Frankenstein ja osattomat romantikot

 

Nuoret, vihaiset, rakastavat miehet

Kesällä keskityin hetkeksi 1800-luvun alun Britannian suuriin romantikkoihin. Luin teoksia täynnä tarinoita heidän heittelehtivistä valinnoistaan, impulsiivisesta tunnepauhusta, poliittisesta intensiteetistä, sekä ideaaleista koskien yksinäisyyttä ja rakkautta. Noissa tarinoissa välähtelevät itsemurhat tai muutoin ennenaikaiset kuolemat, hylkäämisten autioittamat lapsuudet, taistelu dominoivia poliittisia näkemyksiä vastaan ja jatkuva jonkin sellaisen hakeminen, jonka luonne jää kuvasta ulos.

percy-bysshe-shelley-001Kirjoja lukiessani vierellä kulki kaunis ja hintelä Percy Shelley, josta tuli yksi romantiikan ajan tunnetuimmista runoilijoista. Aatelistaustainen Shelley oli oppinut piiloutumaan rajulta koulukiusaamiselta kirjoihin ja kirjoittamiseen. Hänen mielensä hapuili öisin voimakkaiden unien ja päivisin yhtä vahvojen tunteiden sekä poliittisten ideaalien välissä, jotka sysäsivät häntä eri suuntiin. Yksi näistä suunnista oli rakkaus Harriet Westbrookia kohtaan, joka johti karkaamiseen, avioliittoon, lapsiin, sekä lopulta hylätyn Harrietin itsetuhoon. Toinen suunnista oli anarkismi, joka kuljetti nuoren Shelleyn koputtamaan tunnetun anarkistifilosofi William Godwinin ovea ja jota koskevia pamfletteja, julistuksia ja runoja Shelley heitteli sääydyllisen brittiyhteiskunnan ylle.

Kolmas sekä tärkein suunnista oli runous, joka helli ja piinasi romantikon mieltä ja kehotti häntä kirjoittamaan paitsi luonnosta, yksinäisyydestä ja kaipaavasta tuskasta, myös rajuista, sääntöjä rikkovista teemoista, jopa insestistä. Runoissa erityisesti luonto ja vavahteleva, usein melankolinen tunne limittyvät:

Tuuli, sa tuskan voihkija,
laulajatta jäänen,
sade, jok yhtä vuolaana
yön kaiken itket ääneen,
myrsky kyynelin murheisiin,
puu paljas oksin alastomin,
suon silmä, meri vaahtopää –
maan vääryyttä itkekää.

Jos Shelley kirjoitti rajuista teemoista, Lordi Byron eli rajusti. Byronin isä oli ollut ”Hullun Jackin” lempinimeä kantava kapteeni, joka eli veloissa, kohteli vaimojaan julmasti ja hyödynsi näiden omaisuutta. Äitinsä kasvattama Byron toteutti samaa sadistisen lord-byron-21124525-1-402egoismin kaavaa monissa valinnoissaan, muun muassa naiden ja sittemmin nöyryyttäen nuoren aatelisnaisen vain nähdäkseen, saisiko tämän vihille kanssaan. Byronin seksielämä oli levotonta, oikullista ja runsasta, sisältäen molemman sukupuolen edustajia, monia epätoivoisesti Byroniin rakastuneita naisia, sekä jopa Byronin sisarpuolen, jonka kanssa Byron asui yhdessä onnettoman vaimonsa kanssa. Byronin lemmen vuoksi uhattiin ja haluttiin tehdä itsemurhia samalla, kun Byron itse vetäytyi leikkivään välinpitämättömyyteen. Samalla julmuus tiuskahteli Byronin teoissa, ja hän muun muassa riisti aviottoman lapsensa tätä suuresti rakastaneelta äidiltä vain laittaakseen lapsen ankeaoloiseen luostariin, jossa lapsi kuoli.

Byronin ympärille kehkeytyi paheellisuuden kuvasto, johon kohdistui sekä rankkasanaista tuomitsemista että salaista eksotisointia ja ihailua. Häntä kuvattiin lauseella ”hullu, paha, ja vaarallinen” – lause, joka konkretisoitui tapauksessa, jossa obsessiivisesti Byroniin rakastuneen hienostonaisen viiltäessä juhlaillallisella rannettaan, piti Byron tilannetta mitä erinomaisimpana näytelmänä. Kiihdyttävän komea Byron omasi kuitenkin myös lempeämpiä piirteitä, joita hän osoitti muun muassa palvomaansa koiraa kohtaan ja halussaan edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Kenties nämä mahdollistivat sen, että hänestä muotoutui romanttisen sankarin esikuva, joka uhmaa uskaliaisuudellaan, eristäytyvyydellään, yksilöllisyydellään ja laajalla tunnekavalkadillaan. Jälleen luonto ja vieraantuneisuus ihmismaailmasta limittyivät yhteen:

There is pleasure in the pathless woods,
there is rapture in the lonely shore,
there is society where none intrudes,
by the deep sea, and music in its roar;
I love not Man the less, but Nature more.

