Kun politiikka unohti etiikan: Lainsuojattomuus, kärsimys ja väärinsyytetyt supikoirat

Maa- ja metsätalousministeriö on purkamassa supikoiraa, piisamia, rämemajavaa ja pesukarhua koskevaa rauhoitusta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että myös henkilöt ilman metsästystutkintoa tai minkäänlaista taitoa tappaa eläin kivuttomasti voivat ottaa esimerkiksi supikoiran hengiltä. Myös käytettyjen tappomenetelmien määrä kasvaa huolestuttavaan, kärsimystä lisäävään suuntaan. Erityisen ongelmallista on, että näitä eläimiä voi tappaa myös lisääntymisaikana. Emon voi tappaa pentuineen, tai vanhemmat voi tappaa erikseen ja jättää pennut nääntymään nälkään. Ehdotus tuleekin lisäämään eläinten kärsimystä huomattavasti.

Keskityn tässä blogissa edellämainituista lajeista runsaslukuisimpaan – supikoiraan.

 
Väärinsyytetty supikoira

Supikoirien asettamista rauhoittamattomien eläinten listalle on perusteltu niiden aiheuttamalla vahingolla. Selkeää tutkimusnäyttöä asiasta ei kuitenkaan löydy. Päinvastoin, tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että supikoirien määrä voi vaikuttaa jopa myönteisesti riistalintujen määrään. Tämä saattaa johtua esimerkiksi siitä, että supikoira voi tietyllä alueella pitää kauempana muita, tehokkaampia pienpetoja. Kun supikoiraa syytetään metsäkanalintuihin vaikuttamisesta, onkin mielenkiintoista havaita, että metsäkanalintujen määrät ovat Riistakeskuksen mukaan olleet viime aikoina itse asiassa voimakkaassa nousussa.

Supikoira syö pääasiassa piensaalista tai kasvimaailman antimia, eli etanoita, marjoja, viljaa, hyönteisiä, hiiriä ja sammakoita. Jo tästä näkökulmasta on erikoista väittää, että supikoira verottaisi liiaksi lintukantoja tai aiheuttaisi muuta, selkeää ”haittaa”. Maa- ja metsätalousministeriön suunnitelmia on aiheellisesti kritisoitu myös siitä, että ne eivät edes noudata ”vieraslajien” minimointia koskevaa tieteellistä tietoa ja tulevat siten olemaan todennäköisesti pitkällä aikatähtäimellä hyödyttömiä.

Samoin on ilmeistä, että supikoiriin liitetyt tautiriskit ovat varsin liioiteltuja. Koska supikoirat syövät pääsääntöisesti hiiriä ja myyriä, ne ovat itse asiassa ihmisen perspektiivistä hyödyllisiä, sillä samalla ne estävät toukkavaiheessa olevian punkkien leviämistä. Supikoiraa voi tästäkin näkökulmasta pitää jopa hyötylajina.

Supikoiriin kohdistuu siis kohtuutonta ja älyllisesti perusteetonta vihamielisyyttä. Mistä sitten on kyse?

 

Fiktiiviset mielikuvat

Pääroolia supikoiravastaisuudessa vaikuttaa näyttelevän ”vieraslaji” -termin herättämät, värittyneet ja toistuvasti virheelliset mielikuvat. Toinen tärkeä rooli on pienpetoihin kohdistetuissa negatiivisissa asenteissa, jotka vaikuttavat usein juontavan juurensa metsästäjien halusta pitää saaliseläimet itsellään. Petoeläimistä tulee tuolloin ”kilpailijoita”, jotka metsästäjä haluaa hävittää, ja siten kantojensäätelyä alkaa määrittää ihmis- ja itsekeskeisyys. Huomioitavaa onkin, että siinä, missä supikoira elättää itseään pääsääntöisesti jollain aivan muulla kuin linnuilla, tappavat suomalaiset metsästäjät joka vuosi satoja tuhansia ”riistaksi” nimettyjä lintuja. Ihminen siten kahmii itselleen ehdottoman valtaosan – ja silti kadehtii niitä murusia, joita muille eläimille jää.

Supikoiriin liittyy jopa sadistisista vihaa. Netissä on kiertänyt Suomessa kuvattuja videoita, joissa ilmeisen tasapainottomat ja ongelmiaan eläimiin purkavat ihmiset usuttavat koiriaan repimään supikoiria kappaleiksi. Tällainen tasottomuus kertoo siitä, että supikoiran ympärille on koottu fiktiivinen, eläintä myös metaforisesti retuuttava kuvasto, johon jotkut alkavat uskoa samalle hyläten järjellisen, myötätuntoisen eläinsuhteen.

