Kärsämäellä tapettiin 16.4. loukkaantunut susi. Kävi ilmi, että sitä oli ammuttu laittomasti joitakin päiviä aiemmin. Kyseessä oli laumansa mukana kulkenut nuori susipoika, kenties viime kesän pentuja. Se kuoli synnyinsijoilleen. 20.4. tapettiin toinen kolmella jalalla liikkunut nuori susi Uudellamaalla. Sudet saivat osakseen tuplavääryyden, sillä ensin ne rampautuivat ihmisen toimesta ja sitten joutuivat rampautuneina ihmisen tappamiksi.

22.4. Lappeenrannassa puolestaan tapettiin loukkaantunut karhu. Karhu oli astunut majavan pyyntirautoihin, jotka olivat juuttuneet sen käpälään. Kaikessa viisauden puutteessa päätettiin, että karhu on ammuttava sen sijaan, että se nukutettaisiin, ansa otettaisiin pois, tassu hoidettaisiin asianmukaisesti ja karhu vapautettaisiin takaisin metsiin ryskäämään. Myös karhun kohdalla tapahtui kaksinainen vääryys. Ensin se astui ihmisen jättämiin rautoihin, joita ei metsässä olisi saanut olla lainkaan.* Toiseksi, sen sijaan, että ihminen olisi kantanut asiasta vastuuta ja koettanut auttaa karhua, hän ampui tämän.

 

Auttaminen vs. ampuminen

Miksi loukkaantuneet luonnonvaraiset eläimet (lintuja lukuun ottamatta) lähes aina tapetaan, ikään kuin tämä olisi jokin universumin ehdoton laki?

Tein lyhyen kyselykierroksen, ja Suomesta löytyisi villieläinhoitoloita, jotka ottavat vastaan minkä tahansa lajin edustajia sudet ja karhut mukaanlukien. Kyse ei olekaan siitä, etteikö hoitajia ja hoitoloita löytyisi. Vika on viranomaisten, metsästäjien ja muiden asiasta päättävien ihmisten asenteissa. Tuntemani eläinlääkäri kertoikin, että usein päätökset tehdään helppouden nimissä. On itselle helpompaa noudattaa vanhaa tottumusta ja ampua eläin hengiltä kuin nukuttaa se ja kuljettaa hoitoon. Hän myös vihjasi, että monet ovat lihan ja nahkojen perään, mikä tekee tappamisesta entistä motivoivampaa.

On myös heitä, joiden mielestä ajatus luonnonvaraisten eläinten auttamisesta on perin merkillinen. Törmäsin tähän ilmiöön ollessani mukana kapisen ketun pyydysoperaatiossa, joka päättyi onnellisesti. Ketun kuntoon hoitanut Turun eläinsuojeluyhdistys sai runsain määrin erittäin positiivista palautetta, mutta myös joitakin soraääniä. Jotkut pitivät eläinten auttamista naurettavana ja lisäilivät kommentteihinsa älyllisen kehityksen perustavanlaatuisen osoituksen, eli riveittäin huutonauruhymiöitä; he myös toivottelivat ketulle pikaista kuolemaa. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten ihmisten sielunelämää riivaa. Ehkä heillä on niin mittavia pahanolon tunteita, että niitä täytyy paeta teinimäiseen ja luonnosta vieraantuneeseen eläinvihaan. Tai ehkä he vain ovat ihmiskeskeisen kulttuurin ääriseuraus – osoitus siitä, mitä ihmiselle pahimmillaan tapahtuu, kun hänelle hoetaan, että hänen oma lajinsa on maailmannapa muiden eläinten ollessa vailla mitään itsellistä arvoa.

Eläinten ampuminen auttamisen sijaan perustuukin usein helppouden, egoismin, ihmiskeskeisyyden ja pahimmillaan eläinvihamielisyyden varaan. Tähän tarvitaan muutos. Sen sijaan, että ihmettelisimme, miksi eläimiä pitäisi auttaa, on kysyttävä, miksi ihmeessä luonnonvaraisia eläimiä ei jeesattaisi?

Ihminen aiheuttaa valtavaa haittaa luonnonvaraisille eläimille halki maapallon. Voisiko hän joskus tehdä niille myös jotain hyvää? Sitä paitsi: voin luvata, että auttaminen on kymmenen aurinkokunnan verran miellyttävämpää touhua kuin turha tuhoaminen ja tappaminen.