Suurista romantikoista usein lahjakkaimmaksi nimetty oli John Keats, jota vaivasi masentuvaisuus, vetäytyvyys, sekä tunne arvostuksen puutteesta. Onneton rakkaus nostatti synkkyyttä sekä epätoivoa, yksinäisyys ja kuolema kietoutuivat osaksi runojen teemoja, ja vasta 25-vuotiaana Keats kuoli tuberkuloosiin pitkällisen, kohtuuttoman kituliaan odotuksen jälkeen. Myös Shelley ja Byron kuolivat nuorina. Shelley hukkui purjehdusonnettomuudessa 29-vuotiaana seilatessaan Byronin nimeämällä Don Juan -veneellä. Byron taas kuoli kuumeeseen Kreikassa, matkalla sotaan ottomaaneja vastaan. Hän oli 36-vuotias.

Näitä romantikkoja määritti halu irrottautua sovinnaisuudesta ja hiivuttavista yhteiskunnan säännöistä. He kaipasivat jotakin radikaalia ja uutta, esittivät anarkistisia näkemyksiä säännöt alas ajavasta oikeudenmukaisuudesta ja taiteista, joissa esillä olisi peittelemätön tunne. He eivät halunneet olla prototyyppejä niistä kasvottomista olioista, joita yhteiskunnan odotukset sekä roolit tuottivat ja sen sijaan he pyrkivät olemaan Itsellisiä Yksilöitä. Kuten 1960-luvun radikaaleissa, heissä eli rääväsuinen kapina, joka vastusti sekä kritisoi ja he toteuttivat tuota kapinaa omassa elämässään heittäytyessään soveliaisuuden säännöt sivuuttaviin rakkauksiin, seksiin, mielipiteisiin tai elämäntapoihin.
Heitä kaikkia yhdisti se, että he pakenivat kotimaataan Iso-Britanniaa ja etsiytyivät Italiaan. He olivat siten karkureita ja irrottautujia, itse valittuun maanpakoon lähteneitä olentoja, jotka eivät kokeneet perinteistä yhteiskuntaa kodikseen. Romantikot olivatkin ulkopuolisia. Tämä ulkopuolisuus kiteytyi Byronin vaunuleegioon, joka matkasi mukanaan apinoita ja eksoottisia lintuja läpi Euroopan etsien paikkaa, jotakin paikkaa.

 

Mary Shelley ja Frankensteinin Olento

Usein suurten romantikkojen suuri kertomus ilmaistaan keskittyen miehiin, ja heidän rakkautensa sekä vaimonsa jäävät sivuhenkilöiksi. Tämä on kuitenkin hävettävä virhe, sillä monet noista naisista paitsi elivät uudistaen ja sisällökkäästi, myös julkaisivat itse vahvaa tekstiä. Omasta mielestäni romantikoista kiinnostavin onkin Mary Shelley.

Kun Percy Shelley saapui Godwinin ovelle, oli tuon oven takana myös Godwinin tytär Mary. d7d87116673f1ea1bee9f8152b49c4a0Mary Shelley oli feministisen ajattelun kumouksellisen uranuurtajan Mary Wollstonecraftin tytär. Wollstonecraft oli kuollut lapsivuoteeseen, eikä Mary ollut saanut tuntea äitiään – sen sijaan hän oli joutunut elämään taloudessa, jota määrittivät vaativa äitipuoli, etäinen isä, sekä tunne kaipaavasta paikattomuudesta. Herkkyyttä kimaltavat nuoret kietoutuivat yhteen ja karkasivat manner-Eurooppaan, missä he yhdessä Maryn siskopuolen kera vaelsivat vuoristoissa vailla rahaa tai kunnollisia kenkiä. Rakkaus Percyn sekä Maryn kanssa oli ilmeistä ja kestävää, mutta samalla sitä lohkoi osiin Percyn levottomuus, joka johti muun muassa suhteeseen mukana kulkevan siskon kanssa.