 

Supikoiran mieli ja hyvinvointi

Suurin ongelma rauhoittamattomien lajien listassa on se, että eläin tietoisena, ajattelevana ja kokevana yksilönä unohtuu. Eläimiä lähestytään vain lajien tai populaatioiden kasvottomina edustajina, lukumäärinä, joita arvioidaan etupäässä ihmisen edun kautta. Eläin ei kuitenkaan ole pelkkä numero populaatiossa tai lajissa. Edes holistinen, ekosysteemejä ja lajien suhteita korostava ympäristöfilosofia ei tarjoa perusteita sille, että eläinten hyvinvoinnilla ei olisi mitään merkitystä. Vaikka taustalla olisi kuinka lajipainotteinen käsitys luonnosta, ei eläintä mielellisenä yksilönä voi sivuuttaa.

Nykytiede on tarjonnut kasapäin todisteita siitä, että ”mieli” ulottuu laajalti eläinkuntaan. Myös luonnonvaraiset eläimet ovat olentoja, joilla on näkökulma todellisuuteen. Siten myös ne ja niiden hyvän elämän edellytykset ansaitsevat huomiota. Jos me emme haluaisi nähdä, että koiraa tai hevosta revitään kappaleiksi tai jahdataan amatöörien harjoittaman viihdemetsästyksen nimissä, millä perusteella tätä voi tehdä luonnonvaraisille eläimille?

Metsästyksen oiketuksesta voi olla montaa mieltä, mutta jos sitä harjoitetaan, tulisi sen perustua edes jonkinlaiseen metsästysetiikkaan: siihen, että eläimet tapetaan mahdollisimman kivuttomasti ja aiheuttaen mahdollisimman vähän haittaa. Eläinten tappaminen ilman metsästystutkintoa ja lisääntymisaikana on näiden minimiehtojen räikeää rikkomista. Tällaisen tekeminen mielellisille olennoille ei löydä moraalista oikeutusta, vaikka koluaisi jokaisen laatikon ja mapin läpi.

Onkin surullista havaita, että Suomessa on edelleen päättäviä poliitikkoja ja metsästäjiä, jotka eivät tunnista eläinten oikeutta edes minimaaliseen hyvinvointiin. Tämä ilmentää vanhaa jäännettä eläinkuvassa – sitä, joka ei tunnista mieltä, tarpeita tai arvoa muussa kuin ihmisessä.

 

Toisin tekeminen

Supikoirat pysyvät parisuskollisina ja yhdessä kantavat jälkikasvustaan huolta. Ne ovat uteliaita, leikkisiä, laajan tunnerepertuaarin omaavia, tuntevia, älykkäitä, koiraeläinten sukuun kuuluvia eläimiä. Yhtä lailla esimerkiksi piisamit ovat nokkelia ja tietoisia otuksia. Kaikki mielelliset eläimet ansaitsevat järjellistä, myötätuntoista kohtelua, eivät mielivaltaisuutta. Juuri tällainen kohtelu on kehittyneen eläinasenteen ensiaskel – myös lainsäädännössä ja poliittisessa päätöksenteossa.

Supikoiria tapetaan jo nyt vuosittain 210 000 yksilöä. 210 000 koiran sukulaista. 210 000 älykästä, tuntevaa, oman näkökulmansa omaavaa olentoa. Voisimmeko valita kohdella eläimiä toisin?

 

dn23766-1_800

Lähteet:

https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population

https://riista.fi/metsakanalintujen-metsastys-alkaa-metsastysaikoja-uudistettu/

Mainokset

Pienpetometsästyksen vino eläinkuva

Jahdatut koiraeläimet

Suomessa on koiraeläimiä, jotka hakeutuvat lajitovereidensa joukkoon etsimään kumppania. Suomessa on kuitenkin myös metsästäjiä, jotka pannoittavat osan noista koiraeläimistä siten, että aina niiden löytäessä kumppanin, tämä tapetaan. Riistakameroita hyödyntämällä tehdään selvää myös mahdollisesti syntyneistä pentueista rauhoitusajan loputtua. Tämän tarinan voi ilmaista kliinisesti, kuten tehtiin Ylen sivuilla 6.2. julkaistussa jutussa, jossa näiden koiraeläinten tappamisen elämäntehtäväkseen valinnut metsästäjä kertoo kuinka käy ”poistamassa” pantaa kantavien kumppanit, lajitoverit sekä oletettavasti pennut. Sen voi myös ilmaista rehellisemmin, peittelemättä sitä, mistä on kyse.

