Metsästys, kivääri ja identiteetti

Vuosia sitten kävelin ystävieni kanssa englantilaisella maaseudulla, kun läheltä alkoi kuulua pauketta ja huutoa. Laskeuduimme kukkulan takana olevalle lammelle, jossa vastaan iski riipova näky. Kourallinen miehiä ampui suurta sorsaparvea, jonka oli yllättänyt. Haulien tuoksu täytti ilman, korvamme lukkiutuivat paukkeesta, ja lintuja putosi maahan edessämme, takanamme, sivullamme. Viimein, meidät nähtyään, yksi miehistä komensi hiljaisuuden. Pauke lakkasi ja sen korvasi korkea vihellys ja ujellus – ääni, jota vahingoittuneet ja maassa räpiköivät sorsat päästivät. Maassa makasi ja ryömi noin 20 vielä elossa olevaa sorsaa kuolleitten parvitovereidensa rinnalla. Ne pyrkivät hätääntyneinä eteenpäin, siivet tai selkä verta valuen; ne koettivat levittää siipensä lentääkseen mutta kellahtivat maahan.

Lamaannuimme, sitten huusimme luoksemme kävelleille miehille, että näiden tulee lopettaa kituvat linnut. Miehet olivat vihaisia, olimmehan keskeyttäneet heidän metsästysoperaationsa, ja joku heistä nauroi ylimielisenä: ”Lopettakaa itse, saakelin kaupunkilaiset!”. Yksi keräsi lintuja: noukki jaloista, kokosi kimpuksi monta ja roikotti pää alaspäin räpiköiviä lintuja yhteen kasaan. Kasasta muodostui tokkuraisten, viimeisillä voimillaan eteenpäin liikahtelevien tai vain tärisevien lintujen röykkiö, kuin elävien olentojen roskis. Kun muut riitelivät miesten kanssa tai koettivat itse ottaa sorsia hengiltä, jähmetyin katsomaan kauempana tapahtuvaa näytelmää. Purossa ui vahingoittunut ja kimeästi uikuttava naarassorsa epätoivoisesti, hätääntyneenä edestakaisin. Rannalla vaakkui ehjäksi jäänyt koiraslintu, yhtä lailla hätääntyneenä, naaraan liikkeitä seuraten ja sen perässä juosten. Naaraan kannoilla, vedessä, oli metsästyskoira, jolle omistaja huuteli rennosti, piippu suussaan, ohjeita.

caveman-finalMetsästys jakaa. Yhdellä puolella seisovat ne, joiden mukaan metsästys on luontainen tapa kohdata eläin ja kenties se kaikkein alkukantaisin ihmisyyden muoto. Heidän väitteissään metsiin kiväärien kanssa lompsivat toteuttavat jonkinlaista alkuperäistä ihmisyyttä ja antavat esivanhempien veren pulputa suonissaan – metsästyksestä tulee ikään kuin biologinen, ihmisolemukseen liittyvä tarve, joka kaikessa biologisuudessaan yhdistää ihmisen historiaan. Toisella puolella taas seisovat ne, joiden mukaan metsästys on, pitkästä historiastaan riippumatta, vain yksi tapa hankkia ravintoa – se ei siis ole biologinen, essentiaalinen osa ihmisyyttä, vaan valinta, joka tietyissä tilanteissa tehdään ravinnonsaannin täyttämiseksi. Koska nykypäivänä metsästys on aniharvoin ja harvoissa paikoissa välttämätön keino hankkia ravintoa, on siitä tullut jotakin varsin erilaista verrattuna tuhansien vuosien elk2
takaisiin esivanhempiemme toimiin: se on harrastus, ja sitä kautta ylellisyyttä. Siinä, missä esivanhempamme tappoivat
selviytyäkseen, tapetaan nyt virkistyksen
vuoksi, omaksi iloksi, porukassa kokoontumisen nimissä, urheiluksi. Funktio on muuttunut, ja samalla metsästyksen luonne sekä oikeutus ovat muuttaneet täysin asuaan.

