastokriisiä ei ratkaista katsomatta, mitä ”ihminen” on ja kasvamatta pois niistä puolista, jotka aiheuttavat tuhoa. Moni välittää ja tekee parhaansa. Mutta miksi moni kääntää kasvonsa pois?

 
Kolme ryhmää

Yksi ryhmä ihmisiä asettaa kädet korville ja silmille ja mesoaa, että tiede nyt vain on väärässä ja asiat ihan kuten ennenkin. Jossakin ideologian värjäämässä hurmoksen tilassa he jaksavat inttää, että maailman tutkijat eivät ymmärrä, mistä puhuvat, ja että Youtube-videot salaliittoteorioineen ovat luotettava tiedonlähde. Toinen ryhmä tietää, mutta ei halua muistaa tietoaan ja siten suuntaa lastenrattaiden kanssa supermarkettiin aivan kuten ennenkin, etelän lomamatkoista ja uudesta autosta unelmoiden. He harmittelevat ilmastokatastrofia ja lajien sukupuuttoa, lukevat aihetta koskevia uutisiakin, mutta unohtavat nopeasti, jotta voivat jatkaa arkeaan. He jäävät hiljaiseksi enemmistöksi, joka ei ryhtynyt toimiin kyllin aikaisin.

Näiden kahden ryhmän takeltelu kriisiytyneen luonnon edessä on ihmispsykologialle tyypillistä. Sitä selitetään termeillä kuten ”tahallinen tietämättömyys”, ”itsepetos” tai ”kognitiivinen dissonanssi”. Oli termi mikä hyvänsä, tässä tilassa ihminen pakenee järkeään ja tietoaan; hänestä tulee päänsä syvälle saaviin upottanut otus, joka ei halua tunnistaa tosiasioita. Motiivi voi olla hyvin ymmärrettävä. Halu uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki jatkuu, kuten ennenkin, voi tuupata haluun kiistää realiteetit nykyhetkessä.

Kolmas ryhmä tietää, mutta ei halua muiden tietävän. He hyödyntävät kriisiä ja tulevia konflikteja oman etunsa turvaamiseen. He järjestävät tehokkaita pr-kampanjoita, joilla puhdistetaan teollisuuden ja fossiilisten polttoaineiden mainetta; he vakuuttavat kerta toiseensa jälkeen tietämättömille, että kyseessä on vihreä salaliitto, ”ilmastokultti”, ja että tieteeseen ei kannata luottaa. He ovat manipuloineet suuren määrän väestöstä hylkäämään järjen ja tiedon. Heille kyseessä on egoistisen elämäntavan loppunäytös, viimeinen mahdollisuus kerätä omaisuutta, poliittista valtaa ja kansan ihailua omahyväiseen syliinsä.

Tähän ryhmään kuuluvat monet nykypoliitikot ja yritysjohtajat. Eivät he ole niin yksinkertaisia, etteivätkö he tietäisi, mitä tapahtuu. Sen sijaan he ovat niin häikäilemättömiä, että haluavat käyttää luonnon ja eläinkunnan laajamittaista tuhoa omaksi hyödykseen. Surullisen kuuluisasta esimerkistä käyvät ne öljyteollisuuden edustajat, jotka jo 1980-luvulla rahoittivat ilmastotutkimusta ja saivat kuulla synkistä ennustuksista, ja jotka päättivät alkaa aktiivisesti piilottamaan tietoa, vähättelemään tutkijoita, pilkkaamaan tiedettä ja lobbaamaan öljyn puolesta entistäkin suureleisemmin – vain, jotta heidän omat pankkitilinsä kasvaisivat.