Nämä sosiaaliset koiraeläimet hakevat sopivaa partneria pitkienkin välimatkojen päästä ja ovat pariuskollisia. Kumppanuus on niiden elämän keskiössä. Ne tuovat pentuja hoitaville kumppaneilleen ruokaa, ovat esimerkillisiä vanhempia (sekä uros että naaras huolehtivat jälkikasvusta tunnollisesti sekä hellästi) ja muodostavat vahvoja sosiaalisia siteitä. Tämä on niiden luonto, tätä ne tarvitsevat. Ne myös osaavat pelon, hädän, stressin sekä kiintymyksen. Kun tällaiselta eläimeltä riistetään vuodesta toiseen sille arvokkain, ovat seuraukset väistämättä synkät sekä niille, jotka tapetaan että itse pannoitetulle eläimelle. Niille elämä on jatkuvaa stressiä, sillä se on kroonisen menetyksen värittämää; näitä eläimiä kiusataan ja turhautetaan.

Yhteensä kyseenomaisia koiraeläimiä tapetaan vuosittain 170 000 yksilöä. Aina se ei tapahdu pantayksilöitä hyödyntämällä, mutta jälki ei ole koskaan kaunista. Niiden kohtalo ansaitsee hieman kartoitusta, sillä siihen kiteytyy ihmisen eläinsuhteen ongelmallisuus.

Koiria, supikoiria ja raatokoiria
1289047489_laliko-nature-animalsss_05Jos edellä mainittu tarina koskisi koiria ja siinä kerrottaisiin, kuinka koiran annetaan kerta toisensa jälkeen löytää lajitovereita ja kiintyä niihin vain, jotta nämä voitaisiin tappaa, ihmiset parahtaisivat ja syyttäisivät tekoa sadistiseksi. Koira on meille yksilö, sillä me tunnistamme sen mentaalisen kyvykkyyden: meille on ilmeistä, että nämä tilanteet olisivat koiralle kiduttavia, ja että teko olisi jo siksi paitsi tuomittava myös kohtuuttoman raaka. Tarina ei kuitenkaan kerro koirista, vaan niiden sukulaisista supikoirista. Juuri siksi se on arkipäivää.

Eläimiä luokitellaan ja kohdellaan hyvin eri tavoin riippuen siitä, mihin hyötyluokkaan ihminen on ne asettanut. Jotkut – kuten koirat – saavat paremman osan, kun taas toiset joutuvat teilattujen kategoriaan olennoiksi, joilla ei ole itsenäistä arvoa ja joille voi tehdä lähes mitä tahansa. Tässä luokittelussa ei ole kohtuullisuutta tai oikeudenmukaisuutta. Se ei perustu sen varaan, mitä eläimet itsessään ovat tai tarvitsevat, vaan puhtaasti siihen, mitä hyötyä ihminen eläimistä etsii. Niitä eläimiä, jotka jollakin tapaa kilpailevat ihmisen kanssa resursseista, odottaa karu kohtalo. Tähän luokkaan kuuluvat muun muassa pienpedot kuten supikoirat.

Jossain tuolla mielemme taustalla me tiedämme, että tällainen tapa arvottaa eläimiä on absurdi. Kenties verikätisinkin metsästäjä tunnistaa, että myös supikoiralla on mieli, ja että sen nimeämisessä vain loukutettavaksi, arvottomaksi otukseksi on jotakin pahasti vinosti sekä vialla. Jotta tällainen epämukava tieto ei tulisi liiaksi pintaan, monet luovat sen tielle harhautuksia. Tehokkain harhautus on negatiivisten leimojen heitto. Tuo harhautus on aina toiminut muiden ihmisten kohdalla – kun jokin ihmisryhmä on haluttu marginalisoida tai teurastaa, on sitä alettu nimitellä termein, joiden kautta siitä tulee erilainen, epäilyttävä ja inhottava. Tällöin ihmisiä kutsutaan ”syöpäläisiksi”, ”taudinkantajiksi”, ”saastaisiksi” tai ”rotiksi”, ja heidän hyödyttömyyttään sekä vahingollisuuttaan korostetaan julkein kirjaimin. Sama toimii suhteessa eläimiin.