Taustalla värisee raadollinen motiivi: status ja identiteetti. Luonnollisuus-ajattelusta on tullut modernissa yhteiskunnassa yksi identiteetin muoto. Luolamiesten maskuliniteettiä etsivät miehet vaeltavat metsiin tappamaan, ollakseen biologisia selviytyjiä, leijonia leijonien joukossa. Heidän vierelleen on ilmestynyt yhä enemmän myös naisia, jotka samalla tapaa vankistavat wpid-kendall-jones-huntingmetsästyksen kautta identiteettiään ”selviytyjinä”, vahvoina verentuoksuisina olentona, jotka pystyvät tappamaan elääkseen. Kaiken takana leijuu tietty armottomuuden mentaliteetti: olet vahva, olet selviytyjä, jos voit heittää kiväärin olallesi ja tappaa. Lopulta metsästys kertookin myös statuksesta – siitä, minkälainen ihminen tässä yhteiskunnassa olet. Oletko verta juova selviytyjä, ravintoketjun huipulle nouseva voittaja, kilpailun kuningas tai kuningatar, vai jotakin muuta? Ei kenties olekaan sattumaa, että monissa maissa juuri rikas eliitti maksaa hulppeita summiaarticle-2123772-126E2355000005DC-233_634x475 metsästysviikonlopuista, ampuakseen mitä erilaisimpia, heidän eteensä raahattuja eläimiä; eikä myöskään se, että ”alemmissa luokissa” lymyää oma, yhtä innokas mutta eri sävyjä saava metsästysmentaliteetti. Ne, joilla on valtaa, osoittavat sitä myös kyvyssään tappaa ja ne, joilla ei yhteiskunnassa valtaa nimettävästi ole, osoittavat sitä edes suhteessa muihin eläimiin.

Ovatko metsästäjät siis verenhimoisia hulluja, luolamiehiä- ja naisia, jotka alkukantaisuuden yksinkertaisuus suonissaan janoavat valtaa lymytessään pusikoiden piiloissa aseet hikisissä kourissaan? Eivät tietenkään. Jotkut heistä näkevät asian varsin mutkattomasti: eläimiä syödään joka tapauksessa, joten on parempi syödä niitä eläimiä, jotka ovat eläneet vapaasti, monotonisten eläintehtaiden ulkopuolella. He eivät halua eläinten kituvan, ja he luultavasti olisivat toimineet toisin kuin nuo englantilaismiehet, jotka nauraa röhöttivät sorsien kituvalle rimpuilulle. He nauttivat metsissä kulkemisesta ja kokevat ottavansa osaa johonkin viattomaan luonnollisuuteen, joka on valta-kysymysten tuolla puolen. Identiteettien, ja erityisesti luonnollisuuteen sekä valtaan liittyvien identiteettien, hakeminen on kuitenkin harvoin tietoista. Sitä tuotetaan kulttuurisesti, ja metsästykseen nivoutuvat oletukset ihmisyydestä sekä statuksesta ovat rivien väliin kirjoitettuja. Se, mikä yksilötasolla on viatonta, voikin kulttuurisesti olla jotakin muuta, ja (lähes) tiedostamattaan myös yksilö voi hakea, haluta ja toisintaa tuota ”muuta”.

Metsästystä tulisikin arvioida kulttuurisena käytänteenä, ei pelkästään yksilön cc2011-fa-destroys-01valintana. Mitä kertoo ihmisyydestä ja ihmiskuvastamme se, että koemme tappamisen oikeutetuksi ”harrastukseksi”? Voidaanko metsästyksen nykymuotoja pitää verrannollisina esivanhempien elinkamppailuihin? Onko jahtaaminen ja tappaminen oikeutettua, kun se ei ole selviytymisen kannalta välttämätöntä? Minkälaista ihmiskuvaa, ihmisidentiteettiä, metsästys tuottaa? Minkälaista eläinkuvaa tuottaa käytänne, joka asemoi eläimen silkaksi ammuttavaksi resurssiksi?