Vielä suurempia lohkoja aiheuttivat pienten lasten kuolemat sekä omaisten itsemurhat, joiden edessä Marystä tuli hiljaisempi ja eristäytyvämpi. Mikäli Percy Shelleyä väritti intensiteetti, oli Mary Shelley reunoille jäänyt tarkkailija, jonkinlaiseen osattomuuteen pakotettu ja tuossa osattomuudessaan itsensä piilottava, hiljainen yksilö.

Vuosien harhailun jälkeen Shelleyt viettivät aikaa Byronin huvilalla Italiassa. Eräänä iltana romantikkojen ryhmä päätti pitää kilpailun siitä, kuka keksisi parhaan kummitustarinan. Muut kirjasivat omansa nopeasti ylös, mutta vasta 18-vuotias Mary Shelley jäi miettimään ja mietti, kunnes oli kirjoittanut Frankensteinin hirviön, joka nykypäivänä on kaikista romantikkojen tuotoksista tunnetuin.

Merete Mazzarella on havainnoivasti kuvannut tätä prosessia ja sen jälkiseurauksia kirjassaan Sielun pimeä puoli. Alkuperäisessä Frankensteinin hirviössä ei ole hirviötä, vaan ”Olento”. Edistykseen ja rajattomaan empiiriseen kokeiluun uskovaa rationaalisuutta edustava tohtori Frankenstein päättää kokeilla, mitä tuohon aikaan mystisiä ulottuvuuksia saanut sähkö voisikaan tehdä ja tulee luoneeksi uuden elämän. Näin syntynyt Olento ei kuitenkaan osaa olla, kuten soveliaisuus vaatisi. Olento ei ymmärrä ihmisten luomia sääntöjä eikä osaa kommunikoida itseään – samalla sitä kammoksutaan sekä vieroksutaan. Sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin piiloutuminen.

Hirviömäisyyden sijaan Olento on lempeyttä, rakkautta ja empaattista hyvyyttä, ja se paitsi on uhrautuvainen myös valitsee (kuten monet romantikoista, Shelleyt mukaan lukien, tekivät) kasvisruoan halussaan välttää väkivaltaa. Koska Olento on torjuttu, on sen piilotettava olemassaolonsa, ja jopa hyvät teot se suorittaa salaa. Viimein se uskaltaa tulla esille arasti toivoen, että se hyväksyttäisiin. Hyväksynnän sijaan Olento torjutaan kauhulla.

Olento onkin ulkopuolinen, rakkautta osaava ja haluava yksilö, joka ei kuitenkaan kykene ilmaisemaan itseään ja jonka muut työntävät pois, kauemmas. Siihen kohdistuu aggressiivista epäluuloa ja torjuntaa, joka painaa Olentoa alas ja pois. Vasta tällöin syntyy väkivalta. Olento tiedostaa, että ei voi olla rakastettu. Rakkaus on revitty Olennosta ulos ja sen tilalle liikahtaa halu kostaa sekä tappaa – halu, joka lopulta kohdistuu Olennon luoneeseen tohtoriin. Mazzarellan luennassa Olento on tunne, ja Olento on hyvä, kun taas tohtori on järki, joka ei näe aiheuttamaansa pahaa.

Tunne lähtee järjen kintereillä napajäälle, ajaa tätä valjakoin ja vihalla, vaikka todellisuudessa haluaisi, että juuri järki näkisi Olennon ja hyväksyisi tämän rujon sekä silti lempeän ytimen. Olento kertoo: ”Jos saisin yhden olennon myötätunnon, haluaisin rauhaa kaikkien kanssa. Minussa on rakkautta, mitä tuskin voit kuvitella ja raivoa, mitä et voisi uskoa. Jos en voi tyydyttää yhtä, seuraan toista.”

 

Osaton olento

Kirjaa on analysoitu paljon. Romantikot elivät tieteellisen edistyksen aikaa, ja yhden tulkinnan mukaan heidän halunsa huutaa tunnetta oli osaltaan vastareaktio järjen korostukselle. Frankensteinin hirviö käsittelee myös pahan sekä hyvän suhdetta ja niiden sekoittumista tavoilla, joita sovinnainen yhteiskunta ei tunnista: pahan ytimessä voi olla kidutettu hyvyys, ja yhteiskunnan ”hyväksi” nimeämä voi puolestaan olla julmaa näennäisyyttä. Kerronnan kohteena on myös pahan synty. Paha seuraa rakkaudettomuutta: ”Näen kaikkialla iloa, josta vain minä olen peruuttamattomasti poissuljettu. Olin lempeä ja hyvä; onnettomuus teki minusta pahan. Tee minusta onnellinen, ja olen jälleen hyveellinen”.