Ylen juttu on täynnä tällaista erikoista nimittelyä. Metsästäjä kuvaa siinä supikoiria ”raatokoiriksi” ja rinnastaa ne hämmentävällä tavalla rottiin vain siksi, että molemmat voivat tulla lähelle ihmisasutusta. Jutussa luodaan liioiteltuja uhkakuvia taudeista, joita supikoirat voisivat levittää. Mikä omituisinta, niiden metsästys rinnastetaan historialliseen sotaan itärajalla, ikään kuin kyseessä olisi taistelu vihollista vastaan. Kuvasto on selvä: supikoirat maalataan vääristynein värein edustamaan saastaisuutta, tuholaisia, tauteja ja (koomista kyllä) peräti Neuvostovenäjää.

56a902111f00005000216c53Nämä kaikki leimat ovat katteettomia. Todennäköisyys, jolla supikoira levittäisi hankalia tauteja, on erittäin pieni ja toisaalta samoja tauteja voivat levittää myös muut koiraeläimet kuten ketut – supikoiran asettaminen syntipukiksi on siten omituista. Supikoirat eivät ole ”raatokoiria”: ne saavat ravintonsa raatojen sijaan lähinnä kasvikunnasta, jyrsijöitä ja pienriistasta. Supikoirat eivät myöskään ole rottia, mikä biologian kirjoista on helpohkoa todeta (sikäli kuin rotissa ylipäätään olisi mitään vikaa), eivätkä ne ole venäläisiä sotilaita toisesta maailmansodasta. Negatiiviset leimat, joilla supikoirien lahtausta koetetaan oikeuttaa, törmäävät pienenkin pintatarkastelun jälkeen omaan omituisuuteensa.

Kone vai eläin

Ylen jutun käsitys eläimestä kilpistyy metsästäjän lausahdukseen, jonka mukaan ”Supikoiralla ei oikeastaan ole elämässä muuta merkitystä kuin syödä ja lisääntyä. Siitä ei ole mitään muuta hyötyä, kuin häviävän pieni turkishyöty”. Eläimestä kasataan yhteen animal-871612_1920-770x513kuva hyödyttömänä, syövänä ja lisääntyvänä koneistona, jolla ei ole mieltä tai arvoa. Itse eläinten näkökulma jää näistä kertomuksista täysin pois. Tyystin kuvaamatta jää, että supikoirat ovat varsin oppivaisia, älykkäitä, tuntevia otuksia, joilla on omat tarpeensa, hyvinvointinsa ja perspektiivinsä todellisuuteen. Kyky sopeutua ihmisasutuksen läheisyyteen on yksi esimerkki niiden nopeasta oppimis- ja ongelmanratkaisukyvystä – supikoira kykenee vaihtelemaan käyttäytymistään tarpeen mukaan ja päättelemään, miten toimia. (Supikoirien kyky oppia ja elää ihmisen rinnalla, niiden ”koiramaisuus”, on johtanut maailmalla jopa niiden yleistymiseen lemmikkieläiminä.)

Mielen olemassaolo asettaa rajat sille, mitä muille olennoille voi tehdä. Sillä hetkellä, kun eläimellä on kyky tuntea, kokea ja ajatella, ei sen kohtelua pelkkänä bioresurssina voi oikeuttaa, eikä sitä voi nimetä syömiskoneeksi. On jonkinlaista olla supikoira, se on omanlaisensa subjekti, ja se ansaitsee huomattavasti parempaa kuin tulla leimatuksi yksinkertaisesti mekanismiksi, jonka voi surutta lahdata.

Kysymättä myös jää, eikö ihmistä voisi yhtä lailla kuvata olennoksi, joka syö ja lisääntyy – tai paremminkin, eikö tämä kuvaus sopisi mihinkä tahansa eliölajiin. Me kaikki syömme, suuri osa meistä lisääntyy, ja silti me olemme myös paljon muuta. Miksi siis tehdä supikoirasta yksiulotteinen karikatyyri, kun sen voisi tehdä meistä jokaisesta, ja kun se
lajista riippumatta on aina yhtä tökerö? Ennen kaikkea on kysyttävä, mikä ihmisen hyöty on. Mikäli supikoiria saa listiä hyödyttömyyteen vedoten, miten kävisi, jos samaa asennetta 20-shocking-photos-of-humans-slowly-destroying-planet-earth-17sovellettaisiin ihmiseen? Ympäristöfilosofi Paul Taylor on osuvasti väittänyt, että jos planeetan eliöitä tarkasteltaisiin universumin näkökulmasta, ihminen ei olisi ainoastaan hyödytön vaan pahin tuholainen, sillä se on onnistunut johtamaan planeetan kuudenteen lajien massasukupuuttoon sekä ympäristökriisiin. Me olemme painajainen sekä muille lajeille, ekosysteemeille että ympäristölle.