 

Vastuu

Itse asiassa, jo eläinsuojelulaki velvoittaa auttamiseen. Kyse ei olekaan ulkoavaruudellisesta keksinnöstä vaan ihan tavallisesta ymmärryksestä koskien sitä, että muiden lajien edustajat tarvitsevat ja ansaitsevat välillä apua. Jos haluamme heittää ihmiskeskeisyyden sinne, minne se kuuluu – eli maailmankuvien jätelavalle – ei ole mitään syytä olla auttamatta silloin, kun siihen on mahdollisuus. Kuten espanjalainen filosofi Oscar Horta on pitkään väittänyt, meillä on moraalinen velvollisuus auttaa myös pinteessä olevia luonnonvaraisia eläimiä – eikä eutanasia ole se ensisijainen ratkaisu.

Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi kulkea metsissä päivät pitkät kärsiviä eläimiä hartaana etsien vaan yksinkertaisesti sitä, että autamme silloin, kun eteen tulee siihen tilaisuus. (Ihmisesimerkki: minulla on moraalinen velvollisuus auttaa edessäni olevaa, hätää kärsivää ihmistä, vaikka en olekaan velvoitettu matkustamaan köyhään maahan etsimään ja auttamaan nälkäänäkeviä.) Luonnossa on paljon kärsimystä, mutta me voimme lieventää sitä edes hitusen omalla toiminnallamme.

Erityisen painavaksi velvollisuus auttaa muuttuu silloin, kun ihmisen toiminta on alunperinkin johtanut eläimen ahdinkoon. Jos kolhin toista ihmistä, on minulla erityinen vastuu auttaa häntä. Samoin, jos ihminen kolhii muita eläimiä, on hänellä erityinen vastuu jeesata noita eläimiä. Tätä kollektiivista lajivastuuta noudattaa valitettavan harva, mutta siihen tulisi ottaa osaa jokaisen kynnelle kykenevän. Erityisesti sen tulisi olla viranomaisten ohjenuora silloin, kun telottujen eläinten kohtelusta päätetään.

Tapetut sudet olisivat ansainneet kuoleman sijaan jeesiä. Tapettu karhu olisi ansainnut luodin sijaan sen, että sen käpälä vapautetaan raudoista ja paikataan tarpeen mukaan. Tämän oivaltamiseen ei tarvita kuin kaksi sekuntia eläinmyönteistä pohdintaa. Joten viranomaiset poliiseja, eläinlääkäreitä ja luonnonvarakeskuksia myöten: voisiko seuraavalla kerralla valita toisin?

 

Kehitystarve

Ihmisellä on viimeinen hetki kasvaa luonto- ja eläinsuhteessaan aikuiseksi ja opetella kantamaan moraalista vastuuta myös muista lajeista. Olisikin upeaa, jos viranomaiset ja muut asianomaiset osoittaisivat enemmän halukkuutta tukea luonnonvaraisia eläimiä ja oivaltaisivat, että ampuminen – no, se on jo kuulkaa niin nähty. Suomeen myös kaivattaisiin sitä, että joku alkaisi ajaa uutta eri tahojen yhteistyötä näiden tilanteiden varalle, jotta viranomaisilla olisi yhtä nopea yhteys luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin kuin heillä tällä hetkellä on metsästysseuroihin.

”He, jotka opettavat meitä eniten ihmisyydestä, eivät aina ole ihmisiä”, kuuluu eräs sanonta. Tuskin mikään kehittää ihmisyyttä yhtä paljon kuin muiden auttaminen – lajirajoista riippumatta. Se, joka olisi poistanut raudat elävän karhun tassusta olisikin saattanut ymmärtää ihmisen potentiaalista, elämästä ja maailmasta jotain hyvin kaunista ja ainutlaatuista.

…

*(Oma lukunsa on ylipäätään rautojen käyttö. On häpeällistä, että metsiin voi jättää avoimia rautoja, jotka aiheuttavat täysin turhaa kärsimystä muille lajeille. Erityisen häpeällistä on, että rautoja käytetään keväällä, eläinten lisääntymisaikaan. Valitettavasti uusi vieraslajiasetus, joka eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta on ollut täysi pommi, sallii tiettyjen eläinten, kuten majavien, tappamisen pesintäaikaan. Nämäkin raudat olisivat voineet ottaa päiviltä pesivän majavaemon. Metsästäjät: jätettäisiinkö ne eläimet edes pesintäaikaan rauhaan?)