Nämä kysymykset ovat tärkeitä, elämäntärkeitä, sillä metsästyksellä on kohteensa. Nuo kohteet ovat tietoisia, ajattelevia, kokevia olentoja, jotka tuntevat haulit, cow-and-calf-moose-in-grass-kincaid-michael-jonesluodit ja ansat nahoissaan, ja jotka tekisivät mitä vain saadakseen säilyä elossa. Monet menneiden aikojen metsästäjät eri kulttuureissa tunnistivat tämän ja pitivät metsästystä moraalisesti merkityksellisenä seikkana – eivät neutraalina harrasteena. He lepyttivät eläinten henkiä peijaisilla ja koettivat ottaa vain sen, mikä välttämätöntä oli. Eläinten mielen ja arvon näkeminen saattoi siis limittyä osaksi metsästystä – ja niiden rikkominen oli seikka, jonka tuli perustua välttämättömyyden, selviytymisen, varaan. Nykypäivänä moni vähättelee eläinten mieltä ja arvoa. Hirvistä ja jäniksistä tulee biologista resurssia, populaatioiden ja kantojen edustajia, jotka voidaan tappaa välttämättömyyden sijaan harrastuksen nimissä. Kunnioitus on kadonnut, ja sen korvaa useissa yhteyksissä – erityisesti pedoista puhuttaessa – jopa halveksunta ja viha.

Eläimet kuitenkin ovat, tosiasiallisesti, mielen omaavia olentoja, ja niiden silkaksi resurssiksi nimeäminen on siten eläimellisyydestä vieraantunutta. Samalla etäännytään moraalista – seikasta, joka on kenties kaikkein ”luonnollisin” osa ihmislajin kehitystä. Kun eläin muuttuu ”luonnonresurssiksi” tai ”kannaksi”, jolla itsessään ei ole mieltä, merkitystä tai arvoa, kadotetaan myös oleellinen pala ihmisen moraalisesta potentiaalista. Kadotettu pala muuttuu vieläkin suuremmaksi, kun huomioidaan, miten ja minkälaisia kokemuksia metsästyksellä haetaan: metsästyslehdet ja nettifoorumit kertovat räikein kirjaimmin siitä nautinnosta, jota metsästäjä etsii ja saa jahtaamisesta sekä taposta. Herää aivan liian harvoin esitetty kysymys: onko jalostavaa etsiä nautintoa toisen olennon ahtaalle ajamisesta ja kuolemasta? Onko ihmismieltä ja moraalia edistävää, että kulttuurina ja yhteiskuntana pidämme tätä hyväksyttävänä mielihyvän lähteenä, ”kivana harrastuksena”?