Kuvatessaan eläimiä hyödyttömiksi mekanismeiksi, juttu onkin kadottanut jotakin hyvin oleellista siitä, mitä on olla eläin, ja miten ongelmallista ”hyödyn” pohdinta on mietittäessä eliöiden arvoa.Se on myös kadottanut suhteellisuudentajun koskien sitä, minkälaisia lajeja nykytodellisuudessa voi pitää haitallisina, ja onko ihmisellä lajina ylipäätään enää mitään puheoikeutta asiassa.

Vieraantunut luonto- ja eläinsuhde

Lopulta supikoira-asenteet toistavat käsitystä, jonka mukaan luonnon ja eläinten arvo on vain siinä hyödyssä, mitä ne tuottavat ihmiselle. Täten niitä voi käyttää surutta ja rajoitta hyväksi sekä tuhota se, mikä ei hyötyä tuota. Juuri tämä asenne on johtanut nykytilanteeseen, jossa lajit kuolevat ympäriltämme ja ilmasto on lämpenemässä kauhua tuottavalla vauhdilla. Luonnon ja eläinten arvo sinällään – niiden itseisarvo riippumatta siitä hyödystä tai hyödyttömyydestä, mitä ne ihmiselle edustavat – on poistunut modernin länsimaisen ihmisen mielen horisonteista, ja jäljelle on jäänyt vääristynyt, lopulta vaarallisen tuhoisa asenne, jonka mukaan ihminen voi mielivaltaisesti hyödyntää, retuuttaa, säädellä ja hävittää luontoa sekä eläimiä omien egoististen etujensa nimissä.

Supikoirien lahtaamisen taustalta löytyykin vieraantunut eläin- ja luontosuhde, joka piilottaa alleen tappamisen yleisimmän motiivin: pienpedot kilpailevat riistalinnuista, ja täten ne ovat ”ongelma” joka tulee ”poistaa”. Ylen jutun metsästäjä haluaisikin hävittää ne Suomesta kokonaan, ikään kuin ihminen olisi luonnon ylijumala, joka oman triviaalin etunsa vuoksi voi tuhota kokonaisia populaatiota tai jopa lajeja.

Ylijumalaroolia tuetaan vetoamalla siihen, että supikoira on ”vieraslaji”. Ihminen olisi siten luonnon säätelijä, joka ylhäältä käsin päättää, kuka saa elää ja kuka ei. Vieraslaji-käsite on arkikielessä omaksuttu ongelmattomana, vaikka se on kaikkea muuta. Luonto muuttuu, lajit vaeltavat, ja joskus lajit saapuvat toisten lajien mukana uusille seuduille. Staattista luontoa ei olekaan. Ongelmaksi uusi tulokas muodostuu uhatessaan ekosysteemien kestävyyttä, mutta supikoira ei ole lähimainkaan tällainen uhka. Tutkimuksissa on itse asiassa havaittu, että supikoira syö varsin vähän riistalintuja, ja että riistalintukannat voivat jopa korreloida positiivisesti supikoirakantojen kanssa (1).

Supikoira on tullut alun perin Itä-Aasiasta. On kuitenkin myös toinen laji, joka on aikoinaan saapunut Suomeen kaukaa, ja osa sen edustajista juurikin idästä – ihminen. Sen sijaan, että päättäisimme teilata Suomeen hyvin sopeutuneita eläimiä hengiltä näiden alkuperään vedoten, olisi kenties hedelmällisempää viimein miettiä, miten taata sujuva, myös eläinten näkökulman ja arvon huomioiva yhteiselo kahden kaukaa tulleen lajin, ihmisen ja supikoiran, välillä.

js47408301

(Kuvassa lemmikkisupikoira. Tarkoituksena ei ole vihjata, että niiden pitäminen lemmikkeinä olisi hyvä idea, tai että ihmisten tulisi mennä metsiin supikoiria suukottelemaan, vaan pikemminkin muistuttaa siitä, että myös hieman lämpimämpi, huomioiva asenne supikoiriin on mahdollinen.)

 

(1) https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population