Tämä ryhmä on ihmisyyden alhaisin otos. Sillekin voi antaa erilaisia psykologisia termejä, kuten ”narsismi”, ”psykopatia” tai ”macchiavellilainen persoonallisuus”. Termistä riippumatta sen edustajia ohjaa kyvyttömyys tunnistaa arvoa itsen ulkopuolella, kyvyttömyys empatiaan ja syyllisyyteen, taito manipuloida, halu valtaan, ja voimakkaan egoistinen maailmankuva. Tutkimusten mukaan heitä on paljon, ja heitä löytyy erityisesti yritysmaailman ja politiikan johdosta. Heitä polttaa halu olla ihailtuja, omata valtaa, ja saada itselle mahdollisimman paljon nautintoa sekä taloudellista etua. He eivät välitä tuon taivaallista siitä, mitä eläinkunnalle, planeetalle tai tuleville sukupolville tapahtuu – tärkeintä on oma ”minä”. Mikä synkintä, he ohjaavat tätä laivaa suoraan kohti maanpäällistä helvettiä.

Heiltä, jotka eivät halua tietää tai muistaa, puuttuu rohkeutta ja vahvuutta katsoa tosiasioita suoraan ja kohdata vastuu toimia. Heiltä, jotka hyödyntävät muiden tietämättömyyttä omaksi edukseen, puuttuu moraalinen selkäranka – taito olla ”ihminen” sanan parhaassa merkityksessä.

firefront

Narsismin kulttuuri

David Brooks väittää kirjassaan The Road to Character (2015), että länsimainen mentaliteetti muuttui rajusti 1900-luvulla. Hän tarjoaa havainnollistavan esimerkin. Amerikan kansalle välitetty, toisen maailmansodan loppua juhlistava radiolähetys korosti nöyryyden merkitystä. Vaikka Yhdysvallat oli voittanut sodan, muistutettiin lähetyksessä alati siitä, että kyseessä oli yhteistyö ja että myös voiton hetkellä oli muistettava oma vajavaisuus. 1940-luvulla leuhkiminen, omilla voitoilla brassailu ja niistä kylillä huutelu oli moukkamaista – hyveellisyys oli ainakin tässä suhteessa vielä kunniassa. Nykypäivänä taas leuhkimisesta on tullut normi. Brooks kuvailee, miten yhdysvaltalaiset urheiluvoittajat juoksevat ympäri areenaa rintaansa pullistellen ja ilmoittaen olevansa kerta kaikkisen loistavia yksilöitä. Myös Donald Trump ylisti itseään vuolaasti vaalivoiton jälkeen, eikä loppua hänen ällistyttävälle itsekehulleen ole näkyvissä (”Olen älykkäin!”, ”Olen rikkain!”, ”Olen paras!”, ”Olen suosituin!”).

Itsekorostus on korvannut hyveet, moukkamaisuus on kohonnut ansioksi, asiat ovat käännähtäneet ympäri. Brooksin mukaan tämä kertoo narsismin leviämisestä kansantaudiksi. Hän toteaa erilaisten otantojen osoittavankin, että narsistiset piirteet on yleistyneet räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa. Tilastot myös kertovat, että ”minä” ja siihen liittyvät sanat ovat netin puhetulvissa suosituimpia, kun taas empatiaan ja muihin hyveisiin liittyvät sanat jäävät käyttämättä. Yhä useampi amerikkalainen nuori haluaa olla kuuluisa, etsiä helppoa rahaa, omata valtaa ja olla viihdytetty, ja samalla moni takeltelee empatian ja moraalin kohdalla, pitäen niitä jopa tyystin tarpeettomina asioina.

Brooks sitoo tämän ”Ison minän” kulttiin, joka keskittää kaiken huomion itseen. ”Olet erityinen”, ”sinut tulee hyväksyä sellaisena kuin olet”, ”seuraa sisäistä ääntäsi”, ”olet paras”, ovat sloganeita, joita populaarikulttuuri ja self help -kirjallisuus työntävät ihmisten mieliin, kunnes nämä alkavat vaatia, että maailma huomaa heidän suurenmoisen erityisyytensä. Hyveet, kuten nöyryys, uhrautuminen ja vastuullisuus, on heitetty roskalavalle ja nimetty jopa heikkouden merkiksi. Oma, iso minä on raahattu parrasvalojen alle, eikä muulla tai muilla ole enää väliä. Parhaimmillaankin moraali on vain kivojen fiilisten seuraamista. Jos jokin tuntuu hyvältä, on se moraalista, ilmoittavat egoistiset mielet. Kaikki epämukava sullotaan arkkuun ja upotetaan näkymättömiin.