Jää kaksi metsästystä puoltavaa väitettä. Ensiksi, eikö todellakin ole parempi syödä vapaan hirven kuin vangitun naudan lihaa? On totta, että hirven elämä on ollut hulppeasti parempi kuin tehotuotannon betonilattioilla elävän naudan. On kuitenkin myös yhtä totta, että hirven hyvä elämä loppuu luotiin, ja että jos ”hyvä elämä” on meille arvo, on irvokkaan epäloogista olla näkemättä myös sen säilymisessä, olemassaolossa, arvoa. Helpoin vastaus onkin tämä: meidän ei ole pakko syödä sen enempää hirveä kuin nautaakaan. Valinta on keinotekoinen. Mutta entä ekologia? Eivätkö hirvet tulisi ikkunoista sisään, jos niiden perään ei No-Huntingusutettaisi pystykorvia, ja eivätkö jänikset täyttäisi koko maan massallaan, jos niiden suotaisiin lisääntyä vapaasti? Eivätkö sudet juoksisi pitkin kyläteitä, pieniä lapsia hengiltä raadellen? Ihmiskeskeinen ideologia on toistanut absurdia ajatusta, jonka mukaan ihminen on muun luonnon valtias ja hallitsija, taho jota ilman tasapaino olisi menetettyä. Samalla luonnosta on tullut paikka, joka olisi anarkistinen, kaoottinen, raiteiltaan syöksyvä keidas ilman ihmiskuningasta. Yhteiskuntajärjestyksen idea on siirretty luonnonjärjestykseen. Tämä ideologinen näkemys on kuitenkin biologisesti erikoinen: ihmisen historia maapallolla on varsin lyhyt, ja luonto on selvinnyt ilman ihmistä mainiosti (sekä nykyisen massasukupuuttoaallon huomioiden, huomattavasti paremmin). Ennen ja jälkeen ihmisen eivät hirvet ylikansoita maata tai sudet heilauta maapalloa raiteiltaan silkalla populaatiopainollaan. Ihminen säännöstelee kantoja yleensä omia tarkoitusperiään varten, ei ekologisen tasapainon tuottamiseksi. Hän vaatii petojen päät seinälleen ja riistakannat suuriksi, siten pikemminkin vinouttaen ja rikkoen kuin tukien ekologiaa. Hän tuottaa ongelmia (esimerkiksi avohakkuita, jotka lisäävät hirvikantaa) ja vain harvoin tarjoaa ratkaisuksi muuta kuin kuolemaa.

Suomessa metsästyskausi on jälleen alkanut. Lähimetsäni paukkuvat säännöllisesti, läpi päivän. Sorsat, jotka uivat vierelläni koko kesän, ovat kadonneet. Toivon, että ne eivät päätyneet siipirikoiksi tai saaliiksi veneen pohjalle, vaan että niiden siivet piiskaavat ilmaa, tuolla jossakin.

ducks_flying_over_water-1920x1080

Advertisements

10 kommenttia artikkeliin ”Metsästys, kivääri ja identiteetti

  1. Kiitos.

    Saisipa tämänkin artikkelin toimitettua paikallisiin lehtiin, joissa parhaillaan lehdet taas pursuavat metsästystä hehkuttavia artikkeleita. Etkö sinä voisi laittaa ?

    Toimittajatthan tekevät jälleen tiiviisti perinteisiään, vuosi vuodelta toinen toistaviaan juttuja, joilla tiiviisti ylläpidetään mielikuvia siitä, kuinka eläinten tappaminen on ”hieno ja ylevä harrastus” ja upea luonnonläheinen eräharrastus vailla vertaa”. Lehtiä lukiessa voisi kuvitella, että metstäminen on lähes luonnosuojelutekoon rinnastettava harrastus. Sellaisena sitä myydään.

    Auta armias, jos joku uskaltautuu kirjoittamaan lukuisista haavakoista tai ylipäätään aseista kielteisesti, niin vihapuheiden ja solvausten ryöppy täyttää lehdet, ja varmasti lehtien toimitukset.

    Soraääniä ei paljoa kuulu. Pienillä paikkakunnilla niitä harva haluaa edese kirjoittaa omissa nimissään.

    Vasta äskeittäin oli eräässäkin paikallisessa lehdessä iso kokonaisen 2 sivun mittainen juttu käytetty jälleen kerran nuoren pojan tappamisharrastuksen ylistämiseen tyyliin. ”Hienoa, Kalle, vasta 18 v on jo suuri metsämies. Viime viikonloppuna hän ampui lähes 40 lintua viikonloppuna ja näin saatiin pakastin täyteen vapaata riistalihaa. Koko perheen harrastuksiin kuuluu ruanlaitto”. Ja niin edelleen. Näiden ohella on näitä ”Matti 6 vuotta opettelee jo isänsä johdolla jalon metsästysharrastuksen saloja. Isän ja pojan yhteinen luontoharrastus on niin hienoa”.