Syvemmällä Frankensteinin hirviössä on kuitenkin rikkinäisten yksilöiden piilotteleva piina. Se on kertomus osattomista olennoista – juuri sellaisista, joita romantikot itse monessa mielessä olivat. Yhteiskuntaan sopimaton ja sitä pakeneva Olento rinnastuu vaivattomasti maanpakoon heittäytyneisiin romantikkoihin, joita riivasi tunne ymmärretyksi tulemisen puutteesta. Järki edustaa järjestelmällistä yhteiskuntaa, joka ei osaa hahmottaa salattuja tunteita, erilaisuutta ja kaaosta kantavaa yksilöä.

Romaanin voi lukea myös kuvauksena yhden tietyn yksilön osattomuudesta. Olennossa on paljon osia Mary Shelleystä itsestään. Mazzarellan kirjan ohella Daisy Hayn teos Young Romantics: The tumblr_mv3j35nwzw1snvd8eo1_500Shelleys, Byron and Other Tangled Lives kirjaa auki sen piiloutumisen, johon Mary turvautui rakkaittensa kuolemien sekä puolisonsa arvaamattomuuden keskellä. Kenties Mary Shelley oli jo lapsena oppinut kätkemään itsensä ymmärtämättömältä, etäiseltä kodilta, jossa ainut rakkauden mahdollisuus löytyi kuolleesta, idealisoidusta äidistä. Jos psykologisointia jatkaa, kenties Mary oli piilottanut myös itseltään paljon, sillä kuten Dayn kirjasta käy ilmi, hän saattoi olla liikahtamaton pahimpienkin tragedioiden edessä. Mary Shelley eli osittain kuin patsas, pysyen taustalla, näyttämättä liiaksi ja ollen tunne-elämältään peitossa sekä muilta että itseltään.

Silti Olento oli siellä jossakin, odottaen pääsyä ulos ja tietäen, että jos niin kävisi, sitä ei ymmärrettäisi: ”Olen epäonnekas ja hylätty olento; katson ympärilleni, eikä minulla ole läheistä tai ystävää koko maailmassa. Nämä miellyttävät ihmiset, joiden luo pyrin, eivät ole koskaan nähneet minua eivätkä tiedä minusta. Olen täynnä pelkoja, koska jos epäonnistun heidän kanssaan, olen ikuisesti maailman hylkäämä”.

Tohtori Frankensteinin hahmossa vilkkuvat Mary Shelleyn rationaalinen isä, rakkaudeton, menetysten merkitsemä lapsuus ja lopulta se koko sosiaalisten odotusten kenttä, jonka edessä Mary voi vain muuttua patsaaksi – kenties siinä häilyvät myös Maryn omat kriittiset odotukset siitä, miten tulisi olla ja tuntea. Osattomuus, etäisyys muista, kiteytyy kirjan viimeiseen lauseeseen, jossa Olento hyppää napajäätiköllä jäälautalle ja katoaa ”kaukaisuuksiin”. Osuva viimeinen sana romantiikan ajan klassikolle.
Mary Shelley kipuili Percyn menettämisen jälkeen, mutta jatkoi laadukkaana kirjailijana ja oikeudenmukaisuuden ajajana. Romantikkojen vieraantunut yksinäisyys ei kuitenkaan jättänyt häntä, kuten eivät myöskään ne onnettomat rakkaustarinat, joita sekä romantikkojen elämät että tekstit loimusivat. Romantikkojen jälkeen eksistentialistit käsittelevät vieraantumista filosofian näkökulmasta, pienemmällä tunneliekillä. Silti vaikkapa myös Soren Kierkegaardin teoksissa voi nähdä vilahduksia Olennosta. Olento liikahtelee myös Kafkan tapaisissa kirjailijoissa, jotka ihmettelevät omaa olemassaoloaan merkillisessä maailmassa.

Tuon maailman raatelemille romantikoille vapaus ja ilo löytyivät yksinäisistä unista. Tässä ”ilo” on keskeinen sana. Vieraantuneisuus ei ole ainoastaan kipua vaan myös helpotuksen lähde. Myöhemmällä iällä Mary Shelley palasi Frankensteinin hirviöön kirjoittaakseen siihen uuden johdannon. Tuo johdanto oli myös paluu lapsuuteen ja kykyyn paeta yksinäiseen mieleen: “Unelmani olivat vain minun; niistä en kertonut kenellekään; ne olivat pakopaikkani ärtymykseltä – minun rakkain onneni, kun olin vapaa”.

Caspar David Friedrich

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s