trump

Juuri narsistinen kulttuuri mahdollistaa sen, että yritysten ja valtioiden johdossa istuu egoistisia megalomaaneja valmiina uskottelemaan vedätettävissä olevalle kansanosalle, ettei ilmastokriisi ole todellinen. Ison minän kultille altistuneet ihmiset hyväksyvät valtaapitävien narsistiset piirteet ja jopa äänestävät heitä niiden vuoksi. He pitävät leuhkivaa itsekorostusta mainiona luonteenpiirteenä, ovathan he itsekin maailman paras yksilö – tai, jos epävarmuus leijuu sielussa, he vähintäänkin haluavat etäältä samastua maailman parhaaseen yksilöön ja äänestää tätä. Egoismista, moukkamaisuudesta ja vastuuta kiertävästä öykkäröinnistä on tullut arvostettua. Kun Trump mölisee, ihmiset ostavat MAGA-hattuja ja kääntävät selkänsä luonnolle ja eläinkunnalle ymmärtämättä, että narsistinen politiikka tulee tuhoamaan myös heidän ja heidän lastensa elinmahdollisuudet. ”Mitä sitten!”, he saattavat miettiä, ”ainakin oli kiva fiilis!”

Myös tunnettu politiikan tutkija Mark Lilla väittää teoksessaan The Once and Future Liberal (2018), että nykyhetkeä riivaa kasvava narsismi. Jokainen ajaa omaa tai oman ryhmänsä etua muistamatta muun maailman merkitystä. Sosiaalinen media sysää meidät tykkäyksiä limaisin kourin etsivään itsekorostukseen, ja ”yhteisen hyvän” – oli kyseessä sitten ihmiskunta tai koko planeetta – painoarvo on kadonnut yksilön itsekeskeiseen mekkalointiin. Yhä useammat haluavat olla Suuria Yksilöitä, jotka menestyvät, saavat lautaselleen enemmän kuin tarvitsevat, ovat huomattuja ja pidettyjä, ja joiden tahtoa noudatetaan ilman vastalauseita. He karjuvat omien oikeuksiensa perään välittämättä siitä, millä hinnalla nuo oikeudet toteutuvat. Pahimmat heistä etsivät itselleen sellaista taloudellista ja poliittista valtaa, joka kaivaa yhä syvempää kuoppaa muulle luonnolle, eläimille ja ihmiskunnalle.

greed

Lilla toteaa, että tällaiset Suuret Yksilöt eivät enää tunnista kanssakulkijuuden, avunannon ja vastuun merkitystä. Itselleen, puolueelleen tai yritykselleen massoittain seuraajia, äänestäjiä tai ostajia etsivät tahot eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä he itse voisivat tehdä muiden hyväksi. Suunta on yksipuolinen: maailma on heitä varten, eivätkä he ole maailmalle mitään velkaa. Lilla puhuu ”Facebookin identiteettimallista”, jonka monet ovat imaisseet osaksi mielensä perusrakenteita, ja joka ensisijaistaa sen, miten paljon saamme huomiota vahvasti filtteröidylle kuvalle itsestämme. Facebookin tuottama yksilö on obsessoitunut itsestään ja tullut sokeaksi ulkoiselle todellisuudelle, mikä johtaa ennen näkemättömän egoistiseen ja radikaaliin individualismiin.

Ei ihme, että planeetta on kuolemassa. Narsismin kulttuurissa elävä ihminen keskittyy paranneltuihin selfieihin, ei realistiseen peiliin. Hän näkee, mitä haluaa nähdä ja hamuaa itselleen yhä enemmän hyötyä ja etua. Hänelle muu luonto ja eläimet ovat resurssia, joka on olemassa häntä varten. Velvollisuudet muita lajeja kohtaan, ajatus kanssakulkijuudesta muiden eläinten kanssa, halu turvata yhteinen elämä jaetulla pallolla, ovat muuttuneet monille vieraiksi ajatuksiksi. Ihminen on jäänyt jumiin itseensä ja ympäröivän todellisuuden on korvannut virtuaalinen maailma, jolloin lajien, eläinten, metsien ja merten kuolema voi alkaa vaikuttaa epätodelliselta ja merkityksettömältä.