    Toimittajien ihannoiva suhtautuminen, sekä kirjoittamisen määrä ja laatu metsästämiseen ei ole yllättävää. Pitkien perinteiden metsästyshehkutus siirtyy nähtävästi verenperintönä nuorillekin toimittajille. Mediakriittisyyttä tosin kaipaisi toimittajillekin. Asiaa ei taida helpottaa sekään, että lehtien omistus on keskittynyt yhä suurempien ja keskittyneempien tahojen hallintaan.

    Sivujuonteena ja asian vierestä. Ei myöskään voi olla ihmettelemättä, miten joka kevät linnunpoikasten kohtaloista huolehtivien kissavihaisten henkilöiden mieliä ei lainkaan vaivaa tämä järjetön sorsien (tai hirvien) massametsästys.

    Tykkää

  2. Hyvin pitkälle samaa mieltä kirjoittajan kanssa ja ammuit (heh) alas aika hyvin molemmat argumentit, joilla olisin metsästystä puolustanut. Silti näkisin suurempana uhkana ylipäätänsä lihaan suhtautumisen nykyisessä maailmassa. Me terurastamme pelkästään Suomessa miljoonia tuntevia eläimiä pakastealtaan täytteeksi, ja valitettavan suuri osuus päätyy suoraan jätteeksi. Metsästyksessä säilyy edes jonkinlainen kontakti siihen, että ruoaksi tapetut eläimet ovat olleet ihan oikeita eläviä ja tuntevia yksilöitä.

    Tykkää

    1. Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tähänkin asiaan pitäisi ottaa kantaa. Se että tehotuotanto on vielä pahempaa ei tee metsästyksestä yhtään sen vähemmäm pahaa: Siihen liittyvät epäkohdat pätevät siltikin.Tehotuotannon karmeus ei ole mikään synninpäästö metsästykselle.

      Tykkää

  3. Hieno kirjoitus. Sydäntä särkevä aihe. Olen täysin samaa mieltä: metsästys on turhaa, tarpeetonta ja väärin.

    Tykkää

  4. Kiitos tästä hienosta, pohtivasta tekstistä. Tämä tuli loistavaan aikaan.

    Olisin jäänyt kaipailemaan lisää vastauksia kysymykseen, mitä jo käsittelitkin. Usein metsästystä puolustellaan juuri ’kantojen kontrolloimisella’ tai hirvikolareiden mahdollisuuden pienentämisellä, enkä osaa vastata tähän argumenttiin. Miten sinä näet tämän puolen asiasta?

    Tykkää

  5. Luonnonsuojelulain 6. luvun mukaan kaikki linnut ja nisäkkäät, jotka ei ole luokiteltu riistaksi on rauhoitettuja. Niitä on yhteensä 62 eri lajin edustajaa. Miksi esim. joutsen nauttii eri oikeuksia kuin esim. sorsa, peura, susi, karhu tai sinikettu? Mitkä tekijät vaikuttaa siihen, että joutsenta ei syödä jouluna kalkkunan sijaan? Jos metsästäjä tappaa villisian tai karhun, sitä tuskin noteerataan, paitsi metsästyspiireissä, joissa ego-erektiot on yleisiä, mutta jos se tappaa joutsenen, niin jo on kyyti kylmää. Luonnon näkökulmasta katsottuna tässä elämänmuotoja eriarvoistavassa luokittelussa ei ole mitään järkeä.

    Tykkää

    1. Rauhoitetut lajit ovat tai ovat jossain vaiheessa olleet uhanalaisia. Ennen rauhoitusta joutsenet metsästettiin lähes sukupuuttoon.

      Tykkää

  6. Tykkäsin kovasti kirjoituksesta. Vaikkei metsästystä vastustaisikaan, pitäisi luontoa ja sitä saaliiksi joutuvaa eläinyksilöä kunnioittaa. Saman kunnioituksen pitäisi jatkua myös kotieläinten kohtelun puolelle.

    Nykypäivänä tuo sairas elämää kunnioittamaton asenne on levinnyt eläinten lisäksi kohdistumaan myös ihmisiin. Ei riitä, että lukitsemme lehmät ja broilerit tehotuotantolaitoksiin, mutta pahimmillaan esimerkiksi vanhustenhoito on yhtä laitosmaista. Inhimillisyys ei enää aina riitä edes kanssaihmisiä kohtaan.

    Elämää ei osata kunnioittaa samalla tapaa kuin ennen. Suhtautumisemme eläinten elämään, hyvinvointiin ja kärsimykseen kertoo paljon siitä, miten yhteiskuntamme suhtautuu myös meihin itseemme ja miten suhtaudumme toinen toisiimme. Pahimmillaan ei ole ystäviä ja rakkaita perheenjäseniä, vaan jopa omia lähimmäisiä ajatellaan siltä kannalta, mitä hyödyn suhteessa tuohon ihmiseen.

    Jatkuvan tunteettoman hyödyntavoittelun tilalle 2000-luvun Suomi kaipaisi lisää välittämistä ja toisen yksilön elämän ja onnellisuuden kunnioittamista, sen puolesta iloitsemista ja sen menetyksestä suremista. Tällöin metsästyskin olisi varsin erilaisessa valossa näyttäytyvä harrastus. Eräs keino hankkia se minimaalinen määrä lihaa, mitä oikeasti tarvitsee (jossei itselleen niin vaikka sille perheen koiralle, joka kuitenkin on lihansyöjä..) Tehotuotannonkin voisi korvata niin paljon paremmilla menetelmillä, jos tajuaisimme, että sen syöminen maksaa aina jonkun hengen ja ettei sillä ole tarvetta turhaan mässäillä.

    Pitäisi myös olla valmis maksamaan ruuasta enemmän kuin se pari euroa. Tuottajalle se, mikä tälle kuuluu. Järkytyin aika tavalla, kun näin Lidlin seinässä mainoksen, jonka mukaan nelihenkisen lapsiperheen ruokakulut ovat n. 3000e vuodessa. Jos molemmat vanhemmat käyvät töissä, perheen tulot voivat olla normaalituloisilla yli 25000 euroa vuodessa. 3000e saadaan melkein pelkkinä lapsilisinä. Tuo loppuraha ei suinkaan mene siihen, että perheellä on katto päänpäällään ja lämmintä vaatetta yllään. Kertoo surullista kieltään, miten paljon me tänä päivänä käytämme rahaa asioihin, joita emme välttämättä edes tarvitse. Muutama tuollainen asia lisää toki elämänlaatua, mutta yltäkylläinen tavarankulutus tuskin tuo onnea. Ihmisten pitäisi olla valmiita maksamaan ruuasta enemmän – etenkin, jos meinaavat syödä ruokaa, jonka vuoksi toinen elävä yksilö uhraa henkensä.

    Tykkää

  7. Olen metsästäjä. En tee siitä numeroa, se on luonnollinen osa minua. Olen luonnon ystävä enkä tapa mitään turhaan. Kaikki mitä ammun, käytän varmasti ravinnoksi. Jutussa kuvattu lintujen joukkoteurastus kuvottaa minua. Se ei ole metsästystä vaan turhaa tappamista.
    Jokaisen riistalaukauksen on oltava harkittu ja tappava. Eläimen kärsimys on aina minimoitava. On vain tosiasia, että lihaa syödäkseen eläin on ensin tapettava. Niin kaikki pedot tekevät.
    Ymmärrän myös niitä, jotka eivät metsästystä hyväksy. Ei sitä kaikkien tarvitsekaan tehdä. Itse en koe huonoa omaatuntoa onnistuneen metsästysretken jälkeen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s