 

if-you-put-an-inspirational-quote-under-your-selfie-no-64241653 (2)

Kun narsistinen yksilö selaa Facebookista kuvia, joissa Australian metsät ja eläimet ovat tulessa, hän saattaa nopeasti kyllästyä ja keskittyä sen sijaan jälleen uuden naamakuvan ottamiseen – ja jos joku ehdottaa hänelle, että planeetta on SOS-tilassa ja että hänen täytyy kantaa vastuuta ja muuttaa elämäntapaansa, hän vaatii, ettei saa ”syyllistää”, ja kasvattaa hiilijalanjälkensä yhä valtavammaksi.

 
Myytti sisäisestä hyvyydestä

Brooks paikantaa yhdeksi narsistisen kulttuurin kehdoksi uskon ”autenttiseen ihmiseen” ja siihen, että jokainen on sisimmältään ja syntyjään hyvä. Tämän uskon mukaan meillä on loistava sisin, joka täytyy vain löytää – ja keino löytää tämä loistavuus on itserakkaus ja rajaton itsehyväksyntä. Jos vain uskot upeaan ytimeesi, on kaikki mahdollista ja jos asiat eivät onnistu, on se ulkomaailman vika. Usko loistavaan sisimpään on kuitenkin fiktiota. Ihmisillä ei ole ydintä tai sisintä – essentialismi on satua. Me emme ole mitään muuta kuin valintojemme summa. Jos käyttäydyt itsekkäästi ja ahneesti, olet itsekäs ja ahne. Tässä eivät vaikerrukset siitä, että salattu sisimpäsi on hyvä, auta. Me olemme omat tekomme.

Halu uskoa ihmisten luontaiseen hyvyyteen on ehkä suurin virheemme. Juuri se tekee realistisen ymmärryksen ihmisestä ja itsestä mahdottomaksi, jolloin karmaisevat teot peitetään loputtoman ymmärryksen ja ihmisuskon alle. ”No niin, tuli tehtyä huonosti, mutta täytyy sivuuttaa tämä, koska oikeasti olemme hyviä…”. Usko syntyjään hyvään ihmiseen on väistämätön antiteesi halulle muuttua paremmaksi: miksi luontaisesti sisimmältään hyvän täytyisi kehittyä? Sokea ihmisusko on jopa antiteesi moraalille, sillä se ottaa annettuna jotain, mikä todellisuudessa vaatii jatkuvaa harjoittelua. Me emme ole syntyjään sen enempää pahoja kuin hyviäkään, vaan otuksia, joiden on aktiivisesti mietittävä, mihin suuntaan haluamme kasvaa.

Ihminen on mokannut rajusti, tehnyt valtavan määrän erittäin huonoja valintoja ja tuhonnut teoillaan luontoa ja eläinkuntaa. Erityisesti länsimainen ihminen on ollut järjetön, itsekeskeinen, saatanallinen tunari aivan liian usein. Hän on yhtä kuin nämä teot, ja jos hän (me) aikoo muuttua, on teot nostettava siihen valokeilaan, minkä ”minä” on aiemmin vaatinut itselleen. On kohdattava ihmisen virheet ja tehtävä asialle jotain. Ja jotta motivoidumme kehittämään itseämme ja lajiamme, on lakattava uskomasta myytteihin luontaisesta hyvyydestä.

Tämä tarkoittaa myös liiallisesta ymmärtämisestä luopumista. Maailman trumpeista ei tarvitse koettaa etsiä hyviä puolia, joiden nimissä antaa heidän tekonsa anteeksi. Maailman trumppien edessä ei myöskään tarvitse hyssytellä tai säästellä sanojaan. Sen sijaan heidän tekojensa karmaiseva moraalikato on tuotava esille, nostettava pöydälle, ja tuomittava äänekkäästi. Ihmislajin kehittäminen moraalisemmaksi vaatii sitä, että puhumme avoimesti ihmisyyden alkeellisemmista kohdista ja heitämme viemäriin ne piirteet ja päättäjät, jotka puhaltavat maailman tuleen.

strength.jpg

 

Luonteen kysymys

Brooks ehdottaa, että nykyihminen on unohtanut luonteen jalostamisen merkityksen. Samaa ehdotti jo 1980-luvulla filosofi Alasdair MacIntyre, joka klassikkoteoksessaan After Virtue kuvasi tapaa, jolla nykykulttuuri ei muista antiikin filosofian tärkeintä opetusta: sitä, että meidän tulee kehittää itseämme moraalisiksi. Kukaan ei ole syntyessään valmis, ja hyvä ihmiselämä vaatii oman luonteen vahvistamista, hyveelliseksi opettelua. On harjoiteltava järkeä, viisautta, sinnikkyyttä, myötätuntoa – on lujitettava moraalista selkärankaa.

Nykyinen, länsimainen ihminen on aivan liian usein hemmoteltu lapsi, joka tärvelee ja tuhoaa ympäröivää maailmaa, sulloo kitaansa kuolevat lajit ja repii vuoret louhoksiksi saadakseen ainesosat niihin älypuhelimiin, joiden kautta etsiä lisää suosiota. Moraalista on tullut jopa tylsää, pitkäveteistä. Hektiseen some-todellisuuteen tottunut ihminen ei osaa istua aloillaan, hiljaa ja ilman näyttöruutuja kyllin kauan ymmärtääkseen, mihin moraalia edes tarvitaan. Hän haluaa viihdettä ja huomiota, ei vastuuta. Moraalisen selkärangan kehittäminen on jäänyt sivuun, työnnetty pois huomion yhä kaventuvasta kentästä. Ei ihme, ettei nykyihminen siten myöskään osaa kantaa vastuuta muusta luonnosta tai eläimistä, vaan jatkaa samaa ahnasta mielettömyyttä, vaikka kaikki on romahtamassa.

Brooks ehdottaa, että nimenomaan kriisi testaa ja osoittaa luonteemme. Mitä teet, kun kaikki hajoaa? Seisotko selkäranka suorassa vai luovutatko? Kohtaatko tosiasiat vai pakenetko niitä? Päätätkö kehittää itseäsi vai taannutko yhä syvemmälle itsekkyyteen? Brooksin mukaan kriisi testaa lopulta sitä, miten hyvin osaamme taistella itsessämme olevia varjoakohtia, kuten egoismia ja ahneutta, vastaan. Osaammeko hiljentää ”ison minän” älämölön ja viimein elää viisaudessa? Luonne ei tule itsestään. Se on kasvua, joka alkaa, kun kriisin aikana katsomme itseämme ja mietimme, miten voisimme toimia paremmin.

Ilmastokriisi on ihmisten luonteen testi. Pystyykö ihminen tunnistamaan myös ahdistavat tosiasiat, katsomaan itseään peilistä, kehittymään, seisomaan suorassa tekojensa takana, kohtaamaan vastuun? Ihmislaji on ehkä viimeisen koetuksensa edessä, joka osoittaa, mihin kukin meistä yltää tai kaatuu.

 
Lopuksi

Luonteen kehittäminen johtaa rakkaudelliseen, älylliseen, hallittuun elämään, joka ei anna periksi hajottavan itsekkäille impulsseille, ottaa tiedon vastaan silloinkin, kun se on epämukavaa ja pyrkii auttamaan ympäröivää todellisuutta metsineen, merineen ja eläimineen. Luonteen kehittäminen on moraalista vahvuutta ja ihmislajin upeinta maastoa.

Brooks väittää, että ”heikkouden voittaminen vaatii minän hiljentämistä”. Heikkous viittaa itsekkyyteen, valtahakuisuuteen, ahneuteen – kaikkeen siihen, mikä on johtanut ympäristökatastrofiin ja eläimiä liiskaavaan elämäntapaan. On hiljennettävä ihmisen Suuri minä ja sen narsistisena ammottava nielu, joka on valmis syömään koko planeetan. On kasvettava ihmiseläiminä aikuiseksi ja vahvaksi, nyt.

 

palava